Näytetään tekstit, joissa on tunniste kasvatus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kasvatus. Näytä kaikki tekstit

24.9.2014

Herkkä

Minun lapseni on herkkä. Olen ajoittain miettinyt, olisiko herkkyydelle parempaa sanaa, korvaajaa, mutten löydä. Ujo ja arka ovat negatiivisesti latautuneita ilmaisuja, ne sisältävät jotain ei-toivottua. Minun lapseni olkoon siis herkkä, harkitsevainen, rauhallinen - kuten on isänsäkin (ja minä pienenä).

Ajoittain lapsen herkkyys ahdistaa minua suunnattomasti. Ja niin ahdistaa kai lastakin. Syöksyimme muutamia viikkoja takaperin uuteen muskariin, tällä erää seurakunnan järjestämään (onpahan taatusti suomeksi) ja ensimmäiseen tapaamiseen saapui ennakoitua suurempi joukko lapsia. Lapseni paineistui toisten riehumisesta (ja minä lapsen selvästä ahdistuksesta). Kotonakin piti vielä miettiä kaaosta. Toisaalta en ole luovuttanut, väki jaettiin kahtia ja lapsi rakastaa laulamista. Kyllä minä siinä muutamat Jesset ja Jlat siedän jos tenavalla on kivaa.

Huomaan usein, että lapsi kaipaa ilmiselvästi ikäistään seuraa. Hän juttelee niistä muutamista tutuista lapsista, joita tietää nimeltä. Lapset vain sattuvat olemaan erittäin äänekästä ja otteissaan rajua seuraa. Tapaamisissa siis joko nökötetään äidin sylissä tai tullaan satutetuksi toisten osalta (vaikka äitinsä kyllä saarnaa, ojentaa, muistuttaa, kertaa). Sattumuksia ja läheltä-piti-tilanteita sitten puretaan kotona päiväkausia ja ihmetellään "miksi X huutaa?". "Aijjai, X heittää lapiolla rumasti". "Tulee iso pipi kun X leikkii lähellä."

No siis vittu.

Itkettää ja suututtaa ja vituttaa. Pelottaakin. Sitäkö herkän lapsen elämä tulee aina olemaan? Toisten melutasoon ja riehumiseen sopeutumista? Kiusatuksi tulemista? Voiko uhrin leiman jo hakata otsaan?

Miten tukea lasta pitämään puoliaan? Puoliensa pitäminen, kynsiensä näyttäminen ja omilla jaloillaan seisominen kun tuntuvat olevan tärkeimpiä taitoja, joiden avulla selvitä. Minulle ei kukaan opettanut koskaan miten pitää puoliani, ihan itse olen sen oppinut (ja siinä sivussa ehkä liiankin aggressiiviseksi). Viimeksi viikko sitten sain aikuisten maailmassa selvittää, että minä en ole kynnysmatto, joka suostuu ilmaiseksi tekemään toisten töitä.

Kaipaisin lapselle kaltaistaan seuraa. Rauhallista ja keskittyvää, jonka kanssa voisi vähän riehaantuakin - lapselle ominaiseen varovaiseen tyyliin. Löytäminen tuntuu mahdottomalta. Surettaa.

Ystävä, joka on erityislastentarhanopettaja, katseli taannoin tyttären leikkiä ja mietti ääneen, että siinä leikkii jokaisen montessoripedagogin päiväuni. No sellaisia ei näillä leveyksillä ole; en malta odottaa sitä päivää kun joudun lapsen tunkaisemaan ääriään myöten täynnä olevaan meluisaan päiväkotiryhmään, jossa uupumusta ja sisäilmaoireitaan saikkuileva henkilökunta on saanut hommasta tarpeekseen. Sinne sitten sopeutumaan.

Omat työpäiväni eivät ole pitkiä. Silti lapsen unen levottomuus on suoraan verrannollinen oleskeluuni kodin ulkopuolella. Onneksi hän saa olla vielä kotona. Onneksi. Liekö onneksi vai epäonneksi, että huomaan lapsen reaktiot - joskus pelottaa että ylitulkitsen.

24.3.2014

Lastenmusiikin uhat ja mahdollisuudet

Uskoni lastenmusiikkiin on palautumassa hiljalleen. Taannoisen, suorastaan paskan muskarikokemuksen päälle kesti pitkään ennen kuin pystyin edes laulamaan lapselle. Nyttemmin muskarimuijan joikuaminen jo naurattaa, mutta hyvin herkistyneessä tilassa se oli kyllä aivan järkyttävää paskaa. Loilotetaan ja hiivitään kuin intiaanit - voi jumalauta.

 Höyryämisestä asiaan. Lapsen saavuttaessa muistaakseni korkeintaan puolen vuoden iän hommasin innoissani hänelle Suomen lasten laulukirjan, joka on kelpo otos vanhoja ja uusia lastenlauluja. Toimittajana pikaisella kuukkeloinnilla Essi Wuorela, jonka ikätoverini muistavat lähinnä maikkarin kamalasta Super-Essi -sarjasta, jota seurasivat mm. Turtlekset, James Bond Junior -piirretty ja tietenkin Musta Ori, jota odotettiin koko lauantai(vai sunnuntai-?)aamu. Alec se siellä aina seikkaili hurjaa laukkakyytiä.

Palaanpa asiaan. Suomen lasten laulukirjassa on ilahduttavasti nuotteja, mikä on toki mukavaa jos niitä osaa taitavasti lukea. Olen uskotellut itselleni, että nuottien lukutaito vastaa kyrillisten tai kanjien lukemista; eli kyseessä on taito, jota osaan vähän, mutten riittävästi - innostun aina välillä ja sitten lopahtaa ja ruostuu entisestään. Tällä hetkellä kotona on musiikkivempeleistä edustettuna kaikenlaisten lasten rummuttimien ja heiluttimien lisäksi kitara. Kannattaa kokeilla kitaransoittoa taaperon kanssa. On meinaan pinnaa kasvattavaa hommaa.

Eli soitto on hankalaksi havaittu ja ajoittain itsekseen, ilman säestystä joikaus ottaa koville. Soiva laulukirja siis pelasti - oletettavasti olen siitä jo vouhannut (en muista oliko se laarilla vai toisaalla). Jos en minä niin kaikki muut sen ovat jo puhki kehuneet ja ihan syystä. Jos 50 biisistä jopa 40 on parempia kuin ihan kelvollisia, Terese Bastin kuvitus on suorastaan loistava ja lapsi tykkää niin minähän laulan.

Ajottain on kuitenkin hetkiä, kun äiti ei jaksa laulaa. Yhden lapsen hiljaisessa perheessä on siis investoitu myös lastenmusiikkiäänitteisiin ja voi hyvän tähden sentään millaista paskaa se genre sisällään pitää. Jos Mikko Alatalon Känkkäränkät ja Karkkipäivät ovat oikeasti parhaasta päästä, niin suorastaan fyysistä tuskaa aiheuttavat välillä lapsikuorojen, huonojen sovitusten ja tekoreippaiden setämiesten esittämät laulut, joissa surutta lauletaan mitä uskomattominta paskaa. Näitä levyjä sain vinon pinon entiseltä kollegalta tarpeettomina. Kiitos vain.

Puhumattakaan Benny Törnroosista. Paapapapaaa ja maamamamaa nyt on joka tenavan suosikki, mutta joskus haluaisin tökätä artistia kipeästi kylkiluiden väliin ja tiuskaista: "Tältä meistä vanhemmista tuntuu ja se on sinun syysi!!" Rallatilaa joo. Muumilevy siirtynee meillä piakkoin tiskikoneeseen.

Pelastuksen on tuonut taas kerran Soili Perkiö, joka on säveltänyt Liisa Kallion lorut lauluiksi. Pikku Papun laulut, joka taisi olla vuonna 2012 vuoden lastenlaululevy on ihana ja lapsi rakastaa sitä.

Lapsen isoäiti toi viikonloppuna Hannele Huovin ja Soili Perkiön Muumiperheen lauluretken mukanaan ja sitäkin voi ihan ilokseen kuunnella ja katsella. Kivat, ihan fiksut sanoitukset, kaunis musiikki - ilahduttavaa.

Lastenmusiikin ei tarvitse olla tekoreipasta änkkädänkkää, jota kuunnellessa, saati katsellessa on vaivautunut olo. Olenko muka ainoa äiti, joka on joskus miettinyt, miksi niiltä Fröbelin Palikat -ukoilta näkyy melkein kaikista esiintymisasuista haaroista läpi?

Minä laulan lapselle paljon ja mielelläni, nyt kun se on taas luontevaa. Varsinkin pukeminen on helpompaa kun samalla lauletaan. Lapsi on myös itse alkanut laulaa - vaikka edes yksinkertaiset sanat eivät vielä ihan taitu lauluun saakka, sävel osuu kohdilleen täsmällisesti ja tarkasti - ja ihan selvästi se tuntuu lapsesta ihanalta.

12.12.2013

Sosiaalistaminen

Nonniin, raskassoutuisella linjalla edelleen. Tosin parin vuoden takaiseen verrattuna olen suorastaan kepeä. Mielessä on jo jonkin aikaa pyörinyt pienen lapsen sosiaalistuminen, sosiaalistaminen - kehitys yksilöksi yhteiskunnassa ja kuitenkin kasvaminen osaksi yhteiskuntaa.

Mikäpä muu pohdinnan taustalta löytyisikään kuin syyllistyminen - osin syyllistäminen, mutta pääosin vanha tuttu syyllistyminen. Meillä ei edelleenkään ole kovin laajaa sosiaalista verkkoa, vaikka olemme puolison kanssa näiltä nurkilta kotoisin. Olen lähellä asuvista sukulaisistani väleissä ainoastaan äitini kanssa, enkä oikein ota selvää, mitkä kuviot ovat puolisolla vallalla oman perheensä kanssa. Tässä tulee aina piiriin myös ihanana perhejuhlana tunnettu joulu - voihan helvetti.

Lähiseudulla ystäviä on aika harvassa, ystäviä on toki, mutta sellaisia, joiden kanssa tavattaisiin lapset pääosassa on kuitenkin melko vähän ja näin talviaikaan kaikilla on vuorotellen joku räkävirus kiertämässä. En ole edelleenkään päässyt nauttimaan ainoastakaan kerhosta, avoimesta päiväkodista, lastentapahtumasta jne. Syyt ovat luonnollisesti moninaiset, mutta päälimmäisiksi nousevat oma laiskuus ja oma epävarmuus, mitäpä sitä kieltämään.

Olen miettinyt sitä, kuinka paljon alle parivuotiaan tulisi olla tekemisissä toisten lasten kanssa, saati toisten aikuisten. Alle vuotiaastahan tiedetään hyvin, että omat porukat riittävät mainiosti - radikaalimpien tulkintojen mukaan vain toinen vanhemmista on riittämiin. Alle parivuotiashan ei vielä osaa leikkiä toisten kanssa, leikki ilmeisesti leikitään porukassakin rinnakkain. Matkimisella on ihmislapsenkin kehityksessä valtava merkitys, hyvässä ja pahassa.

Teenkö minä nyt äitinä ja vanhempana väärin, kun lapseni on useimmiten yksin. Siis ainahan, joka ikinen sekunti, hänen vierellään on isänsä tai minä, mutta riittääkö lapselle se, että hän tapaa toisia lapsia keskimäärin muutaman kerran kuukaudessa. Oppiiko hän, ettei hiekkaa saa heittää toisen silmiin? Oppiiko hän, ettei toista saa lyödä? Oppiiko hän, että kaikki saavat leikkiä? Oppiiko hän jakamaan? Oppiiko olemaan?

Koiria ohjeistetaan sosiaalistamaan, tapaamaan toisia ja totuttamaan siihen, että muitakin hurttia ja kaikenlaista väkeä on olemassa. Alan hiljalleen kuitenkin hahmottaa sen, että lapsi ei ole koira. Ne mokomat ajattelevat eri tavoin. Vuotiaan lapsen ajatusprosessit kulkevat ihan eri sfääreissä kuin seitsemän vuotta sohvaani kuluttaneen koiran. No tietenkin, ne ovat eri lajia. Myönnän silti ajoittain hämmentyneeni.

Jos koiraa ei sosiaalista, siitä tulee epäsosiaalinen remmirähjä. Tuleeko ei-sosiaalistetusta lapsesta, joka viettää kaiken aikansa vanhempiensa kanssa myös remmirähjä? Tuleeko lasta sosiaalistaa johdonmukaisesti vai oppiiko se ihmisten väliset kuviot itsestään? Luonnostaan? Sisäsyntyisesti?

Lahjakkuuksiahan on erilaisia - yksi on huomattavan matemaattinen, toinen hanskaa kielet, joku on kuin kala vedessä ihmisjoukoissa. Voiko lapsesta, joka on ollut pienenä yksin - siis lapsena yksin - tulla sosiaalinen?

Minä olen ainut lapsi, mutta koen olevani noin normioloissa ihan kykenevä asiallisiin ihmissuhteisiin. Tämä mikäli ei ole pahempaa masennusputkea päällä. Nautin ihmisten seurasta, mieluiten tietysti hyvien tyyppien, mutta välillä pöljemmätkin kohtaamiset ajavat asiansa. Ilman ihmissuhteita ja kohtaamisia minä kärsin.

Olen ainut lapsi, mutta minut on tyrkätty päivähoitoon puolivuotiaana. Onko sillä vaikutus? Olin muuten lapsena kaikkea muuta kuin sosiaalinen. Olen ainut lapsi, mutta osaan aivan tajuttoman hyvin jakaa.

Työkeikalla tällä viikolla puhuin asiakkaan kanssa äitiä. Totesimme kumpikin olevamme äitejä, tarkensimme lasten iät ja sukupuolet. Jossain vaiheessa kohtaamista asiakas kertoi lähtevänsä työmatkalle ja pyytäneensä oman äitinsä lapsia hoitamaan, vähän pidemmän matkan päästä. Hän tarkensi myös, että on tärkeää, että lapset oppivat, että on muitakin turvallisia aikuisia kuin äiti ja isä.

No minähän takerruin. Oppiiko lapsi, jota pääosin omat vanhemmat ovat hoitaneet, että maailmassa on muitakin turvallisia aikuisia? Jos lastani ei koskaan hoida muut kuin minä tai isänsä, jääkö häneltä tämä oppimatta? Voiko lapselta jäädä tämä oppimatta? Voinko minä estää lasta oppimasta, että suurin osa aikuisista on ihan hyviä ihmisiä?

Onko lapsi koira? Ja miksi minulla on kysymysripuli?

Mun pitää ehkä hinautua kirjastoon. Saako kehityspsykologiaa suomeksi jostain e-kirjakaupasta?

4.12.2013

Kasvot

Olen ollut viime aikoina hämilläni ilmeisen yleisesti vanhempien (no äitien) kesken vellovista asetelmista. Kaikki lähti tietenkin siitä, että olen lueskellut vanhan koulukaverin pitämää blogia, lähinnä huvittelumielessä - lähdekritiikitön paasaus kun aina välillä hymyilyttää. Ajoittain tekee hyvää, kun saa vähän vihastuttaa omaa verta.

Olen aina ajatellut, että yksi keskeinen ihmisen eläimestä erottava tekijä on se, että eläin pitää huolta omista jälkeläisistään, mutta ihminen osaa pitää huolta myös toisen jälkeläisistä. Muutamaan otteeseen olen erinäisten tekstien äärellä (on niitä muuallakin kuin viittaamassani laarissa) olen ollut syvän hämmentynyt siitä aggressiosta, millä kirjoittajat suhtautuvat toisten lapsiin ja toisiin vanhempiin. Jos kirjoitetaan, että omaa lasta muksiva tenava saa kyllä ansionsa mukaan ja tuta, niin mitä helvettiä?! Suhtaudutaan väkivaltaisesti toisiin lapsiin?! LAPSIIN!? Saahan niin toki ajatella, harva asia on niin kamalaa, kuin että omaa lasta sattuu, mutta jossain välissä olisi ehkä syytä muistaa painaa sitä jarrua. Ei se helppoa ole, meikäläisen itsehillintä on surkeimmasta päästä, muttatota. Huhhuh.

Muutaman kirjoituksessa olen nyt sitten aihepiiriin törmännyt. Koska käytän puhelimesta bloglovin'ia, joka pyörittää tekstit luettavaksi pienempinä raakaversioina, luen harvemmin keskusteluja (ja kommentoin itsekin harvoin). Ylipäänsä vältän keskustelujen lukemista, oli kyseessä sitten hesari, iltapäivälehti tai jokin verenkiehutusblogi. Vapaa kommentointi erityisesti uutistekstien yhteydessä harvemmin tekee kovin hyvää, useimmiten vain pahoittaa mielensä.

Noh, luin sitten muutaman kirjoituksen kommentit. Hämmennyin lisää. Suurehko joukko - myönnettäköön, että hyvin homogeenistä porukkaa - on tosiaan huonosti kärjistettynä sitä mieltä, että toisten lapset ovat kauheita, kiusaavat ja vanhemmat ovat paskoja eivätkä kasvata, ohjaa saati rankaise lapsiaan oikealla tavalla. Samalla syytetään usein "vapaata kasvatusta", josta en ole vielä koskaan löytänyt hyvää määritelmää. Ilmaisua käytetään varsin tehokkaasti siellä sun täällä, aina kun on kyse lapsista ja käytöksestä, mutta voisiko joku selittää mitä se on? Onko se jokin "kasvatussuuntaus" kuten vaikkapa kiintymysvanhemmuus?

Koen myös outona sen, että lapseus - se, mitä lapsi on, tuntuu olevan hirveän hukassa monelta. Lapsi on lapsi, eikä miniaikuinen. Lapsi tarvitsee ilman muuta ohjausta aikuisilta, lähimmin vanhemmiltaan, mutta tarpeen vaatiessa myös toisilta aikuisilta - iän myötä toisia aikuisia tulee toki koko ajan enemmän mukaan. Alle kaksivuotias tuskin tietoisesti harjoittaa järjestelmällistä kiusaamista. Maailma on pullollaan tutkittua tietoa ikäkausista, kehityksestä, oppimisesta - todellako sitä vain harva lukee? On kauhean surullista, jos oma ajatusmaailma toimii siten, että oma lapsi on lapsi, toisten lapset laskelmoivia pikkuaikuisia ja toiset aikuiset välinpitämättömiä.

Lastenpsykiatri Janna Rantala totesi hirveän hyvin jossain (mitä en tähän hätään perhana löydä), että aikuisen tulisi toisen lasta ojentaessaan muistaa säilyttää lapsen kasvot. Se oli mielestäni hirveän hyvin sanottu.

On toki välinpitämättömyyttä, ajattelemattomuutta ja osin puhdasta pahuuttakin, puhumattakaan tyhmyydestä (viittaan nyt aikuisiin). Keskustelin jokin aika sitten ystäväni kanssa, joka toimii erityislastentarhanopettajana. Hän oli työssään törmännyt pieneen, pelokkaaseen erityislapseen, jonka vanhemmat ovat antaneet lapsen katsella telkkarista aikuisten vampyyriohjelmaa, joka pyörii Foxilla. Ajatuskin itkettää.

Kun itse vetää ajoittain oman vanhemmuutensa kaikkine ulottuvuuksineen ihan yli laidan kiintymyssuhdesyyllistymisineen, niin on se toinenkin ääripää. Tietenkin on. Olisi ihan hirveän nastaa olla täydellinen. Onneksi lapseni on.

24.11.2013

Muuri

Kotiäidin yksinäisyys ei ole mikään uutinen. Siitä on puhuttu, on mietitty ja analysoitu ja keksitty ties mitä luonnollista ja keinotekoista ratkaisua. Kuten taannoinen yritykseni kipaista kerhoon. Olen sittemmin luovuttanut.

Tässä päivänä muutamana osuin hurttaa aamulla lenkitellessä lähipuistoon, tosin siihen vielä onnettomampaan, jossa emme yleensä käy. Sidoin koiran puiston liepeille puuhun ja vapautin lapsen liinasta. Suunnattomasti olen muuten viime aikoina hämmentynyt siitä, että puistoissa saattaa törmätä toisiin ihmisiin. No niin kävi. 
Paikalle saapui minua jonkin verran nuorempi nainen kolmivuotiaan poikansa kanssa. Tytärtä toisten lapset kiinnostavat, on ilmeisesti jännittävä tarkkailla varsinkin isompien touhuja. Hurtta kävi tapansa mukaan haukkumaan ja kerroin naiselle, että voimme lähteä pois jos häiritsee, kyllä se kohta lopettaa. Nainen itse ehdotti, että he voivat pojan kanssa silittää koiraa josko se sillä hiljenisi. No hiljenihän se. 

Vähän siinä juteltiin minkä ikäisiä lapset ovat ja asutaanko lähellä ja onko muita elukoita kodeissa jne. Minulle jäi vaikutelma, että nainen on hoitanut poikaansa kotona jo sen kolmen vuoden ajan eikä nyt suoranaisesti ryve sosiaalisissa kontakteissa. 

Missä vika? Jonkun pulssi saattaisi jopa kiihtyää orastavasta sosiaalisesta suhteesta! Äitikaveri! Seuraa! Puistoseuraa! Kahviseuraa!? Kotiinkävellessä huomasin, etten ollut edes ajatellut kohtaamisen koskaan toistuvan. 

Kieli. Me puhuimme eri kieliä. Minä kieltäydyn kategorisesti puhumasta vapaa-ajalla ruotsia (muun muassa koska olen kusipää). Nainen puhui kyllä suomea, samaan tapaan kuin minä ruotsia, ihan hyvin, ei siinä mitään. Olisin sulattanut ihan mielelläni senkin, että hän olisi puhunut omaa äidinkieltään. Ei siinä mitään vikaa ole, niinhän minäkin teen. 

Omalla tavallaan järkytyin, kun tiedostin, miten syvällä kielen erottava vaikutus minussa on. Minä olen saatana sentään lingvisti. Hanskaan liudan puhuttuja, kirjoitettuja ja viitottuja kieliä. Kaikessa työssäni olen aina eri muodoissaan työskennellyt juuri kielen kanssa. 

No kielen kaverihan on kulttuuri. Jostain syystä muualla Suomessa tunnutaan korostavan sitä seikkaa, että suomenruotsalainen kulttuuri on omanlaistaan ja sitä on vaalittava. No täällähän sitä korostetaan myös, mutta samalla hyssytetään, että ihan se on samanlaista kuin suomalainenkin kulttuuri. En asetelman taustatekijöihin tässä puutu, mutta näin joka tapauksessa on. 

Mitä kulttuuri sitten on? Määritelmiä on monia, enkä perkele niihin todellakaan sukella. Jos kiinnostaa, niin aiheesta on internet pullollaan valaisevia artikkeleita. Joka tapauksessa, kulttuuri on kielisidonnainen, kieli on kulttuurisidonnainen ja sen kylkiäinen on aina tapa kommunikoida, kaikkine ulottuvuuksineen lausutusta nonverbaaliseen. Minä koen, etten hanskaa suomenruotsalaista kommunikointitapaa, koodia, small talkia, ties mitä. Näkymätön muuri on aika hurja, enkä sen yli ole pyristelemässä. Osin syynä on myös se, että olen tällä seudulla kasvanut ja oman kieliryhmän rajat ovat olleet selvät - ne on osattu myös eri ryhmistä väärään suuntaan pyristelijöille osoittaa. 

On aivan käsittämätöntä, että me: kaksi pienten lasten äitiä, samalla asuinalueella, samassa kaupungissa, periaatteessa samassa tulotasossa, mahdollisesti hyvinkin samankaltaisella taustalla olemme niin hirvittävän erilaisia. Minulle ei tullut mieleenkään kutsua naista poikineen vaikka kahville. Minulle ei tullut mieleenkään esittää hänelle ainuttakaan kysymystä. Miksi minä koen enemmän yhteyttä naapurikorttelin somaliäidin kanssa? Johtuuko se lopulta siitä, että me olemme molemmat vähemmistöä? 

Loppujen lopuksihan taustalla on jotain opittua. Missä vaiheessa minä olen oppinut, että me olemme erilaisia? Missä vaiheessa olen oppinut, että kommunikointitapa on erilainen? Maailmankuva on erilainen? Koodi on erilainen? Missä se erilaisuuden rikkaus oikein on? Haluanko minä siirtää tämän käyttäytymis- tai ajattelumallin lapselleni? Miten vältän mallin siirtämisen? 

Revitty muuri. 


Kulttuurieroista jännittävimmin esimerkein kirjoitti hiljan myös Yksis

21.12.2012

Kiinteys

En otsakkeesta huolimatta aio avautua kropastani, jossa ei muuta kiinteää ole kuin varpaankynnet. Oivoi ja nyyhnyyh. Täytynee alkaa rutista omasta ulkomuodosta päivittäin aina vähän enemmän, että murrosikään mennessä saadaan tyttärelle mahdollisimman epäterve ruumiinkuva aikaiseksi.

Joo, lapseni on oppinut nielemään kiinteää ruokaa. Päivittäisessä harjoittelussa meni kolmisen viikkoa. Lasken silti täysimettäneeni puoli vuotta (joo, se nyt on mulle iso juttu), vaikka ruokailuharjoitukset aloitettiin kaksi viikkoa ennen puolivuotissynttäreitä. Oumaigaad - mahdollinen epäonnistuminen ja trauma.

Lapsi on ruokailusta innoissaan. Se ilmiselvästi on hoksannut, että kyse on muustakin kuin tarttumisesta ja suuhunviemisestä - hommaan kuuluu mähnäystä, ruoan siirtelyä poskesta toiseen, vähän kakomista ja eiliseen saakka suun sisällön tyhjentämistä omaan syliin - nyttemmin nielemistä pikku masuun.

Lääkärikäynnillä kyseltiin, mitä makuja lapsi on saanut maistaa. Olin hämilläni enkä osannut sanoa muuta kuin 'useita'. Olen näppäränä listannut kyllä kaiken puhelimen sisuksiin: bataatti, avokado, omena, klementiini, kurkku, kana, myskikurpitsa, ohra, kaurapuuro, porkkana, kukka- ja parsakaali, puolukka, maissihirssinaksu, banaani, riisi, cantaloupe- ja vesimeloni, luumu, mango, kesäkurpitsa, päärynä.

Myönnän, että listalla on kolmisen viikkoa ruokailleelle mittaa. Kaikki on uponnut ja olen lapselle tarjoillut samaa kuin mekin syömme. Mulla onkin hakusessa se, tarkoitetaanko sanalla 'maku' samaa kuin 'ruoka-aine'? Käsittääkseni sosetuputuksessa ohjeena on "kaksi makua viikossa", mutta onko sen pointtina se, ettei lapsi suostu syömään vai allergiaeliminointi tms.? Lapsi ainakin maistelee reippaana kaikkea mitä sen eteen lastaa (innolla myös talouspaperia ja mainoksia).

Nojoo, tavaamissani lähteissä on esitetty, että yli puolivuotiaaksi imetetylle voi rauhassa tarjota ihan kaikkea. Kaikki on kirjattu ylös, samoin kuin iho-oireilut ja niiden väistymiset. Mutta kaiken voi mokata - varmasti tämänkin. Välipäivinä kuullaan allergiatestien tulokset - niissä ei tosin testata kuin pahimmat, eli ilmeisesti maito (mihin en usko hetkeäkään - laktoosi-intoleranssi on toinen juttu), kala, pähkinä jne. Onhan se hyvä saada ajoissa selville jos lapsonen vaikka pähkinää allergistaa, niin saa hankittua jääkaapin täyteen paniikkikyniä jos hengitystiet turpoaa umpeen.

Lapsen tuore nielemistaito aiheutti saman tien lieveilmiön. Eilen itkeskelin salaa sitä, että ressukan kakka ei enää ole maitokakkaa vaan ihmiskakkaa (siinä itkulle aihetta kerrakseen, ois varmaan pitänyt ottaa vaipasta valokuva). Napostelusta innostunut lapsi söikin sitten niin innoissaan, että pikku masu ei sitä kestänyt. Tuloksena illansuussa vakava vauva ja aivan järisyttävän kokoinen oksennus - ja sitä seurannut iloinen vauva. Analysoin tietenkin paniikissa vatsansisällön, mittasin kuumeen, imettelin kunnes lapsi alkoi touhuun hermostua (ettei se vaan kuivu) ja harkitsin josko sittenkin soittaisin päivystykseen.

Lapsi kunnossa. Sen kroppa ei vaan ilmeisesti pysynyt vauhdissa mukana - tai se on allerginen maissille.

_____________________________________

Perkeleen pakkaset. Taas pitää nukkua päiväunet sisällä. Vaikka lapsi varmasti pärjäisikin pihalla, en vaan tohdi sulloa sitä alle 15 asteen pakkaseen unille.

Kiinteiden aloittamisella ei empiirisen tutkimukseni mukaan ole mitään tekemistä yösyöntien vähenemisen kanssa.

Joulu ahdistaa. En oo siivonnu, koristukset on edelleen vintissä, fiinimpi ruokapöytä on uskomattoman vauvaroinakasan alla (jännä miten puoliso on sitä kasaa järjestyspervoilijana aika pitkään sietänyt), kuusi varastamatta, piparitaikina pakkasessa, lahjoja paketoimatta ja ties mitä.

Yritin kuunnella joululauluja - ei onnistunut.

18.9.2012

Myrsky

Viime yönä myrskysi. Puuskana päästeli kolmeakymmentä metriä sekunnissa puolenyön jälkeen. Heräsin siihen, että talo tärähti. Että lepää rauhassa Iso Omenapuu. Kunnioitettava yli kuudenkymmenen vuoden ikä tuli lopullisesti täyteen. Että se siitä kauniista ja suojaistasta pihasta. Taidan viedä naapurin keski-ikäiselle mielenterveyskuntoutujalle ja äidilleen telkkarin, niin saavat katsella sitä eikä meitä.

Eilen oli kiva päivä. Heräsin kohtuullisen virkeänä, puuhailin kohtuullisen virkeänä, ehdin jopa ommella hetken. Puolisolla tosin pamahti käämi häiriötä köhisevän itkuhälyttimen kanssa, paineli Prismaan hankkimaan hifistelylaitetta (ei sentään videokuvalla). Että mikä on miehellä mielessä. Toi mukanaan myös karvakäsipizzaa, josta pääsi niin hyvä ähky, ettei hälyttimelle syntynyt tarvetta.

Iltasella tytär väsähti, mitäs nukkui iltapäiväunia vain puolen tunnin pätkissä. Kolmen tunnin korviarepivä huuto päättyi, kun avasin makkarinikkunan selälleen (silloin oli jo se myrsky), irrotin lapselta housut ja iskin sille tissin suuhun. Housut jalassa ei hinkki kelvannut, ei mistään suunnasta. Nukahti lopulta itkuhikkaansa nieleskellen puolentunnin tuutulaulusession perään.

Ajoittaisena optimistina (eli hölmönä) arvelin, että nyt se varmaan nukkuu ainakin neljään saakka, kun on karjunut itsensä überväsyksiin. Paskat. Tyttärellä oli nälkä puoli kahdelta, vartin yli kolme, puoli kuudelta sekä seitsemältä. Olen tänään ehtinyt imettää sen vasta seitsemän kertaa. Oletan, että kyseessä on kolmen kuukauden tiheän imeskelyn kausi. Toivottavasti. Muuten tulee vähän rankat oltavat joulukuulle asti.

Tänään pitäisi saada aikaiseksi noukkia omenoita (kaksi yli 50-vuotiasta puuta tekee jokseenkin reippaasti satoa), että niitä saisi tyttärelle pakkaseen. Moottorisaha pitää käydä lainaamassa ja samalla reissulla hakea pari uutta puuta. Jos vielä muutaman isomman pensaan saisi hyvien naapurien puolelta siirrettyä kyttääjänaapureita piilottamaan, niin vot. Ja kaikki tämä tunnin välein imettäen!

Uroskoiramme on ollut viime viikosta asti pennuntekoreissulla. Sen pitäisi palata huomenna. Edellisen harvinaisen-typerien-koiranpentujen-valmistusreissun päälle se ei jaksanut lenkkeillä viikkoon. Samaan aikaan narttukoiramme (joka repi itseltään mahakarvat vauvan tullessa taloon osallistuakseen imetykseen) on ottanut tavakseen ulvoa ja ulista, kun vauva itkee. Että on sitten kollektiivisesti paha mieli kaikilla.

Perjantaina mennään muskariin. Angst. Onneksi Paukkuliini tulee myös mukaan, jos se vaan muistaa ilmoittautua!!! Eipähän tarvitse syyllistää itseään siitä, etteikö tarjoaisi lapselleen riittävästi varhaista musiikillista aktivointia, vaikka sitten hampaat irvessä.

4.9.2012

Lapsuus

Turvallinen lapsuus ja lapsuuden turvaaminen on kytenyt mielessä jo jonkin aikaa. Sama on toki ollut mediassa pinnalla: murhia, lapsimissikisoja, päivähoidon jättiryhmäporsaanreikiä, lastensuojelun onnetonta tilaa, lista on jokseenkin loputon. Törkeää, järkyttävää ja anteeksiantamatonta lapsen pahoinpitelyä ja nöyryytystä ei toki voi verrata missikisoihin, mutta molemmat ovat esimerkkejä kohtelusta, joka raakuudellaan pysäyttää. Itkettää. Kuvottaa. Ahdistaa.

 Miten sitten tarjota omalle lapselle tasapainoinen ja turvallinen lapsuus? Turvallinen perhe ja koti? Riittävästi vapautta, haasteita, pettymyksiä, mutta ennenkaikkea onnistumista, itsensä kokemista rakastetuksi, hyväksytyksi ja tärkeäksi. Minulla kun ei ole mallia, jonka mukaan toimia. Ei liene puolisollakaan.

 Päälimmäinen muistikuva omasta lapsuudesta, peruskouluikäisestä, on ainainen pelko. Mitä kotona odottaa koulun jälkeen? Onko isä tällä kertaa loistotuulella, viimeisen päälle vittumaisen kireänä vai kenties kolmatta viikkoa taju kankaalla viinasta? Ja onko äiti ahdistunut, alistunut, masentunut vai peloissaan?

Muutin lukioikäisenä pois kotoa.

Piileskelyä, kipitystä varpaillaan, ei koskaan kavereita kotiin. Äidille pitää olla kiltti. Mistään ei saa puhua ääneen. Loputon pelko. Kiristyneen odotuksen tunnelma, joka on seurannut matkassa varsin pitkälle aikuisikään. Tiesin asuessani ulkomailla vain äidin sähköpostiviestien rivien välistä missä kunnossa ukko sillä hetkellä on. Ja ahdistuin. Olisi pitänyt olla suojelemassa äitiä.

Yksitoistavuotiaana toivoin ja rukoilin, että ne eroaisivat. Sitä saatiin lopulta odottaa reilut kymmenen vuotta. Hohhoijaa.

Että mistä tähän hätään saisi revittyä terveen ja toimivan perhemallin? Mielestäni perheessä täytyy saada tuntea myös negatiivisia asioita, ilman että ne johtavat loputtomaan ryyppyputkeen tai muuten vain psyykkiseen pahoinpitelyyn. Tilaa täytyy olla myös rakkaudelle, välittämiselle ja hellyydelle. Eli vaikeaksi menee, kun on lapsuutensa viettänyt mahdollisimman tunteettomissa olosuhteissa. Olosuhteissa, joissa sana anteeksi on ollut aina täysin tuntematon.

Aiheesta on varmaankin julkaistu kirjallisuutta. Täytynee googletella ja vierailla kirjastossa, kunhan flunssa väistyy. Ehkä lohdullisinta oman vanhemmuuden etsimisessä ja kasaamisessa on se, että tunnistaa omasta lapsuudestaan ja vanhemmistaan ne elementit, joita ei halua toistaa. Ei niitä tarvitse toistaa.

"Mutta kun siskoa on aina pitänyt niin kovasti suojella ja nyt se on tosi loukkaantunut siitä mitä sille sanoit."
"Olisit joskus suojellut minuakin."

Valoisammalta kantilta - paineet pois: Pikkulapsi ei tarvitse harrastuksia. Oikein auktoriteetin toteamana.

6.7.2012

Tutti

Tyttärellä on ilmeisesti jokin vaihe. Lisäksi eilen oli jokseenkin kurja päivä, kun oli niin kauhistuttavan kuuma. Luonnollisesti oppaissa ja neuvolassa on peloteltu, että lapselle tulee kylmä jos sitä ei riittävästi pue. Löysin onneksi kauan kadoksissa olleen järkeni ja pukeuduimme molemmat varsin kevyesti. Toinen meistä oleskeli varsin runsaasti ilman vaatteita. 

 Iltapäivästä tytär päätti ilmoittaa olevansa nälkäinen - koko ajan. Kello viiden jälkeen imetin jatkuvasti, välillä nakkasin lapsen isälleen, että sain käydä vessassa. Kymmenen jälkeen alkoi tissiys hieman kiristää, varsinkin kun tytär ei siihenkään tuntunut olevan tyytyväinen. Puoliso toi tutin. 

 Onnellinen lapsi, lupsutteli menemään röhkien tyytyväisenä. Kunnes uni alkoi tulla silmään. Lapsen nukahtaessa tutti sen suusta tipahtamaan, mikä aiheutti välittömän kiljumisen ja kiukkuitkun. Kolmesta viiteen minuutin välein. Niin sylissä kuin vaunuissa (alakerrassa nukutaan vaunuissa, se kun on kätevää). Jokaisen kiljaisun jälkeen oli tutti ruuvattava takaisin suuhun. Kahden tunnin huudon jälkeen lähti tutti roskikseen ja totesin, että huutakoon sitten sylissä. Onpahan turvassa ja lähellä ja nukahtaa kun on riittävän väsy. Tuskin lapsi itkusta rikki menee. 

 Isänsä kantoi sitä puoli kahteen, kunnes uni yllätti. Me nukuttiin neljä tuntia putkeen! Ja sen päälle vielä puolitoista. Jos tähän saa pienet päiväunet päälle, niin saatann selvitä tästäkin päivästä hengissä. 

 Oletettavasti illalla on luvassa sama tissi-kanto-huuto-spektaakkeli, mutta jos sen perään saa ihan oikeasti nukkua yli kolme tuntia, niin antaa tulla. 

Jään aina kiinni, kun vannon ei-koskaan -tyyppisiä asioita. En koskaan hanki farmariautoa ja omakotitaloa kissalla ja koiralla, en koskaan muuta tälle paikkakunnalle, en koskaan työskentele alakouluikäisten kanssa, ikinä en hurrin kanssa ala yhtään mitään (hupsjoo). Näitä on enemmänkin. 

En enää koskaan tarjoile lapselleni tuttia. 

Ainakaan tällä viikolla. Vaihtoehtoisesti otan mielelläni vastaan yksityiskohtaisen selvityksen siitä, miten tuttia on tarkoitus käyttää ja miten sen saa pysymään lapsen suussa ilman teippiä (kun se vehje nimenomaan kelpaa ja lohduttaa). 

13.6.2012

Jaiks

Viime yö oli kummallinen. Heräsin aamuyöstä kauheaan päänsärkyyn, jonka kanssa yritin toki elellä muutamia tunteja suhteellisen vakuuttuneena kauheasta myrkytyksestä. Nousin, mittasin jokseenkin kohtuullisen verenpainelukeman, söin voikkarin ja kiipesin yläkertaan takaisin nukkumaan.

 Puoliso herätti kummallisen aikaisin. Sanoi päästävänsä koirat ulos ja lähtevänsä kalaan veljensä kanssa. Kerroin että selvä. Havahduin jonkin ajan kuluttua koiria sisälle päästämään ja siirryin alakertaan nukkumaan.  Heräsin törkeään janoon ja kammottavan hikisenä.

 Hain päivän lehdet postilaatikosta. Päivän anti löytyi taas mielipidepalstalta:

Tervetuloa suvaitsevalle ja liberaalille Pohjanmaalle! 

Viihdykkeeksi kävin puutarhaliikkeessä hankkimassa muutamia kesäkurpitsan taimia, missä ei ole mitään järkeä, sillä kurpitsat maksavat 99 senttiä kilo. Toisaalta, vekkulin oloisia vihanneksia on heinäkuun lopulla kiva saalistaa pihalta. En tosin edes pidä kesäkurpitsasta.

 Puoliso sai saalista. 

Silakoita. 
En kuollaksenikaan muista saako raskaana syödä silakkaa (olen tähän muutamaan otteeseen viimeisten 38 viikon aikana sortunut). Hauen muistan ja sen, ettei neuvolassa tiedetty ovatko ahvenetkin kiellettyjen listalla. Joka tapauksessa, aion syödä tänään savusilakoita.

Puolisolla oli matkassaan myös ylläri: 

Matkaväline. 
Että nyt voidaan kiertää kaikki kesätapahtumat pahassakin tungoksessa. Useita vuosia. Jee!

Musta tulee ylihuomenna äiti.

18.4.2012

Postin kasvatus & tavaravuori

Asioin eilen Postissa. En pidä asioinnista Postissa, mutta silloin tällöin se on väistämätöntä, sillä kaikki verkkokaupat eivät suostu käyttämään suosikkiani Matkahuoltoa. Matkahuolto toimittaa kamat Siwaan, jossa on kiva palvelu - ainakin meidän Siwassa. Siwa soveltuu sosiaaliseksi harjoitteluksi jopa vaikeasti masentuneelle. Ja sieltä saa herkkuja.

 Postiin. Tavoitteenani oli hakea kaksi pakettia, joiden saapumisilmoitukset saapuivat luonnollisesti tekstiviesteitse puhelimeen. Karautin paikalle hyvissä ajoin - 20 minuuttia - ennen sulkemisaikaa. Tiskille kiirehtiessäni ei paikalla ollut lisäkseni kuin yksi asiakas, asiakaspalvelijoita oli riittämiin.

 Ensimmäisenä hieman rottaa muistuttava keski-iän jo ohittanut miesvirkailija tiedusteli onko minulla henkkarit mukana. "Onkssulla henkkarit?". Lompakko kädessä kerroin, että on kyllä. Ojensin herralle puhelimen. "Mä katon tän yhen ensin niin ota se henkkari sillä aikaa esiin!" Tein työtä käskettyä ja luovutettuani herralle ajokorttini, sain allekirjoitettavaksi paketin mukana tulleen lapun. Herra tutustui ajokorttiini varsin huolellisesti ja osasi hienosti raapia paperiin kissankokoisin kirjaimin sotuni loppuosan.

 Toisesta paketista en saanutkaan valmista pakettikorttia allekirjoitukseen, vaan printatun kuitin. "Paa nimes alle!" kuului käsky ja minä sitä toteuttamaan. Ojentaessani kuitin herra Asiakaspalvelijalle hän vilkaisi lappua ja päätyi heiluttamaan sitä aggressiivisesti nenäni edessä tivaten: "Saaks tästä muka selvää?!" Taakseni ilmestyneessä jonossa kuului huokaus ja leukoja loksahti auki.

 Hillitsin itseni kerrankin. Ihan rauhalliseen ääneen kerroin virkailijalle, että minulle voi sanoa ihan nätisti ja asiallisesti, että voitko laittaa vielä nimenselvennyksen. Herra tärähti siihen malliin, että osui, mutta tyytyi toistamaan ivallisesti: "Laittaisitko sen nimenselvennyksen, kiitosolkaahyvä." En ole vielä koskaan joutunut puhumaan aikuiselle, työtään tekevälle miehelle kuin seitsemänvuotiaalle kakaralle. On kyllä kiva, että on noita kasvatusalan opintoja ja työkokemusta. Ei nekään vuodet ole hukkaan hukutettu.

 Toisaalta minusta on järkyttävää, että viitsin edes kirjoittaa aiheesta. Kirjoitin tosin Postille kivan asiakaspalautteen, johon pyysin ihan yhtä kivaa vastinetta.

Kotona on tavaravuori, joka kasvaa uhkavasti kohti kattoa. Mikäli nykyiset merkit pitävät paikkansa, osuu huippu kattoon (joka ei ole kovin matala) parissa viikossa. Lienee syytä suorittaa esmes viikonloppuna inventaario ja lopettaa hamstraus.

Kettu ja mursu päivystävät vuoren keskivaiheilla. Mursu <3