Näytetään tekstit, joissa on tunniste hämmennys. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste hämmennys. Näytä kaikki tekstit

24.9.2014

Herkkä

Minun lapseni on herkkä. Olen ajoittain miettinyt, olisiko herkkyydelle parempaa sanaa, korvaajaa, mutten löydä. Ujo ja arka ovat negatiivisesti latautuneita ilmaisuja, ne sisältävät jotain ei-toivottua. Minun lapseni olkoon siis herkkä, harkitsevainen, rauhallinen - kuten on isänsäkin (ja minä pienenä).

Ajoittain lapsen herkkyys ahdistaa minua suunnattomasti. Ja niin ahdistaa kai lastakin. Syöksyimme muutamia viikkoja takaperin uuteen muskariin, tällä erää seurakunnan järjestämään (onpahan taatusti suomeksi) ja ensimmäiseen tapaamiseen saapui ennakoitua suurempi joukko lapsia. Lapseni paineistui toisten riehumisesta (ja minä lapsen selvästä ahdistuksesta). Kotonakin piti vielä miettiä kaaosta. Toisaalta en ole luovuttanut, väki jaettiin kahtia ja lapsi rakastaa laulamista. Kyllä minä siinä muutamat Jesset ja Jlat siedän jos tenavalla on kivaa.

Huomaan usein, että lapsi kaipaa ilmiselvästi ikäistään seuraa. Hän juttelee niistä muutamista tutuista lapsista, joita tietää nimeltä. Lapset vain sattuvat olemaan erittäin äänekästä ja otteissaan rajua seuraa. Tapaamisissa siis joko nökötetään äidin sylissä tai tullaan satutetuksi toisten osalta (vaikka äitinsä kyllä saarnaa, ojentaa, muistuttaa, kertaa). Sattumuksia ja läheltä-piti-tilanteita sitten puretaan kotona päiväkausia ja ihmetellään "miksi X huutaa?". "Aijjai, X heittää lapiolla rumasti". "Tulee iso pipi kun X leikkii lähellä."

No siis vittu.

Itkettää ja suututtaa ja vituttaa. Pelottaakin. Sitäkö herkän lapsen elämä tulee aina olemaan? Toisten melutasoon ja riehumiseen sopeutumista? Kiusatuksi tulemista? Voiko uhrin leiman jo hakata otsaan?

Miten tukea lasta pitämään puoliaan? Puoliensa pitäminen, kynsiensä näyttäminen ja omilla jaloillaan seisominen kun tuntuvat olevan tärkeimpiä taitoja, joiden avulla selvitä. Minulle ei kukaan opettanut koskaan miten pitää puoliani, ihan itse olen sen oppinut (ja siinä sivussa ehkä liiankin aggressiiviseksi). Viimeksi viikko sitten sain aikuisten maailmassa selvittää, että minä en ole kynnysmatto, joka suostuu ilmaiseksi tekemään toisten töitä.

Kaipaisin lapselle kaltaistaan seuraa. Rauhallista ja keskittyvää, jonka kanssa voisi vähän riehaantuakin - lapselle ominaiseen varovaiseen tyyliin. Löytäminen tuntuu mahdottomalta. Surettaa.

Ystävä, joka on erityislastentarhanopettaja, katseli taannoin tyttären leikkiä ja mietti ääneen, että siinä leikkii jokaisen montessoripedagogin päiväuni. No sellaisia ei näillä leveyksillä ole; en malta odottaa sitä päivää kun joudun lapsen tunkaisemaan ääriään myöten täynnä olevaan meluisaan päiväkotiryhmään, jossa uupumusta ja sisäilmaoireitaan saikkuileva henkilökunta on saanut hommasta tarpeekseen. Sinne sitten sopeutumaan.

Omat työpäiväni eivät ole pitkiä. Silti lapsen unen levottomuus on suoraan verrannollinen oleskeluuni kodin ulkopuolella. Onneksi hän saa olla vielä kotona. Onneksi. Liekö onneksi vai epäonneksi, että huomaan lapsen reaktiot - joskus pelottaa että ylitulkitsen.

30.5.2014

Naisviha

Viikko sitten tuli uutisia Yhdysvalloista. Kaliforniassa, Santa Barbarassa, nuori mies ajeli päättömästi ympäriinsä ja ampui ihmisiä. Seitsemän kuoli, saman verran loukkaantui. Tietenkin itse ammuskelija otti ja päästeli myös itsensä hengiltä. Myöhemmin löytyi ampujan youtubeen iskemä video, jossa hän ilmeisesti vouhottaa lähes kymmenen minuutin ajan kaikista kohtaamistaan vääryyksistä - naisten toimesta. 

 Ampuja päätti siis rankaista kaikkia, koska koki tulleensa hylätyksi naisten taholta. Ampuja vihasi naisia, koska nämä eivät olleet hänestä kiinnostuneita; ei päässyt poika treffeille, eikä jyystämään. Hänen motiivinsa ajella ympäri kaupunkia ampuen summittaisesti kohti tuntemattomia oli naisviha.

Törmäsin twitterissä lontoolaisen naisen ammuskelusta laatimaan pieneen kollaasiin.




Yhteenvetona siis - kommentoijat ovat kautta linjan sitä mieltä, että tyttöjen/naisten olisi pitänyt ymmärtää antaa ampujalle pillua (ja paljon) - on siis naisten ja feminismin vika, että hän otti ja mäjäytti seitsemän ihmistä hengiltä. Kuvan laatinut Laura Blair kysyykin, onko joku todellakin sitä mieltä, että naisviha ei ole ongelma?




Kun herra Misogynistin ympärillä vähän laantui, on mediassa tulvinut jatkuvalla syötöllä nuorten tyttöjen joukkoraiskauksia ja murhia. Yritän useimmiten olla lukematta verisimpiä ja mässäilevimpiä uutisia kovin tarkkaan, koska ahdistun niistä todella paljon. Tuorein taitaa olla tämä. Yhteistä näille on aina se, että ne ovat kaukana: Intiassa, Malesiassa, kaukana. Vastikään otsikot julistivat, että varsinkin intialaisille tytöille käymälöiden puute on suuri uhkatekijä. Ihan sama uhka on kaikissa maissa, kaikilla mantereilla, joissa vessoja on harvassa. Harvemmin tulee ajatelleeksi, että huussilla on merkityksensä paitsi hygienian, myös tyttöjen ja naisten turvallisuuden kannalta.

Samaan aikaan tulvii uutisia lähi-idästä ja Pohjois-Afrikasta, joiden kivittämällä murhatut naiset ja näiden lapset ovat jostain syystä saaneet mediahuomiota viime aikoina myös lännessä. On järkyttävää, että nainen on miespuolisten sukulaistensa omaisuutta. Toisaalta - saattaahan joskus kotimaisissakin häissä morsiamen isä tyttärensä alttarille, jossa luovuttaa tämän sulhasen hoteisiin. Ihan ei yksi yhteen mene murhan, saati uhkailun, painostamisen, väkivallan ja vapaudenriiston kanssa, mutta jotain yhteistä pohjalla on.

Globaali naisviha tuntuu liittyvän naisen omistukseen, miehen oikeuteen, perinteeseen, aggressioon, tapaan, koulutuksen puutteeseen ja ties mihin. En ole viime vuosina perehtynyt sen kummemmin alan kirjallisuuteen saati tutkimukseen, kunhan pähkäillyt itsekseni.

Kotimaassa uutisoitiin tällä viikolla naisvihan jylläävän verkossa. Sitä tuskin voi olla huomaamatta. Usein kun halutaan puhua naisista vähän halvetavaan sävyyn viitataan vauva.fi -keskusteluihin ja hymähdellään, että siellä ne naiset keskenään äiteilevät. Sivussa on toki Tuksuvihaa, johon en nyt jaksa syventyä. Parin viikon takainen eurovaaliehdokkaan oopperalaulajattaresta täräyttämä huorittelu/joukkoraiskaus/tappojulistus loksautti kieltämättä minunkin leukani ammolleen. Että mitä?!

Nuoriin tyttöihin kohdistuva viha on minusta valtavan pelottavaa. Suosittelen ihan jokaiselle luettavaksi Jenny Siivolan kirjoitusta aiheesta. Se, että aikuiset miehet lähettävä teini-ikäisille tytöille kuvia vehkeistään, ruinaavat näiltä seksiä, kuvailevat ties millaisia akteja etc. on järkyttävää. Ja taas tätä yritetään kaataa nimenomaan tyttöjen niskaan: pitäisi pysytellä pois netistä, ei saisi vastata sedille, ei pitä olla niin sinisilmäinen, ei varsinkaan saisi ottaa itsestä tai kavereita herutuskuvia, pitää ymmärtää.

Kuten Jenny kirjoittaa, ja kuten Ylen MOT:n artikkelissa todetaan: vastuu on hei niillä aikuisilla miehillä, ei alaikäisillä tytöillä. Jos halutaan ajatella vastuun olevan vain tytöillä ja naisilla, siihenkin on ratkaisu - esimerkiksi Saudi-Arabiassa pukeudutaan siten, että miehet eivät missään nimessä saa päähänsä mitään seksuaalista (kuulemma ahdistelu on siellä aivan sietämätöntä).

Ja taas päästään siihen naisvihaan. Millainen on 14-vuotiaita tyttöjä verkossa jallittavan miehen naiskuva? Onko hänen naiskuvansa miehen äidin syytä? Vai kaikkien yhteiskunnan naisten? Sen saatanallisen feminismin?

Työelämässä olen naisena kohdannut kaikkea niin tytöttelystä hymähtelyihin kuin ihan avoimeen naisvihaan "eikö teillä olisi ketään miestä tähän?". Aina se suututtaa ja turhauttaa - jälkeenpäin onneksi naurattaa ja vähän säälittää. Työelämän tai koulutuksen naisviha harvemmin uhkaa kenenkään henkeä. Naisvihan uhreja on vuosittain käsittämättömät määrät - myös kotimaassa.

Raskainta on tämän vihan keskellä kasvattaa tyttölasta. Miten minä hänelle tämän kaiken selitän? 

Piti vielä lisäämäni, että en nyt tässä yhteydessä taipunut käsittelemään enää Boko Haramia saati naisten toisiinsa kohdistamaa vihaa. Kunhan oksensin päälimmäiset. 

27.5.2014

Pojat on poikia?

Myönnän, että sietämättömän raskausajan lievä helpotus oli, kun iäkäs ultrannut kätilö kertoi minun odottavan tyttöä. En kerta kaikkiaan kykene edes pohtimaan, miten olisin suhtautunut uutiseen pojasta. Ahdistunut entisestään? Hyväksynyt asian tyynesti? Katunut? Hämmästynyt? Samapa tuo. Ei lapsen sukupuoli tee kesää eikä talvea, ainakaan suurimmalla osalla perheitä. Ilmeisesti on toki niitä perheitä, joissa hampaat irvessä jyystetään tulemaan sitä poikaa (näinhän perinteisesti on ollut ja maailmalla edelleen on) tai tyttöä ja ei-toivotun sortin saapuessa aloitetaan projekti alusta. Hämmentävää, että vehkeillä voi olla niin suuri merkitys.

Tapasin hiljattain kuuden pojan äidin. Hän oli hyvin erikoisella tavalla valloittava, itsensä ja elämäntilanteensa hyväksynyt, eräänlaista rauhaa ja tyyneyttä huokuva ihminen. Harvinaisuus. Kerroin hänelle pitäväni kuuden pojan äitiä sankarina. Häntä hymyilytti ja seuraavaan hengenvetoon kuuntelin kehuja pienen paikkakunnan lähipalvelujen loistavuudesta - tikattavaa kun on melkein viikottain, hyvin saa lääkärille aikoja.

Koska muhin kaiken aikaa kotona, puutalolähiössä, jossa asuu pääosin eläkeläisiä ja vain muutamia perheitä, vielä vähemmän pikkulapsiperheitä - on minulla aikaa tarkkailla ympäristöä. Meitä melkein vastapäätä asuu perhe, jossa lapsia on laskujeni mukaan ehkä neljä tai viisi - en ole varma. Tyttöjä on yksi, loput poikia. Olen  perheen alakouluikäisen jannun saanut tässä vuosien varrella kiinni muun muassa roskien heittelystä toisten pihoihin, minua on nakattu lumipallolla, tyypin kaverilauma on hyppinyt viemäriputkiremontin aikana kaivetuissa kuopissa ja heitellyt niihin suuria kivenlohkareita etc. Minä olen kotiin saapuessani väistänyt autolla jätkiä, jotka eivät liikahdakaan fillareidensa kanssa kokoustamasta keskeltä tietä. Aina on jotain kuhinaa ja kihinää.

Sain itseni taannoin kiinni minua kautta aikojen suunnattomasti ärsyttäneestä "pojat on poikia" -ajattelusta. Ajatus on vaikea, koska en osaa suhteuttaa sitä tyttöjen maailmaan. Mitä tytöt sitten saavat olla? Hiljaa ja sieviä ja harmittomia ja söpöjä? Pojat subjekteja, tytöt objekteja - tai attribuutteja? Pojat ovat reippaita ja tytöt kilttejä? Loputtomiinhan minä tätä mielelläni pyöritän lämpimikseni - ja pyöritänkin kaiket illat.

Puolisollani oli tänään syntymäpäivä. Leikin supervaimoa ja -äitiä ja leivoin taaperon kanssa aamulla suuren raparperipiirakan. Ollessamme iltapäivästä keittiön pöydän äärellä kahvilla, havaitsi taapero lähestyvän moottoriajoneuvon: "Mpopo!". Ketkäs ne siinä - naapurin alakouluikäiset jätkät, pienellä keltaisella mopolla, ilman kypärää kaasuttelemassa tietä eestaas. Minä kaivoin esiin perheen äidin puhelinnumeron ja lähetin hänelle tekstiviestin, jossa pyysin puuttumaan asiaan lasten turvallisuuden tähden.

Lähetettyäni viestin ja saatuani takaisin lyhyen kiitoksen, kävi minua hävettämään. Velloin aikani kummallisessa "olen kauhea kyylä" -ajatussotkussa, kunnes mieleen tuli, että hei - minä olen aikuinen ja aikuisilla on velvollisuuksia. Jos oma lapseni hölmöilisi yhtä typeriä, toivoisin todellakin, että minuun otettaisiin yhteyttä.

Ei voi mitään, minua ärsyttää se, että naapurin pikkujätkät ärsyttävät minua. Ymmärrän, että on kauhean vaikeaa kasvaa kohti murrosikää (voi perkele mitä ne sitten keksivät), lasten pitää saada törttöillä ja hölmöillä ja näkyä ja kuulua, mutta silti ärsyttää. Ärsyttäisikö samalla tavalla käyttäytyvä tyttö? Vai ärsyttääkö minua se, että oma lapseni, oma puolisoni ja oikeastaan minäkin käyttäydymme pääosin kovin eri tavoin?

Toisaalta niiden isä, joka on mielestäni arrogantti pikkunilkki ärsyttää minua myös - kaikkein eniten.

8.12.2013

Aikuisen vaiheet

Kuten jo jokin aika sitten totesin, olen hiljalleen havahtunut siihen, että lähes jokainen vuonna 2012 lapsen saanut on jo ponnistanut lähtökuopista toiselle (tai n:nnelle) kierrokselle. Mikäpä siinä, lapsihan on aina iloinen asia. Samalla on tullut havahduttua siihen, että minun on jälleen haettava tässä vertaisjoukossa oma paikkani. Uusi lapsi tuo uuden elämänvaiheen - meille ei uutta lasta ole tulossa, vaikka välillä haaveissa sellaisen perään huokailenkin. Toisaalta, meillä ei varsinaisesti esimerkiksi ikä ota vielä pahemmin vastaan, kai se jättää pelivaraa - mene ja tiedä.

Iloisten uutisten keskellä olen hiljalleen tullut siihen tulokseen, että minulle on jäänyt tässäkin suhteessa kummallinen olo. Kun on vihdoin selvinnyt vauvavuodesta, joka kaikessa hämmentävyydessään ja uutuudessaan (puhumattakaan muista vivahteista) oli ilman muuta raskas, käynyt nuuhkimassa aikuisten maailmaa työelämässä ja palannut takaisin kotiin - lillumaan omituiseen tilaan loman, työnhaun, arjessa selviytymisen ja elämän (lopullisen) järjestämisen välille, on uusintakierrokselle lähteneiden keskellä aika yksinäinen olo. Pitäisi tehdä päätöksiä töiden, koulutusten ja muiden - elämään aika voimakkaastikin vaikuttavien elementtien suhteen, mutta kuten sanottua - lillun, kunnes lapsi on mielestäni päivähoidon aloittamisen minimi-iässä. Aikaa on siis ensi syksyyn.

 Minun on jostain syystä varsin haastavaa perustella itselleni, sallia itselleni lilluminen. Ei kerry eläke, ei kerry juurikaan työkokemus, taloudellisesti on toki tiukahkoa, mutta toistaiseksi tullaan toimeen. Saako kotonaolosta sitten nauttia? En kysy, voiko kotonaolosta nauttia, vaan nimenomaan - saako.

Kieltämättä olen saanut itseni kiinni miettimästä, että olisihan tämä oleskelu paljon järkevämpää jos olisin raskaana. Seuraavaan hengenvetoon olen tuntenut kuristavan otteen kaulan ympärillä - ei saatana jos täällä kotona pitäisi olla oikeasti vielä vuosi tolkulla. Ote helpottaa, kun saa ajatella, että päivähoitohakemus on jätetty, siinä on päivämäärä, jonka mukaan voidaan todennäköisesti toimia, ja jos ei voida, niin sitten laaditaan (siis minä laadin) varasuunnitelma tai kiertotie. Hengitystäni huomattavasti avaa se, että edessä häämöttää päivämäärä. En tosin ole vielä ehtinyt käsitellä päivähoidon minussa herättämiä ristiriitoja ja angsteja. Puhumattakaan omista kuvioistani.

Taloon rantautui reilu viikko sitten ikävä flunssa, jonka ansiosta emme ole käyneet kauppaa lukuunottamatta missään. No eihän me muutenkaan käydä, mutta juuri mahdollisuuden rajoittaminen on minulle kaikkein ahdistavinta. Viikossa olen tavannut tasan kaksi aikuista - puolison ja paikallisen kulttuuripersoonan, kun kävin työkeikalla. Kulttuuripersoona virkisti. Puoliso ei.

Joka tapauksessa, huomasin kaipaavani "vertaistukea" (olen surullinen sanaparan kokemasta inflaatiosta) uuteen, omaan elämänvaiheeseeni. Välitilaan, jonka aikana ja jälkeen olisi tehtävä päätöksiä, aloitettava järkevä työnhaku, jonkinlainen muutosprosessi johonkin pysyvään. Tavoitteena siis päästä pois välitilasta, pysyvään tilaan, joka ei olisi liian kuormittava, taloudellisesti vakaa ja mielellään mahdollisimman onnellinen. Hylkäämättä niitä onnellisia, joiden vatsoissa kasvaa uusia, hauskoja vauvoja. 

Ist da jemand?

4.12.2013

Kasvot

Olen ollut viime aikoina hämilläni ilmeisen yleisesti vanhempien (no äitien) kesken vellovista asetelmista. Kaikki lähti tietenkin siitä, että olen lueskellut vanhan koulukaverin pitämää blogia, lähinnä huvittelumielessä - lähdekritiikitön paasaus kun aina välillä hymyilyttää. Ajoittain tekee hyvää, kun saa vähän vihastuttaa omaa verta.

Olen aina ajatellut, että yksi keskeinen ihmisen eläimestä erottava tekijä on se, että eläin pitää huolta omista jälkeläisistään, mutta ihminen osaa pitää huolta myös toisen jälkeläisistä. Muutamaan otteeseen olen erinäisten tekstien äärellä (on niitä muuallakin kuin viittaamassani laarissa) olen ollut syvän hämmentynyt siitä aggressiosta, millä kirjoittajat suhtautuvat toisten lapsiin ja toisiin vanhempiin. Jos kirjoitetaan, että omaa lasta muksiva tenava saa kyllä ansionsa mukaan ja tuta, niin mitä helvettiä?! Suhtaudutaan väkivaltaisesti toisiin lapsiin?! LAPSIIN!? Saahan niin toki ajatella, harva asia on niin kamalaa, kuin että omaa lasta sattuu, mutta jossain välissä olisi ehkä syytä muistaa painaa sitä jarrua. Ei se helppoa ole, meikäläisen itsehillintä on surkeimmasta päästä, muttatota. Huhhuh.

Muutaman kirjoituksessa olen nyt sitten aihepiiriin törmännyt. Koska käytän puhelimesta bloglovin'ia, joka pyörittää tekstit luettavaksi pienempinä raakaversioina, luen harvemmin keskusteluja (ja kommentoin itsekin harvoin). Ylipäänsä vältän keskustelujen lukemista, oli kyseessä sitten hesari, iltapäivälehti tai jokin verenkiehutusblogi. Vapaa kommentointi erityisesti uutistekstien yhteydessä harvemmin tekee kovin hyvää, useimmiten vain pahoittaa mielensä.

Noh, luin sitten muutaman kirjoituksen kommentit. Hämmennyin lisää. Suurehko joukko - myönnettäköön, että hyvin homogeenistä porukkaa - on tosiaan huonosti kärjistettynä sitä mieltä, että toisten lapset ovat kauheita, kiusaavat ja vanhemmat ovat paskoja eivätkä kasvata, ohjaa saati rankaise lapsiaan oikealla tavalla. Samalla syytetään usein "vapaata kasvatusta", josta en ole vielä koskaan löytänyt hyvää määritelmää. Ilmaisua käytetään varsin tehokkaasti siellä sun täällä, aina kun on kyse lapsista ja käytöksestä, mutta voisiko joku selittää mitä se on? Onko se jokin "kasvatussuuntaus" kuten vaikkapa kiintymysvanhemmuus?

Koen myös outona sen, että lapseus - se, mitä lapsi on, tuntuu olevan hirveän hukassa monelta. Lapsi on lapsi, eikä miniaikuinen. Lapsi tarvitsee ilman muuta ohjausta aikuisilta, lähimmin vanhemmiltaan, mutta tarpeen vaatiessa myös toisilta aikuisilta - iän myötä toisia aikuisia tulee toki koko ajan enemmän mukaan. Alle kaksivuotias tuskin tietoisesti harjoittaa järjestelmällistä kiusaamista. Maailma on pullollaan tutkittua tietoa ikäkausista, kehityksestä, oppimisesta - todellako sitä vain harva lukee? On kauhean surullista, jos oma ajatusmaailma toimii siten, että oma lapsi on lapsi, toisten lapset laskelmoivia pikkuaikuisia ja toiset aikuiset välinpitämättömiä.

Lastenpsykiatri Janna Rantala totesi hirveän hyvin jossain (mitä en tähän hätään perhana löydä), että aikuisen tulisi toisen lasta ojentaessaan muistaa säilyttää lapsen kasvot. Se oli mielestäni hirveän hyvin sanottu.

On toki välinpitämättömyyttä, ajattelemattomuutta ja osin puhdasta pahuuttakin, puhumattakaan tyhmyydestä (viittaan nyt aikuisiin). Keskustelin jokin aika sitten ystäväni kanssa, joka toimii erityislastentarhanopettajana. Hän oli työssään törmännyt pieneen, pelokkaaseen erityislapseen, jonka vanhemmat ovat antaneet lapsen katsella telkkarista aikuisten vampyyriohjelmaa, joka pyörii Foxilla. Ajatuskin itkettää.

Kun itse vetää ajoittain oman vanhemmuutensa kaikkine ulottuvuuksineen ihan yli laidan kiintymyssuhdesyyllistymisineen, niin on se toinenkin ääripää. Tietenkin on. Olisi ihan hirveän nastaa olla täydellinen. Onneksi lapseni on.

29.11.2013

Lomalla

Enpä olisi uskonut, mutta alan tottua. Oletan, että olotila on väliaikainen; en ole niin naiivi, että uskottelisin itselleni taivalluksen jatkuvan tasaisena. Joka tapauksessa, on oikeastaaan ihan nastaa, kun aamupäivisin voi heräillä rauhassa, touhuta rauhassa, siirtyä pihalle rauhassa, puistossa sitä vasta saakin olla rauhassa, lapseen ruokaa, lapsi unille ja hiki itselle niskaan. Tai töitä jos niitä on, viime aikoina ei ole juuri ollut. Sekin on ihan hyvä. Joulukuussa arvatenkin saan työn puolesta hypätä minkä ehdin.

Ettei nyt vallan seesteiseksi menisi, olen toki hakannut päätä seinään, en kai muuten olisi minä. Maanantaina varasin lapselle sen kauhulla odotetun 18 kk neuvolan. Täti puhelimessa oli ihan vieras, tiedusteli olemmeko käyneet lääkärissä Björnillä vai Gun-Majlla (muutin ovelasti nimet aidossa hengessä). Kerroin, ettei kummallakaan, vaan sillä suomenkielisellä naisella. Hän ei kuulemma ole enää töissä (good for her), mutta sain valita tarjotuista vaihtoehdoista. Pyysin suomenkielentaitoista, mutta sitä ei täti voinut taata. Vittuilin vain vähän, eli alan kai olla aika zen.

Torstaina sain jonkun kohtauksen, mikä liittyy kolmekymppispapan jälkimainingeissa syntyneeseen ällötiputteluun ja syöpäkauhuun. Soitin uhkarohkeana TK:n ajanvaraukseen, että nyt tuo raskausaikana lervahtanut luomi minusta pois. Puhelinneuvojatäti oli kauhean kannustava ja antoi ajan tammikuun loppupuolelle. Kerroin, että en sitten aamusta pääse tulemaan yksin, tulen taaperon kanssa. Ei kuulemma haittaa, aika kun on hoitajalle, ei kestä kauemmin kuin viisi minuuttia. Tiedustellessani, että hoitajako tuon möllykän pois leikkaa, ei kuulemma. Hoitaja katsoo luomea ja arvioi päästetäänkö minut toimenpidejonoon. Olen edelleen aika zen.

Tänään on älä osta mitään -päivä, mutta on pakko mennä markettiin. Siellä sitten kiemurtelen taas ristiriitaisuuksissani ja nuuhkin kaikkea muovikrääsää, mitä vähän tekisi mieli, mutta ei kuitenkaan yhtään. Tekee mieli hommata lapselle joulukalenteri, jos se vaikka salamyhkäisesti tajuaisikin joulusta jotain. Saako muilta kuin partiolaisilta karkitonta, lelutonta tai krääsätöntä kalenteria? Mistä minä löydän partioilaisen?

Leivoin eilen pullaa, koska oli tylsää. En edes tykkää syödä pullaa. Äitini jaksaa aina intoilla lukemastaan tutkimuksesta, jonka mukaan pullantuoksu luo lapselle turvallisen olon. Lapsi maistoi epäluuloisena palastaan ja tarjosi loput isälleen. Toivottavasti sillä oli turvallinen olo.

24.11.2013

Muuri

Kotiäidin yksinäisyys ei ole mikään uutinen. Siitä on puhuttu, on mietitty ja analysoitu ja keksitty ties mitä luonnollista ja keinotekoista ratkaisua. Kuten taannoinen yritykseni kipaista kerhoon. Olen sittemmin luovuttanut.

Tässä päivänä muutamana osuin hurttaa aamulla lenkitellessä lähipuistoon, tosin siihen vielä onnettomampaan, jossa emme yleensä käy. Sidoin koiran puiston liepeille puuhun ja vapautin lapsen liinasta. Suunnattomasti olen muuten viime aikoina hämmentynyt siitä, että puistoissa saattaa törmätä toisiin ihmisiin. No niin kävi. 
Paikalle saapui minua jonkin verran nuorempi nainen kolmivuotiaan poikansa kanssa. Tytärtä toisten lapset kiinnostavat, on ilmeisesti jännittävä tarkkailla varsinkin isompien touhuja. Hurtta kävi tapansa mukaan haukkumaan ja kerroin naiselle, että voimme lähteä pois jos häiritsee, kyllä se kohta lopettaa. Nainen itse ehdotti, että he voivat pojan kanssa silittää koiraa josko se sillä hiljenisi. No hiljenihän se. 

Vähän siinä juteltiin minkä ikäisiä lapset ovat ja asutaanko lähellä ja onko muita elukoita kodeissa jne. Minulle jäi vaikutelma, että nainen on hoitanut poikaansa kotona jo sen kolmen vuoden ajan eikä nyt suoranaisesti ryve sosiaalisissa kontakteissa. 

Missä vika? Jonkun pulssi saattaisi jopa kiihtyää orastavasta sosiaalisesta suhteesta! Äitikaveri! Seuraa! Puistoseuraa! Kahviseuraa!? Kotiinkävellessä huomasin, etten ollut edes ajatellut kohtaamisen koskaan toistuvan. 

Kieli. Me puhuimme eri kieliä. Minä kieltäydyn kategorisesti puhumasta vapaa-ajalla ruotsia (muun muassa koska olen kusipää). Nainen puhui kyllä suomea, samaan tapaan kuin minä ruotsia, ihan hyvin, ei siinä mitään. Olisin sulattanut ihan mielelläni senkin, että hän olisi puhunut omaa äidinkieltään. Ei siinä mitään vikaa ole, niinhän minäkin teen. 

Omalla tavallaan järkytyin, kun tiedostin, miten syvällä kielen erottava vaikutus minussa on. Minä olen saatana sentään lingvisti. Hanskaan liudan puhuttuja, kirjoitettuja ja viitottuja kieliä. Kaikessa työssäni olen aina eri muodoissaan työskennellyt juuri kielen kanssa. 

No kielen kaverihan on kulttuuri. Jostain syystä muualla Suomessa tunnutaan korostavan sitä seikkaa, että suomenruotsalainen kulttuuri on omanlaistaan ja sitä on vaalittava. No täällähän sitä korostetaan myös, mutta samalla hyssytetään, että ihan se on samanlaista kuin suomalainenkin kulttuuri. En asetelman taustatekijöihin tässä puutu, mutta näin joka tapauksessa on. 

Mitä kulttuuri sitten on? Määritelmiä on monia, enkä perkele niihin todellakaan sukella. Jos kiinnostaa, niin aiheesta on internet pullollaan valaisevia artikkeleita. Joka tapauksessa, kulttuuri on kielisidonnainen, kieli on kulttuurisidonnainen ja sen kylkiäinen on aina tapa kommunikoida, kaikkine ulottuvuuksineen lausutusta nonverbaaliseen. Minä koen, etten hanskaa suomenruotsalaista kommunikointitapaa, koodia, small talkia, ties mitä. Näkymätön muuri on aika hurja, enkä sen yli ole pyristelemässä. Osin syynä on myös se, että olen tällä seudulla kasvanut ja oman kieliryhmän rajat ovat olleet selvät - ne on osattu myös eri ryhmistä väärään suuntaan pyristelijöille osoittaa. 

On aivan käsittämätöntä, että me: kaksi pienten lasten äitiä, samalla asuinalueella, samassa kaupungissa, periaatteessa samassa tulotasossa, mahdollisesti hyvinkin samankaltaisella taustalla olemme niin hirvittävän erilaisia. Minulle ei tullut mieleenkään kutsua naista poikineen vaikka kahville. Minulle ei tullut mieleenkään esittää hänelle ainuttakaan kysymystä. Miksi minä koen enemmän yhteyttä naapurikorttelin somaliäidin kanssa? Johtuuko se lopulta siitä, että me olemme molemmat vähemmistöä? 

Loppujen lopuksihan taustalla on jotain opittua. Missä vaiheessa minä olen oppinut, että me olemme erilaisia? Missä vaiheessa olen oppinut, että kommunikointitapa on erilainen? Maailmankuva on erilainen? Koodi on erilainen? Missä se erilaisuuden rikkaus oikein on? Haluanko minä siirtää tämän käyttäytymis- tai ajattelumallin lapselleni? Miten vältän mallin siirtämisen? 

Revitty muuri. 


Kulttuurieroista jännittävimmin esimerkein kirjoitti hiljan myös Yksis

4.11.2013

Onkssiinävikaa?

Minua on viime aikoina enenevässä määrin ahdistanut - tittitidiididii - tuleva neuvolakäynti. Aiheestahan olen jo kyllästymiseen asti avautunut riittämiin, mutta ahdistaa taas. Edellisestä vierailusta alkaakin olla jo ruhtinaalliset puoli vuotta (mikä ei ilmeisesti ole tarpeeksi), kieltäydyin nimittäin 15 kk tarjotusta ajasta. 1,5-vuotisarviointi häämöttää edessä ja minä en pidä siitä. (Tiedän edelleen, että neuvolassa ei ole pakko käydä, mutta tiedän myös mitä seuraa käymättäjättämisestä).

No, mikä tässä nyt taas ahdistaa? Lapsi kun syö ja kasvaa hyvin, on iloinen, nukkuukin aina välillä, oppii koko ajan uutta ja on pääosin hauska tapaus.

Se ei kävele.

Tai kävelee se, mutta tukea vasten tai yhdestä kädestä kiinni pidellen. Taaperokärryilyyn se jo ehti kyllästyä kun kärryllä ei oikein pääse aina haluamaansa määränpäähän. Muutamia askeleita on otettu niin ulkona kuin sisällä, mutta siihen se jää.

Eli käveleekö se vai ei?

Ilmeisesti yleisenä rajana kävelyn oppimiselle pidetään 18 kuukauden ikää. Ja vaikkei sitä virallisesti ääneen sanota, niin aikaisin aloittanut on ilman muuta paras. Somesta sentään löytyi orastavaa vertaistukea tämänkin aiheen parista. Kävi jopa naurattamaan. No ei naurattanut riittävän kauan.

Mikä on kävelyn raja? Onko tukea vasten kävely kävelyä? Onko muutama varovainen tassutus kävelyä? Minkä helvetin takia lapsen liikkumisesta on tehdävä niin jumalaton mörkö, että minä en juuri muuta ehdikään ajatella näiden arviointikäyntien välillä? Seinien kohotessa ympärillä ja ulko-oven kynnyksen kasvaessa korkeutta onkin hyvä lähteä toistelemaan itselleen jo kääntymis- ja ryömimisajoilta tuttua mantraa: siinäonjotainvikaa, siinäonjotainvikaa. Mistä ei tunnetusti järin hyvää seuraa.

Minua ahdistaa se, että lapsestani on löydetty vikaa siitä lähtien kun se oli 12 viikon ikäinen sikiö. Tuolloin niskaturvotusta oli muistaakseni 0,6 mm ylitse raja-arvon. Tämän johdosta minua oli uhkailtava lapsen todennäköisillä sydänvioilla raskauden puolivälin tienoilla. Ja päälle ne ryömimiset ja konttaukset, jotka kyllä opittiin. En hetkeäkään epäile, etteikö lapsi oppisi kävelemään.

Mikä tässä sitten on pielessä? Mielestäni tärkeintä on antaa lapsen touhuta ja kehittyä omaan tahtiinsa. Juuri siksi lapsi saa syödäkseen tissimaitoa halutessaan. Siksi lapsi saa lueskella halutessaan ja olla sylissä halutessaan. Lapsi saa myös hurjastella, riehua ja hölmöillä - tosin minun lapseni on mielummin rauhassa. Toki nauttien riehumisesta ja hurjastelusta, mutta hillitysti - tässä päästään käsittääkseni kiinni temperamenttiin. Minua ahdistaa se, että ulkopuolelta annetaan melko tiukka raja, jonka mukaan pitäisi olla ja toimia ja ymmärtää toteuttaa vaatimukset. Tai muuten - niin, mitä?

Suoraan sanottuna minua vituttaa se, että minua tyhmemmät ihmiset näkevät kerran puolessa vuodessa lapseni, vetävät hänestä, perheestämme ja minusta äitinä kymmenen minuutin perusteella johtopäätöksiä, joiden perusteella oletetaan meidän toimivan tietyllä tavoin (väärin) ja sitten lässytetään neuvoa tulemaan niin, että minä oksennan kaksi viikkoa (mm. tänne) itsestäänselvää sontaa.

Minun kun on kaikkein vaikeinta suhtautua siihen, että minua pidetään tyhmänä. Minua pidetään tyhmänä jokseenkin usein, sillä olen kyllä ylipainoinen - asia, josta pitäisikin palata vouhottaen, mutta en suhtautumiseen opi suhtautumaan. Tuoreimmassa EMMA -lehdessä oli aiheesta mainio artikkeli. Joka tapauksessa, en kertakaikkiaan kykene sietämään lässytystä tyhjänpäiväisyyksistä ja itsestäänselvyyksistä: "Oletteko koittaneet houkutella lasta kävelemään..". Komisario Palmu ja järjenkäytön mysteeri.

Vai onko pohjalla edelleen vain se, että en kestä sitä, että joku sanoisi, ettei minun lapseni olekaan paras. Tietenkin on. Kestätkö muka Sinä?

Työn alla on myös puolustuspuhe ja oodi taaperoimetykselle. Hohhoijaa, se tulee onneksi jo selkärangasta. Törmäsin nimittäin syksyn mittaan jälleen puolison isoäitiin, jolla oli asiasta mielipide.

27.7.2013

Roinio

Vanha koulutoveri naapurikylästä saa loppuvuodesta vauvan - taitaa saada moni muukin samoilta nurkilta. Vikkelänä myin hänelle meille jo ihan liian heppoisan useaan otteeseen mainitun caboo-liinan. Hyvä jos pääsee käyttöön. Pieniä pitää aina kantaa ja kantoväline on siinä hommassa aika ihana.

Samainen ystävä on tulossa ensi viikolla hankintaansa hakemaan ja kysyi mahtaisiko meillä olla muuta myytävää ihan pienelle.

Pysähdyin. Mietin. Ja sieltä se hulluus iski. Eihän mitään voi myydä, koska ne ovat tyttären. Sehän saattaa vielä joskus tarvita koon 50 söpöjä pöksyjä ja sitä bodya, jossa se oli ihan tosipieni.

Pysähdyin jälleen. Järkiinnyin aavistuksen. Tyttären nukahdettua yöunilleen (voisko se -vittu- nukkua ne joskus vaikka vain viidessä pätkässä tms.) hiivin jemmalaatikoille ja siellähän ne olivat kaikki. Jemmalaatikoita tosin oli olettamani kahden lootan sijaan kolme plus kaksi muovikassillista talvirompetta.

Itku silmässä kävin sitten läpi ne kaikkein pienimmät läjittäen kolmeen läjään - lähtevät, säästettävät ja ehkä-pino. Melkein harmitti, että kaikki vaatteet oli huolellisesti pesty, ne eivät tuoksuneetkaan siltä pikkuvauvalta, joka vain oli ja öllötti ja joi maitoa ja kipisi.

Lähteväpino on korkea, hyväntekeväisyyspino minulla on jo toisaalla. Ehkä-pino on aavistuksen matalampi, voisi olla oikeasti järkevää luopua niistä koon 56 unihaalareista, mutta ne ovat oksettavan söpöjä. Säästettäviä on kaksi laatikollista. En ole varma mikä minuun on mennyt.

Kaiken keskellä sain itseni kiinni pohtimasta, voinko antaa/myydä eteenpäin lapsen ensimmäisen talvihaalarin? Tai sen loistavan fleece-haalarin, jota se käytti ainakin yhdeksän kuukautta (oli muuten hyvä haalari!)?

Minulla on keskiviikkoon asti aikaa järkiintyä. Joo, on meillä iso talo, muttei ehkä kuitenkaan niin iso, että voin varastoida kaiken, ihan vain nostalgianuuhkimistarkoituksessa.

On tietysti se toinenkin tarkoitus ja syy säilöä, mutta sille en anna vielä periksi. Se vasta olisi hullua.

2.7.2013

Duunii

Olen paiskinut töitä vähän yli viikon. Tai paiskinut ja paiskinut. Vanhaan rutiiniin tuli tipahdettua hyvinkin sujuvasti, löysin kuivauskaapista sinne vuonna 2008 unohtamani typerän mukin, kaadoin  siihen kahvit ja ryhdyin töihin.

Omalla tavallaan on huvittavaa palata töihin paikkaan, jossa viime vuosikymmenellä olin suurimman osan kesistä kesätöissä. Onhan tämäkin pätkä osin kesätyö, mutta kokonaisuudessaan kuitenkin lähemmäs puoli vuotta. Viidessä vuodessa harva asia on muuttunut. Työntekijät ovat samoja, kesämimmi on ihan yhtä onneton kuin edeltäjänsäkin, tekniikkaa on vähän uusittu ja se siitä.

Heti ensimmäisenä päivänä olin repiä pelihousuni raapiessani kasaan tiettyjä työhön liittyviä edellytyksiä - kuten tunnukset tietokoneelle ja ohjelmiin. Hölmönä menin myös vaatimaan tekniikan pojilta muutamia lisäohjelmia työkoneelle ihan vain työntekoa mahdollistamaan ja helpottamaan - vaatimukseni päättyi siihen, että hipsterijannu sopersi onnetonta suomeaan ja minä jyrisin, että kerronko minä hänelle, miten hänen pitää työnsä hoitaa.

Koneella ei ole pyytämiäni ohjelmia, sain lohdutukseksi uuden näppäimistön.

Istuminen tunnetusti tappaa. Kroppa keräsi ensimmäisen viikon aikana kolme kiloa nestettä. Järkytyin.

Lapsi on erittäin eroahdistunut. Sinänsä omaa sopeutumista, ikävää, huolta ja huonoa omaatuntoa helpottaa se, että lapsi on kotona isänsä kanssa. Käyvät yhdessä kaupassa, hiekkalaatikolla ja sukuloivatkin kaiketi vähän (mistä ahdistuin, mutta tajusin pitää turpani kiinni). Työpäivän päätteeksi kotona odottaa lämmin ruoka, aavistuksen ahdistunut puoliso ja vaihtelevan kiukkuinen/iloinen tytär.

Aamulla on vaikea lähteä töihin lapsen kiljuessa täyttä kurkkua ja ojennellessa käsiään isänsä sylistä. Reippaana on huiskutettava ja suukotettava heiheit - autossa ehtii tirauttaa pikaitkut. Tytär keksi myös tissilakkoilla, mutta on taas päässyt maidon makuun - käyn ruokatunnilla imettämässä ja iltapäivystyksen iskiessä iltapäivästä myös.

Olo on ristiriitainen, mutta sitä odotinkin. Työminä on yllättävänkin pätevä ja tehokas, kärsivällinen, tarkka ja ajoittain jopa innovatiivinen. Töissä on ihan kiva olla. Ikävä kotiin ei ole niin raastava kuin pelkäsin.

Kotona koen lievää avuttomuutta. Kuinka paljon tukea puolison omaa aikaa ja lapsetonta eloa? Pitääkö minun viettää jokainen sekunti kotona lapsen kanssa, että se saa riittävästi äitikontaktia? Mitä lapsi on päivän aikana tehnyt? Mitä se on oppinut ja kokenut? Onko sillä ollut kurjaa vai hauskaa vai liian tavanomaista tai virikkeetöntä?

Kai tähän tottuu. Palkka ilahduttaa, kodin ulkopuolinen elämä ilahduttaa, ja oikeastaan olen iloinen siitä, että lapsi saa viettää pidemmän pätkän elämäänsä isänsä kanssa. Pelkästään minun seurassani siitä tulisi todennäköisesti ahdistunut kyynikko.

7.5.2013

Hullu

Mua vituttaa. 

Otin eilen yhteen naapurin kanssa. Nukutin vauvaa kuistilla - herra heilui kirveen kanssa kaupungin tonttipalalla hakkaamassa puuntaimia alas. Karjuin sille, että lopeta jo ja pysy siellä omalla tontillasi. Herra totesi sivistyneesti, että ole tyttö hiljaa kun et mitään ymmärrä. Hohhoijaa. Keskustelu ei ollut hedelmällinen, kyllästyin kuuntelemaan naapurin äidin/vaimon herjoja ja toivotin hyvää kesää. Aika reilusti lähti sähköpostia kaupungin viranhaltijoille puutarha- ja rakennuspuolelle. Herran väitteet olivat aika mielenkiintoisia.

Äitini tuli puolen päivän aikaan kylään ja oli järkyttynyt, sillä naapurin herra seisoi tonttien rajalla ja tuijotti täysin avoimesti kuka meidän portista sisään astelee. Onko se normaalia? Kun mun mielestä ei ole.

Minähän tässä hullun maineen saan ja sekopää toki olenkin, mutta mun mielestä ei myöskään ole normaalia, että mikäli perheestäni joku tohtii pistäytyä pihamaalla, liimautuu naapuritalon ikkunaan ainakin yksi naama. Hankkisivat saatana jonkun kanavakortin.

En jotenkin onnistunut kilahdukseni jälkeen millään rauhoittumaan. Verenpaine veteli aika härskejä lukemia. Tajusin sitten mitata kuumeen - no sitähän oli ja on. Vauvan nuha ja flunssa alkaa ilmeisesti olla ohitettuna, mutta mun olo on edelleen kökkö. Ruoka ei maistu ja tekee mieli lähinnä nukkua - kumma kuvotus päällä jatkuvasti. Ja kusettaa.

Kehnoa oloa toki sietäisi, harvoinhan meillä nykyään sairastetaan, mutta mulla ois loppu- ja alkuviikko täynnä työkeikkaa. Rahantulo lievänäkin ilahduttaa, mutta kaipaan myös sitä, että pääsen pois ensinnäkin neljän seinän sisältä - tai neljän silmän edestä. Saan olla työminä.

Työminä astuu kehiin täysipäiväisesti kuuden viikon kuluttua. Hurjaa. Sitä hupia kestänee lokakuun lopulle. Toisaalta mahtavaa, toisaalta hirvittää - kai sen kuuluukin niin mennä.

Lapsen kielen kehitys on aika hurjaa. Neiti rakastaa nykyisin kirjoja ja osaa niistä näyttää muun muassa kukkia ja tipuja (hyödyllistä toki). Vanha lingvisti on ymmällään kehityksen edessä. Siis sehän on jo niin iso, että se ymmärtää asioita. Melkein liikuttava on syöttötuolissa käsky "kädet ylös" suojavarusteita pukiessa. Kohta on synttärit. Harkitsen burleski-teemaa.



Edit. Hulluuttani todistaa lisäksi se, että kilahti taas. Istuimme puolen päivän aikaan keittiössä ruokailemassa koko perheen voimin. Ikkunan kohdalle, pensasaidan viereen pysähtyi keski-ikäinen mies terrierinsä kanssa - ja koira paskantamaan. Flexissä killotti useampi kakkapussi, mutta elettäkään ei herra tehnyt sellaisen irrottamiseksi. Koira valmis ja matka jatkui. No kuka siinä sitten avaamaan ikkunaa ja karjumaan, että voitko hei poimia nuo koiranpaskat mun tontilta. Ei voinut, mutta minä olen hullu narttu. 
Tuli sekin erittäin selväksi. 
Järjestääkö joku taho jotain "pidä turpas kiinni" -kursseja. Voisin osallistua.

3.5.2013

Pipivali

Vauva on kipee ja mä oon vähän kipee. Eli meillä on maailmanlopun nuha. Tiedän nuhan alkuperäislähteen ja olen aavistuksen katkera, mutta yritän olla aikuinen ja tiedostava ja tajuta, että näitä nyt on ja tulee ja menee vielä ainakin miljoona.

Kurjasta olosta on (kai) se ilo, että voin ihan rauhassa kököttää koneella sen sijaan, että piiskaisin itseäni paiskomaan kuulaa tai läähättämään vastaavaa. En kipeenä viitsi. Pitäisi toki imuroida ja kuurata keittiö, mutta eiköhän nekin ehdi.

Muutamia konttauksia kontannut lapsi käytti eilen nuhanenäistä keskittymiskykyään hyväksi ja ryhtyi konttaamaan ihan asiakseen. Itse vietin eilisen olkkarin lattialla kiipeilytelineenä kollegani pahvilaatikon kanssa. Konttaamisen ohella kun seisominen on mahtavaa. Olen varovaisen yllättynyt lapsen harkitsevaisesta laskeutumiskyvystä.

Makkari haisee ihan grilliltä, koska uskon sipulipropagandaan. Normioloissa yliherkkä hajuaistini tulee vihaamaan sipulihoitoa varmasti heinäkuulle saakka, haju kun pinttyy aina.

Poden aavistuksen huooa omaatuntoa siitä, että iskin lapsen kuistille nukkumaan pipistä huolimatta. Toisaalta, ei se kuumeinen ole ja saapahan kiskoa unta pää kunnolla korotettuna.

En ole saanut tehtyä pihalle ja pihan koiranpaskalle yhtään mitään. Stressaa vähän. Tosin ilmeisesti elo on kuitenkin niin stressitöntä, että stressaan jo jonkin verran reilun kuukauden päässä häämöttävää neuvolakäyntiä ja vikalistan pituutta.

Milloin vappukoristeet pitää purkaa pois?

17.4.2013

Ihana piha

Pihasta suli lumi. Prosessi otti tasan kaksi päivää. Tontti näyttää hirveältä, kuten asiaan kuuluu. Pihani on kyllä naapurin kukkakauppiaan mukaan voittanut 60-luvulla kaunein piha -kilpailun, mutta eipä voita enää.

 Vuosi sitten älykäs ja sivistynyt uusi naapuri päätti ottaa ja kaataa tonttinsa rajalta kaikki näkösuojapuut. Tiedustellessani tähän syytä herra kertoi, että leppä levittää punkkeja - ihmetteli oikein jos ei tässä ole aiemmin punkkeja esiintynyt. Olin sanaton. Tonttiemme välillä on tosiaan kolmion muotoinen kaupungin omistama maapalanen, joka on kaavoitettu mun tonttiin. Se piti ostaa viime keväänä pois, mutta hintaa olikin yhtäkkiä tonni enemmän kuin oli tiedossa. No ei ostettu - naapurin herra sen sijaan katsoi parhaaksi raivata täysin metsittyneen palasen epämääräiseksi pusikoksi (että onnea vaan herralle niiden punkkien pelossa, nyt on ötököille heinikkoa).

Puunkaadosta lähtien joka vitun kerta kun meillä joku pistää nenänsä ovesta ihalle, on naapurissa herra tai rouva naama kiinni ikkunassa. Myös ajaessani pihaan kiirehditään joka ikinen kerta tarkkailemaan tilannetta.
Eli sinne meni meidän ihana, suojaisa piha, joka oli yksi syy, miksi juuri tämä talo hankittiin. En tiedä mitään ahdistavampaa kuin kyttäys. Näkösuoja-aitaa on turha rakentaa - talomme on korkeammalla kuin naapurin talo, eli näkyvyys on aina maksimi kumpaankin suuntaan.


Taas olisi listaa, mitä tehdä pihalla. Viime kesänä ei ulkona tullut juuri oltua ensin mahan takia, sitten haavan ja vauvan, lopulta jatkuvasti paskan kelin - ja sen naapurin. Kaiken kukkuraksi jättimäinen omenapuu kaatui keskeltä pihaa syysmyrskyissä - se on vielä raivaamatta pois, sillä vanhusparka joutui toimittamaan näkösuojan virkaa talven (ja se näytti jouluvaloasussaan päheeltä).

Kunhan kuivuu saa aloittaa perusasioista. Koiranpaskaa on ja paljon. Sitä sitten haravoimaan. Isäntä saa hoitaa omenapuun pois - minä joudun vadelmapensaiden kimppuun (en sitten taaskaan voinut poistaa kakkosvuotisia syksyllä). Vatut pitää myös tukea uusiksi. Marjapensaita pitäisi harventaa, niilläkin on ikää.

Kulahtaneiden istutuslaatikoiden tilalle on jo suunniteltu kaksi tai kolme uutta. Myskikurpitsaa, kesäkurpitsaa, purjosipulia, viimevuotiset villirucolat todennäköisesti ehtivät siementää. Jos porkkanaa kokeilisi taas - se ei onnistu ikinä. Monivuotinen yrttimaa pitää huoltaa. Puoliso ruuvasi salaattirännit (paras idea ikinä, onneksi on pinterest) terassin seinään eilen. Pitää vielä keksiä niihin jokin sulkusysteemi, millä saa mullan pysymään kauniisti paikallaan. Sekopäänä yritän taas munakoisonkasvatusta (sain pari vuotta sitten kolme hedelmää!). Harkitsen salkopapua jos jostain löytyisi kohtuuhintaan heinäseipäitä (niistä voisi olla näkösuojaksi). Ja epämääräistä kasaa muita vihanneksia.

Eli uupuu vielä hiekkalaatikko, keinu (ajattelin ostaa HYVÄSTÄ naapurista sellaisen pois, niiden nuorimmainen taitaa olla jo ammattikoulussa) ja leikkimökki. Trampoliineja saa näköjään vaaleanpunaisina ja liukumäkihässäkkä tarvitaan tietysti myös. Lähiseudun leikkipuistot ovat täsmälleen samassa kunnossa kuin 80-luvulla - tosin lahonneempia. Taitaa olla viisainta iskeä oma piha viihdettä täyteen - hoitakoon muut nurmikenttiä. Tälläkin asialla on luonnollisesti ihan järkyttävä kiire.

11.4.2013

No se välikausi

Välikausineitsyenä koen valmistautuneeni orastavaan kauteen osin erinomaisesti - toisaalta olen muutamien yksityiskohtien suhteen erittäin hämilläni.

Perusasiat ensin:

Toimin yleensä kriisien keskellä erinomaisesti. Mitä kipeämpää paskaa niskassa - sitä rationaalisemmin ja tehokkaammin suoriudun. (Kyllä, olen jo vuosia seuraillut YK:n vapautuvia duuneja - saattaisin pärjätä, mutku tota lasta ei oikein voi hinata mukaan - duunipaikat on muuten koodattu: family / no family. Niissä family-paikoissa pitää hanskata ranskaa tai arabiaa.)

Käyn toisellakin sivuraiteella:

Teini-ikäisenä faijan oleskellessa katkolla muiden katkottavien kanssa järjesti katkoa ylläpitävä taho perhepäivän. Siellä sai ihmetellä muita juoppojen läheisiä oikein silmästä silmään ja pääsi tapaamaan faijaa (selvinpäin)  koulutetun päihdetyöntekijän läsnäollessa/johdolla.
Tämä Koulutettu Päihdetyöntekijä kertoi ensiksi yhteisellä luennolla (aiheesta millaista on elää alkoholistin kanssa, voi VITTU!), että hän on sokeririippuvainen ja vuoden sisällä parantunut sokeririippuvuudesta ja laihtunut yli kymmenen kiloa ja perhekin häntä nyt rakastaa. Olin joo 15-vuotias ja kelasin, että ole ämmä hiljaa. 15 vuotta myöhemmin olen edelleen samaa mieltä - tosin nyt sanoisin sen ääneen ja pyytäisin selvittämään, miten Koulutettu Päihdetyöntekijä kehtaa verrata alkoholismia kaikkine sosiaalisine haittoineen sokeririippuvuuteen, jonka ainut haitta on perseen leviäminen (ja hampaiden reikiintyminen & diabetes).
 Noh, henkilökohtaisessa tapaamisessa Koulutettu Päihdetyöntekijä katsoi parhaaksi kouluttaa minua ja piirsi oikein paperille, että millaisia alkoholistien lapsista tulee:

  1.  Pelle
  2.  Alisuoriutuja
  3.  Pärjääjä
  4.  Ylisuoriutuja 

Että siitä sitten valkkaamaan! Silvuplee! En tiijä saako valita useampia.

Mutta sellainen muisto päideriippuvaisen perheen tukemisesta 90-luvun lopulta.


Eteisessä roikottelen jo kuukausia sitten vuodenajoista tietoisena hankittua kuorihaalaria, jonka sisuksiin on kiinnitetty fleecehaalari. Tämä on ilmeisesti se välikausipaketti. Kuoriosa ei pidä vettä niin tehokkaasti kuin jotkut toverinsa, mutta arvelin, että tuo ei vielä tänä keväänä (mikä kevät?) vesilammikoissa ui. Syksy on eri asia, mutta pahoin pelkään, että koon 68 pläjäys ei tuolloin enää mahdu.

Haalariasiat on siis kunnossa (myös kantohaalari, mikä on mahtava, koska normihaalarien lahkeet on aina ihan pirun lyhyet). Pipoja on jos jonkinlaisia itse värkättynä ja ostettuna; on trikoota, merinovillaista aviatrixii, kypäräsorttia jne .

Kysynkin siis:


  1. Millaiset välikausikäsineet tuollainen pieni tarvitsee? Kai se haluaa jo hiljalleen alkaa käpälöidä asioita pihalla. Ja hiekkalaatikkokin saattaa ilmaantua pihaan Katumuksen avustamana. 
  2. Millaiset jalkineet tuollainen pieni tarvitsee? Kävellähän se ei osaa, villasukkia piisaa, kantamiseen on lämmikettä. Mutta jos se saa päähänsä möyriä maastossa? Pitäiskö hommata optimistikumpparit vai tunkea ne kauheat äitiyspakkaustöppöset kinttuihin ympäri vuoden? 
  3. Miten pieni suojellaan auringolta ja kuinka ryppyotsaisesti aurinkoon tulee suhtautua? Ulkoillessa käytössä on ne karseet Julbot. Hankinko läjän uv-suojattuja vaatteita/hamppuvaatteita/hamppukantoliinoja vai annanko olla ihan letkeesti vaan. 
Lapsi on muuten maitoallerginen. En halua soittaa aiheesta neuvolaan. 


Nyt mää imuroin ja teen vähän töitä kun toimintakyky tuntuu olevan olemassa - olisi edes puoli tuntia.

Kuoppa

Piti kertoa ihan oikean työpäivän ja äitiyden niputtumisesta aiheutuneista tunnelmista. No ei oikein irtoa. Piti kertomani myös käytöstavoista meillä vierailleen äiti + 2 lasta -yhdistelmän johdosta. No ei irtoa sitäkään.

Että terveisiä parisuhteen aallonpohjasta. Ilmi tuli asioita, joiden johdosta olen aika palasina. Realisti, mutta revitty. Loukattu, pahoillani, surullinen, vihainen, epätoivoinen, väsynyt. Pettynyt. Pohjattoman pettynyt.

Töitä puskee sisään ovista ja ikkunoista. Itkua pidätellen sovin keikkoja, laadin aikatauluja. Vältän miettimästä kesää ja sen suhteen valmiiksi pureskeltuja ratkaisuja. Katsotaan nyt. Onneksi on työminä, joka on aika kestävä.

Ei liene tarpeen tehdä suurempia uudelleenjärjestelyjä. Perustukset on kuitenkin valettu - nikkaroidaan siihen päälle nyt sitten jotain. Kiirettä nyt ainakaan ei ole.


Sellainen annos sosiaalipornoa tällä erää. Haluaisin väittää aavistaneeni, mutten voi. Ja tästä ei sen enempää.

15.3.2013

Hop

Vauva täytti tänään yhdeksän kuukautta. Tällä viikolla se ryhtyi reippaana myös ryömimään olkkarissa kierimisen ohella. Sen tekee selvästi mieli lähteä tutkimaan eteiseen vievää käytävää ja äidin työhuonetta, mutta kynnys on vielä liian korkea - henkisesti.

Yöt ovat levottomia. Hinkki naamaan äänieristeeksi kolmesta viiteen kertaa yössä. Illalla nukahtaminen on hulinaa. Kainalossa uni sujuisi ja sen aamuyöstä puolison päästeltyä töihin siihen jätänkin - oman nukkumiseni kustannuksella. Neidin toinen hammas ilmaantui ekan viereen alkuviikosta, lieneekö tuo yhdessä tuoreen mobilisoitumisen kanssa syynä levottomuuteen. Emmätiijä.

Vauva ei ole enää niin kovin vauva, sen rannepoimut ovat siloittuneet ja pötköjalat eivät ole enää niin pötköt. Kun suuri osa 2012 äitiytyneistä tuntuu olevan jo uutta mahassa (tai ainakin haaveissa), kävin minä asennuttamassa kierukan. Projekti alkoi tammikuun ekalla viikolla, että kivasti kunnalliselta sen kuitenkin alle puolessa vuodessa sai - hoitotakuu on tosi jees (koskeeko se edes näitä?).

 Kierukkaparka on mielestäni mainettaan parempi (kuparillinen, hormonaalisiin en uskalla koskea - 13 vuotta spärdäreillä pärjänneenä). Sen asennus teki toki kipeää, mutta tuntui lähinnä ilkeältä parin minuutin (tai alle) sukkapuikkokivulta. Katetrointi oli tähän verrattuna aivan omaa luokkaansa. Alle vartissa housut alas ja ylös.

 Uuden masuasukin kanssa elo lähti ihan leppoisasti käyntiin - pientä supistelua, huomattavasti lievempää kuin menkkojen aikaan. Niin - pari päivää. Keskiviikkoyönä hanat auki ja pari päivää on mennyt aavistuksen kalpeana. Vuolas vuoto sai aikaan jopa niin idioottimaisen ajatuksen, että soitin neuvolaan tiedustellakseni, että paljonko on liikaa. Ruotsinkielinen sijainen ei ilmeisesti ymmärtänyt kysymystäni, mutta oli iloinen ja kannustava. Onneksi vuotelu on hiipumaan päin. Varmaan se on muutenkin ollut normaalin rajoissa, mutta tottumattomana kauheisiin kaupan siteisiin ja viime aikoina vähänlaisesti vuodelleena järkytyin.

Kun toiset haaveilevat lisääntymisestä tai lisääntyvät, minä olen tehnyt lievää surutyötä myös sen suhteen, että meille tuskin enää koskaan vauvaa tulee. Raskaus oli hirveä - sairastumisriski on hirveä. En voi asettaa tytärtäni sille alttiiksi ja olen melko varma, että toista kertaa ei puolisokaan vastaavaa katselisi. Liikaa menetettävää. Aivan liikaa.

Kevät on joka vuosi yhtä aikaa ihanaa ja raastavaa.

8.3.2013

Etiketti & liirumlaarum

Eilen oli jännittävä päivä niin minulle kuin vauvalle. Vierailimme (omasta aloitteestani) vain ulkonäöltä tutun Äidin ja tämän kahden lapsen kotona. Visiitin taustalla oli intoni kantaa lasta selässä, mikä vaatii hieman tekniikan hiomista - arvelin Äidin osaavan neuvoa. Kodissa oli ihana kaaos, pikkuneiti oli kuulemma odottanut koko päivän ja vauvamme istua nököttivät keittiön lattialla napostellen kumpikin saman mittanauhan eri päitä välillä vaihtaen.

Minulla oli hirveän kivaa, vaikka piiskasinkin itseäni kotiin saavuttuamme muutamista suusta lennähtäneistä sammakoista ja mahdollisista lapsiperhe-etikettivirheistä, saati pahasta paniikinomaisesta tavastani tunkea uusille tuttavuuksille verbaalinen cv naamalle heti ensitapaamisella. Uutuustuttavuus toivoi, että tapaisimme pian uudelleen, hän on myös paluumuuttaja, jolle kerhoajat eivät sovi ja sosiaalista elämää ei juuri ole.

Siirrymme ikuisuuskysymykseen: Milloin voi ekojen treffien jälkeen ottaa yhteyttä ja ehdottaa uutta tapaamista? Mä en oo koskaan hanskannut tätä. Olen kyllä käynyt aiheesta tuntikausia kestäviä puhelinneuvotteluja ystävien kanssa - viimeksi vuonna 2008 tavattuani puolison. Ei ihan sama asia, mutta tunnistin tunteen.

_______________________________________________

Liirumlaarumit:

En puutu viikon AIHEESEEN tarkemmin (en perkele edes linkkaa), mutta olen samoilla linjoilla Yksiksen kanssa. Minua kuitenkin tällä viikolla aika paljonkin hämmensi se, että mun vauvalla ei ollut sairaalassa ranneketta. Tarkistin asian vielä puolisolta ja äidiltäni, koska olin aika pirun tokkurassa, mutta lapsella ei ollut ranneketta. Sen pikku kopassa luki kyllä kenen vauva se on.

Pikainen gallup ympäri Suomen on osoittanut, että kyllä se ranneke käytäntö on. En hetkeäkään usko, että lapseni olisi vaihtunut ja se on perätilapallopäänsä kanssa ollut aina hyvin helposti tunnistettavissa, varsinkin vastasyntyneenä ollessaan ihan oikeasti aivan eri näköinen kuin muut vauvat. Pointtina tässä hämmennyksessäni on se, että miten sairaalalla on varaa joustaa maailmanlaajuisesta käytännöstä, jolle on hei ihan oikeasti syy. En tosin ole ihan varma onko sairaalassa nykyisin käytössä rannekkeettomuus, pari vuotta takaperin on samassa laitoksessa vauvat kyllä merkattu.


Mieliala on heitellyt valtavasti. Välillä leikin nauttivani kelan kustantamaa terapiaa ja selaan mollista pk-seudun työpaikkoja ja naureskelen kotihoidontuen maksulapuille. Välillä olo on normaali, välillä olen täysin toimintakyvytön. Väitän, että jos täyttäisin muutaman masennuskyselyristikon saisin tulokseksi vähintäänkin lievän - todennäköisesti keskivaikean masennuksen. En ole kymmeneen vuoteen niitä ristikoita täyttänyt (ei niillä parane) ja vuodentakaiseen vaikeaan verrattuna lievä ei tunnu oikeastaan missään. Paitsi parina päivänä viikossa.


Vauva parka on ähnännyt hampaitaan (tai hammastaan) pitkän ja kipeän kaavan kautta. Enää ei nukahdeta söpösti ja rauhaisasti viimeistään ysiltä - meillä huudetaan puolisentoista tuntia kunnes mä nukahdan. Kainaloon sivuvaunustaan vapautettu vauva nukahtaa kun nukahtaa. Kainalosta minuun on yhtä paljon matkaa kuin siitä sivuvaunusta. Yöllä heräillään kunnon metakalla ja hinkkejä on kiskottu typötyhjiksi hartaudella. Tästäkään huolimatta ei meikäläisellä riitä unta enää seitsemän jälkeen, tänään kuuden jälkeen. Syynä toverimme valo. Kaksinkerroin ikkunaan sälekaihtimien lisäksi ripustetut paksut samettiverhot (joita vähän vihaan, mutta ne pitää myös tuulta) ei auta.

Mä saan maanantaina kierukan. Jänskättää. Ajattelin vetää sen alle gramman panadolia ja melkein yhtä ison lastin buranaa. Ja ajella säärikarvat, kevään kunniaksi.
Onneksi kipukin on suhteellista. Jos oikein kovin sattuu - ajattelin muistella sitä katetria.

5.2.2013

Valve ja leipä

Kävin eilen nopealla työkeikalla Runebergin kunniaksi järjestetyssä kulttuuritapahtumassa. Ovella törmäsin sotahistorioitsijanakin tunnetun kirjailijan houkuttelemana paikalle saapuneeseen isoisääni. Meinasin oksentaa ja silmissä sumeni. 

Minulle kerrottiin, että serkkuni (jonka kanssa olen vaihtanut muutaman sanan edellisen kerran muistaakseni 13 vuotta sitten) on saanut pojan. Tämä tietenkin tervehtimättä ja kuulumisia tiedustelematta. Olin raukka ja luikin karkuun sanomatta mitään.

Iltakeikka ja kunnon verenpaineen nousu aiheuttivat tietenkin valvomista. Tyttären ruokailtua tapojensa vastaisesti jo puoli neljän aikaan - minä otin ja valvoin aamu kuuteen. Näppäränä pyörittyäni, herätettyäni puolisoparan viiden pintaan (suuttui ja lähti töihin) kirjoitin ylös kaiken, mikä ahdisti:


  • suku
  • aamulla saapuva nuohooja, jonka tuleminen unohdettiin perua
  • 6 kk:n euribor
  • työtilanne
  • parisuhde
  • isä 
  • lapsi
  • päivähoito
  • raha
Listaa tarkastellessa fiksu olo tuli viimeistään tuon euriborin kohdalla. Nukahdin onneksi hetkeksi. Töiden viimeistely jäi aamupäivälle ja koko päivä on mennyt ihme sumussa.

Eilen sain aikaiseksi kokeilla leivän leivontaa. Päivittäin olen vääntänyt kasan suolattomia sämpylöitä omasta päästä-reseptillä, jonka tulokset jännästi vaihtelevat. Löysin kellarista vihdoin isältä perityn emaloidun rautapadan ja noudatin Yksiksen ohjetta

Tässä se oli vielä ihan hyvä. 


Lopputuloksena hyvänmakuinen lituska. 
Reseptistä sen verran, että helppo kuin mikä, mutta kaikki ei mennyt ihan putkeen. Ihana rapsakka kuori ja makukin oikein nampski, mutta littana ko mikä. Yrittänen lähiaikoina uudelleen. Paistoaikaan saatan lisätä viidestä kymmeneen minuuttia ja harkitsen suolan ja hiivan määrän justeeraamista. En oikeasti tiedä leivontakemiasta mitään - musta vaan tuntuu siltä.


Mun isällä oli tänään syntymäpäivä. Luulin pienenä, että kaikki aikuiset juhlivat synttäreitään kahvin ja runebergintorttujen kera. 

31.1.2013

Virkaminä

Paskaduunikeskustelu on vellonut. En ole valitettavasti jaksanut paneutua asiaan sen kummemmin - olen jäänyt siihen käsitykseen, että herrojen mielestä paskaduuneja ei ole, mutta kansa on toista mieltä. Harva paskaduuneja jaksaa/viitsii/haluaa tehdä, saati suostuu.

No mitä ne paskaduunit sitten on? Omasta näkövinkkelistä harjottamiini paskaduuneihin kuuluu muun muassa tiskaaminen ravintolan keittiössä (olin kyllä vapaaehtoistyöntekijänä EU:n rahoittamana), kusisten pisuaarien peseminen samalla peläten, että joku niitä kärkkyy jo käyttämään (oli samaa EU hommaa). Pikaruokamestoissa en ole töitä paiskinut - on kuulemma aika hanurista, kassallakin istunut vain hippikaupoissa silloin joskus nuorempana. Paskaduuni lienee noin periaatteessa sellainen, josta yhtään ei pidä.

Useamman vuoden tein tietyn alan sisällä paskaduuniksi miellettyä hommaa. Aina sai olla tappelemassa, mutta loppupeleissä hirveästi työstä tykkäsin. Ajoittain tuli kyllä tutuilta ja tuntemattomilta kommentteja, että sä taidat tykätä niistä kun vielä vaan oot siellä töissä.

Kaikkeen työntekoon liittyy toki aina duuniminä. Viime vuosina olen paiskinut töitä (joojoo, akateeminen pätkä(paska?)työläinen) paikoissa, joissa saa olla jokseenkin tarkkana sen duuniminänsä suhteen. Paikkani olen toki valinnut siten, ettei ole vielä tullut ajankohtaiseksi vetäistä jakkupukua niskaan, saati muutenkaan panostaa juuri pukeutumiseen. Kuitenkin, duuniminän on oltava asiantuntija, asiallinen, rauhallinen, kiinnostunut, innostunut, aktiivinen, osaava, aikaansaava, tehokas, miellyttävä ja mielellään myös innostava. Näin alkajaisiksi. Ja jatkuvasti on pidettävä suhteet ja välit ja oma imago ympäristön toimijoiden keskuudessa sopivan positiivisina - sen seuraavan duunipaikan toivossa.

Kun duunissa on innostunut, innostava, osaava, tehokas, kiva, hauska ja aktiivinen asiantuntija niin himassa ei aina huvitakaan olla. Ei jaksa olla. Ei pysty. Ei kiinnosta. Minä en vapaa-ajalla jaksa teeskennellä olevani kiinnostunut kenenkään minulle merkityksettömän ihmisen asioista - ystäviä ei tähän lasketa (ystävät harvemmin ovat merkityksettömiä - heidäthän valitaan). Minä en vapaa-ajalla jaksa hymytä marketissa puolitutuille, jotka urkkivat perheeni asioita tai avautuvat omistaan. Minä en vapaa-ajalla suostu pystyttämään ja ylläpitämään kulisseja kotini, elämäni tai valintojeni kiillottamiseksi. Työn ulkopuolella minä haluan valita ihmiset, joiden kanssa olen tekemisissä ja viime vuosina olen valinnut rajaten ulkopuolelle muun muassa liudan sukulaisia, joiden koen kohdelleen minua inhottavasti ja epäkunnioittavasti.

Olen tässä miettinyt - tekeekö virka vittumaiseksi? Pätkätöissä on oltava kiva ja hyvä, että saa sen seuraavan pätkän. Työtä tehdään käsittääkseni ihan toimeentulon takia, jos samalla saa hoitaa elämänsä sosiaalista ulottuvuutta, niin mikäs sen hienompaa. Duunissa kun ollaan yleensä aika suuri osa päivästä. Koko ajan tulee törmäiltyä - enenevässä määrin väkeen, joilla on ne vakipaikat, jotka ilmeisesti oikeuttavat paskamaiseen käytökseen ja palveluun. Olisinko vapaa-ajalla leppoisampi ja hauskempi, jos minulla olisi jokin tyhjänpäiväinen virka alla, jonka uumenista saisin leppoisasti aukoa päätäni työajalla? Tulen tuskin koskaan tietämään - onko olemassa muuta kuin vuoden välein toistuva työnhakurumba loputtomine CV hinkkauksineen ja liirumalaarumahakemuksineen, joilla täytyy erottua, muttei ärsyttää.

Vuosi sitten itkien kysyin, mitä minä olen jos en saa käydä töissä. Vastaukseksi kerrottiin, että olen kuulemma minä. Työhullulle, joka parhaimmillaan (vai pahimmillaan) teki neljää työtä viikossa vastaus oli kauhea. Nyt tiedän, että olen äiti, kun en tee töitä. Semipaska äiti, mutta äiti. Lopun elämääni olen äiti, enkä voi kuvitella mitään ihanampaa.

30.1.2013

Neuvolakuulumisia

Ystävän pyynnöstä ja usutuksesta julkistan eilisen neuvolakuulumiset (eikö se oo äiskäplokeissa aika keskeistä?). No ihan niin kuin en olisi ennen näitä julkaissut.

Olin asennoitunut sillai kivasti, että jee - ei piikkejä (kyseessähän oli 6 kk neuvola, en ymmärrä miksi - ne 8 kk synttärit on kahden viikon kuluttua). Eli pituus - paino - pää ja pihalle. Jooei. En ole tainnut vielä kertaakaan lähteä laitoksesta pihalle yhtä hyvällä vitutuksella kuin eilen - tai sitten hormonipöhnä kultaa muistoja.

Heti oven avautuessa eukko (tää on nyt se vanha, se nuori mimmi meni kai taas hetkeksi vaihtoon - ne vissiin vuorottelee tms.) levitti punaista jumppa-alustaa lattialle ja kaakatti vauvalle: "Onpas se iso Vauva jo, kun ei olla pitkään aikaan nähty, voi lässynlässyn." Rouva ei tervehtinyt meitä, puolisolle hän ei sanonut sanaakaan.

Istuin perseelleni vauva sylissä, puolison rojahtaessa viereen. Muija istuskeli lattialla. Totesin hiljaa pienessä sairaassa aivossani, että ei liikahdeta ennen kuin ohjeistusta asiaan tulee.

"No miten on mennyt?"
"Kiitos oikein hyvin."
"No onko teillä jokin päivärytmi?"
"On."
"Niin, että päiväuniakin teille nukutaan?"
"Kyllä."
"No montako kertaa"
"Kaksi."
"No se onkin varmaan ihan sopiva vielä."
"No niin on."

"Imetätkö sä vielä?"
"Kyllä."
(No oli jo kielen päällä, etten avautunut, että mä voin vaikka soittaa tänne sitten kun lopetan imetyksen niin ei tarvitse aina erikseen asiaa varmistaa.)

"No mitenkäs teillä yöllä nukutaan?"
"Aina välillä."
"Jaa, saako Vauva vielä rintaa yöllä, kun se on jo niin iso."
"Tietenkin."
"Niin, kun sä vieläkin imetät."
"---"

"Sullahan loma loppuu pian, että aiotkos jäädä kotiin."
"Katsotaan."
"No kyllä se pitää jo osata päättää."

"No joko vauva osaa kääntyä?"
"Tietysti."
"Niin, että molempiin suuntiin?"
Tässä vaiheessa oli komennettu asentamaan lapsi lattialle, jossa muija yritti rumilla muovileluilla houkutella vasta autosta herännyttä vierastavaa lasta kääntymään ja ryömimään.
"No osaako Vauva ryömiä?"
"Ei vielä."
"No nostaako se edes peppua lattialla?"
"Toki."
"Vai niin."
"Niin, se liikkuu kierimällä."
"Uskoisiko tuota."
"---"

HUOM! Suosikkini:
"Olikos se niin, että teidän talossa on kaksi kerrosta?"
"Kyllä."
"No onko teillä portaissa portti?"
"Ei ole."
"Kyllä teidän nyt pitää herätä laittamaan koti kuntoon Vauvaa varten."
"Anteeksi?"
"Niin, nyt on korkea aika käydä koko koti läpi, että konttaamalla etsitte vaaran paikat ja korjaatte heti kaikki. Tässä on tämmöinen opas niistä vaaranpaikoista. Lapsi kehittyy niin äkkiä, että se varmasti putoaa portaista."
"No mepä perehdytään asiaan."
"Kyllä teidän täytyy nyt joo. "
(En sitten käynyt vääntämään, että meillä on rintamamiestaloille tyypillinen porraskäytävä, johon lapsella ei ole pääsyä. Ja portit on hankittu, mutta ne on laatikoissa kellarissa. Harkitsen myös palautteenantoa saarnasta - aikuisille ihmisille lässytetään kuin lapselle, että koti pitää laittaa vauvaa varten kuntoon - wtf?)

"No laitetaan vauva pöydälle, jos se siinä kääntyisi mielummin."
"No laitetaanpa."
"Uijuijuijui, kun se katsoo niin kovasti. Osaako se ottaa tavaroita käsiin?"
"Joo."
"Uijui, helmen osaa poimia, uijuijui."
"Niin."
"No joko se syö roskia lattialta?"
"Ei, se saa ruokaa syödäkseen."

"No jokos Vauva saa karkeampia soseita?"
"Vauva ei saa soseita."
"Ai, Vauva sormiruokailee."
"Niin."
"No jokos Vauva on saanut lihakunnan tuotteita?"
"On kyllä."
"No mutta miten viljat?"
"Ne oli testeissä puhtaat."
"Niin, mutta onko Vauva saanut syödä viljoja?"
"On kyllä."
"Miten se niitä sormin syö?"
"Mä leivon sille."
"Suolaista ja makeaa."
"Häh?"

Väliin pääsi sitten lässytys hampaidenhoidosta, mutta kysymyksiini fluorista ei osattu vastata. Käteen lyötiin elmexin tuubi katseltavaksi ja saimme kotiinvietäväksi keltaisen hammasharjan. Kiva, että niitä ei tarvitse itse hankkia, taisi olla vasta kolmas tuolta kotiin roudattu. Saimme mukaan myös uuden MLL:n pamfletin, jossa kuvaillaan kehitystä. Olin kysyä, että onko tässäkin puuronkeitto-ohje, mutta sain nielaistua. Olisi ollut helmiä sioille.

"No oletko antanut vielä paljon levolacia?"
"En ollenkaan, kun en saanut selvyyttä määristä."
"No voi. Miten se Vauvan massu nyt toimii?"
"Aina välillä."
"No se on kiva kuulla."

"Onpas Vauvan iho kyllä hyvässä kunnossa."
"Niin. Se on kortisonikuurilla."
(Kortissa lukee peruskommenttina, että iho siisti.)

"Täällä se käyrällä kasvaa ihan hyvin. Alkaa painokin tasaantua."
"No ollaan me kyllä huomattu, että se kasvaa, heh heh."
"Ai, ootteko?"

"Nyt sitten pidätte Vauvaa oikein paljon masullaan ja laitatte sille korkeita leluja, että se saa kurkottaa, niin lihakset kehittyy ja se pääsee liikkeelle."
"Jassoo."
"Niin. Tämä on nyt otettava tosissaan, monta kertaa päivässä laitatte sen masulleen."
Olin hiljaa ja olen itsestäni ihan helvetin ylpeä. 

Olen nyt oikeasti kahden vaiheilla, iskenkö sille ämmälle sähköpostia, että meitä loukkasi hänen saarnansa kodin turvallisuudesta. Että aikuisille ihmisille ei tarvitse puhua itsestäänselvyyksistä kuin idiooteille. Toisaalta - vielä kaksi kertaa tänä vuonna. Kai sen kärsii. Eikös sitten saa jo olla rauhassa?

Ruikutin myös kierukanasennuslähetteen. Tosin pyysin sen keskussairaalaan. On kuulemma monimutkaista ja kestää pidempään. Kerroin, että aivan sama. Rouva ei muistanut kuinka tuoreita papoja pitää olla. Mun mielestä se on duunissaan aika onneton.

Äääh, vieläkin sylettää.