Näytetään tekstit, joissa on tunniste VALITUS. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste VALITUS. Näytä kaikki tekstit

24.9.2014

Herkkä

Minun lapseni on herkkä. Olen ajoittain miettinyt, olisiko herkkyydelle parempaa sanaa, korvaajaa, mutten löydä. Ujo ja arka ovat negatiivisesti latautuneita ilmaisuja, ne sisältävät jotain ei-toivottua. Minun lapseni olkoon siis herkkä, harkitsevainen, rauhallinen - kuten on isänsäkin (ja minä pienenä).

Ajoittain lapsen herkkyys ahdistaa minua suunnattomasti. Ja niin ahdistaa kai lastakin. Syöksyimme muutamia viikkoja takaperin uuteen muskariin, tällä erää seurakunnan järjestämään (onpahan taatusti suomeksi) ja ensimmäiseen tapaamiseen saapui ennakoitua suurempi joukko lapsia. Lapseni paineistui toisten riehumisesta (ja minä lapsen selvästä ahdistuksesta). Kotonakin piti vielä miettiä kaaosta. Toisaalta en ole luovuttanut, väki jaettiin kahtia ja lapsi rakastaa laulamista. Kyllä minä siinä muutamat Jesset ja Jlat siedän jos tenavalla on kivaa.

Huomaan usein, että lapsi kaipaa ilmiselvästi ikäistään seuraa. Hän juttelee niistä muutamista tutuista lapsista, joita tietää nimeltä. Lapset vain sattuvat olemaan erittäin äänekästä ja otteissaan rajua seuraa. Tapaamisissa siis joko nökötetään äidin sylissä tai tullaan satutetuksi toisten osalta (vaikka äitinsä kyllä saarnaa, ojentaa, muistuttaa, kertaa). Sattumuksia ja läheltä-piti-tilanteita sitten puretaan kotona päiväkausia ja ihmetellään "miksi X huutaa?". "Aijjai, X heittää lapiolla rumasti". "Tulee iso pipi kun X leikkii lähellä."

No siis vittu.

Itkettää ja suututtaa ja vituttaa. Pelottaakin. Sitäkö herkän lapsen elämä tulee aina olemaan? Toisten melutasoon ja riehumiseen sopeutumista? Kiusatuksi tulemista? Voiko uhrin leiman jo hakata otsaan?

Miten tukea lasta pitämään puoliaan? Puoliensa pitäminen, kynsiensä näyttäminen ja omilla jaloillaan seisominen kun tuntuvat olevan tärkeimpiä taitoja, joiden avulla selvitä. Minulle ei kukaan opettanut koskaan miten pitää puoliani, ihan itse olen sen oppinut (ja siinä sivussa ehkä liiankin aggressiiviseksi). Viimeksi viikko sitten sain aikuisten maailmassa selvittää, että minä en ole kynnysmatto, joka suostuu ilmaiseksi tekemään toisten töitä.

Kaipaisin lapselle kaltaistaan seuraa. Rauhallista ja keskittyvää, jonka kanssa voisi vähän riehaantuakin - lapselle ominaiseen varovaiseen tyyliin. Löytäminen tuntuu mahdottomalta. Surettaa.

Ystävä, joka on erityislastentarhanopettaja, katseli taannoin tyttären leikkiä ja mietti ääneen, että siinä leikkii jokaisen montessoripedagogin päiväuni. No sellaisia ei näillä leveyksillä ole; en malta odottaa sitä päivää kun joudun lapsen tunkaisemaan ääriään myöten täynnä olevaan meluisaan päiväkotiryhmään, jossa uupumusta ja sisäilmaoireitaan saikkuileva henkilökunta on saanut hommasta tarpeekseen. Sinne sitten sopeutumaan.

Omat työpäiväni eivät ole pitkiä. Silti lapsen unen levottomuus on suoraan verrannollinen oleskeluuni kodin ulkopuolella. Onneksi hän saa olla vielä kotona. Onneksi. Liekö onneksi vai epäonneksi, että huomaan lapsen reaktiot - joskus pelottaa että ylitulkitsen.

27.6.2014

Pyörä

Välillä tuntuu, ettei tämä tuska lopu koskaan. Tuntuu siltä, että on turha odottaa mitään, turha haaveilla, turha innostua. Perillä odottaa aina pettymys.

On kauhean raskasta elää ilman toivoa.

Minulla on kaikki, muttei kuitenkaan mitään. Päivästä toiseen täsmälleen samanlaisena toistuva rutiini, joka on niin paksu että sen läpi on vaikea nähdä - ja kun näkee, tekee mieli vain paeta.

Toisinaan päivät ovat hyviä. Mikäpä sen mukavampaa.

Pitikin rakastua ajatukseen keskiluokkaisuudesta. Olisinko muka pystynyt siihen?

12.6.2014

Töitöipäipäi

On tullut vähän pyöritettyä kuvioita uusiksi. Syksyn työtilannetta silmälläpitäen on odoteltu rahoitusten varmistumisia ja hylkäyksiä, tiloja, tunteja ja ties mitä. Lopputulemana on, että töitä on ehkä - ja jos on, iltapäivästä iltaan.

Lapselle olen päivähoitopaikkaa varmistellut ja paikkaillut ja harkinnut ja pohtinut ja surrut ja innostunut ja hyväksynyt vajaan vuoden verran. Alkuviikosta kirjoitin jopa sopimuksen elokuuta ajatellen. Eilen peruin sen alkuillasta ja nyt odotan napsahtaako sanktiota ja kuinka paljon. Ahdistavaa.

Tilanne kun kaikessa yksinkertaisuudessaan on niinkin näppärä, että mielestäni lasta on turha viedä kodin ulkopuoliseen hoitoon, jos minä olen aamupäivät kotona. Iltapäivästä vaihto ja isä kehiin, kuten alkuperäisessä suunnitelmassa muutoinkin. Kuvio menee siis ainakin jouluun asti taas kerran kitkutteluksi ja varmaa on vain epävarmuus - kiitos kaiken maailman säästötalkoiden niin valtakunnallisesti kuin paikallisellakin tasolla. Minkäs teet.

 Toisaalta olen suruissani ja häpeissäni. Kävimme jo pariin otteeseen tutustumassa päiväkotiin ja oma oloni alkoi olla siedettävä hoitoa ajatellen. Hyvä henkilökunta, ihan kivat lapsilähtöiset tilat (no kai ne päiväkodissa aina ovatkin pienille mietityt), tytär tuntui omalla ujohkolla tavallaan tykkäävän - sitten tulee äiti ja pilaa kaiken pitämällä tenavan kotona. Paikka vielä sijaitsee kodin lähellä, pitääkö nyt muistaa aina kiertää kortteli, ettei vain satu näyttämään naamaansa liian lähellä.

 Toiselta kantilta koko homma kävi minua arvelluttamaan heti alkuunsa, kun olimme ensi kertaa tutustumassa paikkaan. Kättä piti vääntää melko pitkän kaavan kautta päivähoitoajoista, jotka omalta kantiltani olivat hyvin loogiset ja perustellut. Seuraavaksi kävi ilmi, että päiväkodin avoimella facebook-sivustolla julkaistaan lapsista kuvia (ellei sitä erikseen kirjallisesti kielletä) pr-tarkoituksessa. Viimeinen niitti oli fb-sivulla jaettu linkki paikallisen melko ksenofobisen blogistin kirjoitukseen kyseisestä firmasta. Jäin myös miettimään - onko minusta myymään vessapaperia lapseni päiväkodin nimissä? Ja onhan tässä myös taloudellinen puoli. Tuntuu hölmöltä maksaa täyttä maksua tyhjästä.

Mennään nyt näillä. Emme siis lomaile tänä kesänä juurikaan, talous pidetään säästöliekillä. Minä yritän sopeutua ajatukseen siitä, että yksinäinen hiekkalaatikkourani ei vielä katkea - reunalla istun vastakin. Mielummin kuitenkin hiekkakakkuja rakentelen tyttären kanssa yhdessä kuin pyörin yksin kotona töihinlähtöä odottaen lapsen ollessa toisten hoteissa.

Käyn repimään hiuksia päästäni. Viikonloppuna tyttärellä on syntymäpäivät. Puoliso on kutsunut sukua. Niin - huomenna menemme myös neuvolaan!

15.5.2014

Hampaat etc.

Tyttäreni täyttää kesäkuussa jo kaksi vuotta, mikä on toki juhlan paikka ja haikeaakin. Ei mitään muistikuvia siitä, millainen se oli pari kesää sitten. Tissit vuosi verta ja pää oli sekaisin ja haava kipeä ja pelotti, että lapsi menee rikki tai kuolee tai vähintääkin pilaamme sen.

No ei ole pahemmin mennyt lapsi rikki, sen sanavarasto koostuu toki aavistuksen omalaatuisista ilmauksista ja luonne on isään tullut. Väittäisin, että pahin paniikki on jo kärsitty, mitä lapseen kokonaisuutena tulee - paniikit sinänsä tuskin loppuvat koskaan.

Postissa läpsähti viimein kutsu hammaslääkäriin, tai suuhygienistille. Tuttuun tapaan hieman hämmennyin kirjekuoren sisällön kanssa - paketissa kun oli ruotsinkielinen lomake, joka toivottiin otettavan mukaan vastaanotolle. Lomakkeessa tiedusteltiin mm. huoltajaa ja hänen ammattiaan (siis yksikössä, olen elänyt siinä käsityksessä, että lapsella on kaksi huoltajaa - tässä joku siis pahoittaa taas mielensä). Lisäksi paketissa oli mukana koululaisen hammashoito -esite, jossa kerrottiin, että joka välissä pitää pureskella purkkaa ja makeat välipalat ovat pahasta. Tyttäreni on kahden, mutta menee ilmeisesti jo koululaisesta.

Olen jo alkanut valmistautua hammashoitolavierailuun tutustumalla Imetyksne tuki ry:n materiaaleihin imetyksen vaikutuksista hampaisiin. Vertaistukiryhmissä kun monia äitejä on suorastaan moitittu lapsen hampaiden pilaamisesta imettämällä. 2000-luvun tutkimuksissa vastaavaa ongelmaa ei ole havaitttu.

Tänään läpsähti sähköpostiin varmistus päivähoitopaikasta. Vielä tässä kuussa pitäisi mennä tekemään sopimuksia ja vähän tutustumaan. Puoliso nappasi kesälomansa jostain syystä elokuulle, jolloin päiväkotiuran piti jo kovasti alkaa, mutta istukoon sitten siellä lapsen kaverina tutustumassa ja totuttelemassa. Olen edelleen hieman kauhuissani ajatuksesta kodin ulkopuolisesta hoidosta, mutta toisaalta melko luotettavat asiantuntijatahot ovat varmistaneet, että parivuotias pärjää ihan hyvin muutaman tunnin hoidossa, jossa sillä on jopa mahdollisuus tavata muita lapsia. Hyvä niin.

Olen #muuten todella närkästynyt (on siis korkea aika päästä täältä himasta töihin) lasten haalareiden lahkeiden pituuksista. Siis minkä perkeleen takia niiden on oltava niin lyhyet? Tytär on hyvinkin lyhyt tyyppi, jonka geeneillä ei pitkiä sääriä ole luvassa, mutta silti joka ikisessä haalarissa lahkeet ovat aina puolessa sääressä. Sanomattakin lienee selvää, että lyhytlahkeisissa tamineissa kantaminen on lähes mahdotonta ellei sitten halua lahkeensuiden nousevan polviin. Tuoreimpana pettymyksenä Ducksdayn haalari (kyllä, sorruin blogihaalariin).

Että siinä vinkki jollekulle haalarivalmistajalle. Laittakaa ne kaukoidän naiset ja lapset lahoissa tehtaissa ompelemaan kunnolla pituutta lahkeisiin!

10.5.2014

Korjaus

Viime kesänä keskustelin (tai olin kiinnostusta teeskentelevänä korvana) kollegalle, joka koki suurta yhteyttä välillämme läpikäymiemme sektioiden takia. Hän, jo yli 50-vuotias nainen, kävi läpi melkoisen yksityiskohtaisesti jokaisen neljästä (4!) sektiostaan. Joka toisen, eli toisen ja neljännen kohdalla hän muistutti edellisen kokemuksen olleen niin kauhean, että uusi lapsi oli syytä tehdä jo korjaavan kokemuksen takia. Huonot kokemukset liittyivät epäonnistuneeseen anestesiaan, eli vaikuttamattomaan puudutukseen - aina välillähän näitä kuulee.

Korjaava kokemus. Niin. Ehkä en hahmota asiaa oikein, en ole jaksanut tarkistaa minkäänlaista määritelmää, mutta ajatus tuntuu huonolta ja motiivina hataralta.

Taannoin somessa, toverin seinällä, käsiteltiin synnytystapoja. Yksi kommentti kuului: "sektiota helpompaa tapaa saada lapsi ei olekaan". No minähän kiskaisin saman tien bensaa keuhkoihin ja tulitikun perään ja piti mennä söheltämään jotain mukafiksua. Terveydenhoitoalalla työskennellyt kommentoija sitten kävi kyselemään, että millä perusteella kokemukseni on ollut huono. En edes muista mitä tämä rouva loppujen lopuksi päästeli, hän nimittäin poisti kommenttinsa (aina yhtä rakentavaa). Kohautin olkiani ja jatkoin matkaa.

 Kuitenkin nämä jäävät aina jonnekin muhimaan. Ja samaan tulee törmättyä aina uudelleen ja uudelleen. Terveydenhoitoalla työskentelevät tuntuvat puolustavan toisiaan viimeiseen saakka, ihan livenä olen tähän hiljattain törmännyt. Että pitää ymmärtää ja ihmisiä ollaan kaikki.

 Minkä vuoksi minun pitäisi ymmärtää kohtelua, jota sain. Minkä vuoksi minun pitäisi hyväksyä leikkaussalihoitajien kommentit ulkonäöstäni, anestesialääkärin kiroilun ja syytökset, sen onnettoman lääkäriopiskelijan vaitonaisen kiinnipitämisen, koko henkilökunnan huutamisen ja riehumisen lapsen päästyä vatsasta ulos?

Miksi "esikäynnillä" ei kerrottu, että saapuessanne sektioon on turha odottaa inhimillistä kohtelua. Leikkaussalissa ei ketään kiinnosta miltä sinusta tuntuu tai ei tunnu, onko hyvin vai huonosti, pärjäätkö. Ihan olisi voinut sanoa suoraan, että kellään ei ole aikomustakaan tuoda lasta heräämöön ja siellä saat sitten kuunnella tunti tolkulla kipeänä henkilökunnan toisistaan laukomaa paskapuhetta. Kertoa olisi voinut, että sillä sekunnilla kun astutte aamulla ovesta sisään, olette henkilökunnalle vaiva ja taakka ja kykenemätön omaan ajatteluun.

Olen työskennellyt vuosia opetusalalla. Olen vahvasti sitä mieltä, että opetusalalla työskentelee hyvien ja osaavien tyyppien lisäksi paljon idiootteja, joiden ei pitäisi koskaan päästä opettamaan, ohjaamaan saati johtamaan alan työyhteisöjä tai kehittämistä. Ei minulla ole tarvetta puolustella kenenkään tekemisiä tai tekemättä jättämisiä. Sama koskee muitakin aloja, joilta olen tiliä nauttinut.

Yksi vastikään kolmannen lapsensa saanut tuttu äiti tokaisi, että kyllä sitä neljännenkin haluaisi vielä käydä synnyttämässä. En oikein osaa suhtautua. Hymyilin kannustavasti ja itkin sisäisesti.

Tämä trauma taitaa seurata hautaan asti.
Että sellainen äitienpäivän aatto.

5.5.2014

Erite

Eikä mennyt edes viikkoa lääkärikäynnistä ja säikähdyksistä kun lapsi alkoi oksentaa. Ja voi pojat, että se oksensikin. Vuorokauden. Ja minä pyykkäsin, lapsen vaatteita, lakanoita, sohvan päällisiä, tyynyjä, peittoja, omia vaatteita, puolison vaatteita, pyyhkeitä, kaiken. Oksennus loppui, lapsi reipastui vuorokaudeksi, kunnes alkoi ripuli.

Perjantaina minä kävin hurtan kanssa pitkästä pitkästä aikaa oikein ihanan pitkällä lenkillä, jonka puolivälissä oikein mietin, että onpas harvinaisen hyvä fiilis tepastella reippaaseen tahtiin, kyllä kulkee. Kotona iski veren maku suuhun. Vartissa pää pönttöön ja siitä se lähti.  12 tuskallista tuntia helvetillistä kipua vatsassa ja selässä, eritettä roiskumassa kahdesta päästä viidestä kymmeneen minuutin välein. Järkyttävä jano. Yhden aikaan yöllä toivoin jo kuolevani oksentaessani samaa vesilasillista uudelleen ja uudelleen ja yökkien päälle happoja. Kolmen aikaan sai jo hetken nukuttua. Seuraavana päivänä pyykkäsin jälleen.

Kahteen päivään meillä ei ole kukaan ripuloinut eikä oksentanut, tosin puoliso ei ole vielä osallistunut hupiin. En malta odottaa.

Nyt olisi oikeasti ihan valtavan mahtavaa, jos kukaan ei pariin kuukauteen tursuaisi yhtään mitään eritettä yhtään mistään ruumiin aukosta. Kuudessa viikossa on käyty läpi kaksi vatsatautia ja kolmen viikon flunssa.

Lapsi tankkaa tissiä kuin viimeistä päivää. Tekee vissiin uutta suolistoflooraa tuhoutuneen tilalle ja kiskoo vasta-aineita. Hyvä niin, mutta vielä potkii oma nestehukka - pakko juoda koko ajan.

Voisko tämä tautitilanne rauhoittua hetkeksi? Ois kiva.

4.3.2014

ÄLÄ V***U KOSKE!

Minua on alkanut hiljattain riepoa aivan silmittömästi tapa, jolla pikkulapsia kohdellaan ja kosketellaan. Vierailimme viikonloppuna lapsuudenystäväni pienessä hääjuhlassa, kahvitilaisuudessa, jossa suuri osa väestä halusi tietenkin ihailla tilaisuuden ainoaa lapsivierasta. Kotioloihin tottunut ja perusluonteeltaan aavistuksen introvertti lapsi kesti sinnikkäästi paijailut, posken silitykset, hypistelyt ja lässytykset kunnes mitta tuli täyteen.

Uutinen kaikille keski-iän ylittäneille täti-ihmisille: Jos vieras lapsi itkee ja haluaa isänsä sylistä äidin syliin, ei tasan auta jos tunget naamasi häneen kiinni ja uikutat. 

Paluumatkalla mietin puolisolle ääneen, miten vastenmielinen olo tulikaan kun omaa lasta kohdellaan kuin näyttelyesinettä. Tunteetonta, ymmärryskyvytöntä, kylmää objektia. Jotain, jolla on viihdearvoa, mutta jonka on pysyttävä mielellään hiljaa ja harmitomana. Puoliso myönsi tunteneensa ihan samoin kuin minä. 

Tänään kävin äititoverin kanssa lapsinemme hyväntekeväisyyshernekeitolla. Sukeltaessani lapsi sylissä ulos vessan ovesta osui eteemme puolituttu mies, joka kävi saman tien kiinni lapseni kasvoihin ja käsiin: 
"Mikäs sitä noin ujostuttaa?"
"Olet liian lähellä."
"Onko täällä joku lastenkerho tänään?"
"Ei, tulimme syömään, kuten kaikki muutkin."
"Onko tämä lapsi puolivuotias?"
"Ei ole. Melkein kahden."
"Onko se poika?"
"Ei ole, tyttö."
"Jaa. Olet pukenut sen niin ettei siitä osaa sanoa."
Ja päälle nipistys poskesta ja purjehtiminen pois. 

Vittu. 

Mulle jäi ihan kamala olo. 

Ei minun lapseni, ei kenenkään lapsi ole esine, jolle voi puhua miten lystää saati koskea miten lystää. Jos on jotain sanottavaa, jos täytyy keksiä jotain keskusteltavaa, sitten puhutaan aikaisesta keväästä tai vaikka siitä, miten kiva pupun kuva lapsella on paidassaan. 

Minä kyllä vältän koskemista vieraisiin lapsiin. On toki tilanteita, joissa se on luontevaa ja  tarpeen - silloin kosketaan tietenkin. Muttei tulisi mieleenkään ehdoin tahdoin mennä räpeltämään toisen lasta, enhän minä vanhustenkaan naamassa ole kiinni, että laitetaanpa näitä ryppyjä vähän kireämmälle niin nähdään miltä se mummu oikein näyttää. 

Lapsi on ihminen. Lapsi on persoona. Lapsella on samat oikeudet kuin kellä tahansa aikuisella - jopa suuremmat ja laajemmat oikeudet. Kaikilla on oikeus fyysiseen ja psyykkiseen koskemattomuuteen. Tämä tuntuu olevan erityisen haastavaa sotien molemmin puolin syntyneille. Lapsi on johonkin mystiseen ajankohtaan saakka esine, eläin, jotain vajavaisempaa, jota saa kohdella kuten huvittaa. Mihin tämä käsitys oikein perustuu? 

Me elämme kulttuurissa, jossa koskettaminen on vähäistä. Onhan se toki omalla tavallaan harmi, mutta asia nyt on näin. Jos kosketus ei ole luonteva ja hyväntahtoinen, ei saa koskea. Etelämmässä on kulttuureja, jotka ovat yhteisöllisempiä ja kosketelukin luontevampaa. Muistan itse hyvin, miten vaikeaa oli tottua itävaltalaisiin poskisuudelmiin. Useamman kuukauden meinasin aina astua askelen taaksepäin tervehtiessä - niin syvällä tapa ja käsitys omasta reviiristä on. Suomeen palattua oli ikävä kosketusta ja kapeampaa reviiriä. Joka tapauksessa, lapsi päättää reviirinsä itse. 

Järkevät ihmiset opettavat lapsilleen, että aina on kysyttävä ensin saako koiraa silittää. Järkevät ihmiset kysyvät myös itse saako koiraan koskea. Miksei sama onnistu kun on kyse ihmisistä? 

Voin vannoa ihan suoriltaan, että tavallinen lapsi ei halua, että vieras ihminen koskee häneen. Korjatkaa ihmeessä jos olen väärässä. 

13.2.2014

Hylly

Vielä viime viikolla kalenteri tursusi töitä. Ja töitähän minä puskin, jopa lievällä innolla - raha kun ei elämän tasapainotuksessa ole lainkaan haitaksi.

Kesken työnteon lähti työhuoneen seinästä kirjahylly irti. Laskeutui tietokoneelle. Se siitä sitten. Vakuutusyhtiö ei korvaa, ei mitään, ei edes tietojenpalautusta, koska sitä vakuutusta ei muka minulle koskaan ole myyty, vaikka minulla on ostamistani vakuutuksista kovin erilainen näkemys.

Hain kaupasta uuden tietokoneen ja räävin keskeneräiset työt kasaan tappotahdissa. Sitten alkoikin hiljaisuus.

Joko tai -elämä alkaa ottaa koville. Elämän sosiaalisen aspektin koostuessa lähes yksinomaan työstä, hiljainen kausi on hiljainen. Eipä sille mitään voi.

Oli mukava suunnitella remontteja, haaveilla pienestä omasta lomasta, mutta antaapa olla. Ne rahat hävisivät, osin vakuutusyhtiön taskuun. Tahdikkaasti lähettivät minulle laskun yhdessä kielteisen korvauspäätöksen kanssa. Vittuilua se on pienikin vittuilu. Hienoa toimintaa, if.

Viikon sosiaalinen kohokohta on ilmeisesti huomenna jos jaksan hinautua terveyskeskukseen poistattamaan tikkejä. Ihan kuin en saisi niitä itse irti. Perusterveydenhuollosta saamani luomenpoiston jälkeiset ohjeet ovat muuten huomattavasti kattavammat kuin sektion perään tarjoillut. Naurattaisi jos pystyisin nauramaan. Olin hämilläni herra tohtorin ja neiti sairaanhoitajan tiedustellessa minulta huonolla suomen kielellä mitä teen työkseni. Kolme tikkiä vaatineen luomenpoiston jälkeen kun ei saisi kamalasti nostella raskaita asioita.

Jos jotain, olen taputellut itseäni olalla siitä, etten suostunut tänään kynnysmatoksi. Minä en enää odota muita.

5.2.2014

Muutos ja siihen sopeutuminen

Miksei muutokseen saisi reagoida? -kysymyksen äärellä olen hämmennellyt parin päivän ajan - en tosin ensi kertaa. Kaikkihan on muutoksessa kaiken aikaa, kiihtyvässä tahdissa, mutta ilmapiiri, jossa muutos tulisi vain ottaa, omaksua ja hyväksyä, on omalla tavallaan kuormittava.

Muutokset ovat keskeinen osa elämää, jopa hämmentävän suuressa määrin. Sen verran olen jorinoita menneistä ajoista kuullut, että entisaikaan synnyttiin sen saman talon saunassa, jonka kamarissa kuoltiin. Ei kauheasti ollut muutosta elämässä, ei. Kai se yksinkertaiseltakin vaikuttava elämä on vaatinut sopeutumista, yhdeltä enemmän, toiselta vähemmän. Yhteiskunta olisi kovin toisen näköinen jos se olisi kehittynyt ilman muutoksessa ja sopeutumisessa avittavia sääntöjä, joita ennen kaikkea uskonnot ovat käytettäviksi tarjoilleet.

Lapsi on elämän suurin muutos. Muutos, johon voi vaikuttaa, mutta loppujen lopuksi hyvin vähän. Onko lapsen tuloon ja sen aiheuttamaan muutokseen helpompaa suhtautua jos jo valmiiksi on herranhaltuun/insha'allah/antaavirrankuljettaa -väkeä? Hankaloittaako muutoksen hyväksymistä, odottamista, sopeutumista kontrollinkaipuu? On asioita, jotka on järkevä toteuttaa lasta odottaessa: itsestäänselvät savuttomuudet ja päihteettömyydet, vitamiinipurnu ja neuvolassa kusellakäyminen. Joku yltyy täysin kemikaalittomaksi, panikoi vartaloaan, yksi hehkuu ja on jatkuvassa kiimassa. On myös paljon asioita, joihin ei voi vaikuttaa, mikä tuntuu osalle olevan vain olankohautus, osalle ei.

Miksei siihen, että lapsen synnyttyä äidissä on kiinni ihan koko ajan uusi pieni elämä, josta vastuu on valtava, saisi reagoida? Minkä helvetin takia pitäisi tehdä yhtään mitään muuta kuin maata sohvalla imettämässä ja nukkua tasan jokaisena sekuntina kuin voi? Miksei saisi ahdistua? Miksei saisi itkettää? Miksei saisi naurattaa niin, että pissat on housussa kun toosakin on perkele lörpällään? Miksi sopeutua täytyisi heti ja välittömästi, tai viimeistään kolmen kuukauden kuluessa?

Toisaalta, saako työttömyyteen reagoida? Saako muuttoon reagoida? Saako auton puhjenneeseen renkaaseen reagoida? Saako kuolemaan reagoida?

Pieni lapsi reagoi jo rutiinin muutokseen. Vanhempia muistutetaan noudattamaan tarkkaa rutiinia, sillä se luo lapselle turvallisen olon. Turvaahan rutiini aikuistakin. Muutos. Kun ei ole tasaista tuloa, ei turvaa yllättävässä tilanteessa, ei läheisten muodostamaa puskuria tai sitä oksettavan kulunutta turvaverkkoa. Miten siinä muutoksessa eletään? Otetaan itseä niskasta kiinni, hankitaan vakiduuni ja veistetään turvaverkko? Niinkö? Vai ollaan päästä vähän pipejä, heikkoja ja saamattomia kun ahdistaa?

Kulttuurit ovat erilaisia. Ihmiset ovat erilaisia. Aivot ovat erilaisia. Aineenvaihdunnat ovat erilaisia. Kokemukset eroavat. Minun aivoni reagoivat hormonitasojen muutokseen eri tavoin kuin sinun. Minun ajatusratani kulkee eri reittiä kuin sinun, päätyen aivan eri lopputulokseen.

Masennus on helvetillinen sairaus. Olen edelleen sitä mieltä, että sairastun mielummin kokovartalosyöpään kuin vaikeaan masennukseen. Syövässä on sentään hitunen toivoa. Masennus vie toivon ja halun elää. Masennus myös jättää jälkensä, mihin on vaikea suhtautua.

Onko kaikki loppujen lopuksi vain kiinni siitä, miten yksilö reagoi muutokseen? Ei tietenkään, mutta vaatimus siitä, että reaktion tulisi aina olla hillitty, sievä ja salonkikelpoinen on julma. Jos aina on piilouduttava ja käperryttävä, lopputulos voi hyvinkin muistuttaa tuulettimeen lentänyttä paskaa.

25.1.2014

Miessusijohtaja

Punavihreänä feministinä (jos jollekulle on tämä ollut epäselvää), pahoitin aamulla mieleni Pikku Kakkosen jälkeen tulleesta Viidakkokirja nimisestä ohjelmasta. Animaatiohan on noin periaatteessa ihan kiva, vaikka aiemmin olen nyrpistänyt nokkaani sille, että se tiikeri ottaa aina turpiinsa ja putoaa jostain korkealta (muttei satuta pahasti) - seuraavassa jaksossa se on taas ilkeä ja punoo juonia.

Joka tapauksessa, tämän aamuisessa jaksossa pientä intialaista viidakkopoikaa (hoksasin vihdoin, että tapahtumat sijoittuvat intialaiseen viidakkoon afrikkalaisen sijaan) kiusattiin ja syytettiin varkaaksi, sillä tämän pesästä löytyi muun muassa kalaa ja pihvejä. Poika kutsuttiin myös susilauman eteen, jossa lauman johtaja tämän haukkui pystyyn. Susilauman johtaja oli maskuliininen ja puhui miehen äänellä. Poikaa puolustelleet sudet olivat puolestaan feminiinisiä ja puhuivat naisen äänellä.

 No mikä tässä oli pielessä? Ja minkä helvetin takia yritän kökösti analysoida lauantaiaamuista lastenohjelmaa? Susilauman johtaja on aina naaras, alfanaaras, jonka alapuolella on enemmän tai vähemmän monimutkainen arvojärjestys. Kävi meinaan vituttamaan, kun ohjelmassa ollaan noin muuten semitarkkoja eläinten ominaisuuksista (no okei, ne puhuu jne.). Eikö lastenohjelmassakaan lauman johtaja voi olla nainen? Miten pienestä se sukupuoliroolitus oikein on aloitettava?

En toki sano, että väkisin on väännettävä kissasta koiraa. En vain ymmärrä miksi luonnossa esiintyvä tilanne on käännettävä mieskeskeiseksi. En myöskään ole niin pitkällä, että jaksaisin lähettää kanavalle palautetta. Suurin osa koirien kanssa tekemisissä olleista tietää hyvin sen, että uros ja narttu tulevat (lähes) aina keskenään toimeen, kun taas useamman nartun tai useamman uroksen yhdistelmä esimerkiksi kotioloissa voi olla hankala, varsinkin jos johtaja (ihminen) on heikko. Se siitä.

Lastenohjelmat ovat aiheuttaneet muutenkin ihmetystä hiljattain, nyt kun niitä on tullut seurattua. Lapsihan ei jaksa keskittyä telkkariin pätkääkään, ellei sitten katsomaan Musarullaa, mikä on yleensä ihan kiva. Pikku Kakkonen antaa kivan mahdollisuuden löhötä sohvalla semihyvällä omallatunnolla, vaikka lapsi hääräisi ihan muuta. Kieroa omalla tavallaan. Eipä meillä toisaalta töllö olekaan lapsen hereilläoloaikana päällä kuin Pikku Kakkosen ja sitä seuraavat uutiset.

Viime viikolla, taisi olla torstai, esitettiin Pikku Kakkosessa ihan kiva Olivia-nimisestä possusta kertova pätkä. Tykkään Oliviasta, koska siinä seikkailee pääosassa tyttö ja possujen korvat on animoitu huolella. Olivia vei koiraansa naapuriin leikkimään naapurin koiran kanssa. Naapuri oli ilkeä ja syytteli Olivian koiraa kurjien temppujen opettamisesta omalle koiralleen. Olivia keksi koirakoulun ja koulutteli koiraansa, vei sen uudelleen naapuriin, jossa naapurin oma koira tuhosi kukkapenkin. Olivia sai haukut, mutta päätti auttaa naapuria kukkapenkkinsä kunnostuksessa antamalla tälle itse valmistamiaan paperikukkia. Naapuri voitti saamiensa kukkien ansioista jonkun typerän puutarhapalkinnon ja oli ikionnellinen. Olivia ei saanut mitään.

Joo, käsikirjoittaminen ei ole aina helppoa, mutta en ihan ymmärrä miksi lastenohjelmassa joku saa olla ilkeä ja vielä palkitaan, kun taas toinen saa haukut ja saa vielä auttaa ilkeillyttä. Okei, sanoma saattoi olla se, että auttamisesta tulee aina hyvä fiilis, muttatota. Oliko tämä taas viesti tytöille?

Taidan pysytellä hetken poissa lastenohjelmien parista. Eiköhän niitä ehdi taas katsella. Loputtomiin.

17.1.2014

Ja jatkuu...

En tullut valituksi työpaikkaan, mikä kieltämättä vähän vituttaa. Rehellisesti sanottuna vain vähän. Oletan, että jollakulla hakijoista on leppäkerttupuolueen jäsenkirja. Siitä on tällä seudulla työnhaussa etua. Olisin todennäköisesti kärsinyt työpaikan vaalimasta kieli-ilmastosta. Hyvä näin, jatketaan matkaa.

Että pyöritetäänpä tätä arkea ja rutiinia sitten vastakin. Pitäisi aktivoitua friikkuilussa enemmän, käyttää kontakteja ja suhteita, mutta kotonamuhiminen passivoi. Pitäisipitäisipitäisi, vai pitäisikö?

 Kävimme eilen lapsen kanssa kylässä lapsiperheessä. Virkisti hämmentävän paljon. Lapsikin tuntui nauttivan meidän korvillemme suorastaan väkivaltaiselta tuntuvasta äänimaailmasta huolimatta. Toiset lapset halivat ja suukottelivat tytärtä oikein urakalla. Onhan se liikuttavaa.

Sosiaaliseen eristäytymiseeni on osin vaikuttanut vitutus siitä, miten paljon omaa aktiivisuutta sosiaalisten suhteiden ylläpito vaatii. Alkuviikosta totesin minuun ottaneen joulukuun loppupuolen ja tammikuun aikana yhteyttä useammin puhelinmyyjän kuin "ystävän". Jokaisella on toki omat kuvionsa, kiireensä ja elämäntilanteensa. I alla fall. Jossain vaiheessa oma aktiivisuus alkaa tuntua kerjäämiseltä.

Kävin aamulla esittelemässä luomea terveyskeskuksessa. Kolmen minuutin käynti kustansi 15 euroa ja minulle kerrottiin, että kaulassa paisunutta ja tummunutta luomea ei verovaroin poisteta. Sen sijaan selästä löytyi joku ikävä versio, jonka saan ensi kuussa käydä irrotuttamassa. Vituttaa, mutta selvisipä sekin, että julkisella yhden luomen irroitukseen kuluva aika on alusta loppuun reilut kolme kuukautta.

13.1.2014

Nix

Tänään ärsyttää taas vaihteeksi kaikki. Lapsi on ollut kovin kitiseväinen, kiukkuinen, inisevä, ujeltava - hauska - ärtyisä, kipuisa ja raivostuttava, ei tosin sen pidempään kuin pari päivää. Kuolan määrästä väittäisin taustalta löytyvän jälleen jotain hammasperäistä, mutta mene ja tiedä. Tuntuu siltä, että se kuolan määrä on loppupeleissä ollut vakio jo vuoden verran. Milloin ne hampaat oikein valmistuvat?

Alaselkä on kauheassa jumissa, sillä lapsi ei minut nähdessään millään voi oleskella lattialla tai isänsä sylissä tai edes minun läheisyydessäni. Syliin on päästävä. Sinänsä typerää ihmiseltä, jonka hallussa on keskimääräistä PALJON enemmän ergonomisia kantovälineitä, ettei ikinä sisällä oleskellessa saa kiinnitettyä lasta selkään tai lonkalle. Kummallisessa asennossa hinataan lasta paikasta toiseen ja toivotaan, että se ei huutaisi ihan jatkuvasti. Kipeäksi tulee yllättäen, juurikin se selkä.

Selkäkipu harvemmin vähentää vitutusta.

Kävin lauantaina työhaastattelussa ja joudun ärsyttävästi toteamaan, että I nailed it. Kokemus, koulutus ja maailmankatsomus ovat hommaan omiaan. Hanskasin myös toisen kotimaisen mielestäni kelvollisesti. En tosin osaa sanoa miellyttivätkö haastattelijoita enemmän ne omasta habituksestani hieman poikkevat mimmit, jotka paikalla bongasin. Loppuviikosta selviää. Nyt tekisi oikein hyvää päästä pois kotoa olemaan ihan ihminen eikä vain pinna kireänä ärisevä äiti.

Toivon työpaikkaa myös siksi, että minulla on ihan helvetin tylsää. Raha, täydentyvä CV ja mahdollinen työn takaama sosiaalinen aspekti eivät ole myöskään haitaksi. Eniten kaipaan kuitenkin sitä, että saan ajatella, luoda, toimia ja tuottaa jotakin, millä on merkitystä.


Onko minulla muuten maailman ainoa lapsi, joka herää yöllä valvomaan - hiljaa? Viime yönä tuli taas vietettyä pari tuntia valvovan lapsen seurana. Ei huuda, ei kitise, ei valita. Valvoo vain. Onko se masentunut?

25.12.2013

Tie

Opiskeluaikoina sain Kelalta piiitkän ja hartaan hakuprosessin (taisi mennä pari vuotta) päätteeksi lupauksen psykoterapiasta. Ainakin tuolloin homma toimi siten, että kahden vuoden ajan oli sitouduttava terapiaan kahdesti viikossa, kolmannen vuoden ajan viikottain. Terapeutin sai valita itse, mutta jokaisesta testisessiosta piti maksaa täysi hinta ja terapeutin olla luonnollisesti kelan hyväksymä.

En testaillut kovin paljon. Nappasin ensimmäisen psykodynaamisen, jolla oli vapaita aikoja. Ihan hyvä tyyppi, riittävän kuiva huumoriltaan.

Minulla meni kaksi vuotta ymmärtää, että isän juominen ei ollut minun syyni. Kaksi vuotta, kahdesti viikossa. Viimeisen vuoden tein kerran viikossa eroa semipaskasta avoliitosta.

Myöhemmin olen ymmärtänyt, että oli väärin esimerkiksi isoisältäni alkaa syyllistää minua isän juomisesta, oikeastaan siitä asti kun olin kahdeksan vanha. Isän työkavereiden minulle kymmenen vanhana laukomat kommentit olivat minua kohtaan väärin. Isä teki paljon vääriä asioita, mutta niin tekivät ihmiset hänen ympärilläänkin. Tulos ei ole järin ehjä.

Terapiassa minä en kyennyt syyttämään äitiäni. Ymmärrän nyt terapeutin yrityksen saada minut pohtimaan äidin roolia kuviossa, mutta en kyennyt. Olin vielä tuolloin hämmentävän lojaali. Äitihän teki kaikkensa, vai tekikö? Omasta mielestään varmaan teki. Minun mielestäni ei tehnyt, ei enää.

Terapiassa minä ymmärsin, että kaikki ei ole minun syytäni. Tilalle sain kaiken myrkyttävän katkeruuden ja vihan. Kyvyttömyyden käsitellä surua.

Olisiko sitten parempi syyttää edelleen itseä? Tekisikö se minusta tai perheestäni onnellisemman? Ehkä. Olisin ainakin helpommin käsiteltävissä, alistuva.

Katkeruus on eriskummallinen tunne. Se on yhtä aikaa voimaannuttava ja täydellisen lamauttava. Myrkkyä.

Paskaa joulua

Kun minä olin pieni olivat joulut jouluja. Aattona oltiin kotona, syötiin, pukkikin kai kävi. Joulupäivänä mentiin isän vanhempien luo, sitten tulivat myös serkut. Pukki vieraili jostain syystä uudelleen ja oli eri mies, puhui useimmiten samaa ärsyttävää hassuttelulässytystä kuin setäni. Tapanina vierailtiin koko suvun voimin isomummulla. Tai - tämä on arvio, joka perustuu hatariin muistikuviin ja aika kauan sitten plärättyihin valokuviin. Onnellista oli. Täytyihän sen olla.

 En osaa sanoa olivatko välit kireät jo alunpitäen vai kaarsiko kehitys kehnompaan suuntaan vuosien varrella, mutta noin suunnilleen kouluikäisestä, tai vähän vanhemmasta, alkoi sukulointi isovanhemmilla olla tuskaa. Yläkouluikään tultuani oli isän viinanjuonti jo niin hienolla tolalla, että äidin kanssa lähdettiin joulupäivänä sukulaisiin, isällä kun oli vatsatauti/ripuli/kuumetta/mitälie; pääasia, että tarina piti ja kaikki hymyilivät vähän vinosti. Siinä vaiheessa olivat isän veljetkin ehtineet jo hommata ruotsinkieliset muijat itselleen, joten kekkerit käytiin toisella kotimaisella. Hirveitä tilaisuuksia joka tapauksessa.

 Oli toki jouluja, kun vierailimme kaksin äidin siskon luona Helsingissä. Hänen lapsensa, minua kymmenisen vuotta nuoremmat, kiimailivat tavaran perään niin uskomattomalla ponnella, että vieläkin hirvittää. Toivelistat olivat uskomattomat ja niin oli huutokin koko aaton siihen saakka kun paketit sai avata. Muovin määrä ja lahjojen arviointi loksautti joka kerta suun ammolleen. Myöhempinä vuosina saimme tietenkin nauttia myös humalaisesta tädistä, joka kulki ympäri taloa nauttimassa ties mitä piilopulloistaan. Kotiin tullessa kämppä oli paskana ja faija sammunut.

Yläkouluikäisestä minä järjestin meillä joulun (mikäli emme siis olleet Helsingissä muovihelvetissä). Isä oli siitä hieno mies, että hän kinnasi kaksi viikkoa ennen joulua viinaa kaksin käsin, oli kuivin suin aaton ja jatkoi sitten menoa pitkälle loppiaiseen. Mikäpä sen rentouttavampaa. Äiti luuhasi luonnollisesti autuaassa pakopaikassaan töissä. Minä olin kotona, leivoin, piileskelin isää, ahdistuin. Itkin silloin kun kukaan ei nähnyt tai kuullut. Aattona lahjojen avaaminen oli vaivautunutta. Sen jälkeen alkoi odotus, milloin faija on riittävän kireänä, että korkki aukeaa. Kun kehtasi mennä nukkumaan, pääsi vihdoin myös itkemään.

Jouluun liittyy erottamattomana osana ahdistus. Eilen, aattona, minä olin niin ahdistunut, että vaikka kaikkeni yritin, pilasin jokaiselta joulun. Ahdistus on pimeää, mustaa mustaa mustaa, se myrkyttää kaiken. Se tekee puolisosta paskan ja laiskan miehen, äidistäni kusipään lehmän ja lapsesta ärsyttävän. Äitini kommentit: "Koita ajatella jotain positiivista", "Etkö ymmärrä, että pilaat joulun kaikilta", "Se on ollutta ja mennyttä mitä silloin oli", "Ollutta ja mennyttä", kulminoituivat siihen, että heitin hänet meiltä pihalle.

Kyllä, minä ymmärrän pilaavani kaiken. Kyllä, minä olen yrittänyt ajatella jotain positiivista. Se EI ole ollutta ja mennyttä. Se ei ole ollutta ja mennyttä, jos minä voin joka saatanan juhlapyhän koittaessa näin pahoin. Oman lapsen myötä, oma pahoinvointi eskaloituu. Ei luonnollisesti ole tervettä nähdä niin voimakkaasti itseään pienessä, mutta ei sitä voi oikein väistelläkään. Pahinta on, kun tietää tekevänsä väärin kaikkia kohtaan, muttei tunne vaihtoehtoakaan. Minne mennä jouluaattona pois perheen tieltä? 

En usko, että pimeäämustaamustaamustaakuristavaahelvettiä ymmärtää yksikään niistä, joiden joulu on ollut aina ihana perhetapahtuma tarkkaan toistuvine perinteineen. Niissä perheissä otetaan tälläkin hetkellä oikein urakalla valokuvia lapsista tonttulakeissa, ukista pöydän päässä, kuvat sitten heti joulun jälkeen teetetään paperisiksi printtifirman tarjouksella ja sitten muistellaan miten ihanaa oli. Toisaalta, miksi pitäisikään ymmärtää. Onnitteluni kaikille Teille.

Seuraava ehdotus on aina hoito: lääkitys ja terapia. Voin mielelläni esittää arvion, paljonko terapiaa irtoaa kotihoidontuella (n. 267€ kk). Korkeintaan 2,5 tuntia kuukaudessa, mikä nielee tasan tarkkaan koko rahan. Mikäli siis löytää kohtuuhintaisen, kelvollisen terapeutin. Se siitä. Lääkitykseen en jaksa puuttua vieläkään. Se siitä.

Lapsiperhe elää tasaista, aikataulutettua arkea. Me elämme aikataulua aavistuksen liian tiukasti, tosin minä en jaksa olla aina se, joka tekee ratkaisun joustamisesta, joten kello elää elämäämme. Jos joulu tarkoittaa vain tavallista pidempää viikonloppua, jolloin edes kaupat eivät ole auki, miten ihmeessä se pitäisi osata elää ihanasti, riemuiten, törsäten, laulellen ja ties-vittu-mitä. Samat naamat tavallista suolaisemman ruoan ääressä, kaikki minun vastuullani, kuten aina. Minulla on vastuu lapsen kulttuurikasvatuksesta, perinteistä, sukulaisista, päätöksistä, aikatauluista, kaikesta. Miten siitä tehdään juhla? Miten tehdään juhla jostain, joka toistuu joka ikinen päivä, ilmeisesti loputtomiin? 

Alkoholistiperheissä kasvaneille saisi jakaa pienet kouralliset mietoja rauhoittavia joulun alla. Näin vältyttäisiin monelta uudelta alkoholistiperheeltä ja rikotulta lapselta. Rikotuilta mieliltä.

Oikein hyvää joulua niille, jotka tietävät mistä puhun. Teille muille, oikein paskaa joulua. 

19.12.2013

Pään seinäänhakkaamisen taito

Joku saattaa muistaa, että angstasin hirvittävästi lähestyvästä 18 kk neuvolakäynnistä. Sain marraskuun lopulla varattua ajan ja päiväkin odottelun päätteeksi koitti. Preppasin puolisonkin komppaamaan kaikkea, mitä sitten valehtelen ja mies oli hyvin mukana.

Aamupäivästä oli puhelimeeni yritetty soittaa. Soittaessani takaisin päädyin kuuntelemaan puhelinvaihteenhoitajan vittuilua. Useamman yrityksen jälkeen minut tavoitti terveydenhoitaja, se vanhempi niistä, joka pahoitellen ilmoitti lääkärin sairastuneen.

Sairastuminen on aina toki kurja juttu, mutta oikein ymmärrettävää. Olen erittäin ryppyotsaisesti sitä mieltä, että kipeänä ei töihin saa mennä kukaan. Totesin, että selvä homma; katsotaan uusi aika sitten joskus. Eihän tämä nyt päivän päälle ole.

Terveydenhoitajalla olikin ässä taskussaaan. Hän tarjosi samalle päivälle, melkein alkuperäiseen kellonaikaan tapaamista toisen lääkärin kanssa, jonka nimi minulta valitettavasti meni ohi, mutta viittasi voimakkaasti itä-Eurooppaan. Kysyin vanhasta tottumuksesta, että puhuuko kyseinen lääkäri suomea. No ei puhu. Ruotsia kyllä ihan kelvollisesti. Hämmennyin ja totesin hoitajalle, että hei, minä olen suomenkielinen ja lapsikin on suomenkielinen. Vastaus oli, että sitten odotatte "jonnekin alkuvuoteen".

Yksinkertaistettuna tämä tarkoittaa sitä, että ruotsinkielinen lapsi saa kiireettömän lääkäriajan samalle päivälle, suomenkielinen lapsi odottaa yli kuukauden.

Otin yhteyttä sosiaali- ja terveysjohtajaan, koska olen paskapää.

Minä olen lukenut (nimenomaan lukenut, vaikka vihaan ks. verbiä kielenoppimisen yhteydessä) ruotsia koulussa, kuten kuka tahansa suomalainen. Olen kirjoittanut kielen keskipitkän oppimäärän oikein kelvollisesti lukiossa, yliopistossa suorastaan loistin virkamiesruotsin kursseilla. Minä en ole koskaan ymmärtänyt, että kieltä olisi pitänyt opiskella sen vuoksi, että voisin viedä lapseni neuvolalääkärille.

Joo, puoliso on ruotsinkielinen (oikeastaan kaksikielinen) ja puhuu (ajoittain) lapselle ruotsia. Joka tapauksessa siihen maistraatin lappuun on lapsen äidinkielen kohdalle ruksattu suomi. Se tarkoittaa käsittääkseni sitä, että meillä on oikeus palveluun suomeksi.

Onko oikein tarjota yhdelle (enemmistö-) kieliryhmälle kiireetöntä palvelua, jota toiselle (vähemmistö-) ryhmälle ei voida tarjota. Minun mielestäni ei ole. Katsotaan mikä on virallinen kanta.

En sitten taaskaan osannut antaa olla.

15.12.2013

Mikä pelastaisi työelämän?

Kävin alkuviikosta jo jokin aikaa sitten sovitulla työkeikalla lähikunnassa. Mukaan luvattu työpari ehti vaihtua useampaan otteeseen, mille en etukäteen jaksanut uhrata kauheasti energiaa - kaikki vaihtoehdot kun ovat kuitenkin tuttuja vuosien takaa ja ammattilaisia.

Ajoin paikan päälle sovittuun aikaan, asiakas odotti jo valmiina. Työpari saapui viime tingassa, jätti auton parkkipaikalla käyntiin (oli kuulemma huono lataus akussa) ja tiuski minut ensimmäisenä tieltään sivuun. No ei ollut ensimmäinen kerta, on otettu yhteen aiemminkin. Sisätiloihin päästyämme aloitti pari minun kyseenalaistamiseni. Minun olisi pitänyt hänelle selvittää asiakkaan läsnäollessa motiivimme olla paikalla, tarkka suunnitelma seuraavan tunnin osalta sekä mielikuvani ja vaatimukseni hänelle. Kun en osannut vastata täsmällisesti alkoi vittuilu ja silmienpyöritys.

Ei siinä mitään, minä kyllä hanskaan ihan pätevästi vittuilun ja osaan aukoa päätä takaisin hyvinkin samalla mitalla, mutta en asiakkaan edessä. Osaan toki, mutta mielestäni se on epäammattimaista ja tökeröä.

Koska vittuilu minulle, ammattitaitoni ja olemukseni kyseenalaistaminen, nolaaminen ja nöyryyttäminen eivät riittäneet, piti työparin vielä äidinkielellään ruikuttaa asiakkaalle olevansa kovasti flunssassa ja saapuneensa vain hyvää hyvyyttään keikalle, koska se oli muka niin tärkeä. Ruikutus ja ujellus päättyi vasta kun tiedustelin, miksi hän ei ollut ilmoittanut olevansa niin kurja ja kipeä. Olisin pärjännnyt oikein hyvin itsekseni. Oli kuulemma soittanut. Hiljeni, kun sanoin, että soita kuule seuraavalla kerralla suoraan mulle.

Tilanne rauhoittui kun työpari katsoi olevansa valmis ja poistui kotiinsa jättäen minut asiakkaan kanssa kahden. Myönnän, ettei työnteosta meinannut tulla enää mitään. Kun viettää päivät kotona kahden lapsen kanssa, horjuu ainakin minun itsevarmuuteni - oikeastaan välittömästi. Kun oikein alleviivaten kollegan toimesta varmuutta ja ammattitaitoa heilutetaan ja kyseenalaistetaan vielä lisää, on ihan helvetin vaikea saada koottua itsensä.

Työt tuli hoidettua. Sain jälkeenpäin kehuja, mikä on alalla harvinaista. Ihan kiva.

Keikalta läksittyäni otin ja soitin tilaajalle. He olivat pahoillaan ja lupasivat puuttua tilanteeseen. Kuten sanottua, vastaavaa on ennenkin ollut saman kaverin kanssa, mutta aikaisemmin aina puhelimessa tai työmaalla, ei kentällä ihmisten edessä.

Saman tien tuli kurja olo. Ihan perusmukavasta kaverista valitin. Jos minä kuitenkin otin ja reagoin yli? Enhän minäkään aina ole aurinkoinen ja ihana. No en tasan, mutta osaan käyttäytyä ihmisten ilmoilla.

Alan olla koko ajan enenevässä määrin sitä mieltä, että hiljalleen tulisi ehdottomasti siirtyä kokonaan määräaikaisiin työsuhteisiin. Kolme tai viisi vuotta kerrallaan, tasaisin väliajoin saisi miettiä uusiksi niin työntekijä kuin työnantaja, että toimiiko vaiko eikö ja jos ei toimi niin mitä tehdään toisin - vaihdetaanko hommia/työntekijää/työnkuvaa/jokumuumikä. Samoin todella monella alalla saisi saman tien siirtyä ainakin osittaiseen tulospalkkaukseen. Viimeisimmällä työpätkällä tuli nimittäin katsottua vierestä, miten vakituisessa työsuhteessa voi ihan rauhassa aika kovalla hinnalla levittää persettä, juoruilla, ostostella työajalla ja vältellä työntekoa kaikin tavoin. Anteeksi ranskani, mutta pisti vituttamaan ja pistää edelleen isosti.

Väitän, että suurimman osan työelämän ongelmista saisi korjattua hyvillä ja hommansa tasolla olevilla johtajilla. Sellaiset ovat ainakin Suomessa harvassa. Minulla on ollut yksi hyvä, kyvykäs, miellyttävä ja äärettömän pätevä pomo. Hän oli minua muutaman vuoden vanhempi nainen (ja pomoili etänä).

29.11.2013

Lomalla

Enpä olisi uskonut, mutta alan tottua. Oletan, että olotila on väliaikainen; en ole niin naiivi, että uskottelisin itselleni taivalluksen jatkuvan tasaisena. Joka tapauksessa, on oikeastaaan ihan nastaa, kun aamupäivisin voi heräillä rauhassa, touhuta rauhassa, siirtyä pihalle rauhassa, puistossa sitä vasta saakin olla rauhassa, lapseen ruokaa, lapsi unille ja hiki itselle niskaan. Tai töitä jos niitä on, viime aikoina ei ole juuri ollut. Sekin on ihan hyvä. Joulukuussa arvatenkin saan työn puolesta hypätä minkä ehdin.

Ettei nyt vallan seesteiseksi menisi, olen toki hakannut päätä seinään, en kai muuten olisi minä. Maanantaina varasin lapselle sen kauhulla odotetun 18 kk neuvolan. Täti puhelimessa oli ihan vieras, tiedusteli olemmeko käyneet lääkärissä Björnillä vai Gun-Majlla (muutin ovelasti nimet aidossa hengessä). Kerroin, ettei kummallakaan, vaan sillä suomenkielisellä naisella. Hän ei kuulemma ole enää töissä (good for her), mutta sain valita tarjotuista vaihtoehdoista. Pyysin suomenkielentaitoista, mutta sitä ei täti voinut taata. Vittuilin vain vähän, eli alan kai olla aika zen.

Torstaina sain jonkun kohtauksen, mikä liittyy kolmekymppispapan jälkimainingeissa syntyneeseen ällötiputteluun ja syöpäkauhuun. Soitin uhkarohkeana TK:n ajanvaraukseen, että nyt tuo raskausaikana lervahtanut luomi minusta pois. Puhelinneuvojatäti oli kauhean kannustava ja antoi ajan tammikuun loppupuolelle. Kerroin, että en sitten aamusta pääse tulemaan yksin, tulen taaperon kanssa. Ei kuulemma haittaa, aika kun on hoitajalle, ei kestä kauemmin kuin viisi minuuttia. Tiedustellessani, että hoitajako tuon möllykän pois leikkaa, ei kuulemma. Hoitaja katsoo luomea ja arvioi päästetäänkö minut toimenpidejonoon. Olen edelleen aika zen.

Tänään on älä osta mitään -päivä, mutta on pakko mennä markettiin. Siellä sitten kiemurtelen taas ristiriitaisuuksissani ja nuuhkin kaikkea muovikrääsää, mitä vähän tekisi mieli, mutta ei kuitenkaan yhtään. Tekee mieli hommata lapselle joulukalenteri, jos se vaikka salamyhkäisesti tajuaisikin joulusta jotain. Saako muilta kuin partiolaisilta karkitonta, lelutonta tai krääsätöntä kalenteria? Mistä minä löydän partioilaisen?

Leivoin eilen pullaa, koska oli tylsää. En edes tykkää syödä pullaa. Äitini jaksaa aina intoilla lukemastaan tutkimuksesta, jonka mukaan pullantuoksu luo lapselle turvallisen olon. Lapsi maistoi epäluuloisena palastaan ja tarjosi loput isälleen. Toivottavasti sillä oli turvallinen olo.

12.11.2013

Yritys

Olen jo useamman viikon suunnitellut hyökkäystä paikallisen seurakunnan perhekerhoon. Kynnys on ollut aavistuksen matalampi kuin kunnallisen avoimen päiväkodin suhteen, käytännössä yksikielisyyden ja muutaman vakiokävijän uupumisen ansiosta.

Jostain syystä lapseni herää yleensä aina seitsemän maissa, mutta tiistaisin, kun kerhoa järjestetään, myöhemmin. Arvelen, että lapsellani on ollut jotain parempaa metatietoa, mitä minullakin tietenkin epäilyjeni kanssa toki on taskut pullollaan - no tämän kerran yritin olla kuuntelematta itseäni.

 Pistimme aamulla töpinäksi. Totesin, ettemme millään ehdi tasan yhdeksäksi paikalle, mutta oletin, että toiminta on drop in-tyyppistä. Maleksittuamme kotona aikamme, arvelin, että minä en kestä olla koko päivää kotona, lähtetään yrittämään.

Mikä näissä lasten talvihaalareissa on muuten sen hihan lumilukon funktio? Saako siitä käden läpi ilman väkivaltaa? 

Tunnetusti lasten pukeminen on hauskaa hommaa. Saatuani lapsen autoon ja hätisteltyäni vielä kaivinkoneen tieltämme (kadulla on viemäriremontti) ajoin pääkallopaikalle. Arvelin kyseessä olevan vain lyhyen siirtymän, joten en ottanut liinaa tai reppua matkaa. Sehän kostautui.

Kiersin suurehkon rakennuksen niin ulkoa kuin sisältä useampaan otteeseen. Puhelimen appsin mukaan matkaa kertyi vajaan kilometrin verran. Löysin kolme ruotsinkielistä perhepäivähoitajaa tms., mutten suomenkielistä perhekerhoa. Käsin jopa kansliasta tiedustelemassa, että missä tämä luvattu autuus mahtaa sijaita, en kuulemma ollut ensimmäinen kysyjä. Ei löytynyt ohjeillakaan.

Topattu lapsiparka edelleen kainalossa palasin autolle ja ajoin kotiin. Ihan suoraan sanottuna ajoin kotiin itkemään. Kynnys lähteä edes yrittämään oli oikeasti korkea. Ei siinä nyt suurempia odotuksia edes ollut, olisin kupin kahvia mielelläni juonut ja haluaisin, että lapsi näkisi välillä muitakin lapsia. On aika liikuttavaa, miten kiinnostunut tytär olisi toisista, mutta mistä minä niitä sille loihdin.

Viime viikko kotona sujui jotenkuten. Oli kyllä aika paljon töitäkin, mikä tuntuu pitävän minua järjissäni yllättävän hyvin.

Somessa on jaettu hesarin "On luonnotonta, että toinen vanhempi on aina kotona lapsen kanssa" -artikkelia hämmentävän ahkerasti. Artikkeli oli  mielestäni Hesarin tekosiksi niin paska, etten viitsi linkata. Lähdettäköön alkuun vaikka ihan otsikoinnista. Minun mielestäni on luonnotonta jos ei halua olla lapsensa kanssa. Tiedetoimittaja -sanalla on ollut ikävä kaiku sen rasismikeskustelussa esille nousseen tyypin jälkeen, joka ulisi, ettei rasismia voi tutkia kvalitatiivisesti, kun subjektiivista kokemusta ei voi tutkia. Hohhoijaa.

Joka tapauksessa, artikkelissa esitelty heimoyhteiskunta on toki kauhean söpö. Lapsi oppii  luottamaan kaikkiin aikuisiin ja se ei koskaan saa olla keskipisteenä (osaan minäkin kärjistää kehnosti). Minä en edes halua, että nyky-yhteiskunnassa lapsi luottaa jokaiseen. En missään nimessä. Mielestäni lapsen on saatava olla maailman napa - alle kolmen vanhana, eikä kaiken aikaa, mutta ajoittain se on hyvinkin tarpeen.

Yhteisöllisyys on osa jotain yhteiskuntaa, ei toista. Olisihan se mukavaa jos olisi aikuiskontakteja eikä tarvitsisi muhia kotona neljän seinän sisällä tai harmaassa, lahossa leikkipuistossa, koska lasten pitää saada olla ulkona ja päivänvaloa on hyvin rajoitetusti. Olisi toki hienoa, jos lapsella olisi lapsi- ja aikuiskontakteja, hiljalleen kun se alkaa tarvita muutakin kuin äitiä, mutta mistäs niitä järjestät.

Yritin sentään. Olisi pitänyt varmaankin yrittää paremmin, mutta totesin vitutuskäyrän ampaistessa katosta läpi, että en ole hyvää seuraa kenellekään. Kai se autossa kotimatkalla itkeminen on ihan käypä ratkaisu sekin. Hämmentävää on se, että meillä autossa itken lasta useammin minä.

Tämä viikon sosiaalinen kohokohta on ilmeisesti kunnan tarjoama papa-joukkoseulonta perjantaina. Kirjaimellisesti - vittu.

4.11.2013

Onkssiinävikaa?

Minua on viime aikoina enenevässä määrin ahdistanut - tittitidiididii - tuleva neuvolakäynti. Aiheestahan olen jo kyllästymiseen asti avautunut riittämiin, mutta ahdistaa taas. Edellisestä vierailusta alkaakin olla jo ruhtinaalliset puoli vuotta (mikä ei ilmeisesti ole tarpeeksi), kieltäydyin nimittäin 15 kk tarjotusta ajasta. 1,5-vuotisarviointi häämöttää edessä ja minä en pidä siitä. (Tiedän edelleen, että neuvolassa ei ole pakko käydä, mutta tiedän myös mitä seuraa käymättäjättämisestä).

No, mikä tässä nyt taas ahdistaa? Lapsi kun syö ja kasvaa hyvin, on iloinen, nukkuukin aina välillä, oppii koko ajan uutta ja on pääosin hauska tapaus.

Se ei kävele.

Tai kävelee se, mutta tukea vasten tai yhdestä kädestä kiinni pidellen. Taaperokärryilyyn se jo ehti kyllästyä kun kärryllä ei oikein pääse aina haluamaansa määränpäähän. Muutamia askeleita on otettu niin ulkona kuin sisällä, mutta siihen se jää.

Eli käveleekö se vai ei?

Ilmeisesti yleisenä rajana kävelyn oppimiselle pidetään 18 kuukauden ikää. Ja vaikkei sitä virallisesti ääneen sanota, niin aikaisin aloittanut on ilman muuta paras. Somesta sentään löytyi orastavaa vertaistukea tämänkin aiheen parista. Kävi jopa naurattamaan. No ei naurattanut riittävän kauan.

Mikä on kävelyn raja? Onko tukea vasten kävely kävelyä? Onko muutama varovainen tassutus kävelyä? Minkä helvetin takia lapsen liikkumisesta on tehdävä niin jumalaton mörkö, että minä en juuri muuta ehdikään ajatella näiden arviointikäyntien välillä? Seinien kohotessa ympärillä ja ulko-oven kynnyksen kasvaessa korkeutta onkin hyvä lähteä toistelemaan itselleen jo kääntymis- ja ryömimisajoilta tuttua mantraa: siinäonjotainvikaa, siinäonjotainvikaa. Mistä ei tunnetusti järin hyvää seuraa.

Minua ahdistaa se, että lapsestani on löydetty vikaa siitä lähtien kun se oli 12 viikon ikäinen sikiö. Tuolloin niskaturvotusta oli muistaakseni 0,6 mm ylitse raja-arvon. Tämän johdosta minua oli uhkailtava lapsen todennäköisillä sydänvioilla raskauden puolivälin tienoilla. Ja päälle ne ryömimiset ja konttaukset, jotka kyllä opittiin. En hetkeäkään epäile, etteikö lapsi oppisi kävelemään.

Mikä tässä sitten on pielessä? Mielestäni tärkeintä on antaa lapsen touhuta ja kehittyä omaan tahtiinsa. Juuri siksi lapsi saa syödäkseen tissimaitoa halutessaan. Siksi lapsi saa lueskella halutessaan ja olla sylissä halutessaan. Lapsi saa myös hurjastella, riehua ja hölmöillä - tosin minun lapseni on mielummin rauhassa. Toki nauttien riehumisesta ja hurjastelusta, mutta hillitysti - tässä päästään käsittääkseni kiinni temperamenttiin. Minua ahdistaa se, että ulkopuolelta annetaan melko tiukka raja, jonka mukaan pitäisi olla ja toimia ja ymmärtää toteuttaa vaatimukset. Tai muuten - niin, mitä?

Suoraan sanottuna minua vituttaa se, että minua tyhmemmät ihmiset näkevät kerran puolessa vuodessa lapseni, vetävät hänestä, perheestämme ja minusta äitinä kymmenen minuutin perusteella johtopäätöksiä, joiden perusteella oletetaan meidän toimivan tietyllä tavoin (väärin) ja sitten lässytetään neuvoa tulemaan niin, että minä oksennan kaksi viikkoa (mm. tänne) itsestäänselvää sontaa.

Minun kun on kaikkein vaikeinta suhtautua siihen, että minua pidetään tyhmänä. Minua pidetään tyhmänä jokseenkin usein, sillä olen kyllä ylipainoinen - asia, josta pitäisikin palata vouhottaen, mutta en suhtautumiseen opi suhtautumaan. Tuoreimmassa EMMA -lehdessä oli aiheesta mainio artikkeli. Joka tapauksessa, en kertakaikkiaan kykene sietämään lässytystä tyhjänpäiväisyyksistä ja itsestäänselvyyksistä: "Oletteko koittaneet houkutella lasta kävelemään..". Komisario Palmu ja järjenkäytön mysteeri.

Vai onko pohjalla edelleen vain se, että en kestä sitä, että joku sanoisi, ettei minun lapseni olekaan paras. Tietenkin on. Kestätkö muka Sinä?

Työn alla on myös puolustuspuhe ja oodi taaperoimetykselle. Hohhoijaa, se tulee onneksi jo selkärangasta. Törmäsin nimittäin syksyn mittaan jälleen puolison isoäitiin, jolla oli asiasta mielipide.

31.10.2013

Kierros

Kas noin, neljäs aamu uutta kierrosta kotiäitinä ja mitta on täysi. Olen viimeksi maanantaina tavannut aikuisen, joka ei ole puolisoni tai joku naapuruston eläkeläisistä. Tähän tämä aina päätyy ja minä en sitä kestä.

Edelleen on pakko painia saman kysymyksen kanssa kuin jo vuosia sitten. Kuka minä olen jos en voi tehdä työtä?

Tähän väliin pitäisi toki lirkuttaa vanha rimpsu sitä, miten kyllä rakastan lastani ja mitä kaikkea hän osaakaan ja kyllä on ihana ja ihan varmasti rakastan. No tietenkin rakastan. Sain vain välillä maistaa sitä, mitä on olla ihminen, osallinen, aktiivinen, yksilö, älykäs, hauska, analyyttinen ja ihan saatanan hyvä työssään. Mä en ole kovin hyvä tässä kotihommassa.

Seinät alkavat yllättävän nopeasti kohota ympärillä. Kierroksia on riittämiin. On epäreilua lasta kohtaan, että sen kitistessä vaipanvaihtoa minä itken. Lienee minun raskausajan masennukseni syytä, ettei lapsi vieläkään osaa kävellä. On epäreilua puolisoa kohtaan, että kiukuttelen hänen tullessa lounaalle -  no oikeastaan tekisi mieli repiä häneltä kynnet sormista. En osaa leikkiä, en osaa lukea, en osaa pestä, puunata ja järjestää.

Aloitin kokopäivähoidossa kuuden kuukauden iässä ja minusta tuli tällainen. Onko lapsen parempi kotona vai hoidossa? Samapa tuo. Tässä kaupungissa ei saa hoitopaikkaa ellei ole työpaikkaa. No ei ole työpaikkaa, ei.

Iltapäivällä pitäisi lähteä hoitamaan pari friikkukeikkaa. Onneksi ajomatkaa on pitkälti. Saan itkeä rauhassa ja vielä kilometrikorvaukset päälle.

Sellaista. Kauanhan siinä taas kesti. Viikonloppu kiristää jo valmiiksi. Lauantaina lienee taas jokin jeesustelupyhä, minkä takia kaikki on kiinni. Seinät ampaisivat ajatuksestakin korkeuksiin.