Ystävä soitti eilen. Hätkähdin, sillä tiesin hänen olevan sairaalassa.
"Mulla on vauva keskolassa ja mä oon ite täällä osastolla ja nämä saatanan kätilöt ei muuta tee kuin tuputtaa rauhottavia kun mua itkettää."
Ystävä kuiski puhelimessa ja itki.
"Jos mä tuun kaksi minuuttia myöhässä keskolaan, en saa syöttää omaa lastani enkä pitää sylissä ja ne ämmät juoruaa siellä toisistaan tauotta."
"Tulin ambulanssilla sairaalaan ja nämä sanoi, että ei se mitään synny. Koko yönä ei kukaan katsonut mikä on alakerrassa tilanne, sitten kun katsoi, niin saikin ruveta ponnistamaan. Joo, en mää vaan voi tietää oonko synnyttämässä vai en kun oon vasta kaksi laittanut maailmaan aiemmin."
Mikä siinä itkussa on niin vaikeaa? Minä itkin, kun kuulin viime viikon lopulla ystävän synnyttäneen lapsensa reippaasti etuajassa. Itkin, kun sain tekstiviestin, että äiti on kunnossa ja lapsi osaa itse hengittää. Minä itkin sairaalassa oman terveen lapsen synnyttyä, en tiedä ketään, joka ei olisi itkenyt. Mutta kuinka paljon olisin itkenyt jos lapsella olisi ollut jokin hätä tai se olisi ollut vielä liian pieni maailmalle. Kuka ei itkisi? Minusta on ihme, jos itkun voi siinä tilanteessa lopettaa.
Minulle tarjottiin mielialalääkkeitä, kun itketti. Ystävälle on jatkuvasti tuputettu mielialalääkkeitä, kun häntä itkettää ja hän on huolissaan. Mielestäni äidin on parempi itkeä sairaalassa kuin kotona lasten edessä.
Onhan itkuun ihan helvetin vaikea suhtautua. Yritin eilen kuvailla kävelyllä (toiselle) ystävälle leikkausta edeltäviä hetkiä, paniikkia, hätää, pelkoa perse paljaana pöydällä vieraiden ihmisten keskellä, lihanpalana, objektina. Ensin itkua ja vapinaa, johon ei osattu suhtautua; muttei osattu suhtautua siihenkään kun huusin suoraan tuskasta sen saatanan spinaalipiikin epäonnistuessa kerta toisensa jälkeen ja anestesialääkärin kiroillessa hermostuneena. (Muistutetaan nyt vielä, että ennen sektiota ei saa paniikkiin yhtään mitään, leikkaukseen mennään lääkitsemättä - tuntuu olevan kovin monelle uusi asia.)
Onko syntymä aina kauhua? Lapseni ruma syntymä. Lapsi tosin oli kaunis.
Eilinen oli yhtä synnytystä. Ensin metsässä oma ja ystävän, sitten puhelimessa tuorein. Ja kaikilla hirveä pelko sen toistumisesta. Synnytys on trauma. Paperihaavan saaneille miehille järjestetään kriisiryhmiä, mutta synnyttäneille äideille ei.
Mielestäni joka kylässä saisi olla synnytyspurkuryhmiä, joihin supersynnyttäjät eivät saa tulla ja joissa kerrotaan ja jahnataan joka ikinen veriklöntti ja tikki ja kipu ja piikki läpi niin ettei jäljelle jää mitään. Ja kunta saisi kustantaa tilat ja kahvit ja pullatkin vielä!
Eniten ihmetyttää miksi äitejä ei kuunnella.
"Kyllä se on varmasti kääntynyt. Tässähän sen peppu tuntuu."
"Se on sen pää."
"No ei kyllä ole, varmasti saat ihan normaalisti synnyttää."
Sektion esikäynti 14.6.2012.
"Ai, sä ootkin jo kymmenen senttiä auki. Mennään kuule saliin niin saat ponnistaa. Ei me kyllä yhtään arvattu, että se sieltä syntyy. On ollut niin kiirettä täällä."
Sama sairaala, viime viikolla. Rv 33.
En siis vieläkään osaa lopettaa.
Oho, taas on meillä samat asiat pyörineet mielessä. Synnytys on trauma.
VastaaPoistaMä olen alkanut suhtautua myös kielteisesti noihin mielialalääkkeisiin. Olen niitä itsekin aikani syönyt, mutta lopetin, kun alkoi tuntua, että ei ollut kivaa elellä koko aikaa "keskiviivalla". Huonot asiat eivät tuntuneet enää niin huonoilta kuin aiemmin, mutta se oli liikaa, että kivatkaan asiat eivät enää tuntuneet niin kivoilta (harmittaa edelleen, kun eräs ns. kohokohta meni aika reippaasti pyllylleen, kun en vaan osannut enää reagoida, olla möllötin vaan). Mikään ei oikeastaan enää tuntunut yhtään miltään.
Erinomaiset ajattelijat kelaavat yhtä hyvin. :)
VastaaPoistaMielialalääkkeille on paikkansa ja aikansa ja on ihanaa jos niistä apua saa, mutta ei niitä synnytyksen jälkeen itkuun ja hormonihässäkkään syödä. Toisaalta, onhan se mahtavaa että on keksitty yleispätevä ratkaisu kaiken tasottamiseen. Minä mielummin ajoittain kilahtelen kuin möllötän ikuisesti.
Alan olla tämän synnytystraumani kanssa kuin venähtänyt c-kasetti, jolla ei alunperinkään ollut kovin hyvää musaa.
Mulle tuli myös yllätyksenä ettei sektioon mennessä saa mitään rauhottavia, itse kun olin varma että saan paniikkikohtauksen siinä pöydällä.
VastaaPoistaYön heräilin osastolla, näin kauhukuvia valveilla ja hereillä. Sektio pelotti, hereilläolo pelotti, viimeksi kun minut vain humautettiin uneen eikä minun tarvinnut olla tietoinen ympärilläolevasta kauhusta.
Alatiesynnytys pelotti vielä enemmän ja pelkäsin että synnytys oikeasti lähtisikin käyntiin, teki mieli käpertyä jonnekkin nurkkaan eikä synnyttää ollenkaan.
Ensimmäinen synnytys oli traumaattinen; tylyt kätilöt alatiesynnytyksessä, hätäsektio, vauva teholla ja lopulta siirto eri sairaalaan, yö erossa vauvasta, lanssilla sairaalaan, vuorokauden saattohoito ja lapsen kuoleminen syliin. Itse niin kipeä ettei itkeä voinut kun joka paikka meinasi revetä. Lopulta se oli vain huutoa, ei itkua ja näin jo hoitajien ilmeestä, että kohta varmaan jotain laitettaisiin menemään jos en rauhotu. Mutta kai ne huutovoimatkin loppui jossain vaiheessa, ihan ilman lääkettä.
En enää edes mielelläni muistele sitä sektiota, tämä toinen kun meni niin hyvin kun vain voi. Luulen että olen käsitellyt ensimmäisen synnytyksen jättämät jäljet, samoin luulin käsitelleeni lapseni kuoleman (niiltä osin kun se on mahdollista), mutta niin vain huomaan, että en uskalla edes ajatella häntä juurikaan, etten vain romahda ja muutu kykenemättömäksi hoitamaan tätä elävää ihanuutta.
Ja mielialalääkkeitä itkuun. Kävin pojan kuoleman jälkeen hyvällä psykologilla, joka ei kertaakaan tuputtanut minulle mitään; sain itkeä, panikoitua ja olla hysteerinen. Minä surin, en ollut sairas tai masentunut. Minun oli pakko itkeä, joskus julkisesti, joskus piilossa. Raskausaikana niitä tarjottiin vaikka oloni oli edelliseen vuoteen verrattuna erinomainen. En ottanut niitä, en uskaltanut.
Eikai mulla mitään pointtia tässä ole. Kunhan tulin tänne purkautumaan :D
Eniveis. Hyviä ja huonoja päiviä tulee. Välillä itkettää niin että happi meinaa loppua, mutta siihen auttaa se itku, ei mielialalääke (ainakaan mulla). Tietenkin jos toimintakyky lakkaa niin lääkitys olisi sitten vaihtoehto. Mutta ystäväsikin tilanne, ei lääkkeet siihen tuo ratkaisua. Ja taas nuo kyrpäotsaiset hoitajat joista sain nauttia ykköskierroksella. Kyllä tällä kertaa oltiin niin mielinkielin jokapaikassa (eikä mun tarvinnut olla tekemisissä niiden jo tuttujen haahkojen kanssa). Kaikki oli ihania, ja kaikki meni hyvin, tällä kertaa, vaikka muuta pelkäsin kuollakseni.
Synnytyksen pitäisi olla maailman luonnollisimpia asiota, mutta niin se vain tuntuu luovan yhä useammalle kauhua ja pelkoa. Ja itkukin, siinä toinen luonnollinen asia, joka koitetaan valitettavan usein lääkitä pois..
Mirgga
elamakantaa.vuodatus.net
Kiva kun kävit purkautumassa. :) Ihan aidosti, tosi kiva. Sinulla jos jollakulla olisi "varaa" hiipiä arvostelemaan, että ole tyttö hiljaa, kun homma sujui kuten pitikin. Pointtihan on kuitenkin se, että synnytys on aina läsnäolijoille ainutkertainen ja henkilökohtainen ja juuri niin kammottava tai voimauttava tai uuvuttava tai kipeä tai sujuva kuin miltä (äidistä) tuntuu. En jaksa uskoa, että synnytys tapahtumana olisi kenellekään yhdentekevä.
VastaaPoistaMinä yritin käännösyrityksen ja sektiotuomion tehneelle lääkärille piipittää kauhuissani, että saisiko nukutuksen kun on tämä raskausajan masennus ollut aika vaikea ja ahdistusta ja kaikkea on riittämiin. Jooei. Kyllä mä sen ymmärrän, mutta voisiko sitten lääkitsemätöntä ihmistä käsitellä vähän toisella tapaa kuin lääkittyä siellä salin puolella. Oli joo tosi nastaa kun se yksi mamma motkotti, ettei millään jaksaisi tällaista valasta siirrellä. Ja sen piikkilääkärin kiukkuinen kiroilu.
Voi olla, että tuo sektio oli meikäläiselle niin kova paikka, kun onnistuin ihan viime metreillä muutenkin vaikean raskauden kanssa pääsemään jollain tasolla sujuiksi sen synnyttämisen kanssa ajatuksella: kunhan ei leikata. No mähän jään näistä aina kiinni.
Sinun kokemasi on pahinta, mitä kukaan voi osakseen saada. Minä haukon henkeäni kertomasi edessä enkä voi käsittää toipumistasi. Ihanaa, että sinulla on ollut hyvä psykologi ja olet saanut surra. Eikai toista voi koskaan loppuun asti surra, se meistä tekee ihmisiä.
Minä välttelen suremista, pelkään nimenomaan, että se tekee toimintakyvyttömäksi. Mieliala kun lipsahtaa edelleen hyvin herkästi junnnaamaan vanhoja tuttuja uriaan, joista on hirvittävän vaikea pyristellä ulos. Niin kauan kuin pyristely onnistuu, ollaan voiton puolella.
Tuo ihmisten huono kohtelu mua risoo kaikkein eniten. Okei, ei aina ne omat työt inspaa jne jne kaikki tuntuu paskalta, mutta alan ottaen huomioon on väärin, että niitä ruttunaamoja tuntuu tulevan vähän väliä vastaan. Just tollaset mukavat, kyrpiintyneet kommentit kun toinen on siinä hereillä, tahtomattaankin syö kyllä mielialaa.
VastaaPoistaItse inhosin myös sitä toisten armoilla oloa, ekasta kerrasta jääneiden tunteiden vuoksi temmoin itsein jalkeille ja vauvaa hoitamaan heti seuraavana aamuna. Vaikka tällä kertaa saliin itse kävelinkin, niin silti se alastomuus siinä (limatulppaa ympäri pöytää nams) ja toisten nosteltavana ja käänneltävänä olo, hyi. Siitä katetroinnista en edes jaksa enää alkaa muuten kuin että kuseminen sattuu edelleen aika ajoin...
Ja jos heitä ärsyttää meitä nostella niin tuskin se meistäkään mitään mieltä ylentävää on. Meidän kanssa hoitohenkilökunta tosin taisi olla melko varuillaan juurikin viimekertaisten törppöjen vuoksi. Sen verran pidin nyt odotusaikana melua ylilääkärille kätilöiden käytöksestä että olivat hyvin tarkkaan valinneet ihmiset sinne :D
Surun alkuaikoina olinkin aluksi melko lamaantuntut ja kenties toimintakyvytön. Sitten tuli koira ja pelasti mut ihmisten ilmoille. Mutta itse suru lakkaa lamauttamasta josssain vaiheessa, jos se taas jää junnaamaan paikoilleen, sureminen muuttuu masennukseksi joka sitten lamaa entisestään, siihen en halua joutua. Kamalat paineet olla tervejärkinen ja tasainen äiti..
Paniikkihäiriöön olen tottunut, mutta masennus pelottaa. Ja juuri nuo omat, urautuneet ahdistukset ja ajattelumallit, joista ei osaa luopua. Olon ollessa hyväkin sitä kuulostelee, että josko mua nyt kuitenkin ahdistaisi, edes aavistuksen. Välillä päivät on juurikin tuota räpistelyä, pään pitämistä kasassa, mutta toivon etten koskaan joudu palaamaan takaisin niihin hirvittäviin tuntemuksiin mitä joskus oli. En edes saata lukea sen aikaisia postauksiani, koska pelkään niiden ajatusten tulevan takaisin.
Mutta vaikka luulin jo jossain vaiheessa toipuneeni suht hyvin, niin lapsen synnyttyä ja sen raskaushelvetin oltua ohi voin vain sanoa, ettei mikään paranna rikkinäistä mieltä ja sielua kuin elävä lapsi. Ensimmäisen kerran reiluun kahteen vuoteen tunnen voivani hengittää ilman lyijypainoa rinnassa. Sellainen leijuva, vapaa olo. Tällaistako on olla onnellinen? :) Että ehkä peliä ei vielä ole menettty, hyviä päiviä kun on silti onneksi enemmän kuin huonoja.
Jospa pääset purkamaan synnytystuntoja vielä jonkun alan ihmisen kanssa. Arvaanko ees kysyä osaisiko teidän neuvolatäti auttaa asiassa? ;)
Tuollainen epäonnistuneiden synnyttäjien kerho ois ihan loistava kun saisi angstata kaikki kauheudet ja vääryydet sellaisille jotka oikeesti tajuaa mitä se voi olla. Meuhkattavaa riittäs niin kauheasta raskausajasta kun niistä synnytyksistä. Vertaistuki on voimaa! :)
Mirgga
Pakko mennä siihen katetrointiin sen verran, että luin joltain (ihan hyvältä) keskustelupalstalta, että jossain päin maata katetri asennetaan vasta kun puudutus on käynnissä. Hei, haloo!!! Eikö se nyt olisi vähintäänkin järkevää. Ja helpottaisi edes vähän. Mun mielestä oli nöyryyttävää kävellä osastolta saliin se saatanan letku haarussa.
PoistaMä en ymmärrä tätä naama perseenä töissäkäyntiä. Joo, on paskoja päiviä, mutta töissä voisi edes yrittää. Jos vaikka siellä kotona sitten niitä tuntoja purkaisi tai hommaisi kunnon työnohjauksen jos on pakko asiakkaisiin pyrkiä pönkittämään omaa vallankaipuuta. Ja miksi nimenomaan naiset ovat toisilleen niin julmia?
Meidän neuvolanTYTTÖ ei osaa asiassa auttaa. Eikä tämä synnyttämättömyystuntoilu varsinaisesti tunnu niin isolta jutulta, että sitä pitäisi lähteä puimaan, tosin se voisi olla järkevää, ettei pomppaa matkan päässä oikein kunnolla naamalle ja ala ahdistaa.
Vertaistuki on kova juttu. Käyhän se toki näinkin, saa ainakin seuran valita. :)
Olen muuten vakuuttunut siitä, että tällaista on olla onnellinen ja olen siitä ihan mielettömän onnellinen!
Menen nuuskimaan tytärtä, tuli ikävä (7 minuuttia koneella)!
Kyynelistä vielä, uskaltauduin etsimään vanhoja postauksiani ja näin minä joskus muotoilin;
VastaaPoistaRakkaus, joka ei pääse ulos luonnollista kautta, etsii väylänsä jollain keinolla kuitenkin, ja uskon että puhun totta, kun sanon, että kyyneleet ovat yksi niistä lempeämmistä keinoista. Muitakin on, mutta en halua lähteä erittelemään niitä tähän. Kyyneleet ovat olleet osa minun lohduttomuuttani, mutta myös lohtuani. Minä en kavahda niitä, sillä niille olen kiitollinen järjestäni.
Sinä olet ajatellut kauniisti ja hyvin.
Poista