Näytetään tekstit, joissa on tunniste kieli. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kieli. Näytä kaikki tekstit

19.12.2013

Pään seinäänhakkaamisen taito

Joku saattaa muistaa, että angstasin hirvittävästi lähestyvästä 18 kk neuvolakäynnistä. Sain marraskuun lopulla varattua ajan ja päiväkin odottelun päätteeksi koitti. Preppasin puolisonkin komppaamaan kaikkea, mitä sitten valehtelen ja mies oli hyvin mukana.

Aamupäivästä oli puhelimeeni yritetty soittaa. Soittaessani takaisin päädyin kuuntelemaan puhelinvaihteenhoitajan vittuilua. Useamman yrityksen jälkeen minut tavoitti terveydenhoitaja, se vanhempi niistä, joka pahoitellen ilmoitti lääkärin sairastuneen.

Sairastuminen on aina toki kurja juttu, mutta oikein ymmärrettävää. Olen erittäin ryppyotsaisesti sitä mieltä, että kipeänä ei töihin saa mennä kukaan. Totesin, että selvä homma; katsotaan uusi aika sitten joskus. Eihän tämä nyt päivän päälle ole.

Terveydenhoitajalla olikin ässä taskussaaan. Hän tarjosi samalle päivälle, melkein alkuperäiseen kellonaikaan tapaamista toisen lääkärin kanssa, jonka nimi minulta valitettavasti meni ohi, mutta viittasi voimakkaasti itä-Eurooppaan. Kysyin vanhasta tottumuksesta, että puhuuko kyseinen lääkäri suomea. No ei puhu. Ruotsia kyllä ihan kelvollisesti. Hämmennyin ja totesin hoitajalle, että hei, minä olen suomenkielinen ja lapsikin on suomenkielinen. Vastaus oli, että sitten odotatte "jonnekin alkuvuoteen".

Yksinkertaistettuna tämä tarkoittaa sitä, että ruotsinkielinen lapsi saa kiireettömän lääkäriajan samalle päivälle, suomenkielinen lapsi odottaa yli kuukauden.

Otin yhteyttä sosiaali- ja terveysjohtajaan, koska olen paskapää.

Minä olen lukenut (nimenomaan lukenut, vaikka vihaan ks. verbiä kielenoppimisen yhteydessä) ruotsia koulussa, kuten kuka tahansa suomalainen. Olen kirjoittanut kielen keskipitkän oppimäärän oikein kelvollisesti lukiossa, yliopistossa suorastaan loistin virkamiesruotsin kursseilla. Minä en ole koskaan ymmärtänyt, että kieltä olisi pitänyt opiskella sen vuoksi, että voisin viedä lapseni neuvolalääkärille.

Joo, puoliso on ruotsinkielinen (oikeastaan kaksikielinen) ja puhuu (ajoittain) lapselle ruotsia. Joka tapauksessa siihen maistraatin lappuun on lapsen äidinkielen kohdalle ruksattu suomi. Se tarkoittaa käsittääkseni sitä, että meillä on oikeus palveluun suomeksi.

Onko oikein tarjota yhdelle (enemmistö-) kieliryhmälle kiireetöntä palvelua, jota toiselle (vähemmistö-) ryhmälle ei voida tarjota. Minun mielestäni ei ole. Katsotaan mikä on virallinen kanta.

En sitten taaskaan osannut antaa olla.

24.11.2013

Muuri

Kotiäidin yksinäisyys ei ole mikään uutinen. Siitä on puhuttu, on mietitty ja analysoitu ja keksitty ties mitä luonnollista ja keinotekoista ratkaisua. Kuten taannoinen yritykseni kipaista kerhoon. Olen sittemmin luovuttanut.

Tässä päivänä muutamana osuin hurttaa aamulla lenkitellessä lähipuistoon, tosin siihen vielä onnettomampaan, jossa emme yleensä käy. Sidoin koiran puiston liepeille puuhun ja vapautin lapsen liinasta. Suunnattomasti olen muuten viime aikoina hämmentynyt siitä, että puistoissa saattaa törmätä toisiin ihmisiin. No niin kävi. 
Paikalle saapui minua jonkin verran nuorempi nainen kolmivuotiaan poikansa kanssa. Tytärtä toisten lapset kiinnostavat, on ilmeisesti jännittävä tarkkailla varsinkin isompien touhuja. Hurtta kävi tapansa mukaan haukkumaan ja kerroin naiselle, että voimme lähteä pois jos häiritsee, kyllä se kohta lopettaa. Nainen itse ehdotti, että he voivat pojan kanssa silittää koiraa josko se sillä hiljenisi. No hiljenihän se. 

Vähän siinä juteltiin minkä ikäisiä lapset ovat ja asutaanko lähellä ja onko muita elukoita kodeissa jne. Minulle jäi vaikutelma, että nainen on hoitanut poikaansa kotona jo sen kolmen vuoden ajan eikä nyt suoranaisesti ryve sosiaalisissa kontakteissa. 

Missä vika? Jonkun pulssi saattaisi jopa kiihtyää orastavasta sosiaalisesta suhteesta! Äitikaveri! Seuraa! Puistoseuraa! Kahviseuraa!? Kotiinkävellessä huomasin, etten ollut edes ajatellut kohtaamisen koskaan toistuvan. 

Kieli. Me puhuimme eri kieliä. Minä kieltäydyn kategorisesti puhumasta vapaa-ajalla ruotsia (muun muassa koska olen kusipää). Nainen puhui kyllä suomea, samaan tapaan kuin minä ruotsia, ihan hyvin, ei siinä mitään. Olisin sulattanut ihan mielelläni senkin, että hän olisi puhunut omaa äidinkieltään. Ei siinä mitään vikaa ole, niinhän minäkin teen. 

Omalla tavallaan järkytyin, kun tiedostin, miten syvällä kielen erottava vaikutus minussa on. Minä olen saatana sentään lingvisti. Hanskaan liudan puhuttuja, kirjoitettuja ja viitottuja kieliä. Kaikessa työssäni olen aina eri muodoissaan työskennellyt juuri kielen kanssa. 

No kielen kaverihan on kulttuuri. Jostain syystä muualla Suomessa tunnutaan korostavan sitä seikkaa, että suomenruotsalainen kulttuuri on omanlaistaan ja sitä on vaalittava. No täällähän sitä korostetaan myös, mutta samalla hyssytetään, että ihan se on samanlaista kuin suomalainenkin kulttuuri. En asetelman taustatekijöihin tässä puutu, mutta näin joka tapauksessa on. 

Mitä kulttuuri sitten on? Määritelmiä on monia, enkä perkele niihin todellakaan sukella. Jos kiinnostaa, niin aiheesta on internet pullollaan valaisevia artikkeleita. Joka tapauksessa, kulttuuri on kielisidonnainen, kieli on kulttuurisidonnainen ja sen kylkiäinen on aina tapa kommunikoida, kaikkine ulottuvuuksineen lausutusta nonverbaaliseen. Minä koen, etten hanskaa suomenruotsalaista kommunikointitapaa, koodia, small talkia, ties mitä. Näkymätön muuri on aika hurja, enkä sen yli ole pyristelemässä. Osin syynä on myös se, että olen tällä seudulla kasvanut ja oman kieliryhmän rajat ovat olleet selvät - ne on osattu myös eri ryhmistä väärään suuntaan pyristelijöille osoittaa. 

On aivan käsittämätöntä, että me: kaksi pienten lasten äitiä, samalla asuinalueella, samassa kaupungissa, periaatteessa samassa tulotasossa, mahdollisesti hyvinkin samankaltaisella taustalla olemme niin hirvittävän erilaisia. Minulle ei tullut mieleenkään kutsua naista poikineen vaikka kahville. Minulle ei tullut mieleenkään esittää hänelle ainuttakaan kysymystä. Miksi minä koen enemmän yhteyttä naapurikorttelin somaliäidin kanssa? Johtuuko se lopulta siitä, että me olemme molemmat vähemmistöä? 

Loppujen lopuksihan taustalla on jotain opittua. Missä vaiheessa minä olen oppinut, että me olemme erilaisia? Missä vaiheessa olen oppinut, että kommunikointitapa on erilainen? Maailmankuva on erilainen? Koodi on erilainen? Missä se erilaisuuden rikkaus oikein on? Haluanko minä siirtää tämän käyttäytymis- tai ajattelumallin lapselleni? Miten vältän mallin siirtämisen? 

Revitty muuri. 


Kulttuurieroista jännittävimmin esimerkein kirjoitti hiljan myös Yksis

29.1.2013

Peruutus

Olen hyvin hämilläni. Sain eilen tosiaan postitse paikallisen sairaalan lastentautien polilta kutsukirjeen, jossa ilmoitettiin meille varattu aika. Kuten jo eilen kiukkujahnauksessani mainitsin, soitin kiltisti kirjeessä ilmoitettuun numeroon peruakseni meille varatun ajan turhana. Käydyn keskustelun voi repliikkeineen lukea tosta alta.

Aamulla sain puhelun. No siellä oli se sama muija ko eilen.
"Hei. Sinä halusi perua aika."
"Kyllä."
"Mutta minä varmista vielä, että sinä peru nyt se aika."
"Niin. Mä peruin sen mielestäni eilen, että mitä epäselvää tässä nyt on?"
"Kun se vaivva pitä hoita."
"Niin? Se on hoidettu."
"Mutta minun pitä laitta lääkärille selvittys."
"Anteeksi mitä?"
"Lääkkäri halua selvitys, miksi aika on pois."
"Lapsi on hoidetty yksityisellä lääkäriasemalla jo viikkoja sitten."
"Onkko?"
"On."
"No minä laitta lappu. Kun on ensimäinen aika."
"No laitapa. Eikä kukaan järjissään oleva vanhempi jää odottamaan seitsemäksi viikoksi aikaa jos lapsen iho on pahana."
"No ei. Antteksi. Meillä on vähän resurssipula."

Yritin pysytellä rauhallisena, mutta jouduin ihan vähän avautumaan. Siinä vaiheessa tädin ääni vähän pehmeni. ja taitaa olla melkoinen resurssipula kun ei asiat mene yhdellä soitolla perille. Mikä näitä oikein vaivaa?

Olen siis ilmeisetsi tehnyt jotain todellakin päin persettä, kun olen mennyt hoidattamaan lapsen yksityisellä. Vai olisiko pitänyt oikein kahteen otteeseen tutkituttaa lapsi - ja vielä ajankohtana, jolloin puoliso ei pääse mukaan tulkkaamaan (mielestäni yksi hoitohenkilökunnan tärkeimpiä ominaisuuksia on suomen kielen taito).

Eikö ne nyt saatana saa jo tuota ainoastaan rahaa imevää laitosta kiinni ja muutettua vaikka valtavaksi ja tehokkaaksi geriatrian yksiköksi. Ei saa. Se on sitä kielipolitiikkaa.

28.1.2013

Vastuuton

Olipa harvinaisen paska viikonloppu. Olin lauantaina varsin hyvällä tuulella aamusta, suunnittelin kovasti erilaisten leipien leivontaa ja koko perheelle sopivan ruoan keittoa, imuroinkin ilman raivareita ja harkitsin josko koko perheen voimin olisi valoisaan aikaan pistäydytty ulkoiluttamassa hurtat.

"No mun on varmaan pakko sinne synttärikalaaseille."

Ja sinne paineli. Siitäkin huolimatta, että seuraksi saapui ystävä, vituttaa edelleen. Erityisesti sylettää se, ettei minulla ole taaskaan oikeutta kiukutella viideksi tunniksi kotoa sukuloimaan poistuneelle. Kiukuttelen silti kolmatta päivää. Eilen vitutti niin että juhlistin sunnuntaita oikein kunnon mykkäkoululla (ei kovin tietoisesti, mulla vaan ei ollut mitään sanottavaa).

Puolison isoäiti oli törmännyt äitiini ja kuulemma kyyneleet silmissä ruikuttanut, että kun saisi sen vauvan vielä joskus nähdä. Teki tosi hyvää verenpaineelleni. En edelleenkään ole kieltänyt puolison sukulaisilta vierailuja, ei muuta kuin välkommen, mutta minua on turha syyllistää siitä, ettei lasta kuskata joka perkeleen kissanristiäisiin. Kai sen isälläkin on joku vastuu.

Postissa saapui vihdoin kutsu paikallisen sairaalan lastenpolille. Kolmen ja puolen viikon odotuksen jälkeen (jos yhtään muistin oikein). Aika oli kolmen viikon päähän. Otin ja soitin kiltisti tarjottuun numeroon peruakseni ajan.

"Sinä halua peru aika?"
"Kyllä."
"Mutta vaivva pitä hoitta."
"Se on hoidettu jo viikkoja sitten."
"Ai onko?"
"Kyllä on. Rahalla."
"No minä otta aika pois."
"Hyvä."

Vastanneen emännän äänensävystä arvelen, että kohta ovea kolkutetaan lastensuojeluilmo handussa. Eikö noiden kuuluisi olla iloisia jos hinaa lapsensa yksityiselle? Eikö se helpota näiden työkuormaa ja jonoja tms.?

En edes laskenut suomenkielen virheitä ajanvarauskirjeen mukana tulleesta käyttäytymisohjelapusta (älä rasva lapsi jne.). Laskin ne kyllä ruotsinkielisestä pätkästä. Niitä ei ollut. Kieliryhmien eriarvoista kohtelua mielestäni on se, että on aivan sama mitä paskaa toisella kielellä kirjoitetaan - kunhan se enemmistön lappu on kunnossa.

Arvelen, että lapsenkantokäden olkapää on tulehtunut. Perkeleen kipeä. Että hyvällä päällä oon joo.

27.10.2012

Kalas

On oikein mahtavaa kun on viikonloppu. Olin ajatellut, että voisimme koko perheen voimin käydä etsimässä kyliltä aikuisten talvikenkiä (minulle, päästelen jo ties monettako talvea vapaa-ajalla Kuomissa), laitella yhdessä ruokaa, korjata edelleen yskivän öljypolttimen, siivoilla, löhöillä, nukkua yhdessä päiväunia ja touhuta pihalla.

Alkuviikosta tuli pikkusievä kutsukortti postissa - puolison veljen mikälie-vaimo tykkää askarrella, kun se on tehokas kotiäiti ja sen pojalla on synttärikalaasit. Siellä on sitten puoliso viettämässä lauantaita ja minä yllättäen viilenevässä kodissa kahden vauvan kanssa, kun en saatana lähde puolentoistatunnin ajomatkan päähän kuuntelemaan näiden dialektia, josta en edelleenkään ymmärrä mitään (enkä halua, mulla on hyvä suoritettuna virkamiesruotsista) tai vaihtoehtoisesti jankutusta vauvasta: "Ne on sellaisia pieeeeniäää ihmeeiitäää."

Viime yönä pisin nukkumani pätkä taisi olla kestoltaan ruhtinaalliset 45 minuuttia. Nukuttu aikana 9.05-9.50, kun tytär siirtyi alakertaan leikkimään isänsä kanssa. Lapsi halusi syödä vajaan kahden tunnin välein ja kipisi joka helvetin kerta, kun tutti tipahti suusta - keskimäärin vartin välein. Kolmen aikaan taisin luovuttaa ja vaihdoin sille vaipan, haistettuani muka jotain hapanta ilmassa (tyhjää täynnä). Lapsi nukahti yllättävän nopeasti, mutta minä heräsin kätevästi valvomaan ja pyörimään - toisaalta sitä tuttia oli helpompi ruuvata takaisin suuhun vireämmässä tilassa.

Yleensä en häiriinny siitä, että puoliso ei reagoi lapsen öisiin heräilyihin millään tavalla. Se käy töissä, herää duuniin kettumaisen aikaisin, eikä se pysty lasta ruokkimaan. Viime yönä ihan rehellisesti vitutti, että herra vähän tuhisi (ja röhisi kun olin saamassa unen päästä kiinni) ja kieputtui peittoihinsa syvemmälle, kun itse nostin vauvaa neljättä tai viidettä kertaa tissiin kiinni.

"Kyllä mun on varmaan pakko mennä sinne synttäreille".
"Jaa."

Sylettää, että en annattanut miesparalle, että hänellä on neljän kuukauden ikäinen tytär, jonka luulisi olevan tärkeämpi kuin jonkun gaaddääm fyyraåårsfödelsedagskalaasin. Kun vauva on alle vuoden ikäinen ei minun mielestäni ole pakko mennä yhtään mihinkään; varsinkaan helvetin liukkaalla kelillä, kun kotona olisi esimerkiksi lämmityksestä huolehtiminen pikku askareena odottamassa.

Haluan toki ymmärtää, että puoliso haluaa viettää aikaa perheensä ja sukunsa parissa. Se ei koskaan pakota mua mukaan ja on tajunnut, että en todellakaan ole aikeissa antaa lasta matkaansa. Silti vituttaa luhnata kuudetta päivää itsekseen kotona, kun mitään ei viitsi aloittaa kun valmista ei tule kuitenkaan koskaan (yritin joo leipoa viikolla).

Ystävä arveli, että lapsen levottomuus yöllä saattaisi johtua mahdollisista hampaista. Toisen hinkkini pureskeltu kunto viittaa samaan.

Olenko jo mainunnut, että vihaan talvea.
Huomenna olisi odottamassa parikin työkeikkaa, jotka lupasin hoitaa.Onnistuu varmaan oikein kivasti näillä unilla.

Lapsen hieman kasvaessa aion pitää sille aina koko viikonlopun kestäviä kalaaseja  kaukana kaikesta, että varmasti saan mahdollisimman monen viikonloput pilattua. Koska voin.

Kasvan taas huomenna aikuiseksi.

14.10.2012

Silmä

Lapseni toisessa silmässä on kurja kyynelkanavatukos. Se ei kuulemma ole minun vikani ja on muutoinkin kovin yleinen vaiva pikkuisilla, joiden kropan osaset ovat kauhean pikkuisia ja tukkeutuvat helposti. 

 Kyynelkanavan tukkoisuudessa on se kettumainen puoli, että silmä melkoisen herkästi tulehtuu. Siitä huolimatta, että silmää pestään keitetyllä vedellä päivittäin useita kertoja apteekin steriilien pikku taitosten kanssa, se perkele tulehtuu koko ajan. 

Torstaina alkoi möhnää tulla jo ruokalusikkakaupalla. Soitin perjantaiaamuna päivystykseen. Jo raskausaikaana olin aikeissa ostaa lapselle vakuutuksen, projekti jäi vähän kesken. Harkinnassa on jälleen, kalliita ovat perkeleet, ja projektiani hidastaa jokseenkin pahasti se, ettei paikkakunnalla ole yksityistä lastenlääkäriä. 40 kilometriä ei edelleenkään ole paha, muttatota. Maksanko verot ja vakuutuksen päälle vai pelkät verot, joilla palvelun pitäisi pelittää? Ajatus muhikoon. 

Joka tapauksessa, soitin jo tuttuun telefoooonrååådgiiivningiin (instanssissa pyörivä nauha alkaa olla venynyt). Olin aivan häkeltynyt, kun vastannut hoitaja oli varsin inhimillinen, ei pitänyt idioottina, ei laukonut itsestäänselvyyksiä ja totesi jopa, että kyllä äiti aina tietää parhaiten ja huomaa jos lapsella on jokin hätä. (Ei, en laske silmätulehdusta hädäksi, kyseessä oli kuumeilun tiedustelu.) Rouva neuvoi myös, että jos on tarvetta lastenhoidollisille toimenpiteille, pitää mennä vaatimaan lasikopin tädeiltä vapaata huonetta käyttöön. 

 Iltasella lääkärikin oli yllättävän positiivinen tapaus. Osasi suomea ja kerrankin selitti mistä sen silmän kanssa on kyse, mitä sille voi tehdä ja mitä ei voi. Ja mitä tehdään jos ei aukea (emme mieti sitä). Miten nenänvartta kuuluu hieroa, vettä ei kuulemma tarvitse puhdistukseen keitellä ja bakteerin laadunkin selvitti. Arveli tyttären olevan virkeä ja hyväntuulinen - lapseni nauroi ja keikisteli isänsä sylistä. Ei se vieraille yleensä. 

Kaikenlainen pienikin vaiva aiheuttaa luonnollisesti paskamutsioloa. Ennen perjantaista muskaria (voi saaaaataaaanaaaaa, mutta maksoin jo niin sinnillä loppuun saakka, ehhee) pohdin oikein ääneen, että paskamaista läksiä yhtään mihinkään, kun lapsen silmämöhnii ja punoittaa ja viestii koko loistollaan sitä kuinka kehno olen äitinä. Typerää kelausta kuulemma. 

No, kuinka ollakaan ensimmäisenä muskarimuijan suusta:
"Onpa sillä kauhean punainen silmä."
Ilman minkäänlaista pehmentävää rekisteriä äänessä. Otin tietenkin kommentin vittuiluna ja äitiyteni arvosteluna, koska olen univelkainen, vuotavatissinen herkkishirviö. Samainen vetäjä muisti kyllä kehua muutamien vauvojen vaatetusta (taas), ja haukkui opettamansa 8-vuotiaiden ryhmän aamuisen esiintymisen: "Ne lauloi niin huonosti." Kun en halunnut vasta päikkäreiltä herännyttä tytärtäni kiikuttaa peiton sisällä, sain kommentiksi: "Äiti taitaa olla väsy, eikä lapsi." No niin vittu olenkin, mutta MINÄ päätän huudatanko lastani vai enkö. 

Eli kärjistyy taas. Mulla vaan särähtää korvaan, kun arvostellaan pienten lasten esiintymistä huonoksi (rouva muskarimuijan työyhteisö oli ilmeisesti ollut paikalla kuulemassa). Lasten esiintymistä ei arvostella. Tulipa tosin todettua, mitä on musiikkiopiston pedagogiikka ja arvomaailma. Arvelen, että en laita lastani kyseiseen instanssiin isompana harrastamaan yhtään mitään. 

Mistä muuten löytyy kouluikäisille vielä harrastuksia, joissa suorituksella ei ole niin väliä vaan hauskuudella ja viihtymisellä ja itsetunnon ja sosiaalisten taitojen kehittymisellä? 

Olemme myös jälleen rakastamieni kielikysymysten äärellä. Minä en tohtisi mennä opettamaan ruotsiksi ruotsinkielisiä. En tohtisi saksaksi saksankielisiä, enkä englanniksi englanninkielisiä. Lyhyehköt esittely/asiantuntija/tietoiskupläjäykset ovat asia erikseen. "Kun minä en osaa nämä suomenkieliset laulut." Paikallinen musiikkiopisto kuitenkin vakuuttaa palvelevansa väestöä molemmilla kotimaisilla kielillä. Minä olen eri mieltä. Haluaisin nähdä sen tilanteen, jossa suomenkielinen vetää ruotsinkielisille äideille ruotsiksi vauvamuskaria. Sitä ei siedettäisi viittä minuuttia pidempään. Seudulla kaksikielisyyden määritelmä on erinomaisen mystinen. 

Joo, jatkan itseni hillitsemistä. Se on haastavaa, sillä olen kovin väsynyt, väsystä johtuen pöhnäinen ja melko kiukkuinen. Tyttären vaippa on edelliset kolme yötä falskannut huolimatta jättiläiskoon superimukertakäyttömaapallontappovaipasta ja päälle viritetyistä villavaippahousuista. Ensi yönä liitän yhdistelmään vielä jonkin lisäimun. Gaaddääm. 

Vaatteiden ja vaipanvaihdon (noin kello 3.21) päälle on ajoittain hankala nukahtaa. Varsinkin jos pissalätäkkö on syntynyt imeskellessä tissiä, eli saan laiskuuttani vielä nukkua siinä.  

21.9.2012

Poni

Heräsin yöllä kolmen aikaan lapseni norminälkävingahdukseen. Kuulostelin hetken, josko se kuitenkin vielä nukahtaisi ja pohdin mahtaako tutti olla lähettyvillä vai onko se ammuttu suusta ties minne.

Muutaman minuutin kuluttua lapseni kuulosti pieneltä, kiukkuiselta ponilta ja tursusi komealla paineella vaipallisen kakkaa. Pieni unipussi näytti puhelimen valossa oikein paisuvan paineesta. Sitten se hymyili. Siis vauva, ei pussi.

Olen ollut valtavan onnellinen siitä, että lapseni ei kakkaa öisin. Meillä ei yläkerrassa ole riittävän suurta lavuaaria pyllypesuihin. Onneksi on niitä rättejä, jotka kannattaa ostaa litilistä. Pirkat varsinkin on ihan paskoja, niitä tulee paketista aina viisi kerralla, vaikka kuinka nätisti koittaisi ottaa.

Toivon, että lapseni suoli ei toimi ensi yönä. Haluaisin nukkua ja se on huomattavasti helpompaa jos ei ole pakko nousta sängystä vaippaa kaivamaan. Tosin, se edelleen ruokailee tunnin, parin välein, että tursuttavaa riittää.

Autostani pamahti laturi, joten matkasimme muskariin Paukkuliinin ja poikansa kyydillä. Tytär oli muskarin pienin, melkein kaikki muut jo käveli tai konttasivat. Nice. Mä luulin, että se on VAUVAmuskari.

Tekee ihan vähän mieli todeta koko touhusta totuttuun tapaan, että VMP, mutta yritän kasvaa ihmisenä ja asennoitua kivasti. Iloisesta asenteesta kun saattaa olla jatkossa ihan iloa ja hyötyä. Että kyllä sitä tunnin viikossa kestää, mutta sen jälkeen on seinä jo pystyssä mun osalta.

Mutta sviddu niitä biisejä: Kävelen, kävelen, kävelen, kävelen, stop. Syksy tulee, puuhpuuh. Keinun, keinun, tilulilulei.

Meillä kuunnellaan onneksi kotona vähän parempaa musiikkia. Ainakin sillloin kun äiti ei saa päähänsä harjoitella kitarointia.

20.9.2012

Teho

Kello on vähän yli kymmenen ja mulla on lapsi päiväunilla, ruoka uunissa, pyykit koneessa ja omppumössö pehmenemässä hellalla. Hampaita en oo pessy ja jalassa on paskaiset kollegepöksyt, mutta ihan kaikkeen ei voi pystyä. Me noustiin kuitenkin vasta puoli ysiltä.

Mittaan siis nykyisin arvoni naisena ja äitinä siinä paljonko kotihommia saan hoidettua. Yleensä en yhtään, sillä puoliso on varsinainen kotihenki. Jos kerran viikossa saan imuroitua huushollista yhden kerroksen hirveällä messuamisella ja kiroilulla niin olen jokseenkin tyytyväinen.

Vierailimme harmikseni eilen paikallisen terveyskeskuksen päivystyksessä. Ilkeä silmätulehdus sai tippoja hoidokseen, onneksi bakteeri ei ole ehtinyt korviin. Toisessa silmässä on kyynelkanavatukos, eli sehän möhnii jatkuvasti ja on jokseenkin yleinenkin vaiva, mutta tulehtuu ilmeisen herkästi. Tippojen asentaminen onnistuu onneksi kolmikuiselle ilman suurempia taisteluja.

Huom! Lääkärityttö puhui suomea. Ensimmäinen suomenkielentaitoinen päivystäjä neljään vuoteen! Yleensä ne hinataan paikalle Venäjältä tai Ruotsista. Olin hämilläni, sillä olin soittanut puolison töistään mukaan tulkkaamaan. Minä en kiihtyneehkössä ja huolestuneessa (voiko silmätulehdukseen menehtyä?) tilassa pysty kommunikoimaan toisella kotimaisella. Sinänsä jännittävää, koska saksaksi osaan varsinkin hurjistuneena paasata oikein mainiosti.

Soitin puoli tuntia ennen annettua aikaa päivystykseen tiedustellakseni onko siellä kauheasti jonoa, että tullaanko ajoissa vai vaikka varttia myöhemmin. Ohjeistuksen kyselypuheluun sain aamulla telefonrådgivningistä, joka antaa lääkäriaikoja. "Ei meillä jono, te tule vain."
Olimme täsmällisesti paikalla, sillä tykkään hirveästi olla täsmällinen. 35 minuutin odottelun jälkeen (miksi soitin?!?) reseptin printtaaminen ja korvien ronkkiminen liian suurilla putkilla otti neljä minuuttia.

Odottelun aikana tytär oli näppärästi ehtinyt punnata jokseenkin haisulin jöötin housuunsa (johtui varmaan isänsä tapaamisesta). Tiedustelin lasikopin hoitajilta, että missäs täällä on lastenhoitowc.
"Ei meillä ole lastenhoitohuone. Mene terveyskeskuspuoli, siellä on."
Siirryimme seinän taakse mainittuun osoitteeseen. Kurkistelin saniteettitiloihin ja ihmettelin, että missä se luvattu vaipanvaihtomahdollisuus on. Kysyin asiasta tiskiltä.
"Onkko meillä lastenhoittopaikka? Ei meillä ole. Oli ennen, mutta se otti pois."

Kiitos lapsiystävällisestä palvelusta. Pakkasin lapsen autoon ja päästelin kotiin. Seuraavalla kerralla vaihdan sen vaipan suosiolla farmarin takaluukussa. Mulla on siellä ventapedi.

28.7.2012

Tylsää?

Meillä on jokseenkin tasaista. Nukutaan, syödään, seurustellaan, syödään, nukutaan jne. Välillä on pistäydytty jopa kodin ulkopuolella.

Kodin ulkopuolella on ajoittain jännittävää. Siksi olemme liikkuneet paikasta toiseen perheyksikkönä. Äiti ajaa, iskä ja tytär matkaavat yhdessä takapenkillä. Tämä siksi, että olen niin järkyttävän erinomainen kuski, etten kestä istua puolison kyydissä.

Torstaina vierailimme seudun puutarhamyymälöissä. Tuloksena tyhmin aivopieru ikinä. Istutusloota koirankopin katolle. Inspiroiduin hirvittävästi jostakin ALAN lehdestä.

Lopputulos on ehkä vähän säälittävä, tavallaan jopa hellyyttävä. Saavutuksista komein oli tässäkin prosessissa se, että imetin taimitarhassa, eli poissa kotoa. Koen asian melko vapauttavana. Yes, we can.

Arvelen, että kulman takana vaanii uusi kriisi. Elämä on tasaista, lapsi kasvaa ja kehittyy, parisuhde on hengissä, koti pystyssä ja jokseenkin siisti. Sosiaalista elämää ei ole, muttei sitä ollut ennenkään. Jonkin on pakko kohta käsähtää niskaan - nyt on liian hyvin.

Taimisto on muuten ruotsiksi plantskola, mikä on mielestäni söpsöä.

Puhelimen blogger on rasittava.

18.7.2012

Vala

No nyt on käyty juhlallisesti allekirjoittamassa lappuja sosiaalitoimistossa.

"Onkko teillä lapsi kotuna?" No ei, autossa odottaa, jätettiin ikkunaa raolleen ja vesikuppi penkin alle.
"Sinä puhu suomi o du e svensksprååkig."
"No se yhtä paljon paperi kun osta asunto." Ei ole, talossa oli enemmän.
"No nyt se on paperi ruotsi. Tämä programm vähän huono vaihta kieli." Muistaakseni minulla on niitä kielellisiä oikeuksia, joista useampaan otteeseen muistutin täti Lastenvalvojaa, koska olen kusipää.
"Om mamma ska nu underskriva här ja isä laitta nimi tähän." Olisi edes johdonmukainen kielen kanssa. Teimme selväksi, että pelkkä suomi riittää.
"Onko sinä pahalla päällä?" No olen, koska en pidä siitä, että asiointi äidinkielelläni on haastavaa; lapsen, jonka äidinkieli on suomi papereissa lukee isolla, että flicka ja osoite on ruotsiksi. Muun muassa. Ja suomeksi pyytämäni paperit ovat ruotsinkielisiä - johdonmukaisesti.
"Nyt sinä virallinen isä, että ett stort grattis!" Nice.

Ihanaa tämä kaksikielisyys. Se on kuulemma rikkaus.

Minusta on nöyryyttävää allekirjoittaa papereita, joissa vannon, etten ole nainut muita kymmenisen kuukautta sitten. Vain siksi, että en ole aviossa. Syrjintää on se.

Ymmärrän toki isyyden vahvistamisen merkityksen. Lapsella on oikeus isäänsä ja se tulee hälle taata. Tapa vain on aivan käsittämätön jäänne ties miltä vuosisadalta. "Nyt lapsi oikeus isä perinttö." No on se vähän muutakin.

Voisiko asiaa tehdä yhtään helpommaksi? Jos isyydessä ei ole epäselvyyksiä, miksi kirjoitella siitoskertomuksia ja vakuutteluja; jospa vaikka viimeisellä raskauspätkällä allekirjoitettu lappu aiheesta riittäisi. Ongelma- ja erikoistapaukset sitten erikseen ja nekin kiitos äitiä syyllistämättä.

Kerrankos sitä tulee sossussa vakuutettua, että jyystetty on ja toi se oli. Tarkkaa päivämäärää ja kellonaikaa ei tarvittu vaikka kerroin paljastavani sen ilomielin.

Minun ei ole hyvä asioida yhtään missään. Tai sievän sosiaalisen käytöksen harjoitukset on taas aloitettava lähisiwasta.

Edit. Onkohan siellä Suomessa virastoasiointi yhtä riemastuttavaa kuin täällä vai onko minulla jokseenkin ruusunpunaiset muistot vuosiltani Keski-Suomessa? Asenne- vai kielivamma? 

13.6.2012

Jaiks

Viime yö oli kummallinen. Heräsin aamuyöstä kauheaan päänsärkyyn, jonka kanssa yritin toki elellä muutamia tunteja suhteellisen vakuuttuneena kauheasta myrkytyksestä. Nousin, mittasin jokseenkin kohtuullisen verenpainelukeman, söin voikkarin ja kiipesin yläkertaan takaisin nukkumaan.

 Puoliso herätti kummallisen aikaisin. Sanoi päästävänsä koirat ulos ja lähtevänsä kalaan veljensä kanssa. Kerroin että selvä. Havahduin jonkin ajan kuluttua koiria sisälle päästämään ja siirryin alakertaan nukkumaan.  Heräsin törkeään janoon ja kammottavan hikisenä.

 Hain päivän lehdet postilaatikosta. Päivän anti löytyi taas mielipidepalstalta:

Tervetuloa suvaitsevalle ja liberaalille Pohjanmaalle! 

Viihdykkeeksi kävin puutarhaliikkeessä hankkimassa muutamia kesäkurpitsan taimia, missä ei ole mitään järkeä, sillä kurpitsat maksavat 99 senttiä kilo. Toisaalta, vekkulin oloisia vihanneksia on heinäkuun lopulla kiva saalistaa pihalta. En tosin edes pidä kesäkurpitsasta.

 Puoliso sai saalista. 

Silakoita. 
En kuollaksenikaan muista saako raskaana syödä silakkaa (olen tähän muutamaan otteeseen viimeisten 38 viikon aikana sortunut). Hauen muistan ja sen, ettei neuvolassa tiedetty ovatko ahvenetkin kiellettyjen listalla. Joka tapauksessa, aion syödä tänään savusilakoita.

Puolisolla oli matkassaan myös ylläri: 

Matkaväline. 
Että nyt voidaan kiertää kaikki kesätapahtumat pahassakin tungoksessa. Useita vuosia. Jee!

Musta tulee ylihuomenna äiti.

12.6.2012

Liplaplaplap

Ois vaan niin mahtavaa kun ei koko ajan sylettäisi. Laskuri tikittää, raks raks, kohta maha halkaistaan ja siinä sitten ollaan ja ahdistutaan ja epäonnistutaan ja opetellaan elämään tavallista, riittävän hyvää elämää suomenruotsalaisessa pikkukaupungissa, jossa on oltava onnellinen ja leppoisa ja helppo.

 Hoksasin, että ensi viikon viikonloppuna on juhannus. No kuinka käy jos vaipat ja korvike loppuu? Entä jos liikennemyymälässä ei ole sopivia tuotteita? Mistä helvetistä minä tiedän mikä on sopiva tuote? Näille luontevana jatkona toki: Onko meillä elävä vauva? Olenko minä elossa? Päästäänkö me ikinä siitä sairaalahelvetistä kotiin? Saanko mä juoda juhannuksena lasin viiniä?

Aiomme siis mennä puolison kanssa kauppaan ostamaan vaippoja ja korviketta. Ja taas saa ähistä omaa epävarmuuttaan ja mahaansa sen helvetillisen vaippahyllyn edessä ja väistellä tietäviä ja osaavia katseita. Valitsemme joka tapauksessa marketeista sen, joka ei ole lisääntymiseen rohkaisevan luterilaisen herätysliikkeen kannattajien suosiossa.

 Huomautettakoon, että minusta kestoilu on ihastuttava ajatus. Minä olen kuitenkin (inho)realisti. Mielestäni asiaan voi palata myöhemminkin, oletan että vouhotettavaa on ihan kertakäyttöistenkin kanssa näin alkuun. Pisteet ja kumarrukset ja reippaat hurrahurrahurra-huudot niille, jotka alusta saakka pinnistelevät ja maailman pelastavat.

Mahdolliselle lapselle (kun ei konkretisoidu, niin ei sitten millään) on vihdoin valmiina ja testikäytettynä pesä.
Kärry on siis suosikkiliikkeestäni Biltemasta, jonne silloin tällöin teemme puolison kanssa romanttisia retkiä. Näin hienon punaisena sitä ei saakaan, puuosat tulevat käsittelemättöminä, mutta meillä sattui olemaan pieni pöntöllinen peruspunaista maalia, kun noin vuosi sitten sain ihan helvetin hyvän idean maalata vessan kaapinovet.



En tiedä mitä helvettiä noiden testikäyttäjien kanssa on tehtävä. Vaunuun on toki hankittu metallinen järeähkö kissasuoja, mutta tajuaako ne pysyä poissa lapsen naamasta ilman pakkokeinoja - en osaa sanoa. Ahdistun siis. En ymmärrä kissoja. 

Karsee päänsärky. 

5.6.2012

Palvelun äärellä

Katselin viikonloppuna YLEn ruotsinkielisestä palvelusta eläinohjelmaa. Harva kyseistä kanavaa katselee, mutta pidän sitä joskus päällä ihan vain siksi, että saan vouhottaa riittävästi puolisolle ja vaatia selityksiä: Miksi majakat ovat niin tärkeitä? Miksi norjalaiset teeveeohjelmat ovat syvältä? Kuka keskusteluohjelman keskustelijoista on ihan oikeasti hurri ja kuka teeskentelee (oma korva ei kerro)? Joka tapauksessa, Kolmårdenin eläinlääkärit halusivat antaa isolle hirviurokselle matolääkettä. Nukutettu hirvi, jonka silmille iskettiin viltti, inisi. Itken ininää kolmatta päivää. En siis Syyriassa teloitettuja lapsia, vaan hirveä, joka asuu naapurimaassa ja sai matolääkettä letkulla mahaan.

 Olen valvonut aamu kolmesta. Yhdeksältä pitäisi mennä taas nauttimaan neuvolapalveluista. En edelleenkään ymmärrä kyseistä palvelua. Osaan mitata paineeni ja punnita itseni kotona ja mikäli joku antaisi pari kipaletta proteiinitikkuja, niitäkin osaisin varmasti dippailla pissaan ja tulkita ihan itse. Eli siirryn muutaman tunnin kuluttua ajamaan keskustan korttelia ympäri parkkipaikan toivossa, että voin käydä kusemassa purkkiin ja mittauttamassa mahan.

 Eilinen oli jokseenkin rankka päivä. Kun itse on viimeisillään raskaana, puoliso sairaslomalla, niin totta helvetissä soppaa on kerralla hämmennettävä vielä pikkuisen, ettei käy liian tasaiseksi. Äitini soitti aamulla, itki ja huusi, ei päässyt liikkeelle yllättäen tulehtuneiden polviensa kanssa. Hyökkäsin paikalle, totesin tilanteen, ajelin sairaalaan, jonka apuvälinelainaamosta hain kyynärsauvat. Itse lainaamon etsiminen otti aikansa, sillä infotiskin tyttö ei ymmärtänyt tiedusteluani sen sijainnista. Hän keskittyi tuijottamaan mahaani. Järkeilin siis kopin sijaitsevan lähellä fysioterapiayksikköä, josta se löytyikin. "No nyt sinun äiti pääse kävele." No ei ihan.

 Kun ei työterveys- eikä terveyskeskuspalveluja alkanut irrota ja kipu vaikutti käsittämättömältä, pakkasin rouvan autoon ja ajoin ensiapuun. Hain pyörätuolin eteisestä ja kärräsin lasteineen tiskille. "Sinä saa nyt odotta. Meillä paljon potilas." Pyysin erikseen hoitajaa auttamaan tuolin kanssa ja osoitin mahaani, joka ihan oikeasti ei ole kovin pieni. Asia meni perille toisella huomauttamalla.

 Kolme tuntia myöhemmin palasin paikalle, juuri sopivasti vastaamaan kysymykseen: "Miten te puhuu ruotsi?". Ainoa 20 000  asukkaan kaupungin terveyskeskuksen päivystyksessä päivystävä lääkäri kun oli noin 25-vuotias lähi-idästä Ruotsin kautta paikkakunnalle hinattu poikanen. Hänen kanssaan olisi sitten pitänyt kivusta lähes tajuttoman suomenkielisen kommunikoida ruotsiksi. "Ollettko sinä tulkki? Meillä ei ole täällä tulkki! Minä autta ruotsikieli jos pyyttä nättisti!"  - Oli asiallinen kommentti, kun pyysin äidilleni lääkärissäasiointia varten tulkkia.

 Tämän jälkeen sain vatsani kanssa hinata hänet takaisin seinän viereen odottamaan vuoroaan. Apua ei tarjottu. Siitäkään huolimatta, että tällä kertaa onnistuin hillitsemään itseni, enkä avautunut kielilaista, syrjinnästä saati muustakaan.

 Poistuin paikalta hieman hengittelemään, sillä en juuri pidä paikallisesta TKsta. Tällä välin äiti olikin asioinut lääkäripojan pakeilla, ja sai reseptin. Panadoleja, saatana. Luonnollisesti hinasin edelleen jokseenkin kipeän, valtavan ja hankalan mahani kera pyörätuolin autolle ja takaisin hoitajien möllöttäessä haavit auki toimintaa.

 Raskaus ei ole sairaus, mutta mielestäni vähintäänkin hoitoalalla työskentelevillä luulisi olevan sen verran tapoja, että edes tarjotaan apua. Siitähän voi aina kieltäytyä. Olisin ihan oikeasti ollut eleestä kiitollinen, ei tämän pallon kanssa niin hauskaa ole pyöriä. Olenko toisaalta kohtuuton, jos oletan, että tilanne olisi toinen jos en käyttäisi äidinkieltäni. Toki olen.

 Minä siitä apteekkiin, kun kipu ei luonnollisesti neljän tunnin istumisella ja paperilapulla laantunut. Apteekissa asiakaspalvelija ihmetteli, että mitä helvettiä tähän lappuun on kirjoitettu. Kerroin sen olevan reseptin, joka on juuri haettu päivystyksestä. Rouva kertoi, että lääkemääräyksessä ei ole mitään järkeä. Mitäpä siihen sitten sanomaan. Hän soitteli lääkärin perään, järkeili sopivan annostuksen; kertoi, että näiden ruotsin poikien kanssa saa useimmiten olla aika tarkkana ja oli vaivautunut.

 Että neljän tunnin nöyryytyksen ja odottelun saldo: 500 mg panadoleja. Samaa paskaa saa ilman  reseptiä. Itse en niin lääkkeiden perään ole, mutta kipu on hirveä asia. Ja sen hoito on Suomessa aivan uskomatonta. Onhan tuo nähty.

 Sinänsä olen tyytyväinen siitä, että tajusin jo raskauden ensi metreillä vaatia raskauteen liittyvän hoidon naapurikaupungissa, jossa myös puhutaan äidinkieltäni. Neljä vuotta sitten lapsuudenystäväni kuoli kotipaikkakuntani sairaalassa sektioon. Kuolemantapauksia oli tuolloin muistaakseni puolen vuoden sisällä kaksi. Siis samassa sairaalassa. Terveyskeskuksen toiminnasta puhumattakaan. En ole vielä kertaakaan törmännyt TKssa kotimaiseen lääkäriin. Päättäjät inisevät resurssipulaa ja päivystystoiminta on luovutettu yksityiselle yritykselle, joka halvimmalla hinaa paikalle (yksinomaan Ruotsista) keikkailijoita. Väittäisin, että jos valvira olisi uskottava laitos, saattaisi näiden pätevyyksissä olla huomauttamista.

En tohdi sanoa, että kotimaisuus on tässä asiassa laadun tae, mutta mielestäni vaatimus - tai edes arka pyyntö - että saisi asioidessaan hoitopalvelujen äärellä käyttää äidinkieltään, on kohtuullinen. Kyse ei kuitenkaan ole kylästä, jossa kuuluisin prosentin tai kahden kielivähemmistöön. Meitä on LÄHES puolet.

 Minä olen väsynyt siihen, että kaiken on oltava kielipolitiikkaa. Ja yllättyikö kukaan lauantaisesta uutisesta?

Siirryn vertailemaan - jälleen kerran - vauvavakuutuksia. Johonkin on raja vedettävä - tässä tapauksessa siihen, että lastani en näiden laadukkaiden kunnallisten palvelujen äärelle vie. Nukkumisesta ei näissä kivuissa tule enää mitään. Kannatti juosta paikasta toiseen ja hinata sitä tuolia. Saatan käydä panadolpurnun äärellä. Ilman reseptiä ja suomen kielellä.

3.6.2012

Hiki

Mullon ihan karsee hiki. Koko talven on pitänyt palella ja oikein raivolla rakastaa öljy-yhtiöitä pitämällä sisälämpötilaa törkeän kuumalla ja nyt on sitten hiki. Toissapäivänä tosin palelsi, sisälämpötilan tipahtaessa ilmeisesti kylmän yön ansiosta kuuteen-seitsemääntoista. Joka tapauksessa, rintamamiestalo hengittää, olkaamme sille siitä työmaahomealtistuneina kiitollisia. Jatkan siis hikoilua. 

 Koska tunnetusti täyshirsitalo on kesällä ihan järkyttävän kuuma, asensimme alakertaan vuoteen. Kunnon helteillä kun makkarissa lämmöt kipuavat vekkulisti lähemmäs kolmeakymppiä, alakerrassa voi nauttia muutaman asteen alhaisemmista lämmöistä. Oletan, että vauva ei nauti kovin kuumista keleistä. Hätätapauksessa voi muuttaa kellariin, mikä on jokseenkin ankeaa. 

 Yritin viettää seesteistä ja idyllistä sunnuntaiaamua lueskelemalla päivän lehtiä ja fiilistelemällä eilisen sateen jättämää tuoksua. Luin lehdet - molemmilla kielillä. Vähemmistö-enemmistölehden mielipidepalsta on varsin mielenkiintoinen. Saan nostettua verenpainetta mahtavasti tavaamalla paikallisten keskustelua kielensä asemasta (johon Hannu Olkinuora härskisti meni viime viikolla lausumaan sanasen, eikä siis asemaan vaan aseman käsittelyyn), uskonnosta (kyllä vain, aluelehdessä keskustellaan reippaasti kristinuskosta) ja RKP:n puheenjohtajataistosta, joka käy "kuumana". Samaisessa lehdessä julkaistiin eilen (2.6.) nuorille pyhitetty mielipideosio, jossa 9-luokkalainen poika julkaisi tulikivenkatkuisen kirjoitelman turkistarhauksen PUOLESTA. En tiennyt sen olevan mahdollista. 

 Joka tapauksessa, idyllinen sunnuntailehtikatsaukseni meni pilalle, sillä söin liian monta hapankorppua ja kukaan ei keittänyt kahvia. 

 Täytynee hinautua yläkertaan vahtimaan puolison touhuja lastenhuoneen parissa. Tapetti loppui harmillisesti huhtikuussa kesken. Tilasin toukokuun 4. päivä yhden rullan lisää. Se ei ole vieläkään saapunut. Yrittäjä, josta olen kovasti pitänyt ja mielelläni hänen kanssaan asioinut, mainitsi tuolloin toimituksessa menevän kahdesta kolmeen arkipäivää. En enää asioi hänen puodissaan. Harmi. Olisi edes tarjoutunut soittamaan ja kysymään missä tuote viipyy, mutta ei. 

 Tilalle on kehitetty tapetiton ratkaisu, joka on ainakin uniikki. 

 Oksennan, jos joku vielä kerran lausuu sektion yhteydessä: voi miten hyvä juttu. 



15.5.2012

Lomaan nitistetty

Tulihan se kunnon ahdistus kun hetken malttoi odottaa. Ei juuri huvita tehdä mitään, saati että voisi tehdä, kun kipeää tekee joka tapauksessa. Vituttaa, itkettää ja ahdistaa. Olihan se odotettavissa, mutta olisi voinut jättää väliinkin. 

 Paineet sain komeasti aamusella nousuun, mutta tasoittui keskittymällä pysyttelyyn makuuasennossa. Verenpainetta nosti osaltaan tutustumiseni minulle vihdoin (sosiaalipornonkärkkyjien kehoituksesta tilaamaani) äidinkielelleni käännettyyn dokumenttiin - minusta. Nostaahan se paineita, kun paperillakin ihmetellään, miksi masentunut ei keskeytä raskauttaan ja suhtautuu kehnoon kielitaitoon arvostellen. 

 Koska kotonaluuhaaminen ahdistaa, menen iltasella keikalle. Tosin sillä varauksella, että saan itkuisuuden kuriin. Sinänsä ei kiinnosta paskaakaan, mutta helppoa rahaa on tiedossa. Rahantulo kun jokseenkin ikävästi katkolla ennen kuin kela armollisesti, mahdollisesti minulle äitiydestä maksaa. 

Anjan PM on vaan niin hyvä. 
Joku oli jollekin vanhalle keskustelupalstalle listannut vinkkejä äitiyslomailijan yksinäisyyteen. Kannattaa laitella kotia ja lukea kirjoja, joita on aina pitänyt lukea, mutta tilaisuus on jäänyt uupumaan. (Samainen kirjoittaja suositteli myös lenkkeilyä ystävien kanssa - hohhoijaa). 

 Itse en juuri viitsi lukea kirjoja, joita en aikaisemmin ole lukenut. Ne sisältävät valtavan riskin, että sisältö onkin paskaa. 

 On ilmeisesti hirveän itsekästä ja sairasta edes ajatella, että pahinta mitä voisi tapahtua on, että joutuisin olemaan lapsen esikouluikään sen kanssa kotona. Ei jumalauta. 

25.4.2012

Näkökulmat nokikkain

Koska en nyt millään pääse yli seudulla uutta vettä myllyyn saaneista kielikysymyksistä, on tehtävä tunnustus. Minä luen hirvittävän mielelläni luppoaikanani mahdollisimman typeriä ja persuja (käykö se adjektiivista?) keskusteluja sekä kommentteja hs.fi:stä.

Joskus pelkkä hs.fi näkökulma ei riitä. Tuolloin on hauskaa kaivaa vastaava uutinen ot.fi:stä esille ja syventyä lähes aina vastakkaiseen näkökulmaan, jossa perustelut ja argumentointi ovat usein aivan samaa tasoa ja tyyliä suomenkielisen median kanssa, mutta näkökulma on täysin toinen.

Toimii erityisen herkullisesti aina, kun joku on lausunut jotain esimerkiksi ruotsinkielen opiskeluun liittyen.

Oikein heikkoina hetkinä nautin pieninä annoksina vauva.fi:n keskusteluja. Vastaavaa ruotsinkielistä mediaa en ole vielä esille kaivanut. Fb:n lapsikirppisryhmä riittää.

24.4.2012

Kuinkas sitten kävikään...

Juuri näin RKP.

Hohhoijaa.

Jännittävää

Seudulla kuhisee. Tänä iltana siitä taas kerran päätetään. Suljetaanko se vai ei? Keskustelu on uutisen alla vielä pienimuotoista, mutta onhan asiaa jahnattu vuositolkulla. Oikein nimilistojakin kerättiin Tammisaaren malliin pari vuotta takaperin ja fbssä on ryhmiä, koska onhan se kohtuutonta ajaa ainakin 35 kilometriä keskussairaalaan synnyttämään. Tilannetta ei toki missään olosuhteissa saa verrata Pohjois- tai Itä-Suomeen.

 Minä en paikallisessa sairaalassa synnytä (vaikka osasto sattuisi olemaan auki h-hetkellä, kesästä ei aina tiedä). Olen tämän varsin avoimesti kertonut kaikille, joita kiinnostaa. Paikkakunnan enemmistö vinkuu kyllä kovaan ääneen oikeuttaan saada synnyttää äidinkielellään - koen, että minulla on vähemmistö-enemmistönä vähintäänkin sama oikeus. Siksi ajelen mieluusti naapurikaupunkiin, jossa henkilökunta puhuu äidinkieltäni, lääkäritkin, ja saattavat olla vielä kotimaassa koulutettuja ja ainakin rakennuksessa paikalla. Saman matkan päässä olen nauttinut myös äitiyspoliklinikan varsin kiitettävät palvelut, hieman sekavat, mutta pohtiessani paikallista vaihtoehtoa, en voi olla kuin tyytyväinen. Minusta on edelleen miellyttävää, kun henkilökunta puhuu kanssani samaa kieltä.

 Mielestäni se on ehdottomasti suljettava. On aivan naurettavaa puskea varsin mittavia resursseja yksikköön, josta synnyttäjät suorastaan pakenevat. Jos vuodessa ei riitä edes yhtä syntynyttä jokaiselle päivälle - keskimäärin, niin eikö järkikin jo sano, että antaa olla. Tilastojen mukaan nimenomaan naapurikuntien ruotsinkieliset ovat siirtyneet sankoin joukoin keskussairaalan palveluiden äärelle, huolimatta kovaäänisestä kielihuutelusta. Tuore johtajatar kertoo arvioiduista vuosittaisista miljoonasäästöistä, joita sulkeminen toisi. Kun palvelut voidaan taata erittäin kohtuullisen matkan päässä (itseasiassa kahdessa eri keskussairaalassa), eikö vihdoinkin olisi syytä erikoistua paikallisiin, vaikka geriatrisiin, palveluihin ja siihen laatuun.

 Olen silti lähestulkoon varma, että RKP voittaa jälleen. Kyseessähän on kielipoliittinen päätös. Olin lähinnä huvittunut hoksatessani taas kerran, miltä sairaanhoitopiirin lautakunta näyttää puoluekartalla - kielikartasta puhumattakaan.  Oli lehdessä oikein grafiikkaa.

Tilanteeseen on tullut totuttua. On naurettavaa kuvitella, että RKP tekisi muuta politiikkaa kuin kielipolitiikkaa. Seurailin parin viikon takaisia Stefankohuja hieman apeana, toisaalta aidosti huvittuneena. Suuri yleisö tuntui yllättyneen kotiinpäinvedosta niin varuskunnan kuin asuntokauppojen suhteen. Tota... öö.. tirsk. Tervetuloa käymään meilläpäin.



7.4.2012

Kieli

Ruotsinkielisellä Pohjanmaalla kieli on aihe, joista toiset saavat puhua ja toiset eivät. Luonnollisesti omalla kielellään. Täällä enemmistöllä on suurempi oikeus kieleensä kuin vähemmistöllä, joka oikeasti onkin enemmistö ja siksi aina sortanut oikeaa vähemmistöä, joka paikallisesti sattuu olemaan enemmistöä. Suunsa puhtaaksipuhuminen saattaa hyvinkin vaikuttaa erityisesti siihen saako esimerkiksi kunta-alalta töitä. Kieliryhmien välinen kuilu on syvä, vaikka sitä hankkeilla jos toisilla aina silloin tällöin kavennetaan. Ihmeellistä tosin on se, että palvelurakenne pitää yllä kielijakoa ja heikentää kielivähemmistön asemaa. Toisaalta taas ihmisten välisissä suhteissa - kuten parisuhteessa, naapureiden kesken, työpaikoilla tullaan ihan rauhanomaisesti toimeen.

 Kulttuuriero on tabu, josta ei jumalauta saa varsinkaan puhua. Minä en noin suunnilleen savolais-härmäläis-mitäliegeeneillä voi ymmärtää niiden toisten käyttäytymistä, useimmiten. Olen tosin koettanut aiheeseen perehtyä muun muassa tivaamalla asioiden oikeaa laaitaa ja merkityksiä puolisolta (joka on sitä paikallista enemmistöä), mutta harva asia on selvinnyt. Asiat eivät selvinneet edes työskennellessäni varsin enemmistöpainotteisessa työyhteisössä useita vuosia.

Esimerkkeinä: Junannussalko (joka paikallislehdissä käännetään aina ilmoituksissa väärin juhannustangoksi, mikä naurattaa). Pikkuruiset katkarapuvoiveivät. RKP (voidaan useimmiten mielestäni laskea kulttuuriksi, useammankin määritelmän mukaan). Pääsiäistrullaus ihan eri aikaan kuin muualla Suomessa. Nakit ja perunasalaatti sekä joulupöydän lihapullat. Marketissa toisten murjominen ostoskärryillä. Leppoisa sosiaalinen kanssakäyminen - erityisesti marketissa tai kansanjuhlissa, mahdollisimman näkyvästi. Tanssimusiikki. Luciakultti. Yle Fem (jota yksikään suomenruotsalainen ei katso, sillä kaikki katsovat luonnollisesti ruotsin teeveetä). Kaikki tervetulleiksi toivottavat hääilmoitukset paikallislehdessä. Keväiset revyyt joka ikisessä kylässä. Pehmeä kommunikointi, jolla pyritään vaikuttamaan toisen käytökseen tai mielipiteeseen vaikuttamatta tämän mielialaan erityisesti mielipahaa vältellen, tuli asia sitten selväksi tai ei. Kakkujen tarjoaminen työpaikalla vähintään viikottain.

 Olen vahvasti sitä mieltä, että jokaisen äidin ja isän tulee kommunikoida jälkikasvunsa kanssa nimenomaan omalla tunnekielellä, joka lähes poikkeuksetta on se oma äidinkieli. Meidän lapsestamme kasvanee tällä perusteella siis kaksikielinen, mikä on toki hyvä asia, ainakin lingvistiäidin näkökulmasta. Toiveena tosin on, että kersa oppisi päälle pari muutakin, vähän isompaa kieltä, mutta jos ei onnistu ni ei väkisin.

 Ehkä kahden kielen hallitseminen antaa paremmat eväät ymmärtää kahta valtakulttuuria. Itse muistan lapsuudestani lähinnä aikuisiin liittyneen turvattomuuden - koskaan ei voinut tietää osaako vastaantulija samaa kieltä kuin minä, tuolloin esimerkiksi avun pyytäminen on kovin luonnotonta ja hankalaa. Samoin vieraalle ihmiselle vastaaminen: tienkysyjät, kellonkysyjät, päänaukojat jne. Ehkäpä juuri siksi on työrintamalla ollut helppoa asettua uusien suomalaisten kenkiin.

 Olen hirvittävän pettynyt kieliryhmien väliseen segregaatioon. Haeskelin oikein innolla jokin aika sitten tietoa paikallisesta päivähoidosta ja sen järjestämisestä - onhan aihe varsin ajankohtainen vuoden - parin kuluttua. Todennäköisemmin vuoden - näillä tuloilla. Kaupunki EI tarjoa KAKSIKIELISTÄ päivähoitoa. Kieli on valittava jo kehdossa tai pähkäiltävä mahdollisuutta kielikylvetyksen suhteen. Miksi ihmeessä kaupungissa, joka julkisesti muun muassa verkkosivuillaan mainostaa olevansa toimivan kaksikielisyyden kehto (toimivuuteen voimme palata) ei ole päivähoitoa, jossa henkilökunta puhuisi omaa äidinkieltään/tunnekieltään lapsille. Olen hämilläni - vaadinko taas liikaa, onko näkökulmani jotenkin päin persettä vai mikä tässä jökkii?

Mainittakoon, että äidinkieleni ja niiden parin vähän isomman eurooppalaisen kielen lisäksi ymmärrän ja puhun toista kotimaista ihan sujuvasti - en tosin murteita.

6.4.2012

Ilo & angstaus

Pitkäperjantai on aina ollut loputtoman tylsä. Joskus kai oli aika, kun kyseistä vapaapäivää saattoi viettää krapulassa, muttei se sen lyhyempi saati hauskempi ollut. Koska herään joka tapauksessa - vapaapäivä tai ei - viimeistään seitsemän jälkeen (juostuani vessassa vähintään kolme kertaa yön aikana), päivät ovat varsin pitkiä.

Päivän pituuteen voisi kaiketi vaikuttaa valitsemillaan aktiviteeteilla. Olen keskittynyt katselemaan töllöä (aamusta vanhaa ER:ää dvd:ltä, sen päälle Simpsonit maratonia jne.) sekä ruokailemaan reippaasti. Luonnollisesti puoliso valmisti ruoan ja leipoi. Kiukuttelin, kun kakku paloi. Puoliso myös käytti nuoremman koiran metsässä lenkillä ja hioo parhaillaan tulevan lastenhuoneen seiniä, jotta voimme mukavasti hoitaa parisuhdetta tapetoimalla.

 Päivä on siis pitkä jos syö, kyttää teeveetä ja tietokonetta sekä nukkuu. Harkitsen hinaavani vanhemman koiran lievälle tepastelulenkille. Lähtöä hidastaa kuitenkin epämääräinen ahdistus ulkoilmasta sekä tieto siitä, että jos siirryn turhan pitkän matkan päähän kotoa, en pääse sohvalta ylös loppupäivänä ja saan itkien ja huutaen kääntää yöllä kylkeä ja vääntäytyä vessaan varsin hitaasti.

Neuvolasta saadussa Libero-firman neuvontakirjassa sanotaan: Yli puolet kaikista raskaana olevista naisista kärsii alaselän kivuista tai lonkkakivuista. Joillakin kipu on niin voimakas, että he kokevat sen heikentävän elämänlaatuaan. Opus jatkaa: Liikunnan on osoitettu lievittävän selkäkipuja ja lonkkakipua. Minä jatkan: paskaa. Ja kuka näitä kirjoittaa? Ja kenelle näitä kirjoitetaan? Ja miksei missään kohdin mainita lähdettä?

 Ensinnäkin, kun neuvolasta vaippafirman mainoskirjanen juhlallisesti ensimmäisellä virallisella käynnillä tulevalle äidille ojennettiin, kertoi harjoittelija kyseessä olevan kaikista parhaan oppaan ikinä. Okei. Minusta tuo opas heikentää elämänlaatuani. Samoin se neuvolan harjoittelija (joka tosin puhui kelvollista suomea, mikä oli hämmentävää). Kyseisessä oppaassa esitellään kuvituksena muun muassa ylipainoinen äiti, jota voidaan onneksi kuvatekstin mukaan kouluttaa neuvolassa pudottamaan painoa.

 Joka tapauksessa, uloslähtöä on harkittava, sillä raskausaikana tulisi ulkoilla vähintään 180 minuuttia viikossa (ja leivän päällä tulee olla vähän margariinia, mutta vain yksi viipale vähärasvaista max 17 % juustoa). Syystä tai toisesta en raskausaikana ole juuri onnistunut hahmottamaan isoja kokonaisuuksia vaan tarrautumaan tyrkytettyihin nippelitietoihin, joista revinkin sitten vitutusta varsin tehokkaasti. Kokonaisuuksien hallinnan heikkous hieman häiritsee työrintamalla, jossa nimekkeenä on koordinaattori, mutta toistaiseksi on selvitty. Jopa rasvaista juustoa vetämällä.

 Lastenhuoneen tapetti on tapettitehtaasta. Sen nimi on ilo. Tulen palaamaan iloon. Mielenkiintoinen pieni sana, joka on poikinut paljon pahaa. Tosin myös hupia.

Täytynee tarkistaa, että puolisolla on hengityssuojain.