Näytetään tekstit, joissa on tunniste onni. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste onni. Näytä kaikki tekstit

6.2.2015

Ympäri

Minulla ei ole aikaa käydä laarilla ruikuttamassa. En ota asiaa kovin raskaasti.

Varmaankin ensi kertaa sitten teini-iän harrastan. Käyn kahdesti viikossa avannossa ja kesken työpäivän kitaratunneilla. Harrastan kodin ulkopuolella. Aikuisten kanssa (jos hikoilu tuntemattomien kanssa uikkareihin sulloutuneena pimeässä saunassa ja viidesti-kuudesti jäisiä portaita pitkin veteen liukastelu lasketaan aikuisporukaksi - no lasketaan, siellä ei ole lapsia). Kitaransoitonopettaja on komea ja puhuu leveää australiaa, mikä hieman häiritsee, mutta en takerru asiaan, sillä hän on kannustava ja kiva. Kerran vain on meinannut tulla itku ja vitutti, mutta kotiin päästyäni huomasin oppineeni jotain. Opin siis myös oppimisesta.

Töissä on pääosin kivaa. Saan tehdä sitä, missä olen hyvä, mikä on kivaa. Aikuisten kanssa. Olla merkityksellinen toisten elämässä. Se on hämmentävän tyydyttävää. Palaute ilahduttaa. Lisäksi ovia aukenee siellä sun täällä, availen ja ihmettelen, suunnittelen, ideoin ja hurahtelen. Hurahtelu on kivaa. Eikä lueta sitä ruotsalaisittain!

Perheen sisällä on tapahtunut hiljattain toki ikäviä asioita, mutta niistä selvitään. Niilläkin on merkitys. Putki- ja kylppäriremontti, jonka hinta tuntuu suunnattomalta, saakin mittasuhteet ja paluun lokeroonsa: se on vain rahaa.

Tyttäreni on muuten hauska ja ihana, vaikka hän ansaitseekin palkintoja vetkuttelussa, vitkuttelussa, kiertelyssä ja kaartelussa. Hän on ihaninta mitä tiedän.

Olen viimeisten viikkojen aikana saanut itseni useampaan otteeseen kiinni miettimästä, että taidan olla onnellinen. Seuraavaa kriisiä odotellessa. Olen niissä aika hyvä.

24.3.2014

Lastenmusiikin uhat ja mahdollisuudet

Uskoni lastenmusiikkiin on palautumassa hiljalleen. Taannoisen, suorastaan paskan muskarikokemuksen päälle kesti pitkään ennen kuin pystyin edes laulamaan lapselle. Nyttemmin muskarimuijan joikuaminen jo naurattaa, mutta hyvin herkistyneessä tilassa se oli kyllä aivan järkyttävää paskaa. Loilotetaan ja hiivitään kuin intiaanit - voi jumalauta.

 Höyryämisestä asiaan. Lapsen saavuttaessa muistaakseni korkeintaan puolen vuoden iän hommasin innoissani hänelle Suomen lasten laulukirjan, joka on kelpo otos vanhoja ja uusia lastenlauluja. Toimittajana pikaisella kuukkeloinnilla Essi Wuorela, jonka ikätoverini muistavat lähinnä maikkarin kamalasta Super-Essi -sarjasta, jota seurasivat mm. Turtlekset, James Bond Junior -piirretty ja tietenkin Musta Ori, jota odotettiin koko lauantai(vai sunnuntai-?)aamu. Alec se siellä aina seikkaili hurjaa laukkakyytiä.

Palaanpa asiaan. Suomen lasten laulukirjassa on ilahduttavasti nuotteja, mikä on toki mukavaa jos niitä osaa taitavasti lukea. Olen uskotellut itselleni, että nuottien lukutaito vastaa kyrillisten tai kanjien lukemista; eli kyseessä on taito, jota osaan vähän, mutten riittävästi - innostun aina välillä ja sitten lopahtaa ja ruostuu entisestään. Tällä hetkellä kotona on musiikkivempeleistä edustettuna kaikenlaisten lasten rummuttimien ja heiluttimien lisäksi kitara. Kannattaa kokeilla kitaransoittoa taaperon kanssa. On meinaan pinnaa kasvattavaa hommaa.

Eli soitto on hankalaksi havaittu ja ajoittain itsekseen, ilman säestystä joikaus ottaa koville. Soiva laulukirja siis pelasti - oletettavasti olen siitä jo vouhannut (en muista oliko se laarilla vai toisaalla). Jos en minä niin kaikki muut sen ovat jo puhki kehuneet ja ihan syystä. Jos 50 biisistä jopa 40 on parempia kuin ihan kelvollisia, Terese Bastin kuvitus on suorastaan loistava ja lapsi tykkää niin minähän laulan.

Ajottain on kuitenkin hetkiä, kun äiti ei jaksa laulaa. Yhden lapsen hiljaisessa perheessä on siis investoitu myös lastenmusiikkiäänitteisiin ja voi hyvän tähden sentään millaista paskaa se genre sisällään pitää. Jos Mikko Alatalon Känkkäränkät ja Karkkipäivät ovat oikeasti parhaasta päästä, niin suorastaan fyysistä tuskaa aiheuttavat välillä lapsikuorojen, huonojen sovitusten ja tekoreippaiden setämiesten esittämät laulut, joissa surutta lauletaan mitä uskomattominta paskaa. Näitä levyjä sain vinon pinon entiseltä kollegalta tarpeettomina. Kiitos vain.

Puhumattakaan Benny Törnroosista. Paapapapaaa ja maamamamaa nyt on joka tenavan suosikki, mutta joskus haluaisin tökätä artistia kipeästi kylkiluiden väliin ja tiuskaista: "Tältä meistä vanhemmista tuntuu ja se on sinun syysi!!" Rallatilaa joo. Muumilevy siirtynee meillä piakkoin tiskikoneeseen.

Pelastuksen on tuonut taas kerran Soili Perkiö, joka on säveltänyt Liisa Kallion lorut lauluiksi. Pikku Papun laulut, joka taisi olla vuonna 2012 vuoden lastenlaululevy on ihana ja lapsi rakastaa sitä.

Lapsen isoäiti toi viikonloppuna Hannele Huovin ja Soili Perkiön Muumiperheen lauluretken mukanaan ja sitäkin voi ihan ilokseen kuunnella ja katsella. Kivat, ihan fiksut sanoitukset, kaunis musiikki - ilahduttavaa.

Lastenmusiikin ei tarvitse olla tekoreipasta änkkädänkkää, jota kuunnellessa, saati katsellessa on vaivautunut olo. Olenko muka ainoa äiti, joka on joskus miettinyt, miksi niiltä Fröbelin Palikat -ukoilta näkyy melkein kaikista esiintymisasuista haaroista läpi?

Minä laulan lapselle paljon ja mielelläni, nyt kun se on taas luontevaa. Varsinkin pukeminen on helpompaa kun samalla lauletaan. Lapsi on myös itse alkanut laulaa - vaikka edes yksinkertaiset sanat eivät vielä ihan taitu lauluun saakka, sävel osuu kohdilleen täsmällisesti ja tarkasti - ja ihan selvästi se tuntuu lapsesta ihanalta.

8.12.2013

Aikuisen vaiheet

Kuten jo jokin aika sitten totesin, olen hiljalleen havahtunut siihen, että lähes jokainen vuonna 2012 lapsen saanut on jo ponnistanut lähtökuopista toiselle (tai n:nnelle) kierrokselle. Mikäpä siinä, lapsihan on aina iloinen asia. Samalla on tullut havahduttua siihen, että minun on jälleen haettava tässä vertaisjoukossa oma paikkani. Uusi lapsi tuo uuden elämänvaiheen - meille ei uutta lasta ole tulossa, vaikka välillä haaveissa sellaisen perään huokailenkin. Toisaalta, meillä ei varsinaisesti esimerkiksi ikä ota vielä pahemmin vastaan, kai se jättää pelivaraa - mene ja tiedä.

Iloisten uutisten keskellä olen hiljalleen tullut siihen tulokseen, että minulle on jäänyt tässäkin suhteessa kummallinen olo. Kun on vihdoin selvinnyt vauvavuodesta, joka kaikessa hämmentävyydessään ja uutuudessaan (puhumattakaan muista vivahteista) oli ilman muuta raskas, käynyt nuuhkimassa aikuisten maailmaa työelämässä ja palannut takaisin kotiin - lillumaan omituiseen tilaan loman, työnhaun, arjessa selviytymisen ja elämän (lopullisen) järjestämisen välille, on uusintakierrokselle lähteneiden keskellä aika yksinäinen olo. Pitäisi tehdä päätöksiä töiden, koulutusten ja muiden - elämään aika voimakkaastikin vaikuttavien elementtien suhteen, mutta kuten sanottua - lillun, kunnes lapsi on mielestäni päivähoidon aloittamisen minimi-iässä. Aikaa on siis ensi syksyyn.

 Minun on jostain syystä varsin haastavaa perustella itselleni, sallia itselleni lilluminen. Ei kerry eläke, ei kerry juurikaan työkokemus, taloudellisesti on toki tiukahkoa, mutta toistaiseksi tullaan toimeen. Saako kotonaolosta sitten nauttia? En kysy, voiko kotonaolosta nauttia, vaan nimenomaan - saako.

Kieltämättä olen saanut itseni kiinni miettimästä, että olisihan tämä oleskelu paljon järkevämpää jos olisin raskaana. Seuraavaan hengenvetoon olen tuntenut kuristavan otteen kaulan ympärillä - ei saatana jos täällä kotona pitäisi olla oikeasti vielä vuosi tolkulla. Ote helpottaa, kun saa ajatella, että päivähoitohakemus on jätetty, siinä on päivämäärä, jonka mukaan voidaan todennäköisesti toimia, ja jos ei voida, niin sitten laaditaan (siis minä laadin) varasuunnitelma tai kiertotie. Hengitystäni huomattavasti avaa se, että edessä häämöttää päivämäärä. En tosin ole vielä ehtinyt käsitellä päivähoidon minussa herättämiä ristiriitoja ja angsteja. Puhumattakaan omista kuvioistani.

Taloon rantautui reilu viikko sitten ikävä flunssa, jonka ansiosta emme ole käyneet kauppaa lukuunottamatta missään. No eihän me muutenkaan käydä, mutta juuri mahdollisuuden rajoittaminen on minulle kaikkein ahdistavinta. Viikossa olen tavannut tasan kaksi aikuista - puolison ja paikallisen kulttuuripersoonan, kun kävin työkeikalla. Kulttuuripersoona virkisti. Puoliso ei.

Joka tapauksessa, huomasin kaipaavani "vertaistukea" (olen surullinen sanaparan kokemasta inflaatiosta) uuteen, omaan elämänvaiheeseeni. Välitilaan, jonka aikana ja jälkeen olisi tehtävä päätöksiä, aloitettava järkevä työnhaku, jonkinlainen muutosprosessi johonkin pysyvään. Tavoitteena siis päästä pois välitilasta, pysyvään tilaan, joka ei olisi liian kuormittava, taloudellisesti vakaa ja mielellään mahdollisimman onnellinen. Hylkäämättä niitä onnellisia, joiden vatsoissa kasvaa uusia, hauskoja vauvoja. 

Ist da jemand?

9.9.2013

Kuvitus

Ei ehdi, ei kerkee - tosin kohta ehtii ja kerkee.

Täytin kolmekymmentä. Paukkuliini oli poikansa kanssa ainoa synttärivieras. Luuhattiin hiekkalaatikolla. Oli kivaa. Illalla join kaksi lasillista punkkua ja rutisin ikäkriisiä twitterissä. Menin nukkumaan vasta puoliltaöin. Kostautuihan se, ihan hirvee olo, sunnuntaipäikkärit ja lapsiperheen iltaisa tooooodeeeeellaaaa piiiiiitkäääää vierailu ottivat koville. Onneksi töissä voi ajoittain levätä.

Muutoin olemme luuhanneet metsissä. Kätköillä ja marjastamassa. Kun istuu perseellään suunnilleen kahdeksan tuntia päivässä, on pakko päästä iltasella pihalle. Taapero kulkee kätevästi liinassa, jos se hermostuu, voi sille tarjoilla marjoja naposteltavaksi ja äidin niskaan liiskattavaksi.

Tässä parhaat palat viime viikon luontoriennoilta:















Sain puolisolta synttärilahjaksi vaelluskengät. On muuten parhaat kengät mitä mulla on.

Hain oman alan tuöpaikkaa, jota en saanut. Olen helpottunut ja iloinen. Marraskuussa koittaa jälleen kotielo. Ei tarvitsekaan miettiä hoitokuvioita. Saadaan olla tyttären kera kaksin ihan rauhassa. Tosin saattaa olla, että se tarvitsee ihmislapsiseuraa (ei leikkiin, ei noin pienet vielä keskenään  leiki, vaan malliksi). Lapsi leikkii nimittäin ahkerasti koiraa - läähättää ja konttaustepastelee ja puskee päällään ihan kuten vanhemmat, karvaiset perheenjäsenensä.

Ei se muuten vieläkään öisin nuku, pönkeää seisomaan aina havahtuessaan, mutta kaiken kanssa oppii elämään.

8.1.2013

Pomppu

Lapsi tykkää pomppia. Äidin kädet eivät ihan hirvittävän pitkään jaksa pompottaa. Mutta pompottavat kuitenkin. Ystävä lupasi hyppykiikun. Saattaa olla, että olin joskus hiljaisesti vannonut, että sellaista ei ainakaan meille - kaikkea voi ainakin kokeilla. Olohuoneen katossa on jo valmiiksi varsin järeät koukut - arvelen, että edellisten asukkaiden aikana on myös pompittu ja keinuttu. Vuosikymmeniä en lähde veikkaamaan. Keinukin olisi hauska.

Vauvan loputtomalta tuntuva päästä-varpaisiin-valkoiseksi-rasvaus onnistuu hieman paremmin, kun sen kätösiin antaa hoitopöydällä pehmokisun ja ujeltaa itse miumau hyvällä falsetilla. Naurattaa aina. Vaihtoehtoisesti voi laulaa Pikku Papun laulut -levyltä opittuja biisejä. Malmsténit ei kelpaa, mutta yritän hiljalleen aivopestä. Onhan ne toisaalta aika depressiivistä kamaa.

Postilaatikosta on löytynyt tänä vuonna jo kaksi siemenluetteloa. Isoäidin kasvit on suosikkini. Istutuslaatikot pitää keväällä vääntää uusiksi ja haaveilen salaattiränneistä (ja siitä helvetin korkeasta aidasta, jolla naapurin kusipää saadaan pidetyksi omalla puolellaan ja mielellään myös poissa kyttäämästä tekosiamme). Olen myös vaellellut öisin pitkin ja poikin verkkoja löytäen aika mainioita TSI pihaleikkijuttuja. En osaa arvostaa tasaista nurmikenttää - kun on kerran piha, niin mieluusti sitä olisi kiva käyttää - erityisesti leikkeihin. Suunnittelu on siis hyvä aloittaa jo tammikuussa niin saa sinne toukokuulle (mikäli silloin jo lumi alkaa sulaa) hyvin kasattua painetta ja tavoitteita pihan suhteen.

Puoliso myöhästyi aamulla hiukan töistä, sillä meillä nukuttiin. Saattaa olla, että yön aikana lapsi ruokaili jopa neljä kertaa, mutta silti homma oli jotenkin rauhallista. Jos tuntuu siltä, että itselle uni maistuu ihan normaalisti, jätän lapsen nykyisin kainaloon nukkumaan. Siitä nyt voi mennä rikki ainoastaan meikäläisen selkä ja sekin on jo aika menetetty tapaus.

Parempi päivä, varovaisen parempi iho. Lapsi söi illalla hurjan kasan kaurapuuroa. Maistui, kun sekaan sotki teelusikallisen kookosöljyä. Sotku kiitettävä. Lusikoita lensi lattialle kahdeksan.

23.9.2012

Retkellä

Kävimme sunnuntain kunniaksi retkellä. Kotiseutumatkailu näin perheellisenä kiinnostaa, eli ensin googletettiin mitä lähiseudulla voi tehdä (ollaan kyllä molemmat näiltä kyliltä kotoisin). No ei juuri mitään. Kuvasin tuloksia. Olen aina ollut kehno kuvaaja.

Liberopörriäinen viihdyttää matkalaista. 

Annoin isännän ajaa. Kiristi kyllä vähän. Oma auto on vieläkin verstaalla. 

Pysähdyimme ensin Erittäin Salaisella Apajallani. Tyttären nukkuessa poimin ämpärillisen suppiksia. 

Perillä kohteessa huomasin heti, että sillan kaide on aivan järkyttävän vaarallinen lapsille. Närkästyin. 

Polun varrella oli aika siistejä vesijuttuja. 

Kotona seniorikissi oli testaamassa viihdekeskusta aka muovihirviötä. 


Hellalla on ehkä kymmenes kattilallinen omppusosetta muhimassa. Sienten perkaus on ihan yhtä hanurista kuin aina ennenkin. Kuivurikin surisee. Sen soisi olevan suuremman.

Oikeastaan aika loistopäivä. Uroskoirakin tuli panoreissultaan kotiin. Se sai elämänkumppaniltaan heti turpiin ja meni keittiön pöydän alle nukkumaan. Jäämme odottelemaan harvinaisen typeriä koiranpentuja. Niistä yksikään ei onneksi muuta tähän taloon.