Näytetään tekstit, joissa on tunniste kipu. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kipu. Näytä kaikki tekstit

25.12.2013

Paskaa joulua

Kun minä olin pieni olivat joulut jouluja. Aattona oltiin kotona, syötiin, pukkikin kai kävi. Joulupäivänä mentiin isän vanhempien luo, sitten tulivat myös serkut. Pukki vieraili jostain syystä uudelleen ja oli eri mies, puhui useimmiten samaa ärsyttävää hassuttelulässytystä kuin setäni. Tapanina vierailtiin koko suvun voimin isomummulla. Tai - tämä on arvio, joka perustuu hatariin muistikuviin ja aika kauan sitten plärättyihin valokuviin. Onnellista oli. Täytyihän sen olla.

 En osaa sanoa olivatko välit kireät jo alunpitäen vai kaarsiko kehitys kehnompaan suuntaan vuosien varrella, mutta noin suunnilleen kouluikäisestä, tai vähän vanhemmasta, alkoi sukulointi isovanhemmilla olla tuskaa. Yläkouluikään tultuani oli isän viinanjuonti jo niin hienolla tolalla, että äidin kanssa lähdettiin joulupäivänä sukulaisiin, isällä kun oli vatsatauti/ripuli/kuumetta/mitälie; pääasia, että tarina piti ja kaikki hymyilivät vähän vinosti. Siinä vaiheessa olivat isän veljetkin ehtineet jo hommata ruotsinkieliset muijat itselleen, joten kekkerit käytiin toisella kotimaisella. Hirveitä tilaisuuksia joka tapauksessa.

 Oli toki jouluja, kun vierailimme kaksin äidin siskon luona Helsingissä. Hänen lapsensa, minua kymmenisen vuotta nuoremmat, kiimailivat tavaran perään niin uskomattomalla ponnella, että vieläkin hirvittää. Toivelistat olivat uskomattomat ja niin oli huutokin koko aaton siihen saakka kun paketit sai avata. Muovin määrä ja lahjojen arviointi loksautti joka kerta suun ammolleen. Myöhempinä vuosina saimme tietenkin nauttia myös humalaisesta tädistä, joka kulki ympäri taloa nauttimassa ties mitä piilopulloistaan. Kotiin tullessa kämppä oli paskana ja faija sammunut.

Yläkouluikäisestä minä järjestin meillä joulun (mikäli emme siis olleet Helsingissä muovihelvetissä). Isä oli siitä hieno mies, että hän kinnasi kaksi viikkoa ennen joulua viinaa kaksin käsin, oli kuivin suin aaton ja jatkoi sitten menoa pitkälle loppiaiseen. Mikäpä sen rentouttavampaa. Äiti luuhasi luonnollisesti autuaassa pakopaikassaan töissä. Minä olin kotona, leivoin, piileskelin isää, ahdistuin. Itkin silloin kun kukaan ei nähnyt tai kuullut. Aattona lahjojen avaaminen oli vaivautunutta. Sen jälkeen alkoi odotus, milloin faija on riittävän kireänä, että korkki aukeaa. Kun kehtasi mennä nukkumaan, pääsi vihdoin myös itkemään.

Jouluun liittyy erottamattomana osana ahdistus. Eilen, aattona, minä olin niin ahdistunut, että vaikka kaikkeni yritin, pilasin jokaiselta joulun. Ahdistus on pimeää, mustaa mustaa mustaa, se myrkyttää kaiken. Se tekee puolisosta paskan ja laiskan miehen, äidistäni kusipään lehmän ja lapsesta ärsyttävän. Äitini kommentit: "Koita ajatella jotain positiivista", "Etkö ymmärrä, että pilaat joulun kaikilta", "Se on ollutta ja mennyttä mitä silloin oli", "Ollutta ja mennyttä", kulminoituivat siihen, että heitin hänet meiltä pihalle.

Kyllä, minä ymmärrän pilaavani kaiken. Kyllä, minä olen yrittänyt ajatella jotain positiivista. Se EI ole ollutta ja mennyttä. Se ei ole ollutta ja mennyttä, jos minä voin joka saatanan juhlapyhän koittaessa näin pahoin. Oman lapsen myötä, oma pahoinvointi eskaloituu. Ei luonnollisesti ole tervettä nähdä niin voimakkaasti itseään pienessä, mutta ei sitä voi oikein väistelläkään. Pahinta on, kun tietää tekevänsä väärin kaikkia kohtaan, muttei tunne vaihtoehtoakaan. Minne mennä jouluaattona pois perheen tieltä? 

En usko, että pimeäämustaamustaamustaakuristavaahelvettiä ymmärtää yksikään niistä, joiden joulu on ollut aina ihana perhetapahtuma tarkkaan toistuvine perinteineen. Niissä perheissä otetaan tälläkin hetkellä oikein urakalla valokuvia lapsista tonttulakeissa, ukista pöydän päässä, kuvat sitten heti joulun jälkeen teetetään paperisiksi printtifirman tarjouksella ja sitten muistellaan miten ihanaa oli. Toisaalta, miksi pitäisikään ymmärtää. Onnitteluni kaikille Teille.

Seuraava ehdotus on aina hoito: lääkitys ja terapia. Voin mielelläni esittää arvion, paljonko terapiaa irtoaa kotihoidontuella (n. 267€ kk). Korkeintaan 2,5 tuntia kuukaudessa, mikä nielee tasan tarkkaan koko rahan. Mikäli siis löytää kohtuuhintaisen, kelvollisen terapeutin. Se siitä. Lääkitykseen en jaksa puuttua vieläkään. Se siitä.

Lapsiperhe elää tasaista, aikataulutettua arkea. Me elämme aikataulua aavistuksen liian tiukasti, tosin minä en jaksa olla aina se, joka tekee ratkaisun joustamisesta, joten kello elää elämäämme. Jos joulu tarkoittaa vain tavallista pidempää viikonloppua, jolloin edes kaupat eivät ole auki, miten ihmeessä se pitäisi osata elää ihanasti, riemuiten, törsäten, laulellen ja ties-vittu-mitä. Samat naamat tavallista suolaisemman ruoan ääressä, kaikki minun vastuullani, kuten aina. Minulla on vastuu lapsen kulttuurikasvatuksesta, perinteistä, sukulaisista, päätöksistä, aikatauluista, kaikesta. Miten siitä tehdään juhla? Miten tehdään juhla jostain, joka toistuu joka ikinen päivä, ilmeisesti loputtomiin? 

Alkoholistiperheissä kasvaneille saisi jakaa pienet kouralliset mietoja rauhoittavia joulun alla. Näin vältyttäisiin monelta uudelta alkoholistiperheeltä ja rikotulta lapselta. Rikotuilta mieliltä.

Oikein hyvää joulua niille, jotka tietävät mistä puhun. Teille muille, oikein paskaa joulua. 

30.12.2012

Liplap

Joulu on jostain syystä jo vuosia ollut jonkinlainen antikliimaksi. Hirveä hypetys ja kiire ja valmistelu ja rahaa ja kinkku palaa ja kuusi on hommattava ja teeveestä tulee lastenohjelmaa, syödään, avataan paketit ja sitten tuijotetaan paikallaolijoita typertyneinä, että tässäkö se nyt oli. Vuoden kuluttua uudelleen. Silti ihan joulusta tykkään. Noin neljän vuoden syklillä innostun aiheesta hirveästi ja leivon ja askartelen ja ihastelen ja koristelen - ei tänäkään vuonna.

Toivon, että asiaan tulee lievää muutosta viimeistään sitten, kun lapsi ymmärtää mistä on kyse. Sillä oli kyllä hauskaa joulupöydässä perusherkkujensa kanssa joulupukkiruokalappu kaulassa. Pakettien repiminenkin oli jännää ja paljastuneilla leluilla on leikitty. Tosin metsästämääni punakeltaista brion taaperokärryä (miksi sekin oli saatava lapselle, joka ei vielä edes ryömi) käyttää kissa.

Viime jouluna söimme pakastepizzaa sohvalla. Saikkulapussa luki vaikea masennus. Että siihen nähden ihan kiva joulu, joo.

Elo pyörii tarkahkoa rutiinia. Eipä siinä, sopii meikäläiselle. Lapsi ruokailee lounaan ja iltapalan. Sen kakka ei ole enää kakkaa vaan sontaa. Koirat ovat tyytyväisiä vihannespitoiseen dieettiinsä, tosin toisen turkkiin on jämähtänyt tukevasti kaurapuuroa. Kaikki, mitä lapsen eteen on ruokapöydässä isketty on kelvannut sokeroimittomista puolukoista munakoisoon. Eilen upposi melkoinen määrä jauhelihapötköjä valkosipulilla ja persiljalla uunissa paahdetun palsternakan kera. Valitettavasti suosikki klementiini on mitä ilmeisimmin syypää kurjaan ihoon, mutta käskyä välttää ei ole.

Ennen joulua piti allergiatestien tulosten olla jo selvillä. No ei olleet. Torstaina oli neuvolapimu lätkäissyt sähköpostia, että vastaukset eivät ole valmiina. Kiitin tiedosta ja tiedustelin samalla mitä pitää nykyisin tehdä jos halajaa kierukan. Sain vastauksen kysymykseeni perjantai-iltana puoli yhdeltätoista. Toivottavasti mimmi merkkailee ylitöitä ylös. Lapsen allergioista ei ollut puhetta. Oletan siis, että viljelyt on perseellään tai tulokset ovat lääkärin luettavissa - jotain kauheaa sieltä on siis paljastunut.

Onnistuin vetäisemään kauheat itsesyytökset ja päähänpotkimiset siitä, että minulla ei ole ehkäisytikun ujuttamiseen vaadittavaa kiertoa. Kun on viimeiset öbaut 12 vuotta kierrellyt 25 - 250 päivän vauhtia (sen jälkeen kun lopetin teininä naamariin kiskomani epillerit, joista meni nuppi jälkeenpäin ajateltuna niinkin hienoon kuntoon, että jee), huolimatta siitä onko paino ollut - 20 vai  +20 jostain keskiarvosta, niin mua jaksaa aina loukata ja ahdistaa nämä svidun kiertojankutukset ja ihmettelyt, kun en osaakaan ennustaa seuraavaa vuotoa. Joo, ihan tahallani olen asian näin järjestänyt ja tuntuu tosi kivalta olla ilmeisesti hyvinkin friikki (vasta kolmannessa sukupolvessa) ja raskautuminen varsinkin oli tosi vaivatonta. Olen siis jälleen epäonnistunut naiseudessani.

Ehkä hankaluus onkin siinä, että on vuosia koittanut saada jotain tolkkua systeemiin lapsen toivossa. Lapsi on maailmassa - tavoitteemme siis täynnä. Tilanne onkin päälaellaan - enää ei olekaan ihan sama tärppääkö vai eikö tärppää. Ei saa tärpätä - kiitos. Nyt pitäisi saada systeemiin tolkku, ettei tarvitse paniikkikusta tikkuun joka välissä, kun edelliset menkat taisi olla marraskuun alulla. En tosin aiheesta juuri panikoi - mä oon aika tottunut.

Joo, hormonikierukkaa taas kerran suositeltiin. No otin ja luin pakkausselosteen. Enemmän kuin 1/100 masentuu. Nice. Luin pari artikkelia - ei suositella masentuville. Eipä siinä - kupariversio on ilmainen, sen asentelu ilmeisen perseestä (pitää taas ruikuttaa lähete paikallisen sijaan keskussairaalaan, koska haluan edelleen puhua äidinkieltäni toosaa ronkkivien henkilöiden kanssa). Mielummin kestän mahdollisesti helvetilliset vuodot (ei ne tästä nykyisestä voi kauheasti pahentua) ja karseat kivut sinne tänne jos vaihtoehtona on raskaus.

Korostettakoon vielä, että vauva on kiva. Raskaus ei.

Tänään pitänee hinautua anoppilaan. Otsaani kasvaa jo valmiiksi hiljalleen vähemmän sievä elin. On se anoppi ihan siedettävä, mutta sen valopää mies ei. Toivon, että toiveeni siitä, että isovanhempien puolisoita kutsutaan lapsen kuullen etunimellä, on mennyt perille. Kilahdukseni fammo och vaari - kortista lienee ollut riittävä. Lapsella on yksi vaari ja se on kuollut.

18.12.2012

Verta

Käytiin eilen neuvolalääkärillä tyttären kanssa. Eipä siinä, lääkäri on fiksu nainen, jolla on yllättävän hyvä ulosanti ja pitkää pinnaa - toisaalta ihminen, jolle uskaltaa esittää tarkentavia kysymyksiä, joista voi vielä keskustella.

Joka tapauksessa olen tyytyväinen siihen, että tyttären ihottumiin perehdyttiin asiallisesti, se käytiin muutenkin läpi ja todettiin ihoaan lukuunottamatta varsin täydelliseksi. Etukäteen aloin tietenkin potkia itseäni muun muassa niihin kylkiluihin ja miettiä olenko hysteerinen ylireagoija, joka turhaan lastaan retuuttaa näytille. En kuulemma ollut - on se iho aika paha.

Tietenkin potkin itseäni siitä ettemmekö ole hoksanneet ihon kamaluutta ajoissa - meillä kun valaistus tulee olkkarissa, missä vaipat vaihdetaan, oranssista kattolampusta. Oikeastaan koko talo on täynnä näitä pehmovaloisia jättiläislamppuja, joista tykkään kovasti. Neuvolan valot on sitä kauheaa loisteputkikamaa, arvelen, että samaa, mitä on sovituskopeissa (niissä naamakin näyttää aina hirveältä). Arvelen, että ajatuskuvio on tässä vaiheessa turha.

Neuvolatyttö kävi lässyttämässä parit oivoit ja "mitä makuja se on jo saanut maistella". Ilme oli järkyttynyt kun luettelin - jouduin tarkentamaan, että lapsi maistelee ihan itse.

Ohjeistuksena rasvata lasta "kourakaupalla". Rasvaa reseptillä ja lisää kuulemma saa. Kortisonivoidetta päälle. Jos ei auta niin järeämpää kehiin. Saattaa siis hyvinkin olla allergista - saattaa olla keleistä johtuvaa, mutta ainakin on ilkeän atooppista ja oletettavasti kroonista. Ja sille saa tarjoilla ruoaksi mieluiten kotimaisia kasviksia - selevä. Ei mitään eksoottista (kuten banaania, wtf?).

Pidän siitä, että lääkäritäti on tunnettu tarkkuudestaan. No helvetti, tänään pitääkin hinautua iltapäivästä verikokeisiin, että saadaan suljettua mahdolliset tulehdukset pois ja täräytetään päälle vielä liuta allergiatestejä. Olenko maininnut, että olen ollut murrosiästä lähtien erittäin huono sietämään verta ja neuloja - leikkauksen jälkeen vielä huonompi. Ja että otan neuvolaan puolison mukaan pitämään lasta kiinni, kun sitä rokotetaan kun mää EN PYSTY.

Lapsi on vaunuissa pihalla päiväunilla. No itkuhan tässä on tullut. Jes! Isäntä on 100 km:n päässä duunissa. Kasaan itseni viimeistään parkkipaikalla. Sattuu se neula siellä yksityiselläkin puolella.

Edit. Se oli ihan hirveetä, mutta selvittiin. Kaksi kappaletta tätejä puhui sujuvaa suomea ja hymysi lapselle. Minkä pirun takia niiden piti kertoa äidille, että ei täältä kyynärtaipeesta kyllä suonta tunnu, mutta isketään neula sisään niin kyllä sieltä joskus suoni löytyy. Meinasi meinaan taju lähteä. Vauvan karjuessa sylissä pidättelin tehokkaasti itkua ja olimme parkkipaikalle päästyämme jo molemmat rauhoittuneet.

Varromme tuloksia. Emme mene pian uudelleen, vaikka täytyy myöntää, että arvostan ajoittain näiden pistäjien ammattitaitoa - ja hermoja.


11.9.2012

Vielä kerran - SEKTIO

Onhan tämä aiheena jo jokseenkin kulunut, mutta edelleen sylettää. Olen oikein kovasti koittanut miettiä, mikä siinä niin kovin kaihertaa ja olen jopa päätynyt muutamaan johtopäätökseen.

1. Minua kohdeltiin kuin lihakimpaletta.
2. Etukäteen mentiin lupailemaan vähän liikoja.
3. Ohjeistus, tiedotus jne. esimerkiksi sen suhteen, mitä minulta odotetaan ja mitä toipuessa saattaa tulla vastaan oli aivan onnetonta.
4. Miksei sairaaloissa ole yhteneviä käytäntöjä ohjeistusten saati hoidon suhteen?

Sektion psyykkisestä puolesta olen jo jahnannut pitkät pätkät. Se oli kauheaa ja on edelleen. Ajoittain mielessä käy josko tosiaan toisen lapsosen joskus maailmaan askartelisi, mutta ajatus siitä, että joutuisi taas pöydälle toisten armoille aiheuttaa lähestulkoon fyysistä pahoinvointia.

Etukäteen lupailtiin tosiaan vähän liikoja. Vauva ei päässytkään kenguruhoitoon oletettavasti kätilön laiskuuden vuoksi - helpompihan se oli kääriä peittoihin ja iskeä pahasti järkyttyneelle, jokseenkin introvertille isälleen syliin ja istuttaa koko paketti keinutuoliin neljäksi tunniksi. Huutamaan. Ilman apua ja ohjeistusta, saati tukea, siitä mitä sille pitäisi tehdä. Oli istunut ja vähän keinunut ja itkeskellytkin ahdistuneena uskaltamatta pyytää että vessassa pääsisi käymään. Nice. Samaan aikaan kuuntelin heräämössä henkilökunnan vittuilua toisilleen ja paskapuhetta toisten selän takana. Lupaus lapsesta heräämössä oli toki satua.

 Olen miettinyt myös, mahtoiko kusikatetrin asennuksessa mennä kaikki ihan sääntöjen mukaan, kun tuntuu siltä, että kaikki kehuvat, ettei se tunnu missään. Saatana, että tuntui. Mieltäylentävä prosessi oli myös, minulle ei kerrottu toimenpiteestä mitään, mutta lääketieteenopiskelijatyttöselle, jonka olemassa- ja mukanaolosta minulle mainittiin ohimennen, selostettiin kyllä mikä on meininki. "Mä puudutan vähän", no ois voinu puuduttaa vähän enemmän. Vai enkö vain ole tottunut siihen, että toosaan isketään puukko ja jokainen askel tuntuu siltä kuin sitä paskaista ja ruosteista puukkoa väännettäisiin ympäri. My bad.

Saamissani ohjeissa lukee, että virtsakatetrin jälkeen on syytä antaa kotiutuessa virtsanäyte, jotta tulehdukset saadaan kiinni. No eipä annettu eikä otettu. Neuvolasta vähän ihmeteltiin, kun kusipurkin perään kyselin, että yleensä ne sairaalassa sen kusen testaa. No eipä ollut tulehdusta enää kolme viikkoa leikkauksen jälkeen, mutta tuskallista se kuseminen siihen asti oli.

Olisin kaivannut etukäteen tietoa siitä, mitä minulta odotetaan toipumisessa. Milloin minun on oltava jalkeilla ja kuinka paljon. Mitä kipulääkkeitä minulle annetaan ja kuinka paljon ja mikä vaikuttaa mihinkin. Milloin minun on pystyttävä hoitamaan lasta ja milloin on odotettavissa, että kivut helpottavat? Milloin minun odotetaan lähtevän kotiin? Miksi ei kerrottu, että maidonnousussa tulee eteen ongelmaa? Miksi ohjeissa mainitaan paljonkin kuntouttavia liikkeitä ja kuntoutusharjoitteluja, mutta minulla ei ole aavistustakaan mitä ne pitävät sisällään?

Jos edes osaan kysymyksistä, joita en osannut kysyä etukäteen olisi vastattu, olisi toipuminen saattanut olla helpompaa ja henkilökunnan kanssa ei olisi tullut niin kovasti konfliktia. Tuntuu, että he pitivät minua laiskana paskana, joka ei edes halua toipua. Minä en tiennyt, miten minun olisi pitänyt toipua. Ohjeena oli heräämön hoitajan, jolle oli tehty kaksi sektiota, neuvo, että älä anna niiden pompottaa suoa ja katokin että syöt tarpeeksi kipulääkkeitä (edelleen se Jaana unohti ne tuoda, mikä vieritettiin minun syykseni).

Minulle ei muuten ennen leikkausta kerrottu mitään sen riskeistä. Ei edes ennakkokäynnin merkeissä. Tosin riskeistä ei puhuttu myöskään sanallakaan ennen ulkokäännösyritystä. Pidän tätä varsin outona. Ei siinä, ettenkö olisi lukenut joka ikistä kauhujuttua ja artikkelia aiheesta, mutta kuitenkin. Outoa.

Kuntoutuminen tuntuu olevan mysteeri. Tylsyyden blogissa aiheesta on jonkin verran keskustelua. Ihmetyttää se, miten vähin tiedoin oman kuntoutumisen suhteen on lähdettävä kotiin. Minä sain varsin ristiriitaiset ohjeet esimerkiksi kipulääkityksen osalta. Yksi kätilö sanoi, että buranat jätät heti pois ja toinen, jonka molemmat lapset olivat sektiolla syntyneitä, sanoi, että vedät napit naamaan vaikka väkisin kahden viikon ajan ja sitten vasta saa vähentää.

 Printatuissa kotihoito-ohjeissa kerrotaan kyllä milloin saa mennä saunaan (no ei todellakaaan huvittanut) ja että vessassakäynnin jälkeen on pestävä toosa. No kuinka kauan? Ilmeisesti niin kauan kuin vuotoa on. Noo kuinka kauan sitä vuotoa voi olla? Omalla kohdalla tiputtelua oli pari viikkoa, pari viikkoa taukoa, uusi mysteerivuoto, taukoa, iso mysteerivuoto, taukoa, tippa siellä, tippa täällä, loppu. Kesto kymmenisen viikkoa. Ettätota. Aina ei viitsi tekstata lääkärikaverillekaan, että onko tämä normaalia. Kai silläkin on vapaa-aikansa.

 Kotikäynnillä terveydenhoitaja muistutti siitä, ettei mitään muuta kuin vauvaa saa kantaa. Ja vehdata ei saa ennen jälkitarkastusta (ei kyllä toteltu). Ennen jälkitarkastusta kun on terkkarin mukaan vielä suuri repeämisriski. Sisukset kun umpeutuvat hitaammin kuin iho, että teoriassa vielä kuukausitolkulla leikkauksesta voivat ompeleet ratketa mahan sisällä. Arvelen, että osa rouvan saarnasta oli ihan vaan vittuilua. Varsin kiva ja luottavainen olo siitä kyllä jäi.

Jälkitarkastuksessa lääkäri kertoi, ettei raskaita taakkoja saa edelleenkään kantaa. Aikarajaa hän ei tosin antanut, mutta tiedustellessani mitä raskas taakka tarkoittaa, hän mainitsi huonekalut ja niiden siirtelyn. Kauppakasseja kuulemma saa kantaa. Olen siis edelleen hämmentynyt, koska niitä huonekaluja saa alkaa siirrellä?

Neuvolasta tiedustelin jälkitarkastuksen jälkeen, joko vatsalihaksia saisi alkaa rasittaa. En luonnollisesti muistanut lääkäriltä asiaa tiedustella, kun keskityin riitelemään sen kanssa ehkäisystä. Sain vastaukseksi, että liikuntaa voi jo varovaisesti alkaa harjoittaa ja että vaunulenkit ovat tehokasta liikkumista. En siis saanut kysymykseeni vastausta. Tuossa vaiheessa olin jo kummasti ehtinyt vaunulenkkeillä viikkotolkulla.

Missään vaiheessa ei ole mainittu kauanko tulisi jättää aikaa raskauksien väliin. Kaverin kaverin (tietenkin) kohtu repesi kun raskautui liian nopeasti leikkauksen jälkeen. Itsehän en raskaaksituloa näillä näkymin havittele, mutta onhan näitä ei-koskaan-valoja ennenkin rikottu. Aihetta tosin käsiteltiin tuoreimmassa Vauva-lehdessä (jonka tilaus ei vieläkään päättynyt, prkl).

Mikäli kyseessä on tosiaan niin suuri leikkaus, kuin annetaan ymmärtää, miksi niin moni asia (kuten usein leikkauksen suuruus) jätetään kertomatta. Miksi toipumiseen ei kiinnitetä paskan vertaa huomiota? Miksei missään mainita toipumiseen kuluvaa aikaa, mitä on odotettavissa, mikä on normaalia ja mikä ei. Sama toki koskee alatiesynnytystä - mikä kuuluu toipumiseen ja mikä ei.

Pyrin siihen, että aihe olisi tässä laarissa osaltani loppuunkäsitelty. Olen toki onnekas, sillä tyttäreni syntyi suunnitellulla sektiolla, eikä meillä ollut hätää. Liittäisin kuvitukseksi mielelläni kuvan tuoreehkosta sektiohaavastani, mutta menin lupaamaan lukevalle, etten sitä tee. :)

3.9.2012

Luovutus

Meillä on flunssa. Minulla tietenkin pahin kuumeineen, keuhkovammoineen ja lihaskipuineen. Puoliso kärsii yskästä ja mikä kamalinta, tyttären nuhailu on pahentunut.

Luovutin ja otin sähköpostitse yhteyttä neuvolaan tiedustellakseni virallista kantaa aiheesta Milloin lääkäriin? Jännitän mahtaako kukaan lukea viestiä. Tytön osoitteesta sain sen jo takaisin, tädin osoitteella meni ainakin jonnekin.

Turhaan en lasta viitsisi hinata nauttimaan paikallisen tk-päivystyksen laadukkaasta, ruotsinkielisille suunnatusta palvelusta.

Raportoin tuloksista mikäli saan joskus vastauksen.

5.8.2012

Pelko

En ennen lapsen syntymää uskaltanut edes ajatella sen elämää kohdun ulkopuolella. En antanut itselleni lupaa - tunnetasolla - suunnitella ja haaveilla vauva-asioita. Pelkäsin, että se kuolee tai vähintään vammautuu tai on valmiiksi sairas (sitähän ahkerasti lupailtiin ammattilaisten taholta). Toki hamstrasin tavaraa, järjestin kotia ja viimeisinä viikkoina uskaltauduin jopa juttelemaan mahalle. Silti kielsin itseäni iloitsemasta liikaa etukäteen.

Kun lopputulos on terve, sievä, pieni höntti, jota rakastaa ja suojelee ja ihmettelee ja hämmästelee on luonnollisesti seuraava askel ryhtyä pelkäämään jokaista lapsen tulevaisuudessa kohtaamaa vaikeutta, mielipahaa, pipiä, pettymystä, tuskaa, konfliktia ja ties mitä. Vältän parhaani mukaan ajatusten harhailua pelkoon tulevasta. Kerrankin on hauskaa elää hetkessä, nimenomaan hetkessä, käytännössä imetyksestä ja vaipasta toiseen (päivisin tasan kahden tunnin kierrolla).

Olen yllättynyt siitä, miten vähän pelko on osana elämää. Pystyn suhtautumaan pikku nuhiin ja köhiin ja murinoihin jokseenkin rationaalisesti. En enää heräile tarkistamaan mahtaako lapsi olla elossa, kun se on nukkunut ääneti jo 50 minuuttia. En vahdi lapsen touhuja isänsä kanssa, olen jokseenkin vakuuttunut siitä, ettei se mene ajoittain epävarmassa kyydissä rikki. Niillä on sitäpaitsi ihan omat jutut keskenään.

Pahin pelko liittyy siihen, että tulisin uudelleen raskaaksi. Pelko on aivan jumalattoman kova. Puolisolle on ilmoitettu, että on aivan turhaa yrittääkään puolta metriä lähemmäksi ilman kortsua (mielellään kahta tai useampaa). Mihinkään ehkäisyyn on vaikea luottaa, vähiten imetykseen (mikä olisi lähinnä tyhmää).

Raskausaika oli kauheaa. Psyykkisesti ajoittain sietämätöntä, kivun kanssa saattoi (ainakin jälkeenpäin ajateltuna) elää, kun oli toivoa että se joskus loppuu.

Sektio oli niin hirveä, että edelleen tekee mieli vain itkeä ajatellessa koko spektaakkelia. Fyysisesti sen sieti, vaikka spinaalipiikki ei ottanut onnistuakseen (yli kymmenen yritystä), jälkeenpäin kipu oli käsittämätön (varsinkin kun lääkkeitä ei saanut - olisi pitänyt osata pyytää, mikä unohdettiin mainita jne.).

Psyykkisesti leikkaus oli järkyttävän raskas. Niin raskas, etten suostu vastaavaa enää läpikäymään. En sano, että leikkaus olisi yhtään kivuliaampi tai kamalampi kuin alatiesynnytys, mutta väitän, että nimenomaan päänsisus olisi päässyt vähemmällä, kun olisi ollut edes mahdollisuus vähän luonnollisempaan tapahtumaan.

Minua inhottaa, että lapseni syntymää ihmetteli kymmenkunta ihmistä, joista suurin osa esitti kommenttinsa ääneen syntymän hetkellä: "Onpa se iso!" "Onko se poika?" "Mikä se on?" "Ai, se on tyttö!" "Onpa hassu pää!" Ja minä sain ihmetellä lasta noin 30 sekunnin ajan, kunnes se vietiin pois. Eikä kukaan tuonut sitä heräämöön, saati kertonut miten se voi, vaikka kyselin. Eikä se päässyt isänsä paidan alle lämpimään, vaikka niin luvattiin.

Eihän tuollakaan mitään väliä enää ole, eikä suurtakaan vahinkoa ole tapahtunut, mutta koko touhusta jäi jotenkin kusetettu olo. Eikä ihan vähänkään. Liukuhihnahommaa, väki tekee työtään, mutta pieni kunnioitus ja herkkyys olisi tehnyt asioista siedettävämpiä. Ehkä. Koko ajan minulla oli olo, että olen jotenkin kaikkien tiellä.

Pelko lienee luonnollinen. Olisi toki mukavaa, jos se joskus lievenisi tai muuttuisi. Ehkä juuri raskauspelko siirtyy syrjemmälle, kun uusia pelon aiheita syntyy matkan varrella.

Silti väitän, että meidän lapsilukumme on nyt täynnä.



16.7.2012

Selkä

Selkä meni rikki. Hieno homma, painaahan lapsi jo ainakin vähän päälle neljä kiloa. Syyksi arvelen kuukausien tehokasta sohvallalöhöämistä, jolle ei juuri näy loppua, halkaistua mahaa, onnetonta lihaskuntoa ja ergonomiaa vältellen improvisoituja imetysasentoja (makuullaan!).

Lohtukantelua ei siis äiti harrasta - paria minuuttia kauempaa. Voisi toki kokeilla sinnillä turtuuko junttaantunut lihas kun sitä aikansa rääkkää. Sohvalla löhöys kyllä onnistuu. Puoliso hommasi oikein kanavapaketinkin, ettei käy aika pitkäksi.

Lasta on nyt parin päivän ajan riepotettu edestakaisin liinassa (saako tuota caboota sanoa liinaksi kun sitä ei edelleenkään tarvitse sitoa?). Toimii hyvin, simahtaa kahdessa minuutissa ja selkä kiittää.
Todiste. Kyydissä on. 

Lapsi täytti eilen kuukauden. Kunnioitettava ikä. Meillä on tosin nimiongelma. Pian pitänee postittaa häntä koskeva kaavake maistraattiin, mutta toisesta nimestä ei ole aavistustakaan ja sukunimenkin suhteen olen kahden (oho) vaiheilla. Ärsyttää.
Edit. Hän kun on isoilla mustilla kirjaimilla AVIOLIITON ULKOPUOLELLA SYNTYNYT (kuinka suuri osa lapsosista ei ole?). Voisiko tuotakin asiaa alkaa pikkuhiljaa uudistaa. Esmes isyyden voisi käydä kuittaamassa jo raskausaikana. Kuittaus on edessä keskiviikkona. 



30.6.2012

Flunssa

Noniin. Heti kun vähän mieliala tasoittui ja eilen tuli viihdyttyä ulkonakin, pääsi yöllä komea kurkkukipu, aamuyöstä keuhkoröhnä ja hiljalleen nousee lämpö, huolimatta kourallisesta tulehduskipulääkkeitä, joita vedän lääkärin käskystä haavaa hoitamaan. En ole sairastanut mitään sitten syyskuun. Masennusta ei lasketa, se ei nosta kuumetta - yleensä. 

 Nyt luonnollisesti pelottaa, että lapsi on myös sairas (miten se EI olisi) enkä osaa sitä hoitaa ja sillä on kurja olo ja ties mitä seurauksia. Miten tuollaiselta mitataan edes kuume? Tuskin ainakaan järeän kokoisella korvamittarilla, jonka toimivuudesta en ole vakuuttunut edes aikuiskäytössä. 

 Lapsi on nukkunut eilisillasta saakka. Ei ole juuri seurustellut. Toisaalta, sillä oli eilen kova päivä. Ensin ulkoilua äidin kanssa liinassa (vai miksi sitä pitäisi kutsua), virikkeitä naamakuvien muodossa, ulkoilua mummin kera vaunuissa ja räjähtävää kakkaa kylvyn jälkeen (kolmesti tunnin sisällä). 

 Että onko se sairas vai onko se vaan uupunut? Miksi se syö vain kymmenen minuuttia kerrallaan? Miksi se välillä puklaa kaiken syömänsä kaaressa pihalle (yleensä isänsä päälle)? Miksi sillä on aina hikka? Mikä syömäni aiheutti uskomattoman kakkakatkun? Mistä tiedän, että se on oikeasti sairas? Saako se varmasti tarpeeksi ruokaa? Onko sillä kuuma tai kylmä? Koska me voidaan laskea sisälämpötilaa siedettävälle tasolle tropiikin sijaan? Milloin se pitää viedä lääkäriin? Mistä tietää onko sillä ripuli vai normikakkaa? 

 Saa vastata jos on faktatietoa. 

 Elämäni sisältö on nyt laajentunut tissistä kakkaan. Arvelinkin, että tässä käy näin. Ilmiötä lievittääkseni tilasin Darling Buds of May -sarjan. Vaikka se tulee teeveestä. Voin pitää maratonin. Ei aina voi jaksaa murhamysteereitä ja väkivaltaa. Ja lapsi on liian pikkuinen katselemaan tissin alta OZia. 

26.6.2012

Tikki

Kun lähdetään siitä perusasetelmasta, että mikään ei saa sujua jouhevasti ja letkeästi päästään neuvolatädin kotikäyntiin. Ja leikkaushaavan tikkeihin.

"Miksei sulle laitettu niitä niittejä? Täällä käytetään aina niittejä."
"Leikkaava lääkäri kysyi onko nikkeliallergiaa ja kerroin, että on."
"Aijaa, no sehän on ihan hyvä huomio."

Kuinka ollakaan, pyhistä johtuen tikkini saivatkin siis muhia mahassa normaalia pidempään. Ne kasvoivat siis kiinni ihon alle. Oli taas ihan helvetin kivaa pötkötellä sohvalla kun täti ähisee, että joutuu nyt kaivamaan eikä tiedä mitä näille pitäisi tehdä. Olen muutenkin ihan riittävän kehno kaikkien neulojen, veren, haavojen, ompeleiden sun muiden kanssa. Aikansa otti, kipeää teki ja päälle vielä saarna, että iho on kiinni, mutta sisukset ei, eli mitään ei vieläkään saa tehdä. 

 Lapsi on kasvanut viidessä päivässä 150 grammaa, mikä on hyvä juttu. Sen tulee kasvaa vielä reippaasti ennen kuin herättämisen saa lopettaa. Helvetti. 

 Imetys alkoi jo sujua, mutta otti takapakkia. Tytär ei viitsi avata suutaan riittävästi. Siitä on ilmeisesti hauskempaa vaan lupsuttaa (edelleen nahatonta) nänniä. Ja äiti ei joka kerta viitsi riidellä, koska lapsen on saatava ruokaa. Ja kuinka käy sen turvallisuudentunteen jos aina pitää tissin kanssa riidellä. Kyllä: koen hirvittävää epäonnistumista, epävarmuutta, ahdistusta ja kunnianhimoa imetyksen suhteen. Pakkasessa on maitoa, mutta pulloon ei ole vieläkään koskettu. Voiko tämän liittää CV:n meriittilistaan? 

 Menen nukkumaan noin 45 minuuttia ennen seuraavaa syöttöä. Toivottavasti yhteen menoon. 

 Neuvolatädin poistuttua hoksasin, että portinpieleen oli jäänyt Sepän juhannuksena toimittama isän tuliterä hautaristi odottamaan siirtoa hautuumaalle. Miksi tämä kaikki on niin loputtoman tragikoomista? 

24.6.2012

Tissi

Olen tissi. Olen iso, kipeä tissi. Olen tarpeellinen ympäri vuorokauden, vähintään kolmen tunnin välein.

On varsin mieltäylentävää googlettaa oikeaa imuotetta neljältä aamuyöstä, kun viimeisetkin ihoriekaleet ovat kuoriutuneet nännistä. Minä tiedän millainen on hyvä ote. Me emme sitä aina saavuta. Itsestäänselviä ohjeita ei oteta vastaan.

On mahdollista elää neljän tunnin yöunilla, joita nautitaan puolentoista tunnin pätkissä. En tosin tiedä kuinka pitkään. Kieltämättä alkaa ottaa koville.

Neuvolantäti saapuu huomenna. Luovutin. Haluan eroon näistä helvetin tikeistä. Ja varmuuden, että tytär kasvaa. On tosin ihme jos ei tällä ruokinnalla kasva.

Joka tapauksessa. Juhannuksesta selvitty. Kävin pihalla kahdesti. Korviketta ei kulunut. Lypsykone on mahtava. Vaippoja hankittu lisää.

Mainittakoon, että sankarillisesti lapsi ei ole nauttinut lypsyn tuloksia pullosta. Tyhjemmästä tissistä saa paremmin kiinni. Luojan kiitos.

Viime viikonlopun paska-aivokätilö ahdistaa kommentteineen edelleen. Pahasti. Kuinka näistä saisi päästettyä irti?
Toinen päivä leikkauksesta: "Etkö sä oo vielä saanu vaippaakaan vaihdetuksi?" Itkin kivusta, kun piti vessaan ja narttu jätti kipuläkkeet tuomatta.

Seuraavaan syöttöön on 1,5 tuntia.

14.6.2012

Kun ei onnistu

Unta tuli yön aikana nautittua ainakin kolme tuntia. Kahden jälkeen havaitsin, että koiralla on jokin hätänä. Kaveri ei sairasta eikä kitise koskaan. Aamuyöstä on varsin hankala tavoittaa eläinlääkäriä. Kipulääkettä reppanalle naamariin, keksipaketti puolison kanssa pökkiin ja unen päästä kiinni. Kyllä, tunti sitä (uni-)iloa riitti.

 Odotan, että kello tulee kahdeksan ja joku eläinlääketieteestä tietävä hinautuu töihin. Ei ole koira nimittäin hyvässä kunnossa. Asia pitäisi saada kuntoon aamupäivästä, kun iltapäivällä pitää olla keskussairaalassa.

 Miten tämä voi aina olla tällaista? Eikö mikään voi koskaan toimia ihan tavallisesti? Kuinka moni viettää sektioaattonsa yön kontillaan lattialla kipeän koiran kanssa?

5.6.2012

Palvelun äärellä

Katselin viikonloppuna YLEn ruotsinkielisestä palvelusta eläinohjelmaa. Harva kyseistä kanavaa katselee, mutta pidän sitä joskus päällä ihan vain siksi, että saan vouhottaa riittävästi puolisolle ja vaatia selityksiä: Miksi majakat ovat niin tärkeitä? Miksi norjalaiset teeveeohjelmat ovat syvältä? Kuka keskusteluohjelman keskustelijoista on ihan oikeasti hurri ja kuka teeskentelee (oma korva ei kerro)? Joka tapauksessa, Kolmårdenin eläinlääkärit halusivat antaa isolle hirviurokselle matolääkettä. Nukutettu hirvi, jonka silmille iskettiin viltti, inisi. Itken ininää kolmatta päivää. En siis Syyriassa teloitettuja lapsia, vaan hirveä, joka asuu naapurimaassa ja sai matolääkettä letkulla mahaan.

 Olen valvonut aamu kolmesta. Yhdeksältä pitäisi mennä taas nauttimaan neuvolapalveluista. En edelleenkään ymmärrä kyseistä palvelua. Osaan mitata paineeni ja punnita itseni kotona ja mikäli joku antaisi pari kipaletta proteiinitikkuja, niitäkin osaisin varmasti dippailla pissaan ja tulkita ihan itse. Eli siirryn muutaman tunnin kuluttua ajamaan keskustan korttelia ympäri parkkipaikan toivossa, että voin käydä kusemassa purkkiin ja mittauttamassa mahan.

 Eilinen oli jokseenkin rankka päivä. Kun itse on viimeisillään raskaana, puoliso sairaslomalla, niin totta helvetissä soppaa on kerralla hämmennettävä vielä pikkuisen, ettei käy liian tasaiseksi. Äitini soitti aamulla, itki ja huusi, ei päässyt liikkeelle yllättäen tulehtuneiden polviensa kanssa. Hyökkäsin paikalle, totesin tilanteen, ajelin sairaalaan, jonka apuvälinelainaamosta hain kyynärsauvat. Itse lainaamon etsiminen otti aikansa, sillä infotiskin tyttö ei ymmärtänyt tiedusteluani sen sijainnista. Hän keskittyi tuijottamaan mahaani. Järkeilin siis kopin sijaitsevan lähellä fysioterapiayksikköä, josta se löytyikin. "No nyt sinun äiti pääse kävele." No ei ihan.

 Kun ei työterveys- eikä terveyskeskuspalveluja alkanut irrota ja kipu vaikutti käsittämättömältä, pakkasin rouvan autoon ja ajoin ensiapuun. Hain pyörätuolin eteisestä ja kärräsin lasteineen tiskille. "Sinä saa nyt odotta. Meillä paljon potilas." Pyysin erikseen hoitajaa auttamaan tuolin kanssa ja osoitin mahaani, joka ihan oikeasti ei ole kovin pieni. Asia meni perille toisella huomauttamalla.

 Kolme tuntia myöhemmin palasin paikalle, juuri sopivasti vastaamaan kysymykseen: "Miten te puhuu ruotsi?". Ainoa 20 000  asukkaan kaupungin terveyskeskuksen päivystyksessä päivystävä lääkäri kun oli noin 25-vuotias lähi-idästä Ruotsin kautta paikkakunnalle hinattu poikanen. Hänen kanssaan olisi sitten pitänyt kivusta lähes tajuttoman suomenkielisen kommunikoida ruotsiksi. "Ollettko sinä tulkki? Meillä ei ole täällä tulkki! Minä autta ruotsikieli jos pyyttä nättisti!"  - Oli asiallinen kommentti, kun pyysin äidilleni lääkärissäasiointia varten tulkkia.

 Tämän jälkeen sain vatsani kanssa hinata hänet takaisin seinän viereen odottamaan vuoroaan. Apua ei tarjottu. Siitäkään huolimatta, että tällä kertaa onnistuin hillitsemään itseni, enkä avautunut kielilaista, syrjinnästä saati muustakaan.

 Poistuin paikalta hieman hengittelemään, sillä en juuri pidä paikallisesta TKsta. Tällä välin äiti olikin asioinut lääkäripojan pakeilla, ja sai reseptin. Panadoleja, saatana. Luonnollisesti hinasin edelleen jokseenkin kipeän, valtavan ja hankalan mahani kera pyörätuolin autolle ja takaisin hoitajien möllöttäessä haavit auki toimintaa.

 Raskaus ei ole sairaus, mutta mielestäni vähintäänkin hoitoalalla työskentelevillä luulisi olevan sen verran tapoja, että edes tarjotaan apua. Siitähän voi aina kieltäytyä. Olisin ihan oikeasti ollut eleestä kiitollinen, ei tämän pallon kanssa niin hauskaa ole pyöriä. Olenko toisaalta kohtuuton, jos oletan, että tilanne olisi toinen jos en käyttäisi äidinkieltäni. Toki olen.

 Minä siitä apteekkiin, kun kipu ei luonnollisesti neljän tunnin istumisella ja paperilapulla laantunut. Apteekissa asiakaspalvelija ihmetteli, että mitä helvettiä tähän lappuun on kirjoitettu. Kerroin sen olevan reseptin, joka on juuri haettu päivystyksestä. Rouva kertoi, että lääkemääräyksessä ei ole mitään järkeä. Mitäpä siihen sitten sanomaan. Hän soitteli lääkärin perään, järkeili sopivan annostuksen; kertoi, että näiden ruotsin poikien kanssa saa useimmiten olla aika tarkkana ja oli vaivautunut.

 Että neljän tunnin nöyryytyksen ja odottelun saldo: 500 mg panadoleja. Samaa paskaa saa ilman  reseptiä. Itse en niin lääkkeiden perään ole, mutta kipu on hirveä asia. Ja sen hoito on Suomessa aivan uskomatonta. Onhan tuo nähty.

 Sinänsä olen tyytyväinen siitä, että tajusin jo raskauden ensi metreillä vaatia raskauteen liittyvän hoidon naapurikaupungissa, jossa myös puhutaan äidinkieltäni. Neljä vuotta sitten lapsuudenystäväni kuoli kotipaikkakuntani sairaalassa sektioon. Kuolemantapauksia oli tuolloin muistaakseni puolen vuoden sisällä kaksi. Siis samassa sairaalassa. Terveyskeskuksen toiminnasta puhumattakaan. En ole vielä kertaakaan törmännyt TKssa kotimaiseen lääkäriin. Päättäjät inisevät resurssipulaa ja päivystystoiminta on luovutettu yksityiselle yritykselle, joka halvimmalla hinaa paikalle (yksinomaan Ruotsista) keikkailijoita. Väittäisin, että jos valvira olisi uskottava laitos, saattaisi näiden pätevyyksissä olla huomauttamista.

En tohdi sanoa, että kotimaisuus on tässä asiassa laadun tae, mutta mielestäni vaatimus - tai edes arka pyyntö - että saisi asioidessaan hoitopalvelujen äärellä käyttää äidinkieltään, on kohtuullinen. Kyse ei kuitenkaan ole kylästä, jossa kuuluisin prosentin tai kahden kielivähemmistöön. Meitä on LÄHES puolet.

 Minä olen väsynyt siihen, että kaiken on oltava kielipolitiikkaa. Ja yllättyikö kukaan lauantaisesta uutisesta?

Siirryn vertailemaan - jälleen kerran - vauvavakuutuksia. Johonkin on raja vedettävä - tässä tapauksessa siihen, että lastani en näiden laadukkaiden kunnallisten palvelujen äärelle vie. Nukkumisesta ei näissä kivuissa tule enää mitään. Kannatti juosta paikasta toiseen ja hinata sitä tuolia. Saatan käydä panadolpurnun äärellä. Ilman reseptiä ja suomen kielellä.

31.5.2012

Olot

Karsee olo. Johtunee siitä, että reteästi eilen poistuin kotoa ja illallakin vielä tepastelin pihalla ja kävin kyykyssäkin muutaman kerran noukkiessani rikkaruohoja yrttimaasta. Eipä vastaavasta touhusta olekaan olo mielestäni aiemmin näin kauheaksi revennyt.

 Ensinnäkin lantio/lonkka/mikälie tuo luuhässäkkä tossa puolivälissä on. Sattuu. Yöllä piti taas itkeä kylkeä kääntäessä (aiheutti sen, että puoliso nukkui yhteensä ainakin kolme tuntia). On ihan mahtavaa käydä yöllä vessassa ja tirrata rakkoa tyhjäksi kun samalla supistaa. Jos erehtyy olemaan liian pitkään samalla kyljellä, pääsee aivan mahtava nivelkipu. Eli liikutus sattuu keskelle, jämähdys reunaan. Puolet yöstä piti toki raapia kutiavia käsivarsia ja sääriä ja kelata onko kyseessä joku helvetin maksaongelma vai kuiva iho (lasken sen varaan, että maksaongelmissa ilmeisesti kämmenet ja jalkapohjat kutiavat, ei käsivarret, sääret ja varpaat).

 Heräsin totuttuun tapaan kahdeksan pintaan ja löysin puolison alakerrasta tiiraamasta teeveetä (se on saikulla). Aamiaisen jälkeen nukuin kahden tunnin päikkärit. Unien jälkeen söin ja nukuin neljän tunnin päikkärit. Välissä valvotun reilun tunnin aikana kuvotti niin helvetisti, että oikein säikytti. Toisaalta, paineet kohollaan, mutta normirajoissa. Päätä vihloo välillä, kädet turposivat, aamusta jo iskin eroottiset tukisukat jalkaan kun tuntui kiristävän. Maha on ihan jumalattoman kokoinen ja hengitys ajoittain haastavaa.

 Mainittujen lisäksi tissejä särkee ja toosa on kosketusarka (eipä tosin hotsita kauheasti kosketella).

 Eniten ehkä häiritsee se, etten oikein meinaa pysyä hereillä. Miten tässä voi rakentaa minkäänlaista pesää jos vuorokausi menee siihen, että vaeltelee vuoteesta toiseen sohvan kautta vaihtaen ja välillä lukee vähän uutisia.

 Eilen tuli postissa oikein kutsu, jossa toivotetaan tervetulleeksi keisarileikkaukseen. Eipä siinä. Pitäisikö asian jotenkin konkretisoitua NYT?

25.5.2012

D-Day

Neuvolakorttiin on nyt lyöty tuomiotarra. Siinä kerrotaan sektio- ja esikäyntipäivä sekä muistutetaan, että labran kautta on tultava. Olo on ristiriitainen, toisaalta helpottaa että asia on selvä, toisaalta vituttaa ja paljon.

 Synnytystapa-arvioon siis läksin aamusta. Äitipolilla sain viettää ratkiriemukkaan puolituntisen idioottikätilön kanssa. Varmasti on ammattitaitoa ja hienosti löytyi vauva käyrällekin saman tien, mutta tilannetaju vain on hankala asia.
"Ai, sulla on isä kuollut. Mihin kuoli?" (Tämä siinä vaiheessa kun odoteltiin josko verenpaine tasaantuisi..)
"Onkin varmaan kurjaa kun ei oma isä ehtinyt vauvaa nähdä, voivoi."
"Sulla on ollut lähete vauvatiimiin, miksi et ole käynyt? Ai miten niin ei ollut sua varten?" (En ole vielä missään törmännyt niin uskomattomaan älyni aliarviointiin, lässytykseen ja jankkaamiseen kuin rouva VT:n pakeilla. Kävin kahdesti.)
"Mitä mietteitä sulla on synnytyksestä? Kyllä se vauva mun mielestä oli raivotarjonnassa kun äsken kokeilin, että varmasti saat synnyttää alateitse." (En kommentoinut mitään.)
"Ei yksikään vauva ole kohtuun jäänyt, ehhehehheheehhehe.."
"Tuleeko isä synnytykseen?"
"Kyllä se lopputulos on sitten vaivan arvoinen."
"Kehnot yöunet ovat vähän niinq valmistautumista siihen äitiyteen, kun pieni vauva ei tiedä mikä on päivä ja yö, hihhiehhehhih.."
"Aivan varmasti sitten masennut synnytyksen jälkeen, että siihen on hyvä varautua, hihih."
"Tässä on sulle vielä iltalukemista (printattu nivaska 'synnytyskivun lääkkeellinen hoito'). Ettei tarvitse internetin varassa olla."

Siirtyessäni odottamaan lääkäriä tajusin, että kätilökopista kuuluu jokainen sana odotustilaan varsin selkeästi. Että kivasti sai lauma äitejä ja isukkeja kuunnella ensin utelut elämäni tragedioista ja mitan tullessa täyteen erittäin asiallista vittuilua - minun taholtani.

 Lääkäri oli sama vanha (nuori) herttainen erikoistuja, joka taas oli käsikopelolla sitä mieltä, että pää on tosi syvällä lantiossa. Katsoin parhaaksi ilmoittaa pään sijainnin hänelle, kun ei ultrallakaan meinannut löytyä. Hämmentyi. Saman tien sitten kerrottiin, että ulkokäännöstä pitää nyt yrittää ja etsittiin puhelinta. "Moi täältä polilta, ehditkö tehdä tänään yhden ulkokäännöksen? No kiva, mä laitan tulemaan. Moi.." Vielä kätevästi varmistus, että kohdunsuu on kiinni (ai saatana) ja istukan ultraus. "Sä voit mennä sinne synnytysosastolle".

Oletan, että tilanteessa saa olla hämmentynyt.

Osastolla istuin keinutuolissa kolme varttia odottamassa lääkäriä. Googletin ulkokäännöstä. Lääkäri ultrasi jälleen vauvan ja istukan, kertoi hoitajalle, että iske kanyyli käteen ja ventolinea hanuriin ja roikota. Ihmetteli, kun hillitysti itkaisin ja kertoi reippaasti, että nyt ei ole kuule vaihtoehtoja. Että synnytyssaliin vaan!

Siitä käyrille, pää kätevästi alaspäin, kanyyli käteen ja piikki perseeseen, ettei supista. Olisi ihan oikeasti ollut kiva kuulla paikan päällä mahdollisista riskeistä, vaihtoehdoista ja vaikka siitä, miksi se kanyyli oli asennettava. Ehhei. Reilun puolen tunnin päästä hinattiin ultramasiinaa ovesta sisään, törspeli seinään, emännän jalat koukkuun ja rouva Lääkäri puoliksi päälle vauvaa murjomaan. Täytyy tunnustaa, että sattui. Kesken pumppaamisen hoksasi tohtori kysyä, että ootko muuten käyny pissalla.

 Ei kääntynyt.
"Ei tää täältä mihkään enää lähde. Se on niin syvällä lantiossa ettei irtoa millään. On varmaan ollut painetta?"
"Sulla on nyt kaksi vaihtoehtoa, kumman otat?"
"Ei tätä kuule aleta alakautta synnyttää, mä laitan sut leikkauslistalle."
"Ai, sua nyt itkettää. Tuliko vähän äkkiä? Ei kuule ongelmaa: puudutetaan, vauva tulee nopeasti ulos, saat sen siinä pussata ja isänsä hoitaa sitä kun laitetaan sut kasaan. Pystyviillon ajattelin tehdä."
"Onko kysyttävää?"

Melkoisen tyhjentäväähän tuo on. Kysymyksiä voi kuulemma esittää vielä esikäynnillä. Jos synnytys käynnistyy aikaisemmin, tehdään hätäsektio. Mitäpä tuohon toteamaan saati inisemään. Kai tässä alkaa sietää ihan hyvin itse kunkin rajallisia (ja ajoittain rajattomia) kommunikaatiokeinoja. Omalla tavallaan luottamusta herättää myös vaihtoehdottomuus. Mitäpä sitä pelleilemään jos pelleiltävää ei ole.

Että liitymme epäonnistuneiden ulkokäännösten loputtomaan sarjaan. Sektio vituttaa. Ja pelottaa. Lienee normaalia. Onko normaalia, että olo on jotenkin epäonnistunut?

24.5.2012

Kiltisti vain...



Raskausaikaan ilmeisesti kuuluu pötköttely erinäisissä terveydenhuollon instansseissa. Pötköttelinkin tänään jo heti aamusta paikallisen terveyskeskuksen laboratorion kopissa kovalla ohimenevään pötkötykseen suunnitellulla vuoteella (jumalauta että voi olla kipeänä) - minkäs muun kuin sokerirasituksen merkeissä. Huomautettakoon, että (netin raskauslaskurin mukaan) kasassa on viikkoja 35 + 6. Että jos se diabetes nyt pääsee niin ounou. Lopetan hiilarit kahdeksi viikoksi? Selevä. Kiitokset vielä neuvolalle tehokkaasta ajoituksesta!

 Käyttäydyin piikitysten ajan kohteliaasti ja kiltisti enkä aukonut kenellekään päätä. Melkein voittajaolo!

 Ettei kaikki vain sujuisi tasaiseen tahtiin, kuten joillakin koko elämä, piti tällekin päivälle kehittää kriisejä. Ensimmäistä kieltämättä oikein provosoin, sillä katsoin aamulla parhaaksi hillitä reisillä rehottavaa karvoitusta. Jännää on kun mitään ei näe. Sujui suuremmitta vaurioitta, mutta lähtökuopissa auto (joka kävi eilen verstaalla) ei käynnistynyt. Ilahduin ja anastin puolison auton.

 Palattuani hyväntuulisena ja raikkaana TKsta kotiin, yhteensä 15 tunnin paaston ja sokerilitkuyökkäysten jälkeen oli puoliso ovella kertomassa, että keittiön vesiputket  vuotaa. Kas kas. Putkirikkoja sattuu toki aina silloin tällöin siihen päivään saakka, kun saamme vihdoin kilpailutettua remontin ja ajettua sen loppuun ja maksettuakin, mutta vesi vapaalla jalalla aiheuttaa minussa aina kauhureaktion. Onneksi kiva ja jo tutuksi käynyt  putkipoika selvitti asian ja hankki keittiöön uuden, kohtuuhintaisen hanankin - vaikka toivoin nättiä. Hän olisi tosin voinut ajoittaa saapumisensa hieman tahdikkaammin. Fiksu olo, kun tulee yllätetyksi mättämästä emergency-pakastepizzaa tomaattisoosit raskausmahan päällä.

 Huomenna onkin heti aamusta ohjelmassa vierailu äitiyspolilla. Aiheena synnytystapa-arvio. Arvon vielä otanko puolison matkaan vaiko enkö. Toisaalta, mitä tuossa on arvioitavaa - pää on edelleen tissin alla ja kintut tiukasti lantiossa. Suhtaudun melkoisen epäluuloisesti kääntelyyn, vaikka mieluiten synnyttäisin alateitse pää-oikeaoppisesti-edellä-vauvan. Aktiivinen googletus on osoittanut, että synnyttääkseen alateitse perätilavauvan on äidin oltava motivoitunut ja yhteistyökykyinen. Jos olen kipeä ja minua pelottaa en ole kumpaakaan.

Pallo.  

22.5.2012

Oloja

Koetin kovasti pohtia, mistä tämänpäiväinen olotila on niin tuttu. Ehkä lähimmäs pääsee kehno, paskamainen krapula - eikä edellisiltana ole edes ollut kivaa.

 Aamusta paineet kohollaan. Väsytti ja kiipesin takaisin nukkumaan. Kävin rekisteröimässä kuolinpesän peräkärryn nimiini, tiskillä entinen oppilas, joka kysyi onko minusta tullut äiti. Olihan se tiski korkea, mutta ei tästä mahasta pitäisi voida enää kovin pahasti erehtyä. Että ei oo tullu.

 Koko päivän on kiukuttanut ja väsyttänyt. Paineet päin persettä heti aamusta. Päätä on särkenyt pienesti ja ikävästi. Päiväunien jälkeen tuli karsee nälkä ja sairaslomaa viettävä puoliso päästeli hakemaan ensiavuksi vietnamilaista mättöä. Sitä tofu med grönsaker tässä on nyt sitten ripuloitu pihalle viimeiset pari tuntia. Ja koko päivän on pitänyt kiukuta erityisesti omalle äidille, joka tarjoitui siivoamaan yläkerran ja loppujen lopuksi kitki ja huolsi puoli pihaa, kun sain hirvittävän reviiriahdistuksen siivouksesta.

 Tekee mieli mennä nukkumaan neljättä kertaa tänään. Myrkytysoirelistasta saan onnistuneesti rastiteltua melkein kaikki kohdat, mutta en nyt jaksa alkaa reagoida asiaan. Hengitys on hankalaa. Ylävatsakin on mehevästi kipeä ja alavatsa kanssa - veikkaan syypääksi silti sitä tofulastia.

 Krapula meni sentään ohi viimeistään parissa päivässä. Koska tämä loppuu?

15.5.2012

Lomaan nitistetty

Tulihan se kunnon ahdistus kun hetken malttoi odottaa. Ei juuri huvita tehdä mitään, saati että voisi tehdä, kun kipeää tekee joka tapauksessa. Vituttaa, itkettää ja ahdistaa. Olihan se odotettavissa, mutta olisi voinut jättää väliinkin. 

 Paineet sain komeasti aamusella nousuun, mutta tasoittui keskittymällä pysyttelyyn makuuasennossa. Verenpainetta nosti osaltaan tutustumiseni minulle vihdoin (sosiaalipornonkärkkyjien kehoituksesta tilaamaani) äidinkielelleni käännettyyn dokumenttiin - minusta. Nostaahan se paineita, kun paperillakin ihmetellään, miksi masentunut ei keskeytä raskauttaan ja suhtautuu kehnoon kielitaitoon arvostellen. 

 Koska kotonaluuhaaminen ahdistaa, menen iltasella keikalle. Tosin sillä varauksella, että saan itkuisuuden kuriin. Sinänsä ei kiinnosta paskaakaan, mutta helppoa rahaa on tiedossa. Rahantulo kun jokseenkin ikävästi katkolla ennen kuin kela armollisesti, mahdollisesti minulle äitiydestä maksaa. 

Anjan PM on vaan niin hyvä. 
Joku oli jollekin vanhalle keskustelupalstalle listannut vinkkejä äitiyslomailijan yksinäisyyteen. Kannattaa laitella kotia ja lukea kirjoja, joita on aina pitänyt lukea, mutta tilaisuus on jäänyt uupumaan. (Samainen kirjoittaja suositteli myös lenkkeilyä ystävien kanssa - hohhoijaa). 

 Itse en juuri viitsi lukea kirjoja, joita en aikaisemmin ole lukenut. Ne sisältävät valtavan riskin, että sisältö onkin paskaa. 

 On ilmeisesti hirveän itsekästä ja sairasta edes ajatella, että pahinta mitä voisi tapahtua on, että joutuisin olemaan lapsen esikouluikään sen kanssa kotona. Ei jumalauta. 

13.5.2012

Ä-päivän asennot

Hyvin rajoittuneessa lähisuvussa on se etu, että en ole tänäkään vuonna joutunut vierailemaan mummojen ja fammujen luona. Puoliso senkin edestä. Aloitti jo eilen. Muistelisin, että lapsena ja teininä mummuloissa vierailu oli  ahdistavaa, piinallista ja loputonta. Kas kummaa, kyse oli isäni sukulaisista. Sinänsä mielestäni on hienoa, että puoliso viettää aikaa sukulaistensa kanssa; voisi viettää enemmänkin. Itse pyrin välttämään vapaa-ajalla oleskelua seurassa, jossa en viihdy - en siis juuri sukuloi, varsinkaan omieni parissa.

 Äitienpäivän kunniaksi oma äiti kävi touhuamassa kukkapenkin kimpussa. Ilahdutti. Toi pöntöllisen jäätelöä ja luovutin lahjan, jota en ollut paketoinut.

 Koin eilen ensimmäisen lomapäivän (tosin voidaanko viikonloppu laskea lomiksi) kunniaksi pesänrakennuskohtauksen. Tyhjäsin keittiön kaappeja täysin turhista astioista. Tavallaan toki kirpaisi sijoittaa ikivanhoja arabioita kellarilepoon, mutta jos niitä ei ole kertaakaan tässä talossa tarvittu, niin en kyllä perkele hyllytilaa niille suo. En myöskään lajitelmalle erilaisia kahvimukeja (suurin osa parittomia tai rumia), joita pelkästään kuivauskaapista poistin toistakymmentä. Laatikkoon ja loppusijoitukseen päätyi myös epämääräinen lajitelma viini-, viski-, snapsi- ja mehu(tms.)laseja. Ei ole viimeaikoina tullut nautittua mitään noista.

 Oletan, että tilaa tarvitaan loputtomalle tuttipullo-, vastike-, mikälie-rumballe, josta on hankalaa selvitä hengissä. Pitääkö vastikkeita hamstrata kaappeihin etukäteen? Vaippoja hankin paketin ja koin marketin hyllyjen edessä lievää pakokauhua.

 Hetkellinen puuhailutarve luonnollisesti kostautui komeina ja hartaina supistuksina. Jo itse prosessin aikana raivausta haittasi jatkuva toosan potkiminen ja toisaalta pään hakkaaminen palleaan. Ei käänny, ei. En tosin käänny minäkään, en sohvalla saati sängyssä. Samassa asennossa jahnaaminen sattuu kaiken lisäksi edelleen hauskasti niveliin. Välillä on jännittävää arvuutella että pääseekö oikein kunnon supistus vai kenties kivulias pieru. Istuminen on ajoittain kivuliasta selkäkolotusten, ajoittain lapsen asentojen ansiosta. Närästystä esiintyy vuorokaudessa noin 20 tuntia. Rennie auttaa toisinaan, gaviscon aiheuttaa oksennusta.

 Mikäli onnistun löhöämään riittävän pitkään vasemmalla kyljellä, saattaa lapsen pää hetkellisesti päätyä vasemman kyljyksen suuntaan. Noustessa seisomaan hän muljahtaa takaisin alkuasetelmiin - suorahkoon linjaan alaspäin oikeasta tissistä. Pää ylimpänä - tietenkin. Lapsen hanuri ei havaintojeni mukaan liiku ja potkut osuvat edelleen varsin napakasti alakertaan. "Saattaa se ehkä siitä vielä kääntyä". Wäre nett.

 Tehokas googletus paljasti muutamia jumppaohjeita (ja liudan mahdollisia syitä perätilalle). Printtasin ohjeista oikein kuvan, mutta kärsin jälleen lievästä epäluulosta. Ehkä ei ole järkevää ainakaan yksin kotona alkaa roikkua polvet sohvalla, naama lattiassa -asennossa. Saman voisi ilmeisesti toteuttaa portaissa, minkä koen olosuhteet huomioon ottaen vielä typerämpänä. Silloin joskus nuorena tuli kokeiltua vaikka mitä veikeää, mutta jumalattoman ison ja kipeän pallomahan kera vauvankääntöasento ei juuri houkuta.

Kerään siis rohkeutta roikkumiseen - todennäköisesti levittämällä persettä sohvalla. Samalla voi tehdä hauiskääntöjä kaukosäätimellä.

11.5.2012

Valmis

 Hanke on osaltani valmis. Tästäkin huolimatta aion lusmuta vielä muutamia tunteja työmaalla, kun kerran perille saakka ajelin.

 Seuraava hanke piti tehokkaasti hereillä viime yön. Nousin viidesti vessaan. Käyntien välillä heräilin supistuksiin. Asentoa vaihtaessa meinasi pariin kertaan päästä paniikki - arvelin lantion jonkin osan luiskahtaneen paikoiltaan. Lapsiparka möyri jokseenkin tehokkaasti, minkä voisi tulkita kääntymisyritykseksi, mutta ei se ressukka kinttujaan saanut riittävän ylös. Yrityksestä ei voi moittia, mutta arvostaisin onnistumista.

 Jään siis ensin lomalle, sitten vasta äitiyslomalle. Yritän toimia melko vähin äänin. Vein kahvihuoneeseen pari paketillista Lidlin pikkuruisia suklaasuukkoja. Paketin kyljestä saavat emännät tiirata kalorikertymää. Sinänsä paikalta liukeneminen on helppoa, en varsinaisesti ole ollut osa työyhteisöä vaan väärän alan edustaja, joka on paikalla, mutta jonka hommista juuri kukaan ei tiedä mitään. Näin on helppo väistää vaivautuminen. En pidä työpaikalla halailusta.

 Että heihei päivätyö, tulee kyllä ikävä.

10.5.2012

Flunssattaa

Kehno olo. Nokka yrittää kuivasti tukkoon, silmät on väsyt, kurkussa kumma möhnä aamusta. Pieni päänsärky ja ensimmäistä kertaa viikkoihin heräsin vasta kellonsoittoon. Outoa. Ehkäpä siis tänään on se viimeinen työpäivä. En ole varma toivonko olotilaan syyllistyvän flunssan, allergian vaiko jonkin muun, (mikä?). Allergiakausi toistuu noin neljän vuoden välein. Perkele.

 Kävin eilen neuvolassa, koska äitipolilta käskettiin käydä siellä. Selevä. Radio odotushuoneessa pauhasi ruotsinkielistä keskusteluohjelmaa eri suomenruotsin murteista; aihe, joka periaatteessa vanhaa lingvistiä kiinnostaa, mutta olo oli kuin ruotsinkielen ylioppilaskuuntelussa (tai vastaavan harjoituksissa). Puuttui vain rasti-ruutuun-vihkonen, josta olisi saanut ruksata vaihtoehdon c) utmaning.

 Neuvolassa osasin muutoin käyttäytyä hyvin. Paineet oli kivasti jokseenkin normaalihkot, turvotukselle en oikein iltapäivästä voi mitään. Lapsen asennolle kuulin ihan uuden ilmaisun (mikä on kai kauniimpi kuin perse-edellä-maailmaan-tarjonta) - jalkatarjonta. Polilta oli lähetetty neuvolaan lappu, mistä tyttö oli innoissaan. Viralliseen lappuun oli tosin kirjattu lähes 500 grammaa lievempi painoarvio kuin neuvolakorttiin, minkä koen hämmentävänä. Voisiko asiakkaalle selittää missä mennään? Onhan tiedonrippeiden keräilyssä toki aktiviteettia kerrakseen, mutta pimennossapitely ärsyttää. Liittynee valtasuhteisiin tai vanhentuneisiin käytäntöihin.

 Joka tapauksessa, paineita on seurattava. Niiden rajuhkolle vaihtelulle ei osattu antaa selitystä (kysyin huvikseni, en selvitystä arvellutkaan saavani). Paineita on siis seurattava, mutta niistä ei saa hermostua, ettei lapsi ahdistu. Totajoo. Minä jättäisin ahdistuskiellot lapsen näkökulmasta mainitsematta - niistä vasta ahdistuukin. Veikkaisin, että tälle kersalle äidin ahdistus on jo normaalitila.

Jonkin tutkimuksen mukaan äidin masennus lisää kehitysviivästymän riskiä 50 prosenttia. En ole vielä mistään löytänyt tietoa, mihin tämä varsinaisesti perustuu? Stressihormoneihin vaiko päihderiskeihin vai lääkkeisiin vai mihin? Uhkailua piisaa, mutta perusteita ei. Kiukuttaa ja nukuttaa.