Herkkä

Minun lapseni on herkkä. Olen ajoittain miettinyt, olisiko herkkyydelle parempaa sanaa, korvaajaa, mutten löydä. Ujo ja arka ovat negatiivisesti latautuneita ilmaisuja, ne sisältävät jotain ei-toivottua. Minun lapseni olkoon siis herkkä, harkitsevainen, rauhallinen - kuten on isänsäkin (ja minä pienenä).

Ajoittain lapsen herkkyys ahdistaa minua suunnattomasti. Ja niin ahdistaa kai lastakin. Syöksyimme muutamia viikkoja takaperin uuteen muskariin, tällä erää seurakunnan järjestämään (onpahan taatusti suomeksi) ja ensimmäiseen tapaamiseen saapui ennakoitua suurempi joukko lapsia. Lapseni paineistui toisten riehumisesta (ja minä lapsen selvästä ahdistuksesta). Kotonakin piti vielä miettiä kaaosta. Toisaalta en ole luovuttanut, väki jaettiin kahtia ja lapsi rakastaa laulamista. Kyllä minä siinä muutamat Jesset ja Jlat siedän jos tenavalla on kivaa.

Huomaan usein, että lapsi kaipaa ilmiselvästi ikäistään seuraa. Hän juttelee niistä muutamista tutuista lapsista, joita tietää nimeltä. Lapset vain sattuvat olemaan erittäin äänekästä ja otteissaan rajua seuraa. Tapaamisissa siis joko nökötetään äidin sylissä tai tullaan satutetuksi toisten osalta (vaikka äitinsä kyllä saarnaa, ojentaa, muistuttaa, kertaa). Sattumuksia ja läheltä-piti-tilanteita sitten puretaan kotona päiväkausia ja ihmetellään "miksi X huutaa?". "Aijjai, X heittää lapiolla rumasti". "Tulee iso pipi kun X leikkii lähellä."

No siis vittu.

Itkettää ja suututtaa ja vituttaa. Pelottaakin. Sitäkö herkän lapsen elämä tulee aina olemaan? Toisten melutasoon ja riehumiseen sopeutumista? Kiusatuksi tulemista? Voiko uhrin leiman jo hakata otsaan?

Miten tukea lasta pitämään puoliaan? Puoliensa pitäminen, kynsiensä näyttäminen ja omilla jaloillaan seisominen kun tuntuvat olevan tärkeimpiä taitoja, joiden avulla selvitä. Minulle ei kukaan opettanut koskaan miten pitää puoliani, ihan itse olen sen oppinut (ja siinä sivussa ehkä liiankin aggressiiviseksi). Viimeksi viikko sitten sain aikuisten maailmassa selvittää, että minä en ole kynnysmatto, joka suostuu ilmaiseksi tekemään toisten töitä.

Kaipaisin lapselle kaltaistaan seuraa. Rauhallista ja keskittyvää, jonka kanssa voisi vähän riehaantuakin - lapselle ominaiseen varovaiseen tyyliin. Löytäminen tuntuu mahdottomalta. Surettaa.

Ystävä, joka on erityislastentarhanopettaja, katseli taannoin tyttären leikkiä ja mietti ääneen, että siinä leikkii jokaisen montessoripedagogin päiväuni. No sellaisia ei näillä leveyksillä ole; en malta odottaa sitä päivää kun joudun lapsen tunkaisemaan ääriään myöten täynnä olevaan meluisaan päiväkotiryhmään, jossa uupumusta ja sisäilmaoireitaan saikkuileva henkilökunta on saanut hommasta tarpeekseen. Sinne sitten sopeutumaan.

Omat työpäiväni eivät ole pitkiä. Silti lapsen unen levottomuus on suoraan verrannollinen oleskeluuni kodin ulkopuolella. Onneksi hän saa olla vielä kotona. Onneksi. Liekö onneksi vai epäonneksi, että huomaan lapsen reaktiot - joskus pelottaa että ylitulkitsen.

Se ei kuulu sinulle

Lapsen kasvaessa ei voi välillä kuin haukkoa henkeään sen vauhdin edessä, mitä pieni kehityksessään pitää. Miten se voikin lohkaista juuri oikeassa kohden jotain nasevaa, tutkia maailmaa päättäväisesti, laajentaa elinpiiriään ja etäisyyttä ädistä yllättävällä tarmolla ja suhtautua avoimen ennakkoluulottomasti asioihin.

Minua on lapsen kasvaessa alkanut yhä suuremmassa määrin vituttaa ulkopuolisten utelu (enkä nyt tarkoita välttämättä sitä ah-niin-mahtavaa neuvolaa).
"Joko se kannattelee päätään?"
"Joko se kääntyy selältä vatsalleen?"
"Joko se kävelee?"
"Joko se puhuu?"
"Joko se käy potalla?"
"Joko se on kuiva?"
"VIELÄKÖ se on vaipoissa?"

Kun ensimmäisen ikävuoden tarkkaan aikataulutetuista merkkipaaluista kääntymisineen, kannatteluineen, tukemisineen, ryömimisineen, konttauksineen on selvitty, alkaa seuraavien luettelu. Yllättävän hyvin ovat esimerkiksi isomummot kartalla siitä, mitä pitäisi osata - ja mitä ei.

"VIELÄKÖ se syö tissiä!?"
"VIELÄKÖ sinulta tulee maitoa?"

Olen alkanut vastata (hyvin harvakseltaan tuleviin, myönnän) uteluihin, kyselyihin ja kauhisteluihin, että se ei kuulu sinulle. Se on meidän perheen asia. Lapsen vessajutut eivät kuulu kenellekään ulkopuoliselle - en minäkään tiedustele mummojen ja paappojen, saati naapurien tai työkavereiden seksielämästä, pidätyskyvystä tai sairauksista. Lapsellakin on oikeus yksityisyyteen ja siihen, että hänestä ei puhuta kuin esineestä. Parivuotias ymmärtää hämäävän paljon, suorastaan tuskallisen paljon. Minusta on väärin, mikäli lapselle tärkeää imetystä kritisoidaan hänen kuullen.

Eri asia on toki vertaisten kesken käytävä keskustelu, nimenomaan keskustelu. Vieläkin hymyilyttää, pahimpana vauva-aikana lähinnä vituttanut joissakin blogeissa ja keskustelupalstoilla valinnut "meidän tenava kääntyi 6-viikkoisena selältä vatsalleen ja kävellyt se on puolivuotiaasta". Mikäpä siinä. Jännä kilpailuasetelma - kenen lapsi ehtii ensin. Mikähän siinäkin lie taustalla?

Joskus lapsen liikkumattomuuksien, puhumattomuuksien ja potattomuuksien taustalla on toki kehityshäiriötä. Veikkaan, että siinäkään tapauksessa lapsen vanhemmat, saati lapsi itse, eivät arvosta lähipiirin uteluja siitä, eikö vieläkään ole edistymistä tapahtunut. Ulkopuolisilla kun harvemmin on sitäkään vähää tietoa mahdollisista häiriöistä, mitä lapsen vanhemmilla varmasti on.

Tärkeintä on kehitys. Kehitys on iloinen asia, josta kertoo mielellään. Kehitys on hauskaa. On kuitenkin valtavan tärkeää saada kehittyä ihan omassa tahdissaan. Ja olla pitkään pieni. Isona kun ei saa enää olla pieni.

Kaikista hirveintä minusta olisi, jos lapsellani ei olisi pätkääkään huumorintajua. Onneksi sen kehitys on ollut varsin vauhdikasta.

ÄLÄ V***U KOSKE!

Minua on alkanut hiljattain riepoa aivan silmittömästi tapa, jolla pikkulapsia kohdellaan ja kosketellaan. Vierailimme viikonloppuna lapsuudenystäväni pienessä hääjuhlassa, kahvitilaisuudessa, jossa suuri osa väestä halusi tietenkin ihailla tilaisuuden ainoaa lapsivierasta. Kotioloihin tottunut ja perusluonteeltaan aavistuksen introvertti lapsi kesti sinnikkäästi paijailut, posken silitykset, hypistelyt ja lässytykset kunnes mitta tuli täyteen.

Uutinen kaikille keski-iän ylittäneille täti-ihmisille: Jos vieras lapsi itkee ja haluaa isänsä sylistä äidin syliin, ei tasan auta jos tunget naamasi häneen kiinni ja uikutat. 

Paluumatkalla mietin puolisolle ääneen, miten vastenmielinen olo tulikaan kun omaa lasta kohdellaan kuin näyttelyesinettä. Tunteetonta, ymmärryskyvytöntä, kylmää objektia. Jotain, jolla on viihdearvoa, mutta jonka on pysyttävä mielellään hiljaa ja harmitomana. Puoliso myönsi tunteneensa ihan samoin kuin minä. 

Tänään kävin äititoverin kanssa lapsinemme hyväntekeväisyyshernekeitolla. Sukeltaessani lapsi sylissä ulos vessan ovesta osui eteemme puolituttu mies, joka kävi saman tien kiinni lapseni kasvoihin ja käsiin: 

"Mikäs sitä noin ujostuttaa?"

"Olet liian lähellä."

"Onko täällä joku lastenkerho tänään?"

"Ei, tulimme syömään, kuten kaikki muutkin."

"Onko tämä lapsi puolivuotias?"

"Ei ole. Melkein kahden."

"Onko se poika?"

"Ei ole, tyttö."

"Jaa. Olet pukenut sen niin ettei siitä osaa sanoa."

Ja päälle nipistys poskesta ja purjehtiminen pois. 

Vittu. 

Mulle jäi ihan kamala olo. 

Ei minun lapseni, ei kenenkään lapsi ole esine, jolle voi puhua miten lystää saati koskea miten lystää. Jos on jotain sanottavaa, jos täytyy keksiä jotain keskusteltavaa, sitten puhutaan aikaisesta keväästä tai vaikka siitä, miten kiva pupun kuva lapsella on paidassaan. 

Minä kyllä vältän koskemista vieraisiin lapsiin. On toki tilanteita, joissa se on luontevaa ja  tarpeen - silloin kosketaan tietenkin. Muttei tulisi mieleenkään ehdoin tahdoin mennä räpeltämään toisen lasta, enhän minä vanhustenkaan naamassa ole kiinni, että laitetaanpa näitä ryppyjä vähän kireämmälle niin nähdään miltä se mummu oikein näyttää. 

Lapsi on ihminen. Lapsi on persoona. Lapsella on samat oikeudet kuin kellä tahansa aikuisella - jopa suuremmat ja laajemmat oikeudet. Kaikilla on oikeus fyysiseen ja psyykkiseen koskemattomuuteen. Tämä tuntuu olevan erityisen haastavaa sotien molemmin puolin syntyneille. Lapsi on johonkin mystiseen ajankohtaan saakka esine, eläin, jotain vajavaisempaa, jota saa kohdella kuten huvittaa. Mihin tämä käsitys oikein perustuu? 

Me elämme kulttuurissa, jossa koskettaminen on vähäistä. Onhan se toki omalla tavallaan harmi, mutta asia nyt on näin. Jos kosketus ei ole luonteva ja hyväntahtoinen, ei saa koskea. Etelämmässä on kulttuureja, jotka ovat yhteisöllisempiä ja kosketelukin luontevampaa. Muistan itse hyvin, miten vaikeaa oli tottua itävaltalaisiin poskisuudelmiin. Useamman kuukauden meinasin aina astua askelen taaksepäin tervehtiessä - niin syvällä tapa ja käsitys omasta reviiristä on. Suomeen palattua oli ikävä kosketusta ja kapeampaa reviiriä. Joka tapauksessa, lapsi päättää reviirinsä itse. 

Järkevät ihmiset opettavat lapsilleen, että aina on kysyttävä ensin saako koiraa silittää. Järkevät ihmiset kysyvät myös itse saako koiraan koskea. Miksei sama onnistu kun on kyse ihmisistä? 

Voin vannoa ihan suoriltaan, että tavallinen lapsi ei halua, että vieras ihminen koskee häneen. Korjatkaa ihmeessä jos olen väärässä. 

Miessusijohtaja

Punavihreänä feministinä (jos jollekulle on tämä ollut epäselvää), pahoitin aamulla mieleni Pikku Kakkosen jälkeen tulleesta Viidakkokirja nimisestä ohjelmasta. Animaatiohan on noin periaatteessa ihan kiva, vaikka aiemmin olen nyrpistänyt nokkaani sille, että se tiikeri ottaa aina turpiinsa ja putoaa jostain korkealta (muttei satuta pahasti) - seuraavassa jaksossa se on taas ilkeä ja punoo juonia.

Joka tapauksessa, tämän aamuisessa jaksossa pientä intialaista viidakkopoikaa (hoksasin vihdoin, että tapahtumat sijoittuvat intialaiseen viidakkoon afrikkalaisen sijaan) kiusattiin ja syytettiin varkaaksi, sillä tämän pesästä löytyi muun muassa kalaa ja pihvejä. Poika kutsuttiin myös susilauman eteen, jossa lauman johtaja tämän haukkui pystyyn. Susilauman johtaja oli maskuliininen ja puhui miehen äänellä. Poikaa puolustelleet sudet olivat puolestaan feminiinisiä ja puhuivat naisen äänellä.

 No mikä tässä oli pielessä? Ja minkä helvetin takia yritän kökösti analysoida lauantaiaamuista lastenohjelmaa? Susilauman johtaja on aina naaras, alfanaaras, jonka alapuolella on enemmän tai vähemmän monimutkainen arvojärjestys. Kävi meinaan vituttamaan, kun ohjelmassa ollaan noin muuten semitarkkoja eläinten ominaisuuksista (no okei, ne puhuu jne.). Eikö lastenohjelmassakaan lauman johtaja voi olla nainen? Miten pienestä se sukupuoliroolitus oikein on aloitettava?

En toki sano, että väkisin on väännettävä kissasta koiraa. En vain ymmärrä miksi luonnossa esiintyvä tilanne on käännettävä mieskeskeiseksi. En myöskään ole niin pitkällä, että jaksaisin lähettää kanavalle palautetta. Suurin osa koirien kanssa tekemisissä olleista tietää hyvin sen, että uros ja narttu tulevat (lähes) aina keskenään toimeen, kun taas useamman nartun tai useamman uroksen yhdistelmä esimerkiksi kotioloissa voi olla hankala, varsinkin jos johtaja (ihminen) on heikko. Se siitä.

Lastenohjelmat ovat aiheuttaneet muutenkin ihmetystä hiljattain, nyt kun niitä on tullut seurattua. Lapsihan ei jaksa keskittyä telkkariin pätkääkään, ellei sitten katsomaan Musarullaa, mikä on yleensä ihan kiva. Pikku Kakkonen antaa kivan mahdollisuuden löhötä sohvalla semihyvällä omallatunnolla, vaikka lapsi hääräisi ihan muuta. Kieroa omalla tavallaan. Eipä meillä toisaalta töllö olekaan lapsen hereilläoloaikana päällä kuin Pikku Kakkosen ja sitä seuraavat uutiset.

Viime viikolla, taisi olla torstai, esitettiin Pikku Kakkosessa ihan kiva Olivia-nimisestä possusta kertova pätkä. Tykkään Oliviasta, koska siinä seikkailee pääosassa tyttö ja possujen korvat on animoitu huolella. Olivia vei koiraansa naapuriin leikkimään naapurin koiran kanssa. Naapuri oli ilkeä ja syytteli Olivian koiraa kurjien temppujen opettamisesta omalle koiralleen. Olivia keksi koirakoulun ja koulutteli koiraansa, vei sen uudelleen naapuriin, jossa naapurin oma koira tuhosi kukkapenkin. Olivia sai haukut, mutta päätti auttaa naapuria kukkapenkkinsä kunnostuksessa antamalla tälle itse valmistamiaan paperikukkia. Naapuri voitti saamiensa kukkien ansioista jonkun typerän puutarhapalkinnon ja oli ikionnellinen. Olivia ei saanut mitään.

Joo, käsikirjoittaminen ei ole aina helppoa, mutta en ihan ymmärrä miksi lastenohjelmassa joku saa olla ilkeä ja vielä palkitaan, kun taas toinen saa haukut ja saa vielä auttaa ilkeillyttä. Okei, sanoma saattoi olla se, että auttamisesta tulee aina hyvä fiilis, muttatota. Oliko tämä taas viesti tytöille?

Taidan pysytellä hetken poissa lastenohjelmien parista. Eiköhän niitä ehdi taas katsella. Loputtomiin.

Kasvot

Olen ollut viime aikoina hämilläni ilmeisen yleisesti vanhempien (no äitien) kesken vellovista asetelmista. Kaikki lähti tietenkin siitä, että olen lueskellut vanhan koulukaverin pitämää blogia, lähinnä huvittelumielessä - lähdekritiikitön paasaus kun aina välillä hymyilyttää. Ajoittain tekee hyvää, kun saa vähän vihastuttaa omaa verta.

Olen aina ajatellut, että yksi keskeinen ihmisen eläimestä erottava tekijä on se, että eläin pitää huolta omista jälkeläisistään, mutta ihminen osaa pitää huolta myös toisen jälkeläisistä. Muutamaan otteeseen olen erinäisten tekstien äärellä (on niitä muuallakin kuin viittaamassani laarissa) olen ollut syvän hämmentynyt siitä aggressiosta, millä kirjoittajat suhtautuvat toisten lapsiin ja toisiin vanhempiin. Jos kirjoitetaan, että omaa lasta muksiva tenava saa kyllä ansionsa mukaan ja tuta, niin mitä helvettiä?! Suhtaudutaan väkivaltaisesti toisiin lapsiin?! LAPSIIN!? Saahan niin toki ajatella, harva asia on niin kamalaa, kuin että omaa lasta sattuu, mutta jossain välissä olisi ehkä syytä muistaa painaa sitä jarrua. Ei se helppoa ole, meikäläisen itsehillintä on surkeimmasta päästä, muttatota. Huhhuh.

Muutaman kirjoituksessa olen nyt sitten aihepiiriin törmännyt. Koska käytän puhelimesta bloglovin'ia, joka pyörittää tekstit luettavaksi pienempinä raakaversioina, luen harvemmin keskusteluja (ja kommentoin itsekin harvoin). Ylipäänsä vältän keskustelujen lukemista, oli kyseessä sitten hesari, iltapäivälehti tai jokin verenkiehutusblogi. Vapaa kommentointi erityisesti uutistekstien yhteydessä harvemmin tekee kovin hyvää, useimmiten vain pahoittaa mielensä.

Noh, luin sitten muutaman kirjoituksen kommentit. Hämmennyin lisää. Suurehko joukko - myönnettäköön, että hyvin homogeenistä porukkaa - on tosiaan huonosti kärjistettynä sitä mieltä, että toisten lapset ovat kauheita, kiusaavat ja vanhemmat ovat paskoja eivätkä kasvata, ohjaa saati rankaise lapsiaan oikealla tavalla. Samalla syytetään usein "vapaata kasvatusta", josta en ole vielä koskaan löytänyt hyvää määritelmää. Ilmaisua käytetään varsin tehokkaasti siellä sun täällä, aina kun on kyse lapsista ja käytöksestä, mutta voisiko joku selittää mitä se on? Onko se jokin "kasvatussuuntaus" kuten vaikkapa kiintymysvanhemmuus?

Koen myös outona sen, että lapseus - se, mitä lapsi on, tuntuu olevan hirveän hukassa monelta. Lapsi on lapsi, eikä miniaikuinen. Lapsi tarvitsee ilman muuta ohjausta aikuisilta, lähimmin vanhemmiltaan, mutta tarpeen vaatiessa myös toisilta aikuisilta - iän myötä toisia aikuisia tulee toki koko ajan enemmän mukaan. Alle kaksivuotias tuskin tietoisesti harjoittaa järjestelmällistä kiusaamista. Maailma on pullollaan tutkittua tietoa ikäkausista, kehityksestä, oppimisesta - todellako sitä vain harva lukee? On kauhean surullista, jos oma ajatusmaailma toimii siten, että oma lapsi on lapsi, toisten lapset laskelmoivia pikkuaikuisia ja toiset aikuiset välinpitämättömiä.

Lastenpsykiatri Janna Rantala totesi hirveän hyvin jossain (mitä en tähän hätään perhana löydä), että aikuisen tulisi toisen lasta ojentaessaan muistaa säilyttää lapsen kasvot. Se oli mielestäni hirveän hyvin sanottu.

On toki välinpitämättömyyttä, ajattelemattomuutta ja osin puhdasta pahuuttakin, puhumattakaan tyhmyydestä (viittaan nyt aikuisiin). Keskustelin jokin aika sitten ystäväni kanssa, joka toimii erityislastentarhanopettajana. Hän oli työssään törmännyt pieneen, pelokkaaseen erityislapseen, jonka vanhemmat ovat antaneet lapsen katsella telkkarista aikuisten vampyyriohjelmaa, joka pyörii Foxilla. Ajatuskin itkettää.

Kun itse vetää ajoittain oman vanhemmuutensa kaikkine ulottuvuuksineen ihan yli laidan kiintymyssuhdesyyllistymisineen, niin on se toinenkin ääripää. Tietenkin on. Olisi ihan hirveän nastaa olla täydellinen. Onneksi lapseni on.

Onkssiinävikaa?

Minua on viime aikoina enenevässä määrin ahdistanut - tittitidiididii - tuleva neuvolakäynti. Aiheestahan olen jo kyllästymiseen asti avautunut riittämiin, mutta ahdistaa taas. Edellisestä vierailusta alkaakin olla jo ruhtinaalliset puoli vuotta (mikä ei ilmeisesti ole tarpeeksi), kieltäydyin nimittäin 15 kk tarjotusta ajasta. 1,5-vuotisarviointi häämöttää edessä ja minä en pidä siitä. (Tiedän edelleen, että neuvolassa ei ole pakko käydä, mutta tiedän myös mitä seuraa käymättäjättämisestä).

No, mikä tässä nyt taas ahdistaa? Lapsi kun syö ja kasvaa hyvin, on iloinen, nukkuukin aina välillä, oppii koko ajan uutta ja on pääosin hauska tapaus.

Se ei kävele.

Tai kävelee se, mutta tukea vasten tai yhdestä kädestä kiinni pidellen. Taaperokärryilyyn se jo ehti kyllästyä kun kärryllä ei oikein pääse aina haluamaansa määränpäähän. Muutamia askeleita on otettu niin ulkona kuin sisällä, mutta siihen se jää.

Eli käveleekö se vai ei?

Ilmeisesti yleisenä rajana kävelyn oppimiselle pidetään 18 kuukauden ikää. Ja vaikkei sitä virallisesti ääneen sanota, niin aikaisin aloittanut on ilman muuta paras. Somesta sentään löytyi orastavaa vertaistukea tämänkin aiheen parista. Kävi jopa naurattamaan. No ei naurattanut riittävän kauan.

Mikä on kävelyn raja? Onko tukea vasten kävely kävelyä? Onko muutama varovainen tassutus kävelyä? Minkä helvetin takia lapsen liikkumisesta on tehdävä niin jumalaton mörkö, että minä en juuri muuta ehdikään ajatella näiden arviointikäyntien välillä? Seinien kohotessa ympärillä ja ulko-oven kynnyksen kasvaessa korkeutta onkin hyvä lähteä toistelemaan itselleen jo kääntymis- ja ryömimisajoilta tuttua mantraa: siinäonjotainvikaa, siinäonjotainvikaa. Mistä ei tunnetusti järin hyvää seuraa.

Minua ahdistaa se, että lapsestani on löydetty vikaa siitä lähtien kun se oli 12 viikon ikäinen sikiö. Tuolloin niskaturvotusta oli muistaakseni 0,6 mm ylitse raja-arvon. Tämän johdosta minua oli uhkailtava lapsen todennäköisillä sydänvioilla raskauden puolivälin tienoilla. Ja päälle ne ryömimiset ja konttaukset, jotka kyllä opittiin. En hetkeäkään epäile, etteikö lapsi oppisi kävelemään.

Mikä tässä sitten on pielessä? Mielestäni tärkeintä on antaa lapsen touhuta ja kehittyä omaan tahtiinsa. Juuri siksi lapsi saa syödäkseen tissimaitoa halutessaan. Siksi lapsi saa lueskella halutessaan ja olla sylissä halutessaan. Lapsi saa myös hurjastella, riehua ja hölmöillä - tosin minun lapseni on mielummin rauhassa. Toki nauttien riehumisesta ja hurjastelusta, mutta hillitysti - tässä päästään käsittääkseni kiinni temperamenttiin. Minua ahdistaa se, että ulkopuolelta annetaan melko tiukka raja, jonka mukaan pitäisi olla ja toimia ja ymmärtää toteuttaa vaatimukset. Tai muuten - niin, mitä?

Suoraan sanottuna minua vituttaa se, että minua tyhmemmät ihmiset näkevät kerran puolessa vuodessa lapseni, vetävät hänestä, perheestämme ja minusta äitinä kymmenen minuutin perusteella johtopäätöksiä, joiden perusteella oletetaan meidän toimivan tietyllä tavoin (väärin) ja sitten lässytetään neuvoa tulemaan niin, että minä oksennan kaksi viikkoa (mm. tänne) itsestäänselvää sontaa.

Minun kun on kaikkein vaikeinta suhtautua siihen, että minua pidetään tyhmänä. Minua pidetään tyhmänä jokseenkin usein, sillä olen kyllä ylipainoinen - asia, josta pitäisikin palata vouhottaen, mutta en suhtautumiseen opi suhtautumaan. Tuoreimmassa EMMA -lehdessä oli aiheesta mainio artikkeli. Joka tapauksessa, en kertakaikkiaan kykene sietämään lässytystä tyhjänpäiväisyyksistä ja itsestäänselvyyksistä: "Oletteko koittaneet houkutella lasta kävelemään..". Komisario Palmu ja järjenkäytön mysteeri.

Vai onko pohjalla edelleen vain se, että en kestä sitä, että joku sanoisi, ettei minun lapseni olekaan paras. Tietenkin on. Kestätkö muka Sinä?

Työn alla on myös puolustuspuhe ja oodi taaperoimetykselle. Hohhoijaa, se tulee onneksi jo selkärangasta. Törmäsin nimittäin syksyn mittaan jälleen puolison isoäitiin, jolla oli asiasta mielipide.

Roinio

Vanha koulutoveri naapurikylästä saa loppuvuodesta vauvan - taitaa saada moni muukin samoilta nurkilta. Vikkelänä myin hänelle meille jo ihan liian heppoisan useaan otteeseen mainitun caboo-liinan. Hyvä jos pääsee käyttöön. Pieniä pitää aina kantaa ja kantoväline on siinä hommassa aika ihana.

Samainen ystävä on tulossa ensi viikolla hankintaansa hakemaan ja kysyi mahtaisiko meillä olla muuta myytävää ihan pienelle.

Pysähdyin. Mietin. Ja sieltä se hulluus iski. Eihän mitään voi myydä, koska ne ovat tyttären. Sehän saattaa vielä joskus tarvita koon 50 söpöjä pöksyjä ja sitä bodya, jossa se oli ihan tosipieni.

Pysähdyin jälleen. Järkiinnyin aavistuksen. Tyttären nukahdettua yöunilleen (voisko se -vittu- nukkua ne joskus vaikka vain viidessä pätkässä tms.) hiivin jemmalaatikoille ja siellähän ne olivat kaikki. Jemmalaatikoita tosin oli olettamani kahden lootan sijaan kolme plus kaksi muovikassillista talvirompetta.

Itku silmässä kävin sitten läpi ne kaikkein pienimmät läjittäen kolmeen läjään - lähtevät, säästettävät ja ehkä-pino. Melkein harmitti, että kaikki vaatteet oli huolellisesti pesty, ne eivät tuoksuneetkaan siltä pikkuvauvalta, joka vain oli ja öllötti ja joi maitoa ja kipisi.

Lähteväpino on korkea, hyväntekeväisyyspino minulla on jo toisaalla. Ehkä-pino on aavistuksen matalampi, voisi olla oikeasti järkevää luopua niistä koon 56 unihaalareista, mutta ne ovat oksettavan söpöjä. Säästettäviä on kaksi laatikollista. En ole varma mikä minuun on mennyt.

Kaiken keskellä sain itseni kiinni pohtimasta, voinko antaa/myydä eteenpäin lapsen ensimmäisen talvihaalarin? Tai sen loistavan fleece-haalarin, jota se käytti ainakin yhdeksän kuukautta (oli muuten hyvä haalari!)?

Minulla on keskiviikkoon asti aikaa järkiintyä. Joo, on meillä iso talo, muttei ehkä kuitenkaan niin iso, että voin varastoida kaiken, ihan vain nostalgianuuhkimistarkoituksessa.

On tietysti se toinenkin tarkoitus ja syy säilöä, mutta sille en anna vielä periksi. Se vasta olisi hullua.

Duunii

Olen paiskinut töitä vähän yli viikon. Tai paiskinut ja paiskinut. Vanhaan rutiiniin tuli tipahdettua hyvinkin sujuvasti, löysin kuivauskaapista sinne vuonna 2008 unohtamani typerän mukin, kaadoin  siihen kahvit ja ryhdyin töihin.

Omalla tavallaan on huvittavaa palata töihin paikkaan, jossa viime vuosikymmenellä olin suurimman osan kesistä kesätöissä. Onhan tämäkin pätkä osin kesätyö, mutta kokonaisuudessaan kuitenkin lähemmäs puoli vuotta. Viidessä vuodessa harva asia on muuttunut. Työntekijät ovat samoja, kesämimmi on ihan yhtä onneton kuin edeltäjänsäkin, tekniikkaa on vähän uusittu ja se siitä.

Heti ensimmäisenä päivänä olin repiä pelihousuni raapiessani kasaan tiettyjä työhön liittyviä edellytyksiä - kuten tunnukset tietokoneelle ja ohjelmiin. Hölmönä menin myös vaatimaan tekniikan pojilta muutamia lisäohjelmia työkoneelle ihan vain työntekoa mahdollistamaan ja helpottamaan - vaatimukseni päättyi siihen, että hipsterijannu sopersi onnetonta suomeaan ja minä jyrisin, että kerronko minä hänelle, miten hänen pitää työnsä hoitaa.

Koneella ei ole pyytämiäni ohjelmia, sain lohdutukseksi uuden näppäimistön.

Istuminen tunnetusti tappaa. Kroppa keräsi ensimmäisen viikon aikana kolme kiloa nestettä. Järkytyin.

Lapsi on erittäin eroahdistunut. Sinänsä omaa sopeutumista, ikävää, huolta ja huonoa omaatuntoa helpottaa se, että lapsi on kotona isänsä kanssa. Käyvät yhdessä kaupassa, hiekkalaatikolla ja sukuloivatkin kaiketi vähän (mistä ahdistuin, mutta tajusin pitää turpani kiinni). Työpäivän päätteeksi kotona odottaa lämmin ruoka, aavistuksen ahdistunut puoliso ja vaihtelevan kiukkuinen/iloinen tytär.

Aamulla on vaikea lähteä töihin lapsen kiljuessa täyttä kurkkua ja ojennellessa käsiään isänsä sylistä. Reippaana on huiskutettava ja suukotettava heiheit - autossa ehtii tirauttaa pikaitkut. Tytär keksi myös tissilakkoilla, mutta on taas päässyt maidon makuun - käyn ruokatunnilla imettämässä ja iltapäivystyksen iskiessä iltapäivästä myös.

Olo on ristiriitainen, mutta sitä odotinkin. Työminä on yllättävänkin pätevä ja tehokas, kärsivällinen, tarkka ja ajoittain jopa innovatiivinen. Töissä on ihan kiva olla. Ikävä kotiin ei ole niin raastava kuin pelkäsin.

Kotona koen lievää avuttomuutta. Kuinka paljon tukea puolison omaa aikaa ja lapsetonta eloa? Pitääkö minun viettää jokainen sekunti kotona lapsen kanssa, että se saa riittävästi äitikontaktia? Mitä lapsi on päivän aikana tehnyt? Mitä se on oppinut ja kokenut? Onko sillä ollut kurjaa vai hauskaa vai liian tavanomaista tai virikkeetöntä?

Kai tähän tottuu. Palkka ilahduttaa, kodin ulkopuolinen elämä ilahduttaa, ja oikeastaan olen iloinen siitä, että lapsi saa viettää pidemmän pätkän elämäänsä isänsä kanssa. Pelkästään minun seurassani siitä tulisi todennäköisesti ahdistunut kyynikko.

Hei hei vauva!

No nyt ei ole enää vauvaa talossa. On taapero. Aavistuksen on hankalaa muistella millainen se vauva oli vuosi sitten. Itse kun oli kipeä ja ties missä pöllyssä kipulääkeiden ja hormonien seassa, pelotti ja hämmensi ja rakastutti ja ihastutti ja itketti. Vastahan se mahtui melkein kämmenelle. Nyt se on pelastettava päivittäin tuhannesta pulasta, kutitettava ja hauskuutettava ja tanssitettava ja viihdytettävä.

Vauvathan ovat ihania, mutta onneksi se vauva-aika ei kestä ikuisesti. Näin on hyvä. Pieni on lapsi vielä ja pieni saa ollakin. Lapsen kanssa vaan on paljon hauskempaa kuin ihan pienen vauvan, josta ei oikein tiedä mikä/kuka se on. Koko ajan selviää paremmin kuka meillä asuu ja puuhailee ja hurjastelee ja elelee.

 Syntymäpäivätkin vietettiin. Väittäisin, että ihan onnistuneesti. Tarjoilu vähän sinne päin, ilahduin paikallesaapuneista ystävistä lapsineen, en niinkään puolison sukulaisista, mutta olen ylpeä sietokyvystäni. Otin yhteen ainoastaan isofammon kanssa (ja mielestäni syystä).

Yritin hillitä, mutta joudun vähän ulostamaan:

Rouva Isofammo saapui ensimmäisten joukossa kalaaseille. Lapsi vierastaa ja roikkuu äidissä, kuten ikään kuuluu, joten olin ripustanut sen viime hetken siivoilujen ja hässäköiden ajaksi hüftschlingeen, että saadaan jotain tehdyksi. Rouva marssi (kengät jalassa, stana) suoraan naama lapseen kiinni, veti siltä tutin suusta ja tokaisi: "Tuoltako sinä näytät?!". Ei ole vielä koskaan lapsi sukeltanut itse niin syvälle liinaan piiloon. Yllättäen sain hillityksi itseni, mutta yhtään hankalammassa mielentilassa olisin varmaankin vetäissyt muijaa avokämmenellä.

Lapsen päiväuniajan lähestyessä sille juttelin, että saat kohta tilkan maitoa ja pääset sitten unille. No rouva Isofammohan siihen kauhistuneena: "Annatko sinä noin isolle lapselle vielä rintaa?!". No meikäläisen päähän ei sitten pysynyt enää ummessa, mutta se siitä. Tiedustelin, että mikähän tässä tilanteessa on vikana ja mikä niin kovin vastustaa. Luikki ressukka karkuun.

Mä oon edelleen niin kusipääksi vuosien varrella kasvanut, että en ala edes vanhukselta sietää omassa kodissani mitä tahansa käytöstä ja kommentteja. Enkä varsinkaan lapseeni kohdistuvana. Lapsi on myös kodissaan, ei se ole mikään objekti, jolle tehdään toimenpiteitä ja josta voi puhua ihan miten sattuu. Harvemmin mäkään menen toisten koteihin arvostelemaan kiukkuisena, että jo on romua kertynyt.

Synttäripäivän taituttua illaksi ja lapsen simahdettua vihdoin unilleen, minä korkkasin kaljan *tsih*. Eilen olikin sitten aivan järkyttävän paska olo - sain siitä yhdestä (1) bissestä darran. Tulipahan sekin sitten kerralla selväksi.

Ensimmäisen vuotensa kunniaksi lapsi muuten aloitti kätevän "vain äiti kelpaa" -kampanjan. Isille vingutaan ja karjutaan joka välissä. Meen ensi maanantaina töihin. Siinäpähän keksivät miten tulla toimeen keskenään. 

Mielestäni oon onnistunu ottamaan taaperoitumisen hirveän hyvin. Enkä halua uutta vauvaa. Ainakaan nyt. Huh. 

Punkki

Irrotin sitten päiväunien päätteeksi lapsestani punkin.

En ole 50 km:n säteeltä löytänyt vielä lääkäriä, joka kirjoittaisi antibiootit. TK harjoittaa "hoidetaan kun on paskat housussa" -politiikkaa, eli sinne saa kuulemma soittaa jos lapsi oksentaa tai on veltto. Yksityisille ei tänään ole aikoja.

Nyt muuten kiristää.

Paloja

Huomioita matkan varrelta, kun ei ole aikaa eikä oikein asiaakaan paasata pidempään.

En koskaan keksi kivaa ja mielekästä tekemistä aamuiksi ennen aamupäiväunia. Möllötetään aamuteeveetä ja mua sylettää se typerä aamulätkä-osio, jossa aikuiset miehet päästelevät otsat rypyssä kommentteja, kuten "Suomen joukkueen on nyt pelattava joukkueena" ja taputtavat toisiaan olkapäille. En voi kuvitella vastaavaa tilannetta, jossa naiset keskustelisivat kuolemanvakavina - niin mistä? Ainakin sellainen ohjelma saisi aikaan uskomattoman misogynistisen ryöpytyksen keskustelupalstoilla.
Ajoittain tunnen syyllisyyttä aamujen laiskasta merkityksettömyydestä. Toisaalta, lapseni rakastaa kello yhdeksän uutisten yhteydessä pyörivää maailman säätä. Leikit on sen ajaksi keskeytettävä ja huokailtava hartaasti (musiikille vai maapallolle, weiss ich nicht). Huomautettakoon myös, että muulloin teevee on kyllä kiinni (saman asian ajanee samoja lauluja uudelleen ja uudelleen suustaan renkuttava äiti).

Mun pitäisi ostaa uusia duunivaatteita. Vaatekoko on pienentynyt hiljattain, ei nyt radikaalisti, mutta kuitenkin hyvinkin tuntuvasti. Lörpöttävät farkut näyttää paskalta plösönkin päällä. Jotain siistiä yläosaakin pitäisi hamuta, kaapissa on luottokamoja vuodelta 2006, mikä ei sinänsä ole paha juttu, mutta kuitenkin. Kotikylän tarjonta on rajallinen ja olen liian plösö ja kiukkuinen naapurikylän hooämmään. Pitäsi haahuta verkkokauppoja, mutta aikaa ei oikein ole. Myös finanssipuoli aavistuksen heikoissa kantimissa.

Salaattirännit on mullattu ja salaatit istutettu. Yritän muistaa napata kuvan todistusaineistoksi, sillä salaattirännini on kiinnostava asia.

Lauantai-iltana vitutti. Olin palaamassa lenkiltä hurtan kanssa, kun samalta kadulta hyvin iäkäs rouva tuli naukumaan, että taalar du svenska, ja että dina hundar skäller för mycket. Sanoin rouvalle, joka on soitellut hyvien naapureideni kimppuun poliisit useampaankin otteeseen esimerkiksi siitä syystä, että heidän lapsensa leikkivät pihassaan ja mies kehtasi korjata autoaan autotallissaan, että tack tack. Maanantaina lapseni heräsi heidän sirkkeliinsä. Päästin koirat pihalle ja totesin, että haukkukaapa. Johtuuko vanhusten valitusinto siitä, että kuulolaitteet toistavat kaikki äänet saman vahvuisina, mitä ihmiskorva ei tee. Joka tapauksessa, olen tullut siihen tulokseen, että mitä vanhemmaksi ihminen tulee - sitä enemmän toisten eläminen harmittaa.

Mullon nälkä. Voisin syödä oikein rasvaisen ja suolaisen karvakäsipizzan. Tiedostan kuitenkin, että siitä tulee ihan karsea olo. Linssit vaan tuntuu jotenkin vaisuilta, kun tekee mieli rasvamättöä. Meillä syödään niin vähän suolaa nykyisin, että vähänkään suuremmasta määrästä tulee kamala olo - mikä aiheuttaa myös kevätrullien henkselöinnin. Viime viikolla piti riidellä itsensä kanssa, että sai edes jotain ruoaksi mainittavaa niellyksi. Arvelen pohjattoman ruokahalun liittyvän kohta jälleen aukeaviin hanoihin, mikä on jännittävää - kaikkien näiden vuosien jälkeen mulla saattaa olla seminormaali kierto.

Sain eilen työvuorolistan. Vähän jee, aavistuksen plääh, enimmäkseen ookoo. Eikai siinä. Ilman rahoitusta ei vaan pärjää. Vähintäänkin voin käydä hakemassa itselleni kunnon näpäytyksen - olisiko ollut kuitenkin parempi lapsen kanssa kotona? No tuskin, lapsihan on kotona. Lista sai aikaan aavistuksen lannistuneen olon - kyllähän mä hyvin tiedän mihin olen menossa ja mitä tekemään.

Eilen tuiskahti sähköpostiin ihanan yllättävä ja vilpitön kiitos "hyvin, laadukkaasti, raikkaasti ja nopeasti" tehdyistä tilaustöistä. Ilahdutti. Hymyilytti. Suorastaan lämmitti.

 1. Paljonko hiekkalaatikko vetää hiekkaa ja mistä hiekka kannattaa hankkia? Kävimme eilen illalla kyllä aiotulla näpistysreissulla hiekkakuopilla, mutta vesi oli liian korkealla. Ei hiekkaa - vain mutaa.

 2. Miten tumput saa pysymään lapsen käsissä? Voiko tumput neuloa puuvillasta vai olisiko villainen parempi? Jos tekisi kainaloon saakka ulottuvan varren - pysyisikö se paremmin?

 3. Onko lapsella jokin puutostila jos se haluaa syödä vain linssejä?

 4. Voiko vuoden ikäiselle tarjoilla nokkosta vaikka leivän seassa? (Nokkosessa on hurjasti kalsiumia ja itse kasvia pihapiirissä riittää.)

 5. Miten selviän siitä, että lapseni lakkaa kuukauden kuluttua olemasta vauva ja muuttuu taaperoksi? Muuttuuko kaikki tuona päivänä, kun vauvavuosi on ohitse?

6. Saanko mä vielä joskus luettua kokonaisen kuukausiliitteen (kotona)?

Että sellasta. Menen ripustamaan pyykit ja pesemään vessan.

Kyytiä

Kovin on tullut viime aikoina lasta taas kannettua. Lumet sulivat, oho; lapsi liikkuu ja kiipeilee. Kätevää on siis vaikka ruoanlaiton tai keittiönkuurauksen ajaksi ripustaa lapsi selkään, niin se ei esmes onnistu satuttamaan itseään ja saa joskus sen ruoankin nenänsä eteen.

Kantaen on tepasteltu myös kyläilemään; olen kauhean arka lähtemään vaunujen kera liikkeelle, varsinkin kohteisiin, joissa ei voi olla ihan varma vaunujen säilönnän suhteen. Vaunut on myös yksin hankala saada kuistin portaita alas, puhumattakaan jalkoihin tunkevista koirista ja jonnekin odottamaan istutettavasta lapsesta ja kissoista ja avaimista ja hiki tulee ja pissahätä AINA. Ettätota, kantaen mä pääsen helpommalla. 

Ulkona olen enimmäkseen kantanut lasta edessä. Kaupassa Manduca on nopea ja kohtuullisen mukava. Eikä tarvitse uittaa liinanpäitä marketin parkkiksella kurassa. Aavistuksen pidemmät matkat olen kantanut pitkällä (7) liinalla - ostos, johon olen tosi tyytyväinen. Vielä pitäisi saada aikaiseksi harjoitella kunnon selkäsidonnat pitkällä liinalla - ja sen perään vielä ulkovaatteiden päälle. 

No repulla ja pitkällä liinallahan ei tunnetusti pitkälle pötkitä, oli ihan pakko saada lyhyt liina. Se saapui kotiin vapuksi. Puolet pellavaa ja on meinaan jämäkkä. Lapsi perusrepussa olen uskaltautunut jopa ulkoiluttamaan lonkkavammaisen hurtan parin korttelin ympäri ja haravoimaan. Tyytyväinen on mokoma, kyydistä näkee paremmin maisemia kuin vaunusta. Kuikuiluvarmaa sidontaa en tosin osaa tehdä. 

Lyhyellä liinalla saa aika näppärästi kiinnitettyä lapsen vaikka lonkalle mukaan touhuamaan, eteen en sillä viitsi ripustaa. Puolipellavaisella kannan tuon minilapsen varmaan kätevästi vielä eskariinkin. Pitäisi taas saada aikaiseksi opetella perusrepun lisäksi joku pätevä selkäsidonta - niitähän riittää. 

Selkään sitomisessa meillä on selkeästi hankaluutena oma jäykkyyteni ja se, että tytär on tosi lyhyt - peppupussin askartelu on ihan helevetin hankalaa. Kun kunnon pussin saa aikaiseksi, on lapsi valunut liian alas selässä ja neitiä hiissatessa ylöspäin valahtaa pussiviritelmä alkutekijöihin. Eli hyvä on syyttää lapsi paran mittaa, kun vika on vaan mussa. Olen lisäksi jokseenkin kehno kiristelemään liinaa kunnolla, aina iskee paniikki, että nyt sidonta äkkiä valmiiksi ennen kuin se ehtii kiemurrella johonkin suuntaan. Ja paniikki, että nyt liina on liian kireellä ja lapsen jaloissa ei veri kierrä (no ehkä se kiljuisi) ja onko sen sammakkoasento tarpeeksi/liian syvä. 

Repussa lapsen saa toki nopeasti ja turvallisesti selkään, mutta en kertakaikkiaan saa manducan säätöjä sopiviksi, siten että lapsen rintakehä olisi riittävän kiinni mun selässä. Aina jää falskaamaan ja asento on kurja molemmille. Esimerkiksi haravoinnista ei tullut mitään lapsen heiluessa puolelta toiselle. Ei auta vaikka iskisin vyön kiinni ihan hinkkien alle, vauva on liian matalalla. 

Tästäkin huolimatta olen tyytyväinen siihen, että puoliso osoittaa kiinnostusta repulla kantamiseen ja on miettinyt, miten kätevää on kesällä lähteä tytär repussa vaikka ongelle. 

Kaikissa opastusvideoissa vauvat on pitkiä ja äidit hanskaa homman suit sait vaan ja selostaa vielä matkan varrella, mitä ovat tekemässä. Lopputulos on täydellinen ja sitten pyörähdellään iloisina lapsen kiljuessa riemusta. "Tadaa!" Oikeesti tulee hiki ja joskus yleensä ei vaan onnistu. 

Ilahduttavaa on se, että lapsi aidosti tykkää olla kyydissä. Kun liinan kaivaa esiin on hymy leveä ja hihkumistakin havaittavissa. Joskus on mukava viettää aikaa lähekkäin ja vaikka laulella, kun lapsi aika harvoin malttaa rauhoittua, vaikka sitä selvästi kaipaisi. Ulkoilu on kätevää ja hauskaa kun on hyvää seuraa matkassa. 

Meidän eka kantoväline - trikoinen ihana caboo muuttaa lähiaikoina naapurikaupunkiin odottamaan seuraavaa kyyditettävää. Mitäpä tuota säilömään. Olen myös vihdoin asettanut itseni liinanostokieltoon, vaikka neliöliina kovasti houkuttaisi. Nykyisellä valikoimalla kannan tuon tosiaan vähintäänkin sinne eskariin (mutta mihin - suomeksi vai ruotsiksi vai kielikylvysti, ounou - enää 5 vuotta aikaa päättää).

Olen hurahteluäiti. Luonnosten syövereistä. 

Pipivali

Vauva on kipee ja mä oon vähän kipee. Eli meillä on maailmanlopun nuha. Tiedän nuhan alkuperäislähteen ja olen aavistuksen katkera, mutta yritän olla aikuinen ja tiedostava ja tajuta, että näitä nyt on ja tulee ja menee vielä ainakin miljoona.

Kurjasta olosta on (kai) se ilo, että voin ihan rauhassa kököttää koneella sen sijaan, että piiskaisin itseäni paiskomaan kuulaa tai läähättämään vastaavaa. En kipeenä viitsi. Pitäisi toki imuroida ja kuurata keittiö, mutta eiköhän nekin ehdi.

Muutamia konttauksia kontannut lapsi käytti eilen nuhanenäistä keskittymiskykyään hyväksi ja ryhtyi konttaamaan ihan asiakseen. Itse vietin eilisen olkkarin lattialla kiipeilytelineenä kollegani pahvilaatikon kanssa. Konttaamisen ohella kun seisominen on mahtavaa. Olen varovaisen yllättynyt lapsen harkitsevaisesta laskeutumiskyvystä.

Makkari haisee ihan grilliltä, koska uskon sipulipropagandaan. Normioloissa yliherkkä hajuaistini tulee vihaamaan sipulihoitoa varmasti heinäkuulle saakka, haju kun pinttyy aina.

Poden aavistuksen huooa omaatuntoa siitä, että iskin lapsen kuistille nukkumaan pipistä huolimatta. Toisaalta, ei se kuumeinen ole ja saapahan kiskoa unta pää kunnolla korotettuna.

En ole saanut tehtyä pihalle ja pihan koiranpaskalle yhtään mitään. Stressaa vähän. Tosin ilmeisesti elo on kuitenkin niin stressitöntä, että stressaan jo jonkin verran reilun kuukauden päässä häämöttävää neuvolakäyntiä ja vikalistan pituutta.

Milloin vappukoristeet pitää purkaa pois?

No se välikausi

Välikausineitsyenä koen valmistautuneeni orastavaan kauteen osin erinomaisesti - toisaalta olen muutamien yksityiskohtien suhteen erittäin hämilläni.

Perusasiat ensin:

Toimin yleensä kriisien keskellä erinomaisesti. Mitä kipeämpää paskaa niskassa - sitä rationaalisemmin ja tehokkaammin suoriudun. (Kyllä, olen jo vuosia seuraillut YK:n vapautuvia duuneja - saattaisin pärjätä, mutku tota lasta ei oikein voi hinata mukaan - duunipaikat on muuten koodattu: family / no family. Niissä family-paikoissa pitää hanskata ranskaa tai arabiaa.)

Käyn toisellakin sivuraiteella:

Teini-ikäisenä faijan oleskellessa katkolla muiden katkottavien kanssa järjesti katkoa ylläpitävä taho perhepäivän. Siellä sai ihmetellä muita juoppojen läheisiä oikein silmästä silmään ja pääsi tapaamaan faijaa (selvinpäin)  koulutetun päihdetyöntekijän läsnäollessa/johdolla.
Tämä Koulutettu Päihdetyöntekijä kertoi ensiksi yhteisellä luennolla (aiheesta millaista on elää alkoholistin kanssa, voi VITTU!), että hän on sokeririippuvainen ja vuoden sisällä parantunut sokeririippuvuudesta ja laihtunut yli kymmenen kiloa ja perhekin häntä nyt rakastaa. Olin joo 15-vuotias ja kelasin, että ole ämmä hiljaa. 15 vuotta myöhemmin olen edelleen samaa mieltä - tosin nyt sanoisin sen ääneen ja pyytäisin selvittämään, miten Koulutettu Päihdetyöntekijä kehtaa verrata alkoholismia kaikkine sosiaalisine haittoineen sokeririippuvuuteen, jonka ainut haitta on perseen leviäminen (ja hampaiden reikiintyminen & diabetes).
 Noh, henkilökohtaisessa tapaamisessa Koulutettu Päihdetyöntekijä katsoi parhaaksi kouluttaa minua ja piirsi oikein paperille, että millaisia alkoholistien lapsista tulee:

1.  Pelle
2.  Alisuoriutuja
3.  Pärjääjä
4.  Ylisuoriutuja 

Että siitä sitten valkkaamaan! Silvuplee! En tiijä saako valita useampia.

Mutta sellainen muisto päideriippuvaisen perheen tukemisesta 90-luvun lopulta.


Eteisessä roikottelen jo kuukausia sitten vuodenajoista tietoisena hankittua kuorihaalaria, jonka sisuksiin on kiinnitetty fleecehaalari. Tämä on ilmeisesti se välikausipaketti. Kuoriosa ei pidä vettä niin tehokkaasti kuin jotkut toverinsa, mutta arvelin, että tuo ei vielä tänä keväänä (mikä kevät?) vesilammikoissa ui. Syksy on eri asia, mutta pahoin pelkään, että koon 68 pläjäys ei tuolloin enää mahdu.

Haalariasiat on siis kunnossa (myös kantohaalari, mikä on mahtava, koska normihaalarien lahkeet on aina ihan pirun lyhyet). Pipoja on jos jonkinlaisia itse värkättynä ja ostettuna; on trikoota, merinovillaista aviatrixii, kypäräsorttia jne .

Kysynkin siis:

1. Millaiset välikausikäsineet tuollainen pieni tarvitsee? Kai se haluaa jo hiljalleen alkaa käpälöidä asioita pihalla. Ja hiekkalaatikkokin saattaa ilmaantua pihaan Katumuksen avustamana. 
2. Millaiset jalkineet tuollainen pieni tarvitsee? Kävellähän se ei osaa, villasukkia piisaa, kantamiseen on lämmikettä. Mutta jos se saa päähänsä möyriä maastossa? Pitäiskö hommata optimistikumpparit vai tunkea ne kauheat äitiyspakkaustöppöset kinttuihin ympäri vuoden? 
3. Miten pieni suojellaan auringolta ja kuinka ryppyotsaisesti aurinkoon tulee suhtautua? Ulkoillessa käytössä on ne karseet Julbot. Hankinko läjän uv-suojattuja vaatteita/hamppuvaatteita/hamppukantoliinoja vai annanko olla ihan letkeesti vaan. 

Lapsi on muuten maitoallerginen. En halua soittaa aiheesta neuvolaan. 

Nyt mää imuroin ja teen vähän töitä kun toimintakyky tuntuu olevan olemassa - olisi edes puoli tuntia.

Posketon

Olen harvakseltaan alkanut havahtua siihen, että vauva ei ole enää pikkuvauva. Sillä alkaa olla ihan omat jutut, oma pää ja tahto (joka on helposti vielä huijattavissa) ja luonnollisesti omat huvit. Suurin osa huveista on vauvan ja isänsä välisiä - naureskelun lomassa voi kääntää pään ajoittain äitiä kohti irvistäen ja kitistä vähän päälle.

Aamupalan (jota lapsi ei syö, ei kyllä isänsäkään - tai syö se hedelmiä, muttei puuropannaria, lapsi siis) jälkeen olimme hoitopöydällä vaihtamassa vaatteita. Lapsi istua nökötti aavistuksen unisena ja kaivoi keskittyneesti hinkin esiin kulahtaneen yöpaidan kaula-aukosta. Mietti hetken ja repesi. Hervoton käkätys. Keksi itse leikkiä kukkuu-leikkiä hinkillä, sekös mahtavaa. Hetken mietti vielä, maistoi ja se puolestaan nauratti jo niin paljon, ettei istuallaan tahtonut pysyä.

Olen viihde.

Hop

Vauva täytti tänään yhdeksän kuukautta. Tällä viikolla se ryhtyi reippaana myös ryömimään olkkarissa kierimisen ohella. Sen tekee selvästi mieli lähteä tutkimaan eteiseen vievää käytävää ja äidin työhuonetta, mutta kynnys on vielä liian korkea - henkisesti.

Yöt ovat levottomia. Hinkki naamaan äänieristeeksi kolmesta viiteen kertaa yössä. Illalla nukahtaminen on hulinaa. Kainalossa uni sujuisi ja sen aamuyöstä puolison päästeltyä töihin siihen jätänkin - oman nukkumiseni kustannuksella. Neidin toinen hammas ilmaantui ekan viereen alkuviikosta, lieneekö tuo yhdessä tuoreen mobilisoitumisen kanssa syynä levottomuuteen. Emmätiijä.

Vauva ei ole enää niin kovin vauva, sen rannepoimut ovat siloittuneet ja pötköjalat eivät ole enää niin pötköt. Kun suuri osa 2012 äitiytyneistä tuntuu olevan jo uutta mahassa (tai ainakin haaveissa), kävin minä asennuttamassa kierukan. Projekti alkoi tammikuun ekalla viikolla, että kivasti kunnalliselta sen kuitenkin alle puolessa vuodessa sai - hoitotakuu on tosi jees (koskeeko se edes näitä?).

 Kierukkaparka on mielestäni mainettaan parempi (kuparillinen, hormonaalisiin en uskalla koskea - 13 vuotta spärdäreillä pärjänneenä). Sen asennus teki toki kipeää, mutta tuntui lähinnä ilkeältä parin minuutin (tai alle) sukkapuikkokivulta. Katetrointi oli tähän verrattuna aivan omaa luokkaansa. Alle vartissa housut alas ja ylös.

 Uuden masuasukin kanssa elo lähti ihan leppoisasti käyntiin - pientä supistelua, huomattavasti lievempää kuin menkkojen aikaan. Niin - pari päivää. Keskiviikkoyönä hanat auki ja pari päivää on mennyt aavistuksen kalpeana. Vuolas vuoto sai aikaan jopa niin idioottimaisen ajatuksen, että soitin neuvolaan tiedustellakseni, että paljonko on liikaa. Ruotsinkielinen sijainen ei ilmeisesti ymmärtänyt kysymystäni, mutta oli iloinen ja kannustava. Onneksi vuotelu on hiipumaan päin. Varmaan se on muutenkin ollut normaalin rajoissa, mutta tottumattomana kauheisiin kaupan siteisiin ja viime aikoina vähänlaisesti vuodelleena järkytyin.

Kun toiset haaveilevat lisääntymisestä tai lisääntyvät, minä olen tehnyt lievää surutyötä myös sen suhteen, että meille tuskin enää koskaan vauvaa tulee. Raskaus oli hirveä - sairastumisriski on hirveä. En voi asettaa tytärtäni sille alttiiksi ja olen melko varma, että toista kertaa ei puolisokaan vastaavaa katselisi. Liikaa menetettävää. Aivan liikaa.

Kevät on joka vuosi yhtä aikaa ihanaa ja raastavaa.

Etiketti & liirumlaarum

Eilen oli jännittävä päivä niin minulle kuin vauvalle. Vierailimme (omasta aloitteestani) vain ulkonäöltä tutun Äidin ja tämän kahden lapsen kotona. Visiitin taustalla oli intoni kantaa lasta selässä, mikä vaatii hieman tekniikan hiomista - arvelin Äidin osaavan neuvoa. Kodissa oli ihana kaaos, pikkuneiti oli kuulemma odottanut koko päivän ja vauvamme istua nököttivät keittiön lattialla napostellen kumpikin saman mittanauhan eri päitä välillä vaihtaen.

Minulla oli hirveän kivaa, vaikka piiskasinkin itseäni kotiin saavuttuamme muutamista suusta lennähtäneistä sammakoista ja mahdollisista lapsiperhe-etikettivirheistä, saati pahasta paniikinomaisesta tavastani tunkea uusille tuttavuuksille verbaalinen cv naamalle heti ensitapaamisella. Uutuustuttavuus toivoi, että tapaisimme pian uudelleen, hän on myös paluumuuttaja, jolle kerhoajat eivät sovi ja sosiaalista elämää ei juuri ole.

Siirrymme ikuisuuskysymykseen: Milloin voi ekojen treffien jälkeen ottaa yhteyttä ja ehdottaa uutta tapaamista? Mä en oo koskaan hanskannut tätä. Olen kyllä käynyt aiheesta tuntikausia kestäviä puhelinneuvotteluja ystävien kanssa - viimeksi vuonna 2008 tavattuani puolison. Ei ihan sama asia, mutta tunnistin tunteen.

_______________________________________________

Liirumlaarumit:

En puutu viikon AIHEESEEN tarkemmin (en perkele edes linkkaa), mutta olen samoilla linjoilla Yksiksen kanssa. Minua kuitenkin tällä viikolla aika paljonkin hämmensi se, että mun vauvalla ei ollut sairaalassa ranneketta. Tarkistin asian vielä puolisolta ja äidiltäni, koska olin aika pirun tokkurassa, mutta lapsella ei ollut ranneketta. Sen pikku kopassa luki kyllä kenen vauva se on.

Pikainen gallup ympäri Suomen on osoittanut, että kyllä se ranneke käytäntö on. En hetkeäkään usko, että lapseni olisi vaihtunut ja se on perätilapallopäänsä kanssa ollut aina hyvin helposti tunnistettavissa, varsinkin vastasyntyneenä ollessaan ihan oikeasti aivan eri näköinen kuin muut vauvat. Pointtina tässä hämmennyksessäni on se, että miten sairaalalla on varaa joustaa maailmanlaajuisesta käytännöstä, jolle on hei ihan oikeasti syy. En tosin ole ihan varma onko sairaalassa nykyisin käytössä rannekkeettomuus, pari vuotta takaperin on samassa laitoksessa vauvat kyllä merkattu.


Mieliala on heitellyt valtavasti. Välillä leikin nauttivani kelan kustantamaa terapiaa ja selaan mollista pk-seudun työpaikkoja ja naureskelen kotihoidontuen maksulapuille. Välillä olo on normaali, välillä olen täysin toimintakyvytön. Väitän, että jos täyttäisin muutaman masennuskyselyristikon saisin tulokseksi vähintäänkin lievän - todennäköisesti keskivaikean masennuksen. En ole kymmeneen vuoteen niitä ristikoita täyttänyt (ei niillä parane) ja vuodentakaiseen vaikeaan verrattuna lievä ei tunnu oikeastaan missään. Paitsi parina päivänä viikossa.


Vauva parka on ähnännyt hampaitaan (tai hammastaan) pitkän ja kipeän kaavan kautta. Enää ei nukahdeta söpösti ja rauhaisasti viimeistään ysiltä - meillä huudetaan puolisentoista tuntia kunnes mä nukahdan. Kainaloon sivuvaunustaan vapautettu vauva nukahtaa kun nukahtaa. Kainalosta minuun on yhtä paljon matkaa kuin siitä sivuvaunusta. Yöllä heräillään kunnon metakalla ja hinkkejä on kiskottu typötyhjiksi hartaudella. Tästäkään huolimatta ei meikäläisellä riitä unta enää seitsemän jälkeen, tänään kuuden jälkeen. Syynä toverimme valo. Kaksinkerroin ikkunaan sälekaihtimien lisäksi ripustetut paksut samettiverhot (joita vähän vihaan, mutta ne pitää myös tuulta) ei auta.

Mä saan maanantaina kierukan. Jänskättää. Ajattelin vetää sen alle gramman panadolia ja melkein yhtä ison lastin buranaa. Ja ajella säärikarvat, kevään kunniaksi.
Onneksi kipukin on suhteellista. Jos oikein kovin sattuu - ajattelin muistella sitä katetria.

Huono

Oli taas neuvolapäivä. Mulla otti ja kilahti.

Jos lapseni motorista kehitystä on luonnehdittava: "Kun se ei osaa vielä ryömiä vai onko se muka oppinut konttaamaan"- virkkeellä, meikäläisen sietokyky tulee mittansa päähän. Ja tuli. Annatin. Eukko nakkeli niskojaan. "Tehkää ihan miten tykkäätte". "No niin kyllä tehdään."

Hieno on lapsiperheiden tukipalvelu, jossa lähdetään alusta saakka siitä olettamuksesta, että äiti ja isä haluavat jarruttaa ja haitata lapsensa kehitystä - ja toisaalta tunnutaan olettavan, että mitä nopeampaa karkeamotoriikan kehitys on, sitä parempi. Näinhän se menee koulussakin, ei nopsasti lukemaanoppineille mitään palkintoja jaeta, reippaille juoksijoille sen sijaan kyllä.

Minä en suostu tulemaan enää kertaakaan tuosta saatanan valvontainstituutista himaan itkien. Lääkärin mukaan lapsen kehityksessä ei ole mitään huolestuttavaa. Hoitsu tuntuu olevan toista mieltä. Onneksi aikuisena ei tarvitse maata alasti lattialla loisteputkilamppujen alla keski-ikäisten naisten tökkiessä kylkiin, että miksei se nyt käänny. Lääkärin mukaan lapsen kehityksessä ei voi asettaa päivämääriä, jolloin jokin taito pitää olla hanskassa.

Kieltäydyin ottamasta vastaan ylimääräistä neuvolakäyntiä. Hoitsulla repesi. Pitää kuulemma fysioterapiaan, että lapsi oppii ryömimään ja liikkumaan. Lapsi on kahdeksan kuukauden ikäinen. Kerroin ottavani yhteyttä mikäli olen sen kehityksestä huolissani. Olisin voinut suhtautua toisin, ellei minulle olisi asiaa tyrkytetty ensin kertomatta syytä - ja syytä tivattuani sain tosiaan naamalle tuon "Kun se ei osaa vielä ryömiä vai onko se muka oppinut konttaamaan" - kommentin.

Mulla on tosi paska olo. Kai mun lapsi sitten on huonompi kuin toisten, kun se ei osaa ryömiä. Mun mielestä se on iloinen ja aktiivinen ja pohtivainen, mutta kai siinä on jotain vikaa. Hienoa, että vierailu valtiolliseen tukipalveluun saa äidille tällaisen olon. Kauankohan tällä erää ottaa, että tyytyy taas luottamaan omaan lapseen ja sille ominaiseen tahtiin.

Vire

Olo ja tunnelma on ollut kireä ja alavireinen. Siitä huolimatta, että hyviäkin juttuja on putkahdellut eteen (avin päätöksestä kesäduuniin) välillä kiristää ja kovaa. Olo lapsen suhteen on epävarma, puhumattakaan suhteesta itseen.

Toisaalta olen varsin tyytyväinen elämääni - toisaalta voisin vääntää päättymättömän vikalistan. Tasainen arki on ihan hyvä juttu, ahdistun joskus vähän viikonloppuisin, kun rutiini ei toistukaan tarkkana. Tiedostan ajoittain luoneeni niin tiukan ja joustamattoman rutiinin, ettei siihen tahdo sopia mitään sosiaalista kuviota, vaikka sellaisesta haaveilen. Uni- ja ruoka-ajat on lyöty lukkoon. Ruoka on valmistettava, unille pukeuduttava ja iltaisin peseydyttävä. Lapsi tuntuu voivan hyvin mitä tiukemmalla aikataulutuksella toimitaan. Niin kai minäkin.

 Koen äärettömän huonoa omaatuntoa poistuessani lapsen luota (paitsi jos kyseessä on työkeikka, jolloin koen elättäväni lasta ja poistumiselleni paikalta on oikeutus). Pieksen itseäni ajoittain jos lapsi leikkii isänsä kanssa alakerrassa ja itse ompelen yläkerrassa. Riittämättömyys, aikaansaamattomuus, virikkeettömyys. Kokeeko lapsi, että sen vanhemmat ovat puhelimiaan möllöttäviä lihakasoja?

 En oikein kestä muutoksia rutiinissa. Lapsen herääminen päiväunilta liian aikaisin aikaansai jonkinasteista ahdistumista, purin sen kitaransoittoon - koko ajan pelkäsin, että nyt käy lapsen korville huonosti, liian kovaa rämpytän. Lapsi innostui tamburiinista, on sen kanssa heilunut pari päivää. Laulanko sille riittävästi?

 Inhottaa, että maanantaina pitää taas hinautua perhevalvontakeskukseen. Vieläkin on paska olo edelliskerran saarnoista, pelottaa mitä vikoja lapsesta nyt kaivetaan esille. Kai se on minun vikani, kun en osaa lapselle sivuheijasteitakaan antaa. Toisten lapset varmaankin aloittavat kehitysvauhdillaan eskarin viimeistään neljän vanhoina.

Onko epävarmuuteen syynä sosiaalinen tyhjiö? Olisinko varmempi äiti jos ramppaisin kerhoissa ja puistoissa ja keuhkoaisin muiden mukana typerässä fb-ryhmässä (jonka nimessä ei ole ainuttakaan suomenkielen sanaa ja ne vierasperäisetkin pitäisi prkl kirjoittaa yhteen eikä erikseen, pahvit!!!). Voi olla. Jääkö kokemuksestani äitinä jotain uupumaan kun en osallistu? Pitäisikö lasta osallistaa? 

 Haluaisin kovasti olla fiksu, nokkela ja oivaltava. Tunnen oloni kömpelöksi ja vaivalloiseksi. Huomasin päässäni roikkuneen saman nutturan vasta viikon verran. Olen kyllästynyt laahustamaan vaunujen kanssa tai ilman samoja kadunpätkiä, koiranpaskan keräyslaatikolta toiselle. Silmälasit ovat aina töhnäkerroksen peitossa, en laihdu grammaakaan vaikka kuinka imettäisin syömättä yhtään mitään.

Menen tuijottamaan jääkaappia ja väännän taas kerran koko perheelle jotain suolatonta, maidotonta, munatonta ja vehnätöntä, ilman tomaattia tai paprikaa. Täältä tullaan tofupaketti. Olen lähes yhtä jännittävä kuin sinä.

Virkaminä

Paskaduunikeskustelu on vellonut. En ole valitettavasti jaksanut paneutua asiaan sen kummemmin - olen jäänyt siihen käsitykseen, että herrojen mielestä paskaduuneja ei ole, mutta kansa on toista mieltä. Harva paskaduuneja jaksaa/viitsii/haluaa tehdä, saati suostuu.

No mitä ne paskaduunit sitten on? Omasta näkövinkkelistä harjottamiini paskaduuneihin kuuluu muun muassa tiskaaminen ravintolan keittiössä (olin kyllä vapaaehtoistyöntekijänä EU:n rahoittamana), kusisten pisuaarien peseminen samalla peläten, että joku niitä kärkkyy jo käyttämään (oli samaa EU hommaa). Pikaruokamestoissa en ole töitä paiskinut - on kuulemma aika hanurista, kassallakin istunut vain hippikaupoissa silloin joskus nuorempana. Paskaduuni lienee noin periaatteessa sellainen, josta yhtään ei pidä.

Useamman vuoden tein tietyn alan sisällä paskaduuniksi miellettyä hommaa. Aina sai olla tappelemassa, mutta loppupeleissä hirveästi työstä tykkäsin. Ajoittain tuli kyllä tutuilta ja tuntemattomilta kommentteja, että sä taidat tykätä niistä kun vielä vaan oot siellä töissä.

Kaikkeen työntekoon liittyy toki aina duuniminä. Viime vuosina olen paiskinut töitä (joojoo, akateeminen pätkä(paska?)työläinen) paikoissa, joissa saa olla jokseenkin tarkkana sen duuniminänsä suhteen. Paikkani olen toki valinnut siten, ettei ole vielä tullut ajankohtaiseksi vetäistä jakkupukua niskaan, saati muutenkaan panostaa juuri pukeutumiseen. Kuitenkin, duuniminän on oltava asiantuntija, asiallinen, rauhallinen, kiinnostunut, innostunut, aktiivinen, osaava, aikaansaava, tehokas, miellyttävä ja mielellään myös innostava. Näin alkajaisiksi. Ja jatkuvasti on pidettävä suhteet ja välit ja oma imago ympäristön toimijoiden keskuudessa sopivan positiivisina - sen seuraavan duunipaikan toivossa.

Kun duunissa on innostunut, innostava, osaava, tehokas, kiva, hauska ja aktiivinen asiantuntija niin himassa ei aina huvitakaan olla. Ei jaksa olla. Ei pysty. Ei kiinnosta. Minä en vapaa-ajalla jaksa teeskennellä olevani kiinnostunut kenenkään minulle merkityksettömän ihmisen asioista - ystäviä ei tähän lasketa (ystävät harvemmin ovat merkityksettömiä - heidäthän valitaan). Minä en vapaa-ajalla jaksa hymytä marketissa puolitutuille, jotka urkkivat perheeni asioita tai avautuvat omistaan. Minä en vapaa-ajalla suostu pystyttämään ja ylläpitämään kulisseja kotini, elämäni tai valintojeni kiillottamiseksi. Työn ulkopuolella minä haluan valita ihmiset, joiden kanssa olen tekemisissä ja viime vuosina olen valinnut rajaten ulkopuolelle muun muassa liudan sukulaisia, joiden koen kohdelleen minua inhottavasti ja epäkunnioittavasti.

Olen tässä miettinyt - tekeekö virka vittumaiseksi? Pätkätöissä on oltava kiva ja hyvä, että saa sen seuraavan pätkän. Työtä tehdään käsittääkseni ihan toimeentulon takia, jos samalla saa hoitaa elämänsä sosiaalista ulottuvuutta, niin mikäs sen hienompaa. Duunissa kun ollaan yleensä aika suuri osa päivästä. Koko ajan tulee törmäiltyä - enenevässä määrin väkeen, joilla on ne vakipaikat, jotka ilmeisesti oikeuttavat paskamaiseen käytökseen ja palveluun. Olisinko vapaa-ajalla leppoisampi ja hauskempi, jos minulla olisi jokin tyhjänpäiväinen virka alla, jonka uumenista saisin leppoisasti aukoa päätäni työajalla? Tulen tuskin koskaan tietämään - onko olemassa muuta kuin vuoden välein toistuva työnhakurumba loputtomine CV hinkkauksineen ja liirumalaarumahakemuksineen, joilla täytyy erottua, muttei ärsyttää.

Vuosi sitten itkien kysyin, mitä minä olen jos en saa käydä töissä. Vastaukseksi kerrottiin, että olen kuulemma minä. Työhullulle, joka parhaimmillaan (vai pahimmillaan) teki neljää työtä viikossa vastaus oli kauhea. Nyt tiedän, että olen äiti, kun en tee töitä. Semipaska äiti, mutta äiti. Lopun elämääni olen äiti, enkä voi kuvitella mitään ihanampaa.