19.6.2013

Raskausajan masennus

On tehnyt mieli palata sen pariin.

Masennus. Minkä helvetin takia minulla on jatkuvasti syyllinen olo siitä, että olen sairastanut masennuksen ja nimenomaan raskausajan masennuksen? Tässä jokin aika kirkastui taas miten pohjattoman huonossa kunnossa tuli oltua. Lapsuudenystävä oli kylässä ja keskustelu vei toissatalveen. Hiljaa lausuttu "Ai sä olit niin pahana", pysäytti. Minä tosiaan kävin psykiatrian polilla päivittän ennen töihin menoa. Vaihtoehtona oli sairaalahoito, johon en suostunut. Ja sillekin on lain puitteissa vaihtoehto, joka oli kyllä koko ajan pöydällä.

Olin niin pohjattoman yksin. Yksinäinen. Yksin.

Ajoittain kuulee kommentteja "kun sä et ottanut yhteyttä", "oishan sitä voinut tehdä kaikkea yhdessä", "kun et vastannut viestiin". Niin. En kyennyt. Kykenin juuri ja juuri hengittämään. Ja käymään töissä. Ilman töitä olisin kuollut. Se on selvä. Siinä kunnossa iloinen hengailu seesteisinä lastaan odottavien kanssa olisi ollut pahempaa kuin silmien repiminen päästä. Kaiken lamauttava loputon tuska. Tuskaista ihmistä ei kaipaa kukaan. Tuskaista ihmistä ei kestä kukaan.

Masennus - mielisairaus - tuntuu hirveän raskaalta leimalta ja taakalta. Kuten olen useaan otteeseen todennut, masentunut on sietämätön ihminen. Olin jo valmiiksi sietämätön sietämättömässä tuskassani, tilan lääkintä teki minusta aggressiivisen. Toinen lääke teki minusta itsetuhoisen. Samaan aikaan mielessä pyöri paikallisen mielenterveystyöntekijän kommentti: "Miksi sinä ei laitta abortti?". Niin. Miksi? Millainen äiti ei osaa olla raskaana iloinen? Iloinen raskaudesta, josta on vuosia haaveillut. Ajattelematon kommentti, joka päätyi minua kuristamaan ja syyllistämään enemmän kuin mikään. Ei kommenttia pyyhi pois aluehallintoviraston päätös, ei mikään. Kommentissa oikeastaan kiteytyy yllättävän hyvin kokemukseni terveydenhoitohenkilökunnan taholta - hankalan, vastenmielisen, kyseenalaistavan, vittumaisen ja vielä ylipainoisen asiakkaan kokemus. Kommentti vei minulta oikeuden olla raskaana.

Raskausajan pahimmasta vaiheesta on jäänyt mieleen myös puhelu, jonka sain äitiyspoliklinikan naislääkäriltä peruttuani rakenneultra-ajan. En kyennyt liikkumaan, en mihinkään muuhun kuin hiljaiseen itkuun pieneksi keräksi käpertyneenä.
"Kyllä sun on nyt ymmärrettävä, että lapsella voi olla pahakin sydänvika ja sitten sä et kyllä ala täällä meillä synnyttää, meet Ouluun tai Naistenklinikalle, että lapsi saadaan heti leikattua. Nyt otat vastuuta. Ei me täällä aleta hoitaa." Niin. Minä kun olen tyhmä ja laiska. Tuon puhelun jälkeen en enää pystynyt ulvomaan. Vikisin hiljaa, tuskissani. Kaksi ja puoli vuorokautta, sillä oli perjantai. Sitten lähdin taas töihin.

Tuolloinen mielenterveystyöntekijäni luki minulle myöhemmin ääneen, mitä tuosta puhelusta oli kirjoitettu.
"Äiti ei puhu puhelun aikana mitään. Myöhemmin luen, että äidillä on hoitokontakti psykiatrian poliklinikalla vaikean raskausajan masennuksen takia."
On joskus tullut mieleen, kävikö puhelullaan minua nöyryyttäneellä naisella mielessä kirjoittaa hoitokontaktihuomionsa perään, että kaduttaa. Tuskin. Kunhan tuli mieleen. Minua olisi kaduttanut, mutta minä olenkin humanisti.

Tekee mieli yksinkertaistaa.
Minä olen hullu. Minut on diagnosoitu hulluksi (eikä diagnoosia ole koskaan pois otettu - lakkaavatko ne joskus olemasta?). Masentunut on hullu. Satu Vasantola kirjoitti aiheesta Hesarissa ihan hyvin.  Jos rapiat 400 000 suomalaista syö masennuslääkkeitä (en nyt jaksa jahnata lääkityksestä itsestään tai siitä mitä sillä hoidetaan), tarkoittaako se, että vajaa puoli miljoonaa meistä on hulluja? Olemmeko me väkivaltaisia, vaarallisia, vastenmielisiä, pelottavia, lamaantuneita, epätoivoisia, syrjäytyneitä, tyhmiä, sivistymättömiä, likaisia? Vai olemmeko me tyttäriä, poikia, isiä, äitejä, siskoja, veljiä, lapsia, aikuisia, vanhuksia, työssäkäyviä, opiskelijoita, koululaisia, eläkeläisiä, työttömiä, sairaita, hulluja, ihmisiä?

Synnytyksen jälkeisestä masennuksesta saa nykyään puhua ja tietoakin on tarjolla. Minulle on jäänyt kuitenkin kuva siitä, että raskausajan masennuksesta on paras olla hiljaa. Raskausaikana saavat masentua yksin lasta odottavat, raiskatut ja vahingot, mutta eivät parisuhteelliset vuosia lasta yrittäneet. Kun vihdoin tärppää on syytä olla seesteinen ja keskittyä siihen mielikuvavauvaan. Synnytyksen jälkeisestä masennuksesta propagointi aloitettiin jo ensimmäisellä neuvolakäynnillä. Sieltä saamani apu ja tuki kulminoitui yllä mainittuun kommenttiin.

Minä sydämestäni toivon, että raskausajan masennukseen sairastuvat saavat apua. Syyllistämätöntä apua, vilpitöntä apua. Apua kaipaa myös sairastuneen perhe. Masennusta ei paranna omaan niskaan tarttuminen ja ryhdistäytyminen - asia, jota suuri osa sote-alalla työskentelevistä ei tunnu ymmärtävän, puhumattakaan muusta väestöstä.

15 kommenttia:

  1. Tämä oli ihan mahdottoman hyvä kirjoitus! Eikä varmasti ihan helppo saada ulos, vaikka sulla olikin tarve palata asian pariin.

    Mulla oli viimeisen raskauden aikana kova ahdistus. En koe että olisin ollut masentunut (mulla tosin ei ole masennusdiagnoosia enkä osaa varmaksi sanoa että osaisin kuvitella miltä tuntuu olla _masentunut_) mutta hyvin ahdistunut olin koko raskauden, mä miellän nämä jotenkin eri asioiksi. Musta tuntui että kannan koko maailman huolia hartioillani ja monena hetkenä kun ahdistus oli oikein kova, joutui ihan tosissaan tekemään töitä sen kanssa että sai omaan ymmärrykseen läpi sen että mä en ole normaalisti tämmöinen, tämä ei ole mun normaali olotila.
    En koe että olisin ollut raskauden aikana mitenkään onnellinen olotilastani, toki tuleva vauva oli toivottu ja haluttu mutta juuri tuota sun kuvailemaa seesteisyyttä en muista tunteneeni. En tosin ole mielestäni aiemmissakaan raskauksissa ollut seesteinen mutta se ahdistus on aiemmin puuttunut.

    Puhuin tästä aika laajasti kaveripiirissä. Siinä aika hyvin karisi ne jyvät akanoista, ketkä ymmärsi ja ketkä ei. Yllättävän paljon löytyi ihmisiä ketkä myös olivat kokeneet raskauden jotenkin muuten kuin valtaisana onnen aikana.

    Mulle raskaudenaikainen masennus oli ihan uusi asia. Puhuin itse neuvolassa ahdistuksestani ja terkkari oli oikein mukava. Kuitenkin eniten tietoa sain kun itse tutkin asiaa. Vaikkakin omat oireeni ei mun mielestä ihan sen raskaudenaikaisen masennuksen alle menneetkään. Mun mielestä se on kuitenkin seikka mihin pitäisi kiinnittää huomiota enemmän raskausaikana neuvolan puolesta. Kun asiasta alkoi puhumaan niin yllättävän moni oli kokenut samantyyppisiä juttuja. Mutta kukaan ei ollut asiasta oikein osannut puhua juurikin sentakia kun aina oletetaan että raskaana olet onnestä sykkyrällä ja ylpeänä maha pystyssä. Se vaan ei muka ole mahdollista että raskaus voisi ihmisessä herättää muutakin kuin onnea.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No ei ollut helppo saada ulostetuksi tätäkään ja jostain syystä olen jahkaillut kommentoinnissa. Oh well..

      Aika moneen otteeseen tihrasin itkut tekstin kanssa, eikä siitä silti tullut niin hyvää kuin olisin halunnut. Aina ei tee hyvää elää uudelleen koettua, mutta omalla tavallaan käsittely tekee hyvää. Analyysi avaa joskus näkökulmia, hyvä niin. Kaikkea nyt ei viitsi kirjoittaakaan.

      Masennus ja ahdistus eivät ole sama asia, vaikka usein käsi kädessä kulkevat. Koen usein ahdistusta olematta masentunut, en osaa sanoa voiko olla masentunut olematta ahdistunut. Masennus lamaa. ja mitä vaikeampi masennus, sitä lamaantuneempi ja tuskaisempi on sairastunut. Masennuksen hirveys on osin siinä, että siitä parantuminen tuntuu täysin mahdottomalta - masentuneena itkin, huusin ja ulisin, että antakaa mikä tahansa syöpä tilalle - niistä voi sentään teoriassa parantua tai ainakin kuolla varmasti.

      Raskausajan masennus on uusi asia. Siitä on äärettömän vaikea löytää asiallista tietoa - googlettamalla löytää muutaman onnettoman vauva-lehtityyppisen jutun ja uutisia, joissa kerrotaan masennuslääkkeiden vaaroista ja kuinka vauvat ovat sinisiä ja kouristelevia syntyessään jos äiti on syönyt ssri:t. Kyseinen tutkimusten nollauutisointi on mielestäni täysin tarpeetonta, mutta ei siitä sen enempää.

      Masentuneena raskainta on joutua perustelemaan jatkuvasti, että minä olen halunnut lapsen ja haluan olla raskaudesta onnellinen. Aina se ei ole omasta halusta kiinni.

      Poista
  2. Hyvin kirjoitettu, hyvästä ja tärkeästä aiheesta :) Mäkin oon hullu, sairastanut masennusta ja syömishäiriötä, aikaa siitä kyllä on ja kauan, mutta kerran hullu - aina hullu. Raskaus ei mua masentanut, pelkäsin sitä kyllä ja vielä enemmän pelkäsin sitä synnytyksen jälkeistä masista, sitäkään ei tullut. POikien raskaus kyllä ahdisti niin että kiintymyssuhteen luominen vei viikkoja tai kuukausia, eihän niitten koskaan pitänyt elävinä ja kohtuullisen terveinä syntyä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hulluksi voi myös pelotella. Mulle on jonkin asteen mysteeri tuo kiintymyssuhde - miltäköhän se oikeaoppisesti tuntuu ja näyttää. :)

      Ihanaa, että ovat eläviä, eläväisiä ja terveitä.

      Poista
  3. Mä en tiedä oliko mun olot raskaudenaikaista masennusta vai raskautta edeltävän masennuksen jatko-osa. Hirveää oli joka tapauksessa, ja minäkin olin niin huolissani siitä jälkeisestä, että aikainen yllätti täysin.

    Masennuskaudet tulee ja menee, mutta vieläkään en suostu uskomaan, että mä elän nyt tämän kanssa aina. Lopulliseen kuntoutumiseen en nimittäin usko - se masennustaipumus on aina olemassa. Hulluksi en osaa itseäni mieltää, kun vanhemmat on sellaisia oikeita hulluja, niillä on harhoja ja kaikkea, mutta heikkona itseäni kyllä pidän. Häpeä on tuttu seuralainen.

    En tiedä missä jamassa olisin itse nyt, jos yksi sijaistava neuvolantäti ei olisi ottanut koppia, kun ruksitin itselleni masennuslotossa päävoiton, ja passittanut heti lääkärille. Se sama neuvolantäti on se, jota jaksan kehua. Se ihan itse päätti, että sinä jäät nyt minun asiakkaakseni ja katsotaan tämä loppuun. Hitto että olin onnekas.

    Siihen tarvitaan yksi hyvä terveysalan tyyppi, että asiat lähtee rullaamaan, tai yksi huono tyyppi, että se masennuksen alho syvenee. Niin tuuripeliä. Väärin. Ei masentuneella ole voimia taistella eikä aina sen läheisilläkään. Koska ihan totta, ei niilläkään hyvin mene.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olipas hienosti kirjoitettu tämäkin.

      Poista
    2. Mä muka yritin hirveästi valmistautua heti kärkeen siihen, ettei jälkeinen masennus iske. No kas kummaa. Neuvolan terkkari yritti ottaa koppia ja kuinkas kävikään. Ohjasi tämän kielitaitoiseksi katsotun herran pakeille. Oli kyllä jälkeenpäin pahoillaan, kun hänelle soitin ja kerroin, mitä kohtelu oli.

      Läheisillä ei mene hyvin, ei yhdelläkään. Tosin masentuneena on kauhean näppärää katkaista välit kaikkiin. Meni useampi kuukausi, etten äidin kanssa ollut tekemisissä, isäähän en sitten koskaan enää tavannut.

      Olen iloinen, että olit onnekas.

      Poista
  4. <3

    Mä en jotenkin osaa sanoa mitään. En voi sanoa ymmärtäväni, kun en ole samaa kokenut. Pahoillani olen, joskaan sekään ei kuulosta fiksulta.

    Äh, en minä osaa sanoa mitään. Avuton olo, niinkuin aina kun näiden masentuneiden kavereidenkin kanssa keskustellessa on. Yhden olen suututtanut antamalla ammattilaisen numeron, mutta onneksi tyyppi hokasi haluni auttaa ja avuttomuuteni toisen itsetuhoisuuden keskellä ja sai jopa haettua apua.

    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä näin tänään muuten kaupassa meitä koko raskausajan hoitaneen lääkärin. Minut valtasi siellä juhannusmakkaroiden keskellä aivan valtava rauha ja kiitollisuus. Sen naisen naaman näkeminen tuo mulle hämmentävää turvallisuuden tunnetta. Ja ilman sitä minulla tuskin olisi ollut sitä riemusta kiljuvaa lasta siinä kärryssä <3

      Poista
    2. Masentuneelle on vaikea hommata apua. Apu on saatava heti - jotain helvetin kolmen vartin aikaa kahden viikon päästä jollakin ramdom hulluihin erikoistuneella lähihoitajalla aiheuttaa vain sen, että "hoitoon" pettyy ja kierre syvenee. Ja eihän noista koskaan saa muuta kuin reseptin käteen. Joitakuita se toki auttaa, toivottavasti riittävän monia. Läheisissä tilanne aiheuttaa avuttomuutta, joka on kauhea tunne.

      Masennustaustalla sinun tilanteesi on tuntunut minusta ylivoimaiselta. Minä kun olen varma, että vastaavaa läpi käydessä masentuisin ja se olisi sitten melkoisen varmasti lopullista.

      Tapaamiskommenttisi nauratti. Itse tapasin neuvolalääkärin apteekissa. Ilahdutti, kun muisti liinassa keikkuneen lapsen nimen ja kyseli miten menee (ah, pikkupaikkakunnat). Teki mieli täräyttää, että kiitos viimeisestä (the kierukka), mutta kerrankin pidin turpani kiinni.

      Poista
  5. Hatunnosto - hieno kirjoitus. Aivan perseestä, miten ihmistä voidaan tuolla rattaistossa kohdella.

    Mä en saanut raskausaikana diagnoosia, mutta kävin juttelemassa psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa. Jonkun verran korpesi, kun hoitaja synnytyksen lähestyessä sanoi soittavansa ja tarkistavansa mun voinnin synnytyksen jälkeen, mutta tätä soittoa en ikinä saanut. Ei kyllä ollut enää niin tarvettakaan päästä avautumaan, mutta silti. Aika ajoin on kuitenkin mietityttänyt, onko noilla tyypeillä mitään vastuuta - siis jos potilaan tilaa luvataan seurata ja sitten näin ei tapahdukaan. Hoitosuhteesta on näemmä tosi helppo humpsahtaa pois.

    Mä olin, kuten ehkä tiedätkin, tavattoman ahdistunut raskausaikana. Osasin sitä kyllä odottaakin, mulla on jo aiemmasta elämästä se masennusdiagnoosi. En ehkä kuitenkaan olisi uskonut, että menen sellaiseen kuntoon, että alan parkua kuin hengenhädässä neuvolassa - näin jälkeenpäin muistan siitä tunteesta vaan just sen pohjattoman yksinäisyyden ja toivottomuuden, joihin ajattelin hetkittäin kuolevani. Ja sen, kun en saanut enää nukuttua juuri lainkaan. Ei ollut mielikuvavauvaa eikä tyyneyttä. Sen mun kohtauksen takia ottivat yhteyttä psykiatriseen ja sain aika pian päivystysajan, koska katsoivat, että mun tilanne on akuutti (muutenhan täällä ei kuulemma aikoja olisi ollut). Jotenkin helpotti käydä juttelemassa jollekin, vaikka se täytyy myöntää, että ei siellä mitään kovin mullistavaa tapahtunut. Kuitenkin ennen kuin pääsin juttelemaan mihinkään, mulle oli useampi ihminen tyrkyttänyt mieliala- ja nukahtamislääkkeitä, joita en suostunut ottamaan vastaan (ihan sen aiemman elämän perusteella).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nämä tarkistussoitot ovat muuten minuakin pohdituttaneet. Tämän aborttisedän nimittäin piti minulle soittaa ennen joulunpyhiä (jotka olivat aivan ovella) ja tarkistaa onko kunto yhtä huono. Koskaan ei puhelua tullut. Sillä välin olin hakenut päivystyslähetteen keskussairaalan polille, mutta vastuuttomuus pysäytti. Olin nimittäin todella heikossa kunnossa jo tuolloin.

      Mä oon aina pumpsahtanut hoitosuhteista pihalle eikä koskaan ole perään kyselty. Mielialalääkkeitä mulle on kirjoittanut (laskin kerran) yli 20 lääkäriä, joista olen tavannut henkilökohtaisesti kuusi. Tämä siis viiden vuoden ajanjaksona, lähinnä opiskeluaikoina. Ja niitä sitkeästi tuputettiin ja kirjoitettiin myös raskausaikana, kunnes hoksasin, että olo niistä pahenee.

      Saatan palata astialle. Pääsin just töistä! :D

      Poista
  6. Ihana, kun joku uskaltaa puhua tästä. Mulla raskauden aikana oli kans aika vaikeeta. Ensin oltiin ilman ehkäisyä 9kk, sitten kun tärppäsi, erottiin samoihin aikoihin. Eli 2 viikkoa erosta pikkuinen päätti ilmoittaa tulostaan. Olin aika murskana. Asuttiin vielä yhdessä silloin. Sitten jonkun ajan kuluttua lapsen isä muutti pois. Jäin yksin. Tässä välissä kävimme hänen vanhempiensa luona, ja äitinsä oli sitä mieltä, että "abortti olisi kaikille parempi".. Mun tekee pahaa kirjoittaa tätä taas. Edelleenkään ei ole anteeksi pyytänyt, vaikka olen sanonut, että edelleen kannan syyllisyyttä nyt sitten jo kuukauden ikäisestä lapsesta, eikö sitä tosiaan kukaan halunnut? Halusinko itsekään?

    Raskaus oli fyysisesti helppo, paitsi lihosin 25 kiloa ja loppuvaiheessa olin kipeästi turvonnut. Henkisesti painiskelin synkissä ajatuksissa jatkuvasti. Lapsi viihtyi perätilassa loppuun saakka ja jouduin pelkäämääni sektioon. Sektio ei mennyt ihan niin kuin elokuvissa ja sekin on jäänyt pelottamaan. Olin yksin. yksin. yksin. Se oli ehkä tähän astisen matkani kamalin hetki. Esikoisen syntymä. En osannut iloita lapsesta, en pakahtunut onnesta, enkä edelleenkään ole onnesta soikeana. Pitäisi kai.

    Itse kanssa rastitin siihen kyselyyn jättipotin, ja kirjoitin paperin taustapuolelle blogistani otteita ja muutakin. Lääkäri sitten vaan jauhoi siitä koko ajan ja sainkin lähetteen psykan polille. Aika oli n. kuukautta ennen laskettua aikaa. Eli koko raskauteni ensin kieriskelin syyllisyydessä, sitten vielä, kun olisi pitänyt alkaa valmistautua syntymään ja mielikuvitella vauvaa jne, pitää repiä vielä tää juttu uudestaan auki.

    Neuvolassa terkkari kysyy joka kerta, millainen mieliala on. Vain tämän takia. En kertoisi sille ehkä oikeasti jos oisin ihan paskana. Vielä en ole synnytyksen jälkeen romahtanut. Montaa kertaa. Kokonaan.

    Jos olet kiinnostunut, voin antaa sulle lukuoikeudet raskaudenaikaiseen blogiin sähköpostiosoitteeseesi ja saa nykyistäkin blogia lukea, siellä on loppuraskaus.

    Nykyinen blogini siis on likipitaen.blogspot.fi, sitä kautta minuun saa yhteyttä.

    En tiedä oliko tässä mitään järkeä tässä tekstissä, mutta tulipahan kirjoitettua?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kun kirjoitit. Muistelenkin lueskelleeni sun alkuodotusta, kohtuutonta ja julmaa lapsen isoäidiltä. Ajattelematonta. Sydämetöntä.

      Yksin on ollut varmasti raskasta. Hyvä jos sait edes jonkinlaista apua, mutta se ei ilmeisesti ollut ihan kaipaamaasi. Suoraan sanottuna vituttaa tuollainen - viimeisilläänhän sitä innolla keskittyy siihen mikä jo lähtökohtaisesti on pielessä.

      Oliko teilläpäin joku vertaisryhmä, joka oli ihan toimiva vai sekotanko nyt johonkin muuhun? Pienen kanssa sekoaa pää muutenkin, näin vuosikkaan kanssa on jo jotain selkeähköä havaittavissa - välillä. Et sinä romahda ja jos romahdat niin joku ottaa kiinni. Ainakin elämä.

      Poista
    2. Joo, voi olla et olet lukenut. Onneksi en ole kokonaan yksin, on muitakin äitejä paikkakunnalta joiden kanssa treffailemme ja huikea yksinodottajien ryhmä, jota en vaihtaisi myöskään pois.

      Poista

Kommentoi pois - kunnioitathan yksityisyyttä.