Näytetään tekstit, joissa on tunniste kiukku. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kiukku. Näytä kaikki tekstit

4.11.2013

Onkssiinävikaa?

Minua on viime aikoina enenevässä määrin ahdistanut - tittitidiididii - tuleva neuvolakäynti. Aiheestahan olen jo kyllästymiseen asti avautunut riittämiin, mutta ahdistaa taas. Edellisestä vierailusta alkaakin olla jo ruhtinaalliset puoli vuotta (mikä ei ilmeisesti ole tarpeeksi), kieltäydyin nimittäin 15 kk tarjotusta ajasta. 1,5-vuotisarviointi häämöttää edessä ja minä en pidä siitä. (Tiedän edelleen, että neuvolassa ei ole pakko käydä, mutta tiedän myös mitä seuraa käymättäjättämisestä).

No, mikä tässä nyt taas ahdistaa? Lapsi kun syö ja kasvaa hyvin, on iloinen, nukkuukin aina välillä, oppii koko ajan uutta ja on pääosin hauska tapaus.

Se ei kävele.

Tai kävelee se, mutta tukea vasten tai yhdestä kädestä kiinni pidellen. Taaperokärryilyyn se jo ehti kyllästyä kun kärryllä ei oikein pääse aina haluamaansa määränpäähän. Muutamia askeleita on otettu niin ulkona kuin sisällä, mutta siihen se jää.

Eli käveleekö se vai ei?

Ilmeisesti yleisenä rajana kävelyn oppimiselle pidetään 18 kuukauden ikää. Ja vaikkei sitä virallisesti ääneen sanota, niin aikaisin aloittanut on ilman muuta paras. Somesta sentään löytyi orastavaa vertaistukea tämänkin aiheen parista. Kävi jopa naurattamaan. No ei naurattanut riittävän kauan.

Mikä on kävelyn raja? Onko tukea vasten kävely kävelyä? Onko muutama varovainen tassutus kävelyä? Minkä helvetin takia lapsen liikkumisesta on tehdävä niin jumalaton mörkö, että minä en juuri muuta ehdikään ajatella näiden arviointikäyntien välillä? Seinien kohotessa ympärillä ja ulko-oven kynnyksen kasvaessa korkeutta onkin hyvä lähteä toistelemaan itselleen jo kääntymis- ja ryömimisajoilta tuttua mantraa: siinäonjotainvikaa, siinäonjotainvikaa. Mistä ei tunnetusti järin hyvää seuraa.

Minua ahdistaa se, että lapsestani on löydetty vikaa siitä lähtien kun se oli 12 viikon ikäinen sikiö. Tuolloin niskaturvotusta oli muistaakseni 0,6 mm ylitse raja-arvon. Tämän johdosta minua oli uhkailtava lapsen todennäköisillä sydänvioilla raskauden puolivälin tienoilla. Ja päälle ne ryömimiset ja konttaukset, jotka kyllä opittiin. En hetkeäkään epäile, etteikö lapsi oppisi kävelemään.

Mikä tässä sitten on pielessä? Mielestäni tärkeintä on antaa lapsen touhuta ja kehittyä omaan tahtiinsa. Juuri siksi lapsi saa syödäkseen tissimaitoa halutessaan. Siksi lapsi saa lueskella halutessaan ja olla sylissä halutessaan. Lapsi saa myös hurjastella, riehua ja hölmöillä - tosin minun lapseni on mielummin rauhassa. Toki nauttien riehumisesta ja hurjastelusta, mutta hillitysti - tässä päästään käsittääkseni kiinni temperamenttiin. Minua ahdistaa se, että ulkopuolelta annetaan melko tiukka raja, jonka mukaan pitäisi olla ja toimia ja ymmärtää toteuttaa vaatimukset. Tai muuten - niin, mitä?

Suoraan sanottuna minua vituttaa se, että minua tyhmemmät ihmiset näkevät kerran puolessa vuodessa lapseni, vetävät hänestä, perheestämme ja minusta äitinä kymmenen minuutin perusteella johtopäätöksiä, joiden perusteella oletetaan meidän toimivan tietyllä tavoin (väärin) ja sitten lässytetään neuvoa tulemaan niin, että minä oksennan kaksi viikkoa (mm. tänne) itsestäänselvää sontaa.

Minun kun on kaikkein vaikeinta suhtautua siihen, että minua pidetään tyhmänä. Minua pidetään tyhmänä jokseenkin usein, sillä olen kyllä ylipainoinen - asia, josta pitäisikin palata vouhottaen, mutta en suhtautumiseen opi suhtautumaan. Tuoreimmassa EMMA -lehdessä oli aiheesta mainio artikkeli. Joka tapauksessa, en kertakaikkiaan kykene sietämään lässytystä tyhjänpäiväisyyksistä ja itsestäänselvyyksistä: "Oletteko koittaneet houkutella lasta kävelemään..". Komisario Palmu ja järjenkäytön mysteeri.

Vai onko pohjalla edelleen vain se, että en kestä sitä, että joku sanoisi, ettei minun lapseni olekaan paras. Tietenkin on. Kestätkö muka Sinä?

Työn alla on myös puolustuspuhe ja oodi taaperoimetykselle. Hohhoijaa, se tulee onneksi jo selkärangasta. Törmäsin nimittäin syksyn mittaan jälleen puolison isoäitiin, jolla oli asiasta mielipide.

30.9.2013

Puistossa

Viikonlopun ja arki-iltojenkin kunniaksi olemme pyrkineet puistoilemaan reippaasti, koska lapsiperheellisten kuuluu viettää aikaa leikkipuistoissa, eikä juuri nyt ole varaa hankkia omaan pihaan keinuja ja liukumäkeä.

Olen saattanut ennenkin mainita, etten ole kovin otettu kotikaupunkini julkisista palveluista. No en ole edelleenkään. Aina alkaa vituttaa kun katselee ympäri Suomen tai Maailman napsittuja kuvia viihtyisistä, ehjistä ja ihan käyttäjille tehdyistä leikkipuistoista. Puistoista, joissa on tarkoitus leikkiä eikä käydä törröttämässä, että ei saatana tätä touhua.

Ajattelin jakaa kuvin eilisillan elämyksen:

Hauska keikutin, jota ei ole viitsitty pultata maahan kiinni. Heiluu siis koonaisuudessaan koskettaessa. Koskettaessa saa myös käsiinsä tikkuja ja halkeilevaa lakkaa. 

Kiipeilytelineen kestävänoloinen puola. 

Puolison sanoin "kakkalaatikko" sekä lapseni, joka ei osaa edelleenkään kävellä, mutta on muutoin vauhdikas.  

Kivat keinut, ruosteisten ketjujen päälle on sentään pujotettu puutarhaletkua. Puuosat lahonneet. 

Hiekka(kakka)laatikon liepeillä majaileva, maasta esiintyöntyvä metalliputki, jonka reunat ovat terävät.

Että sellaista. Täytynee investoida niihin kotipihan leikkivehkeisiin. Ja tämä on lähiseudun leikkipuistoista se parempi. Kuuluuko muuten jäykkäkouristusrokote näiden pienten rokotusohjelmaan? Ihan tulevaa puistoilua silmälläpidellen.

26.9.2013

Elämä, työ

Työkakkua on jäljellä kolmisen viikkoa. Sitä seuraa pari viikkoa lomailua koko perheen voimin. Marraskuussa mies töihin ja me luuhamme tyttären kanssa kaksin kotona.

Olen aika kypsä jäämään kotiin. Tietysti tässä on tullut tehtyä ajoittain aika pitkääkin päivää ja viikkoa kesäkuusta lähtien. Lienee normaalia kaivata lomaa. Tosin lomailu marraskuussa ei houkuta, eikä se, ettei se loma välttämättä ihan heti päätykään. Taloutta helpottaa toki se, että voin tehdä keikkaa friikkuna. Jokin verkko, tai ennemminkin katiska, on täsmäaseteltu odottelemaan saalista työrintamalta, mutta en viitsi kasata turhia odotuksia niille. Tärppää jos tärppää, tuskin tärppää.

Haluaisin, että lapsi voisi olla kotona jomman kumman vanhempansa huomassa ainakin kahden vanhaksi. Siihen on vielä aikaa. Sitä en osaa sanoa, miten mun pää kestää koko kevään kotona. Tuskin kestääkään. Kun on saanut maistaa aikuisten maailmaa tuntuvat neljä seinää suoraan sanottuna aika pahalta. Ei työelämäkään varsinaisesti mitään herkkua ole, voin hiljalleen ihan rehellisesti sanoa, että kaikki työyhteisöt, joissa olen osallisena ollut, ovat olleet jotenkin sairaita.

Tässä yhteisössä olen edellisen työpätkän tehnyt muistaakseni 2008. Pätkiä on sitä ennen kertynyt jo useampia, voin väittää tuntevani jokaisen työntekijän taustoineen aika hyvin. Yhteisö on sairas, sen sairastuttaa onneton johto, kukaan ei voi hyvin, riippuvuudet ja suoranainen kyvyttömyys työhön kukoistavat. Vituttaa tehdä kaikkein eniten töitä kaikkein kehnoimmalla palkalla (ikälisät ja vastuualueet, joopajoo), että saisi sen seuraavan pätkän. Vakituisessa työsuhteessa olevat työntekijät kävivät eilen firman kustantamana hienohkolla lounaalla. Minä pysyttelin konttuurissa toimitusjohtajan kehoituksesta "päivystämässä", kun "ei nämä asiat sinua kyllä koske". Oikeastaan naurattaa, vaikka aavistuksen kyllä pisti. Miten johtotehtävissä voidaan pitää henkilöä, jolla ei ole alkeellisintakaan käsitystä johtamisesta? No hyvin voi.

Päivisin on välillä ikävä lasta. Ärsyttää, kun iltaisin ei lapsen kanssa ehdi viettää aikaa niin paljon kuin haluaisi. Tätäkö tämä nyt on? Miten ihmeessä tähän kuvioon ujuttaisi vielä päivähoidot ja hakemiset ja viemiset ja ruoanlaitot ja kodinhoidot ja ne perkeleen hurtat? Varmaan ihan hyvin, pärjäähän suurin osa suomalaisista perheistä arjessaan kuitenkin kelvollisesti.

Kotiinpaluu ahdistaa. Lapsi alkaa olla siinä iässä, että toisten lasten seura sitä kiinnostaa. Puistoilustakin se pitää, tosin lähialueilla taaperokelpoinen puisto on vain päiväkodin pihamaalla - eli käytettävissä iltaisin ja silloinkin se pitää jakaa räkivien varhaisteinipenskojen kanssa. Avoin päiväkotikin toimii, mutta sen yli vedin jo henkselit todetessani muutaman bloggaajan viihtyvän lastensa kera niillä apajilla. Pyrin välttämään seuraa, joka alleviivaa perussuomalaisuuttaan.

Täytynee virittää parit seuranhakukatiskat vesille äiti-lapsiseuran toivossa. Harkitsen vakavasti jopa vapaaehtoistyötä, johon saisin ujutettua lapsen mukaan. Lapsi saisi lapsikontakteja, minä voisin opettaa jonkun kotiäidin lukemaan.

Tasapainoilua. Aina.



10.6.2013

Vastustaa

Tekee mieli vähän ruikuttaa.

Tänään on neuvola. No sehän tunnetusti mielialaani kohentaa, multa kun ei vaan onnistu nämä "kyllä neuvolassa on niin kiva käydä kuulemassa kehuja omalta tädiltä ja saa tietää onko lapsi kasvanut ja hyviä vinkkejä matkaan jne.". Aina jaksan näitä innostusrimpsuja ihmetellä niihin törmätessä. Että vikalistaa ja rokotuksia hakemaan iltapäivästä. Päiväuniaikaan, saatana.

Tuskalla ja hiellä ja kettuilulla ja ties millä maustetun Kierukka Kunnalliselta -projektin tuloksella piti myös olla jokin katsastus, mutta ajattelin pyytää uutta aikaa koska tulvin. Aina kun yritän näitä useampi kärpänen yhdellä läpsyllä -yhdistelmiä lopputuloksena on hankaluutta.

Äiti leikataan huomenna. Toipumisprosessin odotetaan olevan erittäin pitkän ja kivuliaan. Käteväähän olisi ollut jos olisin tässä pyörinyt kotosalla lapsen kanssa edelleen, mutta kun sairaalasta vapautetaan, pitäisi mun tehdä kahdeksantuntista päivää työmaalla. Siinä ei paljon kaupassakäynnit, ruokinnat ja virkistykset onnistu. Toki myös stressaa ja ahdistaaa ja huolettaa ihan itse leikkauksen sujuminen, riskitöntähän ei koskaan ole. Ehkä yksinkertaisimmillaan ilmaistuna pelottaa.

Pitääkö tässä laittaa kuitenkin jossain vaiheessa toinen lapsi tulemaan, ettei tyttären tarvitse yksin vanhempiaan huoltaa? 

Tyttäreni sai suunnilleen viikko sitten uuden serkun. Kovia ovat lapsia tekemään. Vetäisin mukillisen kahvia väärään kurkkuun kun kuulin lapsiparan nimen. Puoliso otti vähän nokkiinsa kun oli pakko vääntää aiheesta aivan mahtavaa läppää.

Lapseni täyttää lauantaina vuoden. Pitääkö facebookiin sommitella aiheesta jokin rimpsu: "Vuosi sitten leikkaussalihenkilökunta oli vittumaista, eikä kukaan sinua tuonut äidille heräämöön, mutta olet ihanin, kaunein, rakkain ja tärkein aarteeni, pieni tyttäreni." Jatkan harjoituksia, jokin tuossa vielä tökkii.

En tiedä mitä tarjota syntymäpäivillä. Yksikään sukulaiseni ei saavu paikalle (en tosin ole tekemisissä kuin äitini kanssa ja sattuneesta syystä hän ei pääse saapumaan). Koitin kutsua ystäviä, etten olisi heti puolustuskannalla karvat pystyssä puolison sukulaisten edessä (eipä ole niitäkään näkynyt edellisen kerran jälkeen, mistä syytetään minun yhteistyökyvyttömyyttäni).

Joka tapauksessa, toivon, että kalaasien aikaan ei sada ja lämpötila on kohtuullinen, jotta voimme oleskella ulkosalla. En ole päässyt vielä ajatuksen tasolla sujuiksi sisäkekkereistä.

7.5.2013

Hullu

Mua vituttaa. 

Otin eilen yhteen naapurin kanssa. Nukutin vauvaa kuistilla - herra heilui kirveen kanssa kaupungin tonttipalalla hakkaamassa puuntaimia alas. Karjuin sille, että lopeta jo ja pysy siellä omalla tontillasi. Herra totesi sivistyneesti, että ole tyttö hiljaa kun et mitään ymmärrä. Hohhoijaa. Keskustelu ei ollut hedelmällinen, kyllästyin kuuntelemaan naapurin äidin/vaimon herjoja ja toivotin hyvää kesää. Aika reilusti lähti sähköpostia kaupungin viranhaltijoille puutarha- ja rakennuspuolelle. Herran väitteet olivat aika mielenkiintoisia.

Äitini tuli puolen päivän aikaan kylään ja oli järkyttynyt, sillä naapurin herra seisoi tonttien rajalla ja tuijotti täysin avoimesti kuka meidän portista sisään astelee. Onko se normaalia? Kun mun mielestä ei ole.

Minähän tässä hullun maineen saan ja sekopää toki olenkin, mutta mun mielestä ei myöskään ole normaalia, että mikäli perheestäni joku tohtii pistäytyä pihamaalla, liimautuu naapuritalon ikkunaan ainakin yksi naama. Hankkisivat saatana jonkun kanavakortin.

En jotenkin onnistunut kilahdukseni jälkeen millään rauhoittumaan. Verenpaine veteli aika härskejä lukemia. Tajusin sitten mitata kuumeen - no sitähän oli ja on. Vauvan nuha ja flunssa alkaa ilmeisesti olla ohitettuna, mutta mun olo on edelleen kökkö. Ruoka ei maistu ja tekee mieli lähinnä nukkua - kumma kuvotus päällä jatkuvasti. Ja kusettaa.

Kehnoa oloa toki sietäisi, harvoinhan meillä nykyään sairastetaan, mutta mulla ois loppu- ja alkuviikko täynnä työkeikkaa. Rahantulo lievänäkin ilahduttaa, mutta kaipaan myös sitä, että pääsen pois ensinnäkin neljän seinän sisältä - tai neljän silmän edestä. Saan olla työminä.

Työminä astuu kehiin täysipäiväisesti kuuden viikon kuluttua. Hurjaa. Sitä hupia kestänee lokakuun lopulle. Toisaalta mahtavaa, toisaalta hirvittää - kai sen kuuluukin niin mennä.

Lapsen kielen kehitys on aika hurjaa. Neiti rakastaa nykyisin kirjoja ja osaa niistä näyttää muun muassa kukkia ja tipuja (hyödyllistä toki). Vanha lingvisti on ymmällään kehityksen edessä. Siis sehän on jo niin iso, että se ymmärtää asioita. Melkein liikuttava on syöttötuolissa käsky "kädet ylös" suojavarusteita pukiessa. Kohta on synttärit. Harkitsen burleski-teemaa.



Edit. Hulluuttani todistaa lisäksi se, että kilahti taas. Istuimme puolen päivän aikaan keittiössä ruokailemassa koko perheen voimin. Ikkunan kohdalle, pensasaidan viereen pysähtyi keski-ikäinen mies terrierinsä kanssa - ja koira paskantamaan. Flexissä killotti useampi kakkapussi, mutta elettäkään ei herra tehnyt sellaisen irrottamiseksi. Koira valmis ja matka jatkui. No kuka siinä sitten avaamaan ikkunaa ja karjumaan, että voitko hei poimia nuo koiranpaskat mun tontilta. Ei voinut, mutta minä olen hullu narttu. 
Tuli sekin erittäin selväksi. 
Järjestääkö joku taho jotain "pidä turpas kiinni" -kursseja. Voisin osallistua.

1.4.2013

Surku

Minä vihaan pääsiäistä. Erittäin evankelisluterilaisen kasvatuksen saaneena tiedän joo kivasti mistä on kyse ja muistan hatarasti joskus jotain mukaperinteitä asiaan liittyneen. Kunnes perinteet muuttuivat odotuksen perinteiksi siitä milloin faijalla kiristää niin paljon, että korkki aukeaa ja koska se lähtee kotoa ja koska se tulee ja aikooko se tiistaina töihin vai vetääkö kaksi viikkoa. Sittemmin omat perinteet ovat myöhemmässä elämänvaiheessa olleet hyvinkin nestemäiset.

Minä vihaan pitkiä juhlapyhiä, jolloin kaikki on kiinni - eli minulta riistetään edes teoreettinen mahdollisuus poistua kotoa tekemään jotain järkevää. Elän hyvin pitkälle siitä ajatuksesta, että minulla on mahdollisuus lähteä esimerkiksi kauppaan tai huoltoasemalle tai kirjastoon. En lähde, mutta oletan mahdollisuuden elävän. Joulun jotenkuten sietää, mutta pääsiäistä ei.

Olen aivan järkyttävän ahdistunut. Mieliala heittää uskomattoman nopeaa ylösalaskäyrää, mikä ahdistaa entisestään ja on epäreilua puolisoa kohtaan ja ahdistavan väärin lasta kohtaan. Yleensä heittelyä on päivän verran viikossa - nyt mennään jo toista päivää. Toivon ettei kolmatta. Olo oli normaali tasan tunnin ajan kun kävin aamupäivästä vaunulenkillä.

Puoliso alkaa olla väsynyt vireeseeni. Kyllä minä sen ymmärrän. Kun nyt ei lähtisi. Ymmärtäisin minä senkin.

Käyttäydyn äitiäni kohtaan kuin hirviö. Toisaalta tiedän hyvnkin, että toimin väärin - toisaalta koen käytökseni oikeutettuna - hänhän minut tällaiseksi loi.

On hirveän kuluttavaa olla surullinen ja ahdistunut. Tuntuu, että surtavaa on kertynyt niin suuri lasti, ettei edes kannata sen suremista aloittaa. Päälle tulisi kuitenkin vain se seuraava suru ja sitä seuraava ja kaikesta on selvittävä ja hymyiltävä ja jatkettava ja jaksettava ja pärjättävä. Tai kun tietäisi mistä aloittaa.

Jos arki taas vaihteeksi pelastaisi.

13.2.2013

Vire

Olo ja tunnelma on ollut kireä ja alavireinen. Siitä huolimatta, että hyviäkin juttuja on putkahdellut eteen (avin päätöksestä kesäduuniin) välillä kiristää ja kovaa. Olo lapsen suhteen on epävarma, puhumattakaan suhteesta itseen.

Toisaalta olen varsin tyytyväinen elämääni - toisaalta voisin vääntää päättymättömän vikalistan. Tasainen arki on ihan hyvä juttu, ahdistun joskus vähän viikonloppuisin, kun rutiini ei toistukaan tarkkana. Tiedostan ajoittain luoneeni niin tiukan ja joustamattoman rutiinin, ettei siihen tahdo sopia mitään sosiaalista kuviota, vaikka sellaisesta haaveilen. Uni- ja ruoka-ajat on lyöty lukkoon. Ruoka on valmistettava, unille pukeuduttava ja iltaisin peseydyttävä. Lapsi tuntuu voivan hyvin mitä tiukemmalla aikataulutuksella toimitaan. Niin kai minäkin.

 Koen äärettömän huonoa omaatuntoa poistuessani lapsen luota (paitsi jos kyseessä on työkeikka, jolloin koen elättäväni lasta ja poistumiselleni paikalta on oikeutus). Pieksen itseäni ajoittain jos lapsi leikkii isänsä kanssa alakerrassa ja itse ompelen yläkerrassa. Riittämättömyys, aikaansaamattomuus, virikkeettömyys. Kokeeko lapsi, että sen vanhemmat ovat puhelimiaan möllöttäviä lihakasoja?

 En oikein kestä muutoksia rutiinissa. Lapsen herääminen päiväunilta liian aikaisin aikaansai jonkinasteista ahdistumista, purin sen kitaransoittoon - koko ajan pelkäsin, että nyt käy lapsen korville huonosti, liian kovaa rämpytän. Lapsi innostui tamburiinista, on sen kanssa heilunut pari päivää. Laulanko sille riittävästi?

 Inhottaa, että maanantaina pitää taas hinautua perhevalvontakeskukseen. Vieläkin on paska olo edelliskerran saarnoista, pelottaa mitä vikoja lapsesta nyt kaivetaan esille. Kai se on minun vikani, kun en osaa lapselle sivuheijasteitakaan antaa. Toisten lapset varmaankin aloittavat kehitysvauhdillaan eskarin viimeistään neljän vanhoina.

Onko epävarmuuteen syynä sosiaalinen tyhjiö? Olisinko varmempi äiti jos ramppaisin kerhoissa ja puistoissa ja keuhkoaisin muiden mukana typerässä fb-ryhmässä (jonka nimessä ei ole ainuttakaan suomenkielen sanaa ja ne vierasperäisetkin pitäisi prkl kirjoittaa yhteen eikä erikseen, pahvit!!!). Voi olla. Jääkö kokemuksestani äitinä jotain uupumaan kun en osallistu? Pitäisikö lasta osallistaa? 

 Haluaisin kovasti olla fiksu, nokkela ja oivaltava. Tunnen oloni kömpelöksi ja vaivalloiseksi. Huomasin päässäni roikkuneen saman nutturan vasta viikon verran. Olen kyllästynyt laahustamaan vaunujen kanssa tai ilman samoja kadunpätkiä, koiranpaskan keräyslaatikolta toiselle. Silmälasit ovat aina töhnäkerroksen peitossa, en laihdu grammaakaan vaikka kuinka imettäisin syömättä yhtään mitään.

Menen tuijottamaan jääkaappia ja väännän taas kerran koko perheelle jotain suolatonta, maidotonta, munatonta ja vehnätöntä, ilman tomaattia tai paprikaa. Täältä tullaan tofupaketti. Olen lähes yhtä jännittävä kuin sinä.

30.1.2013

Neuvolakuulumisia

Ystävän pyynnöstä ja usutuksesta julkistan eilisen neuvolakuulumiset (eikö se oo äiskäplokeissa aika keskeistä?). No ihan niin kuin en olisi ennen näitä julkaissut.

Olin asennoitunut sillai kivasti, että jee - ei piikkejä (kyseessähän oli 6 kk neuvola, en ymmärrä miksi - ne 8 kk synttärit on kahden viikon kuluttua). Eli pituus - paino - pää ja pihalle. Jooei. En ole tainnut vielä kertaakaan lähteä laitoksesta pihalle yhtä hyvällä vitutuksella kuin eilen - tai sitten hormonipöhnä kultaa muistoja.

Heti oven avautuessa eukko (tää on nyt se vanha, se nuori mimmi meni kai taas hetkeksi vaihtoon - ne vissiin vuorottelee tms.) levitti punaista jumppa-alustaa lattialle ja kaakatti vauvalle: "Onpas se iso Vauva jo, kun ei olla pitkään aikaan nähty, voi lässynlässyn." Rouva ei tervehtinyt meitä, puolisolle hän ei sanonut sanaakaan.

Istuin perseelleni vauva sylissä, puolison rojahtaessa viereen. Muija istuskeli lattialla. Totesin hiljaa pienessä sairaassa aivossani, että ei liikahdeta ennen kuin ohjeistusta asiaan tulee.

"No miten on mennyt?"
"Kiitos oikein hyvin."
"No onko teillä jokin päivärytmi?"
"On."
"Niin, että päiväuniakin teille nukutaan?"
"Kyllä."
"No montako kertaa"
"Kaksi."
"No se onkin varmaan ihan sopiva vielä."
"No niin on."

"Imetätkö sä vielä?"
"Kyllä."
(No oli jo kielen päällä, etten avautunut, että mä voin vaikka soittaa tänne sitten kun lopetan imetyksen niin ei tarvitse aina erikseen asiaa varmistaa.)

"No mitenkäs teillä yöllä nukutaan?"
"Aina välillä."
"Jaa, saako Vauva vielä rintaa yöllä, kun se on jo niin iso."
"Tietenkin."
"Niin, kun sä vieläkin imetät."
"---"

"Sullahan loma loppuu pian, että aiotkos jäädä kotiin."
"Katsotaan."
"No kyllä se pitää jo osata päättää."

"No joko vauva osaa kääntyä?"
"Tietysti."
"Niin, että molempiin suuntiin?"
Tässä vaiheessa oli komennettu asentamaan lapsi lattialle, jossa muija yritti rumilla muovileluilla houkutella vasta autosta herännyttä vierastavaa lasta kääntymään ja ryömimään.
"No osaako Vauva ryömiä?"
"Ei vielä."
"No nostaako se edes peppua lattialla?"
"Toki."
"Vai niin."
"Niin, se liikkuu kierimällä."
"Uskoisiko tuota."
"---"

HUOM! Suosikkini:
"Olikos se niin, että teidän talossa on kaksi kerrosta?"
"Kyllä."
"No onko teillä portaissa portti?"
"Ei ole."
"Kyllä teidän nyt pitää herätä laittamaan koti kuntoon Vauvaa varten."
"Anteeksi?"
"Niin, nyt on korkea aika käydä koko koti läpi, että konttaamalla etsitte vaaran paikat ja korjaatte heti kaikki. Tässä on tämmöinen opas niistä vaaranpaikoista. Lapsi kehittyy niin äkkiä, että se varmasti putoaa portaista."
"No mepä perehdytään asiaan."
"Kyllä teidän täytyy nyt joo. "
(En sitten käynyt vääntämään, että meillä on rintamamiestaloille tyypillinen porraskäytävä, johon lapsella ei ole pääsyä. Ja portit on hankittu, mutta ne on laatikoissa kellarissa. Harkitsen myös palautteenantoa saarnasta - aikuisille ihmisille lässytetään kuin lapselle, että koti pitää laittaa vauvaa varten kuntoon - wtf?)

"No laitetaan vauva pöydälle, jos se siinä kääntyisi mielummin."
"No laitetaanpa."
"Uijuijuijui, kun se katsoo niin kovasti. Osaako se ottaa tavaroita käsiin?"
"Joo."
"Uijui, helmen osaa poimia, uijuijui."
"Niin."
"No joko se syö roskia lattialta?"
"Ei, se saa ruokaa syödäkseen."

"No jokos Vauva saa karkeampia soseita?"
"Vauva ei saa soseita."
"Ai, Vauva sormiruokailee."
"Niin."
"No jokos Vauva on saanut lihakunnan tuotteita?"
"On kyllä."
"No mutta miten viljat?"
"Ne oli testeissä puhtaat."
"Niin, mutta onko Vauva saanut syödä viljoja?"
"On kyllä."
"Miten se niitä sormin syö?"
"Mä leivon sille."
"Suolaista ja makeaa."
"Häh?"

Väliin pääsi sitten lässytys hampaidenhoidosta, mutta kysymyksiini fluorista ei osattu vastata. Käteen lyötiin elmexin tuubi katseltavaksi ja saimme kotiinvietäväksi keltaisen hammasharjan. Kiva, että niitä ei tarvitse itse hankkia, taisi olla vasta kolmas tuolta kotiin roudattu. Saimme mukaan myös uuden MLL:n pamfletin, jossa kuvaillaan kehitystä. Olin kysyä, että onko tässäkin puuronkeitto-ohje, mutta sain nielaistua. Olisi ollut helmiä sioille.

"No oletko antanut vielä paljon levolacia?"
"En ollenkaan, kun en saanut selvyyttä määristä."
"No voi. Miten se Vauvan massu nyt toimii?"
"Aina välillä."
"No se on kiva kuulla."

"Onpas Vauvan iho kyllä hyvässä kunnossa."
"Niin. Se on kortisonikuurilla."
(Kortissa lukee peruskommenttina, että iho siisti.)

"Täällä se käyrällä kasvaa ihan hyvin. Alkaa painokin tasaantua."
"No ollaan me kyllä huomattu, että se kasvaa, heh heh."
"Ai, ootteko?"

"Nyt sitten pidätte Vauvaa oikein paljon masullaan ja laitatte sille korkeita leluja, että se saa kurkottaa, niin lihakset kehittyy ja se pääsee liikkeelle."
"Jassoo."
"Niin. Tämä on nyt otettava tosissaan, monta kertaa päivässä laitatte sen masulleen."
Olin hiljaa ja olen itsestäni ihan helvetin ylpeä. 

Olen nyt oikeasti kahden vaiheilla, iskenkö sille ämmälle sähköpostia, että meitä loukkasi hänen saarnansa kodin turvallisuudesta. Että aikuisille ihmisille ei tarvitse puhua itsestäänselvyyksistä kuin idiooteille. Toisaalta - vielä kaksi kertaa tänä vuonna. Kai sen kärsii. Eikös sitten saa jo olla rauhassa?

Ruikutin myös kierukanasennuslähetteen. Tosin pyysin sen keskussairaalaan. On kuulemma monimutkaista ja kestää pidempään. Kerroin, että aivan sama. Rouva ei muistanut kuinka tuoreita papoja pitää olla. Mun mielestä se on duunissaan aika onneton.

Äääh, vieläkin sylettää.

22.1.2013

Kiehu

Onpas kiehahdellut - toisaalta olen varovaisesti sitä mieltä, että tasaisuuskiintiönkin on tultava ajoittain täyteen, tylsäpurnun purkauduttava kunnon verenpaineenkohotuksella, kiukuttelulla ja vouhotuksella, jonka jälkeen voikin taas palata samaan ihanan tuttuun arkeen, johon saa jännitystä vaihtamalla esimerkiksi leipäreseptiä uuteen (tai iskemällä lempipehmokotihousut koneeseen, mikä aiheuttaa vaihtoehtohousupähkäilyä).

Perjantaina alkoi rehellisesti vituttaa, kun muskarista tuli tekstiviesti. En ole lafkasta saanut yhtään mitään muuta tiedotetta ikinä kuin yhden sähköpostiviestivastauksen kun tiedustelin miten ilmoittautua, ja laskun. Herra rahtori ei ole vastannut antamaani (rakentavaan ja pedagogiikkaa pohtivaan) palautteeseen.

"Muskari on alkanut. Seuraava kerta ensi perjantaina. T. Gunilla". (Nimi muutettu). Sain jostain syystä kunnon kierrokset aikaseksi ja aikuisesti täräytin takaisin, että me emme ole ilmoittautuneet kevätkaudelle ja syksyn perusteella ei ole tullut mieleenkään jatkaa, toivoo huma_nisti. En saanut vastausta. Saa nähdä tuleeko lasku.

Lapseni syö muuten parhaillaan vieressäni lattialla iPhoneani. Se on jännittävämpi kuin läppäri. Kestääköhän se kuinka hyvin kosteutta?

Soittelin aamupäivällä prick-testiajan. Sen sai ylihuomiselle. Kätevää. Kunnallisen lähete kolme viikkoa sitten ei ole vielä poikinut mitään. Hämmennyin myös neuvolamuijan tiedustellessa joko aika ihotautipolille on saapunut. Jäin kyllä siihen käsitykseen, että lähete on lastenpolille, mutta aivan sama. Homma hoidossa joka tapauksessa - rahalla.

Kun rahalla palveluja ostaa on minun kirjoissani aika keskeisenä palvelu. Täti, jonka kanssa aikaa varailin ja varoajoista keskustelin ei ollut mukava eikä edes yrittänyt olla. Hämmentävää mielestäni, maksan perseeni kipeäksi (auttaisikohan häde asiaan) ja saan kuunnella kettuilua ja rutinaa. Toisaalta, pohjalainen palvelukulttuuri ei ole lämpimimmästä päästä - tosin onneksi se ei ole savolaista nähnytkään.

Niinjoo, postilaatikossa oli eilen puolisolle osoitettu kirjekuori. Osasin jo kotiportilla aavistaa mitä se sisällään piti. Taas kerran kalaasikutsu veljenpenskojen synttäreille. Ja siellä on kuulemma pakko käydä (tällä kertaa neljän vuoden sitkeän yrittämisen jälkeen ei kuoresta enää löytynyt minun nimeäni), mihin pyöräytin silmiäni ja mökötin.

Joo, ihan kiva, että se mimmi (joka on muuten jälleen raskaana, nuorimmaisen yksivuotiskalaaseista kyse) jaksaa niitä kalaaseja järjestää, mutta sinne on meiltä yli tunnin matka, nyt on talvi ja meillä on vauva. Mää hengaan koko viikon kahden lapsen kanssa, viikonloppuisin olisi ihan kiva olla yhdessä - kotona. Joo, lapsella on oikeus sukulaisiinsa ja sukulaisillakin vähän häneen, mutta meillä saa tulla käymään. Silloin voin paeta esmes yläkertaan piiloon jos alkaa kunnolla vituttaa. Mä en jaksa lähteä edes neljän tunnin reissulle (alle viikon varoitusajalla; tunti sinne, tunti takaisin, ainakin pari tuntia perillä) kun juuri on saatu unet ja ruokailut suolentoimintoineen pelittämään.

Olen alkuviikon päivittänyt CV:tä ja väsännyt hakemuksia. Projektina kesäksi tienaamaan. En muistanutkaan miten kettumaista hommaa työnhaku on.

En saanut ansioluetteloon mahtumaan 6 kk täysimetystä (ainakaan perusversioon) enkä sitä, että olen erinomainen kaikesta rutisija. Täytynee tehdä vielä yksi kattavampi versio.

5.1.2013

Postia

Löysin eilen koiralenkin päätteeksi postilaatikon kautta kiekaistuani lootasta kirjeen (ja puolison nimellä jaetun ruotsinkielisen muksu-puuromainoksen). Neuvolamuija oli lähettänyt pyytämäni testitulokset paperiversiona. Ihan kuten pitikin. 

 Nippuun oli kuitenkin printattu tämä. Siis ihan oikeasti - aikuiselle ihmiselle pyytämättä oli mamma päättänyt oikein printata ohjeet siitä, miten kananmunaa ruokavaliossa vältetään. Joo, ajatus oli varmasti oikein kiva ja hyvä ja vaaleanpunaisia halinalleja jne. Ja mun asenneongelma ja angstit etc. No kiskaisin sitten kananmunan nenän kautta aivoon ja lähetin vähän palautetta. 

Kiitin rouvaa kauniisti hänen lähettämistään vastauksista, mutta ihmettelin, miksi hän on pyytämättä päättänyt tunkea mukaan ohjeistuksiaan. Kerroin, että me poistamme keskeisiä ruoka-aineita lapsen ruokavaliosta vasta keskusteltuamme (erikois-)lääkärin kanssa. 

No mikä tässä nyt niin kovasti ärsyttää? No vituttaa tietenkin lapsen kuiva ja punaisena loistava naama. Vituttaa, että en ole osannut sitä hoitaa ja hoivata ja ruokkia siten, että iho olisi terve ja kiva ja hyvinvoiva. Ja vituttaa, se että olen käyttänyt melkoisen tuntimäärän lukeakseni suunnilleen kaiken perustiedon aiheesta - muijan neuvo ruoka-aineen täydestä välttämisestä toimii nimenomaan yleisiä ohjeita vastaan. Erityisesti, kun lapsi ei ole aineeseen edes sitä käpälissään möyhittyään ja naamaansa hinkattuaan sen kummemmin reagoinut. 

Ennemmin olen sitä mieltä, että meikäläisen on syytä (joo, on muutenkin) karsia pois sokerit ja muut höttöhiilarit, keinotekoiset makeutusaineet sun muut myrkyt. Maitokin on aika kiikun kaakun. Mutta tässä kelauksessa olen vielä vaiheessa ja pahasti. 

Lapsen maha on edelleen jökissä. Valvottiin hauskasti koko yö. 

3.1.2013

Vaskumantå?

Olipa mahtava yö. Tavallisesti unilleen viimeistään ysiltä käyvä vauva päästi kunnon unen vasta yhdentoista pintaan, sillä joku puoliso antoi sen nukkua kivat päikkärit puoli seitsemästä seitsemään. Ei nukuttanut yhtään ja maitoa oli saatava puolentoista tunnin välein aamuun saakka.

 Minua varovaisesti kiinnostaa missä kulkee lapsentahtisuuden ja lapsen tottumusten tukemisen raja? Kun on noita koiria useamman jonkinlaiseen kotieloon opettanut (kyllä, olen osin epäonnistunut käytöskoulussa surkeasti) on tullut itse opittua, että ei-toivottua käytöstä ei vahvisteta, mutta toivottua vahvistetaan. Ihmislapsen ollessa kyseessä on tämä toki jokseenkin hankalaa, mutten usko, että sen oppimistulokset ovat yhtään loistavammat jos puolen vuoden iässä tuen sen oppija-autonomiaa ja lähestymme uniasioita projektiluontoisesti. Tai ehkä se lapsentahtisuus on nimenomaan sitä.

Tuleeko lapsentahtisesti vatkatusta lapsesta itseohjautuva, autonominen koululainen? 

Joka tapauksessa, hinkit on tyhjät ja kipeet (kohta ne on ehkäjopa tunnin tauon jälkeen täynnä ja kipeet), lapsi unilla kuistilla paksussa perusrasvakerroksessa (on sillä vaatteitakin). Kiekaisin eilen hakemassa apteekista loput supermönjärasvareseptistä pihalle (sain jumalattoman tuubin ja totesin sen äärettömän epäkäytännölliseksi - ensi kerralla sellainen pumppu) ja kasan pienempiä näytepakkauksia eri voiteista, että saa vaihdella ja testailla mikä käy ja mikä ei. Vinkkinä: kannattaa odottaa, että rasva on imeytynyt ihan kunnolla lapseen - on pirun hankala pukea. Ja jos lapsi on vastarasvattu oikein päästä varpaisiin, niin sitä ei kannata ihan tosipitkiä matkoja lähteä ympäri taloa kantelemaan, varsinkaan jos rasvattu tapaus on vähänkään hurjana. Liukas on mokoma.

Kahden viikon sibicortkuuri on jo mennyttä aikaa - naama on ihan järkyttävä ja punoitus leviää kohti kaulaa. Käsivarsissa se tuntuu pysyvän kurissa ankaralla rasvauksella, mutta tunnetusti naama on hankala. En ole lapsen ruokavaliota rajoittanut muuten kuin skippaamalla omat lapsuuden naamanräjäyttäjät tomaatin ja paprikan ja sitrushedelmät (vaikka toi rakastaa niitä klementiinejään).

Asiaan - otin sitten eilen puhelun suosikki-instanssiini neuvolaan verikoetulosten merkeissä. Niiden puhelinaika on sitten kätevä - tuuttuuttuutttuuttuut. Sitkeällä yrittämisellä tärppäsi ja siellähän olikin sitten se vanhaemäntä vastaamassa ja tärkeilemässä.
"Tyttären verikoevastauksia kyselisin."
"Jassoo. Sanotko syntymäajan? No, miten teillä menee?"
"Ihankivastikiitos."
Tässä vaiheessa ruokatunnille kotiin saapunut puoliso repesi pöydän toisella puolella. Äänensävyni oli kuulemma oikein vakuuttava.
"Täällä on nyt ollut reaktio munaan. Ihan lievä reaktio, mutta muna on tosi voimakas aine. Eikai teillä ole vielä syöty munaa?
"On kyllä."
"No se pitää kyllä jättää pois. Imetätkö vielä?"
"Tietysti."
"No jätät sitten itsekin saman tien munan pois ruokavaliosta."

Alkoi tota kiristää ja ihan lievästi punainen vilkkua silmissä. Aiheesta lukemissani artikkeleissa aika keskeinen pointti on ollut se, että mitään ruoka-ainetta ei atoopikolta jätetä ruokavaliosta pois keskustelematta lääkärin kanssa. Enkä sitä aio tehdä. Lapsi sai ensi kerran kananmunaa syödäkseen joulukuun 27. päivä. Tykkäsi eikä iho siitä lehahdellut suuntaan eikä toiseen. Itse en ole koko ainetta juuri käyttänyt - ehkä pari kertaa tietoisesti imetyksen aikana, piilotettunakin hyvin vähän. Minä en usko, että kananmuna on ongelman aiheuttaja.

Pointtina koko allergiatestauksessa (tuohan on tosi suppea otos) oli pelata varman päälle ja karsia vaikeat ja keskeiset mahdollisesti allergisoivat ruoka-aineet pois. Olisi toki mahtavaa jos lapsen iho kukoistaisi sievänä ja tasaisena ihan vain sillä, että karsimme kananmunan pois elämästämme (oletan sen olevan huomattavasti helpompaa kuin esimerkiksi kaikkien eläinkunnan tuotteiden tai kaikkien hiilihydraattien - molemmat on tehty ja selvitty - ei tosin samanaikaisesti, toim. huom), mutta en ryhdy karsimaan ainakaan keskustelematta lääkärin kanssa. Tuo täti tuntuu muutenkin olevan kovin kärkäs täräyttelemään neuvojaan totuuksina ja pelottelemaan.

"Joskus atooppinen iho voi olla kyllä tosi kauhean näköinen, että siihen on syytä varautua."
"Kortisonikuuri loppui maanantaina, koska sen voi uusia?"
"Kortisoniahan käytetään kuureittain, että ihan voit kaksi viikkoa sitä antaa."
"Niin, annoin jo. Koska voi aloittaa uudelleen."
"No ainakin viikko tai pari pitäisi odottaa, kun sitä käytetään kuureissa."

Voi jumalauta.

"Voitko lähettää mulle ne koevastaukset?"
"Ai paperilla?"
"Joo, kuule ihan paperilla."
"Kyllä se varmaan onnistuu."
"Kiva."
"Jos iho menee rikki, niin sitä pitää näyttää lääkärille."
WTF? "Kyllä varmasti näytetään."

En keskustelun tasosta (en väitä itse ylläpitäneeni minkäänlaista tasoa) johtuen viitsinyt alkaa ruikuttaa rouvalta kierukanasennusaikaa.

Että sellanen. Ajattelin katsella viikonlopun yli tuota naamaria (joka päivä päivältä punoittaa enemmän) ja hinaan sen sitten yksityiselle. Näytti naapurikaupungissa olevan ihan hyvin aikoja lastenlääkärille, joka on erikoistunut allergioihin. Tosin pelottaa se, onko aikoja niin paljon tyrkyllä mahdollisen kusipäisyyden ansiosta. Katsotaan.

_________________________

Lapsen ruokinta on kivaa. Koska sillä on kivaa. Se popsii onnessaan leipää (leivon satsin joka päivä - suolatonta koko revohkalle, lapselle edellispäivän kuivakkaa), munakasta se tykkäsi nassuttaa (joo, olen kuitenkin kahden vaiheilla tohdinko sitä enää sille antaa, ikinä). Iltapalaksi neiti vetäisi eilen kaksi luumua ja kokonaisen päärynän. Jos kauan odotettu kakka ei siis tänään saavu, soitan ambulanssin.

_________________________

Niinjoo, reseptiin oli lapsen painoksi kirjattu 79 kg. Siistii. Ilmankos mun selkä on niin tukossa, että kuupassa humajaa.
_________________________

Mä editoin nyt kirjoitus- ja ajatusvirheitä seitsemättä kertaa. Menee hermo. Lapsi tosin on nukkunut jo reilut kaksi tuntia. Pihalla. Ilman tuttia. Potkimatta ja huitomatta. ---.

30.12.2012

Liplap

Joulu on jostain syystä jo vuosia ollut jonkinlainen antikliimaksi. Hirveä hypetys ja kiire ja valmistelu ja rahaa ja kinkku palaa ja kuusi on hommattava ja teeveestä tulee lastenohjelmaa, syödään, avataan paketit ja sitten tuijotetaan paikallaolijoita typertyneinä, että tässäkö se nyt oli. Vuoden kuluttua uudelleen. Silti ihan joulusta tykkään. Noin neljän vuoden syklillä innostun aiheesta hirveästi ja leivon ja askartelen ja ihastelen ja koristelen - ei tänäkään vuonna.

Toivon, että asiaan tulee lievää muutosta viimeistään sitten, kun lapsi ymmärtää mistä on kyse. Sillä oli kyllä hauskaa joulupöydässä perusherkkujensa kanssa joulupukkiruokalappu kaulassa. Pakettien repiminenkin oli jännää ja paljastuneilla leluilla on leikitty. Tosin metsästämääni punakeltaista brion taaperokärryä (miksi sekin oli saatava lapselle, joka ei vielä edes ryömi) käyttää kissa.

Viime jouluna söimme pakastepizzaa sohvalla. Saikkulapussa luki vaikea masennus. Että siihen nähden ihan kiva joulu, joo.

Elo pyörii tarkahkoa rutiinia. Eipä siinä, sopii meikäläiselle. Lapsi ruokailee lounaan ja iltapalan. Sen kakka ei ole enää kakkaa vaan sontaa. Koirat ovat tyytyväisiä vihannespitoiseen dieettiinsä, tosin toisen turkkiin on jämähtänyt tukevasti kaurapuuroa. Kaikki, mitä lapsen eteen on ruokapöydässä isketty on kelvannut sokeroimittomista puolukoista munakoisoon. Eilen upposi melkoinen määrä jauhelihapötköjä valkosipulilla ja persiljalla uunissa paahdetun palsternakan kera. Valitettavasti suosikki klementiini on mitä ilmeisimmin syypää kurjaan ihoon, mutta käskyä välttää ei ole.

Ennen joulua piti allergiatestien tulosten olla jo selvillä. No ei olleet. Torstaina oli neuvolapimu lätkäissyt sähköpostia, että vastaukset eivät ole valmiina. Kiitin tiedosta ja tiedustelin samalla mitä pitää nykyisin tehdä jos halajaa kierukan. Sain vastauksen kysymykseeni perjantai-iltana puoli yhdeltätoista. Toivottavasti mimmi merkkailee ylitöitä ylös. Lapsen allergioista ei ollut puhetta. Oletan siis, että viljelyt on perseellään tai tulokset ovat lääkärin luettavissa - jotain kauheaa sieltä on siis paljastunut.

Onnistuin vetäisemään kauheat itsesyytökset ja päähänpotkimiset siitä, että minulla ei ole ehkäisytikun ujuttamiseen vaadittavaa kiertoa. Kun on viimeiset öbaut 12 vuotta kierrellyt 25 - 250 päivän vauhtia (sen jälkeen kun lopetin teininä naamariin kiskomani epillerit, joista meni nuppi jälkeenpäin ajateltuna niinkin hienoon kuntoon, että jee), huolimatta siitä onko paino ollut - 20 vai  +20 jostain keskiarvosta, niin mua jaksaa aina loukata ja ahdistaa nämä svidun kiertojankutukset ja ihmettelyt, kun en osaakaan ennustaa seuraavaa vuotoa. Joo, ihan tahallani olen asian näin järjestänyt ja tuntuu tosi kivalta olla ilmeisesti hyvinkin friikki (vasta kolmannessa sukupolvessa) ja raskautuminen varsinkin oli tosi vaivatonta. Olen siis jälleen epäonnistunut naiseudessani.

Ehkä hankaluus onkin siinä, että on vuosia koittanut saada jotain tolkkua systeemiin lapsen toivossa. Lapsi on maailmassa - tavoitteemme siis täynnä. Tilanne onkin päälaellaan - enää ei olekaan ihan sama tärppääkö vai eikö tärppää. Ei saa tärpätä - kiitos. Nyt pitäisi saada systeemiin tolkku, ettei tarvitse paniikkikusta tikkuun joka välissä, kun edelliset menkat taisi olla marraskuun alulla. En tosin aiheesta juuri panikoi - mä oon aika tottunut.

Joo, hormonikierukkaa taas kerran suositeltiin. No otin ja luin pakkausselosteen. Enemmän kuin 1/100 masentuu. Nice. Luin pari artikkelia - ei suositella masentuville. Eipä siinä - kupariversio on ilmainen, sen asentelu ilmeisen perseestä (pitää taas ruikuttaa lähete paikallisen sijaan keskussairaalaan, koska haluan edelleen puhua äidinkieltäni toosaa ronkkivien henkilöiden kanssa). Mielummin kestän mahdollisesti helvetilliset vuodot (ei ne tästä nykyisestä voi kauheasti pahentua) ja karseat kivut sinne tänne jos vaihtoehtona on raskaus.

Korostettakoon vielä, että vauva on kiva. Raskaus ei.

Tänään pitänee hinautua anoppilaan. Otsaani kasvaa jo valmiiksi hiljalleen vähemmän sievä elin. On se anoppi ihan siedettävä, mutta sen valopää mies ei. Toivon, että toiveeni siitä, että isovanhempien puolisoita kutsutaan lapsen kuullen etunimellä, on mennyt perille. Kilahdukseni fammo och vaari - kortista lienee ollut riittävä. Lapsella on yksi vaari ja se on kuollut.

10.12.2012

Diskurssiraivo

Lapsen kertaalleen rauhoittunut kaulaihottuma räjähti jälleen viikonloppuna. Vituttaa. Miten sen voi ruokkia muulla kuin hinkillä jos se on aina jotain suuhunsa räävittyään punainen ja kutiseva? Maanantaiaamun ratoksi otin ihottumasta kuvia ja lähetin ne neuvolantytön sähköpostiin tiedustellen josko pääsisin heidän kauttaan keskustelemaan lääkärin kanssa (vai otanko suoraan yhteyden Terveystaloon?).

Taas ollaan siinä pisteessä, että eniten sylettää liikkua alueella, josta tiedän hirvittävän vähän. Yritin tätä ennakoida imettämällä pitkääääään (joo ei se kaikkia vaivoja vie), mutta itseni hysterisoinnin pelossa en ole etukäteen kahlannut läpi allergioita koskevaa kirjallisuutta ja tutkimusta. Mä en ees perkele tiedä mitä mikin ihottuma on mitä kun ei mulla ole sellaisia. Kannattaa muuten iskeä googlen kuvahakuun vauvan ihottuma jos yhtään nukkuu liian hyvin tms.

Että jos on linkkejä asiallisen tiedon ääreen, otan niitä kiitollisuudella vastaan. Ihan siitä lähtien, että mitä allergia on ja mitä se ei ole. Mun lähdekritiikki kärsii tällä hetkellä todella pahasti unenpuutteesta. Nukahtaminen on illalla ja yöllä vaikeaa, se onnistuisi kyllä yllättäen aamusta.

Ihottumasta järkyttyneenä tarrasin epätoivouksissani jopa neuvolasta jaettuun propagandalappuun 'Lapsen ensimmäinen ruokavuosi', jota tavasin eilen illalla. Mun on hyvin vaikea kestää tyyliä, jolla (naisille) näitä kirjoitetaan. Esimerkki kappaleesta 'imetys':

"Huolehdi rintojen päivittäisestä hygieniasta, mutta vältä kuivattavaa saippuapesua. Vaihda puhtaat rintaliivit joka päivä. --- . Jos rinnanpäät aristavat tai ovat haavaiset anna niiden nauttia ilmakylvyistä. Hoida haavaumat kuntoon." 

Vaihdetaanko rinta-sanan tilalle vaikka miehen sukuelin ja neuvotaan, että pesulla pitää käydä ja haavaumat hoitaa kuntoon ja vaihtaa kalsarit joka päivä? Jaetaanko miehille vastaavia ohjelappuja? Voin sellaisia kyllä tarvittaessa laatia. Ja ei, en suostu hoitamaan hinkkieni haavaumia kuntoon - ei tulisi mieleenkään!

"Toistaiseksi vältettävät: Valikoiden vihanneksia. Seis sokerille (Hammaspeikko vaanii puhkeamassa olevia hampaita). Stop suolalle." 

Mitä vikaa on asiallisessa listassa, jossa on vältettävät ruoka-aineet ja perustelut. Minkä helvetin takia pitää lässyttää hammaspeikosta? Newsflash - hammaspeikko on kuin joulupukki, sitä ei ole olemassa, mutta lahjoja tai karies tulee kuitenkin! Minkä takia nämä oppaat pitää kirjoittaa kuin lukija olisi korkeintaan kymmenen vanha? Suurin osa perheellisistä on kuitenkin vähintään täysi-ikäistä porukkaa.

Ja siis mikä parasta. Pamfletissa neuvotaan miten keitetään puuroa.

Seuraavaksi ajattelin analysoida saman instanssin jakaman Nestlen julkaiseman ruokintaoppaan sosemainoksen läpi. Koska maanantaista puuttuu raivoa.

Kaiken keskellä olen myös hamunnut itselleni töitä ensi kesäksi. Pakko kaiketi käydä vähän tienaamassa, että saa lapsen pidettyä kotihoidossa 18 kk ikäiseksi saakka. Eli voin vielä ilahduttaa itseäni tavaamalla kelan selkeitä ohjeita isäkuukaudesta.

Onko se kotihoidontuki muuten joku vitsi?

4.12.2012

Allergia vol 1.

Että reisille lävähti. Tytär on siirtynyt viettämästä aikuisten ruokailuhetkiä sitteristään pöydän ääreen syliin tai pikku hetkiksi päheään tuoliinsa  käärittynä tehokkaisiin tukisysteemeihin. Tämä siksi, että ruokailu alkoi selvästi kiinnostaa ja kovasti. Tavaamieni ruokintaoppaiden mukaan lapsen on syytä antaa toteuttaa innostustaan, mikä on ihan joo järkevää. 

Lounasaikaan olen siis antanut lapsen valita imeskeltäväksi mitä pöydässä on sattunut olemaan. Se tuskin vielä mitään onnistuu saamaan mahaansa asti: ikenien, kielen ja poskien toimintaa kun on alkuun aika pitkään reenattava. Sitten voidaan hiljalleen päästä jo ruoan nielemiseen. Että koen edelleen täysimettäväni, sillä lapsen ruokailu ruokkii lähinnä koiria (joista typerämpi söi jopa kurkkua). 

Eilen hoksasin aamusta, että vauvan kaula on tulipunainen ihottumasta. Saatoin todeta vähemmän kauniisti, että sviddu. Luonnollisesti potkin itseäni muun muassa päähän ja kylkiluihin puoli päivää, listasin imeskeltyjä asioita ja tulin tulokseen, että klementiini on pahasta. 

 Ihottuma on tänään vähemmän härskin näköinen, mutta koen epäonnistuneeni äitinä ja iltapäivällä pitää saatana neuvolaan hinautua tämäkin asia tunnustamaan. Tai tunnustamaan ja tunnustamaan - olisihan tuo tullut ilmi  joka tapauksessa - yritän ainakin uskotella itselleni, ettei parilla viikolla ole tässä yhteydessä merkittävää vaikutusta lopputulokseen. En vain jaksaisi kuunnella niitä latteuksia: "Kyllä se varmaan allergiaa on." 

Että sai tuo mokoma imeskeltyä ainakin muutamia millilitroja sitä saakelin klementiiniviipaletta. Imetän sen 16-vuotiaaksi. 


19.11.2012

Ujellus

Kas, viime aikoina on hatuttanut jälleen aika rankasti. Ajattelin kerätä aiheet kasaan, ettei tarvitse moneen kertaan ujeltaa.

1. Lämmitys. Lämmitys on edelleen ketku. Toimii 100 % fossiilisella; sotkulla, jota on tankki täynnä (siinä about 3-5 % biopaskaa seassa [laskin mun pitkällä matikalla]) toimii satunnaisesti. Aiheuttaa aivan käsittämätöntä vitutusta ja hinkua panna tönö myyntiin, pakata roippeet ja lähteä Helsinkiin kaukolämmitettyyn kerrostalokaksioon.

2. Muskari. Viime perjantain pläjäys oli nyt viimeinen niitti meikäläisen muskariuraan. Palautetta lähtee laitoksen pomolle, kunhan saan duunit alta pois. Muija inisi alkuun vartin sitä, kuinka hänellä on niin kova ja paha migreeni, että aivan huippaa. No jää kotiin sairastamaan, saatana!

Mielestäni alle vuoden ikäisille erilaiset sormileikit on myös perseestä ja turhia, kun ne vauvojen sormet on sillai luonnostaan aina SUUSSA. "Nyt te otta vauva sormet ja me teke loru". "Kalle tahtoo koputella - kopkopkop - ystävälle sopeta..." Ystävällinen muskaritoveri kertoi minulle, että laulussa lauletaan, että ystävälles' opeta, kun ihmettelin, että mitä se akka ujeltaa. Rouva vetäjä myös harmitteli kun ei osaa soittaa lauluja ja harkitsi ääneen josko harjoittelisi vähän kotona.

Tarkoituksenani oli myös livetweetata muskarista, mutta hieno ajatukseni käsähti, kun soneran verkko yhdessä musikhusetin verkon kanssa petti minut.

Viimeisellä muskarikerralla (kahden viikon kuluttua) ollaan kuulemma molemmat ryhmät yhdessä kimpussa, vetäjä aikoi ostaa piparkakkuja ja tarkoituksena on porukalla tanssia suomalaiskansallisesti jouluista katrillia. Sitä gaaddääm katrillia onkin reenattu (ja sivussa hiivitty kulttuurisensitiivisen intiaanilaulun tahtiin).

Tanssitaanko toisaalla Suomessa katrilleja vauvamuskarissa?

3. Unet. Kävin viime viikolla tapaamassa ystävää, joka oli pikkuruisen poikansa saanut sairaalasta kotiin. Pojan laskettu aika taitaa olla tällä viikolla ja pieni oli ihminen kyllä.

 Vauva paran käsittämättömästä puklailusta ja minipienestä koosta inspiroituneena olenkin sitten nähnyt aivan helvetillisiä painajaisia siitä, että tyttäreni on maitopurkin kokoinen, sitä ruokitaan letkulla ja se oksentaa tukehtumaisillaan korviketta kaikista päänsä aukoista - eikä minun anneta sitä imettää. Nice.

4. Raha. Alkaa rahat olla finaalissa. Teen siis vähän töitä. Ja kulutan kai vähän vähemmän tms.

5. Suku. No ne nyt on mitä on, ei tarvitse leikkiä, että oltaisiin missään tekemisissä. Tuleva joulu hieman ahdistaa, kun on pakko pohtia, tuleeko meidän vuorovaikuttaa puolison suvun kanssa. Joo, sen äiti on ihan ok ja isä, jos se pitää turpansa kiinni raittiudestaan - näiden elämänkumppaneita en vain kykene sietämään.

Fiksuna ja kypsänä nakkasin fb:stä puolison sisarukset kumppaneineen pois kaverilistoilta, kun totesin etten tunne niitä, eikä mulla ole varsinaisesti mitään intressejä tutustua. Diagnoosi: itsekeskeinen paska.

6. Sänky. Ikivanha antiikkirotisko makkarissa on ilmeisesti jotenkin hieman nitkahtanut. Se on päheen näköinen sorvattuine pylväineen, mutta narina on uskomaton. Ja just mun kohdalle on muodostunut jokseenkin syvä kuoppa, joka ei ilmeisesti ole patjaperäinen - tekee kivaa selälle. Narissut se on aina, mutta nyttemmin niin kivasti, että vauva herää siihen. Pitäisi siis lämpöpannuhässäkän lisäksi myös ruuvata sänky uudelleen kasaan.

Haaveilen ihan salaa jenkkisängystä, johon kiivetäkseen lyhyempi ihminen tarvitsee tikapuut.

7. Neuvola. Onnistuin viime viikolla repimään aivan uskomattomia vitutuksia siitä ilosta, että keskiviikkona päästään taas kuukausiarviointiin. Ah, pelkkä ajatus ottaa ja kiristää.

On kyllä onnistunut lapsiperheen tukipalvelu. Jos kävisi nappaamassa ne rokotukset ja pakenisi paikalta. Lapsi kasvaa ja on ajoittain ihan hyvällä päällä. Eikö se riitä? Vai onko sillä lapsettomalla terkkaripimulla jotain ässiä hihoissaan, joista me emme ole tietoisia?

Joka tapauksessa, olen valmistautunut käyntiin opiskelemalla muun muassa huomattavasti lapsentahtisuutta käsittelevää kirjallisuutta. Taas kun pätkähdetään epävarmuusalueelle (jossa siis minua äitinä arvostellaan), täytyy pyssyt olla ladattuna.

Jos tekisin nyt ne eiliseltä roikkumaan jääneet duunit loppuun (elekee kertoko kelalle).

14.11.2012

Torkku

Olisi oikeastaan aika mahtavaa jos pitäisi saisi herätä herätyskelloon, jonka olisi kaukaa viisaana asentanut soimaan vaikkapa varttia liian aikaisin, että heräily torkuttelemalla pehmentäisi aamuista heräämisen aiheuttamaa shokkia.

No ei saa eikä pidä, tai siis pitää kyllä herätä niihin vitun torkkuihin (tai siis valvoa niitä odotellen, ettei vaan käy taas niin, että puoliso on osunut siihen off-nappiin sen saatanan torkun sijaan, ihan kuin se olisi minun ongelmani).

Taas syötiin koko yö ja silloin kun ei syöty kipistiin suusta ties minne nakottua tuttia. Ja tietysti piti vauvan herätä siihen torkutteluun vaikka kuinka yritin hyssyttää ja samalla ukkoa potkia. Tällä kertaa yritin luovuttaa ja nappasin paketin kainaloon, mutta kun on muutenkin valvonut koko yön ja oma vireystila on mallia 'uni on takaisin taisteltava' ei onnistu. Paketti palautettava ja ihan yhtä rasittavaa roikottaa kättä sen päällä, kuin jos se olisi kyljessä kiinni.

Siis onhan mulla torkku, johon herää saman tien kun se inahtaa - ajoittain tajuan jopa jäädä kuuntelemaan onko se tosiaan hereillä vai vaimeneeko piipitys (noin 15 % tapauksista). Toimii kivasti useimmiten kahden minuutin välein.

Opiskeluaikoina tein tarkkaavaista tutkimusta torkuista. Parhaat torkkuiluvälit ovat kolme minuuttia tai seitsemän. Viidellä ei tee mitään. Kolmella ei ehdi nukahtaa uudelleen liian pahasti - seitsemällä ehtii nukahtaa uudelleen riittävän syvälle.

Viime vuosina en ole tarvinnut herätyskelloa lainkaan (paitsi täydennyskoulutustiesmissä -aamuina). Jos olen asentanut herätyskellon soimaan (käyttääkö muuten joku vielä kelloja), herään aivan varmasti viimeistään viisi minuuttia ennen sen huutelua.

Me noustiin tänäänkin vauvan kanssa yhdeksän maissa. Me herättiin sitä ennen kolmisenkymmentä kertaa.

Puoliso kävi ruokatunnillaan kotona. En sanonut sille sanaakaan, koska olen fiksu ja kypsä ja mua vituttaa tänään aika hyvin. En varmasti tee mitään kodinhoitoon liittyvää vaan kyylään koko päiväuniajan twitteriä.

Vinkki: Kaksi tai kolmekin tuttia vauvan läheisyydessä helpottaa huomattavasti yöllistä pelleilyä. Tulppa suuhun, jonka jälkeen on hyvin aikaa etsiä se jonnekin nakattu eikä volyymi pääse nousemaan. Aventti tekee niitä pimeässä hohtavia tutteja, joista joku ansaitsisi Nobelin.

11.11.2012

Syy - Seuraus - Vastuu

Olipa viikko. Jokseenkin kamala. Unettomia öitä, hirvittävää stressiä, itkua ja ujellusta, hysteeristä naurua (tiesittekö, että hysteerinen-sana juontaa juurensa sanasta 'hyster' - kohtu; vouhotuksen arveltiin siis aikoinaan olevan kohtuun liittyvä ominaisuus ja todiste naisten mielen heikkoudesta), helpotusta, askartelua ja joo, ihanuuksia unohtamatta.

Vauva on nukkunut kehnosti. Viikkoja ja taas viikkojahan meni parilla kolmella herätyksellä, joista selvittiin nostamalla paketti pikku sängystään tissille ja palauttamalla takaisin vatsan täytyttyä. Unille puoli kympin aikaan, pää tyynyyn (tai tyynyliinaan, tyynyä ei ole) pientä potkuttelua ja pingviini Eskimolle juttelua, nahat silmille ja valmis. Tämä on nyt ilmeisesti loppu.

Pelkkä nukahtaminen ottaa tunnista neljään tuntiin vaimealla tai kovalla huudolla. Supot testattu, mutta ainoastaan Hauska auttaa. Enää ei öiseen aikaan toimi näppärä omaansänkyynpalautus (joo, edelleen se sivuvaunu), siitä pääsee raivari. Ajoittain unen päästä saa kiinni ainoastaan naama äidin hinkissä ja kädet kainalossa, mahaa potkien, mikä mahdollistaa seuraavalle päivälle erittäin tehokkaasti lihaskipuilevan ja tosi aurinkoisen äidin. Syödä pitää luonnollisesti viidestä seitsemään kertaan yössä. Äidin öinen vessakäynti palkitaan reippaalla vauvalla, jolla on hieman hätä mihin äiti hävisi - kestäähän reissussa pahimmillaan jopa kaksi minuuttia.

Päivällä nukutaan kyllä - mäihällä päästellään kuistilla tai hurttalenkillä oikein makeasti vaunussa tai repussa reilut pari tuntia yhtä soittoa.

Syytä käytäkseen on tietenkin haettu, vaikka kaikkialla korostetaan sitä, että syytä ei välttämättä ole. Vauvat ei ikuisesti toimi totutulla tavalla, mikä on aikatauluorientoituneelle äidille kauhistus (myös vaatteiden pieneksi jääminen on kauheeta). Vauvalla on ollut kovasti ilmaa mahassa (olen tosin arvellut piereskelyn olevan mahdollisesti perinnöllistä), sen alaikenet paistavat valkoisina, se on harventanut tursuamisväliään jopa viikkoon, makkarin lämpötila vaihtelee suuresti (palaan asiaan), iltapäivästä on jo pimeää und was weiss ich. Vai vaikuttaako asiaan meikäläisen kauankaivatut (not!) menkat.

Viime yönä se nukkui hyvin. Heräsi syömään kahdesti, kipisi ensimmäisen palautuksen jälkeen ainoastaan tunnin ja senkin lievällä volyymillä (toisella kierroksella jätin sen koomassa kainaloon). Isänpäivän kunniaksi koko porukka nukkui vartin yli ysiin. Puoliso oli ilahtunut ja värkkäsi mulle aamupalaa.

Arvelemme, että hyvinnukkumiseen ovat saattaneet vaikuttaa seuraavat seikat: Makkarissa oli lämmin ja varpaansa löytänyt vauva unipussissa äidin hikisen ja maitotuhruisen yöpaidan päällä. Vauva nukkui päivän aikana kolmet päikkärit á 150 minuuttia. Vauva kakkasi alkuillasta (teki mieli pitää pienet kemut!).

En tiedä ensi yöstä ja se on äitiydessä kovin haastavaa.

Torstaina pääsi meikäläiseltä upea maailmanloppu, sillä jo muutamaan otteeseen mainittu talomme lämmitys käsähti jälleen. Syynä tällä kertaa se, että se perkeleen bioöljy loppui. Olin aivan shokissa - meillä on kerran aikaisemmin kulunut kuutio öljyä ja se oli vuonna 2010, kun helmi - maaliskuussa oli jatkuvasti alle -20 astetta. Nyt paloi kuutio syys-lokakuussa, kun ulkona on vielä lämmin. Itkin ja huusin ja raivosin, istuin perseelleni ja lähetin öljyfirmaan melkoisen pitkän sähköpostiviestin toimitusjohtajalle ja käyttöpäällikölle (joka on ollut tietoinen ongelmistamme). Kerroin tilanteen ja sen, että otan ensi viikon aikana yhteyttä kuluttajaneuvojiin korvausasioissa.

En nukkunut koko yönä, kun raha ahdisti (ja vauva valvoi, mutta olisin voinut nukkua kun vauva nukkui). Öljylitra maksaa halvimmillaan tällä seudulla 1,07 € ja sitä ei toimiteta alle kuution erissä. Hintaa lastille tulee siis kerralla vähintään reilu tonni. Bioöljy oli noin 15 % halvempaa ja sen luvattiin palavan puhtaammin (mikä ei nyt sitten meidän tapauksessa pitänyt paikkaansa). Olemme laskeneet lämmityskustannukset ja arvio on pitänyt melko hyvin kutinsa. Syyskuun alussa tulleen öljyn olisi pitänyt riittää suunnilleen tammikuun alkuun. Pahasti siis näytti siltä, että ekologiseen lähivalintaan, joka räpsähti reisille paloi 2000 € korjauskuluineen taivaan tuuliin. Ja päälle se uusi lasti eli vaivaiset 3000 € kolmessa kuukaudessa (summa on meidän lämmityskulut keskimäärin koko vuoden ajalta).

Herra toimitusjohtaja yritti meikäläistä tavoitella heti aamusta. Puhelimitse ja sähköpostitse. Ilmoitin herralle, että palaan asiaan, kun vauvani on päiväunilla.

Palasin asiaan. Valmistamieni muistiinpanojen, laskelmien ja erinomaisten argumenttimuistilappujeni kera valmiina tekemään puhelusta muistiinpanoja. Yllätyin.

Kaikki korvataan ja firmassa oltiin pahoillaan. Kiitin kovasti harvinaisen vastuullisesta toiminnasta. Täytyy sanoa, että arvostan suunnattomasti, että kokoaan kasvattavassa yrityksessä pikkuinen asiakas otettiin huomioon asiallisesti, ei vähätellen ja erityisesti tuotteesta aiheutunutta huolta pahoiteltiin - sitä kun ei rahalla voi korvata.

Harvinaisen fiksua toimintaa myös. Olin valmistautunut laajamittaiseen loanheittokampanjaan kyseistä tuotetta vastaan. Nyt ei pahaa sanaa sinänsä ole sanottavana. Harmittaa, ettei tuote meille sopinut - miellummin olisin käyttänyt lähellä tuotettua sivutuotteesta valmistettua öljyä lämmitykseen, mutta mennään fossiilisilla vielä pari vuotta. Toivottavasti bioöljyä vielä kehitellään siten, että sen käyttöönotto ei vaadi suuria kustannuksia tai laitteistojen uusimista ja sen käytöstä tulee varmaa ja turvallista.

Alan säästää maalämpöä varten. Näillä hurjilla tuloilla meillä on siihen varaa vuonna 2030.

7.11.2012

Heitto

Eilen oli muuten tosi paska päivä. Edellistä yötä vietettiin jälleen mysteerihuudon, kiukkukipinän, tutinsylkemisen, lisähuudon, surkeuspipinän ja vieressä puoli-istuvassa asennossa kiukkuisena huokailevan miehen parissa.

Kolmen tunnin sinnittelyn jälkeen lähetin miehen alakertaan nukkumaan ("ihan sama saatana missä mää valvon, oon ihanhuonoisäjahuonomiessulle.." "mee jo ja koita nukkua") ja sulloin vauvaan liudan suppoja. Kahden aikaan vauva simahti leikittyään reilun aikaa kainalossani varpaillaan.

Aamulla puolison pistäytyessä kotona kahvilla havaitsi hän yllättäen öljypolttimen sammuneen (ajoittain haluan kaukolämmitettyyn kerrostaloon). No ei muuten käynnistynyt. Tässä vaiheessa meikäläinen istui sohvalla ulvomassa lapsen leikkiessä lattialla hurtan latkiessa karstaa sen päästä. Puoliso kävi viemässä työauton töihin ja kertomassa esimiehelle sairastuneensa oksennustautiin. Sillä on ihan hirveän huono omatunto.

Puolenpäivän aikaan tokenin sen verran, että puin lapselle fleecehaalarin ja sujautin sen vaunuihin. Koko komeus kuistille ja hetkuttamaan josko nukahtaisi. Nukahtihan se kymmenessä minuutissa naapurin (hyvin erikoisen ja vastenmielisen) äiti+aikuinenpoikansa parivaljakon (saattaa ne olla pariskuntakin) tuijottaessa spektaakkelia keittiönikkunastaan. Itkuhälytin iskuun ja peiton alle sisälle.

Nukahdin. Ainakin kolmeksi minuutiksi. Pihaan ajoi auto (ei ollut tilattu perkeleenkallis lämpökattilamies). Itkarista kuului askelia, portaita ylös ja kunnollinen parahdus vaunusta ennen ovikellon pimpomia ja koirien mahtavaa huutoräjähdystä.

Nousin aivan helvetin raivoissani ylös. Painelin ovelle, päästin hurtat suoraan pihalle (yleensä kuulostelen vähän ketä ulkona on, mutta ajattelin, että aivan sama vaikka uroskoira menee ja nappaa jotakuta hampailla haarusta). Pari kolmekymppistä jannua nökötti terassilla jokseenkin kalvenneena.

En ole kovin ylpeä käydystä keskustelusta:
"Päivää taloon!"
"Kiitos ihan helvetisti, kun herätitte vauvan!!!"
"Ei me mitään olla herätetty, sehän nukkuu vaan."
"Täällä on silmät auki ja ääntä kuuluu, että hereillä se perkele on."
"No voivoi, ei ollut tarkoitus."
"Mitä te täällä teette, onko kutsuttu?!"
"Me myydään ulkokatteita." (Ojentaa firman mainoslappua meikäläiselle, siihen tartun, mutten unenpöpperössä ja uskomattomassa adrenaliinipöllyssä onnistu lukemaan sanaakaan, firman nimi on kyllä tallella ja palautetta lähtee).
"Ettekö te saatana näe, että päällä on vastapinnoitettu kivikatto?! Ei kukaan ole niin urpo, että vaihtaa kiven peltiin!"
"Niinno, on meillä seinäkatteitakin."
"Lähtekääpä menemään, takaisin ei ole tulemista!" Pyydän koirat sisälle.
"Kylläpä ne tottelee hyvin."
"Joo, ne myös puree tarvittaessa hyvin, meillä on tuo aita ihan syystä."
"Onko minkä ikäinen vauva?"
"Ei saatana ole teidän asia."
"No hyvää päivänjatkoa.."
"Menkää pojat oikeisiin töihin!"

Näin. Puolisoni kuunteli karjumistani oikein stereoni hälyttimestä ja seinän läpi. Oli vähän kauhuissaan. Saattoi olla kyllä vauvakin, kun sen sisälle ulkovaatepaketissaan taiteilin.

Melkein järkytyin miten vihainen sitä voikaan olla muutaman tunnin pätkäisten yöunien ja lievien lämmityshuolien päälle. Olin niin raivoissani että olisin voinut kepeästi repiä pojilta silmät päästä. Rauhoittumisessa kesti aivan järkyttävän kauan. Ja hävettää ihan vähän, kohteliaita koittivat olla ja ainakin toinen aidosti pahoillaan.

Silti: kuka ostaa marraskuussa peltikaton ovelta-ovelle myymäriltä? Niiden autossa ei ollut firman teippauksia. Haisee mielestäni.

Että ei täällä paljon mitään tapahdu. Lapsi nukahdi neljän aikaan uudelleen ja nukkui kolme tuntia minun odotellessa hinkki täynnä, että se varmasti herää kohta. Yöunille onneksi jo yhdeksän päälle, syötöt parin tunnin välein (vakoilin samalla vaaleja twitteristä) ja ihana mies, joka nappasi vauvan puoli kahdeksan aikaan alakertaan ja antoi minun nukkua kymmeneen.

Menen paistamaan silakkapihvejä ja teen kuoriperunoista muusia, koska nukkunut ja raivonnut jaksaa jälleen!

En malta odottaa lämpökattilamiehen laskua. Onneksi on kotitalousvähennys ja veronpalautukset.

Kyllä kunnon vouhotus tekee hyvää. Tai ainakin oikeaoppinen verbaalinen niskaperseportistapihalleheitto. Aion laminoida porttiin kyltin, jossa lukee, että KOIRA PUREE (oikeesti ainoastaan ruokaansa).

27.10.2012

Kalas

On oikein mahtavaa kun on viikonloppu. Olin ajatellut, että voisimme koko perheen voimin käydä etsimässä kyliltä aikuisten talvikenkiä (minulle, päästelen jo ties monettako talvea vapaa-ajalla Kuomissa), laitella yhdessä ruokaa, korjata edelleen yskivän öljypolttimen, siivoilla, löhöillä, nukkua yhdessä päiväunia ja touhuta pihalla.

Alkuviikosta tuli pikkusievä kutsukortti postissa - puolison veljen mikälie-vaimo tykkää askarrella, kun se on tehokas kotiäiti ja sen pojalla on synttärikalaasit. Siellä on sitten puoliso viettämässä lauantaita ja minä yllättäen viilenevässä kodissa kahden vauvan kanssa, kun en saatana lähde puolentoistatunnin ajomatkan päähän kuuntelemaan näiden dialektia, josta en edelleenkään ymmärrä mitään (enkä halua, mulla on hyvä suoritettuna virkamiesruotsista) tai vaihtoehtoisesti jankutusta vauvasta: "Ne on sellaisia pieeeeniäää ihmeeiitäää."

Viime yönä pisin nukkumani pätkä taisi olla kestoltaan ruhtinaalliset 45 minuuttia. Nukuttu aikana 9.05-9.50, kun tytär siirtyi alakertaan leikkimään isänsä kanssa. Lapsi halusi syödä vajaan kahden tunnin välein ja kipisi joka helvetin kerta, kun tutti tipahti suusta - keskimäärin vartin välein. Kolmen aikaan taisin luovuttaa ja vaihdoin sille vaipan, haistettuani muka jotain hapanta ilmassa (tyhjää täynnä). Lapsi nukahti yllättävän nopeasti, mutta minä heräsin kätevästi valvomaan ja pyörimään - toisaalta sitä tuttia oli helpompi ruuvata takaisin suuhun vireämmässä tilassa.

Yleensä en häiriinny siitä, että puoliso ei reagoi lapsen öisiin heräilyihin millään tavalla. Se käy töissä, herää duuniin kettumaisen aikaisin, eikä se pysty lasta ruokkimaan. Viime yönä ihan rehellisesti vitutti, että herra vähän tuhisi (ja röhisi kun olin saamassa unen päästä kiinni) ja kieputtui peittoihinsa syvemmälle, kun itse nostin vauvaa neljättä tai viidettä kertaa tissiin kiinni.

"Kyllä mun on varmaan pakko mennä sinne synttäreille".
"Jaa."

Sylettää, että en annattanut miesparalle, että hänellä on neljän kuukauden ikäinen tytär, jonka luulisi olevan tärkeämpi kuin jonkun gaaddääm fyyraåårsfödelsedagskalaasin. Kun vauva on alle vuoden ikäinen ei minun mielestäni ole pakko mennä yhtään mihinkään; varsinkaan helvetin liukkaalla kelillä, kun kotona olisi esimerkiksi lämmityksestä huolehtiminen pikku askareena odottamassa.

Haluan toki ymmärtää, että puoliso haluaa viettää aikaa perheensä ja sukunsa parissa. Se ei koskaan pakota mua mukaan ja on tajunnut, että en todellakaan ole aikeissa antaa lasta matkaansa. Silti vituttaa luhnata kuudetta päivää itsekseen kotona, kun mitään ei viitsi aloittaa kun valmista ei tule kuitenkaan koskaan (yritin joo leipoa viikolla).

Ystävä arveli, että lapsen levottomuus yöllä saattaisi johtua mahdollisista hampaista. Toisen hinkkini pureskeltu kunto viittaa samaan.

Olenko jo mainunnut, että vihaan talvea.
Huomenna olisi odottamassa parikin työkeikkaa, jotka lupasin hoitaa.Onnistuu varmaan oikein kivasti näillä unilla.

Lapsen hieman kasvaessa aion pitää sille aina koko viikonlopun kestäviä kalaaseja  kaukana kaikesta, että varmasti saan mahdollisimman monen viikonloput pilattua. Koska voin.

Kasvan taas huomenna aikuiseksi.

23.10.2012

Tahti

Käytiin neuvolassa.

"No miten on mennyt?"
"Kivasti, kiitos."
"No se on kiva. Aiettäonihanatyttönenvoiettäkunsealkaaollaitsensänäköineneikäpikkuvauvaenää!!!"
"Joo."

"Aiettäsekatsooisiäettämitäseisitekeeuijuijui."
"Joo, isi on sen mielestä kaikkein ihanin."
"No niin onkin ihana isi."

"Eikö se vielä tue itseään kyynärvasiin? Aiettä, kyllä pitäisi. Nyt alatte taitella näitä käsiä sen alle, että sen lihakset saavat vauhtia kehitykseen, että pääsee sitten pian liikkeelle."
"---"

"No miten, rintamaidollako vielä?"
"Kyllä, 100%."
"No miten niiden kiinteiden kanssa, ootteko miettiny?"
"15.12. aikaisintaan."
"Joo, kyllä se varmaan sinne asti pärjää maidollakin."

"No miten sen silmä on parantunut?"
"Ihan hyvin toisen lääkekuurin jälkeen."
"Oi kamala, kävittekö te uudestaan lääkärissä?"
"No käytiin kun möhnää tuli ruokalusikkakaupalla."
"Ai kauheeta, onko se kuitenkaan missään vaiheessa punoittanut?"
"No en kai minä sitä muuten lääkäriin hinaisi."
"Aijaa, joo."

Joo. Mulla on asennevamma. Voisin yrittää olla kivempi, mutta tilanteessa, jossa minua ja lastani arvioidaan, en vaan osaa. Mielenkiintoista on se, että olen kiltisti kysynyt aina puolisolta haluaako se tulla mukaan ja on halunnut. Käydään siis aina koko perheen voimin arvioinnissa, mikä tuntuu vaivaannuttavan henkilökuntaa ihan hirveästi. Tosin arvelen, että sähköisiin muikkareihin kirjataan, että äiti on kusipää ja isä ei puhu mitään.

Lapsi kasvaa hyvin (kyllä, se pitää toistaa vartissa ainakin viidesti). Arvelen, että huomaisin mikäli se kasvaisi huonosti. Tätä vauvan jumppausta en kyllä ymmärrä edelleenkään. Tai siis ymmärrän, mutta siihen liittyvää kiirettä ja paineistusta en.

Jos lapsi kiepahtaa itse selältä masulleen niin sen kädet taittuvat automaattisesti oikeaoppiseen kyynärvarsinojailuasentoon. Jos nostan sen mahalleen, niin kädet leviävät ympäristöön, josta niitä olisi aikuisen noukittava ajoittain lapsen alle. Käsittääkseni käsien heiluttelun on kuitenkin tarkoitus vahvistaa niitä lihaksia, joita käytetään siihen kyynärvarsinojailuun. Näin kertoi myös ystävä, jolla on ihan koulutuskin alalta. Oli myös sitä mieltä, että käsiä ei vauvan alle aleta taitella. Uskon mielummin fysioterapeuttia kuin neuvolantyttöä, joka oli taas ihmeissään kun meillä ei ollut hänelle kysymyksiä.

Voisiko joku kertoa mitä siellä neuvolassa pitäisi osata kysyä, että sitten ensi kerralla osataan.