Viikonloppuna alkanut kuume alkoi lapsella toissapäivänä jo laskea, mutta sen tilalle livahti helvetillinen kohtausyskä. Yskä, nuha, onnettomat unet ja oikeasti kauhean kipeän oloinen väsy lapsi saivat aikaan sen, että soitin paikalliselle lääkäriasemalle mahtaisiko olla aikoja, lähinnä korvien tarkistukseen.
Olihan siellä.
Mikäpä siinä, lapsi kainaloon, mies mukaan ja lekuriin. Perillä lapsi väsähti jo ihan kunnolla, lääkäri säikähti kasvoihin ilmestynyttä ihottumaa ja läimäisi käteen päivystyslähetteen. Kysyi vielä ollaanko liikkeellä autolla (no ei kun fillarilla, stana, tuodaan sairasta lasta näytille) ja vannotti, että nyt sitten kovaa kyytiä sairaalaan.
Saatoin ajaa ylinopeutta keskustan läpi, ainakin kiroilin ja tööttäsin autokoulun autolle, joka tukki sairaalan risteyksen, kyttäsin peilistä lasta takapenkillä: onko se tajuissaan, eihän sitä nyt vain oteta minulta pois.
Perillä palvelu oli tuttuun tapaan kehnoa. Päivystyksen tilat remontissa, sentään odottaa ei tarvinnut. Lastenlääkäri saapui pikaisesti, oli huolissaan, mutta jo hyvin varhain totesi, että kyseessä on hyvin epätodennäköisesti toisen lääkärin säikäyttänyt sairaus.
Meningiitti.
Poskiin noussut pistemäinen ihottuma. Se johtuu kovasta yskästä. Ei tappavasta bakteeritulehduksesta. Verikokeissa kaikki viittaa ärhäkkään virustartuntaan, jonka hoitoon käy parhaiten tulehduskipulääke. Tänään lapsi söi jo lautasellisen lempiruokaansa (eli sitä ainutta einestä mitä meille ostetaan) maksalaatikkoa.
Viime yönä ei paljon nukuttu. Yskiminen tekee hirveän kipeää, se repii pienen hereille unesta itkemään. Sylissä oloa vähän helpottaa. Nukkukoon sylissä vaikka viikon, kunhan on olemassa. Pieni, lämmin, pipisurkea rakas.