Näytetään tekstit, joissa on tunniste ulkokäännös. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ulkokäännös. Näytä kaikki tekstit

11.9.2012

Vielä kerran - SEKTIO

Onhan tämä aiheena jo jokseenkin kulunut, mutta edelleen sylettää. Olen oikein kovasti koittanut miettiä, mikä siinä niin kovin kaihertaa ja olen jopa päätynyt muutamaan johtopäätökseen.

1. Minua kohdeltiin kuin lihakimpaletta.
2. Etukäteen mentiin lupailemaan vähän liikoja.
3. Ohjeistus, tiedotus jne. esimerkiksi sen suhteen, mitä minulta odotetaan ja mitä toipuessa saattaa tulla vastaan oli aivan onnetonta.
4. Miksei sairaaloissa ole yhteneviä käytäntöjä ohjeistusten saati hoidon suhteen?

Sektion psyykkisestä puolesta olen jo jahnannut pitkät pätkät. Se oli kauheaa ja on edelleen. Ajoittain mielessä käy josko tosiaan toisen lapsosen joskus maailmaan askartelisi, mutta ajatus siitä, että joutuisi taas pöydälle toisten armoille aiheuttaa lähestulkoon fyysistä pahoinvointia.

Etukäteen lupailtiin tosiaan vähän liikoja. Vauva ei päässytkään kenguruhoitoon oletettavasti kätilön laiskuuden vuoksi - helpompihan se oli kääriä peittoihin ja iskeä pahasti järkyttyneelle, jokseenkin introvertille isälleen syliin ja istuttaa koko paketti keinutuoliin neljäksi tunniksi. Huutamaan. Ilman apua ja ohjeistusta, saati tukea, siitä mitä sille pitäisi tehdä. Oli istunut ja vähän keinunut ja itkeskellytkin ahdistuneena uskaltamatta pyytää että vessassa pääsisi käymään. Nice. Samaan aikaan kuuntelin heräämössä henkilökunnan vittuilua toisilleen ja paskapuhetta toisten selän takana. Lupaus lapsesta heräämössä oli toki satua.

 Olen miettinyt myös, mahtoiko kusikatetrin asennuksessa mennä kaikki ihan sääntöjen mukaan, kun tuntuu siltä, että kaikki kehuvat, ettei se tunnu missään. Saatana, että tuntui. Mieltäylentävä prosessi oli myös, minulle ei kerrottu toimenpiteestä mitään, mutta lääketieteenopiskelijatyttöselle, jonka olemassa- ja mukanaolosta minulle mainittiin ohimennen, selostettiin kyllä mikä on meininki. "Mä puudutan vähän", no ois voinu puuduttaa vähän enemmän. Vai enkö vain ole tottunut siihen, että toosaan isketään puukko ja jokainen askel tuntuu siltä kuin sitä paskaista ja ruosteista puukkoa väännettäisiin ympäri. My bad.

Saamissani ohjeissa lukee, että virtsakatetrin jälkeen on syytä antaa kotiutuessa virtsanäyte, jotta tulehdukset saadaan kiinni. No eipä annettu eikä otettu. Neuvolasta vähän ihmeteltiin, kun kusipurkin perään kyselin, että yleensä ne sairaalassa sen kusen testaa. No eipä ollut tulehdusta enää kolme viikkoa leikkauksen jälkeen, mutta tuskallista se kuseminen siihen asti oli.

Olisin kaivannut etukäteen tietoa siitä, mitä minulta odotetaan toipumisessa. Milloin minun on oltava jalkeilla ja kuinka paljon. Mitä kipulääkkeitä minulle annetaan ja kuinka paljon ja mikä vaikuttaa mihinkin. Milloin minun on pystyttävä hoitamaan lasta ja milloin on odotettavissa, että kivut helpottavat? Milloin minun odotetaan lähtevän kotiin? Miksi ei kerrottu, että maidonnousussa tulee eteen ongelmaa? Miksi ohjeissa mainitaan paljonkin kuntouttavia liikkeitä ja kuntoutusharjoitteluja, mutta minulla ei ole aavistustakaan mitä ne pitävät sisällään?

Jos edes osaan kysymyksistä, joita en osannut kysyä etukäteen olisi vastattu, olisi toipuminen saattanut olla helpompaa ja henkilökunnan kanssa ei olisi tullut niin kovasti konfliktia. Tuntuu, että he pitivät minua laiskana paskana, joka ei edes halua toipua. Minä en tiennyt, miten minun olisi pitänyt toipua. Ohjeena oli heräämön hoitajan, jolle oli tehty kaksi sektiota, neuvo, että älä anna niiden pompottaa suoa ja katokin että syöt tarpeeksi kipulääkkeitä (edelleen se Jaana unohti ne tuoda, mikä vieritettiin minun syykseni).

Minulle ei muuten ennen leikkausta kerrottu mitään sen riskeistä. Ei edes ennakkokäynnin merkeissä. Tosin riskeistä ei puhuttu myöskään sanallakaan ennen ulkokäännösyritystä. Pidän tätä varsin outona. Ei siinä, ettenkö olisi lukenut joka ikistä kauhujuttua ja artikkelia aiheesta, mutta kuitenkin. Outoa.

Kuntoutuminen tuntuu olevan mysteeri. Tylsyyden blogissa aiheesta on jonkin verran keskustelua. Ihmetyttää se, miten vähin tiedoin oman kuntoutumisen suhteen on lähdettävä kotiin. Minä sain varsin ristiriitaiset ohjeet esimerkiksi kipulääkityksen osalta. Yksi kätilö sanoi, että buranat jätät heti pois ja toinen, jonka molemmat lapset olivat sektiolla syntyneitä, sanoi, että vedät napit naamaan vaikka väkisin kahden viikon ajan ja sitten vasta saa vähentää.

 Printatuissa kotihoito-ohjeissa kerrotaan kyllä milloin saa mennä saunaan (no ei todellakaaan huvittanut) ja että vessassakäynnin jälkeen on pestävä toosa. No kuinka kauan? Ilmeisesti niin kauan kuin vuotoa on. Noo kuinka kauan sitä vuotoa voi olla? Omalla kohdalla tiputtelua oli pari viikkoa, pari viikkoa taukoa, uusi mysteerivuoto, taukoa, iso mysteerivuoto, taukoa, tippa siellä, tippa täällä, loppu. Kesto kymmenisen viikkoa. Ettätota. Aina ei viitsi tekstata lääkärikaverillekaan, että onko tämä normaalia. Kai silläkin on vapaa-aikansa.

 Kotikäynnillä terveydenhoitaja muistutti siitä, ettei mitään muuta kuin vauvaa saa kantaa. Ja vehdata ei saa ennen jälkitarkastusta (ei kyllä toteltu). Ennen jälkitarkastusta kun on terkkarin mukaan vielä suuri repeämisriski. Sisukset kun umpeutuvat hitaammin kuin iho, että teoriassa vielä kuukausitolkulla leikkauksesta voivat ompeleet ratketa mahan sisällä. Arvelen, että osa rouvan saarnasta oli ihan vaan vittuilua. Varsin kiva ja luottavainen olo siitä kyllä jäi.

Jälkitarkastuksessa lääkäri kertoi, ettei raskaita taakkoja saa edelleenkään kantaa. Aikarajaa hän ei tosin antanut, mutta tiedustellessani mitä raskas taakka tarkoittaa, hän mainitsi huonekalut ja niiden siirtelyn. Kauppakasseja kuulemma saa kantaa. Olen siis edelleen hämmentynyt, koska niitä huonekaluja saa alkaa siirrellä?

Neuvolasta tiedustelin jälkitarkastuksen jälkeen, joko vatsalihaksia saisi alkaa rasittaa. En luonnollisesti muistanut lääkäriltä asiaa tiedustella, kun keskityin riitelemään sen kanssa ehkäisystä. Sain vastaukseksi, että liikuntaa voi jo varovaisesti alkaa harjoittaa ja että vaunulenkit ovat tehokasta liikkumista. En siis saanut kysymykseeni vastausta. Tuossa vaiheessa olin jo kummasti ehtinyt vaunulenkkeillä viikkotolkulla.

Missään vaiheessa ei ole mainittu kauanko tulisi jättää aikaa raskauksien väliin. Kaverin kaverin (tietenkin) kohtu repesi kun raskautui liian nopeasti leikkauksen jälkeen. Itsehän en raskaaksituloa näillä näkymin havittele, mutta onhan näitä ei-koskaan-valoja ennenkin rikottu. Aihetta tosin käsiteltiin tuoreimmassa Vauva-lehdessä (jonka tilaus ei vieläkään päättynyt, prkl).

Mikäli kyseessä on tosiaan niin suuri leikkaus, kuin annetaan ymmärtää, miksi niin moni asia (kuten usein leikkauksen suuruus) jätetään kertomatta. Miksi toipumiseen ei kiinnitetä paskan vertaa huomiota? Miksei missään mainita toipumiseen kuluvaa aikaa, mitä on odotettavissa, mikä on normaalia ja mikä ei. Sama toki koskee alatiesynnytystä - mikä kuuluu toipumiseen ja mikä ei.

Pyrin siihen, että aihe olisi tässä laarissa osaltani loppuunkäsitelty. Olen toki onnekas, sillä tyttäreni syntyi suunnitellulla sektiolla, eikä meillä ollut hätää. Liittäisin kuvitukseksi mielelläni kuvan tuoreehkosta sektiohaavastani, mutta menin lupaamaan lukevalle, etten sitä tee. :)

25.5.2012

D-Day

Neuvolakorttiin on nyt lyöty tuomiotarra. Siinä kerrotaan sektio- ja esikäyntipäivä sekä muistutetaan, että labran kautta on tultava. Olo on ristiriitainen, toisaalta helpottaa että asia on selvä, toisaalta vituttaa ja paljon.

 Synnytystapa-arvioon siis läksin aamusta. Äitipolilla sain viettää ratkiriemukkaan puolituntisen idioottikätilön kanssa. Varmasti on ammattitaitoa ja hienosti löytyi vauva käyrällekin saman tien, mutta tilannetaju vain on hankala asia.
"Ai, sulla on isä kuollut. Mihin kuoli?" (Tämä siinä vaiheessa kun odoteltiin josko verenpaine tasaantuisi..)
"Onkin varmaan kurjaa kun ei oma isä ehtinyt vauvaa nähdä, voivoi."
"Sulla on ollut lähete vauvatiimiin, miksi et ole käynyt? Ai miten niin ei ollut sua varten?" (En ole vielä missään törmännyt niin uskomattomaan älyni aliarviointiin, lässytykseen ja jankkaamiseen kuin rouva VT:n pakeilla. Kävin kahdesti.)
"Mitä mietteitä sulla on synnytyksestä? Kyllä se vauva mun mielestä oli raivotarjonnassa kun äsken kokeilin, että varmasti saat synnyttää alateitse." (En kommentoinut mitään.)
"Ei yksikään vauva ole kohtuun jäänyt, ehhehehheheehhehe.."
"Tuleeko isä synnytykseen?"
"Kyllä se lopputulos on sitten vaivan arvoinen."
"Kehnot yöunet ovat vähän niinq valmistautumista siihen äitiyteen, kun pieni vauva ei tiedä mikä on päivä ja yö, hihhiehhehhih.."
"Aivan varmasti sitten masennut synnytyksen jälkeen, että siihen on hyvä varautua, hihih."
"Tässä on sulle vielä iltalukemista (printattu nivaska 'synnytyskivun lääkkeellinen hoito'). Ettei tarvitse internetin varassa olla."

Siirtyessäni odottamaan lääkäriä tajusin, että kätilökopista kuuluu jokainen sana odotustilaan varsin selkeästi. Että kivasti sai lauma äitejä ja isukkeja kuunnella ensin utelut elämäni tragedioista ja mitan tullessa täyteen erittäin asiallista vittuilua - minun taholtani.

 Lääkäri oli sama vanha (nuori) herttainen erikoistuja, joka taas oli käsikopelolla sitä mieltä, että pää on tosi syvällä lantiossa. Katsoin parhaaksi ilmoittaa pään sijainnin hänelle, kun ei ultrallakaan meinannut löytyä. Hämmentyi. Saman tien sitten kerrottiin, että ulkokäännöstä pitää nyt yrittää ja etsittiin puhelinta. "Moi täältä polilta, ehditkö tehdä tänään yhden ulkokäännöksen? No kiva, mä laitan tulemaan. Moi.." Vielä kätevästi varmistus, että kohdunsuu on kiinni (ai saatana) ja istukan ultraus. "Sä voit mennä sinne synnytysosastolle".

Oletan, että tilanteessa saa olla hämmentynyt.

Osastolla istuin keinutuolissa kolme varttia odottamassa lääkäriä. Googletin ulkokäännöstä. Lääkäri ultrasi jälleen vauvan ja istukan, kertoi hoitajalle, että iske kanyyli käteen ja ventolinea hanuriin ja roikota. Ihmetteli, kun hillitysti itkaisin ja kertoi reippaasti, että nyt ei ole kuule vaihtoehtoja. Että synnytyssaliin vaan!

Siitä käyrille, pää kätevästi alaspäin, kanyyli käteen ja piikki perseeseen, ettei supista. Olisi ihan oikeasti ollut kiva kuulla paikan päällä mahdollisista riskeistä, vaihtoehdoista ja vaikka siitä, miksi se kanyyli oli asennettava. Ehhei. Reilun puolen tunnin päästä hinattiin ultramasiinaa ovesta sisään, törspeli seinään, emännän jalat koukkuun ja rouva Lääkäri puoliksi päälle vauvaa murjomaan. Täytyy tunnustaa, että sattui. Kesken pumppaamisen hoksasi tohtori kysyä, että ootko muuten käyny pissalla.

 Ei kääntynyt.
"Ei tää täältä mihkään enää lähde. Se on niin syvällä lantiossa ettei irtoa millään. On varmaan ollut painetta?"
"Sulla on nyt kaksi vaihtoehtoa, kumman otat?"
"Ei tätä kuule aleta alakautta synnyttää, mä laitan sut leikkauslistalle."
"Ai, sua nyt itkettää. Tuliko vähän äkkiä? Ei kuule ongelmaa: puudutetaan, vauva tulee nopeasti ulos, saat sen siinä pussata ja isänsä hoitaa sitä kun laitetaan sut kasaan. Pystyviillon ajattelin tehdä."
"Onko kysyttävää?"

Melkoisen tyhjentäväähän tuo on. Kysymyksiä voi kuulemma esittää vielä esikäynnillä. Jos synnytys käynnistyy aikaisemmin, tehdään hätäsektio. Mitäpä tuohon toteamaan saati inisemään. Kai tässä alkaa sietää ihan hyvin itse kunkin rajallisia (ja ajoittain rajattomia) kommunikaatiokeinoja. Omalla tavallaan luottamusta herättää myös vaihtoehdottomuus. Mitäpä sitä pelleilemään jos pelleiltävää ei ole.

Että liitymme epäonnistuneiden ulkokäännösten loputtomaan sarjaan. Sektio vituttaa. Ja pelottaa. Lienee normaalia. Onko normaalia, että olo on jotenkin epäonnistunut?