29.4.2012

Paine

Lukuisista yrityksistäni huolimatta en ole vielä tälle ikää löytänyt imuria, joka toimisi moitteetta, tukkeutuisi vain noin joka viidennellä käyttökerralla ja hoitaisi kaikessa yksinkertaisuudessaan hommansa kuten pitää. Syyksi arvelen miessuunnittelijoita.

 Viimeisin hankintani puolisen vuotta sitten perustui piiiiitkään harkintaan, tuotevertailuun ja päätökseen, että halvinta en hanki. Päädyin perusdysoniin, jonka piti olla hyvä. No varmaan sinne kerrostaloon laminaatille.

 Dysoni on paska. Imua ei voi säätää (keittiöstä se imi muovimaton irti lattiasta, mutta pölyä ei). Suulakkeiden vaihtaminen on aivan saatanasta ja muutenkin suulakkeet on suunniteltu päin helvettiä. Se peruskapula on niin iso, ettei sillä mahdu yhtään mihinkään. Itse koneisto ei pysy pystyssä vaan huutaa kyljellään onnettomana joka kynnyksen jälkeen.

 Plussana (taitaa olla ainoa) pusseja ei tarvita ja tankin tyhjentäminen on kohtuullisen helppoa.

 Ei ehkä järkevintä ajanvietettä, mutta saan aivan mahtavia verenpainelukuja mitattua imuroinnin jälkeen. Lienee fiksua seurailla parin tunnin päästä josko normalisoituu (sille normaalille korkeahkolle tasolle, joka ei virallisissa mittauspisteissä ole koskaan ketään kiinnostanut).

 Että sunnuntain kohokohta: olen imuroinut alakerran (tosin keittiöstä vain puolet, kun alkoi sylettää). Ensi yönä käännetään taas kylkeä toosa natisten ja huulet verillä.

28.4.2012

Asento

Joskus ois vaan siistiä nukkua, kuten Niitti. Varsinkin viikonloppuisin.

Niitti-kissi 


Maru?

Mistä ihmekummasta minä löydän käsiini näillä leveysasteilla tämän uutuuden? Ärsyttää. Paikalliseen kirjastoon sitä tuskin osataan tilata (enkä muutenkaan kyseistä laitosta viitsi käyttää uskomattoman palveluasenteen ansiosta) ja naapurikaupungin isossa kirjastossa pääsee vain piiiiitkän jonon päähän. Ellei kikkaile, onhan siellä tuttuja.

 Vaihtoehtona toki ennakkotilata, mutta tässä vaiheessa äitiyttä alkaa taloudellinen tilanne ottaa aika hanakasti vastaan.

 Eli kiukuttaa. Kihisen myös kivusta.

25.4.2012

Näkökulmat nokikkain

Koska en nyt millään pääse yli seudulla uutta vettä myllyyn saaneista kielikysymyksistä, on tehtävä tunnustus. Minä luen hirvittävän mielelläni luppoaikanani mahdollisimman typeriä ja persuja (käykö se adjektiivista?) keskusteluja sekä kommentteja hs.fi:stä.

Joskus pelkkä hs.fi näkökulma ei riitä. Tuolloin on hauskaa kaivaa vastaava uutinen ot.fi:stä esille ja syventyä lähes aina vastakkaiseen näkökulmaan, jossa perustelut ja argumentointi ovat usein aivan samaa tasoa ja tyyliä suomenkielisen median kanssa, mutta näkökulma on täysin toinen.

Toimii erityisen herkullisesti aina, kun joku on lausunut jotain esimerkiksi ruotsinkielen opiskeluun liittyen.

Oikein heikkoina hetkinä nautin pieninä annoksina vauva.fi:n keskusteluja. Vastaavaa ruotsinkielistä mediaa en ole vielä esille kaivanut. Fb:n lapsikirppisryhmä riittää.

24.4.2012

Kuinkas sitten kävikään...

Juuri näin RKP.

Hohhoijaa.

Jännittävää

Seudulla kuhisee. Tänä iltana siitä taas kerran päätetään. Suljetaanko se vai ei? Keskustelu on uutisen alla vielä pienimuotoista, mutta onhan asiaa jahnattu vuositolkulla. Oikein nimilistojakin kerättiin Tammisaaren malliin pari vuotta takaperin ja fbssä on ryhmiä, koska onhan se kohtuutonta ajaa ainakin 35 kilometriä keskussairaalaan synnyttämään. Tilannetta ei toki missään olosuhteissa saa verrata Pohjois- tai Itä-Suomeen.

 Minä en paikallisessa sairaalassa synnytä (vaikka osasto sattuisi olemaan auki h-hetkellä, kesästä ei aina tiedä). Olen tämän varsin avoimesti kertonut kaikille, joita kiinnostaa. Paikkakunnan enemmistö vinkuu kyllä kovaan ääneen oikeuttaan saada synnyttää äidinkielellään - koen, että minulla on vähemmistö-enemmistönä vähintäänkin sama oikeus. Siksi ajelen mieluusti naapurikaupunkiin, jossa henkilökunta puhuu äidinkieltäni, lääkäritkin, ja saattavat olla vielä kotimaassa koulutettuja ja ainakin rakennuksessa paikalla. Saman matkan päässä olen nauttinut myös äitiyspoliklinikan varsin kiitettävät palvelut, hieman sekavat, mutta pohtiessani paikallista vaihtoehtoa, en voi olla kuin tyytyväinen. Minusta on edelleen miellyttävää, kun henkilökunta puhuu kanssani samaa kieltä.

 Mielestäni se on ehdottomasti suljettava. On aivan naurettavaa puskea varsin mittavia resursseja yksikköön, josta synnyttäjät suorastaan pakenevat. Jos vuodessa ei riitä edes yhtä syntynyttä jokaiselle päivälle - keskimäärin, niin eikö järkikin jo sano, että antaa olla. Tilastojen mukaan nimenomaan naapurikuntien ruotsinkieliset ovat siirtyneet sankoin joukoin keskussairaalan palveluiden äärelle, huolimatta kovaäänisestä kielihuutelusta. Tuore johtajatar kertoo arvioiduista vuosittaisista miljoonasäästöistä, joita sulkeminen toisi. Kun palvelut voidaan taata erittäin kohtuullisen matkan päässä (itseasiassa kahdessa eri keskussairaalassa), eikö vihdoinkin olisi syytä erikoistua paikallisiin, vaikka geriatrisiin, palveluihin ja siihen laatuun.

 Olen silti lähestulkoon varma, että RKP voittaa jälleen. Kyseessähän on kielipoliittinen päätös. Olin lähinnä huvittunut hoksatessani taas kerran, miltä sairaanhoitopiirin lautakunta näyttää puoluekartalla - kielikartasta puhumattakaan.  Oli lehdessä oikein grafiikkaa.

Tilanteeseen on tullut totuttua. On naurettavaa kuvitella, että RKP tekisi muuta politiikkaa kuin kielipolitiikkaa. Seurailin parin viikon takaisia Stefankohuja hieman apeana, toisaalta aidosti huvittuneena. Suuri yleisö tuntui yllättyneen kotiinpäinvedosta niin varuskunnan kuin asuntokauppojen suhteen. Tota... öö.. tirsk. Tervetuloa käymään meilläpäin.



23.4.2012

Pakko saada

Jos ei lapsosta vahtimaan, niin äiteelle ainakin.

MÖRKÖ


Mutku ne on ihan jokapaikasta loppu. :´(

Töi & vaiva

Kammottavan viikonlopun jälkeen on ihana sujahtaa töihin. Sinänsä ei ole järin tervettä, että elämäni pyörii työn ympärillä ja koen olevani hyödyllinen, tarpeellinen ja arvokas vain suhteessa työhön, mutta menköön nyt hetken vielä. Ei ole montaa päivää.

 Heti aamusta ilahdutti kovin naapurin leppäpunkki-pariskunta, joka oli keskittynyt aamu kuuden aikaan nuolemaan tonttien välistä kaupungille kuuluvaa maapalasta, jonka rähjäisestä ja luonnollisesta olotilasta olen aidosti tykännyt. Koska aktiviteetit ovat rajalliset, otin ja soitin huvikseni kaupungin tonteista vastaavalle herralle, joka auliisti kertoi, että vain minulla on oikeus lunastaa palanen, ei kellään muulla. Hintakin on kohtuullinen kun ottaa huomioon sillä saatavan rakennusoikeuden - samallahan tuo nostaa koko kiinteistön arvoa. Puoliso ottaa yhteyttä pankkiin. Tosin lunastetaanpa palanen vasta sitten kun herra ja rouva Sivistys ovat saaneet raivaustyönsä valmiiksi. Suunnitelma todennäköisesti kaikessa yksinkertaisuudessaan paljastaa lähinnä sen, kuinka luonnehäiriöinen olen. Jee.

 Täydellisen liikkumattomuuden eli tehokkaan sängyssälojumisen seurauksena olen ilahtunut siitä, että lantio ei tunnu halkeavan koko ajan. Yöllä kyljen kääntäminenkin on jopa siedettävää. Saattaa toki olla, että lapsi on liikahtanut johonkin suuntaan, sillä yöllinen vessassaramppaaminen on vähentynyt kolmannekseen entisestä. Mahapallo ei ole sängystä noustessa kivikova ja kipeä - ainakaan joka kerta.

 Ilahduttavista vaivattomuuksista huolimatta olen varovaisen huolissani siitä, että paino on tipahtanut kolmisen kiloa viikossa. Nesteen kertymisellä varmaankin selitettävissä, mutta silti hämmentävää, googlekaan ei tiennyt tarkalleen mistä on kyse. Vaivauutuutena on myös melkoisen kettumainen selkäkipu, jonka havaitsin saavuttuani työmaalle ja istuttuani perseelläni (millä muulla?) muutamia tunteja.

Siirryn jaloittelemaan.


22.4.2012

Unta

Viikonlopun aikana on varsin mahdollista nukkua 50 tuntia. Olen edennyt tavoitteessani varsin hyvin. Ajoittain on noustava vessaan, muuten lonkkanivelet äityvät turhan kipeiksi.

Mukanani on tosin ollut myös kirja. Anjan Arabian Lauri, jonka kieli on hävyttömän kaunista. En muistanutkaan, miten kaunista.

Taidan kokeilla myös äitiyslomalla - ehdinkö nukkua kuusi viikkoa yhtä soittoa.

20.4.2012

On se sitä

Taas ahdistaa. Ei se tosin missään vaiheessa loppunut, mutta olen nyt varsin vakuuttunut, että ahdistaa ihan oikeasti ja oppikirjan mukaan. Olo on sietämätön, tosin kaiketi tässä on opittava sietämään sietämättömyyttä. Valitettavasti - ympäristön kannalta.

Kymmenen päivää töitä jäljellä. Eilen oli töissä ihan huippua. Tänäänkin ok. Pelottaa, että kotiin jäädessä vaihtoehtoja on tasan kaksi: ahdistua täysin toimintakyvyttömäksi tai ahdistua jatkuvalla huutokiukkuraivarilla. 

 Koti ahdistaa ihan hirveästi. Naapuriin muutti sivistynyt älykkö, joka veti kaikki näkösuojapuut rajalta pois (ilmeisesti ilman lupaa), koska hän pelkää leppäpuiden levittävän punkkeja. Heti aamulla töihin lähtiessäni sainkin heilutettua herran keittiönikkunan verhoja ja pönäkän hahmon ikkunasta pakenemaan, kun väläytin kerran pitkät päälle autoon istuessani. Kotiin palatessani tähyttiinkin pihalla jo kovasti kuka on tulollaan. 

 Naapuriahdistus liittyy toki kokemuksiini Jyväskylässä. Kyseessä oli tosin kerrostalo, tietoisesti en sen jälkeen ole kerrostaloon muuttanut. Mutta kas kummaa. Eläkepäiviä on tultu viettämään maalta kaupunkiin, kyllä samalla pitää toisten nurkat vahtia. Sylettää katsoa ennen niin ihanaa, suojaisaa pihaa. Ulos meneminen ahdistaa ja vituttaa niin, että saa kunnon tärinät aikaiseksi. 

 Oloa ei helpottanut vierailu vauvatiimi-lässynlässyn-tädin luona. Tosin kerroin kohteliaasti vierailun olevan tälläerää viimeinen, sillä koen tilani vain pahenevan rakennuksessa hyppäämisen vuoksi. Saatan olla väärässä, mutta mielestäni vauvatädistä olisi saattanut olla apua tilanteessani, mikäli toiminnasta olisi kerrottu minulle vaikkapa ennen joulua. Nyt on liian myöhäistä. 

 En näe myöskään mitään järkeä ennen ahdistavaa äitiyslomaa, saati synnytystä, alkaa käsitellä keskinkertaisten hoitajien kanssa turvatonta lapsuutta, jokseenkin pieleenmennyttä nuoruutta, parisuhdetta sun muuta paskaa, jota on tullut kyllä jauhettua - vuosikaudet. Puhumattakaan isäsuhteesta ja kuolemasta. En uskalla edes surra.

 Olo on sietämätön enkä tiedä mitä tehdä. Ilmeisesti kiva viikonloppu tulollaan. Voiko 50 tuntia viettää nukkuen? 



19.4.2012

Maanantain MOT

Aihe, josta vouhottamisen voisi lopettaa, mutta helkkarin hyvä oli alkuviikosta esitetty MOT: Hoidon vahingoittamat. Löytyy Areenasta. Edelleen on taviksen oikeusturva ihan mitä sattuu.

Kun on järkyttyneenä vierestä seurannut, miten esimerkiksi isää hoidettiin (eli ei) ja mikä oli lopputulos, on oikein hyvä, että asiaa tuodaan esille. Mutta onhan näitä.

 Erityisesti ilahdutti ohjelmassa vihdoin ääneen lausuttu totuus potilasasiamiestoiminnasta. Haluaisin todellakin tietää, onko joku jossain joskus saanut apua muistutusten tai kanteluiden laatimiseen - siis muutakin kuin lomakkeet käteen, oikein printattuna. Siihen nimittäin neuvonta käytännössä jämähtää. Toki taustalla on ristiriita työnantajan ja asiakkaan eduista. Hämmentävää.

18.4.2012

Maailmanloppu

Eilen oli aidosti raskas päivä, mutta pahin ahdistaa niin että sitä on vaikea kuvailla. Ehkäpä näin on selkein:


iTunes omalla koneella ei suostu synkronoimaan mun uutta puhelinta. Puolison koneella onnistui. Kriisi.

Jos ei ala toimia ja käy, kuten alla, niin se on sitten meiltä lähtöisin.



Postin kasvatus & tavaravuori

Asioin eilen Postissa. En pidä asioinnista Postissa, mutta silloin tällöin se on väistämätöntä, sillä kaikki verkkokaupat eivät suostu käyttämään suosikkiani Matkahuoltoa. Matkahuolto toimittaa kamat Siwaan, jossa on kiva palvelu - ainakin meidän Siwassa. Siwa soveltuu sosiaaliseksi harjoitteluksi jopa vaikeasti masentuneelle. Ja sieltä saa herkkuja.

 Postiin. Tavoitteenani oli hakea kaksi pakettia, joiden saapumisilmoitukset saapuivat luonnollisesti tekstiviesteitse puhelimeen. Karautin paikalle hyvissä ajoin - 20 minuuttia - ennen sulkemisaikaa. Tiskille kiirehtiessäni ei paikalla ollut lisäkseni kuin yksi asiakas, asiakaspalvelijoita oli riittämiin.

 Ensimmäisenä hieman rottaa muistuttava keski-iän jo ohittanut miesvirkailija tiedusteli onko minulla henkkarit mukana. "Onkssulla henkkarit?". Lompakko kädessä kerroin, että on kyllä. Ojensin herralle puhelimen. "Mä katon tän yhen ensin niin ota se henkkari sillä aikaa esiin!" Tein työtä käskettyä ja luovutettuani herralle ajokorttini, sain allekirjoitettavaksi paketin mukana tulleen lapun. Herra tutustui ajokorttiini varsin huolellisesti ja osasi hienosti raapia paperiin kissankokoisin kirjaimin sotuni loppuosan.

 Toisesta paketista en saanutkaan valmista pakettikorttia allekirjoitukseen, vaan printatun kuitin. "Paa nimes alle!" kuului käsky ja minä sitä toteuttamaan. Ojentaessani kuitin herra Asiakaspalvelijalle hän vilkaisi lappua ja päätyi heiluttamaan sitä aggressiivisesti nenäni edessä tivaten: "Saaks tästä muka selvää?!" Taakseni ilmestyneessä jonossa kuului huokaus ja leukoja loksahti auki.

 Hillitsin itseni kerrankin. Ihan rauhalliseen ääneen kerroin virkailijalle, että minulle voi sanoa ihan nätisti ja asiallisesti, että voitko laittaa vielä nimenselvennyksen. Herra tärähti siihen malliin, että osui, mutta tyytyi toistamaan ivallisesti: "Laittaisitko sen nimenselvennyksen, kiitosolkaahyvä." En ole vielä koskaan joutunut puhumaan aikuiselle, työtään tekevälle miehelle kuin seitsemänvuotiaalle kakaralle. On kyllä kiva, että on noita kasvatusalan opintoja ja työkokemusta. Ei nekään vuodet ole hukkaan hukutettu.

 Toisaalta minusta on järkyttävää, että viitsin edes kirjoittaa aiheesta. Kirjoitin tosin Postille kivan asiakaspalautteen, johon pyysin ihan yhtä kivaa vastinetta.

Kotona on tavaravuori, joka kasvaa uhkavasti kohti kattoa. Mikäli nykyiset merkit pitävät paikkansa, osuu huippu kattoon (joka ei ole kovin matala) parissa viikossa. Lienee syytä suorittaa esmes viikonloppuna inventaario ja lopettaa hamstraus.

Kettu ja mursu päivystävät vuoren keskivaiheilla. Mursu <3 




17.4.2012

Vika lienee minussa...

Vierailin neuvolassa. Onhan siellä vierailtu, tanssikuviot alkavat olla selvillä. Mikään muu ei. Olenkin tänä aamuna saanut kuunnella muun muassa äitipolin sekä paikallisen laboratorion moitteet neuvolan mokista, mikä mielestäni on hieman kierteistä.

 Olin kerrankin ylpeä itsestäni, kun en pahemmin edes  vittuillut tyttöparalle vaan pakotin itseni suhtautumaan äitiarviointiin kylmän rauhallisesti - ilman muuta se kostautui. Tiedusteluni synnytystapa-arviosta kuitattiin sanomalla, että soita itse äitipolille. No, minähän soitin ja sain haukut, kun ilman lähetettä soittelen. Kun kerroin, että ihan kehotuksesta asialle ryhdyin, tuli huuto, että tänne tullaan vain lähetteellä! Sinänsä ristiriidassa saamieni ohjeiden mukaan, mutta kiva, että asiakkaalle pitää oikein puhelimessa korottaa ääntä itsestäänselvyyksistä. Kovin jäi kiva ja luottavainen olo.

Sokerirasituksen kanssa oltiinkin taas oikein asian äärellä. Ensimmäisessä rasituksessa kävin toki, koska painoa on kamalasti ja riskiryhmässä istutaan, syvällä. Tulos oli normaali. Eilen opinkin, että kakkososuuden aika olisi ollut viikoilla 24-28. Minulle ei ole asiasta mainittu enkä ole asiaan itse huomiota kiinnittänyt. Noh, rasitukseen on kuulemma mentävä, vaikka jonotusaika paikkakunnalla on suunnilleen kolme viikkoa. Minäpä aikaa soittelemaan ja sain huudot laboratoriontädiltä, kun en oikeaan aikaan litkua ja neulaa ole saapunut nauttimaan. Kerroin, että minulla on ollut hyvin vähän vaikutusmahdolisuutta asiaan, jolloin rouva hieman rauhoittui ja suostui  närkästyneenä antamaan ajan. Kiitin nöyrästi.

 Luottamukseni hoitoalaan senkun notkuu. En ilmeisesti kertakaikkiaan osaa suhtautua alaan asiallisesti. Kun vaatii jotain - saa paskaa niskaan. Kun yrittää luottaa touhuun - reisille menee. Mitään peruuttamatonta ei ole toki tapahtunut, mutta koneiston edessä saa koko ajan olla hämillään ja epävarma. Ehkä nöyristely olisi kelpo ratkaisu, mutta se on minulle kovin vaikeaa. Kohtaan mielummin ihmiset samalta lähtöviivalta.

 Arvelen, että synnytän kotona saunassa. Siellä saa sentään huutaa. Eikä ole koko ajan joku pelottelemassa seuraavalla suurella vauvaa tai minua uhkaavalla möröllä.

15.4.2012

Laatu

Ahdistus on sanana ja ilmiönä kovin mielenkiintoinen. En ole edes varma olenko virallisesti ahdistunut, kun oletan, että ahdistaa niin ettei yksinkertaisinkaan toiminta onnistu. Oletan kuitenkin, että toimintakyvyn heikentyessä, paljon puhuttu elämän laatu heikkenee. Laadulla kun on merkitystä asiassa kuin asiassa, tosin harvoin kerrotaan, miten nimenomaan elämisen laatuun voidaan asiallisesti puuttua.

 Myönnettäköön, että tästä on saatana laatu kaukana, niin itseni kuin puolisonkin kannalta. Puhumattakaan kersasta. Ressukka pyörii niin hirveissä kortisolitasoissa, ettei siitä koskaan tule normaalia. Puoliso on paennut kotoa jo useamman kerran päivän aikana.

 Sunnuntai enkä pysty mihinkään. Miljoona tavanomaista pikkuasiaa odottaa huomiota; odottakoon kun käsienpesukin tuntuu ylivoimaiselta. Uloslähtemisestä tuskin tulee mitään, kipuja on kivasti, päiväunien ansiosta ensi yönä ei tarvitse nukkua. Sinänsä miellyttävää, että oletettavasti silmät kiinni arpomalla valitun lääkityksen lopetettuani loppui myös lääkkeen kumppani itsetuhoisuus.

 Kai tässä on elämänsä helvetin komeaan pakettiin ryssinyt; nitistään sen vankina nyt seuraavat parikymmentä vuotta ilman ulospääsyä. Kai katkeruudellakin on rajansa? Toivottavasti.

 Yritän etsiä kolkan, jossa istua hiljaa. Huuto kun säikyttää.

 Huomenna PÄÄSEN töihin.

Palapelejä

Viikonlopun kunniaksi ajoin edestakaisin jokseenkin sylettävänpituisen matkan Tampereelle äiteen kanssa. Ihan kiva, loppumatkasta tosin melko kivuliasta. Nyt on kersalle tavaraa, jota ilman se tuskin pysyisi hengissä.

Matkaa on suunniteltu jo pitkään, mutta perjantaina kirjeellään ilahduttanut verohallinto antoi viimeisen potkun perseelle (mätkyt olikin kolme kertaa ounasteltua lievemmät).

 Puolisokin oli innoissaan, kun pääsi talonsiivoamiselta ja lastenhuoneen tapetoinnilta kasaamaan ikealaisia palapelejä lauantai-illan kunniaksi.

Ohjekirjassa on 24 sivua. Kohta mahtuu roinaa laatikkoon! 

Itse olen tyytyväinen hirvittävästä rahanmenosta huolimatta (saako kersan kuluja vähentää 2012 verotuksessa?). Olen oleskellut samassa tilassa toisten tulevien äitien kanssa ilman suurempaa ahdistusta ja jopa joukkoon sulautuen. Onko ratkaisu sosiaalisen äitiyden -kammoon todellakin siedätys?


13.4.2012

Asiatieto

Olin ennen raskautta hirviömäisen naiivi raskauteen, äitiyteen, vauvoihin ja yleensäkin lapsiin liittyvän asiatiedon suhteen. Ajattelin jostain käsittämättömästä syystä, että suomalainen yhteiskunta pitelee huolta omistaan (ja ihan kivasti niistä muistakin), tarjoaa tutkittua tietoa asiallisessa määrin ja valmiiksi pureksittuna, jotta uuden äidin ja isin on hyvä ja luonnollista astua uusiin saappaisiinsa käsi kädessä - mieluusti vielä hymyillen.

Tosiasiahan on se, että tietoa on erittäin vaikea saada käsiinsä tiedon määrästä huolimatta. Aihe on opiskeltava läpikotaisin, järeän lähdekritiikin kera, jotta oman mielipiteen voi muodostaa, mutta mitään takeita ei voi antaa siitä, että loppujen lopuksi pystyy toimimaan mielipiteidensä mukaan. Ympäristö asettaa melkoisen tiukat rajat äitiydelle ja vanhemmuudelle, arvostelua riittää, neuvojia on yllinkyllin. Miten helvetissä lapset ovat pysyneet hengissä ilman vanhempien ja googlen yhteistyötä?

 Järkyttävää on mielestäni se, että jos erehdyt mainitsemaan kehnon psyykkisen voinnin ääneen, saat leiman loppuiäksesi. Silti oppaissa ja verkossa ja neuvoloissa kehotetaan ottamaan avoimin mielin puheeksi pahat mielet ja ahdistukset. Näin saadaan muka synnytyksen jälkeiset masennukset kätevästi kiinni (raskaudenaikaista masennustahan ei ole olemassakaan, virallisesti). Mainitsin heittelevän mielialan ensimmäisen raskauskolmanneksen aikana useaankin otteeseen asioidessani neuvolassa ja äitiyspoliklinikalla, mutta minulle kerrottiin sitkeästi, että mielialan vaihtelu kuuluu asiaan. Kiltisti uskoin, sillä vaihtelua on mielestäni myös itku-kiukku-vitutus-ahdistus-suru-pelko-jne. Sairaus hiipi liian pitkälle.

 Leima ahdistaa ja katkeroittaa. Asiatietoa ei ole saatavilla, pyynnöistä huolimatta. Miksi minä olen sairastunut? Mikä minun sairauteni on? Mistä sairauteni johtuu? Miten sairautta voidaan hoitaa? Mikä pahentaa sairautta, mikä helpottaa, miten minä voin siihen vaikuttaa? Miten voin ehkäistä sairauden seuraavaa vaihetta, johon lukuisten lähteiden mukaan sairastumisriski on reilut 50 %? Jos sairastun uudelleen / lisää / tilani pahenee mitä sitten tehdään? Mikä auttaa, mikä parantaa? Miten sairaus vaikuttaa lapseeni? Minkä tahansa somaattisen sairauden ollessa kyseessä, kysymyksiin saa vastauksen. Masentunut saa olla ilman tietoa.

Psykiatrin mukaan masennus kuuluu elämään, kunhan se ei ole sietämätöntä. Mielenkiintoinen näkemys, sillä minun on kovin vaikea hahmottaa, miten sen sietämiseen voi vaikuttaa. Varmaankin ottamalla itseään niskasta kiinni.

Eli neljän tunnin yöunien ja turhan psykpolikiekaisun jälkeen on taas ihan helvetin hyvä fiilis.

12.4.2012

Syletys ja kuoleman markkinointi

Olen jatkuvassa kiukussa. Kiukuttaa, sylettää, ketuttaa, vituttaa, ahdistaa. Tilannetta ei juuri helpota se, että pelkään olotilan kroonistuvan. Voiko ihan kaikesta syyttää hormoneita vai olisiko syytä katsahtaa elämäntilanteeseen? Hormoniparkoihin on tosin helpompi vaikuttaa kuin elämäntilanteeseen - nyt.

Heti aamusta syletti, sillä sängystä nouseminen teki helvetillisen kipeää. Lantio nitisi ja paukkui, lonkkanivelet tuntuivat pettävän ja maha oli yksi saatanan iso, kova, kipeä pallo. Heräämisestä alakerran vessaan neljässä minuutissa.

Työmaan skypekokous sujui, tosin syletti se, etten pääse osallistumaan tapahtumiin, jotka oikeasti kiinnostaisivat ja saattaisivat jopa reipastuttaa. Matkalla toimistolle alkoikin vituttaa oikein kunnolla, sillä suurin osa ihmisistä on paskoja kuskeja. Matkalla, jonka ajeluun on syytä käyttää nelisenkymmentä minuuttia, vähempikin tosin useimmiten riittää, ehtiikin kivasti kelailla esille kaikenlaista itsekseen analysoitavaa, jonka voi erityisesti kääntää loukkauksiksi omaa itseä kohtaan. Luonnollisesti listalle pääsi eilinen tutustumiseni vauvatiimitoimintaan, johon ystävällisesti sain äitipolilta lähetteen. Tulin tunnissa siihen tulokseen, että jätän vauvatiimin palvelut mieluusti käyttämättä.

 Ruokaillessani työpaikan henkilökuntatiloissa erehtyi valtafirman (olen se ainoa vähemmistöfirman edustaja) tiedustelemaan, että olenko ollut välillä lomalla kun ei niin pitkään aikaan näkynyt. Otin kysymyksen luonnollisesti sosiaalipornokalasteluna ja juorunmetsästyksenä (mikä on aidosti realistista lähes sataprosenttisesti naisista koostuvassa yhteisössä). Vitutti ja jätin vastaamatta. Koko päivän vitutti tuoliltanousemisen aiheuttama kipu, vessassakäyntikipu, kävelykipu ja ajoittainen mahan aiheuttama hengenahdistus.

Kotiin taivallettuani kaikista kehnoista kuskeista huolimatta odotti postin seassa isälleni osoitettu kirjekuori Kauhavan Kiviveistämöstä. Soitin herra hautakivimyyjälle ja tiedustelin jokseenkin hämmentyneeltä isännältä, että mikä taho heille ilmoittaa henkilöiden kuolemat. Mies sai soperrettua, että seurakunnat ja tämän nimen hän oli bongannut lehdestä. No sehän ilahdutti. Mainittakoon, että hän ei tule lähettämään isäni nimellä lisää hautakivimainoksia ja mikäli mies on oppimiskyvyltään normaali, hän ei lähetä mainoksia saman sukunimen omaaville - ainakaan hetkeen. Leipä on jokaisen pöytään toki raavittava, en missään nimessä tosiasiaa ole kieltämässä, mutta sainpa huvikseni meuhkata.

 Selasin kyllä hautakivimainoksen läpi, tympeitä tuotoksia ja järkyttävän kalliita, tosin hintaa ei mainoksissa eikä verkossa mainita. Yleensäkään kuolemisen hintaa on lähestulkoon mahdotonta löytää mistään. Halpaa se ei ole. Halvimmillaan reilusti toista tuhatta euroa. Hintavertailu tehdään siis tyystin mahdottomaksi, mikä on kuluttajansuojan kannalta mielestäni kyseenalaista. Joka tapauksessa, hautakivimainoksen kivet olivat mielestäni tylsiä ja melkolailla mauttomia.

Lenkkeily saattaisi virkistää, mutta sen aiheuttama kipu vetää mielestäni haitta-hyötysuhteen miinukselle. Näin.


11.4.2012

Todiste

Siitä huolimatta, että äitiyteen valmistautuminen ja perheelliseksi ryhtyminen on ennenkaikkea henkistä valmistautumista asiaan, kuuluu prosessiin myös varustautumista tarpeellisin tavaroin. Näin olen asian järkeillyt ja saanut ajatuskuviolleni tukea neuvolan perhevalvojilta, jotka jaksavat muistuttaa lapseen liittyvien positiivisten mielikuvien merkityksestä (eli kiitokset sille, joka keksi esitellä Suomen terveydenhoitajille mielikuvavauva-käsitteen), mutta myös aktiivisesti tiedustella, onko vauvalle jo ostettu tavaroita.

Yleensä vastaan tavaratiedusteluun huvikseni miten sattuu - viestin voi tulkita ihan miten lystää. On toki hienoa, että perheille - äideille -lapsille on tarjolla valtakunnallisia tukijärjestelmiä, mutta en saatana edelleenkään siedä, että minua kohdellaan kuin alaikäistä tyhjäpäätä. Ei, lapselle ei ole tietenkään hankittu mitään, kun aateltiin sulloa se siihen kelan laatikkoon ja siinähän on ainakin kaksi vaippaa ja vaatteitakin monta.

Olen varsin hämmentynyt kaiken vauvatavaran edessä. Talon mukana saimme pinnasängyn, myyjä arveli meillä olevan sille enemmän käyttöä kuin hänellä (vastaeronnut mies). Kaveri lainasi juuttikehdon, jonka voi ripustaa kattoon. Puolison sisko lahjoitti muun muassa sähkökäyttöisen lypsykoneen, johon suhtaudun epäluuloisesti. Vaatetta on tullut kassikaupalla, tosin olen kaikki mielestäni rumat sullonut surutta vinttiin odottamaan kuljetusta sopivaan loppusijoituspaikkaan. Vaihtoehtoisesti rumat vaatekappaleet odottavat pesukoneen hajoamista.

Ilmeisesti vielä tarvitaan vauvanpesä, imetystyyny, imetystarvikkeita, vauvan leluja ja kirjoja, syöttövälineitä, hoitoalustoja ja muutama sata muuta asiaa, joiden hinta on todennäköisesti törkeä, mutta ilmankaan ei pärjää. Kauppa menee käsittääkseni kiinni kun lapsi syntyy.

 Olen viimeiset kymmenen vuotta tiirannut semiaktiivisesti lastenvaunuja - asian arkaluontoisuuden takia lähinnä verkossa. Koko ajan on ahdistanut värivalikoiman hirveys. Musta, ruskea, harmaa, valkoinen. Asioidessani seudun ainoassa lastentarvikeliikkeessä ei myyjä voinut käsittää, kun pyysin väriä. Hän arveli minun tarkoittavan vaunun sisäosaa, johon kuulemma ainakin suomalaisen valmistajan kautta saa vaikka itse valita kankaan. No kiva, kun se ulkopuoli on kuin ruumisauto.

Tarvittiin viikkojen salapoliisityö, kunnes löysin maahantuojan, joka antaa itse valita vaunujen värin. Tilatessa tuli kyllä kuittia, että onpa erikoinen valinta. En siis voi mennä neuvolatapaamisiin paikallisten emmaljungamammojen kanssa, koska joku voi saada migreenin.

Kai se näissä kulukee.




10.4.2012

Loma-angst

En usko, että on kovin suotavaa ahdistua äitiyslomasta (tai mikälie vanhempainvapaa korrekti ilmaisu kuuluukaan). Kun on sen lottovoiton nauttinut, että on Suomeen saanut syntyä ja täällä saa olla äitee himassa ihan rauhassa jopa ilman vuosien säästörumbaa ja siitäkin huolimatta lottoaa uskollisesti kahdella rivillä joka lauantai, pitäisi olla kiitollinen. Olen ahdistunut. Anteeksi.

Neljän päivän (tai pois pidetyn lomapäivän kera viiden päivän) pääsiäisloma oli taas kerran tehdä lopun mielenterveyden rippeistäkin. Pikkukaupungin aktiviteetit erityisesti pyhäaikaan rajoittuvat noidanpolttokokkoihin, lauantaiseen kauppojen aukioloon tai kuvottavaan liikennemyymälään, joka on varmasti tehnyt kivaa tulosta.

Koska koen yleensä kaiken kokkoilun misogynistisenä ja pelkään reaktiotani marketissa, jonka parkkipaikkaa saattaa erehtyä luulemaan crystlerin tila-automyymäläksi (seudulla harjoitetaan melko reippaasti kristillistä herätysliikettä, joka kannustaa lisääntymään), vietin aikaani lähinnä sohvalla ja sängyssä. Sohvassa ja sängyssä on myös se etu, ettei löhö aiheuta kipua toisin kuin kaikki liike. Unohdin luonnollisesti varustautua ennen pyhiä millään muulla kirjallisuudella kuin "Näin teet itse perukirjan", josta ei riemua riitä kovin pitkäksi aikaa.

 Olen tottunut tekemään töitä. Päivätöiden lisäksi on pitänyt toki tehdä jatkuvasti freelance-keikkaa useammallakin alalla. Keikkailu väheni radikaalisti ensin pahoinvoinnin, sitten mielialan ja nyttemmin kipujen ansiosta. Mikä toki vaikuttaa melkoisen radikaalisti tulotasoon, laskien tuloja kuukausittain jopa 50 %.

 Äitiyslomalla (ja niillä vapailla tms.) saa käsittääkseni työskennellä, mutta työ tulee ilmoittaa ystävällemme kelalle, paitsi sunnuntaista, jolloin saa tehdä töitä. Miten mahtaa käydä freelancerin, joka laskuttaa tehdystä työstä köntän eikä tuntien mukaan? Tuleeko jotenkin osoittaa kelalle, että työ on tehty nimenomaan sunnuntaina vai tuleeko työn julkaisupäivä olla sunnuntai? Elän siis edelleen harhassa, että teen äitinä töitä.

 Palkatonta työtä piisaisi kotona vaikka millä mitalla. Muutaman vuoden matkassa roikkunut melkeen puolivalmis opinnäyte, joka ei kiinnosta kyllä yhtään, mutta jolla olisi kovastikin positiivista vaikutusta useampaankin elämänalueeseen, odottelee kiltisti perehtymistä. Valitettavasti se todennäköisesti saa edelleen odottaa.
Toinenkin tekemätön työ odottelee aloitusta, mokomasta on sopimuskin allekirjoitettuna, mutta se sopiva hetki uupuu. Ehkä äitiyslomalla ennen lapsen syntymää. Todennäköisemmin vietän tuon ajan hirveässä angstissa ja kiukussa sohvalla syyllistäen puolisoa kaikesta, minkä olisi pitänyt tapahtua ja tulla hankituksi kersaa varten ilman, että minä avaan suuni asiasta.

Minusta on ihanaa olla tänään töissä. Ja huomennakin pääsen töihin.

8.4.2012

Tilannetaju

Elämä on melkoisen pitkälti sosiaalista. Sosiaaliseen kanssakäymiseen kuuluu toki toisten kanssa kommunikointi, mikä usein sisältää kysymyksiä ja niihin vastauksia. Tilannetajua ei ilmeisesti myydä kaupassa ja monelta se on jäänyt myös perimättä.

1. Saako kysyä mikä oli kuolinsyy?
 - Tähän vastaan yleensä kysymyksellä: Vaikuttaako se jotenkin lopputulokseen? Sosiaalipornoa saa ihan pikkurahaa vastaan lähikaupasta vaikkapa Seiska-lehden muodossa.

2. Onko se tyttö vai poika?
 - Mielestäni kysymys käsittämättömimmästä päästä. MITÄ VITTUA SE KENELLEKÄÄN KUULUU ellen itse tee aloitetta kertoakseni. Pikkuvauvan sukupuolittaminen ärsyttää, mutta onhan se toki tärkeä tieto. Jos poikavauvan pukee pinkkiin, siitä voi tulla homo. On siis syytä olla varovainen. Ja tyttövauvasta voikin tulla ihan mitä vaan jos sitä EI pue pinkkiin. Esmes ruma.

3. Miksi sinä ei laitta abortti jos sinä ei iloinen?
 - Kysymys, joka poiki muun muassa hallintokantelun paikallisesta terveydenhoitolaitoksesta. Kyllä kannattaa ehdottaa puhelimitse onnettomalla suomen kielellä raskauden keskeytystä naiselle, joka on 15 viikkoa raskaana ja täysin puun takaa masentunut ja varovaisesti hakemassa apua tilanteeseen. Masentuneena kun ilon tunteminen on jokseenkin haastavaa. Toisaalta - kiva, että ratkaisuja on.

4. Onko se toivottu / suunniteltu?
 - Jälleen hoitoalan ammattilaisten - muun muassa parin kätilön ja lääkärin suusta. Onko sillä tässä vaiheessa (n. rv 30) jotain merkitystä?
Edit: Raskaus oli erittäin toivottu ja suunniteltu. 

5. Mikset opiskellut lääkäriksi kun olit niin hyvä koulussa?
 - Se fiksumpi utelu. Mahdollisesti siksi, että olen ainakin jossain vaiheessa elämää kokenut olevani jokseenkin kykenevä toimiviin vuorovaikutussuhteisiin.


Tilannetaju tuntuu olevan erityisen vaikea asia edesmenneen isäni sukulaisille. Hautajaisissa isäni veli, joka ei pitänyt minkäänlaista yhteyttä vainajaan ainakaan kymmeneen vuoteen, videoi koko spektaakkelin kysymättä lupaa. Videokamera + hautajaiset + lähiomaisilta luvan tiedustelu kuulostaa minun korvaani yhdistelmältä, joka on melko selkeä. Mutta ei.

Mahansilittelijöihin en edes jaksa puuttua. Vastenmielistä.

Mua vituttaa tänään niin ettei veri kierrä. Onneksi puoliso tajusi paeta paikalta.

7.4.2012

Kulttuurista

Tällanen vissiin pitää olla ainaski tässä kylässä jos meinaa tehdä lapsen. Ainakin kysyntä on huimaa alueen fb-kirppisryhmissä ja hinnatkin kovia. Oletettavasti siis ohjeistusta kaivataan, kun suhde omaan kehoon on mitä on.
Mää en ymmärrä. Tai vaan osaa. Enkä halua edes miettiä mikä olisi lähipiirin reaktio jos tuollaisessa julkisesti pyörisin.
Tarkempi perehtyminen asiaan osoitti, että isukeille on ihan yhtä hassuja paitoja, joissa tekstinä Pappa. Tosin pappa lukee rinnuksissa, mikä ei mielestäni ole kovin loogista.

Kieli

Ruotsinkielisellä Pohjanmaalla kieli on aihe, joista toiset saavat puhua ja toiset eivät. Luonnollisesti omalla kielellään. Täällä enemmistöllä on suurempi oikeus kieleensä kuin vähemmistöllä, joka oikeasti onkin enemmistö ja siksi aina sortanut oikeaa vähemmistöä, joka paikallisesti sattuu olemaan enemmistöä. Suunsa puhtaaksipuhuminen saattaa hyvinkin vaikuttaa erityisesti siihen saako esimerkiksi kunta-alalta töitä. Kieliryhmien välinen kuilu on syvä, vaikka sitä hankkeilla jos toisilla aina silloin tällöin kavennetaan. Ihmeellistä tosin on se, että palvelurakenne pitää yllä kielijakoa ja heikentää kielivähemmistön asemaa. Toisaalta taas ihmisten välisissä suhteissa - kuten parisuhteessa, naapureiden kesken, työpaikoilla tullaan ihan rauhanomaisesti toimeen.

 Kulttuuriero on tabu, josta ei jumalauta saa varsinkaan puhua. Minä en noin suunnilleen savolais-härmäläis-mitäliegeeneillä voi ymmärtää niiden toisten käyttäytymistä, useimmiten. Olen tosin koettanut aiheeseen perehtyä muun muassa tivaamalla asioiden oikeaa laaitaa ja merkityksiä puolisolta (joka on sitä paikallista enemmistöä), mutta harva asia on selvinnyt. Asiat eivät selvinneet edes työskennellessäni varsin enemmistöpainotteisessa työyhteisössä useita vuosia.

Esimerkkeinä: Junannussalko (joka paikallislehdissä käännetään aina ilmoituksissa väärin juhannustangoksi, mikä naurattaa). Pikkuruiset katkarapuvoiveivät. RKP (voidaan useimmiten mielestäni laskea kulttuuriksi, useammankin määritelmän mukaan). Pääsiäistrullaus ihan eri aikaan kuin muualla Suomessa. Nakit ja perunasalaatti sekä joulupöydän lihapullat. Marketissa toisten murjominen ostoskärryillä. Leppoisa sosiaalinen kanssakäyminen - erityisesti marketissa tai kansanjuhlissa, mahdollisimman näkyvästi. Tanssimusiikki. Luciakultti. Yle Fem (jota yksikään suomenruotsalainen ei katso, sillä kaikki katsovat luonnollisesti ruotsin teeveetä). Kaikki tervetulleiksi toivottavat hääilmoitukset paikallislehdessä. Keväiset revyyt joka ikisessä kylässä. Pehmeä kommunikointi, jolla pyritään vaikuttamaan toisen käytökseen tai mielipiteeseen vaikuttamatta tämän mielialaan erityisesti mielipahaa vältellen, tuli asia sitten selväksi tai ei. Kakkujen tarjoaminen työpaikalla vähintään viikottain.

 Olen vahvasti sitä mieltä, että jokaisen äidin ja isän tulee kommunikoida jälkikasvunsa kanssa nimenomaan omalla tunnekielellä, joka lähes poikkeuksetta on se oma äidinkieli. Meidän lapsestamme kasvanee tällä perusteella siis kaksikielinen, mikä on toki hyvä asia, ainakin lingvistiäidin näkökulmasta. Toiveena tosin on, että kersa oppisi päälle pari muutakin, vähän isompaa kieltä, mutta jos ei onnistu ni ei väkisin.

 Ehkä kahden kielen hallitseminen antaa paremmat eväät ymmärtää kahta valtakulttuuria. Itse muistan lapsuudestani lähinnä aikuisiin liittyneen turvattomuuden - koskaan ei voinut tietää osaako vastaantulija samaa kieltä kuin minä, tuolloin esimerkiksi avun pyytäminen on kovin luonnotonta ja hankalaa. Samoin vieraalle ihmiselle vastaaminen: tienkysyjät, kellonkysyjät, päänaukojat jne. Ehkäpä juuri siksi on työrintamalla ollut helppoa asettua uusien suomalaisten kenkiin.

 Olen hirvittävän pettynyt kieliryhmien väliseen segregaatioon. Haeskelin oikein innolla jokin aika sitten tietoa paikallisesta päivähoidosta ja sen järjestämisestä - onhan aihe varsin ajankohtainen vuoden - parin kuluttua. Todennäköisemmin vuoden - näillä tuloilla. Kaupunki EI tarjoa KAKSIKIELISTÄ päivähoitoa. Kieli on valittava jo kehdossa tai pähkäiltävä mahdollisuutta kielikylvetyksen suhteen. Miksi ihmeessä kaupungissa, joka julkisesti muun muassa verkkosivuillaan mainostaa olevansa toimivan kaksikielisyyden kehto (toimivuuteen voimme palata) ei ole päivähoitoa, jossa henkilökunta puhuisi omaa äidinkieltään/tunnekieltään lapsille. Olen hämilläni - vaadinko taas liikaa, onko näkökulmani jotenkin päin persettä vai mikä tässä jökkii?

Mainittakoon, että äidinkieleni ja niiden parin vähän isomman eurooppalaisen kielen lisäksi ymmärrän ja puhun toista kotimaista ihan sujuvasti - en tosin murteita.

6.4.2012

Ilo & angstaus

Pitkäperjantai on aina ollut loputtoman tylsä. Joskus kai oli aika, kun kyseistä vapaapäivää saattoi viettää krapulassa, muttei se sen lyhyempi saati hauskempi ollut. Koska herään joka tapauksessa - vapaapäivä tai ei - viimeistään seitsemän jälkeen (juostuani vessassa vähintään kolme kertaa yön aikana), päivät ovat varsin pitkiä.

Päivän pituuteen voisi kaiketi vaikuttaa valitsemillaan aktiviteeteilla. Olen keskittynyt katselemaan töllöä (aamusta vanhaa ER:ää dvd:ltä, sen päälle Simpsonit maratonia jne.) sekä ruokailemaan reippaasti. Luonnollisesti puoliso valmisti ruoan ja leipoi. Kiukuttelin, kun kakku paloi. Puoliso myös käytti nuoremman koiran metsässä lenkillä ja hioo parhaillaan tulevan lastenhuoneen seiniä, jotta voimme mukavasti hoitaa parisuhdetta tapetoimalla.

 Päivä on siis pitkä jos syö, kyttää teeveetä ja tietokonetta sekä nukkuu. Harkitsen hinaavani vanhemman koiran lievälle tepastelulenkille. Lähtöä hidastaa kuitenkin epämääräinen ahdistus ulkoilmasta sekä tieto siitä, että jos siirryn turhan pitkän matkan päähän kotoa, en pääse sohvalta ylös loppupäivänä ja saan itkien ja huutaen kääntää yöllä kylkeä ja vääntäytyä vessaan varsin hitaasti.

Neuvolasta saadussa Libero-firman neuvontakirjassa sanotaan: Yli puolet kaikista raskaana olevista naisista kärsii alaselän kivuista tai lonkkakivuista. Joillakin kipu on niin voimakas, että he kokevat sen heikentävän elämänlaatuaan. Opus jatkaa: Liikunnan on osoitettu lievittävän selkäkipuja ja lonkkakipua. Minä jatkan: paskaa. Ja kuka näitä kirjoittaa? Ja kenelle näitä kirjoitetaan? Ja miksei missään kohdin mainita lähdettä?

 Ensinnäkin, kun neuvolasta vaippafirman mainoskirjanen juhlallisesti ensimmäisellä virallisella käynnillä tulevalle äidille ojennettiin, kertoi harjoittelija kyseessä olevan kaikista parhaan oppaan ikinä. Okei. Minusta tuo opas heikentää elämänlaatuani. Samoin se neuvolan harjoittelija (joka tosin puhui kelvollista suomea, mikä oli hämmentävää). Kyseisessä oppaassa esitellään kuvituksena muun muassa ylipainoinen äiti, jota voidaan onneksi kuvatekstin mukaan kouluttaa neuvolassa pudottamaan painoa.

 Joka tapauksessa, uloslähtöä on harkittava, sillä raskausaikana tulisi ulkoilla vähintään 180 minuuttia viikossa (ja leivän päällä tulee olla vähän margariinia, mutta vain yksi viipale vähärasvaista max 17 % juustoa). Syystä tai toisesta en raskausaikana ole juuri onnistunut hahmottamaan isoja kokonaisuuksia vaan tarrautumaan tyrkytettyihin nippelitietoihin, joista revinkin sitten vitutusta varsin tehokkaasti. Kokonaisuuksien hallinnan heikkous hieman häiritsee työrintamalla, jossa nimekkeenä on koordinaattori, mutta toistaiseksi on selvitty. Jopa rasvaista juustoa vetämällä.

 Lastenhuoneen tapetti on tapettitehtaasta. Sen nimi on ilo. Tulen palaamaan iloon. Mielenkiintoinen pieni sana, joka on poikinut paljon pahaa. Tosin myös hupia.

Täytynee tarkistaa, että puolisolla on hengityssuojain.

Hämmennys

Vierailin eilen ensimmäistä kertaa raskauden aikana lääkärillä (psykiatria ei lasketa, kertoi yleislääketieteen ajoista olevan niin kauan, ettei muista mitään). Kotikuntani ei tarjoa varsinaisesti ainuttakaan käyntiä neuvolalääkärillä, ellei jotain ongelmaa ole. Minä kun en kunnon äitien tavoin käytä kunnan sairaalan äitiyspolia, siksi että haluan asioida hoitoasioissa omalla äidinkielelläni, vaan hyppään naapurikylässä keskussairaalassa, olen jäänyt vaille lääkäriä. Mikä sinänsä ei haittaa, kukapa noista nauttisi. Olen aina pyrkinyt vaikuttamaan siihen puhunko toosaani ronkkivan henkilön kanssa samaa kieltä. Mielestäni naisella on tähän oikeus. Myös ruotsinkielisellä Pohjanmaalla.

 Joka tapauksessa olen lääkärikäynnistä hyvin hämmentynyt. Rouva esitti jopa osanottonsa ja keskusteli kanssani. Olen ymmärtänyt, että neuvolassa voidaan kommunikoida kahdella tavalla: kuin lapselle tai hyvin alentuvasti - kuten idiootille. Asiallinen keskustelu tuli melkolailla puun takaa.

 Olen myös hyvin yllättynyt siitä, että vihdoin minulle kerrottiin suoraan, että imetyksessä erittyvät hormonit saattavat aiheuttaa masennusta ja ahdistusta ja imetyksen lopettaminen nopeasti on usein varsin järkevä keino suojella itseään ja lastaan. Olen asiaa kysynyt kolmelta terveydenhoitajalta, psykiatrilta, sairaanhoitajalta ja kätilöltä - kukaan ei ole suostunut asiasta keskustelemaan - saati ihan vain kertomaan. Ilahdutti.

 Kysehän ei ole siitä ettenkö haluaisi imettää. Masennusta sairastaneena - enkä osannut ennakkoon koko sairautta ajatellakaan itse raskauden aikana, sen jälkeenhän pelotellaan kyllä - olen valmis tekemään kaikkeni, että voin olla lapselleni turvallinen äiti. Masentunut äiti ei sitä välttämättä ole. Voi toki olla, mutta asioita voi tehdä helpomminkin, vaihtoehtoja kun on. Miksei tästäkin voida asiallisesti informoida äitejä? Oletetaanko, että peruskansalainen on käsityskyvyltään niin heikko, ettei pysty tietoa varsinaisesti käsittelemään? Että kukaan ei imetä jos puolen vuoden suosituksesta joustetaan? Mielestäni asiallista tiedotusta on toki kertoa hyödyistä, tekniikasta, ongelmista, mutta myös vaihtoehdoista - syyllistämättä.

Eipä muuten tullut mieleeni (enkä ole neuvolan tarjoamista lähteistä lukenut) että toosan ollessa verta pullollaan, sitä saattaa purkautua reilustikin. Tilanne tulee kuulemma peilin avulla tarkistaa ja jos vuotokohta löytyy ja ajallaan tyrehtyy, ei ole syytä huoleen. Muutoin tulee ottaa yhteyttä jonnekin, kyseinen jonnekin tosin jäi tarkentamatta.

 Missä on siis kaikki asiatieto raskaudesta ja sen ajoittaisesta hirveydestä, ilman silottelua, lässytystä ja syyllistämistä?

5.4.2012

Myöhässä

En ole koskaan osannut tehdä asioita, kuten muut. Jokaiseen elämänvaiheeseen on pitänyt aina kuulua jokin kriisi, vaihe, outous, epäloogisuus tai ihan vain oikein hyvä ketutus.

 Minun olisi pitänyt aloittaa bloggaaminen useita vuosia sitten - silloin kun puolison kanssa mietimme, että kyllähän tähän rintamamiestalo - farmariauto - kaksi kissaa ja koiraa -yhdistelmään vauvakin sopisi. Olisin voinut merkitä jokaisen ylivenyneen ja rasittavan epämääräisen kierron muuallekin kuin olkalaukussa kulahtaneeseen työkalenteriin, analysoida epäluulojani ovulointiin liittyen ja luonnollisesti turhautumistani siihen, että en toimi kuten muut. Tässäkään asiassa.

 Viimeistään blogi olisi pitänyt pystyttää, kun tikku näytti kahta viivaa. Otin siitä kyllä kuvan. Viivat tosin huomattiin kovin myöhään, kun lääkäritäti oli ultramasiinalla toosaani pahoinpidellessään vastikään kertonut, etten voi kyllä tulla ilman lääkitystä raskaaksi (mutta hän ei lääkitystä kirjoita, sillä ei halua olla missään tekemisissä riskiraskauden kanssa).

 En ole ottanut mahastani kuvaa joka viikko. Olen kyllä naureskellut niille, jotka ottavat. Sori. En myöskään ole kokenut tarvetta kirjata neuvoläkäyntituloksiani yhtään mihinkään - ehdin jo yhdeltä neuvolantytöltä vaatia kokonaan uuden kortin, sillä koin tehdyt merkinnät syrjiviksi ja ihmisoikeuksiani loukkaaviksi. En siis sitäkään osannut - mutta uuden kortin sain.

 Minä en ole raskauden toisen kolmanneksen aikana hehkunut energiaa, seksuaalista halua ja seesteisyyttä. Minä olen sairastanut helvetillistä masennusta, joka on ajoittain vienyt työkyvyn ja uhannut jopa henkeä. Että sekin meni päin persettä.
Viimeiselle kolmannekselle saavuttaessa isäni kuoli.

Olen niin huono äiti lasta kantamaan, etten edes muista mikä raskausviikko on meneillään. Olisi varmaan pitänyt ottaa niitä mahakuvia. Asianhan voi aina tarkistaa. Laskettu aika joka tapauksessa juhannusaattona.