Näytetään tekstit, joissa on tunniste angst. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste angst. Näytä kaikki tekstit

10.5.2014

Korjaus

Viime kesänä keskustelin (tai olin kiinnostusta teeskentelevänä korvana) kollegalle, joka koki suurta yhteyttä välillämme läpikäymiemme sektioiden takia. Hän, jo yli 50-vuotias nainen, kävi läpi melkoisen yksityiskohtaisesti jokaisen neljästä (4!) sektiostaan. Joka toisen, eli toisen ja neljännen kohdalla hän muistutti edellisen kokemuksen olleen niin kauhean, että uusi lapsi oli syytä tehdä jo korjaavan kokemuksen takia. Huonot kokemukset liittyivät epäonnistuneeseen anestesiaan, eli vaikuttamattomaan puudutukseen - aina välillähän näitä kuulee.

Korjaava kokemus. Niin. Ehkä en hahmota asiaa oikein, en ole jaksanut tarkistaa minkäänlaista määritelmää, mutta ajatus tuntuu huonolta ja motiivina hataralta.

Taannoin somessa, toverin seinällä, käsiteltiin synnytystapoja. Yksi kommentti kuului: "sektiota helpompaa tapaa saada lapsi ei olekaan". No minähän kiskaisin saman tien bensaa keuhkoihin ja tulitikun perään ja piti mennä söheltämään jotain mukafiksua. Terveydenhoitoalalla työskennellyt kommentoija sitten kävi kyselemään, että millä perusteella kokemukseni on ollut huono. En edes muista mitä tämä rouva loppujen lopuksi päästeli, hän nimittäin poisti kommenttinsa (aina yhtä rakentavaa). Kohautin olkiani ja jatkoin matkaa.

 Kuitenkin nämä jäävät aina jonnekin muhimaan. Ja samaan tulee törmättyä aina uudelleen ja uudelleen. Terveydenhoitoalla työskentelevät tuntuvat puolustavan toisiaan viimeiseen saakka, ihan livenä olen tähän hiljattain törmännyt. Että pitää ymmärtää ja ihmisiä ollaan kaikki.

 Minkä vuoksi minun pitäisi ymmärtää kohtelua, jota sain. Minkä vuoksi minun pitäisi hyväksyä leikkaussalihoitajien kommentit ulkonäöstäni, anestesialääkärin kiroilun ja syytökset, sen onnettoman lääkäriopiskelijan vaitonaisen kiinnipitämisen, koko henkilökunnan huutamisen ja riehumisen lapsen päästyä vatsasta ulos?

Miksi "esikäynnillä" ei kerrottu, että saapuessanne sektioon on turha odottaa inhimillistä kohtelua. Leikkaussalissa ei ketään kiinnosta miltä sinusta tuntuu tai ei tunnu, onko hyvin vai huonosti, pärjäätkö. Ihan olisi voinut sanoa suoraan, että kellään ei ole aikomustakaan tuoda lasta heräämöön ja siellä saat sitten kuunnella tunti tolkulla kipeänä henkilökunnan toisistaan laukomaa paskapuhetta. Kertoa olisi voinut, että sillä sekunnilla kun astutte aamulla ovesta sisään, olette henkilökunnalle vaiva ja taakka ja kykenemätön omaan ajatteluun.

Olen työskennellyt vuosia opetusalalla. Olen vahvasti sitä mieltä, että opetusalalla työskentelee hyvien ja osaavien tyyppien lisäksi paljon idiootteja, joiden ei pitäisi koskaan päästä opettamaan, ohjaamaan saati johtamaan alan työyhteisöjä tai kehittämistä. Ei minulla ole tarvetta puolustella kenenkään tekemisiä tai tekemättä jättämisiä. Sama koskee muitakin aloja, joilta olen tiliä nauttinut.

Yksi vastikään kolmannen lapsensa saanut tuttu äiti tokaisi, että kyllä sitä neljännenkin haluaisi vielä käydä synnyttämässä. En oikein osaa suhtautua. Hymyilin kannustavasti ja itkin sisäisesti.

Tämä trauma taitaa seurata hautaan asti.
Että sellainen äitienpäivän aatto.

24.3.2014

Lastenmusiikin uhat ja mahdollisuudet

Uskoni lastenmusiikkiin on palautumassa hiljalleen. Taannoisen, suorastaan paskan muskarikokemuksen päälle kesti pitkään ennen kuin pystyin edes laulamaan lapselle. Nyttemmin muskarimuijan joikuaminen jo naurattaa, mutta hyvin herkistyneessä tilassa se oli kyllä aivan järkyttävää paskaa. Loilotetaan ja hiivitään kuin intiaanit - voi jumalauta.

 Höyryämisestä asiaan. Lapsen saavuttaessa muistaakseni korkeintaan puolen vuoden iän hommasin innoissani hänelle Suomen lasten laulukirjan, joka on kelpo otos vanhoja ja uusia lastenlauluja. Toimittajana pikaisella kuukkeloinnilla Essi Wuorela, jonka ikätoverini muistavat lähinnä maikkarin kamalasta Super-Essi -sarjasta, jota seurasivat mm. Turtlekset, James Bond Junior -piirretty ja tietenkin Musta Ori, jota odotettiin koko lauantai(vai sunnuntai-?)aamu. Alec se siellä aina seikkaili hurjaa laukkakyytiä.

Palaanpa asiaan. Suomen lasten laulukirjassa on ilahduttavasti nuotteja, mikä on toki mukavaa jos niitä osaa taitavasti lukea. Olen uskotellut itselleni, että nuottien lukutaito vastaa kyrillisten tai kanjien lukemista; eli kyseessä on taito, jota osaan vähän, mutten riittävästi - innostun aina välillä ja sitten lopahtaa ja ruostuu entisestään. Tällä hetkellä kotona on musiikkivempeleistä edustettuna kaikenlaisten lasten rummuttimien ja heiluttimien lisäksi kitara. Kannattaa kokeilla kitaransoittoa taaperon kanssa. On meinaan pinnaa kasvattavaa hommaa.

Eli soitto on hankalaksi havaittu ja ajoittain itsekseen, ilman säestystä joikaus ottaa koville. Soiva laulukirja siis pelasti - oletettavasti olen siitä jo vouhannut (en muista oliko se laarilla vai toisaalla). Jos en minä niin kaikki muut sen ovat jo puhki kehuneet ja ihan syystä. Jos 50 biisistä jopa 40 on parempia kuin ihan kelvollisia, Terese Bastin kuvitus on suorastaan loistava ja lapsi tykkää niin minähän laulan.

Ajottain on kuitenkin hetkiä, kun äiti ei jaksa laulaa. Yhden lapsen hiljaisessa perheessä on siis investoitu myös lastenmusiikkiäänitteisiin ja voi hyvän tähden sentään millaista paskaa se genre sisällään pitää. Jos Mikko Alatalon Känkkäränkät ja Karkkipäivät ovat oikeasti parhaasta päästä, niin suorastaan fyysistä tuskaa aiheuttavat välillä lapsikuorojen, huonojen sovitusten ja tekoreippaiden setämiesten esittämät laulut, joissa surutta lauletaan mitä uskomattominta paskaa. Näitä levyjä sain vinon pinon entiseltä kollegalta tarpeettomina. Kiitos vain.

Puhumattakaan Benny Törnroosista. Paapapapaaa ja maamamamaa nyt on joka tenavan suosikki, mutta joskus haluaisin tökätä artistia kipeästi kylkiluiden väliin ja tiuskaista: "Tältä meistä vanhemmista tuntuu ja se on sinun syysi!!" Rallatilaa joo. Muumilevy siirtynee meillä piakkoin tiskikoneeseen.

Pelastuksen on tuonut taas kerran Soili Perkiö, joka on säveltänyt Liisa Kallion lorut lauluiksi. Pikku Papun laulut, joka taisi olla vuonna 2012 vuoden lastenlaululevy on ihana ja lapsi rakastaa sitä.

Lapsen isoäiti toi viikonloppuna Hannele Huovin ja Soili Perkiön Muumiperheen lauluretken mukanaan ja sitäkin voi ihan ilokseen kuunnella ja katsella. Kivat, ihan fiksut sanoitukset, kaunis musiikki - ilahduttavaa.

Lastenmusiikin ei tarvitse olla tekoreipasta änkkädänkkää, jota kuunnellessa, saati katsellessa on vaivautunut olo. Olenko muka ainoa äiti, joka on joskus miettinyt, miksi niiltä Fröbelin Palikat -ukoilta näkyy melkein kaikista esiintymisasuista haaroista läpi?

Minä laulan lapselle paljon ja mielelläni, nyt kun se on taas luontevaa. Varsinkin pukeminen on helpompaa kun samalla lauletaan. Lapsi on myös itse alkanut laulaa - vaikka edes yksinkertaiset sanat eivät vielä ihan taitu lauluun saakka, sävel osuu kohdilleen täsmällisesti ja tarkasti - ja ihan selvästi se tuntuu lapsesta ihanalta.

4.3.2014

ÄLÄ V***U KOSKE!

Minua on alkanut hiljattain riepoa aivan silmittömästi tapa, jolla pikkulapsia kohdellaan ja kosketellaan. Vierailimme viikonloppuna lapsuudenystäväni pienessä hääjuhlassa, kahvitilaisuudessa, jossa suuri osa väestä halusi tietenkin ihailla tilaisuuden ainoaa lapsivierasta. Kotioloihin tottunut ja perusluonteeltaan aavistuksen introvertti lapsi kesti sinnikkäästi paijailut, posken silitykset, hypistelyt ja lässytykset kunnes mitta tuli täyteen.

Uutinen kaikille keski-iän ylittäneille täti-ihmisille: Jos vieras lapsi itkee ja haluaa isänsä sylistä äidin syliin, ei tasan auta jos tunget naamasi häneen kiinni ja uikutat. 

Paluumatkalla mietin puolisolle ääneen, miten vastenmielinen olo tulikaan kun omaa lasta kohdellaan kuin näyttelyesinettä. Tunteetonta, ymmärryskyvytöntä, kylmää objektia. Jotain, jolla on viihdearvoa, mutta jonka on pysyttävä mielellään hiljaa ja harmitomana. Puoliso myönsi tunteneensa ihan samoin kuin minä. 

Tänään kävin äititoverin kanssa lapsinemme hyväntekeväisyyshernekeitolla. Sukeltaessani lapsi sylissä ulos vessan ovesta osui eteemme puolituttu mies, joka kävi saman tien kiinni lapseni kasvoihin ja käsiin: 
"Mikäs sitä noin ujostuttaa?"
"Olet liian lähellä."
"Onko täällä joku lastenkerho tänään?"
"Ei, tulimme syömään, kuten kaikki muutkin."
"Onko tämä lapsi puolivuotias?"
"Ei ole. Melkein kahden."
"Onko se poika?"
"Ei ole, tyttö."
"Jaa. Olet pukenut sen niin ettei siitä osaa sanoa."
Ja päälle nipistys poskesta ja purjehtiminen pois. 

Vittu. 

Mulle jäi ihan kamala olo. 

Ei minun lapseni, ei kenenkään lapsi ole esine, jolle voi puhua miten lystää saati koskea miten lystää. Jos on jotain sanottavaa, jos täytyy keksiä jotain keskusteltavaa, sitten puhutaan aikaisesta keväästä tai vaikka siitä, miten kiva pupun kuva lapsella on paidassaan. 

Minä kyllä vältän koskemista vieraisiin lapsiin. On toki tilanteita, joissa se on luontevaa ja  tarpeen - silloin kosketaan tietenkin. Muttei tulisi mieleenkään ehdoin tahdoin mennä räpeltämään toisen lasta, enhän minä vanhustenkaan naamassa ole kiinni, että laitetaanpa näitä ryppyjä vähän kireämmälle niin nähdään miltä se mummu oikein näyttää. 

Lapsi on ihminen. Lapsi on persoona. Lapsella on samat oikeudet kuin kellä tahansa aikuisella - jopa suuremmat ja laajemmat oikeudet. Kaikilla on oikeus fyysiseen ja psyykkiseen koskemattomuuteen. Tämä tuntuu olevan erityisen haastavaa sotien molemmin puolin syntyneille. Lapsi on johonkin mystiseen ajankohtaan saakka esine, eläin, jotain vajavaisempaa, jota saa kohdella kuten huvittaa. Mihin tämä käsitys oikein perustuu? 

Me elämme kulttuurissa, jossa koskettaminen on vähäistä. Onhan se toki omalla tavallaan harmi, mutta asia nyt on näin. Jos kosketus ei ole luonteva ja hyväntahtoinen, ei saa koskea. Etelämmässä on kulttuureja, jotka ovat yhteisöllisempiä ja kosketelukin luontevampaa. Muistan itse hyvin, miten vaikeaa oli tottua itävaltalaisiin poskisuudelmiin. Useamman kuukauden meinasin aina astua askelen taaksepäin tervehtiessä - niin syvällä tapa ja käsitys omasta reviiristä on. Suomeen palattua oli ikävä kosketusta ja kapeampaa reviiriä. Joka tapauksessa, lapsi päättää reviirinsä itse. 

Järkevät ihmiset opettavat lapsilleen, että aina on kysyttävä ensin saako koiraa silittää. Järkevät ihmiset kysyvät myös itse saako koiraan koskea. Miksei sama onnistu kun on kyse ihmisistä? 

Voin vannoa ihan suoriltaan, että tavallinen lapsi ei halua, että vieras ihminen koskee häneen. Korjatkaa ihmeessä jos olen väärässä. 

20.2.2014

Pitääkö käydä suihkussa jos ei tullut hiki?

Parin ihan kelvollista päivää eletty. Lapsi on kovin innostunut puhumisesta. Päivän kohokohta oli naapuritalon roskista tyhjentänyt roska-auto. Spektaakkelia varten haki tytär oma-aloitteisesti ikkunan ääreen jakkaran paremman näkyvyyden varmistamiseksi. Pitäisi varmaan viedä sitä saamaan kulttuurielämyksiä. 

Mutta mehän menemme elämysten ääreen! Annamme muskarille uuden mahdollisuuden. Tosin tällä erää evlutkun järjestämänä. Ei se voi olla niin paskaa kuin reilu vuosi sitten. Veisata osaan vaikken jäsen olekaan. 

Yritän pysytellä osittaisessa uutispimennossa sillä Ukraina ahdistaa ja kovasti. Pimennon vaihtoehto on nimittäin kaiken tiedon keräily ja ahmiminen, mikä ei näin 4 seinän sisällä ole se paras vaihtoehto. Demokratia on vaikea asia, mutta tavoittelemisen arvoinen. Vai onko? 

Päivän toista ahdistuspakettia on tarjoillut eduskunnan lähetekeskustelu tasa-arvoisesta avioliittolaista. En liveä pystynyt enkä halunnut kuunnella, koska raivo, mutta olen seurannut meininkiä #tahdon2013. Ei jumalauta. 

Jos minä saan valita ja vaikuttaa (ja toivottavasti edes osin saan), haluan takoa lapseni kalloon, että ihan jokainen ihminen on tasa-arvoinen. Jokaisella on oltava yhtäläiset oikeudet, lain takaamana. Jokaista on kunnioitettava. Lisäksi haluan, että lapseni oppii argumentoimaan kelvollisesti. 

Sivistysvaltiossa, vuonna 2014, keskusteltaessa ihmisten tasavertaisesta kohtelusta lainsäädännön näkökulmasta, kansanedustajat pläräävät raamatusta sitaatteja ja pohtivat voivatko lesbot käydä uimahallin suihkussa naisten puolella. Samalla julistetaan, että avioliitto tekee lapsia (luulin, että siihen tarvitaan seksiä) ja miehet eivät voi lisääntyä ja imettää eli eivät saa solmia keskenään avioliittoa. Öö. 

Minusta olisi hienoa, jos ihan jokainen lapsi saisi kokea kodissaan olevansa rakastettu ja tärkeä. Mielellään toki jokainen aikuinenkin. Sillä, kuka rakastaa tai kenen kanssa hän on naimisissa ei ole merkitystä. 

Olin ajatellut paukaista tässä melko pian naimisiin puolison (ylläri) kanssa, mutta antaapa olla niin kauan kun se ei ole kaikille mahdollista. 

25.1.2014

Miessusijohtaja

Punavihreänä feministinä (jos jollekulle on tämä ollut epäselvää), pahoitin aamulla mieleni Pikku Kakkosen jälkeen tulleesta Viidakkokirja nimisestä ohjelmasta. Animaatiohan on noin periaatteessa ihan kiva, vaikka aiemmin olen nyrpistänyt nokkaani sille, että se tiikeri ottaa aina turpiinsa ja putoaa jostain korkealta (muttei satuta pahasti) - seuraavassa jaksossa se on taas ilkeä ja punoo juonia.

Joka tapauksessa, tämän aamuisessa jaksossa pientä intialaista viidakkopoikaa (hoksasin vihdoin, että tapahtumat sijoittuvat intialaiseen viidakkoon afrikkalaisen sijaan) kiusattiin ja syytettiin varkaaksi, sillä tämän pesästä löytyi muun muassa kalaa ja pihvejä. Poika kutsuttiin myös susilauman eteen, jossa lauman johtaja tämän haukkui pystyyn. Susilauman johtaja oli maskuliininen ja puhui miehen äänellä. Poikaa puolustelleet sudet olivat puolestaan feminiinisiä ja puhuivat naisen äänellä.

 No mikä tässä oli pielessä? Ja minkä helvetin takia yritän kökösti analysoida lauantaiaamuista lastenohjelmaa? Susilauman johtaja on aina naaras, alfanaaras, jonka alapuolella on enemmän tai vähemmän monimutkainen arvojärjestys. Kävi meinaan vituttamaan, kun ohjelmassa ollaan noin muuten semitarkkoja eläinten ominaisuuksista (no okei, ne puhuu jne.). Eikö lastenohjelmassakaan lauman johtaja voi olla nainen? Miten pienestä se sukupuoliroolitus oikein on aloitettava?

En toki sano, että väkisin on väännettävä kissasta koiraa. En vain ymmärrä miksi luonnossa esiintyvä tilanne on käännettävä mieskeskeiseksi. En myöskään ole niin pitkällä, että jaksaisin lähettää kanavalle palautetta. Suurin osa koirien kanssa tekemisissä olleista tietää hyvin sen, että uros ja narttu tulevat (lähes) aina keskenään toimeen, kun taas useamman nartun tai useamman uroksen yhdistelmä esimerkiksi kotioloissa voi olla hankala, varsinkin jos johtaja (ihminen) on heikko. Se siitä.

Lastenohjelmat ovat aiheuttaneet muutenkin ihmetystä hiljattain, nyt kun niitä on tullut seurattua. Lapsihan ei jaksa keskittyä telkkariin pätkääkään, ellei sitten katsomaan Musarullaa, mikä on yleensä ihan kiva. Pikku Kakkonen antaa kivan mahdollisuuden löhötä sohvalla semihyvällä omallatunnolla, vaikka lapsi hääräisi ihan muuta. Kieroa omalla tavallaan. Eipä meillä toisaalta töllö olekaan lapsen hereilläoloaikana päällä kuin Pikku Kakkosen ja sitä seuraavat uutiset.

Viime viikolla, taisi olla torstai, esitettiin Pikku Kakkosessa ihan kiva Olivia-nimisestä possusta kertova pätkä. Tykkään Oliviasta, koska siinä seikkailee pääosassa tyttö ja possujen korvat on animoitu huolella. Olivia vei koiraansa naapuriin leikkimään naapurin koiran kanssa. Naapuri oli ilkeä ja syytteli Olivian koiraa kurjien temppujen opettamisesta omalle koiralleen. Olivia keksi koirakoulun ja koulutteli koiraansa, vei sen uudelleen naapuriin, jossa naapurin oma koira tuhosi kukkapenkin. Olivia sai haukut, mutta päätti auttaa naapuria kukkapenkkinsä kunnostuksessa antamalla tälle itse valmistamiaan paperikukkia. Naapuri voitti saamiensa kukkien ansioista jonkun typerän puutarhapalkinnon ja oli ikionnellinen. Olivia ei saanut mitään.

Joo, käsikirjoittaminen ei ole aina helppoa, mutta en ihan ymmärrä miksi lastenohjelmassa joku saa olla ilkeä ja vielä palkitaan, kun taas toinen saa haukut ja saa vielä auttaa ilkeillyttä. Okei, sanoma saattoi olla se, että auttamisesta tulee aina hyvä fiilis, muttatota. Oliko tämä taas viesti tytöille?

Taidan pysytellä hetken poissa lastenohjelmien parista. Eiköhän niitä ehdi taas katsella. Loputtomiin.

13.1.2014

Nix

Tänään ärsyttää taas vaihteeksi kaikki. Lapsi on ollut kovin kitiseväinen, kiukkuinen, inisevä, ujeltava - hauska - ärtyisä, kipuisa ja raivostuttava, ei tosin sen pidempään kuin pari päivää. Kuolan määrästä väittäisin taustalta löytyvän jälleen jotain hammasperäistä, mutta mene ja tiedä. Tuntuu siltä, että se kuolan määrä on loppupeleissä ollut vakio jo vuoden verran. Milloin ne hampaat oikein valmistuvat?

Alaselkä on kauheassa jumissa, sillä lapsi ei minut nähdessään millään voi oleskella lattialla tai isänsä sylissä tai edes minun läheisyydessäni. Syliin on päästävä. Sinänsä typerää ihmiseltä, jonka hallussa on keskimääräistä PALJON enemmän ergonomisia kantovälineitä, ettei ikinä sisällä oleskellessa saa kiinnitettyä lasta selkään tai lonkalle. Kummallisessa asennossa hinataan lasta paikasta toiseen ja toivotaan, että se ei huutaisi ihan jatkuvasti. Kipeäksi tulee yllättäen, juurikin se selkä.

Selkäkipu harvemmin vähentää vitutusta.

Kävin lauantaina työhaastattelussa ja joudun ärsyttävästi toteamaan, että I nailed it. Kokemus, koulutus ja maailmankatsomus ovat hommaan omiaan. Hanskasin myös toisen kotimaisen mielestäni kelvollisesti. En tosin osaa sanoa miellyttivätkö haastattelijoita enemmän ne omasta habituksestani hieman poikkevat mimmit, jotka paikalla bongasin. Loppuviikosta selviää. Nyt tekisi oikein hyvää päästä pois kotoa olemaan ihan ihminen eikä vain pinna kireänä ärisevä äiti.

Toivon työpaikkaa myös siksi, että minulla on ihan helvetin tylsää. Raha, täydentyvä CV ja mahdollinen työn takaama sosiaalinen aspekti eivät ole myöskään haitaksi. Eniten kaipaan kuitenkin sitä, että saan ajatella, luoda, toimia ja tuottaa jotakin, millä on merkitystä.


Onko minulla muuten maailman ainoa lapsi, joka herää yöllä valvomaan - hiljaa? Viime yönä tuli taas vietettyä pari tuntia valvovan lapsen seurana. Ei huuda, ei kitise, ei valita. Valvoo vain. Onko se masentunut?

25.12.2013

Tie

Opiskeluaikoina sain Kelalta piiitkän ja hartaan hakuprosessin (taisi mennä pari vuotta) päätteeksi lupauksen psykoterapiasta. Ainakin tuolloin homma toimi siten, että kahden vuoden ajan oli sitouduttava terapiaan kahdesti viikossa, kolmannen vuoden ajan viikottain. Terapeutin sai valita itse, mutta jokaisesta testisessiosta piti maksaa täysi hinta ja terapeutin olla luonnollisesti kelan hyväksymä.

En testaillut kovin paljon. Nappasin ensimmäisen psykodynaamisen, jolla oli vapaita aikoja. Ihan hyvä tyyppi, riittävän kuiva huumoriltaan.

Minulla meni kaksi vuotta ymmärtää, että isän juominen ei ollut minun syyni. Kaksi vuotta, kahdesti viikossa. Viimeisen vuoden tein kerran viikossa eroa semipaskasta avoliitosta.

Myöhemmin olen ymmärtänyt, että oli väärin esimerkiksi isoisältäni alkaa syyllistää minua isän juomisesta, oikeastaan siitä asti kun olin kahdeksan vanha. Isän työkavereiden minulle kymmenen vanhana laukomat kommentit olivat minua kohtaan väärin. Isä teki paljon vääriä asioita, mutta niin tekivät ihmiset hänen ympärilläänkin. Tulos ei ole järin ehjä.

Terapiassa minä en kyennyt syyttämään äitiäni. Ymmärrän nyt terapeutin yrityksen saada minut pohtimaan äidin roolia kuviossa, mutta en kyennyt. Olin vielä tuolloin hämmentävän lojaali. Äitihän teki kaikkensa, vai tekikö? Omasta mielestään varmaan teki. Minun mielestäni ei tehnyt, ei enää.

Terapiassa minä ymmärsin, että kaikki ei ole minun syytäni. Tilalle sain kaiken myrkyttävän katkeruuden ja vihan. Kyvyttömyyden käsitellä surua.

Olisiko sitten parempi syyttää edelleen itseä? Tekisikö se minusta tai perheestäni onnellisemman? Ehkä. Olisin ainakin helpommin käsiteltävissä, alistuva.

Katkeruus on eriskummallinen tunne. Se on yhtä aikaa voimaannuttava ja täydellisen lamauttava. Myrkkyä.

8.12.2013

Aikuisen vaiheet

Kuten jo jokin aika sitten totesin, olen hiljalleen havahtunut siihen, että lähes jokainen vuonna 2012 lapsen saanut on jo ponnistanut lähtökuopista toiselle (tai n:nnelle) kierrokselle. Mikäpä siinä, lapsihan on aina iloinen asia. Samalla on tullut havahduttua siihen, että minun on jälleen haettava tässä vertaisjoukossa oma paikkani. Uusi lapsi tuo uuden elämänvaiheen - meille ei uutta lasta ole tulossa, vaikka välillä haaveissa sellaisen perään huokailenkin. Toisaalta, meillä ei varsinaisesti esimerkiksi ikä ota vielä pahemmin vastaan, kai se jättää pelivaraa - mene ja tiedä.

Iloisten uutisten keskellä olen hiljalleen tullut siihen tulokseen, että minulle on jäänyt tässäkin suhteessa kummallinen olo. Kun on vihdoin selvinnyt vauvavuodesta, joka kaikessa hämmentävyydessään ja uutuudessaan (puhumattakaan muista vivahteista) oli ilman muuta raskas, käynyt nuuhkimassa aikuisten maailmaa työelämässä ja palannut takaisin kotiin - lillumaan omituiseen tilaan loman, työnhaun, arjessa selviytymisen ja elämän (lopullisen) järjestämisen välille, on uusintakierrokselle lähteneiden keskellä aika yksinäinen olo. Pitäisi tehdä päätöksiä töiden, koulutusten ja muiden - elämään aika voimakkaastikin vaikuttavien elementtien suhteen, mutta kuten sanottua - lillun, kunnes lapsi on mielestäni päivähoidon aloittamisen minimi-iässä. Aikaa on siis ensi syksyyn.

 Minun on jostain syystä varsin haastavaa perustella itselleni, sallia itselleni lilluminen. Ei kerry eläke, ei kerry juurikaan työkokemus, taloudellisesti on toki tiukahkoa, mutta toistaiseksi tullaan toimeen. Saako kotonaolosta sitten nauttia? En kysy, voiko kotonaolosta nauttia, vaan nimenomaan - saako.

Kieltämättä olen saanut itseni kiinni miettimästä, että olisihan tämä oleskelu paljon järkevämpää jos olisin raskaana. Seuraavaan hengenvetoon olen tuntenut kuristavan otteen kaulan ympärillä - ei saatana jos täällä kotona pitäisi olla oikeasti vielä vuosi tolkulla. Ote helpottaa, kun saa ajatella, että päivähoitohakemus on jätetty, siinä on päivämäärä, jonka mukaan voidaan todennäköisesti toimia, ja jos ei voida, niin sitten laaditaan (siis minä laadin) varasuunnitelma tai kiertotie. Hengitystäni huomattavasti avaa se, että edessä häämöttää päivämäärä. En tosin ole vielä ehtinyt käsitellä päivähoidon minussa herättämiä ristiriitoja ja angsteja. Puhumattakaan omista kuvioistani.

Taloon rantautui reilu viikko sitten ikävä flunssa, jonka ansiosta emme ole käyneet kauppaa lukuunottamatta missään. No eihän me muutenkaan käydä, mutta juuri mahdollisuuden rajoittaminen on minulle kaikkein ahdistavinta. Viikossa olen tavannut tasan kaksi aikuista - puolison ja paikallisen kulttuuripersoonan, kun kävin työkeikalla. Kulttuuripersoona virkisti. Puoliso ei.

Joka tapauksessa, huomasin kaipaavani "vertaistukea" (olen surullinen sanaparan kokemasta inflaatiosta) uuteen, omaan elämänvaiheeseeni. Välitilaan, jonka aikana ja jälkeen olisi tehtävä päätöksiä, aloitettava järkevä työnhaku, jonkinlainen muutosprosessi johonkin pysyvään. Tavoitteena siis päästä pois välitilasta, pysyvään tilaan, joka ei olisi liian kuormittava, taloudellisesti vakaa ja mielellään mahdollisimman onnellinen. Hylkäämättä niitä onnellisia, joiden vatsoissa kasvaa uusia, hauskoja vauvoja. 

Ist da jemand?

24.11.2013

Muuri

Kotiäidin yksinäisyys ei ole mikään uutinen. Siitä on puhuttu, on mietitty ja analysoitu ja keksitty ties mitä luonnollista ja keinotekoista ratkaisua. Kuten taannoinen yritykseni kipaista kerhoon. Olen sittemmin luovuttanut.

Tässä päivänä muutamana osuin hurttaa aamulla lenkitellessä lähipuistoon, tosin siihen vielä onnettomampaan, jossa emme yleensä käy. Sidoin koiran puiston liepeille puuhun ja vapautin lapsen liinasta. Suunnattomasti olen muuten viime aikoina hämmentynyt siitä, että puistoissa saattaa törmätä toisiin ihmisiin. No niin kävi. 
Paikalle saapui minua jonkin verran nuorempi nainen kolmivuotiaan poikansa kanssa. Tytärtä toisten lapset kiinnostavat, on ilmeisesti jännittävä tarkkailla varsinkin isompien touhuja. Hurtta kävi tapansa mukaan haukkumaan ja kerroin naiselle, että voimme lähteä pois jos häiritsee, kyllä se kohta lopettaa. Nainen itse ehdotti, että he voivat pojan kanssa silittää koiraa josko se sillä hiljenisi. No hiljenihän se. 

Vähän siinä juteltiin minkä ikäisiä lapset ovat ja asutaanko lähellä ja onko muita elukoita kodeissa jne. Minulle jäi vaikutelma, että nainen on hoitanut poikaansa kotona jo sen kolmen vuoden ajan eikä nyt suoranaisesti ryve sosiaalisissa kontakteissa. 

Missä vika? Jonkun pulssi saattaisi jopa kiihtyää orastavasta sosiaalisesta suhteesta! Äitikaveri! Seuraa! Puistoseuraa! Kahviseuraa!? Kotiinkävellessä huomasin, etten ollut edes ajatellut kohtaamisen koskaan toistuvan. 

Kieli. Me puhuimme eri kieliä. Minä kieltäydyn kategorisesti puhumasta vapaa-ajalla ruotsia (muun muassa koska olen kusipää). Nainen puhui kyllä suomea, samaan tapaan kuin minä ruotsia, ihan hyvin, ei siinä mitään. Olisin sulattanut ihan mielelläni senkin, että hän olisi puhunut omaa äidinkieltään. Ei siinä mitään vikaa ole, niinhän minäkin teen. 

Omalla tavallaan järkytyin, kun tiedostin, miten syvällä kielen erottava vaikutus minussa on. Minä olen saatana sentään lingvisti. Hanskaan liudan puhuttuja, kirjoitettuja ja viitottuja kieliä. Kaikessa työssäni olen aina eri muodoissaan työskennellyt juuri kielen kanssa. 

No kielen kaverihan on kulttuuri. Jostain syystä muualla Suomessa tunnutaan korostavan sitä seikkaa, että suomenruotsalainen kulttuuri on omanlaistaan ja sitä on vaalittava. No täällähän sitä korostetaan myös, mutta samalla hyssytetään, että ihan se on samanlaista kuin suomalainenkin kulttuuri. En asetelman taustatekijöihin tässä puutu, mutta näin joka tapauksessa on. 

Mitä kulttuuri sitten on? Määritelmiä on monia, enkä perkele niihin todellakaan sukella. Jos kiinnostaa, niin aiheesta on internet pullollaan valaisevia artikkeleita. Joka tapauksessa, kulttuuri on kielisidonnainen, kieli on kulttuurisidonnainen ja sen kylkiäinen on aina tapa kommunikoida, kaikkine ulottuvuuksineen lausutusta nonverbaaliseen. Minä koen, etten hanskaa suomenruotsalaista kommunikointitapaa, koodia, small talkia, ties mitä. Näkymätön muuri on aika hurja, enkä sen yli ole pyristelemässä. Osin syynä on myös se, että olen tällä seudulla kasvanut ja oman kieliryhmän rajat ovat olleet selvät - ne on osattu myös eri ryhmistä väärään suuntaan pyristelijöille osoittaa. 

On aivan käsittämätöntä, että me: kaksi pienten lasten äitiä, samalla asuinalueella, samassa kaupungissa, periaatteessa samassa tulotasossa, mahdollisesti hyvinkin samankaltaisella taustalla olemme niin hirvittävän erilaisia. Minulle ei tullut mieleenkään kutsua naista poikineen vaikka kahville. Minulle ei tullut mieleenkään esittää hänelle ainuttakaan kysymystä. Miksi minä koen enemmän yhteyttä naapurikorttelin somaliäidin kanssa? Johtuuko se lopulta siitä, että me olemme molemmat vähemmistöä? 

Loppujen lopuksihan taustalla on jotain opittua. Missä vaiheessa minä olen oppinut, että me olemme erilaisia? Missä vaiheessa olen oppinut, että kommunikointitapa on erilainen? Maailmankuva on erilainen? Koodi on erilainen? Missä se erilaisuuden rikkaus oikein on? Haluanko minä siirtää tämän käyttäytymis- tai ajattelumallin lapselleni? Miten vältän mallin siirtämisen? 

Revitty muuri. 


Kulttuurieroista jännittävimmin esimerkein kirjoitti hiljan myös Yksis

4.11.2013

Onkssiinävikaa?

Minua on viime aikoina enenevässä määrin ahdistanut - tittitidiididii - tuleva neuvolakäynti. Aiheestahan olen jo kyllästymiseen asti avautunut riittämiin, mutta ahdistaa taas. Edellisestä vierailusta alkaakin olla jo ruhtinaalliset puoli vuotta (mikä ei ilmeisesti ole tarpeeksi), kieltäydyin nimittäin 15 kk tarjotusta ajasta. 1,5-vuotisarviointi häämöttää edessä ja minä en pidä siitä. (Tiedän edelleen, että neuvolassa ei ole pakko käydä, mutta tiedän myös mitä seuraa käymättäjättämisestä).

No, mikä tässä nyt taas ahdistaa? Lapsi kun syö ja kasvaa hyvin, on iloinen, nukkuukin aina välillä, oppii koko ajan uutta ja on pääosin hauska tapaus.

Se ei kävele.

Tai kävelee se, mutta tukea vasten tai yhdestä kädestä kiinni pidellen. Taaperokärryilyyn se jo ehti kyllästyä kun kärryllä ei oikein pääse aina haluamaansa määränpäähän. Muutamia askeleita on otettu niin ulkona kuin sisällä, mutta siihen se jää.

Eli käveleekö se vai ei?

Ilmeisesti yleisenä rajana kävelyn oppimiselle pidetään 18 kuukauden ikää. Ja vaikkei sitä virallisesti ääneen sanota, niin aikaisin aloittanut on ilman muuta paras. Somesta sentään löytyi orastavaa vertaistukea tämänkin aiheen parista. Kävi jopa naurattamaan. No ei naurattanut riittävän kauan.

Mikä on kävelyn raja? Onko tukea vasten kävely kävelyä? Onko muutama varovainen tassutus kävelyä? Minkä helvetin takia lapsen liikkumisesta on tehdävä niin jumalaton mörkö, että minä en juuri muuta ehdikään ajatella näiden arviointikäyntien välillä? Seinien kohotessa ympärillä ja ulko-oven kynnyksen kasvaessa korkeutta onkin hyvä lähteä toistelemaan itselleen jo kääntymis- ja ryömimisajoilta tuttua mantraa: siinäonjotainvikaa, siinäonjotainvikaa. Mistä ei tunnetusti järin hyvää seuraa.

Minua ahdistaa se, että lapsestani on löydetty vikaa siitä lähtien kun se oli 12 viikon ikäinen sikiö. Tuolloin niskaturvotusta oli muistaakseni 0,6 mm ylitse raja-arvon. Tämän johdosta minua oli uhkailtava lapsen todennäköisillä sydänvioilla raskauden puolivälin tienoilla. Ja päälle ne ryömimiset ja konttaukset, jotka kyllä opittiin. En hetkeäkään epäile, etteikö lapsi oppisi kävelemään.

Mikä tässä sitten on pielessä? Mielestäni tärkeintä on antaa lapsen touhuta ja kehittyä omaan tahtiinsa. Juuri siksi lapsi saa syödäkseen tissimaitoa halutessaan. Siksi lapsi saa lueskella halutessaan ja olla sylissä halutessaan. Lapsi saa myös hurjastella, riehua ja hölmöillä - tosin minun lapseni on mielummin rauhassa. Toki nauttien riehumisesta ja hurjastelusta, mutta hillitysti - tässä päästään käsittääkseni kiinni temperamenttiin. Minua ahdistaa se, että ulkopuolelta annetaan melko tiukka raja, jonka mukaan pitäisi olla ja toimia ja ymmärtää toteuttaa vaatimukset. Tai muuten - niin, mitä?

Suoraan sanottuna minua vituttaa se, että minua tyhmemmät ihmiset näkevät kerran puolessa vuodessa lapseni, vetävät hänestä, perheestämme ja minusta äitinä kymmenen minuutin perusteella johtopäätöksiä, joiden perusteella oletetaan meidän toimivan tietyllä tavoin (väärin) ja sitten lässytetään neuvoa tulemaan niin, että minä oksennan kaksi viikkoa (mm. tänne) itsestäänselvää sontaa.

Minun kun on kaikkein vaikeinta suhtautua siihen, että minua pidetään tyhmänä. Minua pidetään tyhmänä jokseenkin usein, sillä olen kyllä ylipainoinen - asia, josta pitäisikin palata vouhottaen, mutta en suhtautumiseen opi suhtautumaan. Tuoreimmassa EMMA -lehdessä oli aiheesta mainio artikkeli. Joka tapauksessa, en kertakaikkiaan kykene sietämään lässytystä tyhjänpäiväisyyksistä ja itsestäänselvyyksistä: "Oletteko koittaneet houkutella lasta kävelemään..". Komisario Palmu ja järjenkäytön mysteeri.

Vai onko pohjalla edelleen vain se, että en kestä sitä, että joku sanoisi, ettei minun lapseni olekaan paras. Tietenkin on. Kestätkö muka Sinä?

Työn alla on myös puolustuspuhe ja oodi taaperoimetykselle. Hohhoijaa, se tulee onneksi jo selkärangasta. Törmäsin nimittäin syksyn mittaan jälleen puolison isoäitiin, jolla oli asiasta mielipide.

31.10.2013

Kierros

Kas noin, neljäs aamu uutta kierrosta kotiäitinä ja mitta on täysi. Olen viimeksi maanantaina tavannut aikuisen, joka ei ole puolisoni tai joku naapuruston eläkeläisistä. Tähän tämä aina päätyy ja minä en sitä kestä.

Edelleen on pakko painia saman kysymyksen kanssa kuin jo vuosia sitten. Kuka minä olen jos en voi tehdä työtä?

Tähän väliin pitäisi toki lirkuttaa vanha rimpsu sitä, miten kyllä rakastan lastani ja mitä kaikkea hän osaakaan ja kyllä on ihana ja ihan varmasti rakastan. No tietenkin rakastan. Sain vain välillä maistaa sitä, mitä on olla ihminen, osallinen, aktiivinen, yksilö, älykäs, hauska, analyyttinen ja ihan saatanan hyvä työssään. Mä en ole kovin hyvä tässä kotihommassa.

Seinät alkavat yllättävän nopeasti kohota ympärillä. Kierroksia on riittämiin. On epäreilua lasta kohtaan, että sen kitistessä vaipanvaihtoa minä itken. Lienee minun raskausajan masennukseni syytä, ettei lapsi vieläkään osaa kävellä. On epäreilua puolisoa kohtaan, että kiukuttelen hänen tullessa lounaalle -  no oikeastaan tekisi mieli repiä häneltä kynnet sormista. En osaa leikkiä, en osaa lukea, en osaa pestä, puunata ja järjestää.

Aloitin kokopäivähoidossa kuuden kuukauden iässä ja minusta tuli tällainen. Onko lapsen parempi kotona vai hoidossa? Samapa tuo. Tässä kaupungissa ei saa hoitopaikkaa ellei ole työpaikkaa. No ei ole työpaikkaa, ei.

Iltapäivällä pitäisi lähteä hoitamaan pari friikkukeikkaa. Onneksi ajomatkaa on pitkälti. Saan itkeä rauhassa ja vielä kilometrikorvaukset päälle.

Sellaista. Kauanhan siinä taas kesti. Viikonloppu kiristää jo valmiiksi. Lauantaina lienee taas jokin jeesustelupyhä, minkä takia kaikki on kiinni. Seinät ampaisivat ajatuksestakin korkeuksiin.

30.9.2013

Puistossa

Viikonlopun ja arki-iltojenkin kunniaksi olemme pyrkineet puistoilemaan reippaasti, koska lapsiperheellisten kuuluu viettää aikaa leikkipuistoissa, eikä juuri nyt ole varaa hankkia omaan pihaan keinuja ja liukumäkeä.

Olen saattanut ennenkin mainita, etten ole kovin otettu kotikaupunkini julkisista palveluista. No en ole edelleenkään. Aina alkaa vituttaa kun katselee ympäri Suomen tai Maailman napsittuja kuvia viihtyisistä, ehjistä ja ihan käyttäjille tehdyistä leikkipuistoista. Puistoista, joissa on tarkoitus leikkiä eikä käydä törröttämässä, että ei saatana tätä touhua.

Ajattelin jakaa kuvin eilisillan elämyksen:

Hauska keikutin, jota ei ole viitsitty pultata maahan kiinni. Heiluu siis koonaisuudessaan koskettaessa. Koskettaessa saa myös käsiinsä tikkuja ja halkeilevaa lakkaa. 

Kiipeilytelineen kestävänoloinen puola. 

Puolison sanoin "kakkalaatikko" sekä lapseni, joka ei osaa edelleenkään kävellä, mutta on muutoin vauhdikas.  

Kivat keinut, ruosteisten ketjujen päälle on sentään pujotettu puutarhaletkua. Puuosat lahonneet. 

Hiekka(kakka)laatikon liepeillä majaileva, maasta esiintyöntyvä metalliputki, jonka reunat ovat terävät.

Että sellaista. Täytynee investoida niihin kotipihan leikkivehkeisiin. Ja tämä on lähiseudun leikkipuistoista se parempi. Kuuluuko muuten jäykkäkouristusrokote näiden pienten rokotusohjelmaan? Ihan tulevaa puistoilua silmälläpidellen.

26.9.2013

Elämä, työ

Työkakkua on jäljellä kolmisen viikkoa. Sitä seuraa pari viikkoa lomailua koko perheen voimin. Marraskuussa mies töihin ja me luuhamme tyttären kanssa kaksin kotona.

Olen aika kypsä jäämään kotiin. Tietysti tässä on tullut tehtyä ajoittain aika pitkääkin päivää ja viikkoa kesäkuusta lähtien. Lienee normaalia kaivata lomaa. Tosin lomailu marraskuussa ei houkuta, eikä se, ettei se loma välttämättä ihan heti päätykään. Taloutta helpottaa toki se, että voin tehdä keikkaa friikkuna. Jokin verkko, tai ennemminkin katiska, on täsmäaseteltu odottelemaan saalista työrintamalta, mutta en viitsi kasata turhia odotuksia niille. Tärppää jos tärppää, tuskin tärppää.

Haluaisin, että lapsi voisi olla kotona jomman kumman vanhempansa huomassa ainakin kahden vanhaksi. Siihen on vielä aikaa. Sitä en osaa sanoa, miten mun pää kestää koko kevään kotona. Tuskin kestääkään. Kun on saanut maistaa aikuisten maailmaa tuntuvat neljä seinää suoraan sanottuna aika pahalta. Ei työelämäkään varsinaisesti mitään herkkua ole, voin hiljalleen ihan rehellisesti sanoa, että kaikki työyhteisöt, joissa olen osallisena ollut, ovat olleet jotenkin sairaita.

Tässä yhteisössä olen edellisen työpätkän tehnyt muistaakseni 2008. Pätkiä on sitä ennen kertynyt jo useampia, voin väittää tuntevani jokaisen työntekijän taustoineen aika hyvin. Yhteisö on sairas, sen sairastuttaa onneton johto, kukaan ei voi hyvin, riippuvuudet ja suoranainen kyvyttömyys työhön kukoistavat. Vituttaa tehdä kaikkein eniten töitä kaikkein kehnoimmalla palkalla (ikälisät ja vastuualueet, joopajoo), että saisi sen seuraavan pätkän. Vakituisessa työsuhteessa olevat työntekijät kävivät eilen firman kustantamana hienohkolla lounaalla. Minä pysyttelin konttuurissa toimitusjohtajan kehoituksesta "päivystämässä", kun "ei nämä asiat sinua kyllä koske". Oikeastaan naurattaa, vaikka aavistuksen kyllä pisti. Miten johtotehtävissä voidaan pitää henkilöä, jolla ei ole alkeellisintakaan käsitystä johtamisesta? No hyvin voi.

Päivisin on välillä ikävä lasta. Ärsyttää, kun iltaisin ei lapsen kanssa ehdi viettää aikaa niin paljon kuin haluaisi. Tätäkö tämä nyt on? Miten ihmeessä tähän kuvioon ujuttaisi vielä päivähoidot ja hakemiset ja viemiset ja ruoanlaitot ja kodinhoidot ja ne perkeleen hurtat? Varmaan ihan hyvin, pärjäähän suurin osa suomalaisista perheistä arjessaan kuitenkin kelvollisesti.

Kotiinpaluu ahdistaa. Lapsi alkaa olla siinä iässä, että toisten lasten seura sitä kiinnostaa. Puistoilustakin se pitää, tosin lähialueilla taaperokelpoinen puisto on vain päiväkodin pihamaalla - eli käytettävissä iltaisin ja silloinkin se pitää jakaa räkivien varhaisteinipenskojen kanssa. Avoin päiväkotikin toimii, mutta sen yli vedin jo henkselit todetessani muutaman bloggaajan viihtyvän lastensa kera niillä apajilla. Pyrin välttämään seuraa, joka alleviivaa perussuomalaisuuttaan.

Täytynee virittää parit seuranhakukatiskat vesille äiti-lapsiseuran toivossa. Harkitsen vakavasti jopa vapaaehtoistyötä, johon saisin ujutettua lapsen mukaan. Lapsi saisi lapsikontakteja, minä voisin opettaa jonkun kotiäidin lukemaan.

Tasapainoilua. Aina.



23.9.2013

Piirissä, sisällä.

Kuten todettua, täytin kolmekymmentä. No tämän johdosta, tai tästä huolimatta, tai vain siitä syystä, että seudulla ei ihan pilvin pimein kuljeskele semijärjissään olevia suomenkielisiä, sain oikein virallisen kutsun kulttuuritapahtuman arvovaltaiseen raatiin. No ihan aidosti kiva, mutta raati arvioitsee lausuntaa.

Yritin sluibailla eroon kutsusta vetoamalla muutamaan tekosyyhyn (kuten imetykseen), mutta koska kaikki vaikuttaa aina kaikkeen, en onnistunut. Tapahtuman järjestävä taho kun on potentiaalinen tulevaisuuden työnantaja (ja muutenkin mukava).

Olen potkiskellut itseäni päähän. Olen kolmekymmentä. Olen runonlausuntaraatilainen. Olen aidon kyyninen ja usein vittupää. Onneksi on joskus tullut oikein opiskeltua palautteenantoa, kirjallisuustiedettäkin vähän. Mutta miten helkkarissa mä pystyn ensinnäkin keskittymään koko päivän, olemaan repeilemättä ja asiallinen, ja pukeutumaankin aikuisesti. Puoliso lupasi kannustavasti kiikuttaa taaperon imetettäväksi kulttuuri-instanssiin.

Törmäsin työn puolesta järjestävään tahoon viime viikolla ja lupasin saapua paikalle. Kerroin kyllä, etten ymmärrä millä mandaatilla minun katsotaan voivan osallistua ja jätin sopivan tittelin keksimisen järjestäjän huoleksi. Ei ole kuulemma ongelma. Mulle se kyllä aina on, kun lomakkeita täyttelen - ammatittomuus nimittäin.


Nyt minä lienen aikuinen. Viimeistään nyt. ja elämässäni on lapsen lisäksi paikallista kulttuuria.


Siirryn hakkaamaan päätä seinään. Taas.

9.9.2013

Kuvitus

Ei ehdi, ei kerkee - tosin kohta ehtii ja kerkee.

Täytin kolmekymmentä. Paukkuliini oli poikansa kanssa ainoa synttärivieras. Luuhattiin hiekkalaatikolla. Oli kivaa. Illalla join kaksi lasillista punkkua ja rutisin ikäkriisiä twitterissä. Menin nukkumaan vasta puoliltaöin. Kostautuihan se, ihan hirvee olo, sunnuntaipäikkärit ja lapsiperheen iltaisa tooooodeeeeellaaaa piiiiiitkäääää vierailu ottivat koville. Onneksi töissä voi ajoittain levätä.

Muutoin olemme luuhanneet metsissä. Kätköillä ja marjastamassa. Kun istuu perseellään suunnilleen kahdeksan tuntia päivässä, on pakko päästä iltasella pihalle. Taapero kulkee kätevästi liinassa, jos se hermostuu, voi sille tarjoilla marjoja naposteltavaksi ja äidin niskaan liiskattavaksi.

Tässä parhaat palat viime viikon luontoriennoilta:















Sain puolisolta synttärilahjaksi vaelluskengät. On muuten parhaat kengät mitä mulla on.

Hain oman alan tuöpaikkaa, jota en saanut. Olen helpottunut ja iloinen. Marraskuussa koittaa jälleen kotielo. Ei tarvitsekaan miettiä hoitokuvioita. Saadaan olla tyttären kera kaksin ihan rauhassa. Tosin saattaa olla, että se tarvitsee ihmislapsiseuraa (ei leikkiin, ei noin pienet vielä keskenään  leiki, vaan malliksi). Lapsi leikkii nimittäin ahkerasti koiraa - läähättää ja konttaustepastelee ja puskee päällään ihan kuten vanhemmat, karvaiset perheenjäsenensä.

Ei se muuten vieläkään öisin nuku, pönkeää seisomaan aina havahtuessaan, mutta kaiken kanssa oppii elämään.

23.8.2013

Saisko nukkua hetken?

Moi vaan täältä töistä. Oon nukkunu viime yönä pisimmillään puolen tunnin pätkän. Ottaa vähän koville. Siksi onneton ilmaisu.

Aamulla olin melko epätoivoinen ja googletin. Törmäsin tähän, mikä on kyllä aika uskomatonta ja järkyttävää paskaa suurimmaksi osaksi. Vai että on suositeltavaa, että lapsi siirretään omaan huoneeseen nukkumaan 3-4 kuukauden iässä ja yövieroitetaan viimeistään puolivuotiaana. Ja että on syytä ottaa yhteyttä neuvolaan jos alkaa ottaa nukkumisen kanssa koville. Onko joku saanut siitä osoitteesta jotain apua nukkumiseen?

Onneksi törmäsin myös vanhaan, tuttuun tähän, joka on jäänyt moneen otteeseen lukematta, mutta työmaaprintteri taas kerran otti ja lauloi. Menee testiin kunhan saadaan vähän aikaa totutella ajatukseen ja ideaan ja niin pois päin.

Väsymyksen tasosta saattaa kertoa se, että aamupalaverissa itkin. Sillai kiva, että ihan hirveesti ei oo tarvinnu tänään tehdä töitä.

Hirveä huoli minulla on, lapsi kun neljän kuukauden verran on pyrkinyt seisomaan kesken unien. Joka ikinen havahtuminen tai unen tason nousu kuittautuu konttausasennolla ja pystyynpunkeamisella. On kuulemma normaalia kuukauden tai kaksi. Eli ei normaalia loputtomiin? Mielessä kävi jo lääkärin pakeille pyristely, mutta en jaksa ainuttakaan 'kyllä on jo aika lopettaa imetys' ja 'se ei ikinä lähde perhepedistä jos ei nyt siirrä omaan huoneeseen' -saarnaa. Enkä myöskään jaksa valehdella. Imetän ja nukutaan porukalla. Piste.

Paiskin iloisesti lauantaivuoroa ties monettako kertaa putkella, koska ensi viikon lauantaina täytän ihan helvetillisen kasan vuosia ja aion kriiseillä lukua kotosalla, enkä suinkaan työmaalla. Lauantait ottaa koville.

Kaikki ottaa koville.

Voi olla, että ensi yön nukun alakerrassa. Pakko. Muuten räjähtää pää.

21.7.2013

Ei enää koskaan

Lastentapahtuma. Käytiin tyttären kanssa paikallisen kesäjuhlahumufestivaaliviikon yhteydessä järestettävässä lastentapahtumassa. Ajatuksena oli yrittää jo kohtuullisen varhaisessa vaiheessa yrittää siedättyä vastaaviin tilaisuuksiin, jotka aiheuttavat minussa syvää angstia, ahdistusta, vähän vitutusta ja ripauksen epätoivoa. No ihan kauheeta oli. Paikallinen lastenkulttuuri käsittää siis musiikin tahtiin nylkyttäviä jumppatyttöjä, jotka neuvovat lapsia nylkyttämään, liian kovaa paskaa lastenmusiikkia ulvovat ämyrit, neljän euron karusellikyydin ja paikalle hinatun traktorin. 

Joo, ei saisi rutista kun kerrankin jotain järjestetään, mutta tuonkin tapahtuman, jota on vedetty samalla konseptilla 25 vuotta, voisi pienellä vaivannäöllä uudistaa ihan kivaksi. 

Lastentapahtumassa oli myös runsaasti lisääntyneitä koulukavereitani, joita yritän vältellä parhaani mukaan. 

Julki-imetys. Imetin siinä stanan lastentapahtumassa keskellä avaraa nurtsia, koska tytär halusi maitoa (repi paitaa ja oli vaativainen - sillä on oma haluanhinkkiä-ääntelynsä). Joku juntti oikeen sormellakin osoitti aiheuttamaani spektaakkelia. Hieno homma. 

Liina. Kannoin lasta tänään liinassa 7,7 kilometriä. Mullon puhelimessa trackeri. Voin kyllä myöntää, että huolimatta hyvistä liinoista ja jokseenkin onnistuneista sidonnoista huolimatta, olen aavistuksen kauhuissani pääsenkö aamulla sängystä ylös. Että kantaminen kyllä tuntuu. 

Toveri. En ota selvää uudesta mutsikaverista, mutta olen iloinen että on kaveri. Ei sovi olla ronkeli ja ihan hyvin menee. Niin. 

Kätköily. Koska olemme lapsiperhe, aloitimme geokätköilyn. Kävimme tänään kahdella kätköllä. Toinen, ihan lähellä kotia, löytyi helposti ja oli tosi kivaa. Toinen oli pirun kaukana, ei löytynyt. Vitutti ihan helevetisti. Huomenna uusiksi. 

En osallistu enää ikinä paikallisiin lastentapahtumiin. 


2.7.2013

Duunii

Olen paiskinut töitä vähän yli viikon. Tai paiskinut ja paiskinut. Vanhaan rutiiniin tuli tipahdettua hyvinkin sujuvasti, löysin kuivauskaapista sinne vuonna 2008 unohtamani typerän mukin, kaadoin  siihen kahvit ja ryhdyin töihin.

Omalla tavallaan on huvittavaa palata töihin paikkaan, jossa viime vuosikymmenellä olin suurimman osan kesistä kesätöissä. Onhan tämäkin pätkä osin kesätyö, mutta kokonaisuudessaan kuitenkin lähemmäs puoli vuotta. Viidessä vuodessa harva asia on muuttunut. Työntekijät ovat samoja, kesämimmi on ihan yhtä onneton kuin edeltäjänsäkin, tekniikkaa on vähän uusittu ja se siitä.

Heti ensimmäisenä päivänä olin repiä pelihousuni raapiessani kasaan tiettyjä työhön liittyviä edellytyksiä - kuten tunnukset tietokoneelle ja ohjelmiin. Hölmönä menin myös vaatimaan tekniikan pojilta muutamia lisäohjelmia työkoneelle ihan vain työntekoa mahdollistamaan ja helpottamaan - vaatimukseni päättyi siihen, että hipsterijannu sopersi onnetonta suomeaan ja minä jyrisin, että kerronko minä hänelle, miten hänen pitää työnsä hoitaa.

Koneella ei ole pyytämiäni ohjelmia, sain lohdutukseksi uuden näppäimistön.

Istuminen tunnetusti tappaa. Kroppa keräsi ensimmäisen viikon aikana kolme kiloa nestettä. Järkytyin.

Lapsi on erittäin eroahdistunut. Sinänsä omaa sopeutumista, ikävää, huolta ja huonoa omaatuntoa helpottaa se, että lapsi on kotona isänsä kanssa. Käyvät yhdessä kaupassa, hiekkalaatikolla ja sukuloivatkin kaiketi vähän (mistä ahdistuin, mutta tajusin pitää turpani kiinni). Työpäivän päätteeksi kotona odottaa lämmin ruoka, aavistuksen ahdistunut puoliso ja vaihtelevan kiukkuinen/iloinen tytär.

Aamulla on vaikea lähteä töihin lapsen kiljuessa täyttä kurkkua ja ojennellessa käsiään isänsä sylistä. Reippaana on huiskutettava ja suukotettava heiheit - autossa ehtii tirauttaa pikaitkut. Tytär keksi myös tissilakkoilla, mutta on taas päässyt maidon makuun - käyn ruokatunnilla imettämässä ja iltapäivystyksen iskiessä iltapäivästä myös.

Olo on ristiriitainen, mutta sitä odotinkin. Työminä on yllättävänkin pätevä ja tehokas, kärsivällinen, tarkka ja ajoittain jopa innovatiivinen. Töissä on ihan kiva olla. Ikävä kotiin ei ole niin raastava kuin pelkäsin.

Kotona koen lievää avuttomuutta. Kuinka paljon tukea puolison omaa aikaa ja lapsetonta eloa? Pitääkö minun viettää jokainen sekunti kotona lapsen kanssa, että se saa riittävästi äitikontaktia? Mitä lapsi on päivän aikana tehnyt? Mitä se on oppinut ja kokenut? Onko sillä ollut kurjaa vai hauskaa vai liian tavanomaista tai virikkeetöntä?

Kai tähän tottuu. Palkka ilahduttaa, kodin ulkopuolinen elämä ilahduttaa, ja oikeastaan olen iloinen siitä, että lapsi saa viettää pidemmän pätkän elämäänsä isänsä kanssa. Pelkästään minun seurassani siitä tulisi todennäköisesti ahdistunut kyynikko.

19.6.2013

Raskausajan masennus

On tehnyt mieli palata sen pariin.

Masennus. Minkä helvetin takia minulla on jatkuvasti syyllinen olo siitä, että olen sairastanut masennuksen ja nimenomaan raskausajan masennuksen? Tässä jokin aika kirkastui taas miten pohjattoman huonossa kunnossa tuli oltua. Lapsuudenystävä oli kylässä ja keskustelu vei toissatalveen. Hiljaa lausuttu "Ai sä olit niin pahana", pysäytti. Minä tosiaan kävin psykiatrian polilla päivittän ennen töihin menoa. Vaihtoehtona oli sairaalahoito, johon en suostunut. Ja sillekin on lain puitteissa vaihtoehto, joka oli kyllä koko ajan pöydällä.

Olin niin pohjattoman yksin. Yksinäinen. Yksin.

Ajoittain kuulee kommentteja "kun sä et ottanut yhteyttä", "oishan sitä voinut tehdä kaikkea yhdessä", "kun et vastannut viestiin". Niin. En kyennyt. Kykenin juuri ja juuri hengittämään. Ja käymään töissä. Ilman töitä olisin kuollut. Se on selvä. Siinä kunnossa iloinen hengailu seesteisinä lastaan odottavien kanssa olisi ollut pahempaa kuin silmien repiminen päästä. Kaiken lamauttava loputon tuska. Tuskaista ihmistä ei kaipaa kukaan. Tuskaista ihmistä ei kestä kukaan.

Masennus - mielisairaus - tuntuu hirveän raskaalta leimalta ja taakalta. Kuten olen useaan otteeseen todennut, masentunut on sietämätön ihminen. Olin jo valmiiksi sietämätön sietämättömässä tuskassani, tilan lääkintä teki minusta aggressiivisen. Toinen lääke teki minusta itsetuhoisen. Samaan aikaan mielessä pyöri paikallisen mielenterveystyöntekijän kommentti: "Miksi sinä ei laitta abortti?". Niin. Miksi? Millainen äiti ei osaa olla raskaana iloinen? Iloinen raskaudesta, josta on vuosia haaveillut. Ajattelematon kommentti, joka päätyi minua kuristamaan ja syyllistämään enemmän kuin mikään. Ei kommenttia pyyhi pois aluehallintoviraston päätös, ei mikään. Kommentissa oikeastaan kiteytyy yllättävän hyvin kokemukseni terveydenhoitohenkilökunnan taholta - hankalan, vastenmielisen, kyseenalaistavan, vittumaisen ja vielä ylipainoisen asiakkaan kokemus. Kommentti vei minulta oikeuden olla raskaana.

Raskausajan pahimmasta vaiheesta on jäänyt mieleen myös puhelu, jonka sain äitiyspoliklinikan naislääkäriltä peruttuani rakenneultra-ajan. En kyennyt liikkumaan, en mihinkään muuhun kuin hiljaiseen itkuun pieneksi keräksi käpertyneenä.
"Kyllä sun on nyt ymmärrettävä, että lapsella voi olla pahakin sydänvika ja sitten sä et kyllä ala täällä meillä synnyttää, meet Ouluun tai Naistenklinikalle, että lapsi saadaan heti leikattua. Nyt otat vastuuta. Ei me täällä aleta hoitaa." Niin. Minä kun olen tyhmä ja laiska. Tuon puhelun jälkeen en enää pystynyt ulvomaan. Vikisin hiljaa, tuskissani. Kaksi ja puoli vuorokautta, sillä oli perjantai. Sitten lähdin taas töihin.

Tuolloinen mielenterveystyöntekijäni luki minulle myöhemmin ääneen, mitä tuosta puhelusta oli kirjoitettu.
"Äiti ei puhu puhelun aikana mitään. Myöhemmin luen, että äidillä on hoitokontakti psykiatrian poliklinikalla vaikean raskausajan masennuksen takia."
On joskus tullut mieleen, kävikö puhelullaan minua nöyryyttäneellä naisella mielessä kirjoittaa hoitokontaktihuomionsa perään, että kaduttaa. Tuskin. Kunhan tuli mieleen. Minua olisi kaduttanut, mutta minä olenkin humanisti.

Tekee mieli yksinkertaistaa.
Minä olen hullu. Minut on diagnosoitu hulluksi (eikä diagnoosia ole koskaan pois otettu - lakkaavatko ne joskus olemasta?). Masentunut on hullu. Satu Vasantola kirjoitti aiheesta Hesarissa ihan hyvin.  Jos rapiat 400 000 suomalaista syö masennuslääkkeitä (en nyt jaksa jahnata lääkityksestä itsestään tai siitä mitä sillä hoidetaan), tarkoittaako se, että vajaa puoli miljoonaa meistä on hulluja? Olemmeko me väkivaltaisia, vaarallisia, vastenmielisiä, pelottavia, lamaantuneita, epätoivoisia, syrjäytyneitä, tyhmiä, sivistymättömiä, likaisia? Vai olemmeko me tyttäriä, poikia, isiä, äitejä, siskoja, veljiä, lapsia, aikuisia, vanhuksia, työssäkäyviä, opiskelijoita, koululaisia, eläkeläisiä, työttömiä, sairaita, hulluja, ihmisiä?

Synnytyksen jälkeisestä masennuksesta saa nykyään puhua ja tietoakin on tarjolla. Minulle on jäänyt kuitenkin kuva siitä, että raskausajan masennuksesta on paras olla hiljaa. Raskausaikana saavat masentua yksin lasta odottavat, raiskatut ja vahingot, mutta eivät parisuhteelliset vuosia lasta yrittäneet. Kun vihdoin tärppää on syytä olla seesteinen ja keskittyä siihen mielikuvavauvaan. Synnytyksen jälkeisestä masennuksesta propagointi aloitettiin jo ensimmäisellä neuvolakäynnillä. Sieltä saamani apu ja tuki kulminoitui yllä mainittuun kommenttiin.

Minä sydämestäni toivon, että raskausajan masennukseen sairastuvat saavat apua. Syyllistämätöntä apua, vilpitöntä apua. Apua kaipaa myös sairastuneen perhe. Masennusta ei paranna omaan niskaan tarttuminen ja ryhdistäytyminen - asia, jota suuri osa sote-alalla työskentelevistä ei tunnu ymmärtävän, puhumattakaan muusta väestöstä.

17.6.2013

Hei hei vauva!

No nyt ei ole enää vauvaa talossa. On taapero. Aavistuksen on hankalaa muistella millainen se vauva oli vuosi sitten. Itse kun oli kipeä ja ties missä pöllyssä kipulääkeiden ja hormonien seassa, pelotti ja hämmensi ja rakastutti ja ihastutti ja itketti. Vastahan se mahtui melkein kämmenelle. Nyt se on pelastettava päivittäin tuhannesta pulasta, kutitettava ja hauskuutettava ja tanssitettava ja viihdytettävä.

Vauvathan ovat ihania, mutta onneksi se vauva-aika ei kestä ikuisesti. Näin on hyvä. Pieni on lapsi vielä ja pieni saa ollakin. Lapsen kanssa vaan on paljon hauskempaa kuin ihan pienen vauvan, josta ei oikein tiedä mikä/kuka se on. Koko ajan selviää paremmin kuka meillä asuu ja puuhailee ja hurjastelee ja elelee.

 Syntymäpäivätkin vietettiin. Väittäisin, että ihan onnistuneesti. Tarjoilu vähän sinne päin, ilahduin paikallesaapuneista ystävistä lapsineen, en niinkään puolison sukulaisista, mutta olen ylpeä sietokyvystäni. Otin yhteen ainoastaan isofammon kanssa (ja mielestäni syystä).

Yritin hillitä, mutta joudun vähän ulostamaan:

Rouva Isofammo saapui ensimmäisten joukossa kalaaseille. Lapsi vierastaa ja roikkuu äidissä, kuten ikään kuuluu, joten olin ripustanut sen viime hetken siivoilujen ja hässäköiden ajaksi hüftschlingeen, että saadaan jotain tehdyksi. Rouva marssi (kengät jalassa, stana) suoraan naama lapseen kiinni, veti siltä tutin suusta ja tokaisi: "Tuoltako sinä näytät?!". Ei ole vielä koskaan lapsi sukeltanut itse niin syvälle liinaan piiloon. Yllättäen sain hillityksi itseni, mutta yhtään hankalammassa mielentilassa olisin varmaankin vetäissyt muijaa avokämmenellä.

Lapsen päiväuniajan lähestyessä sille juttelin, että saat kohta tilkan maitoa ja pääset sitten unille. No rouva Isofammohan siihen kauhistuneena: "Annatko sinä noin isolle lapselle vielä rintaa?!". No meikäläisen päähän ei sitten pysynyt enää ummessa, mutta se siitä. Tiedustelin, että mikähän tässä tilanteessa on vikana ja mikä niin kovin vastustaa. Luikki ressukka karkuun.

Mä oon edelleen niin kusipääksi vuosien varrella kasvanut, että en ala edes vanhukselta sietää omassa kodissani mitä tahansa käytöstä ja kommentteja. Enkä varsinkaan lapseeni kohdistuvana. Lapsi on myös kodissaan, ei se ole mikään objekti, jolle tehdään toimenpiteitä ja josta voi puhua ihan miten sattuu. Harvemmin mäkään menen toisten koteihin arvostelemaan kiukkuisena, että jo on romua kertynyt.

Synttäripäivän taituttua illaksi ja lapsen simahdettua vihdoin unilleen, minä korkkasin kaljan *tsih*. Eilen olikin sitten aivan järkyttävän paska olo - sain siitä yhdestä (1) bissestä darran. Tulipahan sekin sitten kerralla selväksi.

Ensimmäisen vuotensa kunniaksi lapsi muuten aloitti kätevän "vain äiti kelpaa" -kampanjan. Isille vingutaan ja karjutaan joka välissä. Meen ensi maanantaina töihin. Siinäpähän keksivät miten tulla toimeen keskenään. 

Mielestäni oon onnistunu ottamaan taaperoitumisen hirveän hyvin. Enkä halua uutta vauvaa. Ainakaan nyt. Huh.