30.6.2012

Flunssa

Noniin. Heti kun vähän mieliala tasoittui ja eilen tuli viihdyttyä ulkonakin, pääsi yöllä komea kurkkukipu, aamuyöstä keuhkoröhnä ja hiljalleen nousee lämpö, huolimatta kourallisesta tulehduskipulääkkeitä, joita vedän lääkärin käskystä haavaa hoitamaan. En ole sairastanut mitään sitten syyskuun. Masennusta ei lasketa, se ei nosta kuumetta - yleensä. 

 Nyt luonnollisesti pelottaa, että lapsi on myös sairas (miten se EI olisi) enkä osaa sitä hoitaa ja sillä on kurja olo ja ties mitä seurauksia. Miten tuollaiselta mitataan edes kuume? Tuskin ainakaan järeän kokoisella korvamittarilla, jonka toimivuudesta en ole vakuuttunut edes aikuiskäytössä. 

 Lapsi on nukkunut eilisillasta saakka. Ei ole juuri seurustellut. Toisaalta, sillä oli eilen kova päivä. Ensin ulkoilua äidin kanssa liinassa (vai miksi sitä pitäisi kutsua), virikkeitä naamakuvien muodossa, ulkoilua mummin kera vaunuissa ja räjähtävää kakkaa kylvyn jälkeen (kolmesti tunnin sisällä). 

 Että onko se sairas vai onko se vaan uupunut? Miksi se syö vain kymmenen minuuttia kerrallaan? Miksi se välillä puklaa kaiken syömänsä kaaressa pihalle (yleensä isänsä päälle)? Miksi sillä on aina hikka? Mikä syömäni aiheutti uskomattoman kakkakatkun? Mistä tiedän, että se on oikeasti sairas? Saako se varmasti tarpeeksi ruokaa? Onko sillä kuuma tai kylmä? Koska me voidaan laskea sisälämpötilaa siedettävälle tasolle tropiikin sijaan? Milloin se pitää viedä lääkäriin? Mistä tietää onko sillä ripuli vai normikakkaa? 

 Saa vastata jos on faktatietoa. 

 Elämäni sisältö on nyt laajentunut tissistä kakkaan. Arvelinkin, että tässä käy näin. Ilmiötä lievittääkseni tilasin Darling Buds of May -sarjan. Vaikka se tulee teeveestä. Voin pitää maratonin. Ei aina voi jaksaa murhamysteereitä ja väkivaltaa. Ja lapsi on liian pikkuinen katselemaan tissin alta OZia. 

28.6.2012

Kaatuu

Kas, alkaa kaatua. Seiniä, päitä ja mitälie. Suosittelen kaikkia, joiden vauva-aika on ihanaa ja helppoa ja ahdistuksetonta tunkemaan vaikka ruuvarin poikittain hanuriin.

Korkeintaan tunti putkeen unta. En edelleenkään osaa imettää. En tiedä mitä lapselle pitäisi pukea, en siis vie sitä ulos. Mihin sen toisaalta ulkona veisin? Ruoka ei maistu, ei mikään. Myöskään nesteet eivät kiinnosta. Sain syödyksi pikapuuropussin kun arvelin, että taju lähtee. Purukumista tulee suussa ällöttävä, kun sitä ei jaksa jauhaa.

Puolisoa ahdistaa, eli hän pakenee rakentavasti paikalta. Kauppareissu kestääkin neljä tuntia. Hautaristin toimitus 500 metrin päähän ottikin viisi tuntia. Saan näin kuulemma omaa aikaa. Kiva.

En kestä edes ajatusta epäonnistumisesta. Minkään suhteen. En edes väärinpäin puetusta sukasta.

Luonnollisesti ahdistustaan ei saisi tuoda julki. Tuolloin joutuu vastaamaan Jaana-kätilöiden kysymyksiin: "Etkö olekaan iloinen vauvasta?", "Laitetaanko lääkitys?"
Mikä on kun äidit sinnillä sietävät paskaa oloaan. En ihmettele yhtään.

Minä haluaisin hirveästi olla iloinen ja pystyvä ja aktiivinen ja tehdä muutakin kuin itkeä ja imettää ja tiuskia ja vittuilla ja vihata kaikkea.

Tämän nyt arvasi. Helvetti.

 En suostu käyttämään tilasta englanninkielistä nimitystä. Se on mielestäni halventava. Jo siinä, ettei suomenkielistä vastinetta ole määrätty.

27.6.2012

Kusipää

Postissa tuli paketti. Jälleen jeesustelukortti äitini sukulaiselta. Jeesustelunkin sietäisi, mutta paketti sisälsi the ultimate vittuilulahjan: konttauskypärän.

Koska mieliala on paska ties monettako päivää, kilahdin ja lähetin sen saatanan kypärän akalle takaisin. saatteessa mainitsin loukkaantuneeni.

Pidätän itselläni edelleen oikeuden kiskoa herneitä nenään. Konttauskypärä alle kaksiviikkoiselle on mielestäni nimenomaan vittuilua eikä mitään muuta.

Että jatkan kusipäälinjalla. Toiminut tähän saakka, mitäpä tuota vaihtamaan.

Kyllä on kivaa olla fiksu ja kypsä.

26.6.2012

Tikki

Kun lähdetään siitä perusasetelmasta, että mikään ei saa sujua jouhevasti ja letkeästi päästään neuvolatädin kotikäyntiin. Ja leikkaushaavan tikkeihin.

"Miksei sulle laitettu niitä niittejä? Täällä käytetään aina niittejä."
"Leikkaava lääkäri kysyi onko nikkeliallergiaa ja kerroin, että on."
"Aijaa, no sehän on ihan hyvä huomio."

Kuinka ollakaan, pyhistä johtuen tikkini saivatkin siis muhia mahassa normaalia pidempään. Ne kasvoivat siis kiinni ihon alle. Oli taas ihan helvetin kivaa pötkötellä sohvalla kun täti ähisee, että joutuu nyt kaivamaan eikä tiedä mitä näille pitäisi tehdä. Olen muutenkin ihan riittävän kehno kaikkien neulojen, veren, haavojen, ompeleiden sun muiden kanssa. Aikansa otti, kipeää teki ja päälle vielä saarna, että iho on kiinni, mutta sisukset ei, eli mitään ei vieläkään saa tehdä. 

 Lapsi on kasvanut viidessä päivässä 150 grammaa, mikä on hyvä juttu. Sen tulee kasvaa vielä reippaasti ennen kuin herättämisen saa lopettaa. Helvetti. 

 Imetys alkoi jo sujua, mutta otti takapakkia. Tytär ei viitsi avata suutaan riittävästi. Siitä on ilmeisesti hauskempaa vaan lupsuttaa (edelleen nahatonta) nänniä. Ja äiti ei joka kerta viitsi riidellä, koska lapsen on saatava ruokaa. Ja kuinka käy sen turvallisuudentunteen jos aina pitää tissin kanssa riidellä. Kyllä: koen hirvittävää epäonnistumista, epävarmuutta, ahdistusta ja kunnianhimoa imetyksen suhteen. Pakkasessa on maitoa, mutta pulloon ei ole vieläkään koskettu. Voiko tämän liittää CV:n meriittilistaan? 

 Menen nukkumaan noin 45 minuuttia ennen seuraavaa syöttöä. Toivottavasti yhteen menoon. 

 Neuvolatädin poistuttua hoksasin, että portinpieleen oli jäänyt Sepän juhannuksena toimittama isän tuliterä hautaristi odottamaan siirtoa hautuumaalle. Miksi tämä kaikki on niin loputtoman tragikoomista? 

24.6.2012

Tissi

Olen tissi. Olen iso, kipeä tissi. Olen tarpeellinen ympäri vuorokauden, vähintään kolmen tunnin välein.

On varsin mieltäylentävää googlettaa oikeaa imuotetta neljältä aamuyöstä, kun viimeisetkin ihoriekaleet ovat kuoriutuneet nännistä. Minä tiedän millainen on hyvä ote. Me emme sitä aina saavuta. Itsestäänselviä ohjeita ei oteta vastaan.

On mahdollista elää neljän tunnin yöunilla, joita nautitaan puolentoista tunnin pätkissä. En tosin tiedä kuinka pitkään. Kieltämättä alkaa ottaa koville.

Neuvolantäti saapuu huomenna. Luovutin. Haluan eroon näistä helvetin tikeistä. Ja varmuuden, että tytär kasvaa. On tosin ihme jos ei tällä ruokinnalla kasva.

Joka tapauksessa. Juhannuksesta selvitty. Kävin pihalla kahdesti. Korviketta ei kulunut. Lypsykone on mahtava. Vaippoja hankittu lisää.

Mainittakoon, että sankarillisesti lapsi ei ole nauttinut lypsyn tuloksia pullosta. Tyhjemmästä tissistä saa paremmin kiinni. Luojan kiitos.

Viime viikonlopun paska-aivokätilö ahdistaa kommentteineen edelleen. Pahasti. Kuinka näistä saisi päästettyä irti?
Toinen päivä leikkauksesta: "Etkö sä oo vielä saanu vaippaakaan vaihdetuksi?" Itkin kivusta, kun piti vessaan ja narttu jätti kipuläkkeet tuomatta.

Seuraavaan syöttöön on 1,5 tuntia.

20.6.2012

Tytär

Meillä on tytär. Hän on aivan käsittämätön. Miten on mahdollista, että minun sisälläni on tapahtunut jotain, minkä lopputulos on meille täydellinen.

Huomenna päästään kotiin.

Sektio oli hirveä. En usko, että se kuva tulee koskaan muuttumaan. Aivan helvetillistä, piste.

Mieliala yllättävän ok, lukuunottamatta yhtä vittupääkätilöä, johon voi palata.

Olisin toivonut, että Suomen oikeuslaitos kunnioittaisi lapsivuodeaikaa, mutta todistin aamulla hovioikeudessa. Tässä sitten itketään mulkkujuristin ilkeitä kommentteja, ikään kuin ei parempaa olisi. Muistan tässä tilassa juuri ja juuri oman nimeni, en neljä vuotta sitten tapahtuneita, minulle merkityksettömiä tapahtumia. Vituttaa. Tämä 500 euron uhkasakkoa vastaan.

Joka tapauksessa. Tytär on ihme. 3430 g, 45,5 cm. Jokainen millimetri maailman tärkein. Minun kalleimpani.

Jatkan itkua.

14.6.2012

Kun ei onnistu

Unta tuli yön aikana nautittua ainakin kolme tuntia. Kahden jälkeen havaitsin, että koiralla on jokin hätänä. Kaveri ei sairasta eikä kitise koskaan. Aamuyöstä on varsin hankala tavoittaa eläinlääkäriä. Kipulääkettä reppanalle naamariin, keksipaketti puolison kanssa pökkiin ja unen päästä kiinni. Kyllä, tunti sitä (uni-)iloa riitti.

 Odotan, että kello tulee kahdeksan ja joku eläinlääketieteestä tietävä hinautuu töihin. Ei ole koira nimittäin hyvässä kunnossa. Asia pitäisi saada kuntoon aamupäivästä, kun iltapäivällä pitää olla keskussairaalassa.

 Miten tämä voi aina olla tällaista? Eikö mikään voi koskaan toimia ihan tavallisesti? Kuinka moni viettää sektioaattonsa yön kontillaan lattialla kipeän koiran kanssa?

13.6.2012

Jaiks

Viime yö oli kummallinen. Heräsin aamuyöstä kauheaan päänsärkyyn, jonka kanssa yritin toki elellä muutamia tunteja suhteellisen vakuuttuneena kauheasta myrkytyksestä. Nousin, mittasin jokseenkin kohtuullisen verenpainelukeman, söin voikkarin ja kiipesin yläkertaan takaisin nukkumaan.

 Puoliso herätti kummallisen aikaisin. Sanoi päästävänsä koirat ulos ja lähtevänsä kalaan veljensä kanssa. Kerroin että selvä. Havahduin jonkin ajan kuluttua koiria sisälle päästämään ja siirryin alakertaan nukkumaan.  Heräsin törkeään janoon ja kammottavan hikisenä.

 Hain päivän lehdet postilaatikosta. Päivän anti löytyi taas mielipidepalstalta:

Tervetuloa suvaitsevalle ja liberaalille Pohjanmaalle! 

Viihdykkeeksi kävin puutarhaliikkeessä hankkimassa muutamia kesäkurpitsan taimia, missä ei ole mitään järkeä, sillä kurpitsat maksavat 99 senttiä kilo. Toisaalta, vekkulin oloisia vihanneksia on heinäkuun lopulla kiva saalistaa pihalta. En tosin edes pidä kesäkurpitsasta.

 Puoliso sai saalista. 

Silakoita. 
En kuollaksenikaan muista saako raskaana syödä silakkaa (olen tähän muutamaan otteeseen viimeisten 38 viikon aikana sortunut). Hauen muistan ja sen, ettei neuvolassa tiedetty ovatko ahvenetkin kiellettyjen listalla. Joka tapauksessa, aion syödä tänään savusilakoita.

Puolisolla oli matkassaan myös ylläri: 

Matkaväline. 
Että nyt voidaan kiertää kaikki kesätapahtumat pahassakin tungoksessa. Useita vuosia. Jee!

Musta tulee ylihuomenna äiti.

12.6.2012

Liplaplaplap

Ois vaan niin mahtavaa kun ei koko ajan sylettäisi. Laskuri tikittää, raks raks, kohta maha halkaistaan ja siinä sitten ollaan ja ahdistutaan ja epäonnistutaan ja opetellaan elämään tavallista, riittävän hyvää elämää suomenruotsalaisessa pikkukaupungissa, jossa on oltava onnellinen ja leppoisa ja helppo.

 Hoksasin, että ensi viikon viikonloppuna on juhannus. No kuinka käy jos vaipat ja korvike loppuu? Entä jos liikennemyymälässä ei ole sopivia tuotteita? Mistä helvetistä minä tiedän mikä on sopiva tuote? Näille luontevana jatkona toki: Onko meillä elävä vauva? Olenko minä elossa? Päästäänkö me ikinä siitä sairaalahelvetistä kotiin? Saanko mä juoda juhannuksena lasin viiniä?

Aiomme siis mennä puolison kanssa kauppaan ostamaan vaippoja ja korviketta. Ja taas saa ähistä omaa epävarmuuttaan ja mahaansa sen helvetillisen vaippahyllyn edessä ja väistellä tietäviä ja osaavia katseita. Valitsemme joka tapauksessa marketeista sen, joka ei ole lisääntymiseen rohkaisevan luterilaisen herätysliikkeen kannattajien suosiossa.

 Huomautettakoon, että minusta kestoilu on ihastuttava ajatus. Minä olen kuitenkin (inho)realisti. Mielestäni asiaan voi palata myöhemminkin, oletan että vouhotettavaa on ihan kertakäyttöistenkin kanssa näin alkuun. Pisteet ja kumarrukset ja reippaat hurrahurrahurra-huudot niille, jotka alusta saakka pinnistelevät ja maailman pelastavat.

Mahdolliselle lapselle (kun ei konkretisoidu, niin ei sitten millään) on vihdoin valmiina ja testikäytettynä pesä.
Kärry on siis suosikkiliikkeestäni Biltemasta, jonne silloin tällöin teemme puolison kanssa romanttisia retkiä. Näin hienon punaisena sitä ei saakaan, puuosat tulevat käsittelemättöminä, mutta meillä sattui olemaan pieni pöntöllinen peruspunaista maalia, kun noin vuosi sitten sain ihan helvetin hyvän idean maalata vessan kaapinovet.



En tiedä mitä helvettiä noiden testikäyttäjien kanssa on tehtävä. Vaunuun on toki hankittu metallinen järeähkö kissasuoja, mutta tajuaako ne pysyä poissa lapsen naamasta ilman pakkokeinoja - en osaa sanoa. Ahdistun siis. En ymmärrä kissoja. 

Karsee päänsärky. 

11.6.2012

Ounou


Jos nyt ei pauku lastensuojeluilmoitusta niin ei koskaan. 

MÄ OON OLLU NEUVOLASSA ERIPARISUKISSA. 


Voi paska. 

:( 

Viimeinen

Kävin toivoakseni todellakin viimeistä kertaa neuvolassa. Harmillistahan asiassa on se, että siirryttäessä lastenneuvolan asiakkaaksi on sama eukko vastassa. Toisaalta, lapsen isä saa mielestäni hoitaa käynnit jatkossa.

Edelleenkään en ymmärrä, miksi laitoksessa piti käydä, mutta kävin kuitenkin. Tulihan siinä poistuttua kodin ulkopuolelle. Verenpaineet päin helvettiä ("sehän on ihan hyvä paine - sulle"), paino vetelee uskomattomia lukuja ("tuntuuko että ois jaloissa painetta, että nestettä kertyy?" Arvelin ääneen, ettei kukaan voi syödä viikossa vastaavaa määrää rasvakudosta itseensä).

"Tuntuuko, että se olisi jo kääntynyt?"
Teki mieli lyödä.

Pientä kinaa saatiin melkein aikaiseksi kotikäyntilässytyksestä. Minulla ei ole tapana päästää kotiini ihmisiä, joista en pidä. Kerroin, että lapsen isä voi tuoda sen punnitukseen. Ihailtavan sujuvasti rouva ohitti kommenttini ja kertoi, että minun on kotiuduttua hänelle soitettava, niin viimeistään Juhannuksen jälkeen hän sitten saapuu.

 Olen kahden vaiheilla: ollako taas kerran epäkiitollinen paskiainen, joka lapsensa terveyden ja hyvinvoinnin riskeeraa ja tekee oman päänsä mukaan; vaiko luottaa systeemiin, joka on laadittu vain äidin ja lapsen hyvinvointia silmälläpitäen (ei toki kyttäys mielessä), mutta aiheuttaa ahdistavuudellaan lähes fyysistä pahoinvointia. Minä en halua sitä naista kotiini. Ymmärrän toki, että kyseessä on palvelu, jonka on tarkoitus tukea ensinnä lasta ja siinä sivussa koko perhettä, mutta ei helvetti. Hyvää tarkoittavaan systeemiin luottaminen on kostautunut useampaan otteeseen viimeisen yhdeksän kuukauden aikana. Koen muun muassa seulonnoista jaettavan ennakkotiedon hyvin ristiriitaisena ja riittämättömänä. Seulontaa ja neuvolan kotikäyntiä on toki typerää verrata, mutta samaan nippuun ne minun silmissäni osuvat: etsitään virheitä.

"Oisko sulla jotain kysyttävää?"
Miksi minä kysyisin yhtään mitään, kun en koko raskausaikana ole saanut yhteenkään kysymykseen hyvää vastausta. Hohhoijaa. Vielä vähän.

 Voisi olla järkevää poistua hetkeksi kotoa, mutta ulkonaliikkumisangstiani lähinnä korostaa paikallisten käsittämätön tapa tuijottaa. Minusta on vain kertakaikkisen vastenmielistä, kun kävellessäni vastaantulijat möllöttävät mahaa jokseenkin aivottoman näköisinä. Joo, on se iso. Onko se nyt ihan oikeasti niin älytön mysteeri, mitä siellä sisällä on? Jos tepastelen 15 metriä neuvolan ovelta autolle ja kolme isäntää ehtii matkan aikana loksauttaa leukansa rinnuksilleen, niin ei helvetti. Neuvolan naapurissa on varaosaliike.

 Ensimmäisiä oppimiani asioita elämästä on ollut se, että toisia ei saa tuijottaa eikä varsinkaan osoittaa sormella. Se on nimittäin epäkohteliasta ja sivistymätöntä. Jos jonkin asian toivon voivani opettaa lapselleni, se on nimenomaan tämä.

Että tänään on jälleen angstipäivä.

10.6.2012

Säilö

Hirvittävän muutaman päivän kestäneen ahdistuskiukkuitkuvitutushelvetin päälle söin suurehkon pizzan ja puolikkaan vesimelonin - olo on toistaiseksi parempi. Ilmeisesti fyysinen kuvotus jotenkin kumoaa psyykkisen kuorman ja olo tasapainottuu. Siinä jollekulle gradunaihe.

 Suunnatonta ahdistusta olen repinyt viikko tolkulla siitä, mihin lapsi laitetaan sen saavuttua kotiin. Kuten sanottua, pinnasänky tuli talon mukana, mutta se ei mahdu mitenkään hyvin ja kivasti makkariin. Puoliso otti ja käänsi sängyn (se antiikkirotisko ei ole ihan kevyimmästä päästä), mikä oli sinänsä hyvä idea, mutta aiheutti lievän maailmanlopun, koska järjestys on nyt ihan paska enkä kestä mitään ja nyt se pikkusänky ei ainakaan mahdu mihinkään. Hele.

 Alakertaan lainattu kehto osoittautui paskamaiseksi kattoonpultattavaksi - kiitos 80-luvulla remonttia tehneen ääliön. Kipsilevy pitäisi kieltää. Että se siitä. En nauti riskistä, että kersa tömähtää kehtoinen päivineen lattiaan.

 Kelan pahvilaatikkokin tuli heitettyä keräykseen (teki mieli iskeä mukana koko sisältö). Paineen ja vitutuksen ja kiukun keskellä sain kuitenkin mielestäni loistoidean.

Bilteman puutarhakärry. 
Kelan laatikossa tullut patja osuu melkein sentilleen kärryn pohjalle (pari senttiä kutistettavaa). Päädyt irtoavat kätevästi jos lapsella onkin yllättäen pituutta ja liikuttelu on näppärää (tosin kolisee). Korkeus jokseenkin matala, mutta ajattelin kokeilla kissalla onnistuuko nostelu myös makuuasennosta. Pehmoviritystä kehiin ja vot! Ei tarvitse läksiä dyykkaamaan sitä FPA-laatikkoa. 

 Jos idea on paska, siirtyy kärry takaisin puutarhahommiin ja lapsi kainaloon tms. Tosin eikö lapsi tarvitse jonkin säilytyspaikan, eihän sitä voi jatkuvasti kantaa (asia, joka on toki hyvä ottaa huomioon viisi vuorokautta ennen leikkausta). 

 En ole tohtinut avautua äitiyspakkauksesta ja sitä kohtaan tuntemastani inhosta ja katumuksesta sen kummemmin, sillä olen mielestäni jo ihan riittävän epäkiitollinen paskiainen. Kuitenkin on jäänyt kiinnostamaan, että onkohan joku jossain saanut sen muovilakanan palasen suorakaiteen muotoisena. Minä olen erittäin kehno leikkaamaan suoraan saksilla ja kadehdin suunnattomasti ihmisiä, joilla tämä taito on, mutta sen verran jännää jälkeä on meille saapunut lakanapalanen, että on tainnut olla pahempi darrapäivä projektityöntekijällä pakkaustehtaassa. 

 Keskityn pysyttelemään yhtenä kappaleena. Aion tänään syödä ihan helkkaristi sipulia, chiliä ja ruisleipää. Eikös nekin kohta kielletä. 




9.6.2012

Seinä

Kivasti on tultu nyt siihen pisteeseen, etten enää tiedä mitä tehdä. Ulvon kolmatta vuorokautta välillä sievemmin, ajoittain on kauneus kaukana. Eilen päästiin jo siihen pisteeseen, että astioita särkyi. Ei tosin minun toimestani. Tilanne ilmeisesti kiristää myös puolison olemista. Ja minun pitäisi toki huolehtia hänen olostaan naisena ja äitinä ja vaimona ja ties missä roolissa. En minä jaksa, en minä pysty.

 Olo on vaan niin saatanan petetty. Missä se mainostettu ihana raskaus on? Kun ei saatana ole vielä näkynyt? Elinaikaa on enää alle viikko - lienee lastensuojeluasia, mutten osaa suhtautua valoisamminkaan. Alusta asti yhtä paskaa, ja joka kerta kun arvelee, että jos nyt annettaisiin paskiaiselle tauko, niin uutta helvettiä niskaan.

 Minä olen kateellinen niille, jotka saavat vahtia supistuksiaan ja olojaan ja tuntemuksiaan ja repiä vitutusta syntymän hetken määrittelemättömyydestä. Minulla on lappu, jossa on kellonaika. En jaksa edes kiinnostua koko paskasta: eikö ole aivan sama onko vittumainen kipu supistus vai kersan möyrimisyritys. Lienee pääasia, että jotain tuntuu - silloinhan se on hengissä.

 Miksei tässä voi olla mitään luonnollista? Miksi alusta lähtien on pitänyt pelotella ja medikalisoida ja tahrata koko lapsi? Ja kun viimein päästään loppusuoralle, sen syntymästäkin tehdään luonnoton.

 Minä en tiedä mitä tehdä. En pysty syömään. En juuri nukkumaan. En huolehtimaan. Miten tähän voi lapsen tuoda?

 Minua pelottaa.



Edit. Näillä paineilla olisi varmaan hyvä soitella osastolle tms. mutta ei huvita. Viimeinen mitä tähän kaipaa on lauma lapsenpäästön ammattilaisia.

7.6.2012

Loppukiri

Nukahdin tehokkaat päiväunet noin neljän tunnin yönien päälle. Kas kummaa, olo ei ole niin surkea ja kaikki ihan paskaa ja koko maailma vain minua vastaan juonimassa. Kunhan puoliso saapuu takaisin kotiin evakosta ja ruokkii, olo saattaa olla vielä parempi.

Lastenhuone valmistuu. Aiheesta on todistusaineistoa. Mitään järkeähän projektissa ei ole, sillä oletan, että kersa ei osaa vielä pariin vuoteen kaivata omaa huonetta, saati että se menisi sinne nukkumaan. Joka tapauksessa, yritetty on.

Aion lyhentää verhot seuraavien kahden vuoden aikana. Ja vaihtaa lampun, joka tuli talon mukana. 

Uupuvan tapetin tilalle iskettiin näppärästi säilytystilaa. Tuo vihreän sävy on aivan käsittämättömän mahtava. Voisin mennä sen kanssa naimisiin.  

Yläkerran vessa. Note to self: jos sinne yrittää poikittain, jää mahasta kiinni. Tekee kipeää ja on nöyryyttävää.




Herne & Nenä

Olen tunnetusti erinomainen tempomaan herneitä nenään, mutta oletettavasti nykyinen tila herkistää normaaliakin syvemmin loukkaantumaan tai vähintäänkin puhkianalysoimaan sanasia, joita kanssaihmiset suustaan päästelevät. Jos ei varsinaisesti jaksa edes loukkaantua, niin pidätän oikeuden kunnon vitutukseen.

Olen yrittänyt ihan oikeasti taas kerran hillitä itseäni, enkä vastannut paskamaiseen sävyyn lapsuudentoverin lähettämään sähköpostiviestiin. Hän tarkoitti hyvää, mutta minä loukkaannuin ja ärsyynnyin ja laadin luonnollisesti aamuyön tunteina jokseenkin rikinkatkuista ohjeistusta siitä, mitä kannattaa kirjoittaa ja mitä ei.

 Tulin loppujen lopuksi siihen tulokseen, ettei minulla ole oikeutta vaatia toisilta sitä, mitä vaadin itseltäni. Itselleni rakennan ihan omat raamit, joiden mukaan koetan elää; jokainen kehittäköön omansa - tiettyjen kulttuurin ja yhteiskunnan asettamien rajojen mukaan. Ihminen on ehkä siedettävämpi, mikäli hän onnistuu säilyttämään prosessissa jonkinlaisen herkkyyden.

 Silti minua vituttaa: "Ilmottele sit miten sektio meni". Lause, jolla tarkoitetaan vain hyvää ja minä tiedän ettei minulla ole oikeutta loukkaantua. Sekin vituttaa.
1. Jos sektio menee huonosti a) lapsi kuolee, b) lapsi vammautuu, c) minä kuolen, d) minä vammaudun. Tämän realiteetin kanssa eletään näin alkuun ja itseasiassa hyvin pitkälle.
2. Jos sektio menee hyvin, lapsi syntyy ja on terve. Minun vointini on täysin sivuseikka.
3. On jokseenkin vaivatonta tutustua aiheeseen vaikkapa googlen ja järeähkön lähdekritiikin avulla. Aiheeseen tutustumista ei ole jenkkiläisen tv-tuotannon kuvaukseen perehtyminen, saati satunnaisten keskustelufoorumeiden annin parissa viihtyminen.
Keisarileikkaus EI OLE luomileikkaukseen verrattava toimenpide.
 "Tost ei oo suunta ko ylöspäin." Se tarkoittaa hyvää, se tarkoittaa hyvää, se tarkoittaa hyvää ja minussa täytyy olla jotain vikaa kun näen sen, mutten kykene tuntemaan.

 Toinen ystävä päätti soittaa ja tiedustella: "No mikä sulla on nyt vointi? Ai, ihanaa, että saat sektion! Mikä tossa sun raskaudessa oikeen on ku se on ollu niin vaikee. Nii, et onko sulla jotenki heikko ja kapee lantio tai jotain." 
Tunsin, ei tuntunut kivalta. En nähnyt.


"das gegenteil von gut ist gutgemeint..." 


Pahoittelen aidosti niitä hetkiä, kun oma suodattimeni ei ole toiminut. Se ei valitettavasti ole pettämätön - mikä olisi oikeastaan jokseenkin ankeaa. Pidätän silti itselläni oikeuden kiskoa herneitä nenään. Se suotakoon jokaiselle.

 Näilläkään teksteillä ei ole varsinaisesti tarkoituksena raportoida mahdolliselle lukijalle sitä, miten paljon paskaa tässä joutuu nielemään, vaan pyrkimys jäsentää ja ilmaista omaa ajattelua terveellä tavalla, samalla sitä itse tarkkaillen. Minä kun en jaksa kirjoittaa käsin ja arvostan satunnaista kommenttiakin.

Joka tapauksessa, olen pahoillani tänäänkin suodattimeni heikkouksien äärellä - ja valintojen.

5.6.2012

Tokavika

Neuvolassa:

"Ai, sulla on sektio ensi viikolla. Tuleeko isä sinne saliin mukaan?"
"No kai se tulee."
"Ai, kun monet miehet voi niin huonosti, ettei ne kyllä pysty tulemaan. Kuinkahan käy?"
"No ei mua kyllä kiinnosta muu kuin oma pystyminen."
"Ai niinkö."

"Onko teillä kaikki nyt laitettu valmiiksi vauvaa varten?"
(Ei, kun aateltiin sinne sairaalaan lähteä makuupussi toisessa ja lypsykone toisessa kourassa.)

Eli vanha terkkari on palannut (ja oli kyllä melkoisen palanut). Sinänsä, ei turhaa lässytystä loputtomiin, pihalle vartissa, mitä arvostan. Kovasti kehui sokereitani. Tuntuu tosi kivalta pärjätä edes jossakin asiassa.

Mun toosa on niin kipee, etten saa kiivettyä portaita yläkertaan. Reipas olo. Närästää niin, että meinaa taju lähteä. Puoliso meni veljensä kanssa kalastamaan. Se ei saa tulla kotiin ilman saalista.

Päädyin kuitenkin postilaatikolle. Ystävä oli muistanut. Hyvä päivä! Olen tosi otettu.


Palvelun äärellä

Katselin viikonloppuna YLEn ruotsinkielisestä palvelusta eläinohjelmaa. Harva kyseistä kanavaa katselee, mutta pidän sitä joskus päällä ihan vain siksi, että saan vouhottaa riittävästi puolisolle ja vaatia selityksiä: Miksi majakat ovat niin tärkeitä? Miksi norjalaiset teeveeohjelmat ovat syvältä? Kuka keskusteluohjelman keskustelijoista on ihan oikeasti hurri ja kuka teeskentelee (oma korva ei kerro)? Joka tapauksessa, Kolmårdenin eläinlääkärit halusivat antaa isolle hirviurokselle matolääkettä. Nukutettu hirvi, jonka silmille iskettiin viltti, inisi. Itken ininää kolmatta päivää. En siis Syyriassa teloitettuja lapsia, vaan hirveä, joka asuu naapurimaassa ja sai matolääkettä letkulla mahaan.

 Olen valvonut aamu kolmesta. Yhdeksältä pitäisi mennä taas nauttimaan neuvolapalveluista. En edelleenkään ymmärrä kyseistä palvelua. Osaan mitata paineeni ja punnita itseni kotona ja mikäli joku antaisi pari kipaletta proteiinitikkuja, niitäkin osaisin varmasti dippailla pissaan ja tulkita ihan itse. Eli siirryn muutaman tunnin kuluttua ajamaan keskustan korttelia ympäri parkkipaikan toivossa, että voin käydä kusemassa purkkiin ja mittauttamassa mahan.

 Eilinen oli jokseenkin rankka päivä. Kun itse on viimeisillään raskaana, puoliso sairaslomalla, niin totta helvetissä soppaa on kerralla hämmennettävä vielä pikkuisen, ettei käy liian tasaiseksi. Äitini soitti aamulla, itki ja huusi, ei päässyt liikkeelle yllättäen tulehtuneiden polviensa kanssa. Hyökkäsin paikalle, totesin tilanteen, ajelin sairaalaan, jonka apuvälinelainaamosta hain kyynärsauvat. Itse lainaamon etsiminen otti aikansa, sillä infotiskin tyttö ei ymmärtänyt tiedusteluani sen sijainnista. Hän keskittyi tuijottamaan mahaani. Järkeilin siis kopin sijaitsevan lähellä fysioterapiayksikköä, josta se löytyikin. "No nyt sinun äiti pääse kävele." No ei ihan.

 Kun ei työterveys- eikä terveyskeskuspalveluja alkanut irrota ja kipu vaikutti käsittämättömältä, pakkasin rouvan autoon ja ajoin ensiapuun. Hain pyörätuolin eteisestä ja kärräsin lasteineen tiskille. "Sinä saa nyt odotta. Meillä paljon potilas." Pyysin erikseen hoitajaa auttamaan tuolin kanssa ja osoitin mahaani, joka ihan oikeasti ei ole kovin pieni. Asia meni perille toisella huomauttamalla.

 Kolme tuntia myöhemmin palasin paikalle, juuri sopivasti vastaamaan kysymykseen: "Miten te puhuu ruotsi?". Ainoa 20 000  asukkaan kaupungin terveyskeskuksen päivystyksessä päivystävä lääkäri kun oli noin 25-vuotias lähi-idästä Ruotsin kautta paikkakunnalle hinattu poikanen. Hänen kanssaan olisi sitten pitänyt kivusta lähes tajuttoman suomenkielisen kommunikoida ruotsiksi. "Ollettko sinä tulkki? Meillä ei ole täällä tulkki! Minä autta ruotsikieli jos pyyttä nättisti!"  - Oli asiallinen kommentti, kun pyysin äidilleni lääkärissäasiointia varten tulkkia.

 Tämän jälkeen sain vatsani kanssa hinata hänet takaisin seinän viereen odottamaan vuoroaan. Apua ei tarjottu. Siitäkään huolimatta, että tällä kertaa onnistuin hillitsemään itseni, enkä avautunut kielilaista, syrjinnästä saati muustakaan.

 Poistuin paikalta hieman hengittelemään, sillä en juuri pidä paikallisesta TKsta. Tällä välin äiti olikin asioinut lääkäripojan pakeilla, ja sai reseptin. Panadoleja, saatana. Luonnollisesti hinasin edelleen jokseenkin kipeän, valtavan ja hankalan mahani kera pyörätuolin autolle ja takaisin hoitajien möllöttäessä haavit auki toimintaa.

 Raskaus ei ole sairaus, mutta mielestäni vähintäänkin hoitoalalla työskentelevillä luulisi olevan sen verran tapoja, että edes tarjotaan apua. Siitähän voi aina kieltäytyä. Olisin ihan oikeasti ollut eleestä kiitollinen, ei tämän pallon kanssa niin hauskaa ole pyöriä. Olenko toisaalta kohtuuton, jos oletan, että tilanne olisi toinen jos en käyttäisi äidinkieltäni. Toki olen.

 Minä siitä apteekkiin, kun kipu ei luonnollisesti neljän tunnin istumisella ja paperilapulla laantunut. Apteekissa asiakaspalvelija ihmetteli, että mitä helvettiä tähän lappuun on kirjoitettu. Kerroin sen olevan reseptin, joka on juuri haettu päivystyksestä. Rouva kertoi, että lääkemääräyksessä ei ole mitään järkeä. Mitäpä siihen sitten sanomaan. Hän soitteli lääkärin perään, järkeili sopivan annostuksen; kertoi, että näiden ruotsin poikien kanssa saa useimmiten olla aika tarkkana ja oli vaivautunut.

 Että neljän tunnin nöyryytyksen ja odottelun saldo: 500 mg panadoleja. Samaa paskaa saa ilman  reseptiä. Itse en niin lääkkeiden perään ole, mutta kipu on hirveä asia. Ja sen hoito on Suomessa aivan uskomatonta. Onhan tuo nähty.

 Sinänsä olen tyytyväinen siitä, että tajusin jo raskauden ensi metreillä vaatia raskauteen liittyvän hoidon naapurikaupungissa, jossa myös puhutaan äidinkieltäni. Neljä vuotta sitten lapsuudenystäväni kuoli kotipaikkakuntani sairaalassa sektioon. Kuolemantapauksia oli tuolloin muistaakseni puolen vuoden sisällä kaksi. Siis samassa sairaalassa. Terveyskeskuksen toiminnasta puhumattakaan. En ole vielä kertaakaan törmännyt TKssa kotimaiseen lääkäriin. Päättäjät inisevät resurssipulaa ja päivystystoiminta on luovutettu yksityiselle yritykselle, joka halvimmalla hinaa paikalle (yksinomaan Ruotsista) keikkailijoita. Väittäisin, että jos valvira olisi uskottava laitos, saattaisi näiden pätevyyksissä olla huomauttamista.

En tohdi sanoa, että kotimaisuus on tässä asiassa laadun tae, mutta mielestäni vaatimus - tai edes arka pyyntö - että saisi asioidessaan hoitopalvelujen äärellä käyttää äidinkieltään, on kohtuullinen. Kyse ei kuitenkaan ole kylästä, jossa kuuluisin prosentin tai kahden kielivähemmistöön. Meitä on LÄHES puolet.

 Minä olen väsynyt siihen, että kaiken on oltava kielipolitiikkaa. Ja yllättyikö kukaan lauantaisesta uutisesta?

Siirryn vertailemaan - jälleen kerran - vauvavakuutuksia. Johonkin on raja vedettävä - tässä tapauksessa siihen, että lastani en näiden laadukkaiden kunnallisten palvelujen äärelle vie. Nukkumisesta ei näissä kivuissa tule enää mitään. Kannatti juosta paikasta toiseen ja hinata sitä tuolia. Saatan käydä panadolpurnun äärellä. Ilman reseptiä ja suomen kielellä.

3.6.2012

Hiki

Mullon ihan karsee hiki. Koko talven on pitänyt palella ja oikein raivolla rakastaa öljy-yhtiöitä pitämällä sisälämpötilaa törkeän kuumalla ja nyt on sitten hiki. Toissapäivänä tosin palelsi, sisälämpötilan tipahtaessa ilmeisesti kylmän yön ansiosta kuuteen-seitsemääntoista. Joka tapauksessa, rintamamiestalo hengittää, olkaamme sille siitä työmaahomealtistuneina kiitollisia. Jatkan siis hikoilua. 

 Koska tunnetusti täyshirsitalo on kesällä ihan järkyttävän kuuma, asensimme alakertaan vuoteen. Kunnon helteillä kun makkarissa lämmöt kipuavat vekkulisti lähemmäs kolmeakymppiä, alakerrassa voi nauttia muutaman asteen alhaisemmista lämmöistä. Oletan, että vauva ei nauti kovin kuumista keleistä. Hätätapauksessa voi muuttaa kellariin, mikä on jokseenkin ankeaa. 

 Yritin viettää seesteistä ja idyllistä sunnuntaiaamua lueskelemalla päivän lehtiä ja fiilistelemällä eilisen sateen jättämää tuoksua. Luin lehdet - molemmilla kielillä. Vähemmistö-enemmistölehden mielipidepalsta on varsin mielenkiintoinen. Saan nostettua verenpainetta mahtavasti tavaamalla paikallisten keskustelua kielensä asemasta (johon Hannu Olkinuora härskisti meni viime viikolla lausumaan sanasen, eikä siis asemaan vaan aseman käsittelyyn), uskonnosta (kyllä vain, aluelehdessä keskustellaan reippaasti kristinuskosta) ja RKP:n puheenjohtajataistosta, joka käy "kuumana". Samaisessa lehdessä julkaistiin eilen (2.6.) nuorille pyhitetty mielipideosio, jossa 9-luokkalainen poika julkaisi tulikivenkatkuisen kirjoitelman turkistarhauksen PUOLESTA. En tiennyt sen olevan mahdollista. 

 Joka tapauksessa, idyllinen sunnuntailehtikatsaukseni meni pilalle, sillä söin liian monta hapankorppua ja kukaan ei keittänyt kahvia. 

 Täytynee hinautua yläkertaan vahtimaan puolison touhuja lastenhuoneen parissa. Tapetti loppui harmillisesti huhtikuussa kesken. Tilasin toukokuun 4. päivä yhden rullan lisää. Se ei ole vieläkään saapunut. Yrittäjä, josta olen kovasti pitänyt ja mielelläni hänen kanssaan asioinut, mainitsi tuolloin toimituksessa menevän kahdesta kolmeen arkipäivää. En enää asioi hänen puodissaan. Harmi. Olisi edes tarjoutunut soittamaan ja kysymään missä tuote viipyy, mutta ei. 

 Tilalle on kehitetty tapetiton ratkaisu, joka on ainakin uniikki. 

 Oksennan, jos joku vielä kerran lausuu sektion yhteydessä: voi miten hyvä juttu. 



2.6.2012

Liike

Lapsi ei liiku mielestäni riittävästi. Lasken siis neuroottisena epämääräisten ohjeiden mukaan parin tunnin välein ressukan tahallisia ja tahattomia tönäisyjä. Joka tapauksessa ne ovat vähentyneet. Ahdistaa.

 Omista liikkeistä nyt puhumattakaan. Jos niitä ei tapahdu, ei fyysisesti eikä juuri pään sisälläkään, niin mitä voi odottaa lapselta. Näitä sitten itkiessä.

 Kodin kaaos vituttaa. Puolisolla lisää sairaslomaa (tulehtuneen ranteensa ansiosta), mikä tarkoittaa sitä, etten saa olla juuri hetkeäkään itsekseni kotona. Mitäpä yksin oleskelu ratkaisisikaan, käytän ne hetket useimmiten nukkumiseen. Muutaman tunnin suunnitellulla yksinoleskelulla saattaisi olla jonkinlaista vaikutusta aktiivisuuteen. Sitä ei ole hermostuneen ja olemuksellaan olemassaoloaan anteeksipyytelevän kumppanin läsnäollessa.

 Nukkumisella on paskamainen kääntöpuoli. En millään jaksaisi katsella unia. Tai, mielelläni katselisin vauvalehtien ja -oppaiden mainostamia vaaleanpunaisia happy-unia, mutta omani vietän lähinnä sylkemällä itkevän isäni naamalle. Että hieno ajoitus aivolta alkaa tätäkin traumaa käsitellä.

 Sain oikein pitkät pätkät ohjeita vauvan kanssa harrastamiseen ja aktivoitumiseen entiseltä opiskelutoverilta, jota pyysin palauttamaan minulle kuuluvaa kirjallisuutta. Kantoliinaan vaan ja koirien kanssa harrastamaan ja sitten MLL:n perhekerhoihin ja imetystukiryhmiin ja tutustumaan muihin äiteihin, kotona ei saa homehtua!

 Onhan se toki näinkin, mutta välillä oikein järkyttää miten erilaisissa todellisuuksissa sitä eletään. Toki jo fyysinen ympäristö tekee osansa, mutta entäs loput. Vaikka juoksisinkin kersa repussa paimenessa hurtan kanssa ja osallistuisin joka saatanan kerhoon, jota Folkhälsan ylläpitää (täällä ei ole kuultukaan MLL:stä) ja menisin vielä siihen kunnan kerhoon, joka on kyllä onnistuneesti profiloitunut päihde- ja sossuperheille, olisinko sen terveempi ja onnellisempi? En usko.

 Keskityn siis odottelemaan, milloin tämä paska oikein loppuu.