Onhan tämä aiheena jo jokseenkin kulunut, mutta edelleen sylettää. Olen oikein kovasti koittanut miettiä, mikä siinä niin kovin kaihertaa ja olen jopa päätynyt muutamaan johtopäätökseen.
1. Minua kohdeltiin kuin lihakimpaletta.
2. Etukäteen mentiin lupailemaan vähän liikoja.
3. Ohjeistus, tiedotus jne. esimerkiksi sen suhteen, mitä minulta odotetaan ja mitä toipuessa saattaa tulla vastaan oli aivan onnetonta.
4. Miksei sairaaloissa ole yhteneviä käytäntöjä ohjeistusten saati hoidon suhteen?
Sektion psyykkisestä puolesta olen jo jahnannut pitkät pätkät. Se oli kauheaa ja on edelleen. Ajoittain mielessä käy josko tosiaan toisen lapsosen joskus maailmaan askartelisi, mutta ajatus siitä, että joutuisi taas pöydälle toisten armoille aiheuttaa lähestulkoon fyysistä pahoinvointia.
Etukäteen lupailtiin tosiaan vähän liikoja. Vauva ei päässytkään kenguruhoitoon oletettavasti kätilön laiskuuden vuoksi - helpompihan se oli kääriä peittoihin ja iskeä pahasti järkyttyneelle, jokseenkin introvertille isälleen syliin ja istuttaa koko paketti keinutuoliin neljäksi tunniksi. Huutamaan. Ilman apua ja ohjeistusta, saati tukea, siitä mitä sille pitäisi tehdä. Oli istunut ja vähän keinunut ja itkeskellytkin ahdistuneena uskaltamatta pyytää että vessassa pääsisi käymään. Nice. Samaan aikaan kuuntelin heräämössä henkilökunnan vittuilua toisilleen ja paskapuhetta toisten selän takana. Lupaus lapsesta heräämössä oli toki satua.
Olen miettinyt myös, mahtoiko kusikatetrin asennuksessa mennä kaikki ihan sääntöjen mukaan, kun tuntuu siltä, että kaikki kehuvat, ettei se tunnu missään. Saatana, että tuntui. Mieltäylentävä prosessi oli myös, minulle ei kerrottu toimenpiteestä mitään, mutta lääketieteenopiskelijatyttöselle, jonka olemassa- ja mukanaolosta minulle mainittiin ohimennen, selostettiin kyllä mikä on meininki. "Mä puudutan vähän", no ois voinu puuduttaa vähän enemmän. Vai enkö vain ole tottunut siihen, että toosaan isketään puukko ja jokainen askel tuntuu siltä kuin sitä paskaista ja ruosteista puukkoa väännettäisiin ympäri. My bad.
Saamissani ohjeissa lukee, että virtsakatetrin jälkeen on syytä antaa kotiutuessa virtsanäyte, jotta tulehdukset saadaan kiinni. No eipä annettu eikä otettu. Neuvolasta vähän ihmeteltiin, kun kusipurkin perään kyselin, että yleensä ne sairaalassa sen kusen testaa. No eipä ollut tulehdusta enää kolme viikkoa leikkauksen jälkeen, mutta tuskallista se kuseminen siihen asti oli.
Olisin kaivannut etukäteen tietoa siitä, mitä minulta odotetaan toipumisessa. Milloin minun on oltava jalkeilla ja kuinka paljon. Mitä kipulääkkeitä minulle annetaan ja kuinka paljon ja mikä vaikuttaa mihinkin. Milloin minun on pystyttävä hoitamaan lasta ja milloin on odotettavissa, että kivut helpottavat? Milloin minun odotetaan lähtevän kotiin? Miksi ei kerrottu, että maidonnousussa tulee eteen ongelmaa? Miksi ohjeissa mainitaan paljonkin kuntouttavia liikkeitä ja kuntoutusharjoitteluja, mutta minulla ei ole aavistustakaan mitä ne pitävät sisällään?
Jos edes osaan kysymyksistä, joita en osannut kysyä etukäteen olisi vastattu, olisi toipuminen saattanut olla helpompaa ja henkilökunnan kanssa ei olisi tullut niin kovasti konfliktia. Tuntuu, että he pitivät minua laiskana paskana, joka ei edes halua toipua. Minä en tiennyt, miten minun olisi pitänyt toipua. Ohjeena oli heräämön hoitajan, jolle oli tehty kaksi sektiota, neuvo, että älä anna niiden pompottaa suoa ja katokin että syöt tarpeeksi kipulääkkeitä (edelleen se Jaana unohti ne tuoda, mikä vieritettiin minun syykseni).
Minulle ei muuten ennen leikkausta kerrottu mitään sen riskeistä. Ei edes ennakkokäynnin merkeissä. Tosin riskeistä ei puhuttu myöskään sanallakaan ennen ulkokäännösyritystä. Pidän tätä varsin outona. Ei siinä, ettenkö olisi lukenut joka ikistä kauhujuttua ja artikkelia aiheesta, mutta kuitenkin. Outoa.
Kuntoutuminen tuntuu olevan mysteeri. Tylsyyden blogissa aiheesta on jonkin verran keskustelua. Ihmetyttää se, miten vähin tiedoin oman kuntoutumisen suhteen on lähdettävä kotiin. Minä sain varsin ristiriitaiset ohjeet esimerkiksi kipulääkityksen osalta. Yksi kätilö sanoi, että buranat jätät heti pois ja toinen, jonka molemmat lapset olivat sektiolla syntyneitä, sanoi, että vedät napit naamaan vaikka väkisin kahden viikon ajan ja sitten vasta saa vähentää.
Printatuissa kotihoito-ohjeissa kerrotaan kyllä milloin saa mennä saunaan (no ei todellakaaan huvittanut) ja että vessassakäynnin jälkeen on pestävä toosa. No kuinka kauan? Ilmeisesti niin kauan kuin vuotoa on. Noo kuinka kauan sitä vuotoa voi olla? Omalla kohdalla tiputtelua oli pari viikkoa, pari viikkoa taukoa, uusi mysteerivuoto, taukoa, iso mysteerivuoto, taukoa, tippa siellä, tippa täällä, loppu. Kesto kymmenisen viikkoa. Ettätota. Aina ei viitsi tekstata lääkärikaverillekaan, että onko tämä normaalia. Kai silläkin on vapaa-aikansa.
Kotikäynnillä terveydenhoitaja muistutti siitä, ettei mitään muuta kuin vauvaa saa kantaa. Ja vehdata ei saa ennen jälkitarkastusta (ei kyllä toteltu). Ennen jälkitarkastusta kun on terkkarin mukaan vielä suuri repeämisriski. Sisukset kun umpeutuvat hitaammin kuin iho, että teoriassa vielä kuukausitolkulla leikkauksesta voivat ompeleet ratketa mahan sisällä. Arvelen, että osa rouvan saarnasta oli ihan vaan vittuilua. Varsin kiva ja luottavainen olo siitä kyllä jäi.
Jälkitarkastuksessa lääkäri kertoi, ettei raskaita taakkoja saa edelleenkään kantaa. Aikarajaa hän ei tosin antanut, mutta tiedustellessani mitä raskas taakka tarkoittaa, hän mainitsi huonekalut ja niiden siirtelyn. Kauppakasseja kuulemma saa kantaa. Olen siis edelleen hämmentynyt, koska niitä huonekaluja saa alkaa siirrellä?
Neuvolasta tiedustelin jälkitarkastuksen jälkeen, joko vatsalihaksia saisi alkaa rasittaa. En luonnollisesti muistanut lääkäriltä asiaa tiedustella, kun keskityin riitelemään sen kanssa ehkäisystä. Sain vastaukseksi, että liikuntaa voi jo varovaisesti alkaa harjoittaa ja että vaunulenkit ovat tehokasta liikkumista. En siis saanut kysymykseeni vastausta. Tuossa vaiheessa olin jo kummasti ehtinyt vaunulenkkeillä viikkotolkulla.
Missään vaiheessa ei ole mainittu kauanko tulisi jättää aikaa raskauksien väliin. Kaverin kaverin (tietenkin) kohtu repesi kun raskautui liian nopeasti leikkauksen jälkeen. Itsehän en raskaaksituloa näillä näkymin havittele, mutta onhan näitä ei-koskaan-valoja ennenkin rikottu. Aihetta tosin käsiteltiin tuoreimmassa Vauva-lehdessä (jonka tilaus ei vieläkään päättynyt, prkl).
Mikäli kyseessä on tosiaan niin suuri leikkaus, kuin annetaan ymmärtää, miksi niin moni asia (kuten usein leikkauksen suuruus) jätetään kertomatta. Miksi toipumiseen ei kiinnitetä paskan vertaa huomiota? Miksei missään mainita toipumiseen kuluvaa aikaa, mitä on odotettavissa, mikä on normaalia ja mikä ei. Sama toki koskee alatiesynnytystä - mikä kuuluu toipumiseen ja mikä ei.
Pyrin siihen, että aihe olisi tässä laarissa osaltani loppuunkäsitelty. Olen toki onnekas, sillä tyttäreni syntyi suunnitellulla sektiolla, eikä meillä ollut hätää. Liittäisin kuvitukseksi mielelläni kuvan tuoreehkosta sektiohaavastani, mutta menin lupaamaan lukevalle, etten sitä tee. :)
Vitsi harmittaa miten sun kohdalla on sektio mennyt :/ Ja nimenomaan tuo käytäntöjen eroavaisuus eri puolilla suomea.
VastaaPoistaMun täytyy sanoa että ikävin ja puistattavin kokemus oli nimenomaan se katetrin laittaminen, sitä vängättiin paikalleen ikuisuus ja sen laittaminen on inhottavaa ja se tosiaan tuntui koko ajan. Kuseminen sattuu täälläkin edelleen jollain tasolla vaikka haavassa ei muita tuntemuksia ole juurikaan, vai johtuneeko se sitten siitä piuhasta?
Ohjeistukset sektion jälkeiseen elämään on kyllä vähissä. Itse olen varmaan riuhtonut liikaa, mutta kun kipuja ei tunnu, pelottaa silti että repäisen jotain kauppareissulla.. Sektio minun kohdallani oli positiivinen kokemus, mutta kotiinpäästyä olisin kyllä halunnut enemmän tietoa mitä saa/ei saa/ ei missään nimessä saa tehdä.
Olen tosi iloinen, että sinun kokemuksesi on ollut positiivinen. Arvelen, että tähän vaikuttavat juuri vakiintuneet käytännöt ja henkilökunnan ammattitaito- ja ennenkaikkea asenne. Niin isosta ja kuitenkin henkilökohtaisesta tapahtumasta on kyse, että soisi kaikille jäävän synnytystavasta riippumatta edes pienen positiivisen ripauksen käteen - lopputulosta on onneksi syli täynnä.
PoistaJos minua vielä joskus katetrilla uhataan, aion karata tai turvaudun väkivaltaan.
Minua riuhtomisessa vaivasi kätevästi neuvolassakäynnin ristiriitaisuus. Paikalle on tultava lasta näyttämään, mutta mitään ei saa kantaa eikä muutenkaan riehua. Öö... miten saa lapsen autoon jos se kaukalon kanssa on liian raskas, matka on liian pitkä haavan kanssa vaunuiltavaksi ja ukko on töissä.
Taas mää jahnaan. Pointti siis tuossa ylinnä.
Olen mietiskellyt täsmälleen samoja asioita. Mulla oli myös sairaalassa suuri epätietoisuus mitä mun oletetaan tekevän ja esimerkiksi millainen lääkitys mulle annetaan. Meni nimittäin aikaa ennen kuin tajusin, että voin myös pyytää lisää lääkkeitä - ja sitten kun asian tajusin, oli jo melkein liian myöhäistä (ne tujuimmat kun KAI pitää lopettaa tiettyä aikaa ennen kotiin pääsyä - vaikka eipä mulle kukaan missään vaiheessa maininnut milloin olisin pääsemässä kotiin). Yritin myös varmasti vähän turhaankin olla reipas, kun ajattelin, että ne eivät ikinä laske mua kotiin ellen tsemppaa. Tuli sitten itkettyä aika monena yönä, kun yritin lapsen kanssa kammeta sängystä pystyyn...
VastaaPoistaHuvittavaa muuten oli, kun mulle sitten loppuvaiheessa kerrottiin noista lääkkeistä joita voin saada, niin paikalle osunut lastenhoitaja kommentoi, että niitä lääkkeitähän saa ainoastaan jos on OIKEASTI kipuja. Jepjep. Ja yhtenä päivänä osastolla oli ilmeisesti niin kiire, että mulle unohdettiin säännöllisesti tuoda kaikki lääkkeet, joten jouduin erikseen pyytämään myös ne parasetamolit ja ibuprofeiinit. Ja ihan sivumennen sanoen ne todella tulivat tarpeeseen.
Ikinä kuullutkaan, että katetroinnin jälkeen pitäis tarkistaa, ettei ole tulehdusta! Mä olen myös kuullut, että katetrointi voi sattua - omalla kohdalla se taas sujui helposti, koska oltiin vielä muka synnyttämässä alakautta ja olin sitä ennen saanut epiduraalin.
Mulle ei myöskään kukaan ole varoitellut sisuskaluista - ja jotenkin vois kuvitella, että asia on oleellinen, kun mulla oli jotain ylimääräisiä repeämiäkin. Mä en itse asiassa saanut minkäänlaista ohjeistusta, kun lähdin sairaalasta, jos imetysopastusta ei lasketa (joo, toivomani imetysopastus tuli sitten tunti ennen kotiinpääsyä). Tai no, se kerrottiin muutamaan otteeseen, että pysähtynyt synnytys ja sektio eivät ole este tuleville raskauksille ja että saatan ihan hyvin pystyä synnyttämään myös alateitse tulevaisuudessa.
Teillä meni kyllä paskasti tuo isän osuus - mä en itse tajunnut siinä tilanteessa edes kysyä kenguruhoidosta. Siskolle aikanaan kävi niin, että miehen läsnäolo oli evätty leikkaussalissa ja se on siitä edelleen "vähän" katkera. Mulle selitettiin, että isän läsnäolo on aina leikkaavan lääkärin päätettävissä ja riippuu mm. siitä, kuinka hoppu henkilökunnalla on. Olin siis lähinnä helpottunut, että oma mies pääsi leikkaussaliin ja jäi se loppuosa kaikessa härdellissä tarkistamatta.
Joo, en mäkään olisi katetrihässäköistä mitään osannut sanoa, mutta lähes jokaisessa niistä kolmesta ohjelapusta, jotka sairaalasta sai (etukäteen, leikkauksen jälkeenhän ei mitään tippunut, paitsi joku opas vauvaperheen seksuaalisuuteen), mainittiin että katetri saattaa aiheuttaa tulehduksen ja vielä jonkun helpommin munuaisiin leviävän version. En sitten siinä kotiinlähtiessä aiheesta muistanut jankata, kun alkoi tehdä tosissaan mieli lähteä ja lastenlääkäriä piti odottaa tuntitolkulla.
PoistaSinänsä oli kai hyvä, että heräämöhoitaja muistutti vaatia palvelua. Paljonhan jouduin hätyyttämään henkilökuntaa, joka imetyksen perään itseasiassa kun verensokerin kanssa oli häikkää. Osa kätilöistä kävi oikein pitämässä seuraa, kun puolison oli ravattava kortisonipiikillä kotikaupungissa.
Sinänsä pöyristyttävää on nimenomaan kivun hoito. Mäkin sain osani näistä "onko sulla ihan oikeesti kipuja" kommenteista, kun ruikutin josko saisi jotain että uskaltaisi sinne vessaan. Millä muulla osastolla UNOHDETAAN tuoda kipulääkkeet niin että potilas joutuu niitä vaatimaan? Kuitenkin (edelleen) melkoisen ison leikkauksen jälkeen. Ei jumalauta. Eikä me olla oltu edes samassa sairaalassa.
Mä oisin varmaan kuollut järkytyksestä jos puolison läsnäolo leikkauksessa olisi evätty. Olin jo valmiiksi niin paniikissa siitä epäonnisesta spinaalipiikin asennuksesta, että neljä emäntää sai pidellä ulvovaa ja huutavaa jokseenkin mahakasta emäntää kiinni. Opiskelija, joka siihen ensin määrättiin ei selvinnyt yksin tehtävästään.
Joo, never again. Onkohan niillä sairaalalla joku palautelaatikko. Ois vähä asiaa.