Kesäistä

Kesä koitti, tosin kotona luuhaavallehan se on oikeastaan yksi ja sama. Puolison loma on vasta elokuulla, eli meillä arki pyörii tasan tarkkaan totuttuja kaavoja pitkin. Toki on mukava kun voi omassa pihassa leikkiä vesileikkejä, mutta minun ei tule läksittyä yleisille uimarannoille lapsen kanssa kahden, eikä muutenkaan. Samat ruoka-ajat ja päiväunet toimivat kuitenkin, hurtat on ulkoilutettava ja huusholli pidettävä edes asuttavassa kunnossa.

Kesä on muuten ihan järkyttävän yksinäistä aikaa, mikäli haaveilee tapaavansa muita ihmisiä puolisonsa lisäksi. Kerhot sun muut ovat kiinni, kirjaston aukioloajat hanurista (yritän ylittää kynnyksen - lapsi haluaa lukea koko ajan enkä jaksa samoja kirjoja tuhottoman moneen otteeseen päivässä). Loma-aikaan on myös jotenkin aavistuksen tympeää tiedustella "tutuilta" leikitäänkö yhdessä. Tuntuu siltä, että perheillä on omat kesä- ja lomakuvionsa ja niiden kylkeen on turha yrittää kiilata. Kesä on perheaikaa.

Ettei ihan hukkaan menisi, kävimme lapsen kanssa kaksin huvilalla, jonne äitini pakeni heti lomansa aloitettuaan. Neljän tunnin ajomatka kahdestaan lapsen kanssa, joka ei meno- eikä tulomatkalla nukkunut kuin puolituntiset torkut, autossa, jonka radio on rikki on melko tuskallista touhua. Laulaa saa paljon. Harkitsin jo pienen viihdekeskuksen hankkimista lapselle - toisaalta, pärjättiinhän sitä 80- ja 90-luvuilla ihan ilman liikkuvaa kuvaa ja interaktiivisia pelejä auton takapenkillä.

Huvilalla ahdisti. Remontoida pitäisi ja kovaa vauhtia, mutta niin pitää kotonakin. Mökkinaapurit, sukulaisia luonnollisesti, ovat kusipäistyneet entisestään. Pitäisi oikeastaan myydä koko paska pois. Välimatkaa ja työtä on aivan liikaa. Menettäisikö siinä sivussa sitten ne kaikki lapsuuden onnelliset (oikeasti pirun yksinäiset, 7 viikkoa maalla ilman kavereita) kesät. Mene ja tiedä.

Suunnitelmissa on marjastusretki huvilalle - eli pitäisi taas ajaa kaksin lapsen kanssa se neljä tuntia suuntaansa. Jonkinlainen kaupunkireissukin olisi mukava, mutta sen saatan toteuttaa ihan itsekseni. Elokuulla pitäisi käydä vähän töissä, oikeissa töissä, joista muodostuu hiljalleen stressinpoikasta - osaanko minä enää?

Joka tapauksessa, kesä on yksinäistä aikaa. Onneksi sentään uloslähtöön vaaditaan vain kengät ja lakki. En halua edes ajatella sitä pian koittavaa pukemisrumbaa. Voi saatana.

Hampaat etc.

Tyttäreni täyttää kesäkuussa jo kaksi vuotta, mikä on toki juhlan paikka ja haikeaakin. Ei mitään muistikuvia siitä, millainen se oli pari kesää sitten. Tissit vuosi verta ja pää oli sekaisin ja haava kipeä ja pelotti, että lapsi menee rikki tai kuolee tai vähintääkin pilaamme sen.

No ei ole pahemmin mennyt lapsi rikki, sen sanavarasto koostuu toki aavistuksen omalaatuisista ilmauksista ja luonne on isään tullut. Väittäisin, että pahin paniikki on jo kärsitty, mitä lapseen kokonaisuutena tulee - paniikit sinänsä tuskin loppuvat koskaan.

Postissa läpsähti viimein kutsu hammaslääkäriin, tai suuhygienistille. Tuttuun tapaan hieman hämmennyin kirjekuoren sisällön kanssa - paketissa kun oli ruotsinkielinen lomake, joka toivottiin otettavan mukaan vastaanotolle. Lomakkeessa tiedusteltiin mm. huoltajaa ja hänen ammattiaan (siis yksikössä, olen elänyt siinä käsityksessä, että lapsella on kaksi huoltajaa - tässä joku siis pahoittaa taas mielensä). Lisäksi paketissa oli mukana koululaisen hammashoito -esite, jossa kerrottiin, että joka välissä pitää pureskella purkkaa ja makeat välipalat ovat pahasta. Tyttäreni on kahden, mutta menee ilmeisesti jo koululaisesta.

Olen jo alkanut valmistautua hammashoitolavierailuun tutustumalla Imetyksne tuki ry:n materiaaleihin imetyksen vaikutuksista hampaisiin. Vertaistukiryhmissä kun monia äitejä on suorastaan moitittu lapsen hampaiden pilaamisesta imettämällä. 2000-luvun tutkimuksissa vastaavaa ongelmaa ei ole havaitttu.

Tänään läpsähti sähköpostiin varmistus päivähoitopaikasta. Vielä tässä kuussa pitäisi mennä tekemään sopimuksia ja vähän tutustumaan. Puoliso nappasi kesälomansa jostain syystä elokuulle, jolloin päiväkotiuran piti jo kovasti alkaa, mutta istukoon sitten siellä lapsen kaverina tutustumassa ja totuttelemassa. Olen edelleen hieman kauhuissani ajatuksesta kodin ulkopuolisesta hoidosta, mutta toisaalta melko luotettavat asiantuntijatahot ovat varmistaneet, että parivuotias pärjää ihan hyvin muutaman tunnin hoidossa, jossa sillä on jopa mahdollisuus tavata muita lapsia. Hyvä niin.

Olen #muuten todella närkästynyt (on siis korkea aika päästä täältä himasta töihin) lasten haalareiden lahkeiden pituuksista. Siis minkä perkeleen takia niiden on oltava niin lyhyet? Tytär on hyvinkin lyhyt tyyppi, jonka geeneillä ei pitkiä sääriä ole luvassa, mutta silti joka ikisessä haalarissa lahkeet ovat aina puolessa sääressä. Sanomattakin lienee selvää, että lyhytlahkeisissa tamineissa kantaminen on lähes mahdotonta ellei sitten halua lahkeensuiden nousevan polviin. Tuoreimpana pettymyksenä Ducksdayn haalari (kyllä, sorruin blogihaalariin).

Että siinä vinkki jollekulle haalarivalmistajalle. Laittakaa ne kaukoidän naiset ja lapset lahoissa tehtaissa ompelemaan kunnolla pituutta lahkeisiin!

Hylly

Vielä viime viikolla kalenteri tursusi töitä. Ja töitähän minä puskin, jopa lievällä innolla - raha kun ei elämän tasapainotuksessa ole lainkaan haitaksi.

Kesken työnteon lähti työhuoneen seinästä kirjahylly irti. Laskeutui tietokoneelle. Se siitä sitten. Vakuutusyhtiö ei korvaa, ei mitään, ei edes tietojenpalautusta, koska sitä vakuutusta ei muka minulle koskaan ole myyty, vaikka minulla on ostamistani vakuutuksista kovin erilainen näkemys.

Hain kaupasta uuden tietokoneen ja räävin keskeneräiset työt kasaan tappotahdissa. Sitten alkoikin hiljaisuus.

Joko tai -elämä alkaa ottaa koville. Elämän sosiaalisen aspektin koostuessa lähes yksinomaan työstä, hiljainen kausi on hiljainen. Eipä sille mitään voi.

Oli mukava suunnitella remontteja, haaveilla pienestä omasta lomasta, mutta antaapa olla. Ne rahat hävisivät, osin vakuutusyhtiön taskuun. Tahdikkaasti lähettivät minulle laskun yhdessä kielteisen korvauspäätöksen kanssa. Vittuilua se on pienikin vittuilu. Hienoa toimintaa, if.

Viikon sosiaalinen kohokohta on ilmeisesti huomenna jos jaksan hinautua terveyskeskukseen poistattamaan tikkejä. Ihan kuin en saisi niitä itse irti. Perusterveydenhuollosta saamani luomenpoiston jälkeiset ohjeet ovat muuten huomattavasti kattavammat kuin sektion perään tarjoillut. Naurattaisi jos pystyisin nauramaan. Olin hämilläni herra tohtorin ja neiti sairaanhoitajan tiedustellessa minulta huonolla suomen kielellä mitä teen työkseni. Kolme tikkiä vaatineen luomenpoiston jälkeen kun ei saisi kamalasti nostella raskaita asioita.

Jos jotain, olen taputellut itseäni olalla siitä, etten suostunut tänään kynnysmatoksi. Minä en enää odota muita.

Tyhjänpäiväistä lätinää

Kas, vuosi vaihtui. Tuttuun tapaan en todellakaan kertaile viime vuonna nähtyä, koettua saati tunnettua. Jos joskus saisi vaikka teetettyä kasan valokuvia. Sitä (ja kuvien käsittelyä) odotellessa varastoin ne pätevästi odottamaan sitten-joskus-päivää pikku kovalevylle.

Vuosi vaihtui rakettien paukkeeseen kauhuissaan herännyt pieni tytär kainalossa. Joka kerta kun nurkissa räjähti, pieni puristi kättä vain kovempaa. Välillä nappasi huikan maitoa, sitten taas tärisi. Olo oli tietenkin itsellä liikuttuneen, kiukkuisen, raivostuneen ja turhautuneen välillä. Teki mieli painella naapuriin ja repiä nuorisolta silmiä päästä. Tyydyin raivoamaan aiheesta someen. Naapurinemäntä on fb-kaveri. Huomautettakoon, että lapseni ei ole kovin ääniherkkä: meillä on kaksi hävettävän äänekästä koiraa.

Mielestäni raketeista sietäisi jo luopua kokonaan. Kaupungeille järjestettäväksi kello 18 ilotulitus lapsiperheille, känniääliöille sitten puoliltaöin.

Uuden vuoden aattona puoliso postitti laatimani työhakemuksen ansioluetteloineen. Katsotaan tärppääkö. Meikäläistä kokeneempaa ja pätevämpää eivät kyllä hommaan löydä, mutta saatan olla liian kallis. En siis ehkä luuhaakaan kotona kesään tai syksyyn saakka. En ole vielä päättänyt kumpaa toivon enemmän - pääsyä pois kotoa vai pudotusta maan pinnalle -> pysy kotona.

Kävin aamulla lapsen kanssa puistossa. Kasasin pihasta kasan rakettikeppejä ja muovi&pahvisontaa. Puistossa oli kivan lokakuinen tunnelma. Täytyy muistaa ottaa ensi kerralla hiekkaleluja mukaan, ei tullut mieleen, että tammikuussa voisi leipasta parit hiekkakakut.

Haluaisin vielä huomauttaa laarin äärelle haulla "hautaristi koiralle" päätyneelle internetin käyttäjälle, että kannattaa miettiä, oliko koirasi varmasti kristitty. Useimmilla eläinten hautuumailla toivotaan, että muistomerkiksi valittaisiin jokin muu kuin uskonnollinen symboli.

Onkssiinävikaa?

Minua on viime aikoina enenevässä määrin ahdistanut - tittitidiididii - tuleva neuvolakäynti. Aiheestahan olen jo kyllästymiseen asti avautunut riittämiin, mutta ahdistaa taas. Edellisestä vierailusta alkaakin olla jo ruhtinaalliset puoli vuotta (mikä ei ilmeisesti ole tarpeeksi), kieltäydyin nimittäin 15 kk tarjotusta ajasta. 1,5-vuotisarviointi häämöttää edessä ja minä en pidä siitä. (Tiedän edelleen, että neuvolassa ei ole pakko käydä, mutta tiedän myös mitä seuraa käymättäjättämisestä).

No, mikä tässä nyt taas ahdistaa? Lapsi kun syö ja kasvaa hyvin, on iloinen, nukkuukin aina välillä, oppii koko ajan uutta ja on pääosin hauska tapaus.

Se ei kävele.

Tai kävelee se, mutta tukea vasten tai yhdestä kädestä kiinni pidellen. Taaperokärryilyyn se jo ehti kyllästyä kun kärryllä ei oikein pääse aina haluamaansa määränpäähän. Muutamia askeleita on otettu niin ulkona kuin sisällä, mutta siihen se jää.

Eli käveleekö se vai ei?

Ilmeisesti yleisenä rajana kävelyn oppimiselle pidetään 18 kuukauden ikää. Ja vaikkei sitä virallisesti ääneen sanota, niin aikaisin aloittanut on ilman muuta paras. Somesta sentään löytyi orastavaa vertaistukea tämänkin aiheen parista. Kävi jopa naurattamaan. No ei naurattanut riittävän kauan.

Mikä on kävelyn raja? Onko tukea vasten kävely kävelyä? Onko muutama varovainen tassutus kävelyä? Minkä helvetin takia lapsen liikkumisesta on tehdävä niin jumalaton mörkö, että minä en juuri muuta ehdikään ajatella näiden arviointikäyntien välillä? Seinien kohotessa ympärillä ja ulko-oven kynnyksen kasvaessa korkeutta onkin hyvä lähteä toistelemaan itselleen jo kääntymis- ja ryömimisajoilta tuttua mantraa: siinäonjotainvikaa, siinäonjotainvikaa. Mistä ei tunnetusti järin hyvää seuraa.

Minua ahdistaa se, että lapsestani on löydetty vikaa siitä lähtien kun se oli 12 viikon ikäinen sikiö. Tuolloin niskaturvotusta oli muistaakseni 0,6 mm ylitse raja-arvon. Tämän johdosta minua oli uhkailtava lapsen todennäköisillä sydänvioilla raskauden puolivälin tienoilla. Ja päälle ne ryömimiset ja konttaukset, jotka kyllä opittiin. En hetkeäkään epäile, etteikö lapsi oppisi kävelemään.

Mikä tässä sitten on pielessä? Mielestäni tärkeintä on antaa lapsen touhuta ja kehittyä omaan tahtiinsa. Juuri siksi lapsi saa syödäkseen tissimaitoa halutessaan. Siksi lapsi saa lueskella halutessaan ja olla sylissä halutessaan. Lapsi saa myös hurjastella, riehua ja hölmöillä - tosin minun lapseni on mielummin rauhassa. Toki nauttien riehumisesta ja hurjastelusta, mutta hillitysti - tässä päästään käsittääkseni kiinni temperamenttiin. Minua ahdistaa se, että ulkopuolelta annetaan melko tiukka raja, jonka mukaan pitäisi olla ja toimia ja ymmärtää toteuttaa vaatimukset. Tai muuten - niin, mitä?

Suoraan sanottuna minua vituttaa se, että minua tyhmemmät ihmiset näkevät kerran puolessa vuodessa lapseni, vetävät hänestä, perheestämme ja minusta äitinä kymmenen minuutin perusteella johtopäätöksiä, joiden perusteella oletetaan meidän toimivan tietyllä tavoin (väärin) ja sitten lässytetään neuvoa tulemaan niin, että minä oksennan kaksi viikkoa (mm. tänne) itsestäänselvää sontaa.

Minun kun on kaikkein vaikeinta suhtautua siihen, että minua pidetään tyhmänä. Minua pidetään tyhmänä jokseenkin usein, sillä olen kyllä ylipainoinen - asia, josta pitäisikin palata vouhottaen, mutta en suhtautumiseen opi suhtautumaan. Tuoreimmassa EMMA -lehdessä oli aiheesta mainio artikkeli. Joka tapauksessa, en kertakaikkiaan kykene sietämään lässytystä tyhjänpäiväisyyksistä ja itsestäänselvyyksistä: "Oletteko koittaneet houkutella lasta kävelemään..". Komisario Palmu ja järjenkäytön mysteeri.

Vai onko pohjalla edelleen vain se, että en kestä sitä, että joku sanoisi, ettei minun lapseni olekaan paras. Tietenkin on. Kestätkö muka Sinä?

Työn alla on myös puolustuspuhe ja oodi taaperoimetykselle. Hohhoijaa, se tulee onneksi jo selkärangasta. Törmäsin nimittäin syksyn mittaan jälleen puolison isoäitiin, jolla oli asiasta mielipide.

Puistossa

Viikonlopun ja arki-iltojenkin kunniaksi olemme pyrkineet puistoilemaan reippaasti, koska lapsiperheellisten kuuluu viettää aikaa leikkipuistoissa, eikä juuri nyt ole varaa hankkia omaan pihaan keinuja ja liukumäkeä.

Olen saattanut ennenkin mainita, etten ole kovin otettu kotikaupunkini julkisista palveluista. No en ole edelleenkään. Aina alkaa vituttaa kun katselee ympäri Suomen tai Maailman napsittuja kuvia viihtyisistä, ehjistä ja ihan käyttäjille tehdyistä leikkipuistoista. Puistoista, joissa on tarkoitus leikkiä eikä käydä törröttämässä, että ei saatana tätä touhua.

Ajattelin jakaa kuvin eilisillan elämyksen:

Hauska keikutin, jota ei ole viitsitty pultata maahan kiinni. Heiluu siis koonaisuudessaan koskettaessa. Koskettaessa saa myös käsiinsä tikkuja ja halkeilevaa lakkaa. 

Kiipeilytelineen kestävänoloinen puola. 

Puolison sanoin "kakkalaatikko" sekä lapseni, joka ei osaa edelleenkään kävellä, mutta on muutoin vauhdikas.  

Kivat keinut, ruosteisten ketjujen päälle on sentään pujotettu puutarhaletkua. Puuosat lahonneet. 

Hiekka(kakka)laatikon liepeillä majaileva, maasta esiintyöntyvä metalliputki, jonka reunat ovat terävät.

Että sellaista. Täytynee investoida niihin kotipihan leikkivehkeisiin. Ja tämä on lähiseudun leikkipuistoista se parempi. Kuuluuko muuten jäykkäkouristusrokote näiden pienten rokotusohjelmaan? Ihan tulevaa puistoilua silmälläpidellen.

Elämä, työ

Työkakkua on jäljellä kolmisen viikkoa. Sitä seuraa pari viikkoa lomailua koko perheen voimin. Marraskuussa mies töihin ja me luuhamme tyttären kanssa kaksin kotona.

Olen aika kypsä jäämään kotiin. Tietysti tässä on tullut tehtyä ajoittain aika pitkääkin päivää ja viikkoa kesäkuusta lähtien. Lienee normaalia kaivata lomaa. Tosin lomailu marraskuussa ei houkuta, eikä se, ettei se loma välttämättä ihan heti päätykään. Taloutta helpottaa toki se, että voin tehdä keikkaa friikkuna. Jokin verkko, tai ennemminkin katiska, on täsmäaseteltu odottelemaan saalista työrintamalta, mutta en viitsi kasata turhia odotuksia niille. Tärppää jos tärppää, tuskin tärppää.

Haluaisin, että lapsi voisi olla kotona jomman kumman vanhempansa huomassa ainakin kahden vanhaksi. Siihen on vielä aikaa. Sitä en osaa sanoa, miten mun pää kestää koko kevään kotona. Tuskin kestääkään. Kun on saanut maistaa aikuisten maailmaa tuntuvat neljä seinää suoraan sanottuna aika pahalta. Ei työelämäkään varsinaisesti mitään herkkua ole, voin hiljalleen ihan rehellisesti sanoa, että kaikki työyhteisöt, joissa olen osallisena ollut, ovat olleet jotenkin sairaita.

Tässä yhteisössä olen edellisen työpätkän tehnyt muistaakseni 2008. Pätkiä on sitä ennen kertynyt jo useampia, voin väittää tuntevani jokaisen työntekijän taustoineen aika hyvin. Yhteisö on sairas, sen sairastuttaa onneton johto, kukaan ei voi hyvin, riippuvuudet ja suoranainen kyvyttömyys työhön kukoistavat. Vituttaa tehdä kaikkein eniten töitä kaikkein kehnoimmalla palkalla (ikälisät ja vastuualueet, joopajoo), että saisi sen seuraavan pätkän. Vakituisessa työsuhteessa olevat työntekijät kävivät eilen firman kustantamana hienohkolla lounaalla. Minä pysyttelin konttuurissa toimitusjohtajan kehoituksesta "päivystämässä", kun "ei nämä asiat sinua kyllä koske". Oikeastaan naurattaa, vaikka aavistuksen kyllä pisti. Miten johtotehtävissä voidaan pitää henkilöä, jolla ei ole alkeellisintakaan käsitystä johtamisesta? No hyvin voi.

Päivisin on välillä ikävä lasta. Ärsyttää, kun iltaisin ei lapsen kanssa ehdi viettää aikaa niin paljon kuin haluaisi. Tätäkö tämä nyt on? Miten ihmeessä tähän kuvioon ujuttaisi vielä päivähoidot ja hakemiset ja viemiset ja ruoanlaitot ja kodinhoidot ja ne perkeleen hurtat? Varmaan ihan hyvin, pärjäähän suurin osa suomalaisista perheistä arjessaan kuitenkin kelvollisesti.

Kotiinpaluu ahdistaa. Lapsi alkaa olla siinä iässä, että toisten lasten seura sitä kiinnostaa. Puistoilustakin se pitää, tosin lähialueilla taaperokelpoinen puisto on vain päiväkodin pihamaalla - eli käytettävissä iltaisin ja silloinkin se pitää jakaa räkivien varhaisteinipenskojen kanssa. Avoin päiväkotikin toimii, mutta sen yli vedin jo henkselit todetessani muutaman bloggaajan viihtyvän lastensa kera niillä apajilla. Pyrin välttämään seuraa, joka alleviivaa perussuomalaisuuttaan.

Täytynee virittää parit seuranhakukatiskat vesille äiti-lapsiseuran toivossa. Harkitsen vakavasti jopa vapaaehtoistyötä, johon saisin ujutettua lapsen mukaan. Lapsi saisi lapsikontakteja, minä voisin opettaa jonkun kotiäidin lukemaan.

Tasapainoilua. Aina.

Kooste

Töissä luuhatessa ajoittain on järkyttävä kiire, ajoittain taas tasaisempaa - suurin osa duuneistahan toimii juurikin näin. No kas kummaa, kun en enää loista hiljaisina hetkinä tupakkahuoneen tähtösenä täyttämässä ristikoita, kuten vuosia vuosia sitten, on pitänyt keksiä tilalle sijaistoimintaa. Sillä on seurauksia.

Ostin perheelle lokakuuksi lentoliput ja vuokrasin kämpän. Viikoksi tosin, mutta kuitenkin. Melkein on halpaa kuin saippua. Yritin perustella ei-taloperäistä rahanmenoa sillä, että kuun lopulla vaidan vuosikymmentä. Tuntuu harmaalta.

Ostin tyttärelle jokseenkin järeän kasan kestovaippoja. Kestoiluun on muuten helppoa siirtyä, kun on itse töissä ja mies hoitaa homman kotona - pähkäilee paljonko tungetaan imuja taskuun, miettii mistä se nyt falskasi ja minä saan räknäillä toimistossa paljonko oikeen säästetään. No aika paljon.

Sain aikaiseksi varata kirppispöydän (jota puoliso voi lapsen kanssa käydä päivisin sitten järjestämässä). Kasasimme muistaakseni vuonna 2011 useamman laatikollisen kirppiskamaa hinnoiteltuna vinttiin kun ei jaksettukaan myydä. No nyt myydään niin saadaan matkarahaa.

Joko pitää alkaa ahdistua tulevasta väli- ja talvikaudesta ja lapsen pukemisesta? Vai saako vielä hetken odotella?

Impulssikontrollini on taas selvästi heikentynyt. Ääh, onko se sairaus vai ominaisuus?

Lapsen tuoreimman serkun ristiäisiin tuli kutsu, joka oli osoitettu puolisolle ja lapselle. Sanotaanko nyt sitten, että point taken. Lähinnä huvittaa. Ei mulle tulisi mieleenkään kutsua vaikka meidän häihin puolison veljeä lapsineen, muttei muijaa. Edelleen - huvittaa. Puoliso saa mennä itsekseen kekkereille, minä vietän vähät vapaani lapsen kanssa. Mielessä kävi, opettaako lapseni serkkujen äiti jälkikasvulleen samaa kaavaa kuin harjoittaa?

Kusipää kuittaa.

Liirumalaarumaa ja rikkatuhoresepti

Hiekkalaatikolta moi! 

Kukkuu!

 Edelleen olo on jokseenkin perseestä. Pää täynnä räkää ja arvelen poskionteloiden muhivan möhnissä (mulla ei koskaan ollut poskionteloiden kanssa mitään ongelmaa ennen homeista duunipaikkaa). Koko ajan luonnollisesti nukuttaa ja kiukuttaa ja aina tietysti juuri silloin kun saisi hypätä ympäri maakuntaa duunikeikoilla.

Äitiysruusu

Lapsi ei teekään neljää hammasta yhdellä iskulla. Hampaita on tyrkyllä viisi. Neljä ylös, yksi alas ja millään ei tulla läpi. Nuha alkaa helpottaa, kuolaa on edelleen kaikkialla litroittain, mutta ainakin alkuviikkoon verrattuna kunto hauskempi ja touhumpi. Vessassakäynnin mahdottomuus alkaa realisoitua, yksikään lelu ei kiinnosta ja kaikkialle on kiivettävä. No kiivetään sitten. 

Sain vihdoin istutettua kurpitsantaimet laatikoihinsa. En käytä oikeaoppisia syviä laatikoita, vaan matalia - hyvin on pelittänyt. Kätevänä emäntänä hukkasin kahdeksi vuodeksi hamuamani taimitikut, eli aavistustakaan ei ole mahtaako laatikoissa kasvaa kesä- vaiko myskikurpitsat. Samapa tuo. 

Voikukkajahdissa. 

Kesä yllätti ja koin kamalaa hattupaniikkia. Itse en juuri hattuja tämän kesät-talvet-villapiponi kanssa tarvitse, mutta lapsen auringolle altis pää järkytti. Puoliso kipaisi pari perinteistä lierihattua marketista, mutta eihän ne päässä pysy - kantaessa on aina niska paljaana (jostain syystä takalipailliset ovat kaupoista mystisesti kadonneet). Jemmasta löytyi onneksi kaksi huivilakkia (vai onkstää hilkka?) vuodelta 1983, jotka äitini oli kaikki nämä vuodet säilönyt. Malli on erinomainen käytössä ja lähes oksettavan söpö. Perustin myös pienen lakkitehtaan. 

Chili

Kiemurahumala. 

Oeln yleensä antanut nokkosen rehottaa jokseenkin vapaasti pitkin pihaa, koska se on mainiota ravintoa, mutta kasvua on hieman hillittävä lapsen takia. Rikkatuhomyrkkyjen haitallisuudesta alkaa vihdoin valua tietoa (ei ihan hajoa luonnollisesti kaikki), törmäsin vaihtoehtoon pinterestiä plärätessäni. Toimii! 

Tarvitset: 

• Etikkaa
• Suolaa
• Käsitiskiainetta
• Suihkepullon

Lorota etikka pulloon (mitä tollaseen mahtuu, puolisen litraa?), iske sekaan aika onneton ripaus suolaa (en jaksanut laskea suhteita kun oli kuppeina ja gallonoina mitat, mutta oisko mennyt puolisen teelusikkaa tai jopa täysi), perään splurt tiskiainetta. Ravistus ja eiku suihkimaan. Tehoaa ja hyvin, että kannattaa vähän miettiä mitä suihkii. 

Edit. Obs! Kannattaa suihkia aamusta, koska aurinko ja lukionbilsaa ja jotain. Toimii paremmin. Suolan suhteen on syytä huomioida se, että sehän tappaa maaperän hyvin tehokkaasti, että jos haluaa vielä joskus jotain kasvattaa niin varovaisesti, jooko. 

Soitin alkuviikosta neuvolaan ja tilasin lapselle 12 kookoo rokotukset ja vikalistan sekä kierukan 3 kookoo katsastuksen. Tätiä ei naurattanut ja antoi ajan sijaiselleen. Mua vähän nauratti. 

Kooma

Yläleuka. Neljä hammasta tulossa läpi, porukalla. Ei oo nukuttu viikkoon yli tuntia. Karsee flunssa mulla, lapsella nuha ja litroittain kuolaa. 

Minkähän helevetin takia meidän pitää nukkua huoneessa, joka on talvella talon kylmin ja kesällä kuumin. 

Miksi lapseni ei voi valmistaa hampaitaan yksitellen tai pareina, kuten ohjekirjoissa? 

Minua on nyt myös purtu. Kunnolla. Huusin. Sopii koittaa olla huutamatta. Voin tulla kyllä tarvittaessa demonstroimaan. 

Lapsi pihalla isänsä kanssa. Aion vetäytyä peiton alle ja nauttia ainakin vartin torkut. Sitten litra kahvia, etten nukahda ennen lasta about puoli ysiltä. 

Paloja

Huomioita matkan varrelta, kun ei ole aikaa eikä oikein asiaakaan paasata pidempään.

En koskaan keksi kivaa ja mielekästä tekemistä aamuiksi ennen aamupäiväunia. Möllötetään aamuteeveetä ja mua sylettää se typerä aamulätkä-osio, jossa aikuiset miehet päästelevät otsat rypyssä kommentteja, kuten "Suomen joukkueen on nyt pelattava joukkueena" ja taputtavat toisiaan olkapäille. En voi kuvitella vastaavaa tilannetta, jossa naiset keskustelisivat kuolemanvakavina - niin mistä? Ainakin sellainen ohjelma saisi aikaan uskomattoman misogynistisen ryöpytyksen keskustelupalstoilla.
Ajoittain tunnen syyllisyyttä aamujen laiskasta merkityksettömyydestä. Toisaalta, lapseni rakastaa kello yhdeksän uutisten yhteydessä pyörivää maailman säätä. Leikit on sen ajaksi keskeytettävä ja huokailtava hartaasti (musiikille vai maapallolle, weiss ich nicht). Huomautettakoon myös, että muulloin teevee on kyllä kiinni (saman asian ajanee samoja lauluja uudelleen ja uudelleen suustaan renkuttava äiti).

Mun pitäisi ostaa uusia duunivaatteita. Vaatekoko on pienentynyt hiljattain, ei nyt radikaalisti, mutta kuitenkin hyvinkin tuntuvasti. Lörpöttävät farkut näyttää paskalta plösönkin päällä. Jotain siistiä yläosaakin pitäisi hamuta, kaapissa on luottokamoja vuodelta 2006, mikä ei sinänsä ole paha juttu, mutta kuitenkin. Kotikylän tarjonta on rajallinen ja olen liian plösö ja kiukkuinen naapurikylän hooämmään. Pitäsi haahuta verkkokauppoja, mutta aikaa ei oikein ole. Myös finanssipuoli aavistuksen heikoissa kantimissa.

Salaattirännit on mullattu ja salaatit istutettu. Yritän muistaa napata kuvan todistusaineistoksi, sillä salaattirännini on kiinnostava asia.

Lauantai-iltana vitutti. Olin palaamassa lenkiltä hurtan kanssa, kun samalta kadulta hyvin iäkäs rouva tuli naukumaan, että taalar du svenska, ja että dina hundar skäller för mycket. Sanoin rouvalle, joka on soitellut hyvien naapureideni kimppuun poliisit useampaankin otteeseen esimerkiksi siitä syystä, että heidän lapsensa leikkivät pihassaan ja mies kehtasi korjata autoaan autotallissaan, että tack tack. Maanantaina lapseni heräsi heidän sirkkeliinsä. Päästin koirat pihalle ja totesin, että haukkukaapa. Johtuuko vanhusten valitusinto siitä, että kuulolaitteet toistavat kaikki äänet saman vahvuisina, mitä ihmiskorva ei tee. Joka tapauksessa, olen tullut siihen tulokseen, että mitä vanhemmaksi ihminen tulee - sitä enemmän toisten eläminen harmittaa.

Mullon nälkä. Voisin syödä oikein rasvaisen ja suolaisen karvakäsipizzan. Tiedostan kuitenkin, että siitä tulee ihan karsea olo. Linssit vaan tuntuu jotenkin vaisuilta, kun tekee mieli rasvamättöä. Meillä syödään niin vähän suolaa nykyisin, että vähänkään suuremmasta määrästä tulee kamala olo - mikä aiheuttaa myös kevätrullien henkselöinnin. Viime viikolla piti riidellä itsensä kanssa, että sai edes jotain ruoaksi mainittavaa niellyksi. Arvelen pohjattoman ruokahalun liittyvän kohta jälleen aukeaviin hanoihin, mikä on jännittävää - kaikkien näiden vuosien jälkeen mulla saattaa olla seminormaali kierto.

Sain eilen työvuorolistan. Vähän jee, aavistuksen plääh, enimmäkseen ookoo. Eikai siinä. Ilman rahoitusta ei vaan pärjää. Vähintäänkin voin käydä hakemassa itselleni kunnon näpäytyksen - olisiko ollut kuitenkin parempi lapsen kanssa kotona? No tuskin, lapsihan on kotona. Lista sai aikaan aavistuksen lannistuneen olon - kyllähän mä hyvin tiedän mihin olen menossa ja mitä tekemään.

Eilen tuiskahti sähköpostiin ihanan yllättävä ja vilpitön kiitos "hyvin, laadukkaasti, raikkaasti ja nopeasti" tehdyistä tilaustöistä. Ilahdutti. Hymyilytti. Suorastaan lämmitti.

 1. Paljonko hiekkalaatikko vetää hiekkaa ja mistä hiekka kannattaa hankkia? Kävimme eilen illalla kyllä aiotulla näpistysreissulla hiekkakuopilla, mutta vesi oli liian korkealla. Ei hiekkaa - vain mutaa.

 2. Miten tumput saa pysymään lapsen käsissä? Voiko tumput neuloa puuvillasta vai olisiko villainen parempi? Jos tekisi kainaloon saakka ulottuvan varren - pysyisikö se paremmin?

 3. Onko lapsella jokin puutostila jos se haluaa syödä vain linssejä?

 4. Voiko vuoden ikäiselle tarjoilla nokkosta vaikka leivän seassa? (Nokkosessa on hurjasti kalsiumia ja itse kasvia pihapiirissä riittää.)

 5. Miten selviän siitä, että lapseni lakkaa kuukauden kuluttua olemasta vauva ja muuttuu taaperoksi? Muuttuuko kaikki tuona päivänä, kun vauvavuosi on ohitse?

6. Saanko mä vielä joskus luettua kokonaisen kuukausiliitteen (kotona)?

Että sellasta. Menen ripustamaan pyykit ja pesemään vessan.

Hullu

Mua vituttaa. 

Otin eilen yhteen naapurin kanssa. Nukutin vauvaa kuistilla - herra heilui kirveen kanssa kaupungin tonttipalalla hakkaamassa puuntaimia alas. Karjuin sille, että lopeta jo ja pysy siellä omalla tontillasi. Herra totesi sivistyneesti, että ole tyttö hiljaa kun et mitään ymmärrä. Hohhoijaa. Keskustelu ei ollut hedelmällinen, kyllästyin kuuntelemaan naapurin äidin/vaimon herjoja ja toivotin hyvää kesää. Aika reilusti lähti sähköpostia kaupungin viranhaltijoille puutarha- ja rakennuspuolelle. Herran väitteet olivat aika mielenkiintoisia.

Äitini tuli puolen päivän aikaan kylään ja oli järkyttynyt, sillä naapurin herra seisoi tonttien rajalla ja tuijotti täysin avoimesti kuka meidän portista sisään astelee. Onko se normaalia? Kun mun mielestä ei ole.

Minähän tässä hullun maineen saan ja sekopää toki olenkin, mutta mun mielestä ei myöskään ole normaalia, että mikäli perheestäni joku tohtii pistäytyä pihamaalla, liimautuu naapuritalon ikkunaan ainakin yksi naama. Hankkisivat saatana jonkun kanavakortin.

En jotenkin onnistunut kilahdukseni jälkeen millään rauhoittumaan. Verenpaine veteli aika härskejä lukemia. Tajusin sitten mitata kuumeen - no sitähän oli ja on. Vauvan nuha ja flunssa alkaa ilmeisesti olla ohitettuna, mutta mun olo on edelleen kökkö. Ruoka ei maistu ja tekee mieli lähinnä nukkua - kumma kuvotus päällä jatkuvasti. Ja kusettaa.

Kehnoa oloa toki sietäisi, harvoinhan meillä nykyään sairastetaan, mutta mulla ois loppu- ja alkuviikko täynnä työkeikkaa. Rahantulo lievänäkin ilahduttaa, mutta kaipaan myös sitä, että pääsen pois ensinnäkin neljän seinän sisältä - tai neljän silmän edestä. Saan olla työminä.

Työminä astuu kehiin täysipäiväisesti kuuden viikon kuluttua. Hurjaa. Sitä hupia kestänee lokakuun lopulle. Toisaalta mahtavaa, toisaalta hirvittää - kai sen kuuluukin niin mennä.

Lapsen kielen kehitys on aika hurjaa. Neiti rakastaa nykyisin kirjoja ja osaa niistä näyttää muun muassa kukkia ja tipuja (hyödyllistä toki). Vanha lingvisti on ymmällään kehityksen edessä. Siis sehän on jo niin iso, että se ymmärtää asioita. Melkein liikuttava on syöttötuolissa käsky "kädet ylös" suojavarusteita pukiessa. Kohta on synttärit. Harkitsen burleski-teemaa.



Edit. Hulluuttani todistaa lisäksi se, että kilahti taas. Istuimme puolen päivän aikaan keittiössä ruokailemassa koko perheen voimin. Ikkunan kohdalle, pensasaidan viereen pysähtyi keski-ikäinen mies terrierinsä kanssa - ja koira paskantamaan. Flexissä killotti useampi kakkapussi, mutta elettäkään ei herra tehnyt sellaisen irrottamiseksi. Koira valmis ja matka jatkui. No kuka siinä sitten avaamaan ikkunaa ja karjumaan, että voitko hei poimia nuo koiranpaskat mun tontilta. Ei voinut, mutta minä olen hullu narttu. 
Tuli sekin erittäin selväksi. 
Järjestääkö joku taho jotain "pidä turpas kiinni" -kursseja. Voisin osallistua.

Pipivali

Vauva on kipee ja mä oon vähän kipee. Eli meillä on maailmanlopun nuha. Tiedän nuhan alkuperäislähteen ja olen aavistuksen katkera, mutta yritän olla aikuinen ja tiedostava ja tajuta, että näitä nyt on ja tulee ja menee vielä ainakin miljoona.

Kurjasta olosta on (kai) se ilo, että voin ihan rauhassa kököttää koneella sen sijaan, että piiskaisin itseäni paiskomaan kuulaa tai läähättämään vastaavaa. En kipeenä viitsi. Pitäisi toki imuroida ja kuurata keittiö, mutta eiköhän nekin ehdi.

Muutamia konttauksia kontannut lapsi käytti eilen nuhanenäistä keskittymiskykyään hyväksi ja ryhtyi konttaamaan ihan asiakseen. Itse vietin eilisen olkkarin lattialla kiipeilytelineenä kollegani pahvilaatikon kanssa. Konttaamisen ohella kun seisominen on mahtavaa. Olen varovaisen yllättynyt lapsen harkitsevaisesta laskeutumiskyvystä.

Makkari haisee ihan grilliltä, koska uskon sipulipropagandaan. Normioloissa yliherkkä hajuaistini tulee vihaamaan sipulihoitoa varmasti heinäkuulle saakka, haju kun pinttyy aina.

Poden aavistuksen huooa omaatuntoa siitä, että iskin lapsen kuistille nukkumaan pipistä huolimatta. Toisaalta, ei se kuumeinen ole ja saapahan kiskoa unta pää kunnolla korotettuna.

En ole saanut tehtyä pihalle ja pihan koiranpaskalle yhtään mitään. Stressaa vähän. Tosin ilmeisesti elo on kuitenkin niin stressitöntä, että stressaan jo jonkin verran reilun kuukauden päässä häämöttävää neuvolakäyntiä ja vikalistan pituutta.

Milloin vappukoristeet pitää purkaa pois?

Ihana piha

Pihasta suli lumi. Prosessi otti tasan kaksi päivää. Tontti näyttää hirveältä, kuten asiaan kuuluu. Pihani on kyllä naapurin kukkakauppiaan mukaan voittanut 60-luvulla kaunein piha -kilpailun, mutta eipä voita enää.

 Vuosi sitten älykäs ja sivistynyt uusi naapuri päätti ottaa ja kaataa tonttinsa rajalta kaikki näkösuojapuut. Tiedustellessani tähän syytä herra kertoi, että leppä levittää punkkeja - ihmetteli oikein jos ei tässä ole aiemmin punkkeja esiintynyt. Olin sanaton. Tonttiemme välillä on tosiaan kolmion muotoinen kaupungin omistama maapalanen, joka on kaavoitettu mun tonttiin. Se piti ostaa viime keväänä pois, mutta hintaa olikin yhtäkkiä tonni enemmän kuin oli tiedossa. No ei ostettu - naapurin herra sen sijaan katsoi parhaaksi raivata täysin metsittyneen palasen epämääräiseksi pusikoksi (että onnea vaan herralle niiden punkkien pelossa, nyt on ötököille heinikkoa).

Puunkaadosta lähtien joka vitun kerta kun meillä joku pistää nenänsä ovesta ihalle, on naapurissa herra tai rouva naama kiinni ikkunassa. Myös ajaessani pihaan kiirehditään joka ikinen kerta tarkkailemaan tilannetta.
Eli sinne meni meidän ihana, suojaisa piha, joka oli yksi syy, miksi juuri tämä talo hankittiin. En tiedä mitään ahdistavampaa kuin kyttäys. Näkösuoja-aitaa on turha rakentaa - talomme on korkeammalla kuin naapurin talo, eli näkyvyys on aina maksimi kumpaankin suuntaan.


Taas olisi listaa, mitä tehdä pihalla. Viime kesänä ei ulkona tullut juuri oltua ensin mahan takia, sitten haavan ja vauvan, lopulta jatkuvasti paskan kelin - ja sen naapurin. Kaiken kukkuraksi jättimäinen omenapuu kaatui keskeltä pihaa syysmyrskyissä - se on vielä raivaamatta pois, sillä vanhusparka joutui toimittamaan näkösuojan virkaa talven (ja se näytti jouluvaloasussaan päheeltä).

Kunhan kuivuu saa aloittaa perusasioista. Koiranpaskaa on ja paljon. Sitä sitten haravoimaan. Isäntä saa hoitaa omenapuun pois - minä joudun vadelmapensaiden kimppuun (en sitten taaskaan voinut poistaa kakkosvuotisia syksyllä). Vatut pitää myös tukea uusiksi. Marjapensaita pitäisi harventaa, niilläkin on ikää.

Kulahtaneiden istutuslaatikoiden tilalle on jo suunniteltu kaksi tai kolme uutta. Myskikurpitsaa, kesäkurpitsaa, purjosipulia, viimevuotiset villirucolat todennäköisesti ehtivät siementää. Jos porkkanaa kokeilisi taas - se ei onnistu ikinä. Monivuotinen yrttimaa pitää huoltaa. Puoliso ruuvasi salaattirännit (paras idea ikinä, onneksi on pinterest) terassin seinään eilen. Pitää vielä keksiä niihin jokin sulkusysteemi, millä saa mullan pysymään kauniisti paikallaan. Sekopäänä yritän taas munakoisonkasvatusta (sain pari vuotta sitten kolme hedelmää!). Harkitsen salkopapua jos jostain löytyisi kohtuuhintaan heinäseipäitä (niistä voisi olla näkösuojaksi). Ja epämääräistä kasaa muita vihanneksia.

Eli uupuu vielä hiekkalaatikko, keinu (ajattelin ostaa HYVÄSTÄ naapurista sellaisen pois, niiden nuorimmainen taitaa olla jo ammattikoulussa) ja leikkimökki. Trampoliineja saa näköjään vaaleanpunaisina ja liukumäkihässäkkä tarvitaan tietysti myös. Lähiseudun leikkipuistot ovat täsmälleen samassa kunnossa kuin 80-luvulla - tosin lahonneempia. Taitaa olla viisainta iskeä oma piha viihdettä täyteen - hoitakoon muut nurmikenttiä. Tälläkin asialla on luonnollisesti ihan järkyttävä kiire.

Viikko

Maanantai. Viemäri meni tukkoon kätevästi kaupungin liittymäkohdan tuntumasta, mikä aiheutti sen, että kellarimme tulvi paskalillua. Pesemisessä meni imuauton vierailun jälkeen neljä tuntia.

Tiistai. Meillä kävi vieraita - kuukauden takaisesta vastavierailulla. Lyhyestä virsi kaunis - kun ei ole käytöstapoja niin ei ole tai sitten on jo niin mammouduttu, ettei sellaisia muisteta . Ilmoittamatta yli tunti myöhässä, eväsretki suoritettiin keittiössä, kattoon kiinnitettiin kiellostani huolimatta hyllyyn kätketty keinu, joka ikinen lelu kaivettiin esiin ja mun hyllyt tyhjennettiin, kun vuoden ikäinen tulee touhuamaan - ja koiraa härnättiin. Muutamia mainitakseni. Vierailu kesti yli kolme tuntia. Näistä lapseni nukkui 2,5.

Saman päivän iltana räjähti sitten pommi.

Keskiviikko. En muista mitään.

Torstai. Kävin työkeikalla. Ei itkettänyt niin paljon, mutta syletti.

Perjantai. Pussitin lenkillä koiranpaskaa ja housut halkes haaroista.

Että vitun kivaa viikonloppua odotellessa. Onneksi tuolla on huomenna joku koulutus - ja mulla sunnuntaina töitä.

Palaan välikauteen kun lakkaa kiristämästä.

No se välikausi

Välikausineitsyenä koen valmistautuneeni orastavaan kauteen osin erinomaisesti - toisaalta olen muutamien yksityiskohtien suhteen erittäin hämilläni.

Perusasiat ensin:

Toimin yleensä kriisien keskellä erinomaisesti. Mitä kipeämpää paskaa niskassa - sitä rationaalisemmin ja tehokkaammin suoriudun. (Kyllä, olen jo vuosia seuraillut YK:n vapautuvia duuneja - saattaisin pärjätä, mutku tota lasta ei oikein voi hinata mukaan - duunipaikat on muuten koodattu: family / no family. Niissä family-paikoissa pitää hanskata ranskaa tai arabiaa.)

Käyn toisellakin sivuraiteella:

Teini-ikäisenä faijan oleskellessa katkolla muiden katkottavien kanssa järjesti katkoa ylläpitävä taho perhepäivän. Siellä sai ihmetellä muita juoppojen läheisiä oikein silmästä silmään ja pääsi tapaamaan faijaa (selvinpäin)  koulutetun päihdetyöntekijän läsnäollessa/johdolla.
Tämä Koulutettu Päihdetyöntekijä kertoi ensiksi yhteisellä luennolla (aiheesta millaista on elää alkoholistin kanssa, voi VITTU!), että hän on sokeririippuvainen ja vuoden sisällä parantunut sokeririippuvuudesta ja laihtunut yli kymmenen kiloa ja perhekin häntä nyt rakastaa. Olin joo 15-vuotias ja kelasin, että ole ämmä hiljaa. 15 vuotta myöhemmin olen edelleen samaa mieltä - tosin nyt sanoisin sen ääneen ja pyytäisin selvittämään, miten Koulutettu Päihdetyöntekijä kehtaa verrata alkoholismia kaikkine sosiaalisine haittoineen sokeririippuvuuteen, jonka ainut haitta on perseen leviäminen (ja hampaiden reikiintyminen & diabetes).
 Noh, henkilökohtaisessa tapaamisessa Koulutettu Päihdetyöntekijä katsoi parhaaksi kouluttaa minua ja piirsi oikein paperille, että millaisia alkoholistien lapsista tulee:

1.  Pelle
2.  Alisuoriutuja
3.  Pärjääjä
4.  Ylisuoriutuja 

Että siitä sitten valkkaamaan! Silvuplee! En tiijä saako valita useampia.

Mutta sellainen muisto päideriippuvaisen perheen tukemisesta 90-luvun lopulta.


Eteisessä roikottelen jo kuukausia sitten vuodenajoista tietoisena hankittua kuorihaalaria, jonka sisuksiin on kiinnitetty fleecehaalari. Tämä on ilmeisesti se välikausipaketti. Kuoriosa ei pidä vettä niin tehokkaasti kuin jotkut toverinsa, mutta arvelin, että tuo ei vielä tänä keväänä (mikä kevät?) vesilammikoissa ui. Syksy on eri asia, mutta pahoin pelkään, että koon 68 pläjäys ei tuolloin enää mahdu.

Haalariasiat on siis kunnossa (myös kantohaalari, mikä on mahtava, koska normihaalarien lahkeet on aina ihan pirun lyhyet). Pipoja on jos jonkinlaisia itse värkättynä ja ostettuna; on trikoota, merinovillaista aviatrixii, kypäräsorttia jne .

Kysynkin siis:

1. Millaiset välikausikäsineet tuollainen pieni tarvitsee? Kai se haluaa jo hiljalleen alkaa käpälöidä asioita pihalla. Ja hiekkalaatikkokin saattaa ilmaantua pihaan Katumuksen avustamana. 
2. Millaiset jalkineet tuollainen pieni tarvitsee? Kävellähän se ei osaa, villasukkia piisaa, kantamiseen on lämmikettä. Mutta jos se saa päähänsä möyriä maastossa? Pitäiskö hommata optimistikumpparit vai tunkea ne kauheat äitiyspakkaustöppöset kinttuihin ympäri vuoden? 
3. Miten pieni suojellaan auringolta ja kuinka ryppyotsaisesti aurinkoon tulee suhtautua? Ulkoillessa käytössä on ne karseet Julbot. Hankinko läjän uv-suojattuja vaatteita/hamppuvaatteita/hamppukantoliinoja vai annanko olla ihan letkeesti vaan. 

Lapsi on muuten maitoallerginen. En halua soittaa aiheesta neuvolaan. 

Nyt mää imuroin ja teen vähän töitä kun toimintakyky tuntuu olevan olemassa - olisi edes puoli tuntia.

Soppa

Maailma on mullin mallin sillä keitin eilen herkullista soppaa maa-artisokista. Ei käynyt mielessä, että herkun takana olisi piileskellyt jotain helvetillistä.

 Se alkoi iltasella kummalla kuplinnalla. Tuntui kuin olisi raskaana. Potkuja, pieniä, hämmentäviä potkuja, kuplia. Koin lievää paniikkia kunnes piereskely ja kunnon vatsanväänteet pääsivät käyntiin. Itse olisin ne oikein kivasti kestänyt, mutta kas kummaa samaa soppaa nautti iltapäivällä myös vauva. Valvottiin sitten yöllä oikein kunnolla, kuistilta kuuluu tasaista piippausta ja aamuista matollakierimistä säesti tehokas rupsuttelu. Reppana.

Maa-artisokka on herkkua, mutta se saattaa puolison googletuksen mukaan aiheuttaa vatsanväänteitä. Emme nauti ainesta hetkeen. Ärsyttää. Ja voi olla, että joudun hankkimaan yhden kusitikun varmistaakseni, ettei käynnissä ole jokin semineitseellinen sikiäminen. Kun se kierukanasennusaikakin heltisi. Kunnallisella kierukan saamisessa kestää siis ainoastaan 10 viikkoa. Näppärää.


Narttukoira palasi juoksuevakostaan. Uroskoiralla sekosi pää. Olen pitänyt niitä erillään, mikä on hankalaa. Uroskoira piippasi toissayön lohduttomana ja oksensi kuin paloletku pitkin makkaria puolison lähdettyä töihin. Olin tosi hyvällä päällä. Herra epileptikon jalostusarvo pamahti miinuksen puolelle ja ongin kasvattajalta luvan poistaa sen pallit. Pitäisi jaksaa soitella elukkalääkäreitä läpi, mikä on omalta osin haastavaa - kunnantohtori puhuu saksaa ja ruotsia, lähin edullinen yksityinen puhuu saksaa ja ruotsia. Mä en jaksaisi sönkätä asiaani. Kiva tää kansainvälinen Pohjanmaa.

Olen opetellut sitomaan lapsosen selkään liinalla. Se on helpompaa kuin luulisi, mutta vaikeampaa kuin miltä se näyttää. Itse sidonta onnistuu, mutta kiristely on perseestä varsinkin jos lapsi kiemurtelee. Vauvalla tuntuu joka tapauksessa olevan hauskaa selässä matkustaessaan - ainakin se paapattaa iloisesti ja kiskoo mua korvista. Ulkoilemaan en vauva liinassa vielä uskalla, mutta esimerkiksi ruokaa laittaessa on kätevää, kun tyttären voi ripustaa hetkeksi pois jaloista tai käsistä.

Kaikilla on vissiin joku hiihtoloma. Mulla on kylmä kun tuulee ja talo falskaa.
Kun on nukkunut huonosti tuntuu siltä kuin silmälaseissa ois ihan hirveästi tahmaa koko ajan.

Mulla oli eilen niin tylsää päiväuniaikaan, että vaihdettuani fleecehaalarin play layerin nepparit, korjattuani parit pöksyt ja ommeltuani pitkään liinaan keskimerkin, otin ja laitoin naamaan meikkiä.

Möllö

Olen edelleen aavistuksen verran kiukkuinen maanantain lapsiarvostelusta, mutta arvelen seuraavien viikkojen aikana pääseväni yli tapahtuneesta ja lausutusta. Rutiini pyörii, pää humisee ajoittain tyhjyyttään. Päivän jännittävimmät hetket liittyvät postilaatikon sisuksiin - mitä laskuja siellä onkaan - ja lapsen ulosteisiin.

Jinxaan nyt oikein kunnolla ja paljastan, että tyttäreni on itsenäisesti ottanut tavakseen nukkua öitään noin suunnilleen yhdeksästä aamu kahdeksaan, ruokaillen tällä välin kerran - kuuden maissa. Suhtaudun unikuvioon edelleen erittäin suurella varauksella, heräilen tietenkin vanhaan imeskelytahtiin ainakin toteamaan onko lapsi elossa kun se ei vaadi aterioitaan ja olen vakuuttunut että eipä aikaakaan kun homma turahtaa nilkoille. Olen ajoittain myös (osin sen mainion tukipalvelun ansiosta) vakuuttunut, että lapsessa on jotain vikaa kun se nukkuu hyvin. Ei jumalauta.

Olen rakastunut rutiiniin vaikka näenkin sen järjettömyyden. Puoliso saapui lounaalle puoli tuntia totuttua aiemmin. Ilmoittamatta. Olin juuri saanut lapsen unille ilahtuneena, että mulla onkin hei vartti tavallista enemmän möllötysaikaa. Punnitsin hetken toisen mielen pahoittamisen ja möllötyksen välillä - valitsin mölllöttelyn ja olenkin käyttänyt aikaa muun muassa fb-kirppiksillä roikkumiseen, missä ei ole mitään mieltä.

Oikein mikään ei innosta. Voisin toki päiväaikaan ommella, olen yrittänyt neuloa lapselle hattua, mutta englanninkielisen ohjeen kanssa kiristää. Siivota pitäisi huomattavasti useammin ja koen lievää huonoa omaatuntoa siitä, ettemme ole saaneet aikaiseksi pehmustaa kaikkia pöydänkulmia lapsen mahdollista enenevää liikehdintää silmälläpitäen.

 Elämä on omituisen utuista ja tuntuu lilluvan paikoillaan. Kevään hiipiminen on tunnetusti aavistuksen ahdistavaa aikaa, pimeän ja valon vaihteluun on vaikea tottua. Yksinäisyys vaivaa edelleen, mutten saa aikaiseksi tehdä asialle yhtään mitään.

Siirryn kuorimaan porkkanoita soppaa varten. Miksi metallitölkissä myytävä litku on kookosmaitoa, mutta tetrassa myytävä on nimeltään kookoskermaa? Harkitsen, josko iltapäivän vaunukävelyllä valitsisin uuden mutkan totuttuun reittiin. En välttämättä ole riittävän hurjana.

Vire

Olo ja tunnelma on ollut kireä ja alavireinen. Siitä huolimatta, että hyviäkin juttuja on putkahdellut eteen (avin päätöksestä kesäduuniin) välillä kiristää ja kovaa. Olo lapsen suhteen on epävarma, puhumattakaan suhteesta itseen.

Toisaalta olen varsin tyytyväinen elämääni - toisaalta voisin vääntää päättymättömän vikalistan. Tasainen arki on ihan hyvä juttu, ahdistun joskus vähän viikonloppuisin, kun rutiini ei toistukaan tarkkana. Tiedostan ajoittain luoneeni niin tiukan ja joustamattoman rutiinin, ettei siihen tahdo sopia mitään sosiaalista kuviota, vaikka sellaisesta haaveilen. Uni- ja ruoka-ajat on lyöty lukkoon. Ruoka on valmistettava, unille pukeuduttava ja iltaisin peseydyttävä. Lapsi tuntuu voivan hyvin mitä tiukemmalla aikataulutuksella toimitaan. Niin kai minäkin.

 Koen äärettömän huonoa omaatuntoa poistuessani lapsen luota (paitsi jos kyseessä on työkeikka, jolloin koen elättäväni lasta ja poistumiselleni paikalta on oikeutus). Pieksen itseäni ajoittain jos lapsi leikkii isänsä kanssa alakerrassa ja itse ompelen yläkerrassa. Riittämättömyys, aikaansaamattomuus, virikkeettömyys. Kokeeko lapsi, että sen vanhemmat ovat puhelimiaan möllöttäviä lihakasoja?

 En oikein kestä muutoksia rutiinissa. Lapsen herääminen päiväunilta liian aikaisin aikaansai jonkinasteista ahdistumista, purin sen kitaransoittoon - koko ajan pelkäsin, että nyt käy lapsen korville huonosti, liian kovaa rämpytän. Lapsi innostui tamburiinista, on sen kanssa heilunut pari päivää. Laulanko sille riittävästi?

 Inhottaa, että maanantaina pitää taas hinautua perhevalvontakeskukseen. Vieläkin on paska olo edelliskerran saarnoista, pelottaa mitä vikoja lapsesta nyt kaivetaan esille. Kai se on minun vikani, kun en osaa lapselle sivuheijasteitakaan antaa. Toisten lapset varmaankin aloittavat kehitysvauhdillaan eskarin viimeistään neljän vanhoina.

Onko epävarmuuteen syynä sosiaalinen tyhjiö? Olisinko varmempi äiti jos ramppaisin kerhoissa ja puistoissa ja keuhkoaisin muiden mukana typerässä fb-ryhmässä (jonka nimessä ei ole ainuttakaan suomenkielen sanaa ja ne vierasperäisetkin pitäisi prkl kirjoittaa yhteen eikä erikseen, pahvit!!!). Voi olla. Jääkö kokemuksestani äitinä jotain uupumaan kun en osallistu? Pitäisikö lasta osallistaa? 

 Haluaisin kovasti olla fiksu, nokkela ja oivaltava. Tunnen oloni kömpelöksi ja vaivalloiseksi. Huomasin päässäni roikkuneen saman nutturan vasta viikon verran. Olen kyllästynyt laahustamaan vaunujen kanssa tai ilman samoja kadunpätkiä, koiranpaskan keräyslaatikolta toiselle. Silmälasit ovat aina töhnäkerroksen peitossa, en laihdu grammaakaan vaikka kuinka imettäisin syömättä yhtään mitään.

Menen tuijottamaan jääkaappia ja väännän taas kerran koko perheelle jotain suolatonta, maidotonta, munatonta ja vehnätöntä, ilman tomaattia tai paprikaa. Täältä tullaan tofupaketti. Olen lähes yhtä jännittävä kuin sinä.

Leipä

Leipä

Kyllä, vietän päiväni napsien luurilla kuvia leipomuksista. Lapsen puurokakut ja apinaeväät muistuttavat sen verran pökäleitä, että niistä jätän kuvat julkaisematta. 

Ei mulla muuta. Käynnissä on projekti Humanistille kierukka, joka on jo aikaa sitten saanut koomisia piirteitä - samalla vaivalla olisin varmaan jo saanut sen sterilisaation. Yritän hillitä itseäni, etten liiskaisi sähköpostien liitteeksi kuvaa rautalangasta. 

Sen pituinen se.