30.12.2012

Liplap

Joulu on jostain syystä jo vuosia ollut jonkinlainen antikliimaksi. Hirveä hypetys ja kiire ja valmistelu ja rahaa ja kinkku palaa ja kuusi on hommattava ja teeveestä tulee lastenohjelmaa, syödään, avataan paketit ja sitten tuijotetaan paikallaolijoita typertyneinä, että tässäkö se nyt oli. Vuoden kuluttua uudelleen. Silti ihan joulusta tykkään. Noin neljän vuoden syklillä innostun aiheesta hirveästi ja leivon ja askartelen ja ihastelen ja koristelen - ei tänäkään vuonna.

Toivon, että asiaan tulee lievää muutosta viimeistään sitten, kun lapsi ymmärtää mistä on kyse. Sillä oli kyllä hauskaa joulupöydässä perusherkkujensa kanssa joulupukkiruokalappu kaulassa. Pakettien repiminenkin oli jännää ja paljastuneilla leluilla on leikitty. Tosin metsästämääni punakeltaista brion taaperokärryä (miksi sekin oli saatava lapselle, joka ei vielä edes ryömi) käyttää kissa.

Viime jouluna söimme pakastepizzaa sohvalla. Saikkulapussa luki vaikea masennus. Että siihen nähden ihan kiva joulu, joo.

Elo pyörii tarkahkoa rutiinia. Eipä siinä, sopii meikäläiselle. Lapsi ruokailee lounaan ja iltapalan. Sen kakka ei ole enää kakkaa vaan sontaa. Koirat ovat tyytyväisiä vihannespitoiseen dieettiinsä, tosin toisen turkkiin on jämähtänyt tukevasti kaurapuuroa. Kaikki, mitä lapsen eteen on ruokapöydässä isketty on kelvannut sokeroimittomista puolukoista munakoisoon. Eilen upposi melkoinen määrä jauhelihapötköjä valkosipulilla ja persiljalla uunissa paahdetun palsternakan kera. Valitettavasti suosikki klementiini on mitä ilmeisimmin syypää kurjaan ihoon, mutta käskyä välttää ei ole.

Ennen joulua piti allergiatestien tulosten olla jo selvillä. No ei olleet. Torstaina oli neuvolapimu lätkäissyt sähköpostia, että vastaukset eivät ole valmiina. Kiitin tiedosta ja tiedustelin samalla mitä pitää nykyisin tehdä jos halajaa kierukan. Sain vastauksen kysymykseeni perjantai-iltana puoli yhdeltätoista. Toivottavasti mimmi merkkailee ylitöitä ylös. Lapsen allergioista ei ollut puhetta. Oletan siis, että viljelyt on perseellään tai tulokset ovat lääkärin luettavissa - jotain kauheaa sieltä on siis paljastunut.

Onnistuin vetäisemään kauheat itsesyytökset ja päähänpotkimiset siitä, että minulla ei ole ehkäisytikun ujuttamiseen vaadittavaa kiertoa. Kun on viimeiset öbaut 12 vuotta kierrellyt 25 - 250 päivän vauhtia (sen jälkeen kun lopetin teininä naamariin kiskomani epillerit, joista meni nuppi jälkeenpäin ajateltuna niinkin hienoon kuntoon, että jee), huolimatta siitä onko paino ollut - 20 vai  +20 jostain keskiarvosta, niin mua jaksaa aina loukata ja ahdistaa nämä svidun kiertojankutukset ja ihmettelyt, kun en osaakaan ennustaa seuraavaa vuotoa. Joo, ihan tahallani olen asian näin järjestänyt ja tuntuu tosi kivalta olla ilmeisesti hyvinkin friikki (vasta kolmannessa sukupolvessa) ja raskautuminen varsinkin oli tosi vaivatonta. Olen siis jälleen epäonnistunut naiseudessani.

Ehkä hankaluus onkin siinä, että on vuosia koittanut saada jotain tolkkua systeemiin lapsen toivossa. Lapsi on maailmassa - tavoitteemme siis täynnä. Tilanne onkin päälaellaan - enää ei olekaan ihan sama tärppääkö vai eikö tärppää. Ei saa tärpätä - kiitos. Nyt pitäisi saada systeemiin tolkku, ettei tarvitse paniikkikusta tikkuun joka välissä, kun edelliset menkat taisi olla marraskuun alulla. En tosin aiheesta juuri panikoi - mä oon aika tottunut.

Joo, hormonikierukkaa taas kerran suositeltiin. No otin ja luin pakkausselosteen. Enemmän kuin 1/100 masentuu. Nice. Luin pari artikkelia - ei suositella masentuville. Eipä siinä - kupariversio on ilmainen, sen asentelu ilmeisen perseestä (pitää taas ruikuttaa lähete paikallisen sijaan keskussairaalaan, koska haluan edelleen puhua äidinkieltäni toosaa ronkkivien henkilöiden kanssa). Mielummin kestän mahdollisesti helvetilliset vuodot (ei ne tästä nykyisestä voi kauheasti pahentua) ja karseat kivut sinne tänne jos vaihtoehtona on raskaus.

Korostettakoon vielä, että vauva on kiva. Raskaus ei.

Tänään pitänee hinautua anoppilaan. Otsaani kasvaa jo valmiiksi hiljalleen vähemmän sievä elin. On se anoppi ihan siedettävä, mutta sen valopää mies ei. Toivon, että toiveeni siitä, että isovanhempien puolisoita kutsutaan lapsen kuullen etunimellä, on mennyt perille. Kilahdukseni fammo och vaari - kortista lienee ollut riittävä. Lapsella on yksi vaari ja se on kuollut.

21.12.2012

Kiinteys

En otsakkeesta huolimatta aio avautua kropastani, jossa ei muuta kiinteää ole kuin varpaankynnet. Oivoi ja nyyhnyyh. Täytynee alkaa rutista omasta ulkomuodosta päivittäin aina vähän enemmän, että murrosikään mennessä saadaan tyttärelle mahdollisimman epäterve ruumiinkuva aikaiseksi.

Joo, lapseni on oppinut nielemään kiinteää ruokaa. Päivittäisessä harjoittelussa meni kolmisen viikkoa. Lasken silti täysimettäneeni puoli vuotta (joo, se nyt on mulle iso juttu), vaikka ruokailuharjoitukset aloitettiin kaksi viikkoa ennen puolivuotissynttäreitä. Oumaigaad - mahdollinen epäonnistuminen ja trauma.

Lapsi on ruokailusta innoissaan. Se ilmiselvästi on hoksannut, että kyse on muustakin kuin tarttumisesta ja suuhunviemisestä - hommaan kuuluu mähnäystä, ruoan siirtelyä poskesta toiseen, vähän kakomista ja eiliseen saakka suun sisällön tyhjentämistä omaan syliin - nyttemmin nielemistä pikku masuun.

Lääkärikäynnillä kyseltiin, mitä makuja lapsi on saanut maistaa. Olin hämilläni enkä osannut sanoa muuta kuin 'useita'. Olen näppäränä listannut kyllä kaiken puhelimen sisuksiin: bataatti, avokado, omena, klementiini, kurkku, kana, myskikurpitsa, ohra, kaurapuuro, porkkana, kukka- ja parsakaali, puolukka, maissihirssinaksu, banaani, riisi, cantaloupe- ja vesimeloni, luumu, mango, kesäkurpitsa, päärynä.

Myönnän, että listalla on kolmisen viikkoa ruokailleelle mittaa. Kaikki on uponnut ja olen lapselle tarjoillut samaa kuin mekin syömme. Mulla onkin hakusessa se, tarkoitetaanko sanalla 'maku' samaa kuin 'ruoka-aine'? Käsittääkseni sosetuputuksessa ohjeena on "kaksi makua viikossa", mutta onko sen pointtina se, ettei lapsi suostu syömään vai allergiaeliminointi tms.? Lapsi ainakin maistelee reippaana kaikkea mitä sen eteen lastaa (innolla myös talouspaperia ja mainoksia).

Nojoo, tavaamissani lähteissä on esitetty, että yli puolivuotiaaksi imetetylle voi rauhassa tarjota ihan kaikkea. Kaikki on kirjattu ylös, samoin kuin iho-oireilut ja niiden väistymiset. Mutta kaiken voi mokata - varmasti tämänkin. Välipäivinä kuullaan allergiatestien tulokset - niissä ei tosin testata kuin pahimmat, eli ilmeisesti maito (mihin en usko hetkeäkään - laktoosi-intoleranssi on toinen juttu), kala, pähkinä jne. Onhan se hyvä saada ajoissa selville jos lapsonen vaikka pähkinää allergistaa, niin saa hankittua jääkaapin täyteen paniikkikyniä jos hengitystiet turpoaa umpeen.

Lapsen tuore nielemistaito aiheutti saman tien lieveilmiön. Eilen itkeskelin salaa sitä, että ressukan kakka ei enää ole maitokakkaa vaan ihmiskakkaa (siinä itkulle aihetta kerrakseen, ois varmaan pitänyt ottaa vaipasta valokuva). Napostelusta innostunut lapsi söikin sitten niin innoissaan, että pikku masu ei sitä kestänyt. Tuloksena illansuussa vakava vauva ja aivan järisyttävän kokoinen oksennus - ja sitä seurannut iloinen vauva. Analysoin tietenkin paniikissa vatsansisällön, mittasin kuumeen, imettelin kunnes lapsi alkoi touhuun hermostua (ettei se vaan kuivu) ja harkitsin josko sittenkin soittaisin päivystykseen.

Lapsi kunnossa. Sen kroppa ei vaan ilmeisesti pysynyt vauhdissa mukana - tai se on allerginen maissille.

_____________________________________

Perkeleen pakkaset. Taas pitää nukkua päiväunet sisällä. Vaikka lapsi varmasti pärjäisikin pihalla, en vaan tohdi sulloa sitä alle 15 asteen pakkaseen unille.

Kiinteiden aloittamisella ei empiirisen tutkimukseni mukaan ole mitään tekemistä yösyöntien vähenemisen kanssa.

Joulu ahdistaa. En oo siivonnu, koristukset on edelleen vintissä, fiinimpi ruokapöytä on uskomattoman vauvaroinakasan alla (jännä miten puoliso on sitä kasaa järjestyspervoilijana aika pitkään sietänyt), kuusi varastamatta, piparitaikina pakkasessa, lahjoja paketoimatta ja ties mitä.

Yritin kuunnella joululauluja - ei onnistunut.

20.12.2012

Niksi

Yläkerran patteri vuotaa. Puoliso korjasi.




Jouluhässäkät vähän vituttaa. Saatan palata asiaan.

18.12.2012

Verta

Käytiin eilen neuvolalääkärillä tyttären kanssa. Eipä siinä, lääkäri on fiksu nainen, jolla on yllättävän hyvä ulosanti ja pitkää pinnaa - toisaalta ihminen, jolle uskaltaa esittää tarkentavia kysymyksiä, joista voi vielä keskustella.

Joka tapauksessa olen tyytyväinen siihen, että tyttären ihottumiin perehdyttiin asiallisesti, se käytiin muutenkin läpi ja todettiin ihoaan lukuunottamatta varsin täydelliseksi. Etukäteen aloin tietenkin potkia itseäni muun muassa niihin kylkiluihin ja miettiä olenko hysteerinen ylireagoija, joka turhaan lastaan retuuttaa näytille. En kuulemma ollut - on se iho aika paha.

Tietenkin potkin itseäni siitä ettemmekö ole hoksanneet ihon kamaluutta ajoissa - meillä kun valaistus tulee olkkarissa, missä vaipat vaihdetaan, oranssista kattolampusta. Oikeastaan koko talo on täynnä näitä pehmovaloisia jättiläislamppuja, joista tykkään kovasti. Neuvolan valot on sitä kauheaa loisteputkikamaa, arvelen, että samaa, mitä on sovituskopeissa (niissä naamakin näyttää aina hirveältä). Arvelen, että ajatuskuvio on tässä vaiheessa turha.

Neuvolatyttö kävi lässyttämässä parit oivoit ja "mitä makuja se on jo saanut maistella". Ilme oli järkyttynyt kun luettelin - jouduin tarkentamaan, että lapsi maistelee ihan itse.

Ohjeistuksena rasvata lasta "kourakaupalla". Rasvaa reseptillä ja lisää kuulemma saa. Kortisonivoidetta päälle. Jos ei auta niin järeämpää kehiin. Saattaa siis hyvinkin olla allergista - saattaa olla keleistä johtuvaa, mutta ainakin on ilkeän atooppista ja oletettavasti kroonista. Ja sille saa tarjoilla ruoaksi mieluiten kotimaisia kasviksia - selevä. Ei mitään eksoottista (kuten banaania, wtf?).

Pidän siitä, että lääkäritäti on tunnettu tarkkuudestaan. No helvetti, tänään pitääkin hinautua iltapäivästä verikokeisiin, että saadaan suljettua mahdolliset tulehdukset pois ja täräytetään päälle vielä liuta allergiatestejä. Olenko maininnut, että olen ollut murrosiästä lähtien erittäin huono sietämään verta ja neuloja - leikkauksen jälkeen vielä huonompi. Ja että otan neuvolaan puolison mukaan pitämään lasta kiinni, kun sitä rokotetaan kun mää EN PYSTY.

Lapsi on vaunuissa pihalla päiväunilla. No itkuhan tässä on tullut. Jes! Isäntä on 100 km:n päässä duunissa. Kasaan itseni viimeistään parkkipaikalla. Sattuu se neula siellä yksityiselläkin puolella.

Edit. Se oli ihan hirveetä, mutta selvittiin. Kaksi kappaletta tätejä puhui sujuvaa suomea ja hymysi lapselle. Minkä pirun takia niiden piti kertoa äidille, että ei täältä kyynärtaipeesta kyllä suonta tunnu, mutta isketään neula sisään niin kyllä sieltä joskus suoni löytyy. Meinasi meinaan taju lähteä. Vauvan karjuessa sylissä pidättelin tehokkaasti itkua ja olimme parkkipaikalle päästyämme jo molemmat rauhoittuneet.

Varromme tuloksia. Emme mene pian uudelleen, vaikka täytyy myöntää, että arvostan ajoittain näiden pistäjien ammattitaitoa - ja hermoja.


17.12.2012

1/2

Viikonloppuna tuli kuluneeksi puoli vuotta tyttären syntymästä. Merkkipaalun kunniaksi joimme kaakkukahvit ja lapsi sai luonnollisesti paketteja (en ole sisäistänyt, että joulu on viikon kuluttua). Tuossa se nyt imeskelee potkuhousujen läpi varpaitaan lattialla ja tuntuu viihtyvän. Ihan kuin se olisi ollut olemassa aina. Joskus öisin muistelen kyllä ihan varovasti sitä millaista oli nukkua läpi koko yön, mutta sekin alkaa olla kaukainen muisto - tulihan sitä nukuttua melkein kolmekymmentä vuotta (miinus festarit).

Mikä on muuttunut? Ehkäpä eniten se, että olen onnellinen. Rutisen asiasta kuin asiasta ja kehitän kunnon kriisit ja maailmanloput entiseen malliin, mutta lievää aaltoilua lukuunottamatta olen perusonnellinen. Niin tuntuu olevan puolisokin. Suurimmaksi osaksi lapsikin - ainakin se on tyytyväinen ja iloinen tyyppi - erityisesti kun sen vanhemmat alkavat aika-ajoin hanskata vikalistan läpikäynnin jokseenkin nopeasti ja viihdytyskin on järkeistynyt pikkupikkuvauva-ajoista.

Siis tuo lapsihan on jo iso. Se istuu reippaana ruokapöydässä ja napsii suuhunsa hedelmiä, vihanneksia ja kanaakin kuin vanha tekijä (joka ei tosin vielä tiedä, miten sitä ruokaa suussa prosessoidaan, we're getting there). Koko tarjottimellinen herkkua tulee kyllä käytetyksi suussa ja mähnättyä, mistä ainekset päätyvät melko tyytyväisten koirien kitaan.

 Puoliltapäivin pitää hinautua neuvolaan - lääkäriä tapaamaan. Ihottuma on laatuntunut (ja räjähtänyt uuteen uskoon jo pariin otteeseen), kuten oma panikointinikin, mutta kun aika on kerran saatu arvottua niin johan me paikalle saavumme.

Miksi lapseni nauraa ääneen vain isälleen?
Mielestäni osaan jotenkin kauhean hyvin suhtautua siihen, että lapseni kasvaa (kauheaa vauhtia). en ole sitä kovin paljoa edes itkeskellyt.

Ajattelin varovaisesti josko hommaisin sittenkin itselleni joululahjaksi kierukan. Plääh.

10.12.2012

Diskurssiraivo

Lapsen kertaalleen rauhoittunut kaulaihottuma räjähti jälleen viikonloppuna. Vituttaa. Miten sen voi ruokkia muulla kuin hinkillä jos se on aina jotain suuhunsa räävittyään punainen ja kutiseva? Maanantaiaamun ratoksi otin ihottumasta kuvia ja lähetin ne neuvolantytön sähköpostiin tiedustellen josko pääsisin heidän kauttaan keskustelemaan lääkärin kanssa (vai otanko suoraan yhteyden Terveystaloon?).

Taas ollaan siinä pisteessä, että eniten sylettää liikkua alueella, josta tiedän hirvittävän vähän. Yritin tätä ennakoida imettämällä pitkääääään (joo ei se kaikkia vaivoja vie), mutta itseni hysterisoinnin pelossa en ole etukäteen kahlannut läpi allergioita koskevaa kirjallisuutta ja tutkimusta. Mä en ees perkele tiedä mitä mikin ihottuma on mitä kun ei mulla ole sellaisia. Kannattaa muuten iskeä googlen kuvahakuun vauvan ihottuma jos yhtään nukkuu liian hyvin tms.

Että jos on linkkejä asiallisen tiedon ääreen, otan niitä kiitollisuudella vastaan. Ihan siitä lähtien, että mitä allergia on ja mitä se ei ole. Mun lähdekritiikki kärsii tällä hetkellä todella pahasti unenpuutteesta. Nukahtaminen on illalla ja yöllä vaikeaa, se onnistuisi kyllä yllättäen aamusta.

Ihottumasta järkyttyneenä tarrasin epätoivouksissani jopa neuvolasta jaettuun propagandalappuun 'Lapsen ensimmäinen ruokavuosi', jota tavasin eilen illalla. Mun on hyvin vaikea kestää tyyliä, jolla (naisille) näitä kirjoitetaan. Esimerkki kappaleesta 'imetys':

"Huolehdi rintojen päivittäisestä hygieniasta, mutta vältä kuivattavaa saippuapesua. Vaihda puhtaat rintaliivit joka päivä. --- . Jos rinnanpäät aristavat tai ovat haavaiset anna niiden nauttia ilmakylvyistä. Hoida haavaumat kuntoon." 

Vaihdetaanko rinta-sanan tilalle vaikka miehen sukuelin ja neuvotaan, että pesulla pitää käydä ja haavaumat hoitaa kuntoon ja vaihtaa kalsarit joka päivä? Jaetaanko miehille vastaavia ohjelappuja? Voin sellaisia kyllä tarvittaessa laatia. Ja ei, en suostu hoitamaan hinkkieni haavaumia kuntoon - ei tulisi mieleenkään!

"Toistaiseksi vältettävät: Valikoiden vihanneksia. Seis sokerille (Hammaspeikko vaanii puhkeamassa olevia hampaita). Stop suolalle." 

Mitä vikaa on asiallisessa listassa, jossa on vältettävät ruoka-aineet ja perustelut. Minkä helvetin takia pitää lässyttää hammaspeikosta? Newsflash - hammaspeikko on kuin joulupukki, sitä ei ole olemassa, mutta lahjoja tai karies tulee kuitenkin! Minkä takia nämä oppaat pitää kirjoittaa kuin lukija olisi korkeintaan kymmenen vanha? Suurin osa perheellisistä on kuitenkin vähintään täysi-ikäistä porukkaa.

Ja siis mikä parasta. Pamfletissa neuvotaan miten keitetään puuroa.

Seuraavaksi ajattelin analysoida saman instanssin jakaman Nestlen julkaiseman ruokintaoppaan sosemainoksen läpi. Koska maanantaista puuttuu raivoa.

Kaiken keskellä olen myös hamunnut itselleni töitä ensi kesäksi. Pakko kaiketi käydä vähän tienaamassa, että saa lapsen pidettyä kotihoidossa 18 kk ikäiseksi saakka. Eli voin vielä ilahduttaa itseäni tavaamalla kelan selkeitä ohjeita isäkuukaudesta.

Onko se kotihoidontuki muuten joku vitsi?

5.12.2012

Neuvo?la

Kipaistiin neuvolassa tyttären viiden kuukauden merkkipaalun kunniaksi (se täyttää reilun viikon päästä puoli vuotta). Agendalla rokotuksia koko perheelle ja minulla huolena lapsen allergia, eli kerrankin oli kysyttävää.

Totajoo.

"Onpas sillä kuivaa ihoa ja ihottumaa poskissa. "
"Niin, kun mua huolettaa tämä allerginen ihottuma täällä kaulassa."
"Aijaa, voivoi, joko se paljon syö soseita?"
"Ei syö, se käy ruokapöydässä leikkimässä ja imeskelemässä."
"Ai, että rintamaidolla vieläkin?"
"No nii-in."
"No sillä varmaan pärjää vielä aika pitkään."
"---"

"Mitä mä nyt voisin tehdä tälle kaulan ihottumalle?"
"Kyllä sille varmaan jotain voisi tehdä."
"Niin, mitä? Bepanthenia laitoin, mutta ei oikein toimi tähän ihottumaan."
"No laita erisania."
"Häh?"
"Tai jotain muuta rasvaa."
"No voinko mä laittaa hydrokortisonia?"
"Joo, varmaan. Aloita vaikka prosenttisella."
"Mä aattelin puolikasta."
"Joo, laita vaan ja sitten jotain rasvaista päälle."
"---"

Tämän lisäksi saimme puolison kanssa influenssarokotteet. Perkele, että kirveli. Tytär sylki puolet rotalitkustaan pihalle ja loukkaantui piikeistään syvästi. Vierailun kohokohta taisi olla neuvolantytön esitelmä sähköisestä reseptijärjestelmästä, josta antoi mukaan pamfletinkin. Mulla meni vähän pointti ohi, että voisitko saatana kertoa mielummin mitä mä teen tämän lapsen iholle.

"Viihtyykö vatsallaan?"
"Ei."
"No huutaako se jos laitetaan?"
"Ehkä."
"No laitetaanko?"
"Mielummin ei."
"No laitetaan silti."
"No laitetaanpa."
"Oivoi, kun et vieläkään osaa noita käsiäsi laittaa tukevasti tänne alle."
"No ei tietenkään, kun se on käännetty mahalleen."
"Ai, osaako se kääntyä itse?"
"Tietenkin. Sitä ei vaan kiinnosta kääntyä."
"No ei varmaan, kun voi aina olla selällään ja katsoa äitiä ja isiä."
"---"

Luulin, että selviäisimme yhdellä otolla näistä 5 kk ja 6 kk tarkastuksista. Nojoo, hämmentävää.

"Laitetaanpa seuraava aika, se onkin sitten puolivuotistarkastus."
"Joo, lapsi tulee kymmenen päivän päästä sen puoli vuotta, että oisko se seuraava kuitenkin se kahdeksan kuukautta."
"No eeeeeinytoikein. Mä laitan tän ajan vähän pidemmälle, vaikka tammikuun loppuun. Sopiiko?"
"Eiköhän."
En viitsinyt mainita, että lapsi on tammikuun lopulla 7,5 kuukautta vanha.

Että näin. Olisin arvostanut jotain "asiantuntevaa" kommenttia tuosta ihosta, mutta menköön. Ihmetyttää kun minkäänlaista ohjeistusta ei ruokinnasta tullut (paitsi tämä, hinkkimaito riittää vielä pitkään), en tosin sellaista kaipaakaan. Hohhoijaa. Saapahan olla taas jonkin aikaa ihan rauhassa.

4.12.2012

Allergia vol 1.

Että reisille lävähti. Tytär on siirtynyt viettämästä aikuisten ruokailuhetkiä sitteristään pöydän ääreen syliin tai pikku hetkiksi päheään tuoliinsa  käärittynä tehokkaisiin tukisysteemeihin. Tämä siksi, että ruokailu alkoi selvästi kiinnostaa ja kovasti. Tavaamieni ruokintaoppaiden mukaan lapsen on syytä antaa toteuttaa innostustaan, mikä on ihan joo järkevää. 

Lounasaikaan olen siis antanut lapsen valita imeskeltäväksi mitä pöydässä on sattunut olemaan. Se tuskin vielä mitään onnistuu saamaan mahaansa asti: ikenien, kielen ja poskien toimintaa kun on alkuun aika pitkään reenattava. Sitten voidaan hiljalleen päästä jo ruoan nielemiseen. Että koen edelleen täysimettäväni, sillä lapsen ruokailu ruokkii lähinnä koiria (joista typerämpi söi jopa kurkkua). 

Eilen hoksasin aamusta, että vauvan kaula on tulipunainen ihottumasta. Saatoin todeta vähemmän kauniisti, että sviddu. Luonnollisesti potkin itseäni muun muassa päähän ja kylkiluihin puoli päivää, listasin imeskeltyjä asioita ja tulin tulokseen, että klementiini on pahasta. 

 Ihottuma on tänään vähemmän härskin näköinen, mutta koen epäonnistuneeni äitinä ja iltapäivällä pitää saatana neuvolaan hinautua tämäkin asia tunnustamaan. Tai tunnustamaan ja tunnustamaan - olisihan tuo tullut ilmi  joka tapauksessa - yritän ainakin uskotella itselleni, ettei parilla viikolla ole tässä yhteydessä merkittävää vaikutusta lopputulokseen. En vain jaksaisi kuunnella niitä latteuksia: "Kyllä se varmaan allergiaa on." 

Että sai tuo mokoma imeskeltyä ainakin muutamia millilitroja sitä saakelin klementiiniviipaletta. Imetän sen 16-vuotiaaksi. 


Pyydys

Kuten on saattanut tulla huomatuksi - jos ei empiirisesti niin ainakin somen kautta, että ulkona on kylmä. Törkypakkanen ei innosta ilta-aikaan ainakaan ulkoiluun, vaikka lumi hieman valottaakin kulkua.

Huutoni saapuivat pakattuna kivaan pahvilaatikkoon. Tein siitä kissipyydyksen, koska oli tylsää eikä teeveestä tullut mitään.

Pyydys. Koira ja petaamaton sänky kuvausrekvisiittaa. 

Kolme minuuttia myöhemmin: 

Toimii. 

Kaksikymmentäkaksi minuuttia myöhemmin: 

Näin. 




30.11.2012

Uuvuttaa

Kas kas. Tuossa se nukkua tosottaa, tutti letkeästi kainalossa - unirätti toisessa. Sohvalla tyynykasan uumenissa. Nukutin sitä alkaen kello neljästä vähän vajaa seitsemään, kunnes luovutin. Yleensähän meillä nukutaan sinne yhdeksään saakka.

 Alan olla aika väsynyt. Yöt on mitä on - viidestä kuuteen tuntia unta pätkissä, heti aamusta kiristää. Päiväunia tuntuu olevan turha edes yrittää nukkua itse, sillä sekunnilla kun ummistan silmäni, vauva tarvitsee jotain - yleensä ainakin sen tuttinsa.

 Väsymyksellä on toverinsa. Ahdistus, kireys, kipinöinti ja kärsimättömyys. Minä olen se paska äiti, joka lapselleen tiuskii aamuyöstä, kun tutti on kolmattakymmenettä kertaa syljetty suusta ja vaadittu ipinöimällä takaisin. Mikään ei auta, mikään ei kelpaa. Kummallekaan.

 Päivisin ahdistun siitä etten saa mitään aikaiseksi. Tuntuu siltä, etten osaa lapsen kanssa olla - en tiedä miten sitä viihdyttää ja aktivoida. Laulan ja luen sille varmasti aivan liian vähän, en keskity siihen riittävästi. En tarjoa sille riittävästi virikkeitä, enkä varsinkaan riittävästi ymmärrä hinata sitä ihmisten ilmoille. Vähintäänkin nukutan sitä liikaa.

 Ajoittain näen selkeitä kehitysviivästymien piirteitä lapsen touhuja - tai paremminkin touhuamattomuutta - seuratessa. Ahdistaa. Toisaalta, minähän tuon tulen pilaamaan ellen ole jo pilannut. Arvostelen itseni puhki ennen kuin kukaan muu ehtii arvostelemaan. Ensi viikon neuvola vituttaa jo valmiiksi niin ettei veri kierrä.

Kahden viikon kuluttua voin päivittää CV:n. Täysimetystä 6 kk. Tai on lapsi kerran imeskellyt omenalohkoa. Tuntui hämmentyvän. Vauva tulee saamaan ruokansa kokonaisena, sitä ei syötetä.

Väsymys aiheuttaa ahdistusta, ahdistus epävarmuutta, epävarmuus levottomuutta, levottomuus unettomuutta ja unettomuus väsymystä. Että terve. Eristyminen alkakoon.

Toisaalta, myrsky on toisaalla.

28.11.2012

Liirumlaarum

Hiiohoi ja mitään ei tapahdu. Mitään ei tapahdu ainakaan jos ei itse järjestä jotain - esimerkiksi kunnon munlapsuusolipaskajaahdistaajamunmutsieiotavastuutasiispäitkenjahuudanparivuorokautta kohtausta. Oli ja meni. Näitä nyt ilmeisesti tulee, tyytyväinen olen mikäli ne menevät myös. Vuosi sitten ahdistus jäi asumaan ja sitä iloa sitten kestikin lapsen syntymään saakka - vaikea masennus. Joka tapauksessa, ahdistukseen on perkeleen hankala suhtautua. Sen aiheita toki on roskasäkillisen verran.

Tänään ei huvita olla koherentti. En siis ole.

Hankin eilen marketista pakastekanan, sillä olen ehkä kymmenisen vuotta sitten sellaista keitettynä maistanut. Tarkemmin ehkä kuitenkin seitsemän vuotta, sillä kymmenen vuotta takaperin en koskenut lihaan. Nyt en jaksa ryhtyä kanaa keittämään. Se pärjännee pakastimessa, josta varmaan löydän sen vuoden kuluttua pariin otteeseen vähän sulaneena.

Marraskuu on kyllä perseestä. Pihalla on niin pimeää, ettei sinne ikinä valoisaan aikaan ehdi virittää lisää jouluvaloja, että näkisi eteensä - kun kesäisin unohdetaan aina asentaa lisää pihavaloja, joiden asentamiseen on nyt liian pimeää. Hieno homma.

En voita ikinä lotossa.

Tilasin pätkän finlaysonin ihanaa elefanttikernivahakangasta, sillä lapseni tarvitsee mielestäni ruokalappuja. Aion niitä ihan omin pikku kätösin ommella, kunhan se kangas saapuu. Metristä saakin sitten ähnättyä arviolta kolmisenkymmentä lappua, että on sitten varaa valita, kun tytär aloittaa ruokailunsa (johon olen jokseenkin maanisesti pyrkinyt valmistautumaan muun muassa testailemalla reseptejä). Kätevä ohje, jota en ole vielä testannut ruokalappuun.

Ystävä on myös ilmeisesti postittanut meille Ikeasta näitä, koska ne ei perkele tunnu millään saavan sitä kauppaa rakennettua Pohjanmaalle.

 Itkuhälyttimestä loppui patterit, kun naapurin satavuotias pappa sirklasi puolitoistatuntia märkiä puitaan pihalla hälyn napsiessa joka ikisen kilahduksen. Yritän vahtia vauvaa paskasta hälyttimestä ja tekee mieli rampata kuistilla jatkuvasti. Jos sillä on siellä joku hätä, viimeistään viiden sekunnin kuluttua itkun alkamisesta tulee koira meikäläistä hakemaan, että oikiastaan turhia nuo vempaimet.

Kannattaako muuten vanhukselle, jonka luona käy kotipalvelu kolmesti päivässä, antaa sellainen vanhanmallinen peltisirkkeli?

Oon luuhannu huutiksessa jo monta päivää ja huudellu kaikkea tyhmää.

Tyttärellä on murrosikäisen unirytmi. Se nukahtaa aikaisintaan puoliltaöin ja herää kiukkuisena ysin pintaan. Jaksaa valvoskella alakerrassa tunnin ja painuu pihalle päikkäreille. Oujee. Siinä meidän valoisa aika päivästä.

Harkitsen josko virittäisi kirkasvalolampun vaikka olkkarin nurkkaan puolison vaatekaapin päältä pölyä keräämästä. Virkistyisinköhän?

Vauva on vedellyt päikkäreitään nyt 2,5 tuntia.

Minkä helvetin takia en esmes siivoa sillä aikaa kun vauva nukkuu, mutta kiukuttelen puolison palattua kotiin kun meillä on paskaista ja mulla on ollut koko päivän tylsää?

24.11.2012

Viesti

Meillä on kaksi koiraa. Meillä on aidattu piha. Koirat ovat hyvin suuren osan päivää pihalla. Tässä lähtökohta. 

Käynti kotiimme tapahtuu pihan puolelta, aidatun alueen sisäpuolelta siis. Päästäkseen esimerkiksi kuistille - tai edes nähdäkseen sisäänkäynnin on käytävä portista pihan puolelle. 

Näin kotiäitinä (ja hiljattain surunvalittelujen vastaanottajana jne.) olen yllättynyt siitä ramppaamisesta, mitä ovella tapahtuu. Oletin portin olevan riittävä viesti ovellepyrkijälle. Ei ole. Vauva nukkuu usein kuistilla, ovikellon soitto (tai pihassa liikuskelu) aiheuttaa melkoisen metelin paimenkoirissa, joiden homma on muun muassa vartioida pihaa. Yleensä vauva ei paljon haukusta hätkähdä, mutta kyllä se kunnon hälytyshaukkuun herää. 

Eilinen hankinta: 

Infotekstejä porttiin.
Kipaistiin eilen hakemassa hurtille vähän viihdeluita (hämmentää kun itse niihin jumalattomiin lumpioihin siellä täällä ei tule juuri reagoitua, mutta jotkut vieraat suhtautuvat niihin epäluuloisesti). Luukaupassa oli edullisia kylttejä. Ruotsinkielinen on mielestäni informatiivisempi, mikä ei tällä seudulla ole haitaksi. Jos huomenna saisi valoisaan aikaan nakutettua tekstit porttiin. 

Kuvaus suoritettu jälleen innovatiivisesti ystävältä lahjaksi saadun 60-luvun lopun nukkekodin avustamana. On muuten pähee takkoineen ja alkuperäisine huonekaluineen. Perinneremontoijan unelma. Toivottavasti myös pienen tytön - sitten kun se ei enää tunge kaikkea suuhunsa. 

20.11.2012

Tunnustelu

Kas kas, loistava äitikollega Tylsyys paiskasi nakilla. Huisia. Tunnustuksen mukaan blogillani on siis substanssia. Jestas. 



Tässä on numeroituja juttuja, että niillä mennään. 

1. Kiitä tunnustuksen lähettänyttä bloggaria.

Kiitos Tylsyys! Hieno homma eikä ollenkaan niin hölmö, kuin edellinen nakki.

2. Jaa tunnustus kahdeksalle muulle bloggarille.

Mää en tunne kahdeksaa (vaikka luen yötä päivää useampaa kymmentä laaria) ja vakoilin, että melkein kaikilla on tää jo, mikä on harmi. Paukkuliinille painesta! Ja hei, Eskapismille ja! 



3. Ilmoita heille haastavasi heidät mukaan.

Selvä.

4. Kerro kahdeksan satunnaista asiaa itsestäsi.


Pitääkö näiden olla yhtä laadukkaita kuin normaali blogini sisältö? Siis sitä substanssia? 
  • Kauheen moni on tässä yhteydessä julistanut, ettei ole koskaan käynyt Euroopan ulkopuolella. Mä en  halua käydä Euroopan ulkopuolella. Nyt hinkuan Saksaan tai Länsi-Itävaltaan, mutta säästöpossulla ei käydä, jotta voidaan luuhata kotosalla lapsen kanssa kunnes se on riittävän reipas päiväkotiin. 
  • Olen opiskellut melko järkyttävän opintoviikkosaaliin japanin kieltä. Muistan enää, että neko on kissa ja nekutai solmio. Ja aisukriimu jäätelö. Kyllä kannatti! 
  • Oon niin laiska, että meidän kylppärissä pyöri useita viikkoja lastenvaunujen pyörän sisäkumi (en tiedä miten se sinne joutui) enkä onnistunut tekemään asialle mitään (esmes selvittämään tuotteen alkuperää, saati siirtämään sitä vaikka roskikseen). Eilen taisin ulkoistaa lerpakkeesta eroonhankkiutumisen yllättäen puolisolle. Niin joo, meidän kylppäri on ehkä ainakin kahden neliön kokoinen, kiitos loistavan 50-luvun arkkitehtuurin! 
  • Tein aamulla jätskipöntöllisen herkullista guacamolea lapsen opetellessa kiljumaan sitterissä. 
  • En oikeen tiedä, mikä musta tulee isona. 
  • Lähestulkoon vihaan nykyistä kotikaupunkiani (jossa vietin kyllä lapsuuteni). Olen tosin kätevän saamaton tehdäkseni asialle mitään. Ainut ratkaisuhan on muutto toisaalle, mikä ei sekään kovin hurjasti inspiroi. Keskityn siis vouhottamaan ja vihaamaan ja puhisemaan kaikkia epäkohtia, joita seudulla eteen tulee. Näin vähemmistön edustajana niitä muuten tulee. 
  • Ensimmäinen autoni oli tosi päheä lada. Osasin sen ratissa ajaa, vaihtaa kasettia, puhua puhelimessa ja polttaa tupakkaa samanaikaisesti. Nykyisin vaan ajan. 
  • Lenkittäessäni koiria nalkutan suomeksi kaikille vastaantulojoille, joiden hurtat käyttäytyvät asiattomasti kohdatessa. Mä en vaan jaksa sitä perkeleen hyökkimistä. Nalkutan myös naapuruston penskoille jos niillä ei ole heijastimia. Heijastimettomuus on mielestäni kamalaa. Penskojen sijaan pitäisi nillittää niiden vanhemmille - tiedän. 

19.11.2012

Ujellus

Kas, viime aikoina on hatuttanut jälleen aika rankasti. Ajattelin kerätä aiheet kasaan, ettei tarvitse moneen kertaan ujeltaa.

1. Lämmitys. Lämmitys on edelleen ketku. Toimii 100 % fossiilisella; sotkulla, jota on tankki täynnä (siinä about 3-5 % biopaskaa seassa [laskin mun pitkällä matikalla]) toimii satunnaisesti. Aiheuttaa aivan käsittämätöntä vitutusta ja hinkua panna tönö myyntiin, pakata roippeet ja lähteä Helsinkiin kaukolämmitettyyn kerrostalokaksioon.

2. Muskari. Viime perjantain pläjäys oli nyt viimeinen niitti meikäläisen muskariuraan. Palautetta lähtee laitoksen pomolle, kunhan saan duunit alta pois. Muija inisi alkuun vartin sitä, kuinka hänellä on niin kova ja paha migreeni, että aivan huippaa. No jää kotiin sairastamaan, saatana!

Mielestäni alle vuoden ikäisille erilaiset sormileikit on myös perseestä ja turhia, kun ne vauvojen sormet on sillai luonnostaan aina SUUSSA. "Nyt te otta vauva sormet ja me teke loru". "Kalle tahtoo koputella - kopkopkop - ystävälle sopeta..." Ystävällinen muskaritoveri kertoi minulle, että laulussa lauletaan, että ystävälles' opeta, kun ihmettelin, että mitä se akka ujeltaa. Rouva vetäjä myös harmitteli kun ei osaa soittaa lauluja ja harkitsi ääneen josko harjoittelisi vähän kotona.

Tarkoituksenani oli myös livetweetata muskarista, mutta hieno ajatukseni käsähti, kun soneran verkko yhdessä musikhusetin verkon kanssa petti minut.

Viimeisellä muskarikerralla (kahden viikon kuluttua) ollaan kuulemma molemmat ryhmät yhdessä kimpussa, vetäjä aikoi ostaa piparkakkuja ja tarkoituksena on porukalla tanssia suomalaiskansallisesti jouluista katrillia. Sitä gaaddääm katrillia onkin reenattu (ja sivussa hiivitty kulttuurisensitiivisen intiaanilaulun tahtiin).

Tanssitaanko toisaalla Suomessa katrilleja vauvamuskarissa?

3. Unet. Kävin viime viikolla tapaamassa ystävää, joka oli pikkuruisen poikansa saanut sairaalasta kotiin. Pojan laskettu aika taitaa olla tällä viikolla ja pieni oli ihminen kyllä.

 Vauva paran käsittämättömästä puklailusta ja minipienestä koosta inspiroituneena olenkin sitten nähnyt aivan helvetillisiä painajaisia siitä, että tyttäreni on maitopurkin kokoinen, sitä ruokitaan letkulla ja se oksentaa tukehtumaisillaan korviketta kaikista päänsä aukoista - eikä minun anneta sitä imettää. Nice.

4. Raha. Alkaa rahat olla finaalissa. Teen siis vähän töitä. Ja kulutan kai vähän vähemmän tms.

5. Suku. No ne nyt on mitä on, ei tarvitse leikkiä, että oltaisiin missään tekemisissä. Tuleva joulu hieman ahdistaa, kun on pakko pohtia, tuleeko meidän vuorovaikuttaa puolison suvun kanssa. Joo, sen äiti on ihan ok ja isä, jos se pitää turpansa kiinni raittiudestaan - näiden elämänkumppaneita en vain kykene sietämään.

Fiksuna ja kypsänä nakkasin fb:stä puolison sisarukset kumppaneineen pois kaverilistoilta, kun totesin etten tunne niitä, eikä mulla ole varsinaisesti mitään intressejä tutustua. Diagnoosi: itsekeskeinen paska.

6. Sänky. Ikivanha antiikkirotisko makkarissa on ilmeisesti jotenkin hieman nitkahtanut. Se on päheen näköinen sorvattuine pylväineen, mutta narina on uskomaton. Ja just mun kohdalle on muodostunut jokseenkin syvä kuoppa, joka ei ilmeisesti ole patjaperäinen - tekee kivaa selälle. Narissut se on aina, mutta nyttemmin niin kivasti, että vauva herää siihen. Pitäisi siis lämpöpannuhässäkän lisäksi myös ruuvata sänky uudelleen kasaan.

Haaveilen ihan salaa jenkkisängystä, johon kiivetäkseen lyhyempi ihminen tarvitsee tikapuut.

7. Neuvola. Onnistuin viime viikolla repimään aivan uskomattomia vitutuksia siitä ilosta, että keskiviikkona päästään taas kuukausiarviointiin. Ah, pelkkä ajatus ottaa ja kiristää.

On kyllä onnistunut lapsiperheen tukipalvelu. Jos kävisi nappaamassa ne rokotukset ja pakenisi paikalta. Lapsi kasvaa ja on ajoittain ihan hyvällä päällä. Eikö se riitä? Vai onko sillä lapsettomalla terkkaripimulla jotain ässiä hihoissaan, joista me emme ole tietoisia?

Joka tapauksessa, olen valmistautunut käyntiin opiskelemalla muun muassa huomattavasti lapsentahtisuutta käsittelevää kirjallisuutta. Taas kun pätkähdetään epävarmuusalueelle (jossa siis minua äitinä arvostellaan), täytyy pyssyt olla ladattuna.

Jos tekisin nyt ne eiliseltä roikkumaan jääneet duunit loppuun (elekee kertoko kelalle).

14.11.2012

Torkku

Olisi oikeastaan aika mahtavaa jos pitäisi saisi herätä herätyskelloon, jonka olisi kaukaa viisaana asentanut soimaan vaikkapa varttia liian aikaisin, että heräily torkuttelemalla pehmentäisi aamuista heräämisen aiheuttamaa shokkia.

No ei saa eikä pidä, tai siis pitää kyllä herätä niihin vitun torkkuihin (tai siis valvoa niitä odotellen, ettei vaan käy taas niin, että puoliso on osunut siihen off-nappiin sen saatanan torkun sijaan, ihan kuin se olisi minun ongelmani).

Taas syötiin koko yö ja silloin kun ei syöty kipistiin suusta ties minne nakottua tuttia. Ja tietysti piti vauvan herätä siihen torkutteluun vaikka kuinka yritin hyssyttää ja samalla ukkoa potkia. Tällä kertaa yritin luovuttaa ja nappasin paketin kainaloon, mutta kun on muutenkin valvonut koko yön ja oma vireystila on mallia 'uni on takaisin taisteltava' ei onnistu. Paketti palautettava ja ihan yhtä rasittavaa roikottaa kättä sen päällä, kuin jos se olisi kyljessä kiinni.

Siis onhan mulla torkku, johon herää saman tien kun se inahtaa - ajoittain tajuan jopa jäädä kuuntelemaan onko se tosiaan hereillä vai vaimeneeko piipitys (noin 15 % tapauksista). Toimii kivasti useimmiten kahden minuutin välein.

Opiskeluaikoina tein tarkkaavaista tutkimusta torkuista. Parhaat torkkuiluvälit ovat kolme minuuttia tai seitsemän. Viidellä ei tee mitään. Kolmella ei ehdi nukahtaa uudelleen liian pahasti - seitsemällä ehtii nukahtaa uudelleen riittävän syvälle.

Viime vuosina en ole tarvinnut herätyskelloa lainkaan (paitsi täydennyskoulutustiesmissä -aamuina). Jos olen asentanut herätyskellon soimaan (käyttääkö muuten joku vielä kelloja), herään aivan varmasti viimeistään viisi minuuttia ennen sen huutelua.

Me noustiin tänäänkin vauvan kanssa yhdeksän maissa. Me herättiin sitä ennen kolmisenkymmentä kertaa.

Puoliso kävi ruokatunnillaan kotona. En sanonut sille sanaakaan, koska olen fiksu ja kypsä ja mua vituttaa tänään aika hyvin. En varmasti tee mitään kodinhoitoon liittyvää vaan kyylään koko päiväuniajan twitteriä.

Vinkki: Kaksi tai kolmekin tuttia vauvan läheisyydessä helpottaa huomattavasti yöllistä pelleilyä. Tulppa suuhun, jonka jälkeen on hyvin aikaa etsiä se jonnekin nakattu eikä volyymi pääse nousemaan. Aventti tekee niitä pimeässä hohtavia tutteja, joista joku ansaitsisi Nobelin.

12.11.2012

Sohjo etc.

Onks tää nyt sitä tehokasta vaunuilua, mitä neuvolasta suositeltiin (kun tiedustelin milloin vatsalihaksille saa tehdä muutakin kuin joskus todeta, että ne oli)?

Kotikadulla. Sohjo jäätyi - vihreää traktoria ei näy. 

Lumi meni jo (toivottavasti se ei lähiaikoina palaa), mutta antoi kivasti esimakua siitä, mitä tuleman taas pitää. Onneksi on ne Kuomat (Prisman lastenosastolta neljä vuotta sitten hankittu, pelittää edelleen), joilla ei välttämättä kaadu, kun voi lisäksi roikkua vaunun aisassa kiinni. 

Pelkään kovasti, että kantamisesta on täällä periferiassa luovuttava talveksi - juuri kun löysin vanhan jättimäisen talvitakkini, jonka alle mahdumme molemmat sisävaatteissa, investoin kantokauluriin (halvempi kuin kantotakki) ja totesin, että homma toimii - jee! Jos en tosiaan lumi maassa pysy pystyssä edes vaunun kera niin kantaminen taitaa jäädä kauppakäynteihin - parkkiksella liinaan ja takaisin. 

Olen muuten hiljalleen oppinut rajoittamaan vauvan ylenpalttista pukemista, mikä on kyllä edelleen haastavaa. Tässä taannoin sulloin sen vaunuun nukkumaan nollakeliin toppahaalarissa, parissa sisävaatekerrassa ja luonnollisesti makuupussissa - ja kansi päälle. Sille tuli aika kuuma. Vetelee hirsiä kuistilla tälläkin hetkellä jalassaan villasukat, päällä fleecehaalari ja makuupussi - ja luukku kiinni. Eli edelleen mahdollisesti liikaa, mutta en sentään tunkenut sitä kahteen haalariin, kuten vielä viime viikolla. 

Mieleni tekisi kipaista reissussa Keski-Suomessa tai pääkaupunkiseudulla, mutta mukavuudenhaluni vie ylivoimaisen voiton. Vaikka automatkasta saattaisi selvitä (ainakin kohti itää), pelkään perilläoleskelun sekoittavan rakastamani rutiinit ja rituaalit niin pahaan solmuun, ettei siitä ikinä toivuta ja menehdymme kaikki univelkaan.

Väittävät reissuilun olevan helppoa ja hauskaa - varsinkin kun lapsen ruokailusta vastaa vielä hinkki, joka on yleensä aina mukana. Kuitenkin on havaittavissa, että tytär on joko herkkis tai me käydään liian vähän yhtään missään, sillä vierailu esmes naapurikylän Paukkuliinin luo saattaa aiheuttaa niin hurjan viriketulvan, että siitä uuvutaan ja kipistellään vaikka kuinka hurjasti. Myönnän, että olemme puolison kanssa lapselle varmasti melko ankeaa seuraa.

Siirryn pesemään keittiön. Sitä ennen käyn vähän tökkimässä kuistilla mahtaako lapsi olla ehkä kuitenkin vähän kylmissään. 

11.11.2012

Syy - Seuraus - Vastuu

Olipa viikko. Jokseenkin kamala. Unettomia öitä, hirvittävää stressiä, itkua ja ujellusta, hysteeristä naurua (tiesittekö, että hysteerinen-sana juontaa juurensa sanasta 'hyster' - kohtu; vouhotuksen arveltiin siis aikoinaan olevan kohtuun liittyvä ominaisuus ja todiste naisten mielen heikkoudesta), helpotusta, askartelua ja joo, ihanuuksia unohtamatta.

Vauva on nukkunut kehnosti. Viikkoja ja taas viikkojahan meni parilla kolmella herätyksellä, joista selvittiin nostamalla paketti pikku sängystään tissille ja palauttamalla takaisin vatsan täytyttyä. Unille puoli kympin aikaan, pää tyynyyn (tai tyynyliinaan, tyynyä ei ole) pientä potkuttelua ja pingviini Eskimolle juttelua, nahat silmille ja valmis. Tämä on nyt ilmeisesti loppu.

Pelkkä nukahtaminen ottaa tunnista neljään tuntiin vaimealla tai kovalla huudolla. Supot testattu, mutta ainoastaan Hauska auttaa. Enää ei öiseen aikaan toimi näppärä omaansänkyynpalautus (joo, edelleen se sivuvaunu), siitä pääsee raivari. Ajoittain unen päästä saa kiinni ainoastaan naama äidin hinkissä ja kädet kainalossa, mahaa potkien, mikä mahdollistaa seuraavalle päivälle erittäin tehokkaasti lihaskipuilevan ja tosi aurinkoisen äidin. Syödä pitää luonnollisesti viidestä seitsemään kertaan yössä. Äidin öinen vessakäynti palkitaan reippaalla vauvalla, jolla on hieman hätä mihin äiti hävisi - kestäähän reissussa pahimmillaan jopa kaksi minuuttia.

Päivällä nukutaan kyllä - mäihällä päästellään kuistilla tai hurttalenkillä oikein makeasti vaunussa tai repussa reilut pari tuntia yhtä soittoa.

Syytä käytäkseen on tietenkin haettu, vaikka kaikkialla korostetaan sitä, että syytä ei välttämättä ole. Vauvat ei ikuisesti toimi totutulla tavalla, mikä on aikatauluorientoituneelle äidille kauhistus (myös vaatteiden pieneksi jääminen on kauheeta). Vauvalla on ollut kovasti ilmaa mahassa (olen tosin arvellut piereskelyn olevan mahdollisesti perinnöllistä), sen alaikenet paistavat valkoisina, se on harventanut tursuamisväliään jopa viikkoon, makkarin lämpötila vaihtelee suuresti (palaan asiaan), iltapäivästä on jo pimeää und was weiss ich. Vai vaikuttaako asiaan meikäläisen kauankaivatut (not!) menkat.

Viime yönä se nukkui hyvin. Heräsi syömään kahdesti, kipisi ensimmäisen palautuksen jälkeen ainoastaan tunnin ja senkin lievällä volyymillä (toisella kierroksella jätin sen koomassa kainaloon). Isänpäivän kunniaksi koko porukka nukkui vartin yli ysiin. Puoliso oli ilahtunut ja värkkäsi mulle aamupalaa.

Arvelemme, että hyvinnukkumiseen ovat saattaneet vaikuttaa seuraavat seikat: Makkarissa oli lämmin ja varpaansa löytänyt vauva unipussissa äidin hikisen ja maitotuhruisen yöpaidan päällä. Vauva nukkui päivän aikana kolmet päikkärit á 150 minuuttia. Vauva kakkasi alkuillasta (teki mieli pitää pienet kemut!).

En tiedä ensi yöstä ja se on äitiydessä kovin haastavaa.

Torstaina pääsi meikäläiseltä upea maailmanloppu, sillä jo muutamaan otteeseen mainittu talomme lämmitys käsähti jälleen. Syynä tällä kertaa se, että se perkeleen bioöljy loppui. Olin aivan shokissa - meillä on kerran aikaisemmin kulunut kuutio öljyä ja se oli vuonna 2010, kun helmi - maaliskuussa oli jatkuvasti alle -20 astetta. Nyt paloi kuutio syys-lokakuussa, kun ulkona on vielä lämmin. Itkin ja huusin ja raivosin, istuin perseelleni ja lähetin öljyfirmaan melkoisen pitkän sähköpostiviestin toimitusjohtajalle ja käyttöpäällikölle (joka on ollut tietoinen ongelmistamme). Kerroin tilanteen ja sen, että otan ensi viikon aikana yhteyttä kuluttajaneuvojiin korvausasioissa.

En nukkunut koko yönä, kun raha ahdisti (ja vauva valvoi, mutta olisin voinut nukkua kun vauva nukkui). Öljylitra maksaa halvimmillaan tällä seudulla 1,07 € ja sitä ei toimiteta alle kuution erissä. Hintaa lastille tulee siis kerralla vähintään reilu tonni. Bioöljy oli noin 15 % halvempaa ja sen luvattiin palavan puhtaammin (mikä ei nyt sitten meidän tapauksessa pitänyt paikkaansa). Olemme laskeneet lämmityskustannukset ja arvio on pitänyt melko hyvin kutinsa. Syyskuun alussa tulleen öljyn olisi pitänyt riittää suunnilleen tammikuun alkuun. Pahasti siis näytti siltä, että ekologiseen lähivalintaan, joka räpsähti reisille paloi 2000 € korjauskuluineen taivaan tuuliin. Ja päälle se uusi lasti eli vaivaiset 3000 € kolmessa kuukaudessa (summa on meidän lämmityskulut keskimäärin koko vuoden ajalta).

Herra toimitusjohtaja yritti meikäläistä tavoitella heti aamusta. Puhelimitse ja sähköpostitse. Ilmoitin herralle, että palaan asiaan, kun vauvani on päiväunilla.

Palasin asiaan. Valmistamieni muistiinpanojen, laskelmien ja erinomaisten argumenttimuistilappujeni kera valmiina tekemään puhelusta muistiinpanoja. Yllätyin.

Kaikki korvataan ja firmassa oltiin pahoillaan. Kiitin kovasti harvinaisen vastuullisesta toiminnasta. Täytyy sanoa, että arvostan suunnattomasti, että kokoaan kasvattavassa yrityksessä pikkuinen asiakas otettiin huomioon asiallisesti, ei vähätellen ja erityisesti tuotteesta aiheutunutta huolta pahoiteltiin - sitä kun ei rahalla voi korvata.

Harvinaisen fiksua toimintaa myös. Olin valmistautunut laajamittaiseen loanheittokampanjaan kyseistä tuotetta vastaan. Nyt ei pahaa sanaa sinänsä ole sanottavana. Harmittaa, ettei tuote meille sopinut - miellummin olisin käyttänyt lähellä tuotettua sivutuotteesta valmistettua öljyä lämmitykseen, mutta mennään fossiilisilla vielä pari vuotta. Toivottavasti bioöljyä vielä kehitellään siten, että sen käyttöönotto ei vaadi suuria kustannuksia tai laitteistojen uusimista ja sen käytöstä tulee varmaa ja turvallista.

Alan säästää maalämpöä varten. Näillä hurjilla tuloilla meillä on siihen varaa vuonna 2030.

7.11.2012

Heitto

Eilen oli muuten tosi paska päivä. Edellistä yötä vietettiin jälleen mysteerihuudon, kiukkukipinän, tutinsylkemisen, lisähuudon, surkeuspipinän ja vieressä puoli-istuvassa asennossa kiukkuisena huokailevan miehen parissa.

Kolmen tunnin sinnittelyn jälkeen lähetin miehen alakertaan nukkumaan ("ihan sama saatana missä mää valvon, oon ihanhuonoisäjahuonomiessulle.." "mee jo ja koita nukkua") ja sulloin vauvaan liudan suppoja. Kahden aikaan vauva simahti leikittyään reilun aikaa kainalossani varpaillaan.

Aamulla puolison pistäytyessä kotona kahvilla havaitsi hän yllättäen öljypolttimen sammuneen (ajoittain haluan kaukolämmitettyyn kerrostaloon). No ei muuten käynnistynyt. Tässä vaiheessa meikäläinen istui sohvalla ulvomassa lapsen leikkiessä lattialla hurtan latkiessa karstaa sen päästä. Puoliso kävi viemässä työauton töihin ja kertomassa esimiehelle sairastuneensa oksennustautiin. Sillä on ihan hirveän huono omatunto.

Puolenpäivän aikaan tokenin sen verran, että puin lapselle fleecehaalarin ja sujautin sen vaunuihin. Koko komeus kuistille ja hetkuttamaan josko nukahtaisi. Nukahtihan se kymmenessä minuutissa naapurin (hyvin erikoisen ja vastenmielisen) äiti+aikuinenpoikansa parivaljakon (saattaa ne olla pariskuntakin) tuijottaessa spektaakkelia keittiönikkunastaan. Itkuhälytin iskuun ja peiton alle sisälle.

Nukahdin. Ainakin kolmeksi minuutiksi. Pihaan ajoi auto (ei ollut tilattu perkeleenkallis lämpökattilamies). Itkarista kuului askelia, portaita ylös ja kunnollinen parahdus vaunusta ennen ovikellon pimpomia ja koirien mahtavaa huutoräjähdystä.

Nousin aivan helvetin raivoissani ylös. Painelin ovelle, päästin hurtat suoraan pihalle (yleensä kuulostelen vähän ketä ulkona on, mutta ajattelin, että aivan sama vaikka uroskoira menee ja nappaa jotakuta hampailla haarusta). Pari kolmekymppistä jannua nökötti terassilla jokseenkin kalvenneena.

En ole kovin ylpeä käydystä keskustelusta:
"Päivää taloon!"
"Kiitos ihan helvetisti, kun herätitte vauvan!!!"
"Ei me mitään olla herätetty, sehän nukkuu vaan."
"Täällä on silmät auki ja ääntä kuuluu, että hereillä se perkele on."
"No voivoi, ei ollut tarkoitus."
"Mitä te täällä teette, onko kutsuttu?!"
"Me myydään ulkokatteita." (Ojentaa firman mainoslappua meikäläiselle, siihen tartun, mutten unenpöpperössä ja uskomattomassa adrenaliinipöllyssä onnistu lukemaan sanaakaan, firman nimi on kyllä tallella ja palautetta lähtee).
"Ettekö te saatana näe, että päällä on vastapinnoitettu kivikatto?! Ei kukaan ole niin urpo, että vaihtaa kiven peltiin!"
"Niinno, on meillä seinäkatteitakin."
"Lähtekääpä menemään, takaisin ei ole tulemista!" Pyydän koirat sisälle.
"Kylläpä ne tottelee hyvin."
"Joo, ne myös puree tarvittaessa hyvin, meillä on tuo aita ihan syystä."
"Onko minkä ikäinen vauva?"
"Ei saatana ole teidän asia."
"No hyvää päivänjatkoa.."
"Menkää pojat oikeisiin töihin!"

Näin. Puolisoni kuunteli karjumistani oikein stereoni hälyttimestä ja seinän läpi. Oli vähän kauhuissaan. Saattoi olla kyllä vauvakin, kun sen sisälle ulkovaatepaketissaan taiteilin.

Melkein järkytyin miten vihainen sitä voikaan olla muutaman tunnin pätkäisten yöunien ja lievien lämmityshuolien päälle. Olin niin raivoissani että olisin voinut kepeästi repiä pojilta silmät päästä. Rauhoittumisessa kesti aivan järkyttävän kauan. Ja hävettää ihan vähän, kohteliaita koittivat olla ja ainakin toinen aidosti pahoillaan.

Silti: kuka ostaa marraskuussa peltikaton ovelta-ovelle myymäriltä? Niiden autossa ei ollut firman teippauksia. Haisee mielestäni.

Että ei täällä paljon mitään tapahdu. Lapsi nukahdi neljän aikaan uudelleen ja nukkui kolme tuntia minun odotellessa hinkki täynnä, että se varmasti herää kohta. Yöunille onneksi jo yhdeksän päälle, syötöt parin tunnin välein (vakoilin samalla vaaleja twitteristä) ja ihana mies, joka nappasi vauvan puoli kahdeksan aikaan alakertaan ja antoi minun nukkua kymmeneen.

Menen paistamaan silakkapihvejä ja teen kuoriperunoista muusia, koska nukkunut ja raivonnut jaksaa jälleen!

En malta odottaa lämpökattilamiehen laskua. Onneksi on kotitalousvähennys ja veronpalautukset.

Kyllä kunnon vouhotus tekee hyvää. Tai ainakin oikeaoppinen verbaalinen niskaperseportistapihalleheitto. Aion laminoida porttiin kyltin, jossa lukee, että KOIRA PUREE (oikeesti ainoastaan ruokaansa).

Lämmitin

Talvi saapui kuvottavan aikaisin ja havaitsin kauhukseni, että ahkerassa käytössä olevat hinkit tarvitsevat lisälämpöä ulkosalla (ainakin mikäli ei vielä nollakelillä hotsita pukeutua siihen paksuimpaan toppaviritykseen).

Paniikissa otin ja improvisoin:

Läpät, verkkopankkitunnukset antamassa kahvitahran kera mittakaavaa. 
Jos joku haluaa tehdä perästä, niin eioovaikeeta.
Tarvikkeet: Sandnes Alpakka, noin 10 g. Jotkut puikot.
Ohje: Luo sopiva määrä silmukoita. Neulo niin pitkälle kuin vauva antaa, päättele silmukat isän vaihtaessa vaippaa. Toista imetyksen jälkeen. Sullo rintsikkaan - ei jäädy lapsen ateria pakkasessa.

Kovasti kun olen taipuisa kaikenlaiseen hifistelyyn, inspiroiduin lämmittämään hinkkejä muullakin kuin hätäpääratkaisulla:

Projekti pannulappu x 2 
Keksin siis, että virkkaamalla saa juuri oikean muotoisen ja melkoisen tiiviin lämmittimen aikaiseksi. Langaksi valitsin jämäkorista sitä jo kertaalleen mainittua babymerinoa, että olisi pehmoisaakin. 

Projekti on kestänyt kohta kolme viikkoa. Puolikas läppä valmiina. Saattaa olla että luovutan ja käyn jossain ruskovillan verkkokaupassa törsäämässä veronpalautuksia. 

Miten ihmeessä vauvallinen ehtii tai voi ähnäillä käsitöiden parissa? Porkkanaraasteenkin valmistus tuottaa ajoittain hankaluuksia vauvan viihdevaatimusten takia. 

1.11.2012

Öyh

Jos aloittaa aamun iskemällä varpaat koiran oksennukseen heti ensimmäisenä sängystä ylös punnatessa, ei välttämättä kannata lähteä katsastamaan autoa. Tai siis uusintakatsastamaan. Aion silti uhmata kaikkia todennäköisyyksiä. Tokihan koiran oksennus ja auton vikalista korreloivat?

Tytär heräsi yön aikana tasan kerran syömään. Nyt se nukkuu jälleen. Onkohan se rikki?


Fatcat asuu nykyisin nukenkehdossa. 
Näihin kuviin ja tunnelmiin.

27.10.2012

Kalas

On oikein mahtavaa kun on viikonloppu. Olin ajatellut, että voisimme koko perheen voimin käydä etsimässä kyliltä aikuisten talvikenkiä (minulle, päästelen jo ties monettako talvea vapaa-ajalla Kuomissa), laitella yhdessä ruokaa, korjata edelleen yskivän öljypolttimen, siivoilla, löhöillä, nukkua yhdessä päiväunia ja touhuta pihalla.

Alkuviikosta tuli pikkusievä kutsukortti postissa - puolison veljen mikälie-vaimo tykkää askarrella, kun se on tehokas kotiäiti ja sen pojalla on synttärikalaasit. Siellä on sitten puoliso viettämässä lauantaita ja minä yllättäen viilenevässä kodissa kahden vauvan kanssa, kun en saatana lähde puolentoistatunnin ajomatkan päähän kuuntelemaan näiden dialektia, josta en edelleenkään ymmärrä mitään (enkä halua, mulla on hyvä suoritettuna virkamiesruotsista) tai vaihtoehtoisesti jankutusta vauvasta: "Ne on sellaisia pieeeeniäää ihmeeiitäää."

Viime yönä pisin nukkumani pätkä taisi olla kestoltaan ruhtinaalliset 45 minuuttia. Nukuttu aikana 9.05-9.50, kun tytär siirtyi alakertaan leikkimään isänsä kanssa. Lapsi halusi syödä vajaan kahden tunnin välein ja kipisi joka helvetin kerta, kun tutti tipahti suusta - keskimäärin vartin välein. Kolmen aikaan taisin luovuttaa ja vaihdoin sille vaipan, haistettuani muka jotain hapanta ilmassa (tyhjää täynnä). Lapsi nukahti yllättävän nopeasti, mutta minä heräsin kätevästi valvomaan ja pyörimään - toisaalta sitä tuttia oli helpompi ruuvata takaisin suuhun vireämmässä tilassa.

Yleensä en häiriinny siitä, että puoliso ei reagoi lapsen öisiin heräilyihin millään tavalla. Se käy töissä, herää duuniin kettumaisen aikaisin, eikä se pysty lasta ruokkimaan. Viime yönä ihan rehellisesti vitutti, että herra vähän tuhisi (ja röhisi kun olin saamassa unen päästä kiinni) ja kieputtui peittoihinsa syvemmälle, kun itse nostin vauvaa neljättä tai viidettä kertaa tissiin kiinni.

"Kyllä mun on varmaan pakko mennä sinne synttäreille".
"Jaa."

Sylettää, että en annattanut miesparalle, että hänellä on neljän kuukauden ikäinen tytär, jonka luulisi olevan tärkeämpi kuin jonkun gaaddääm fyyraåårsfödelsedagskalaasin. Kun vauva on alle vuoden ikäinen ei minun mielestäni ole pakko mennä yhtään mihinkään; varsinkaan helvetin liukkaalla kelillä, kun kotona olisi esimerkiksi lämmityksestä huolehtiminen pikku askareena odottamassa.

Haluan toki ymmärtää, että puoliso haluaa viettää aikaa perheensä ja sukunsa parissa. Se ei koskaan pakota mua mukaan ja on tajunnut, että en todellakaan ole aikeissa antaa lasta matkaansa. Silti vituttaa luhnata kuudetta päivää itsekseen kotona, kun mitään ei viitsi aloittaa kun valmista ei tule kuitenkaan koskaan (yritin joo leipoa viikolla).

Ystävä arveli, että lapsen levottomuus yöllä saattaisi johtua mahdollisista hampaista. Toisen hinkkini pureskeltu kunto viittaa samaan.

Olenko jo mainunnut, että vihaan talvea.
Huomenna olisi odottamassa parikin työkeikkaa, jotka lupasin hoitaa.Onnistuu varmaan oikein kivasti näillä unilla.

Lapsen hieman kasvaessa aion pitää sille aina koko viikonlopun kestäviä kalaaseja  kaukana kaikesta, että varmasti saan mahdollisimman monen viikonloput pilattua. Koska voin.

Kasvan taas huomenna aikuiseksi.

23.10.2012

Tahti

Käytiin neuvolassa.

"No miten on mennyt?"
"Kivasti, kiitos."
"No se on kiva. Aiettäonihanatyttönenvoiettäkunsealkaaollaitsensänäköineneikäpikkuvauvaenää!!!"
"Joo."

"Aiettäsekatsooisiäettämitäseisitekeeuijuijui."
"Joo, isi on sen mielestä kaikkein ihanin."
"No niin onkin ihana isi."

"Eikö se vielä tue itseään kyynärvasiin? Aiettä, kyllä pitäisi. Nyt alatte taitella näitä käsiä sen alle, että sen lihakset saavat vauhtia kehitykseen, että pääsee sitten pian liikkeelle."
"---"

"No miten, rintamaidollako vielä?"
"Kyllä, 100%."
"No miten niiden kiinteiden kanssa, ootteko miettiny?"
"15.12. aikaisintaan."
"Joo, kyllä se varmaan sinne asti pärjää maidollakin."

"No miten sen silmä on parantunut?"
"Ihan hyvin toisen lääkekuurin jälkeen."
"Oi kamala, kävittekö te uudestaan lääkärissä?"
"No käytiin kun möhnää tuli ruokalusikkakaupalla."
"Ai kauheeta, onko se kuitenkaan missään vaiheessa punoittanut?"
"No en kai minä sitä muuten lääkäriin hinaisi."
"Aijaa, joo."

Joo. Mulla on asennevamma. Voisin yrittää olla kivempi, mutta tilanteessa, jossa minua ja lastani arvioidaan, en vaan osaa. Mielenkiintoista on se, että olen kiltisti kysynyt aina puolisolta haluaako se tulla mukaan ja on halunnut. Käydään siis aina koko perheen voimin arvioinnissa, mikä tuntuu vaivaannuttavan henkilökuntaa ihan hirveästi. Tosin arvelen, että sähköisiin muikkareihin kirjataan, että äiti on kusipää ja isä ei puhu mitään.

Lapsi kasvaa hyvin (kyllä, se pitää toistaa vartissa ainakin viidesti). Arvelen, että huomaisin mikäli se kasvaisi huonosti. Tätä vauvan jumppausta en kyllä ymmärrä edelleenkään. Tai siis ymmärrän, mutta siihen liittyvää kiirettä ja paineistusta en.

Jos lapsi kiepahtaa itse selältä masulleen niin sen kädet taittuvat automaattisesti oikeaoppiseen kyynärvarsinojailuasentoon. Jos nostan sen mahalleen, niin kädet leviävät ympäristöön, josta niitä olisi aikuisen noukittava ajoittain lapsen alle. Käsittääkseni käsien heiluttelun on kuitenkin tarkoitus vahvistaa niitä lihaksia, joita käytetään siihen kyynärvarsinojailuun. Näin kertoi myös ystävä, jolla on ihan koulutuskin alalta. Oli myös sitä mieltä, että käsiä ei vauvan alle aleta taitella. Uskon mielummin fysioterapeuttia kuin neuvolantyttöä, joka oli taas ihmeissään kun meillä ei ollut hänelle kysymyksiä.

Voisiko joku kertoa mitä siellä neuvolassa pitäisi osata kysyä, että sitten ensi kerralla osataan.

22.10.2012

Imu & hinkki

Viime viikolla vietettiin oikein kansainvälisesti imetysviikkoa. Ei siinä, välillä on ihan hyvä pysähtyä miettimään asiaa, alku kun oli kauheaa, jatko siedettävää ja nyt tohdin väittää, että toimii ihan hyvin. Minua myös hävettää, että tämä laari on löytynyt googlettamalla "kun imetys menee päin persettä". Taidan napsauttaa hakutulokseksi ilmestymisen pois päältä.

Toivottavasti maailmassa suurin osa äideistä on sellaisia, joille imetys on helppoa, kivutonta, luontevaa ja muutenkin letkeää ja ongelmatonta. Ilmeisesti näin ei ihan järjestään ole. En tohtisi ihan kulttuurisidonnaiseksi jutuksi imetyksen onnistumista/epäonnistumista leimata, mutta tohdin hyvin hataralla mutulla väittää, että tiiviit naisyhteisöt ja niissä jaettu vertaistuki ja hiljainen ohjeistus on keskeisessä asemassa.

On muuten kauheaa, kun imetyksen yhteydessä puhutaan onnistumisesta tai epäonnistumisesta. En kyllä tähän hätään keksi vaihtoehtoisiakaan sanasia. Onko sellaisia käytössä? En sanoja käyttämällä halua arvottaa ketään. Ne ovat vain sanoja.

Minä kun raskausaikana tulin hulluksi ja masennuin ja paineistuin ja ahdistuin, jätin imetyksen kokonaan sivuseikaksi äitiyteen valmistautumisessa, jonka pääpointtina oli selvitä hengissä. Loukkaannuin suunnattomasti lapsen edellisellä neuvolakäynnillä, kun terveydenhoitajatyttö ihmetteli täysimetystä,  "suhtauduit niin negatiivisesti imetykseen raskausaikana". Niin, en halunnut lainata häneltä norjalaista videota, joka oli otsikoitu "Imetys. Yhteisen elämämme alku." Otsikosta olisi voinut jättää kolme sanaa pois.

Minä valmistauduin raskausaikana siihen, että imetys ei onnistu. Oletettavasti tajusin epäonnistumisen olevan mahdollisesti niin järkyttävä takaisku äitiyteni suorittamisessa, että epäonnistumiseen on pakko valmistautua. Tohdin myös väittää, että mikäli olisin etukäteen ottanut paineita imetyksestä masennuksen, isän kuoleman, vauvan perätilan ja sektioahdistuksien päälle, niin mitta olisi saattanut tulla täyteen enkä olisi uskaltanut edes yrittää.

Jälkeenpäin olen lukenut imetyksestä paljon. Aluksi tekniikkaa, sittemmin jo suosituksia ja niiden perusteluja. Voi hyvin olla, että jos olisin opiskellut aihetta etukäteen, olisin luovuttanut heti alkuunsa. Läksin siis iloisesti sektioon sillä oletuksella, että sairaalassa on henkilökuntaa, joiden homma on opettaa minulle miten imetetään.

Imetysopastus olikin yksi niistä jutuista, jotka sairaalassa ihan oikeasti toimivat ja käsittääkseni hirveän hyvin. Syynä voi toki olla se, että sitkeästi kilkutin kelloa joka ikisellä syötöllä ja vaadin kätilöä tai lastenhoitajaa auttamaan, tarkkailemaan ja arvioimaan suoritusta sekä selittämään mitä on tapahtumassa, miksi ja mitä siitä seuraa. En olisi välttämättä tajunnut soitella kelloa ellei lapsen verensokeria olisi pitänyt tarkkailla. Haavan kanssa liikkuminen ja siedettävien imetysasentojen hakeminen oli myös tuskaisaa ja kipulääkepöllyssäni vastaanotin apua ihan mielelläni.

Väitän ettei imetyksestä olisi tullut mitään ilman osaston imetysvastaavaa kätilöä, joka oli harvinaisen hyvä tyyppi ja luetteli perustellen perusasioita: yksi hinkki kerrallaan, aina kun lapsi haluaa. Älä lypsä turhaan, lämmitä hinkki vaikka kauratyynyllä ennen imetystä. "Minä en teitä täältä päästä pois ennen kuin homma sujuu ja hyvin." Eikä päästänyt. Tuli tosin ensimmäisen lomapäivänsä aamuna vielä varmistamaan (joo, en usko että vain meitä, mutta oli silti kiva).

Maito nousi hinkkeihin sairaalassa vasta neljäntenä tai viidentenä päivänä leikkauksesta. Arvelin kuolevani. Hössökätilö toi kaalia. Se oli ihanaa. Niistä jumalattoman kovista ja tulikuumista koripallonkokoisista jötköistä lähti melkein sihinä kun iski jääkylmät kaalit päälle. Halusin naimisiin suurehkon, kylmän kaalinpään kanssa. Jos maito olisi noussut kotona, olisi meidän imetys ollut siinä. Vauva ei saanut millään kiinni pinkeästä nännistä, maitoa oli kaikkialla ja mieliala mitä sattui. Hyvätyyppikätilö totesikin, että usein imetys käsähtää juuri siihen, että maito nousee kunnolla vasta kotona ja sitä säikähdetään. (En tiedä - näin hän totesi ja niin meillä olisi varmaankin käynyt.)

Joo. Kotona se riemu sitten repesi yhdessä nännien ihon kanssa. Ajoittain vauva sai juotavakseen varsin vaaleanpunaista maitoa. Kipu oli helvetillinen, mutta suorituspaineissani ja pelätessäni, ettei vauva opi koskaan imemään kunnolla en koskenut rintakumeihin. Jälkeenpäin ajateltuna olisi voinut olla ihan fiksua. Minä vihasin imettämistä. Kipu polkaisi varpaista asti vauvan iskiessä kiinni. Vauva turhautui minun sitä irroittaessa liian pienen imuotteen kourissa. Vihasin puolisoa ja äitiäni, jotka ravasivat ympärillä jankuttaen tuttipullosta. Vihasin neuvolantätiä, jolta ei apua, neuvoja, saati tukea irronnut. Ja välillä vihasin vähän vauvaakin. Ennenkaikkea vihasin itseäni - täästähän kuuluu nauttia ja tämä kuuluu osata.

Vastoin kaikkia arvelujani, iho parani. Haava parani. Hitaasti. Kävi mahdolliseksi syöttää lasta öisin makuuasennosta. Vauvan kasvaessa opettelin syöttämään sitä myös perinteisellä tyylillä sylistä, loputtoman tyynyvirittelyn ja kainalon alta kieputtelun sijaan.

En edelleenkään imetä mielelläni julkisissa tiloissa - toisaalta ei ole ollut juuri tarvettakaan. Kotona homma sujuu mielestäni hyvin - ajoittain sattuu, mutta jonkinlaisen virheanalyysin jälkeen kipu korjaantuu tai hinkki karaistuu. Tuorein hankaluus liittyy hampaisiin. Kynteni osui päivänä menneenä lapseni ikenestä törröttävään kovaan juttuun. Ikenillä on myös ilmeisen hauskaa purra äitiä - tosin onneksi vasta kun massu on täynnä.

Päivisin tytär ruokailee edelleen parin tunnin välein, välillä tiheämmin, välillä harvemmin. Päivällä imetysvälit eivät tosin veny yli neljän tunnin. Yöllä ruokaillaan vaihtelevasti - ajoittain on saatava maitoa viisikin kertaa, viime yönä riittä kaksi.

Luottamus omaan kehoon ja sen toimintaan on ollut vaikea saavuttaa, mutta kyllä tämä rotisko vaan kummasti toimii. En tosin ole osannut ottaa kovin syvää painesta siitä riittääkö maito, siinä olen luottanut vauvaan. Pissaa ja kakkaa sopivassa suhteessa, kasvaa ja on tyytyväinen - täytyyhän sen silloin riittää.

Ennen syntymää hamstrasin kaappiin melkoisen määrän korviketta, joka on jo muuttanut seuraavaan osoitteeseen, jossa se pääsee käyttöön. Pakastimessa on omaa maitoa mahdollisia hätätapauksia varten.

Minulla ei ole tarvetta ottaa kantaa siihen, kuka imettää, miten imettää ja imettääkö lainkaan. Yksikään äiti ei pahaa halua lapselleen ja tekee kaikkensa lapsensa eteen. Toisen tapaa ei arvostella. Imetys on ollut yksi vaikeimpia vastaani tulleita asioita, mutta olen iloinen siitä, että itkin ja huusin ja raivosin ja rasvasin ja lämmitin ja vuosin ja ties mitä. Tämä käy nyt meille. Olisi voinut olla myös toisin, herkästi, ja tuolloinkin olisin ollut mielestäni ihan yhtä hyvä äiti vaikka sitten se pullo kourassa.

21.10.2012

Pakki

Joudun nyt sitten perumaan puheitani - vauva ei enää käänny. Se oppi päristelemään, mikä on ilmeisesti paras ja mahtavin taito, minkä vauva voi mielestään oppia. Me puolison kanssa kuivaamme sitkeästi silmälaseja ja päristelemme takaisin. Aamuherätykset ovat hieman aikaistuneet päristelyn ansiosta. Röyhtäily hinkin perään ei onnistu enää sopivan unisena vaan menee päristelyksi ja päristelyn mahtavuuden kikatteluksi, mikä johtaa koko porukan heräämiseen. Voisi sitä kehnomminkin herätä.

Olen joka tapauksessa vakuuttunut siitä, että minun tai kenenkään muunkaan on turha olla huolissaan tyttären motorisesta kehityksestä. Minusta on vaikuttavaa, miten lapsi todellakin kehittyy juuri sille ominaista tahtia. Ja kaikki tämä siitäkin huolimatta, että se ei syntynyt alateitse ja on joutunut litkimään maidon mukana äitinsä verta pikku elämänsä alkutaipaleella.

Kivojen kelien kunniaksi olen haravoinut. Haravointi tuntuu kivasti vatsalihaksissa. Liian täyteen märkiä lehtiä survottujen säkkien hinaaminen ja kantelu ei tunnu kivalta vatsalihaksissa - tuntuu lähinnä erittäin paskamaiselta leikkaushaavassa (sillä neuvolalääkärin huonekalusiirtelykiellolla saattoi siis olla syynsä).

Puoliso on ollut isäntämies ja vaihtanut renkaat kolmeen autoon, säilönyt puutarhan irtokamat vajaan ja korjannut öljypolttimen, jossa oli vikaa. Se on mun miälestä aika hottis kun se äijäilee (edellisessä suhteessa minä vaihdoin renkaat ja rassasin autot, toisen ihastellessa/vittuillessa vieressä).

Siirrymme tyttären kanssa lukemaan ihanaa Kot! sanoo kana - kirjaa. Sille on tosi hyvä päristä.

En liitä tähän kuvaa syksyn lehdistä, lehtikasoista saati talvirenkaista. Päivää pilaa vain se, että meillä on huomenna neuvola.

17.10.2012

Kieppu

Lapsen kehitys tuntuu olevan monelle ryppyotsaista kilpajuoksua. Sitä onnistuneempi on äitinä, mitä aikaisemmin lapsi kääntyy ja vääntyy, kurottaa ja karjuu - ja lapsi luonnollisesti motorisen kehityksensä ansiosta erinomaisempi kuin ikätoverinsa. Huono kärjistys, joo. Ei oikein irtoa näillä unilla.

Olen tiedostavana äitinä tiedostanut, että vauvat kehittyvät omassa tahdissaan. Ja toistanut lukemattomat kerrat päässäni mantraa "eikiire-eikiire-eikiire-eikiire", kun tytär karjuu naama punaisena sijoitettuani sen harjoittelemaan sitä viranomaistahojen suosittelemaa vatsallaanoloa. Samaa mantraa olen salaa hokenut sijoitettuani lapsen lattialle VIIHTYMÄÄN, eli pötköttämään pötkönä selällään ja hetken kuluttua vaatimaan viihdytetyksi tulemista.

Koko ajan olen tiedostanut, että luonto oletettavasti hoitaa homman ja laittaa lapsen liikkeelle kun sen aika on. Sitä on vain kovin vaikea hyväksyä.

Tytär täytti maanantaina kokonaiset neljä kuukautta. Kääntyi heti aamulla selältä vatsalleen ja iltapäivällä tukeutui kyynärvarsiinsa. Ei edelleenkään viihdy vatsallaan, mutta kieppuu sitkeästi itsensä ympäri.

Tämä kaikki ainoastaan hoitopöydällä. Lattialla ei hievahdetakaan. Mutta mieti, hievahtaisitko sinä?

Mitä siis opimme? Lapset kehittyvät omassa tahdissaan. Kannattaako ottaa paineita? Ei. Otetaanko silti? Joo.


16.10.2012

Lausunto

Eilen saapui mainosten seassa kirjekuori poliisilta. Päättelin sen sakkolapuksi, vaikken mielestäni ole täräytellyt kovin pahaa vauhtia peltipoliisien ohitse. Ei ollut sakko, mikä sinänsä on näillä rahoituksilla varsin miellyttävää. Oli kuolintodistus ja paperi, jonka mukaan kuolema on loppuun käsitelty. Onko? 

Ei mennyt kuolinsyylausunnossa kuin seitsemän kuukautta, luvatun kuuden sijaan. Ihan hyvä. En ala näissä ympyröissä tuloksia ruotimaan, ei se kenellekään kuulu, mutta tunnen jonkinlaista pientä ylpeyttä siitä, että alkoholi ei johtanut kuolemaan. Eihän isä enää pariin vuoteen juonutkaan. Samalla ahdistaa, koska kivutonta tuskin on loppu ollut. Ja pysäyttihän lausunto taas sen äärelle, mitä isän elämä viimeiset vuodet oli - toisaalta kirkasti, mitä elämä olisi ollut. 

Paperi, jossa summataan ihmiselämä on raaka. On pakko etäännyttää itsensä. Sain itseni kiinni siitä, että ihastelin lääkärin kirjoitustyyliä, sen selkeyttä ja hyvin ristiriitaiselta tuntuvaa kaunistelematonta hienovaraisuutta. Teksti kertoo havainnot, ei ota kantaa. Harvinaista luettavaa. Oikeuslääkärin lausunnon toivoo sellaista olevan. 

Teki mieli itkeä, mutten itkenyt. Söimme vääntämääni avokadopastaa (joo, oli pakko kokeilla SITÄ, ihan syötävää) ja minä lueskelin isälleni syötettyjä lääkkeitä ja hänen sisäelimiensä kokoja. Vauva mölisi sitterissä. Teki niin saatanasti mieli itkeä ja huutaa ja rikkoa tavaroita ja PURKAA, mutten edes raivonnut. Ajoimme naapurikaupunkiin ostamaan koiranruokaa. Keli oli kirkas, kaunis ja raikas. 

Muistuttaisin, että kotiin kuoleminen on aina poliisiasia. Valtion kyydillä pääsee avaukseen, jonka tulokset toimitetaan omaisille. 

Mulla on ikävä isiä. 

14.10.2012

Silmä

Lapseni toisessa silmässä on kurja kyynelkanavatukos. Se ei kuulemma ole minun vikani ja on muutoinkin kovin yleinen vaiva pikkuisilla, joiden kropan osaset ovat kauhean pikkuisia ja tukkeutuvat helposti. 

 Kyynelkanavan tukkoisuudessa on se kettumainen puoli, että silmä melkoisen herkästi tulehtuu. Siitä huolimatta, että silmää pestään keitetyllä vedellä päivittäin useita kertoja apteekin steriilien pikku taitosten kanssa, se perkele tulehtuu koko ajan. 

Torstaina alkoi möhnää tulla jo ruokalusikkakaupalla. Soitin perjantaiaamuna päivystykseen. Jo raskausaikaana olin aikeissa ostaa lapselle vakuutuksen, projekti jäi vähän kesken. Harkinnassa on jälleen, kalliita ovat perkeleet, ja projektiani hidastaa jokseenkin pahasti se, ettei paikkakunnalla ole yksityistä lastenlääkäriä. 40 kilometriä ei edelleenkään ole paha, muttatota. Maksanko verot ja vakuutuksen päälle vai pelkät verot, joilla palvelun pitäisi pelittää? Ajatus muhikoon. 

Joka tapauksessa, soitin jo tuttuun telefoooonrååådgiiivningiin (instanssissa pyörivä nauha alkaa olla venynyt). Olin aivan häkeltynyt, kun vastannut hoitaja oli varsin inhimillinen, ei pitänyt idioottina, ei laukonut itsestäänselvyyksiä ja totesi jopa, että kyllä äiti aina tietää parhaiten ja huomaa jos lapsella on jokin hätä. (Ei, en laske silmätulehdusta hädäksi, kyseessä oli kuumeilun tiedustelu.) Rouva neuvoi myös, että jos on tarvetta lastenhoidollisille toimenpiteille, pitää mennä vaatimaan lasikopin tädeiltä vapaata huonetta käyttöön. 

 Iltasella lääkärikin oli yllättävän positiivinen tapaus. Osasi suomea ja kerrankin selitti mistä sen silmän kanssa on kyse, mitä sille voi tehdä ja mitä ei voi. Ja mitä tehdään jos ei aukea (emme mieti sitä). Miten nenänvartta kuuluu hieroa, vettä ei kuulemma tarvitse puhdistukseen keitellä ja bakteerin laadunkin selvitti. Arveli tyttären olevan virkeä ja hyväntuulinen - lapseni nauroi ja keikisteli isänsä sylistä. Ei se vieraille yleensä. 

Kaikenlainen pienikin vaiva aiheuttaa luonnollisesti paskamutsioloa. Ennen perjantaista muskaria (voi saaaaataaaanaaaaa, mutta maksoin jo niin sinnillä loppuun saakka, ehhee) pohdin oikein ääneen, että paskamaista läksiä yhtään mihinkään, kun lapsen silmämöhnii ja punoittaa ja viestii koko loistollaan sitä kuinka kehno olen äitinä. Typerää kelausta kuulemma. 

No, kuinka ollakaan ensimmäisenä muskarimuijan suusta:
"Onpa sillä kauhean punainen silmä."
Ilman minkäänlaista pehmentävää rekisteriä äänessä. Otin tietenkin kommentin vittuiluna ja äitiyteni arvosteluna, koska olen univelkainen, vuotavatissinen herkkishirviö. Samainen vetäjä muisti kyllä kehua muutamien vauvojen vaatetusta (taas), ja haukkui opettamansa 8-vuotiaiden ryhmän aamuisen esiintymisen: "Ne lauloi niin huonosti." Kun en halunnut vasta päikkäreiltä herännyttä tytärtäni kiikuttaa peiton sisällä, sain kommentiksi: "Äiti taitaa olla väsy, eikä lapsi." No niin vittu olenkin, mutta MINÄ päätän huudatanko lastani vai enkö. 

Eli kärjistyy taas. Mulla vaan särähtää korvaan, kun arvostellaan pienten lasten esiintymistä huonoksi (rouva muskarimuijan työyhteisö oli ilmeisesti ollut paikalla kuulemassa). Lasten esiintymistä ei arvostella. Tulipa tosin todettua, mitä on musiikkiopiston pedagogiikka ja arvomaailma. Arvelen, että en laita lastani kyseiseen instanssiin isompana harrastamaan yhtään mitään. 

Mistä muuten löytyy kouluikäisille vielä harrastuksia, joissa suorituksella ei ole niin väliä vaan hauskuudella ja viihtymisellä ja itsetunnon ja sosiaalisten taitojen kehittymisellä? 

Olemme myös jälleen rakastamieni kielikysymysten äärellä. Minä en tohtisi mennä opettamaan ruotsiksi ruotsinkielisiä. En tohtisi saksaksi saksankielisiä, enkä englanniksi englanninkielisiä. Lyhyehköt esittely/asiantuntija/tietoiskupläjäykset ovat asia erikseen. "Kun minä en osaa nämä suomenkieliset laulut." Paikallinen musiikkiopisto kuitenkin vakuuttaa palvelevansa väestöä molemmilla kotimaisilla kielillä. Minä olen eri mieltä. Haluaisin nähdä sen tilanteen, jossa suomenkielinen vetää ruotsinkielisille äideille ruotsiksi vauvamuskaria. Sitä ei siedettäisi viittä minuuttia pidempään. Seudulla kaksikielisyyden määritelmä on erinomaisen mystinen. 

Joo, jatkan itseni hillitsemistä. Se on haastavaa, sillä olen kovin väsynyt, väsystä johtuen pöhnäinen ja melko kiukkuinen. Tyttären vaippa on edelliset kolme yötä falskannut huolimatta jättiläiskoon superimukertakäyttömaapallontappovaipasta ja päälle viritetyistä villavaippahousuista. Ensi yönä liitän yhdistelmään vielä jonkin lisäimun. Gaaddääm. 

Vaatteiden ja vaipanvaihdon (noin kello 3.21) päälle on ajoittain hankala nukahtaa. Varsinkin jos pissalätäkkö on syntynyt imeskellessä tissiä, eli saan laiskuuttani vielä nukkua siinä.  

11.10.2012

Huuto

Viime yönä meille muutti Huuto. Haluaisin, että se jatkaisi matkaansa, sillä nyt on se tsekkoslovakialainen Nukkumatti käynyt viskomassa kilokaupalla unihiekkaa silmiini ja ratkonut silmäpussit roikkumaan nenän tasolle.

Yhden aikaan tytär vingahteli sivuvaunussaan, pieraisi ja nappasin sen viereeni syömään, kuten satoja kertoja ennenkin. Ei muuten kelvannut. Puoliso luonnollisesti siihen heräili (veikkaan, että koko kortteli heräili), hurtta äityi ulvomaan tahtia ja kaikilla oli hauskaa.

"Mee alakertaan nukkumaan."
"Mä en mee mihinkään."
- tahaton silmien pyörähdys -
"No minä saatana meen sitten. Vittu, aina pitää riidellä."
"Haista sinäkin perse."

Meillä on kypsä ja toimiva parisuhde. Isäntä paineli alakertaan. Vauva huusi. Vaihdoin sille vaipan. Vauva huusi. Lauloin sille. Vauva huusi. Yritin tarjota hinkkiä. Vauva huusi. Tarjoilin tuttia. Vauva huusi. Tunnin huudon perään sain tungettua sille varsin mukavassa tukemattomassa istuma-asennossa tissin suuhun, joka täysin puun takaa maistui ja unikin tuli saman tien.

Lähetimme puolison kera toisillemme anteeksipyyntötekstarit ja herra palasi vuoteeseen. Herätin sen kuudelta, että mee töihin. Ei se kuulemma kauheasti myöhästynyt. Vauva tosin ilmoitteli samoihin aikoihin olevansa nälkäinen. Toisti jo kertaalleen toteutetun kaavan, tosin ilman nukahtamista. Sen se korvasi hymystelykujerteluseurustelulla.

Vielä yhdeksän aikaan yritin tunkea sille tuttia suuhun, että nuku nyt. Kaksi koiraa jalat ristissä herätti lopullisesti.

Tytär on pitkillä päikkäreillä. Miksen minäkin?

10.10.2012

Puhelu

Ystävä soitti eilen. Hätkähdin, sillä tiesin hänen olevan sairaalassa.

"Mulla on vauva keskolassa ja mä oon ite täällä osastolla ja nämä saatanan kätilöt ei muuta tee kuin tuputtaa rauhottavia kun mua itkettää."

Ystävä kuiski puhelimessa ja itki.

"Jos mä tuun kaksi minuuttia myöhässä keskolaan, en saa syöttää omaa lastani enkä pitää sylissä ja ne ämmät juoruaa siellä toisistaan tauotta."

"Tulin ambulanssilla sairaalaan ja nämä sanoi, että ei se mitään synny. Koko yönä ei kukaan katsonut mikä on alakerrassa tilanne, sitten kun katsoi, niin saikin ruveta ponnistamaan. Joo, en mää vaan voi tietää oonko synnyttämässä vai en kun oon vasta kaksi laittanut maailmaan aiemmin."

Mikä siinä itkussa on niin vaikeaa? Minä itkin, kun kuulin viime viikon lopulla ystävän synnyttäneen lapsensa reippaasti etuajassa. Itkin, kun sain tekstiviestin, että äiti on kunnossa ja lapsi osaa itse hengittää. Minä itkin sairaalassa oman terveen lapsen synnyttyä, en tiedä ketään, joka ei olisi itkenyt. Mutta kuinka paljon olisin itkenyt jos lapsella olisi ollut jokin hätä tai se olisi ollut vielä liian pieni maailmalle. Kuka ei itkisi? Minusta on ihme, jos itkun voi siinä tilanteessa lopettaa.

Minulle tarjottiin mielialalääkkeitä, kun itketti. Ystävälle on jatkuvasti tuputettu mielialalääkkeitä, kun häntä itkettää ja hän on huolissaan. Mielestäni äidin on parempi itkeä sairaalassa kuin kotona lasten edessä.

Onhan itkuun ihan helvetin vaikea suhtautua. Yritin eilen kuvailla kävelyllä (toiselle) ystävälle leikkausta edeltäviä hetkiä, paniikkia, hätää, pelkoa perse paljaana pöydällä vieraiden ihmisten keskellä, lihanpalana, objektina. Ensin itkua ja vapinaa, johon ei osattu suhtautua; muttei osattu suhtautua siihenkään kun huusin suoraan tuskasta sen saatanan spinaalipiikin epäonnistuessa kerta toisensa jälkeen ja anestesialääkärin kiroillessa hermostuneena. (Muistutetaan nyt vielä, että ennen sektiota ei saa paniikkiin yhtään mitään, leikkaukseen mennään lääkitsemättä - tuntuu olevan kovin monelle uusi asia.)

Onko syntymä aina kauhua? Lapseni ruma syntymä. Lapsi tosin oli kaunis.

Eilinen oli yhtä synnytystä. Ensin metsässä oma ja ystävän, sitten puhelimessa tuorein. Ja kaikilla hirveä pelko sen toistumisesta. Synnytys on trauma. Paperihaavan saaneille miehille järjestetään kriisiryhmiä, mutta synnyttäneille äideille ei.

Mielestäni joka kylässä saisi olla synnytyspurkuryhmiä, joihin supersynnyttäjät eivät saa tulla ja joissa kerrotaan ja jahnataan joka ikinen veriklöntti ja tikki ja kipu ja piikki läpi niin ettei jäljelle jää mitään. Ja kunta saisi kustantaa tilat ja kahvit ja pullatkin vielä!

Eniten ihmetyttää miksi äitejä ei kuunnella.
"Kyllä se on varmasti kääntynyt. Tässähän sen peppu tuntuu."
"Se on sen pää."
"No ei kyllä ole, varmasti saat ihan normaalisti synnyttää."
Sektion esikäynti 14.6.2012.

"Ai, sä ootkin jo kymmenen senttiä auki. Mennään kuule saliin niin saat ponnistaa. Ei me kyllä yhtään arvattu, että se sieltä syntyy. On ollut niin kiirettä täällä."
Sama sairaala, viime viikolla. Rv 33.

En siis vieläkään osaa lopettaa.

5.10.2012

Ei mulla oikeestaan mitään...

Olipa jännä viikko. Juuri mitään ei tapahtunut. Meni nopeasti, kuten yleensä. Kolme erinomaisesti nukuttua yötä ja yksi jokseenkin toivoton takana. Muskari parin tunnin päästä edessä; ajattelin antaa sille vielä mahdollisuuden, onhan se viikon sosiaalinen kohokohta.

Muutamia huomioita matkan varrelta:

Raskaus- ja imetysvitamiinipurnu haisee ihan vauvankakalta.

Sadesäällä on vittumaista vaunulenkkeillä. Koirakaan ei arvosta.

Kirjastovauhkoamisesta innostuneena päätin alkaa vaikuttaa yhteiskunnallisesti ja lähetin kirjoituksen paikallislehden yleisönosastolle koskien yllättäen jo aiemmin mainitsemaani lasten laajoista terveystarkastuksista säästämistä. Tarkistin asian vielä parilta tutulta; laitonta on karsiminen ja iskin tekstiin vielä vakuuttavasti lakipykälää mukaan. Luonnollisesti esitin myös muutamia kysymyksiä kuntavaaliehdokkaille koskien lapsiperheiden palveluja ja etuja. En ole päivän aviisia ehtinyt hakea postilaatikosta (siirsivät ne perkele nippuun tien toiselle puolelle, niin on helpompi mönkijällä postia jakaa), joten en osaa varmaksi sanoa hyväksyttiinkö nimimerkkini. Valitsin sosiolingvistististä syistä varsin maskuliinisen pseudonyymin, sillä olen vakuuttunut siitä, että mahdolliset vastaukset eroavat huomattavasti onko kirjoitus allekirjoitettu "äiti" vai "isä". Saatan raportoida mahdollisista vastauksista. Jännää.

Tyttären öinen imeskely on käynyt hieman haastavaksi tämän keksittyä, että myös öisin on mahtavaa pumppailla pienillä pötköjaloilla kohti kattoa ja harjoitella tehokasta kääntymistä. Kun on sitten kesken ruokailun päättänyt pötkähtäen kierähtää esimerkiksi isäänsä päin, pääsee häneltä komea raivari, kun tissi ei olekaan siellä. Saattaa olla, että siirryn joksikin aikaa hinaamaan itseni istuvaan asentoon yösyötöillä. Jos muistan.

Näin lehdessä mainoksen, että kotiin voi tilata kokoomuslaisen. Asia on harkinnassa. Oletan, että HC kokoomuslainen isoisäni, jota en kotiini päästä, ei ole kiertävä kokoomuslainen. Jonkun nuoremman porvarin voisin kyllä ottaa imuroimaan ja luuttuamaan lattiat, lastakin voisi katsoa sen aikaa, että käyn suihkussa. Katon myrskyssä irronneet reunapellit se voisi myös kiinnittää paikoilleen ja tiskata omenasoseenkeittokattilan, johon sose on jämähtänyt kuin betoni. Sitten voisin sen kanssa keskustella sairaslomista ja siitä, miten duunarit ovat laiskoja paskoja ja kovia valehtelemaan.

Menen etsimään Suutarinemännän kehtolaulun nuotteja. Ne on täällä jossain. Että piupalipaupali.

3.10.2012

Kirjasto

Meillä on jokseenkin hirvittävät määrät kirjoja kotosalla. Osa on varastoitu vinttiin, kun ei hyllytilaa ole riittävästi. Lahjoitan mielelläni kirjallisuutta ja otan toki mielelläni vastaan. Vuosittain kirjoihin käytetty summa on ollut melkoinen, ammattikirjallisuuden saa toki onneksi vähentää verotuksessa.

 Viime vuoden olin projektihommissa jokseenkin lähellä kirjastoa, eli sen sisuksissa, en tosin kotikaupungissani, enkä kirjastotoimen alaisuudessa. Opiskeluaikoina rakastin kirjastoa ja maailmalla luuhatessa silmät avautuivat varovaisesti - eikö kirjasto olekaan kaikkialla ilmainen?

 Työskentely suurehkossa kirjastossa valotti alaa valtavasti. Työntekijöiden asiantuntemus on varsin vaikuttavaa. Kirjallisuudesta keskustelu (no ei kaikkien kanssa) oli pitkästä aikaa mielenkiintoista (sanasto on tosin suomeksi hakusassa). Saman karsinan (I hate avokonttori) rouvat olivat rautaisia tiedonhaun ammattilaisia, joilta irtosi vastaus pulmaan kuin pulmaan varsin vaikuttavassa tahdissa.

 Aloin siis kyseenalaistaa kirjojen osteluani ja rajoitinkin sitä huomattavasti - heihaloo, kaikki uutuudet tulee viereiseen hyllyyn uunituoreina. Kirjasto on mahtava palvelu. Kirjasto on mahtava resurssi ja sen työntekijät (yleensä) oikeasti vaikuttavia ammattilaisia (joo, mä jankkaan).

No menin sitten maanantaina vierailemaan paikallisessa kirjastossa, joka hehkuttaa kehittämishankkeitaan ja innovatiivisuuttaan kuin viimeistä päivää. Kun astuin ovesta sisään mulkoili tiskiltä vanhempi virkailija minua ja repussa nukkuvaa tytärtä, nykäisi toista virkailijaa hihasta ja supatti tälle jotain korvaan. Molemmat seurasivat taivaltani palautustiskin äärelle, jossa tervehdin virkailijaa kaivaessani palautettavaa repusta. Hän ei tervehtinyt minua. Ojentaessani kirjat rouvalle kerroin, että ole hyvä. Hän ei kiittänyt minua. Olin ajatellut kaivaa muutamia opuksia mukaannapattavaksi, mutta alkoi sylettää niin, että katsoin parhaaksi päästellä kotiin. Lähtiessä tiskiltä yritin vielä täräyttää virkailijalle, että heihei. Ei vastausta.

Edellisen kerran laitoksessa asioidessani keskeytin tiskillä päivystävän virkailijan lukutuokion lainaamalla muutaman teoksen ja pyytämällä uuden pin-koodin (sitä ei jostain syystä saa itse valita). Asiakaspalvelijan närkästys loisti kasvoilta ja luettavana ollut romaanikin paiskattiin suurieleisesti sivuun.

 Kotiintultuani lähetin tällä kertaa vähemmän lämminsävyisen sähköpostiviestin kirjastotoimen johtajalle. Ihmettelin hänelle henkilökunnan palveluasennetta ja tiedustelin mikä kirjaston funktio mahtaa edes olla, jos asenne on kuvaamani kaltainen.

Yritin pari kesää takaperin tilailla opintoihini kirjallisuutta paikallisen kirjaston kautta. Yksi kirja minulle hankittiin Bergenistä, vaikka suomalaisissa yliopistokirjastoissa vastaavaa oli kyllä ihan hyllyssä usempiakin kappaleita. Toista kirjaa oli kysytty Kööpenhaminasta, mutta sitä ei haluttu antaa lainaan - sain puhelun odotettuani teosta viisi viikkoa (samaa löytyi jälleen useita kappaleita ihan kotimaasta). Totesin, että helpompaa ja halvempaa ja erityisesti nopeampaa on ajaa edestakaisin johonkin yliopistokaupunkiin (tai vaihtoehtoisesti naapurikaupunkiin, jossa kirjaston henkilökunta on ammattitaitoista).

 Sain yllätyksekseni vastauksen varsin nopeasti paikalliselta kirjastotoimen johtajalta. Hän pahoitteli tapahtunutta ja ainakin väitti, että viestissäni oli paljon asiaa ja hänelle mietittävää.
"Kirjasto , siellä asiakas on kuningas, tieto demokraattista ja lukemisen vapaus vallitsee. Kirjasto keskipisteessä. Yksi kaupungin parhaista tietokanavista."
Sitaattiinsa on herra johtajan mukaan heillä vielä matkaa. Niin on. 

 Harmittelin sitä, että haluaisin tyttärelleni muodostuvan positiivisen ja luonnollisen suhteen kirjastoon sekä kirjallisuuteen. Tosiasiahan on, että minä en lasta enää paikalliseen kirjastoon vie. Miksi veisin lapseni paikkaan, jossa pahoittaa mielensä, tuntee olonsa epämukavaksi ja ei-toivotuksi.

Onneksi naapurikaupunkiin on vain reilun puolen tunnin matka, siellä kirjastotoimen johtaja potkaisee asiakaspalveluangstiset työntekijät komealla kaarella pihalle ja varsinkin lastenosaston henkilökunta on aivan ihanaa. Toinen varsin mainio kirjasto sijaitsee vielä lähempänä, täysin ruotsinkielisessä kunnassa, mutta suomenkielinen valikoima on erinomainen (kun kukaan ei niitä koskaan lainaa, vaikka uutuudet tilataan joka tapauksessa).

Miten kukaan voi kirjojen, kirjallisuuden, tiedon ja virikkeiden keskellä työskennellessään olla kuin olisi vetänyt hapansilakkaa naamariin viikon ja nukkunut kellarin lattialla puoli vuotta. Surullista. Lienee täydennyskoulutuksen paikka: Miten töissä ollaan, 5 ov. (Mä oon niin vanha, että lasken ikuisesti viikkoja.)