25.12.2013

Tie

Opiskeluaikoina sain Kelalta piiitkän ja hartaan hakuprosessin (taisi mennä pari vuotta) päätteeksi lupauksen psykoterapiasta. Ainakin tuolloin homma toimi siten, että kahden vuoden ajan oli sitouduttava terapiaan kahdesti viikossa, kolmannen vuoden ajan viikottain. Terapeutin sai valita itse, mutta jokaisesta testisessiosta piti maksaa täysi hinta ja terapeutin olla luonnollisesti kelan hyväksymä.

En testaillut kovin paljon. Nappasin ensimmäisen psykodynaamisen, jolla oli vapaita aikoja. Ihan hyvä tyyppi, riittävän kuiva huumoriltaan.

Minulla meni kaksi vuotta ymmärtää, että isän juominen ei ollut minun syyni. Kaksi vuotta, kahdesti viikossa. Viimeisen vuoden tein kerran viikossa eroa semipaskasta avoliitosta.

Myöhemmin olen ymmärtänyt, että oli väärin esimerkiksi isoisältäni alkaa syyllistää minua isän juomisesta, oikeastaan siitä asti kun olin kahdeksan vanha. Isän työkavereiden minulle kymmenen vanhana laukomat kommentit olivat minua kohtaan väärin. Isä teki paljon vääriä asioita, mutta niin tekivät ihmiset hänen ympärilläänkin. Tulos ei ole järin ehjä.

Terapiassa minä en kyennyt syyttämään äitiäni. Ymmärrän nyt terapeutin yrityksen saada minut pohtimaan äidin roolia kuviossa, mutta en kyennyt. Olin vielä tuolloin hämmentävän lojaali. Äitihän teki kaikkensa, vai tekikö? Omasta mielestään varmaan teki. Minun mielestäni ei tehnyt, ei enää.

Terapiassa minä ymmärsin, että kaikki ei ole minun syytäni. Tilalle sain kaiken myrkyttävän katkeruuden ja vihan. Kyvyttömyyden käsitellä surua.

Olisiko sitten parempi syyttää edelleen itseä? Tekisikö se minusta tai perheestäni onnellisemman? Ehkä. Olisin ainakin helpommin käsiteltävissä, alistuva.

Katkeruus on eriskummallinen tunne. Se on yhtä aikaa voimaannuttava ja täydellisen lamauttava. Myrkkyä.

Paskaa joulua

Kun minä olin pieni olivat joulut jouluja. Aattona oltiin kotona, syötiin, pukkikin kai kävi. Joulupäivänä mentiin isän vanhempien luo, sitten tulivat myös serkut. Pukki vieraili jostain syystä uudelleen ja oli eri mies, puhui useimmiten samaa ärsyttävää hassuttelulässytystä kuin setäni. Tapanina vierailtiin koko suvun voimin isomummulla. Tai - tämä on arvio, joka perustuu hatariin muistikuviin ja aika kauan sitten plärättyihin valokuviin. Onnellista oli. Täytyihän sen olla.

 En osaa sanoa olivatko välit kireät jo alunpitäen vai kaarsiko kehitys kehnompaan suuntaan vuosien varrella, mutta noin suunnilleen kouluikäisestä, tai vähän vanhemmasta, alkoi sukulointi isovanhemmilla olla tuskaa. Yläkouluikään tultuani oli isän viinanjuonti jo niin hienolla tolalla, että äidin kanssa lähdettiin joulupäivänä sukulaisiin, isällä kun oli vatsatauti/ripuli/kuumetta/mitälie; pääasia, että tarina piti ja kaikki hymyilivät vähän vinosti. Siinä vaiheessa olivat isän veljetkin ehtineet jo hommata ruotsinkieliset muijat itselleen, joten kekkerit käytiin toisella kotimaisella. Hirveitä tilaisuuksia joka tapauksessa.

 Oli toki jouluja, kun vierailimme kaksin äidin siskon luona Helsingissä. Hänen lapsensa, minua kymmenisen vuotta nuoremmat, kiimailivat tavaran perään niin uskomattomalla ponnella, että vieläkin hirvittää. Toivelistat olivat uskomattomat ja niin oli huutokin koko aaton siihen saakka kun paketit sai avata. Muovin määrä ja lahjojen arviointi loksautti joka kerta suun ammolleen. Myöhempinä vuosina saimme tietenkin nauttia myös humalaisesta tädistä, joka kulki ympäri taloa nauttimassa ties mitä piilopulloistaan. Kotiin tullessa kämppä oli paskana ja faija sammunut.

Yläkouluikäisestä minä järjestin meillä joulun (mikäli emme siis olleet Helsingissä muovihelvetissä). Isä oli siitä hieno mies, että hän kinnasi kaksi viikkoa ennen joulua viinaa kaksin käsin, oli kuivin suin aaton ja jatkoi sitten menoa pitkälle loppiaiseen. Mikäpä sen rentouttavampaa. Äiti luuhasi luonnollisesti autuaassa pakopaikassaan töissä. Minä olin kotona, leivoin, piileskelin isää, ahdistuin. Itkin silloin kun kukaan ei nähnyt tai kuullut. Aattona lahjojen avaaminen oli vaivautunutta. Sen jälkeen alkoi odotus, milloin faija on riittävän kireänä, että korkki aukeaa. Kun kehtasi mennä nukkumaan, pääsi vihdoin myös itkemään.

Jouluun liittyy erottamattomana osana ahdistus. Eilen, aattona, minä olin niin ahdistunut, että vaikka kaikkeni yritin, pilasin jokaiselta joulun. Ahdistus on pimeää, mustaa mustaa mustaa, se myrkyttää kaiken. Se tekee puolisosta paskan ja laiskan miehen, äidistäni kusipään lehmän ja lapsesta ärsyttävän. Äitini kommentit: "Koita ajatella jotain positiivista", "Etkö ymmärrä, että pilaat joulun kaikilta", "Se on ollutta ja mennyttä mitä silloin oli", "Ollutta ja mennyttä", kulminoituivat siihen, että heitin hänet meiltä pihalle.

Kyllä, minä ymmärrän pilaavani kaiken. Kyllä, minä olen yrittänyt ajatella jotain positiivista. Se EI ole ollutta ja mennyttä. Se ei ole ollutta ja mennyttä, jos minä voin joka saatanan juhlapyhän koittaessa näin pahoin. Oman lapsen myötä, oma pahoinvointi eskaloituu. Ei luonnollisesti ole tervettä nähdä niin voimakkaasti itseään pienessä, mutta ei sitä voi oikein väistelläkään. Pahinta on, kun tietää tekevänsä väärin kaikkia kohtaan, muttei tunne vaihtoehtoakaan. Minne mennä jouluaattona pois perheen tieltä? 

En usko, että pimeäämustaamustaamustaakuristavaahelvettiä ymmärtää yksikään niistä, joiden joulu on ollut aina ihana perhetapahtuma tarkkaan toistuvine perinteineen. Niissä perheissä otetaan tälläkin hetkellä oikein urakalla valokuvia lapsista tonttulakeissa, ukista pöydän päässä, kuvat sitten heti joulun jälkeen teetetään paperisiksi printtifirman tarjouksella ja sitten muistellaan miten ihanaa oli. Toisaalta, miksi pitäisikään ymmärtää. Onnitteluni kaikille Teille.

Seuraava ehdotus on aina hoito: lääkitys ja terapia. Voin mielelläni esittää arvion, paljonko terapiaa irtoaa kotihoidontuella (n. 267€ kk). Korkeintaan 2,5 tuntia kuukaudessa, mikä nielee tasan tarkkaan koko rahan. Mikäli siis löytää kohtuuhintaisen, kelvollisen terapeutin. Se siitä. Lääkitykseen en jaksa puuttua vieläkään. Se siitä.

Lapsiperhe elää tasaista, aikataulutettua arkea. Me elämme aikataulua aavistuksen liian tiukasti, tosin minä en jaksa olla aina se, joka tekee ratkaisun joustamisesta, joten kello elää elämäämme. Jos joulu tarkoittaa vain tavallista pidempää viikonloppua, jolloin edes kaupat eivät ole auki, miten ihmeessä se pitäisi osata elää ihanasti, riemuiten, törsäten, laulellen ja ties-vittu-mitä. Samat naamat tavallista suolaisemman ruoan ääressä, kaikki minun vastuullani, kuten aina. Minulla on vastuu lapsen kulttuurikasvatuksesta, perinteistä, sukulaisista, päätöksistä, aikatauluista, kaikesta. Miten siitä tehdään juhla? Miten tehdään juhla jostain, joka toistuu joka ikinen päivä, ilmeisesti loputtomiin? 

Alkoholistiperheissä kasvaneille saisi jakaa pienet kouralliset mietoja rauhoittavia joulun alla. Näin vältyttäisiin monelta uudelta alkoholistiperheeltä ja rikotulta lapselta. Rikotuilta mieliltä.

Oikein hyvää joulua niille, jotka tietävät mistä puhun. Teille muille, oikein paskaa joulua. 

19.12.2013

Pään seinäänhakkaamisen taito

Joku saattaa muistaa, että angstasin hirvittävästi lähestyvästä 18 kk neuvolakäynnistä. Sain marraskuun lopulla varattua ajan ja päiväkin odottelun päätteeksi koitti. Preppasin puolisonkin komppaamaan kaikkea, mitä sitten valehtelen ja mies oli hyvin mukana.

Aamupäivästä oli puhelimeeni yritetty soittaa. Soittaessani takaisin päädyin kuuntelemaan puhelinvaihteenhoitajan vittuilua. Useamman yrityksen jälkeen minut tavoitti terveydenhoitaja, se vanhempi niistä, joka pahoitellen ilmoitti lääkärin sairastuneen.

Sairastuminen on aina toki kurja juttu, mutta oikein ymmärrettävää. Olen erittäin ryppyotsaisesti sitä mieltä, että kipeänä ei töihin saa mennä kukaan. Totesin, että selvä homma; katsotaan uusi aika sitten joskus. Eihän tämä nyt päivän päälle ole.

Terveydenhoitajalla olikin ässä taskussaaan. Hän tarjosi samalle päivälle, melkein alkuperäiseen kellonaikaan tapaamista toisen lääkärin kanssa, jonka nimi minulta valitettavasti meni ohi, mutta viittasi voimakkaasti itä-Eurooppaan. Kysyin vanhasta tottumuksesta, että puhuuko kyseinen lääkäri suomea. No ei puhu. Ruotsia kyllä ihan kelvollisesti. Hämmennyin ja totesin hoitajalle, että hei, minä olen suomenkielinen ja lapsikin on suomenkielinen. Vastaus oli, että sitten odotatte "jonnekin alkuvuoteen".

Yksinkertaistettuna tämä tarkoittaa sitä, että ruotsinkielinen lapsi saa kiireettömän lääkäriajan samalle päivälle, suomenkielinen lapsi odottaa yli kuukauden.

Otin yhteyttä sosiaali- ja terveysjohtajaan, koska olen paskapää.

Minä olen lukenut (nimenomaan lukenut, vaikka vihaan ks. verbiä kielenoppimisen yhteydessä) ruotsia koulussa, kuten kuka tahansa suomalainen. Olen kirjoittanut kielen keskipitkän oppimäärän oikein kelvollisesti lukiossa, yliopistossa suorastaan loistin virkamiesruotsin kursseilla. Minä en ole koskaan ymmärtänyt, että kieltä olisi pitänyt opiskella sen vuoksi, että voisin viedä lapseni neuvolalääkärille.

Joo, puoliso on ruotsinkielinen (oikeastaan kaksikielinen) ja puhuu (ajoittain) lapselle ruotsia. Joka tapauksessa siihen maistraatin lappuun on lapsen äidinkielen kohdalle ruksattu suomi. Se tarkoittaa käsittääkseni sitä, että meillä on oikeus palveluun suomeksi.

Onko oikein tarjota yhdelle (enemmistö-) kieliryhmälle kiireetöntä palvelua, jota toiselle (vähemmistö-) ryhmälle ei voida tarjota. Minun mielestäni ei ole. Katsotaan mikä on virallinen kanta.

En sitten taaskaan osannut antaa olla.

15.12.2013

Mikä pelastaisi työelämän?

Kävin alkuviikosta jo jokin aikaa sitten sovitulla työkeikalla lähikunnassa. Mukaan luvattu työpari ehti vaihtua useampaan otteeseen, mille en etukäteen jaksanut uhrata kauheasti energiaa - kaikki vaihtoehdot kun ovat kuitenkin tuttuja vuosien takaa ja ammattilaisia.

Ajoin paikan päälle sovittuun aikaan, asiakas odotti jo valmiina. Työpari saapui viime tingassa, jätti auton parkkipaikalla käyntiin (oli kuulemma huono lataus akussa) ja tiuski minut ensimmäisenä tieltään sivuun. No ei ollut ensimmäinen kerta, on otettu yhteen aiemminkin. Sisätiloihin päästyämme aloitti pari minun kyseenalaistamiseni. Minun olisi pitänyt hänelle selvittää asiakkaan läsnäollessa motiivimme olla paikalla, tarkka suunnitelma seuraavan tunnin osalta sekä mielikuvani ja vaatimukseni hänelle. Kun en osannut vastata täsmällisesti alkoi vittuilu ja silmienpyöritys.

Ei siinä mitään, minä kyllä hanskaan ihan pätevästi vittuilun ja osaan aukoa päätä takaisin hyvinkin samalla mitalla, mutta en asiakkaan edessä. Osaan toki, mutta mielestäni se on epäammattimaista ja tökeröä.

Koska vittuilu minulle, ammattitaitoni ja olemukseni kyseenalaistaminen, nolaaminen ja nöyryyttäminen eivät riittäneet, piti työparin vielä äidinkielellään ruikuttaa asiakkaalle olevansa kovasti flunssassa ja saapuneensa vain hyvää hyvyyttään keikalle, koska se oli muka niin tärkeä. Ruikutus ja ujellus päättyi vasta kun tiedustelin, miksi hän ei ollut ilmoittanut olevansa niin kurja ja kipeä. Olisin pärjännnyt oikein hyvin itsekseni. Oli kuulemma soittanut. Hiljeni, kun sanoin, että soita kuule seuraavalla kerralla suoraan mulle.

Tilanne rauhoittui kun työpari katsoi olevansa valmis ja poistui kotiinsa jättäen minut asiakkaan kanssa kahden. Myönnän, ettei työnteosta meinannut tulla enää mitään. Kun viettää päivät kotona kahden lapsen kanssa, horjuu ainakin minun itsevarmuuteni - oikeastaan välittömästi. Kun oikein alleviivaten kollegan toimesta varmuutta ja ammattitaitoa heilutetaan ja kyseenalaistetaan vielä lisää, on ihan helvetin vaikea saada koottua itsensä.

Työt tuli hoidettua. Sain jälkeenpäin kehuja, mikä on alalla harvinaista. Ihan kiva.

Keikalta läksittyäni otin ja soitin tilaajalle. He olivat pahoillaan ja lupasivat puuttua tilanteeseen. Kuten sanottua, vastaavaa on ennenkin ollut saman kaverin kanssa, mutta aikaisemmin aina puhelimessa tai työmaalla, ei kentällä ihmisten edessä.

Saman tien tuli kurja olo. Ihan perusmukavasta kaverista valitin. Jos minä kuitenkin otin ja reagoin yli? Enhän minäkään aina ole aurinkoinen ja ihana. No en tasan, mutta osaan käyttäytyä ihmisten ilmoilla.

Alan olla koko ajan enenevässä määrin sitä mieltä, että hiljalleen tulisi ehdottomasti siirtyä kokonaan määräaikaisiin työsuhteisiin. Kolme tai viisi vuotta kerrallaan, tasaisin väliajoin saisi miettiä uusiksi niin työntekijä kuin työnantaja, että toimiiko vaiko eikö ja jos ei toimi niin mitä tehdään toisin - vaihdetaanko hommia/työntekijää/työnkuvaa/jokumuumikä. Samoin todella monella alalla saisi saman tien siirtyä ainakin osittaiseen tulospalkkaukseen. Viimeisimmällä työpätkällä tuli nimittäin katsottua vierestä, miten vakituisessa työsuhteessa voi ihan rauhassa aika kovalla hinnalla levittää persettä, juoruilla, ostostella työajalla ja vältellä työntekoa kaikin tavoin. Anteeksi ranskani, mutta pisti vituttamaan ja pistää edelleen isosti.

Väitän, että suurimman osan työelämän ongelmista saisi korjattua hyvillä ja hommansa tasolla olevilla johtajilla. Sellaiset ovat ainakin Suomessa harvassa. Minulla on ollut yksi hyvä, kyvykäs, miellyttävä ja äärettömän pätevä pomo. Hän oli minua muutaman vuoden vanhempi nainen (ja pomoili etänä).

12.12.2013

Sosiaalistaminen

Nonniin, raskassoutuisella linjalla edelleen. Tosin parin vuoden takaiseen verrattuna olen suorastaan kepeä. Mielessä on jo jonkin aikaa pyörinyt pienen lapsen sosiaalistuminen, sosiaalistaminen - kehitys yksilöksi yhteiskunnassa ja kuitenkin kasvaminen osaksi yhteiskuntaa.

Mikäpä muu pohdinnan taustalta löytyisikään kuin syyllistyminen - osin syyllistäminen, mutta pääosin vanha tuttu syyllistyminen. Meillä ei edelleenkään ole kovin laajaa sosiaalista verkkoa, vaikka olemme puolison kanssa näiltä nurkilta kotoisin. Olen lähellä asuvista sukulaisistani väleissä ainoastaan äitini kanssa, enkä oikein ota selvää, mitkä kuviot ovat puolisolla vallalla oman perheensä kanssa. Tässä tulee aina piiriin myös ihanana perhejuhlana tunnettu joulu - voihan helvetti.

Lähiseudulla ystäviä on aika harvassa, ystäviä on toki, mutta sellaisia, joiden kanssa tavattaisiin lapset pääosassa on kuitenkin melko vähän ja näin talviaikaan kaikilla on vuorotellen joku räkävirus kiertämässä. En ole edelleenkään päässyt nauttimaan ainoastakaan kerhosta, avoimesta päiväkodista, lastentapahtumasta jne. Syyt ovat luonnollisesti moninaiset, mutta päälimmäisiksi nousevat oma laiskuus ja oma epävarmuus, mitäpä sitä kieltämään.

Olen miettinyt sitä, kuinka paljon alle parivuotiaan tulisi olla tekemisissä toisten lasten kanssa, saati toisten aikuisten. Alle vuotiaastahan tiedetään hyvin, että omat porukat riittävät mainiosti - radikaalimpien tulkintojen mukaan vain toinen vanhemmista on riittämiin. Alle parivuotiashan ei vielä osaa leikkiä toisten kanssa, leikki ilmeisesti leikitään porukassakin rinnakkain. Matkimisella on ihmislapsenkin kehityksessä valtava merkitys, hyvässä ja pahassa.

Teenkö minä nyt äitinä ja vanhempana väärin, kun lapseni on useimmiten yksin. Siis ainahan, joka ikinen sekunti, hänen vierellään on isänsä tai minä, mutta riittääkö lapselle se, että hän tapaa toisia lapsia keskimäärin muutaman kerran kuukaudessa. Oppiiko hän, ettei hiekkaa saa heittää toisen silmiin? Oppiiko hän, ettei toista saa lyödä? Oppiiko hän, että kaikki saavat leikkiä? Oppiiko hän jakamaan? Oppiiko olemaan?

Koiria ohjeistetaan sosiaalistamaan, tapaamaan toisia ja totuttamaan siihen, että muitakin hurttia ja kaikenlaista väkeä on olemassa. Alan hiljalleen kuitenkin hahmottaa sen, että lapsi ei ole koira. Ne mokomat ajattelevat eri tavoin. Vuotiaan lapsen ajatusprosessit kulkevat ihan eri sfääreissä kuin seitsemän vuotta sohvaani kuluttaneen koiran. No tietenkin, ne ovat eri lajia. Myönnän silti ajoittain hämmentyneeni.

Jos koiraa ei sosiaalista, siitä tulee epäsosiaalinen remmirähjä. Tuleeko ei-sosiaalistetusta lapsesta, joka viettää kaiken aikansa vanhempiensa kanssa myös remmirähjä? Tuleeko lasta sosiaalistaa johdonmukaisesti vai oppiiko se ihmisten väliset kuviot itsestään? Luonnostaan? Sisäsyntyisesti?

Lahjakkuuksiahan on erilaisia - yksi on huomattavan matemaattinen, toinen hanskaa kielet, joku on kuin kala vedessä ihmisjoukoissa. Voiko lapsesta, joka on ollut pienenä yksin - siis lapsena yksin - tulla sosiaalinen?

Minä olen ainut lapsi, mutta koen olevani noin normioloissa ihan kykenevä asiallisiin ihmissuhteisiin. Tämä mikäli ei ole pahempaa masennusputkea päällä. Nautin ihmisten seurasta, mieluiten tietysti hyvien tyyppien, mutta välillä pöljemmätkin kohtaamiset ajavat asiansa. Ilman ihmissuhteita ja kohtaamisia minä kärsin.

Olen ainut lapsi, mutta minut on tyrkätty päivähoitoon puolivuotiaana. Onko sillä vaikutus? Olin muuten lapsena kaikkea muuta kuin sosiaalinen. Olen ainut lapsi, mutta osaan aivan tajuttoman hyvin jakaa.

Työkeikalla tällä viikolla puhuin asiakkaan kanssa äitiä. Totesimme kumpikin olevamme äitejä, tarkensimme lasten iät ja sukupuolet. Jossain vaiheessa kohtaamista asiakas kertoi lähtevänsä työmatkalle ja pyytäneensä oman äitinsä lapsia hoitamaan, vähän pidemmän matkan päästä. Hän tarkensi myös, että on tärkeää, että lapset oppivat, että on muitakin turvallisia aikuisia kuin äiti ja isä.

No minähän takerruin. Oppiiko lapsi, jota pääosin omat vanhemmat ovat hoitaneet, että maailmassa on muitakin turvallisia aikuisia? Jos lastani ei koskaan hoida muut kuin minä tai isänsä, jääkö häneltä tämä oppimatta? Voiko lapselta jäädä tämä oppimatta? Voinko minä estää lasta oppimasta, että suurin osa aikuisista on ihan hyviä ihmisiä?

Onko lapsi koira? Ja miksi minulla on kysymysripuli?

Mun pitää ehkä hinautua kirjastoon. Saako kehityspsykologiaa suomeksi jostain e-kirjakaupasta?

8.12.2013

Aikuisen vaiheet

Kuten jo jokin aika sitten totesin, olen hiljalleen havahtunut siihen, että lähes jokainen vuonna 2012 lapsen saanut on jo ponnistanut lähtökuopista toiselle (tai n:nnelle) kierrokselle. Mikäpä siinä, lapsihan on aina iloinen asia. Samalla on tullut havahduttua siihen, että minun on jälleen haettava tässä vertaisjoukossa oma paikkani. Uusi lapsi tuo uuden elämänvaiheen - meille ei uutta lasta ole tulossa, vaikka välillä haaveissa sellaisen perään huokailenkin. Toisaalta, meillä ei varsinaisesti esimerkiksi ikä ota vielä pahemmin vastaan, kai se jättää pelivaraa - mene ja tiedä.

Iloisten uutisten keskellä olen hiljalleen tullut siihen tulokseen, että minulle on jäänyt tässäkin suhteessa kummallinen olo. Kun on vihdoin selvinnyt vauvavuodesta, joka kaikessa hämmentävyydessään ja uutuudessaan (puhumattakaan muista vivahteista) oli ilman muuta raskas, käynyt nuuhkimassa aikuisten maailmaa työelämässä ja palannut takaisin kotiin - lillumaan omituiseen tilaan loman, työnhaun, arjessa selviytymisen ja elämän (lopullisen) järjestämisen välille, on uusintakierrokselle lähteneiden keskellä aika yksinäinen olo. Pitäisi tehdä päätöksiä töiden, koulutusten ja muiden - elämään aika voimakkaastikin vaikuttavien elementtien suhteen, mutta kuten sanottua - lillun, kunnes lapsi on mielestäni päivähoidon aloittamisen minimi-iässä. Aikaa on siis ensi syksyyn.

 Minun on jostain syystä varsin haastavaa perustella itselleni, sallia itselleni lilluminen. Ei kerry eläke, ei kerry juurikaan työkokemus, taloudellisesti on toki tiukahkoa, mutta toistaiseksi tullaan toimeen. Saako kotonaolosta sitten nauttia? En kysy, voiko kotonaolosta nauttia, vaan nimenomaan - saako.

Kieltämättä olen saanut itseni kiinni miettimästä, että olisihan tämä oleskelu paljon järkevämpää jos olisin raskaana. Seuraavaan hengenvetoon olen tuntenut kuristavan otteen kaulan ympärillä - ei saatana jos täällä kotona pitäisi olla oikeasti vielä vuosi tolkulla. Ote helpottaa, kun saa ajatella, että päivähoitohakemus on jätetty, siinä on päivämäärä, jonka mukaan voidaan todennäköisesti toimia, ja jos ei voida, niin sitten laaditaan (siis minä laadin) varasuunnitelma tai kiertotie. Hengitystäni huomattavasti avaa se, että edessä häämöttää päivämäärä. En tosin ole vielä ehtinyt käsitellä päivähoidon minussa herättämiä ristiriitoja ja angsteja. Puhumattakaan omista kuvioistani.

Taloon rantautui reilu viikko sitten ikävä flunssa, jonka ansiosta emme ole käyneet kauppaa lukuunottamatta missään. No eihän me muutenkaan käydä, mutta juuri mahdollisuuden rajoittaminen on minulle kaikkein ahdistavinta. Viikossa olen tavannut tasan kaksi aikuista - puolison ja paikallisen kulttuuripersoonan, kun kävin työkeikalla. Kulttuuripersoona virkisti. Puoliso ei.

Joka tapauksessa, huomasin kaipaavani "vertaistukea" (olen surullinen sanaparan kokemasta inflaatiosta) uuteen, omaan elämänvaiheeseeni. Välitilaan, jonka aikana ja jälkeen olisi tehtävä päätöksiä, aloitettava järkevä työnhaku, jonkinlainen muutosprosessi johonkin pysyvään. Tavoitteena siis päästä pois välitilasta, pysyvään tilaan, joka ei olisi liian kuormittava, taloudellisesti vakaa ja mielellään mahdollisimman onnellinen. Hylkäämättä niitä onnellisia, joiden vatsoissa kasvaa uusia, hauskoja vauvoja. 

Ist da jemand?

4.12.2013

Kasvot

Olen ollut viime aikoina hämilläni ilmeisen yleisesti vanhempien (no äitien) kesken vellovista asetelmista. Kaikki lähti tietenkin siitä, että olen lueskellut vanhan koulukaverin pitämää blogia, lähinnä huvittelumielessä - lähdekritiikitön paasaus kun aina välillä hymyilyttää. Ajoittain tekee hyvää, kun saa vähän vihastuttaa omaa verta.

Olen aina ajatellut, että yksi keskeinen ihmisen eläimestä erottava tekijä on se, että eläin pitää huolta omista jälkeläisistään, mutta ihminen osaa pitää huolta myös toisen jälkeläisistä. Muutamaan otteeseen olen erinäisten tekstien äärellä (on niitä muuallakin kuin viittaamassani laarissa) olen ollut syvän hämmentynyt siitä aggressiosta, millä kirjoittajat suhtautuvat toisten lapsiin ja toisiin vanhempiin. Jos kirjoitetaan, että omaa lasta muksiva tenava saa kyllä ansionsa mukaan ja tuta, niin mitä helvettiä?! Suhtaudutaan väkivaltaisesti toisiin lapsiin?! LAPSIIN!? Saahan niin toki ajatella, harva asia on niin kamalaa, kuin että omaa lasta sattuu, mutta jossain välissä olisi ehkä syytä muistaa painaa sitä jarrua. Ei se helppoa ole, meikäläisen itsehillintä on surkeimmasta päästä, muttatota. Huhhuh.

Muutaman kirjoituksessa olen nyt sitten aihepiiriin törmännyt. Koska käytän puhelimesta bloglovin'ia, joka pyörittää tekstit luettavaksi pienempinä raakaversioina, luen harvemmin keskusteluja (ja kommentoin itsekin harvoin). Ylipäänsä vältän keskustelujen lukemista, oli kyseessä sitten hesari, iltapäivälehti tai jokin verenkiehutusblogi. Vapaa kommentointi erityisesti uutistekstien yhteydessä harvemmin tekee kovin hyvää, useimmiten vain pahoittaa mielensä.

Noh, luin sitten muutaman kirjoituksen kommentit. Hämmennyin lisää. Suurehko joukko - myönnettäköön, että hyvin homogeenistä porukkaa - on tosiaan huonosti kärjistettynä sitä mieltä, että toisten lapset ovat kauheita, kiusaavat ja vanhemmat ovat paskoja eivätkä kasvata, ohjaa saati rankaise lapsiaan oikealla tavalla. Samalla syytetään usein "vapaata kasvatusta", josta en ole vielä koskaan löytänyt hyvää määritelmää. Ilmaisua käytetään varsin tehokkaasti siellä sun täällä, aina kun on kyse lapsista ja käytöksestä, mutta voisiko joku selittää mitä se on? Onko se jokin "kasvatussuuntaus" kuten vaikkapa kiintymysvanhemmuus?

Koen myös outona sen, että lapseus - se, mitä lapsi on, tuntuu olevan hirveän hukassa monelta. Lapsi on lapsi, eikä miniaikuinen. Lapsi tarvitsee ilman muuta ohjausta aikuisilta, lähimmin vanhemmiltaan, mutta tarpeen vaatiessa myös toisilta aikuisilta - iän myötä toisia aikuisia tulee toki koko ajan enemmän mukaan. Alle kaksivuotias tuskin tietoisesti harjoittaa järjestelmällistä kiusaamista. Maailma on pullollaan tutkittua tietoa ikäkausista, kehityksestä, oppimisesta - todellako sitä vain harva lukee? On kauhean surullista, jos oma ajatusmaailma toimii siten, että oma lapsi on lapsi, toisten lapset laskelmoivia pikkuaikuisia ja toiset aikuiset välinpitämättömiä.

Lastenpsykiatri Janna Rantala totesi hirveän hyvin jossain (mitä en tähän hätään perhana löydä), että aikuisen tulisi toisen lasta ojentaessaan muistaa säilyttää lapsen kasvot. Se oli mielestäni hirveän hyvin sanottu.

On toki välinpitämättömyyttä, ajattelemattomuutta ja osin puhdasta pahuuttakin, puhumattakaan tyhmyydestä (viittaan nyt aikuisiin). Keskustelin jokin aika sitten ystäväni kanssa, joka toimii erityislastentarhanopettajana. Hän oli työssään törmännyt pieneen, pelokkaaseen erityislapseen, jonka vanhemmat ovat antaneet lapsen katsella telkkarista aikuisten vampyyriohjelmaa, joka pyörii Foxilla. Ajatuskin itkettää.

Kun itse vetää ajoittain oman vanhemmuutensa kaikkine ulottuvuuksineen ihan yli laidan kiintymyssuhdesyyllistymisineen, niin on se toinenkin ääripää. Tietenkin on. Olisi ihan hirveän nastaa olla täydellinen. Onneksi lapseni on.

29.11.2013

Lomalla

Enpä olisi uskonut, mutta alan tottua. Oletan, että olotila on väliaikainen; en ole niin naiivi, että uskottelisin itselleni taivalluksen jatkuvan tasaisena. Joka tapauksessa, on oikeastaaan ihan nastaa, kun aamupäivisin voi heräillä rauhassa, touhuta rauhassa, siirtyä pihalle rauhassa, puistossa sitä vasta saakin olla rauhassa, lapseen ruokaa, lapsi unille ja hiki itselle niskaan. Tai töitä jos niitä on, viime aikoina ei ole juuri ollut. Sekin on ihan hyvä. Joulukuussa arvatenkin saan työn puolesta hypätä minkä ehdin.

Ettei nyt vallan seesteiseksi menisi, olen toki hakannut päätä seinään, en kai muuten olisi minä. Maanantaina varasin lapselle sen kauhulla odotetun 18 kk neuvolan. Täti puhelimessa oli ihan vieras, tiedusteli olemmeko käyneet lääkärissä Björnillä vai Gun-Majlla (muutin ovelasti nimet aidossa hengessä). Kerroin, ettei kummallakaan, vaan sillä suomenkielisellä naisella. Hän ei kuulemma ole enää töissä (good for her), mutta sain valita tarjotuista vaihtoehdoista. Pyysin suomenkielentaitoista, mutta sitä ei täti voinut taata. Vittuilin vain vähän, eli alan kai olla aika zen.

Torstaina sain jonkun kohtauksen, mikä liittyy kolmekymppispapan jälkimainingeissa syntyneeseen ällötiputteluun ja syöpäkauhuun. Soitin uhkarohkeana TK:n ajanvaraukseen, että nyt tuo raskausaikana lervahtanut luomi minusta pois. Puhelinneuvojatäti oli kauhean kannustava ja antoi ajan tammikuun loppupuolelle. Kerroin, että en sitten aamusta pääse tulemaan yksin, tulen taaperon kanssa. Ei kuulemma haittaa, aika kun on hoitajalle, ei kestä kauemmin kuin viisi minuuttia. Tiedustellessani, että hoitajako tuon möllykän pois leikkaa, ei kuulemma. Hoitaja katsoo luomea ja arvioi päästetäänkö minut toimenpidejonoon. Olen edelleen aika zen.

Tänään on älä osta mitään -päivä, mutta on pakko mennä markettiin. Siellä sitten kiemurtelen taas ristiriitaisuuksissani ja nuuhkin kaikkea muovikrääsää, mitä vähän tekisi mieli, mutta ei kuitenkaan yhtään. Tekee mieli hommata lapselle joulukalenteri, jos se vaikka salamyhkäisesti tajuaisikin joulusta jotain. Saako muilta kuin partiolaisilta karkitonta, lelutonta tai krääsätöntä kalenteria? Mistä minä löydän partioilaisen?

Leivoin eilen pullaa, koska oli tylsää. En edes tykkää syödä pullaa. Äitini jaksaa aina intoilla lukemastaan tutkimuksesta, jonka mukaan pullantuoksu luo lapselle turvallisen olon. Lapsi maistoi epäluuloisena palastaan ja tarjosi loput isälleen. Toivottavasti sillä oli turvallinen olo.

26.11.2013

Lammas

Humis goes ruokablogi. Bitte!


Lammasmössö - on nampskia.

Puolisen kiloa lammasta (paloiteltua).
Vehnäjauhoja 1-2 rkl
Kolme sipulia
Valkosipulia niin monta kynttä kuin tohdit
Pari porkkanaa
Hedelmiä, kuivattuja tai tuoreita. Itse olen käyttänyt tuoretta omenaa, banaania ja päärynää. Kuivattua mangoa. Yhteensä noin viiden hedelmän verran.
Curry-jauhetta - reippaasti
Curry möhnää (punaista) - 1-2 rkl, riippuen sortista. Käytän markettikamaa.
Tomaattipyre 2 rkl
Kookosmaitoa pikkutetra
Vihreitä linssejä
Suolaa/pippuria/muuta olennaista
Vettä

Päälle: cashew pähkinöitä ja tuoretta korianteria. Kaveriksi naan-leipää. ja tietysti Litilistä turkkilaista jogurttia!

1. Laita uuni päälle. 175 astetta. Ota hellan viereen pata.
2. Ruskista lammas käyttämässäsi rasvassa paistinpannulla. Itse käytin voita. Ruskistettu lammas kipataan pataan. Sen päälle ripotellaan 1-2 rkl vehniksiä. Paistinpannun pohjalle olen kaatanut pari desiä vettä ja ne pannun kautta pataan.
3. Sipulit pannulle. Valkosipulit perään, mutta ÄLÄ polta niitä. Tulee kauheita jos kärähtää ja vituttaa. Kun sipulit ovat aikansa kypsyneet, perään porkkanat ja hedelmät ja mausteet, tomaattipyreen kera. Vettä päälle pari desiä, jotta pääsee muhimaan.
4. Kookosmaito sekaan. Kannattaa maistella onko miten makeaa. Onhan se. Kun sössö näyttää hyvältä, kaadetaan se padassa odottavan lampaan päälle.
5. Sekaan sopii laittaa myös linssejä. Kuivat on syytä toki huuhtoa hyvin. Isketään pataan haluttu määrä. Toki voi käyttää myös valmiita tetrasta. Nekin toki huuhdottuna.
6. Pataa hämmennetään ja hymyillään tyytyväisenä. Pata sisältöineen sujautetaan uuniin vähintään 1,5 tunniksi. Pidempäänkin saa mieluusti olla, hätäillä ei tarvitse.

Valmiin mössön päälle rouhittuja pähkinöitä ja silputtua korianteria. Hyvää riisin kera, mutta riisiin hiljattain kyllästyneenä vedettiin naanin kanssa. Jogurtti tekee nampskimmaksi.

OBS! Mössö paranee lämmitettäessä sitä uudelleen ja uudelleen ja uudelleen.

Penskan annos. Ei jogurttia. 

Edit. Kuva meinas unohtua! Kauheeta.

24.11.2013

Muuri

Kotiäidin yksinäisyys ei ole mikään uutinen. Siitä on puhuttu, on mietitty ja analysoitu ja keksitty ties mitä luonnollista ja keinotekoista ratkaisua. Kuten taannoinen yritykseni kipaista kerhoon. Olen sittemmin luovuttanut.

Tässä päivänä muutamana osuin hurttaa aamulla lenkitellessä lähipuistoon, tosin siihen vielä onnettomampaan, jossa emme yleensä käy. Sidoin koiran puiston liepeille puuhun ja vapautin lapsen liinasta. Suunnattomasti olen muuten viime aikoina hämmentynyt siitä, että puistoissa saattaa törmätä toisiin ihmisiin. No niin kävi. 
Paikalle saapui minua jonkin verran nuorempi nainen kolmivuotiaan poikansa kanssa. Tytärtä toisten lapset kiinnostavat, on ilmeisesti jännittävä tarkkailla varsinkin isompien touhuja. Hurtta kävi tapansa mukaan haukkumaan ja kerroin naiselle, että voimme lähteä pois jos häiritsee, kyllä se kohta lopettaa. Nainen itse ehdotti, että he voivat pojan kanssa silittää koiraa josko se sillä hiljenisi. No hiljenihän se. 

Vähän siinä juteltiin minkä ikäisiä lapset ovat ja asutaanko lähellä ja onko muita elukoita kodeissa jne. Minulle jäi vaikutelma, että nainen on hoitanut poikaansa kotona jo sen kolmen vuoden ajan eikä nyt suoranaisesti ryve sosiaalisissa kontakteissa. 

Missä vika? Jonkun pulssi saattaisi jopa kiihtyää orastavasta sosiaalisesta suhteesta! Äitikaveri! Seuraa! Puistoseuraa! Kahviseuraa!? Kotiinkävellessä huomasin, etten ollut edes ajatellut kohtaamisen koskaan toistuvan. 

Kieli. Me puhuimme eri kieliä. Minä kieltäydyn kategorisesti puhumasta vapaa-ajalla ruotsia (muun muassa koska olen kusipää). Nainen puhui kyllä suomea, samaan tapaan kuin minä ruotsia, ihan hyvin, ei siinä mitään. Olisin sulattanut ihan mielelläni senkin, että hän olisi puhunut omaa äidinkieltään. Ei siinä mitään vikaa ole, niinhän minäkin teen. 

Omalla tavallaan järkytyin, kun tiedostin, miten syvällä kielen erottava vaikutus minussa on. Minä olen saatana sentään lingvisti. Hanskaan liudan puhuttuja, kirjoitettuja ja viitottuja kieliä. Kaikessa työssäni olen aina eri muodoissaan työskennellyt juuri kielen kanssa. 

No kielen kaverihan on kulttuuri. Jostain syystä muualla Suomessa tunnutaan korostavan sitä seikkaa, että suomenruotsalainen kulttuuri on omanlaistaan ja sitä on vaalittava. No täällähän sitä korostetaan myös, mutta samalla hyssytetään, että ihan se on samanlaista kuin suomalainenkin kulttuuri. En asetelman taustatekijöihin tässä puutu, mutta näin joka tapauksessa on. 

Mitä kulttuuri sitten on? Määritelmiä on monia, enkä perkele niihin todellakaan sukella. Jos kiinnostaa, niin aiheesta on internet pullollaan valaisevia artikkeleita. Joka tapauksessa, kulttuuri on kielisidonnainen, kieli on kulttuurisidonnainen ja sen kylkiäinen on aina tapa kommunikoida, kaikkine ulottuvuuksineen lausutusta nonverbaaliseen. Minä koen, etten hanskaa suomenruotsalaista kommunikointitapaa, koodia, small talkia, ties mitä. Näkymätön muuri on aika hurja, enkä sen yli ole pyristelemässä. Osin syynä on myös se, että olen tällä seudulla kasvanut ja oman kieliryhmän rajat ovat olleet selvät - ne on osattu myös eri ryhmistä väärään suuntaan pyristelijöille osoittaa. 

On aivan käsittämätöntä, että me: kaksi pienten lasten äitiä, samalla asuinalueella, samassa kaupungissa, periaatteessa samassa tulotasossa, mahdollisesti hyvinkin samankaltaisella taustalla olemme niin hirvittävän erilaisia. Minulle ei tullut mieleenkään kutsua naista poikineen vaikka kahville. Minulle ei tullut mieleenkään esittää hänelle ainuttakaan kysymystä. Miksi minä koen enemmän yhteyttä naapurikorttelin somaliäidin kanssa? Johtuuko se lopulta siitä, että me olemme molemmat vähemmistöä? 

Loppujen lopuksihan taustalla on jotain opittua. Missä vaiheessa minä olen oppinut, että me olemme erilaisia? Missä vaiheessa olen oppinut, että kommunikointitapa on erilainen? Maailmankuva on erilainen? Koodi on erilainen? Missä se erilaisuuden rikkaus oikein on? Haluanko minä siirtää tämän käyttäytymis- tai ajattelumallin lapselleni? Miten vältän mallin siirtämisen? 

Revitty muuri. 


Kulttuurieroista jännittävimmin esimerkein kirjoitti hiljan myös Yksis

23.11.2013

Yksiksen jouluykstoista

Hiljattain sain aikaiseksi raapaista kasaan Petran haastamana 11-teemaisen pläjäyksen. No samalla rykäyksellä haastettu Yksis otti ja päätti omien sanojensa mukaan kiusata Humanistia lisää. En kyllä perhana ala keksiä uutta yhtätoista faktaa ihanasta itsestäni, edellisetkin oli ihan onnettomia. Kivan jouluteemaisia olivat Yksiksen kysymykset kyllä, joten niitä pohdin ihan ilolla.

Valmiina? Lähtee:

1. Lempi joululaulusi? Ilman muuta Lennonin War is over / Happy Xmas. Tässä.

2. Koska joulua saa alkaa fiilistelemään? Mä yritän aina ehtiä ajoissa, mutta meillä on naapuri, joka iskee marraskuun eka päivä jouluvalot päälle, aina. Onneksi ne on ihan tyylikkäät valot, on meinaan naapurustossa vilkkuvat neonperkeleetkin. Myönnän, että pihassa on valot jo omppupuissa sa syreenipuskissa. Fiilistely alkaa hiljalleen, itse aatto on melkoinen antikliimaksi.

3. Jouluvaloja? Värejä vai pelkkää valkoista? Katso edellinen. Valkoista kiitos, ehkä korkeintaan kellertävää - ulkovaloissa. Sisällä meillä on puolison kotikylälle perinteinen tähtihässäkkä, joka värikkäänäkin on ihan okei. Pitääkin muistaa ostaa uudet kuusenkynttilät, edelliset on hukkuneet jonnekin, viime vuonna kuusessa oli jotkut aattona ostetut hätäratkaisut, jotka taisi olla -70 %.

4. Mitä syöt jouluna? Kalaa? Kinkkua vai kalkkuna? Syön kaiken. Mä tykkään kaloista. Syön mielelläni lipeäkalaa ja lohia, sillejä en syö. Kinkku on ollut tapana hankkia, yleensä aina luomu. Kalkkunaa ei perheessä ole ollut, paitsi sinä jouluna, kun tätini silloinen muslimipuoliso oli broidinsa kanssa meillä kylässä (olin aika pieni tuolloin). Oli sitten kulttuurisensitiivisesti hommattu jumalattoman kokoinen kalkkuna ja häveliäästi pikkuinen kinkku. Jätkät veti sen kinkun ja me syötiin sitä kalkkunaa pakkasesta pitkälle kevääseen.

5. Glögiä, skumppaa, kotikaljaa vai jotakin muuta jouluina? Jotain muuta. Meillä ei ole oikein koskaan alkoholi kuulunut joulupöytään (sattuneesta syystä). Eikä ole sitten aikuisiällä edes omassa kodissa tullut hankittua esmes viiniä ruoan seuraksi, kun ei tuo puoliso oikein välitä. Julmustia juodaan, tosin sokerisena se ei mun makuun oikein ole. Vissyä tai pepsiä. Ehkä tumma bisse ennen unillekäymistä.

6. Miten teillä avataan lahjat? Yksi kerrallaan vai kaikki yhdessä? Kaikki yhdessä. Kun on saatu jaettua, auki ja ihmetellen.

7. Koska teille tulee kuusi? Vai tuleeko? Aito vai kopio? Tulee ja aito tulee. Ruikuttelin tuossa viikko sitten josko hankittaisiin joku komea muovinen, mutta ei kuulemma käy. Isäntä käy ihan itte hakemassa kuusen (en puutu siihen mistä). Yleensä jo pikkujoulukuusi muuttaa taloon. Lähempänä aattoa sitten se iso, jonka neulasia kaivetaan kaikkialta vielä pääsiäisenä.

8. Vietetäänkö joulu omalla perheellä vai suuremmalla joukolla? Oma perhe. Plus äitini.

9. Mikä on joulun kohokohta? Syöminen.

10. Saada vai antaa? Molemmat? No oikeastaan molemmat, onhan niitä lahjoja (niistä kai tässä on kyse, ehhehehehehehe, plääh) kiva saada. Hauska on myös hankkia tai tehdä. Useampana vuonna olen neulonut ja virkannut vinot pinot lahjoitettavaa, viime vuosina vähemmän. Puolisolle lahjojen hommaamista muuten vihaan. Olen yrittänyt herralle opettaa, että jos ilmaisee toiveen, on paljon suurempi todennäköisyys, että lahja on mieluisa. Ei mene perille, siis ostan turhia ja typeriä roinakasojen täydennyksiä.

11. Joulun tärkein perinne? Tämä on ehkä vielä vähän hakusassa. Joo, syödään, käydään kai haudalla, avataan paketteja jne. Joulupukkiasioita en ole jaksanut miettiä, voisiko sen skipata kokonaan. Mulla kun nämä viimeisimmät joulut on ottaneet aika koville, kuten yleensäkin kaikki juhlapyhät. Hankalaa. Kai ne perinteet luodaan nyt, sellaisiksi, että ne juuri meille sopivat. Ois kuitenkin kiva jos perinteet eivät liittyisi pelkkään telkkarinkatseluun.

Napatkaapa siitä joulukysymyksiä laareihinne! Pääsee näppärästi tunnelmaan!

20.11.2013

Ykstoista

Sain Haasteen Turkin Petralta. Siitä kiitokset. Vastaavan haasteen olen aiemmin vastaanottanut (huhtikuussa, prkl) K.Ärjyperältä ja mokoma on hautautunut luonnosten kätköön. Kiitokset nyt hänellekin, ja pahoitteluni hautautumisesta. Väännän jonkun hybridin.

Sääntöjä:
1. Kiitä haasteesta.
2. Kerro 11 faktaa itsestäsi.
3. Vastaa kysymyksiin.
4. Keksi kysymyksiä.
5. Haasta seuraavat 11 (ihan liikaa).
6. Kerro, että olet haastanut.
7. Ei saa haastaa takaisin.

Selvä.

Faktaa:
Tein eilen ihan järkyttävän hyvää lammaspataa.
Oon laihtunut kuluvan vuoden pääsiäisestä 20 kg. Nii.
Tuntuu siltä, että kaikki mun kaverit on raskaana tai tuore nyytti kainalossa.
En muista milloin olisin lukenut kokonaisen kirjan. Kaunokirjallisen tuotoksen siis. Mahdollisesti 5/2012.
Mun autolla ajaa täältä hanurista Helsinkiin yhdellä tankilla eestaas. Tekisi mieli vaihtaa uudempaan peliin, muttei ole rahaa ja vähän tuo syö.
Näissä faktoissa ei ole juuri päätä ei häntää.
Imetin viime yönä viidesti.
Faktojen sijaan mietin samalla mitä pitää hakea kaupasta ja mihin kauppaan mennään.
Käytän järkyttävän paljon aikaa turhanpäiväiseen someluuhaukseen.
Tekee kauheasti mieli neuloa koko ajan, mutta koen sen jotenkin vähäpätöisemmäksi hommaksi kodin raivauksen, loputtoman keittämisen taikka valittamisen rinnalla.
Mun mielestä on suloista, kun vanhukset puhuvat keittämisestä ruoanlaiton sijaan. 


Pärähdyksen kyssät:
1. Ärsyttävin sanonta? Niinq. Vaikkei se olisi edes sanonta, ei se kai olekaan, ärsyttää. Tapanani on joskus laskea monestiko vaikkapa töllön haastateltava lipsauttaa suustaan niinq. Sitten ujellan tuloksesta puolisolle.
2. Mistä vuodenajasta tykkäät eniten? Pidän alkusyksystä. Syyskuusta.
3. Karmaisevin komemuksesi kosmetiikasta? Käytän mielestäni varsin vähän kosmetiikkaa, muttatota. Taisin pestä joskus tämän suurehkon hiushässäkkäni jollain paskalla elvitaalilla, oikein hoitavalla. Marseillesaippuaan tottuneella pehkolla meni oikeasti vuosia toipuessa.
4. Lempiruokasi ja sen resepti? Viime aikoina olen ollut suorastaan hullaantunut linssikeittoon, juurikin Petran yllyttämänä. Resepti löytyy tästä.  Sen verran olen muokannut, että ujutin sekaan porkkanoiden kaveriksi myskikurpitsan. Voi saatanaa, että on hyvää!!!
5. Mikä asia nauratti viimeksi? Vanha kissa rentoutui puolison sylissä. Rentoutuessaan kissa piereskelee. Jokainen joka on joskus ajautunut kissan ilmavaivan läheisyyteen tietää miksi nauroin. Pieruhuumori naurattaa.
6. Mikä on mielestäsi paras (lasten)kirja? Meillä on viime aikoina luettu kymmeniä ja taas kymmeniä pahvikirjoja. Haaveilen, että vielä joku päivä siirrytään ihan liparepaperisiin. Niistä olen ihaillut Pikku Papun Lauluja, joita meillä on kuunneltu jo paljon. Siitä tykkään ja hyvä se on. Kauniit kuvatkin.
7. Milloin keksit parhaat ideasi? Ehkäpä aamuisin. Joskus öisin, tosin silloin ideani ovat jokseenkin ankeita. Parhaat kai aamuisin.
8. Löhöily vai aktiviteettiloma? Aktiviteetti, ei tosin mikään hiihto, koska hiihtäminen on kauheaa. En osaa olla rannalla, ahdistun. Huvilalla voi toki löhöillä, muttei kauaa, koska siellä on myös työleiri. Aktiviteettiloma Keski-Euroopassa. Jes.
9. Mitä urheilulajia suosittelet sohvaperunalle? No enpä tiedä, mutta itse käytän tätä. Kliklik - kuinka pahan hien haluaa niskaan. 
10. Oletko koukussa johonkin telkkariohjelmaan? Mihin? No en oikeastaan ole. Jos ei töllöstä tule mitään kun sen eteen lysähdän, tiiraan kohta puhkikuluneita Simpsoneita tai Futuramaa.
11. Järjestys vai kaaos? Ehdottomasti kaaos.

Petran kysymykset:
1. Paras asia mitä sinulle on tapahtunut tänä vuonna? Varmaankin työpätkä.  Sai uskomaan itseeni edes hiukkasen ja osoitti, että toivoa on vielä.
2. Oletko mieleisessäsi työssä tällä hetkellä? Pidin kamalasti työstä, jota tein taas kerran pätkän. Sitä voisin tehdä kyllä. Pidempäänkin. On oikeasti aika siistiä voida sanoa, että olen hyvä työssäni.
3. Viimeisin hankintasi kotiin? Ostin sunnuntaina marketista eteiseen kynnysmaton.
4. Panostatko joulun viettoon? Tuskin. Aika pienimuotoisesti varmaan mennään tänäkin vuonna. Lapsi toki alkaa jo tajuta enemmän, mutta arvelen, että joulupukit sun muut saavat jäädä edelleen väliin. Ruokaa paljon ja riittävästi lepoa.
5. Päivän paras hetki? Kun lapsi on nukahtanut päiväunille ja on 1,5 tuntia aikaa tehdä ihan mitä vaan.
6. Luottoreseptisi? Jos kaikki toivo on menetetty: uunivuokaan riisiä ja vihreitä linssejä, vettä päälle. Päälle mielellään semieettiset broilerinkoivet, marinoimattomat - tai pestyt. Uuniin --> 200 astetta, tunnista puoleentoista. Helppoa, halapaa, ihan kohtuuhyvää ja riittää kahdelle aterialle. Jämät voi wokata.
7. Mieleenpainuvin kirja tältä vuodelta? Kunpa sellainen olisi. En ole onnistunut lukemaan juuri mitään, puoleentoista vuoteen.
8. Keräiletkö jotain, jos niin mitä ja miksi? En keräile tietoisesti, mutta mulla on aivan järkyttävät kasat lankaa. Kaikissa väreissä ja paksuuksissa ja materiaaleissa, muttei koskaan juuri sitä sopivaa.
9. Kotisi paras paikka? Olohuone. Se on aina syvähkössä kaaoksessa, mutta tykkään siitä kovasti.
10. Katsotko telkkaria, jos niin mitä? No aivottomana niitä Simpsoneita ja Futuramaa. Teemalta muuten tulee mahtava ysäriohjelma maanantaisin! Kauheesti tykkäsin ja nyökyttelin niskan kipeäksi nostalgioissani kun satuin osumaan yhdeksän jälkeen apajille.
11. Joululahjatoiveesi? Haluaisin hyvät, vedenpitävät ulkoiluhanskat. Ja hyvää mieltä, sillai, että lomat eivät aiheuttaisi päätähalkovaa ahdistusta.

Mun kysymykset:
1. Mitä haluaisit opiskella? (Kaikkihan jotain haluaa vakka olisi kuinka maisteristohtoris).
2. Mitä tekisi mieli syödä?
3. Muovikuusi, aito vai ei ollenkaan?
4. Lanttu vai porkkana?
5. Mikä on kaikkien aikojen paras leffa?
6. Mikä on nolottanut viime aikoina?
7. Mikä mahtaa olla aikakauslehdistä suosikkisi?
8. Luetko sanomalehtiä? Siis printtinä?
9. Mitä neuloit/virkkasit viimeksi?
10. Kuka on vaikuttanut sinuun kaikkein eniten elämäsi aikana? Miksi?
11. Miten marraskuusta selviää hengissä?

No yhtätoista en haasta, mutta perinteisesti kyllä muutaman. Erittäin perinteisesti. Pomps, pallo pompahtaa: Tylsyys, Mirgga, Paukkis ja Juno. Jäikö joku ilman?

12.11.2013

Yritys

Olen jo useamman viikon suunnitellut hyökkäystä paikallisen seurakunnan perhekerhoon. Kynnys on ollut aavistuksen matalampi kuin kunnallisen avoimen päiväkodin suhteen, käytännössä yksikielisyyden ja muutaman vakiokävijän uupumisen ansiosta.

Jostain syystä lapseni herää yleensä aina seitsemän maissa, mutta tiistaisin, kun kerhoa järjestetään, myöhemmin. Arvelen, että lapsellani on ollut jotain parempaa metatietoa, mitä minullakin tietenkin epäilyjeni kanssa toki on taskut pullollaan - no tämän kerran yritin olla kuuntelematta itseäni.

 Pistimme aamulla töpinäksi. Totesin, ettemme millään ehdi tasan yhdeksäksi paikalle, mutta oletin, että toiminta on drop in-tyyppistä. Maleksittuamme kotona aikamme, arvelin, että minä en kestä olla koko päivää kotona, lähtetään yrittämään.

Mikä näissä lasten talvihaalareissa on muuten sen hihan lumilukon funktio? Saako siitä käden läpi ilman väkivaltaa? 

Tunnetusti lasten pukeminen on hauskaa hommaa. Saatuani lapsen autoon ja hätisteltyäni vielä kaivinkoneen tieltämme (kadulla on viemäriremontti) ajoin pääkallopaikalle. Arvelin kyseessä olevan vain lyhyen siirtymän, joten en ottanut liinaa tai reppua matkaa. Sehän kostautui.

Kiersin suurehkon rakennuksen niin ulkoa kuin sisältä useampaan otteeseen. Puhelimen appsin mukaan matkaa kertyi vajaan kilometrin verran. Löysin kolme ruotsinkielistä perhepäivähoitajaa tms., mutten suomenkielistä perhekerhoa. Käsin jopa kansliasta tiedustelemassa, että missä tämä luvattu autuus mahtaa sijaita, en kuulemma ollut ensimmäinen kysyjä. Ei löytynyt ohjeillakaan.

Topattu lapsiparka edelleen kainalossa palasin autolle ja ajoin kotiin. Ihan suoraan sanottuna ajoin kotiin itkemään. Kynnys lähteä edes yrittämään oli oikeasti korkea. Ei siinä nyt suurempia odotuksia edes ollut, olisin kupin kahvia mielelläni juonut ja haluaisin, että lapsi näkisi välillä muitakin lapsia. On aika liikuttavaa, miten kiinnostunut tytär olisi toisista, mutta mistä minä niitä sille loihdin.

Viime viikko kotona sujui jotenkuten. Oli kyllä aika paljon töitäkin, mikä tuntuu pitävän minua järjissäni yllättävän hyvin.

Somessa on jaettu hesarin "On luonnotonta, että toinen vanhempi on aina kotona lapsen kanssa" -artikkelia hämmentävän ahkerasti. Artikkeli oli  mielestäni Hesarin tekosiksi niin paska, etten viitsi linkata. Lähdettäköön alkuun vaikka ihan otsikoinnista. Minun mielestäni on luonnotonta jos ei halua olla lapsensa kanssa. Tiedetoimittaja -sanalla on ollut ikävä kaiku sen rasismikeskustelussa esille nousseen tyypin jälkeen, joka ulisi, ettei rasismia voi tutkia kvalitatiivisesti, kun subjektiivista kokemusta ei voi tutkia. Hohhoijaa.

Joka tapauksessa, artikkelissa esitelty heimoyhteiskunta on toki kauhean söpö. Lapsi oppii  luottamaan kaikkiin aikuisiin ja se ei koskaan saa olla keskipisteenä (osaan minäkin kärjistää kehnosti). Minä en edes halua, että nyky-yhteiskunnassa lapsi luottaa jokaiseen. En missään nimessä. Mielestäni lapsen on saatava olla maailman napa - alle kolmen vanhana, eikä kaiken aikaa, mutta ajoittain se on hyvinkin tarpeen.

Yhteisöllisyys on osa jotain yhteiskuntaa, ei toista. Olisihan se mukavaa jos olisi aikuiskontakteja eikä tarvitsisi muhia kotona neljän seinän sisällä tai harmaassa, lahossa leikkipuistossa, koska lasten pitää saada olla ulkona ja päivänvaloa on hyvin rajoitetusti. Olisi toki hienoa, jos lapsella olisi lapsi- ja aikuiskontakteja, hiljalleen kun se alkaa tarvita muutakin kuin äitiä, mutta mistäs niitä järjestät.

Yritin sentään. Olisi pitänyt varmaankin yrittää paremmin, mutta totesin vitutuskäyrän ampaistessa katosta läpi, että en ole hyvää seuraa kenellekään. Kai se autossa kotimatkalla itkeminen on ihan käypä ratkaisu sekin. Hämmentävää on se, että meillä autossa itken lasta useammin minä.

Tämä viikon sosiaalinen kohokohta on ilmeisesti kunnan tarjoama papa-joukkoseulonta perjantaina. Kirjaimellisesti - vittu.

11.11.2013

Toimii

Heti kun pääsin ruikuttamasta, lapsi läksi kävellen.

Tämähän toimii.

4.11.2013

Onkssiinävikaa?

Minua on viime aikoina enenevässä määrin ahdistanut - tittitidiididii - tuleva neuvolakäynti. Aiheestahan olen jo kyllästymiseen asti avautunut riittämiin, mutta ahdistaa taas. Edellisestä vierailusta alkaakin olla jo ruhtinaalliset puoli vuotta (mikä ei ilmeisesti ole tarpeeksi), kieltäydyin nimittäin 15 kk tarjotusta ajasta. 1,5-vuotisarviointi häämöttää edessä ja minä en pidä siitä. (Tiedän edelleen, että neuvolassa ei ole pakko käydä, mutta tiedän myös mitä seuraa käymättäjättämisestä).

No, mikä tässä nyt taas ahdistaa? Lapsi kun syö ja kasvaa hyvin, on iloinen, nukkuukin aina välillä, oppii koko ajan uutta ja on pääosin hauska tapaus.

Se ei kävele.

Tai kävelee se, mutta tukea vasten tai yhdestä kädestä kiinni pidellen. Taaperokärryilyyn se jo ehti kyllästyä kun kärryllä ei oikein pääse aina haluamaansa määränpäähän. Muutamia askeleita on otettu niin ulkona kuin sisällä, mutta siihen se jää.

Eli käveleekö se vai ei?

Ilmeisesti yleisenä rajana kävelyn oppimiselle pidetään 18 kuukauden ikää. Ja vaikkei sitä virallisesti ääneen sanota, niin aikaisin aloittanut on ilman muuta paras. Somesta sentään löytyi orastavaa vertaistukea tämänkin aiheen parista. Kävi jopa naurattamaan. No ei naurattanut riittävän kauan.

Mikä on kävelyn raja? Onko tukea vasten kävely kävelyä? Onko muutama varovainen tassutus kävelyä? Minkä helvetin takia lapsen liikkumisesta on tehdävä niin jumalaton mörkö, että minä en juuri muuta ehdikään ajatella näiden arviointikäyntien välillä? Seinien kohotessa ympärillä ja ulko-oven kynnyksen kasvaessa korkeutta onkin hyvä lähteä toistelemaan itselleen jo kääntymis- ja ryömimisajoilta tuttua mantraa: siinäonjotainvikaa, siinäonjotainvikaa. Mistä ei tunnetusti järin hyvää seuraa.

Minua ahdistaa se, että lapsestani on löydetty vikaa siitä lähtien kun se oli 12 viikon ikäinen sikiö. Tuolloin niskaturvotusta oli muistaakseni 0,6 mm ylitse raja-arvon. Tämän johdosta minua oli uhkailtava lapsen todennäköisillä sydänvioilla raskauden puolivälin tienoilla. Ja päälle ne ryömimiset ja konttaukset, jotka kyllä opittiin. En hetkeäkään epäile, etteikö lapsi oppisi kävelemään.

Mikä tässä sitten on pielessä? Mielestäni tärkeintä on antaa lapsen touhuta ja kehittyä omaan tahtiinsa. Juuri siksi lapsi saa syödäkseen tissimaitoa halutessaan. Siksi lapsi saa lueskella halutessaan ja olla sylissä halutessaan. Lapsi saa myös hurjastella, riehua ja hölmöillä - tosin minun lapseni on mielummin rauhassa. Toki nauttien riehumisesta ja hurjastelusta, mutta hillitysti - tässä päästään käsittääkseni kiinni temperamenttiin. Minua ahdistaa se, että ulkopuolelta annetaan melko tiukka raja, jonka mukaan pitäisi olla ja toimia ja ymmärtää toteuttaa vaatimukset. Tai muuten - niin, mitä?

Suoraan sanottuna minua vituttaa se, että minua tyhmemmät ihmiset näkevät kerran puolessa vuodessa lapseni, vetävät hänestä, perheestämme ja minusta äitinä kymmenen minuutin perusteella johtopäätöksiä, joiden perusteella oletetaan meidän toimivan tietyllä tavoin (väärin) ja sitten lässytetään neuvoa tulemaan niin, että minä oksennan kaksi viikkoa (mm. tänne) itsestäänselvää sontaa.

Minun kun on kaikkein vaikeinta suhtautua siihen, että minua pidetään tyhmänä. Minua pidetään tyhmänä jokseenkin usein, sillä olen kyllä ylipainoinen - asia, josta pitäisikin palata vouhottaen, mutta en suhtautumiseen opi suhtautumaan. Tuoreimmassa EMMA -lehdessä oli aiheesta mainio artikkeli. Joka tapauksessa, en kertakaikkiaan kykene sietämään lässytystä tyhjänpäiväisyyksistä ja itsestäänselvyyksistä: "Oletteko koittaneet houkutella lasta kävelemään..". Komisario Palmu ja järjenkäytön mysteeri.

Vai onko pohjalla edelleen vain se, että en kestä sitä, että joku sanoisi, ettei minun lapseni olekaan paras. Tietenkin on. Kestätkö muka Sinä?

Työn alla on myös puolustuspuhe ja oodi taaperoimetykselle. Hohhoijaa, se tulee onneksi jo selkärangasta. Törmäsin nimittäin syksyn mittaan jälleen puolison isoäitiin, jolla oli asiasta mielipide.

31.10.2013

Kierros

Kas noin, neljäs aamu uutta kierrosta kotiäitinä ja mitta on täysi. Olen viimeksi maanantaina tavannut aikuisen, joka ei ole puolisoni tai joku naapuruston eläkeläisistä. Tähän tämä aina päätyy ja minä en sitä kestä.

Edelleen on pakko painia saman kysymyksen kanssa kuin jo vuosia sitten. Kuka minä olen jos en voi tehdä työtä?

Tähän väliin pitäisi toki lirkuttaa vanha rimpsu sitä, miten kyllä rakastan lastani ja mitä kaikkea hän osaakaan ja kyllä on ihana ja ihan varmasti rakastan. No tietenkin rakastan. Sain vain välillä maistaa sitä, mitä on olla ihminen, osallinen, aktiivinen, yksilö, älykäs, hauska, analyyttinen ja ihan saatanan hyvä työssään. Mä en ole kovin hyvä tässä kotihommassa.

Seinät alkavat yllättävän nopeasti kohota ympärillä. Kierroksia on riittämiin. On epäreilua lasta kohtaan, että sen kitistessä vaipanvaihtoa minä itken. Lienee minun raskausajan masennukseni syytä, ettei lapsi vieläkään osaa kävellä. On epäreilua puolisoa kohtaan, että kiukuttelen hänen tullessa lounaalle -  no oikeastaan tekisi mieli repiä häneltä kynnet sormista. En osaa leikkiä, en osaa lukea, en osaa pestä, puunata ja järjestää.

Aloitin kokopäivähoidossa kuuden kuukauden iässä ja minusta tuli tällainen. Onko lapsen parempi kotona vai hoidossa? Samapa tuo. Tässä kaupungissa ei saa hoitopaikkaa ellei ole työpaikkaa. No ei ole työpaikkaa, ei.

Iltapäivällä pitäisi lähteä hoitamaan pari friikkukeikkaa. Onneksi ajomatkaa on pitkälti. Saan itkeä rauhassa ja vielä kilometrikorvaukset päälle.

Sellaista. Kauanhan siinä taas kesti. Viikonloppu kiristää jo valmiiksi. Lauantaina lienee taas jokin jeesustelupyhä, minkä takia kaikki on kiinni. Seinät ampaisivat ajatuksestakin korkeuksiin.

27.10.2013

Kosmopoliitti

Työrupeama päättyi, joten päästelimme matkalle. Pakkasin lähtöä edeltävänä aamuna rinkat ja tankkasin auton. Täytyy sanoa, että täältä periferiasta on ihan saatanan pitkä matka Isolle lentokentälle. Ihan heti ei ajeta uudestaan. 

Joka tapauksessa kokemuksissaan lähinnä markettiosastoon keskittynyt lapsi osasi lentää kuin olisi koko ikänsä matkustanut. Lentokoneen laskeutuessa tytär nauroi ääneen.  Busseissa ja metroissa oli hurmattava kanssamatkustajia. Ei itkuja, ei kitinöitä. Reippautta, uhreutta, hymyjä ja höpötystä. 

Uhkarohkeilimme ja jätimme rattaat himaan. Hyvä päätös. Vuokrattuun kämppään kun oli kiivettävä 107 porrasta.  Reppu ja liina riittivät hyvin, edes metroaseman mekkala, katusoittaja korvan juuressa tai kiukkuisesti tööttäävä auto eivät herättäneet päiväunilta. Välipalaksi leipomosta hyvää ja hedelmä kauppahallista. 

Kaupunki-ilma tekee vapaaksi, tiedettiin jo keskiajalla. 

30.9.2013

Puistossa

Viikonlopun ja arki-iltojenkin kunniaksi olemme pyrkineet puistoilemaan reippaasti, koska lapsiperheellisten kuuluu viettää aikaa leikkipuistoissa, eikä juuri nyt ole varaa hankkia omaan pihaan keinuja ja liukumäkeä.

Olen saattanut ennenkin mainita, etten ole kovin otettu kotikaupunkini julkisista palveluista. No en ole edelleenkään. Aina alkaa vituttaa kun katselee ympäri Suomen tai Maailman napsittuja kuvia viihtyisistä, ehjistä ja ihan käyttäjille tehdyistä leikkipuistoista. Puistoista, joissa on tarkoitus leikkiä eikä käydä törröttämässä, että ei saatana tätä touhua.

Ajattelin jakaa kuvin eilisillan elämyksen:

Hauska keikutin, jota ei ole viitsitty pultata maahan kiinni. Heiluu siis koonaisuudessaan koskettaessa. Koskettaessa saa myös käsiinsä tikkuja ja halkeilevaa lakkaa. 

Kiipeilytelineen kestävänoloinen puola. 

Puolison sanoin "kakkalaatikko" sekä lapseni, joka ei osaa edelleenkään kävellä, mutta on muutoin vauhdikas.  

Kivat keinut, ruosteisten ketjujen päälle on sentään pujotettu puutarhaletkua. Puuosat lahonneet. 

Hiekka(kakka)laatikon liepeillä majaileva, maasta esiintyöntyvä metalliputki, jonka reunat ovat terävät.

Että sellaista. Täytynee investoida niihin kotipihan leikkivehkeisiin. Ja tämä on lähiseudun leikkipuistoista se parempi. Kuuluuko muuten jäykkäkouristusrokote näiden pienten rokotusohjelmaan? Ihan tulevaa puistoilua silmälläpidellen.

26.9.2013

Elämä, työ

Työkakkua on jäljellä kolmisen viikkoa. Sitä seuraa pari viikkoa lomailua koko perheen voimin. Marraskuussa mies töihin ja me luuhamme tyttären kanssa kaksin kotona.

Olen aika kypsä jäämään kotiin. Tietysti tässä on tullut tehtyä ajoittain aika pitkääkin päivää ja viikkoa kesäkuusta lähtien. Lienee normaalia kaivata lomaa. Tosin lomailu marraskuussa ei houkuta, eikä se, ettei se loma välttämättä ihan heti päätykään. Taloutta helpottaa toki se, että voin tehdä keikkaa friikkuna. Jokin verkko, tai ennemminkin katiska, on täsmäaseteltu odottelemaan saalista työrintamalta, mutta en viitsi kasata turhia odotuksia niille. Tärppää jos tärppää, tuskin tärppää.

Haluaisin, että lapsi voisi olla kotona jomman kumman vanhempansa huomassa ainakin kahden vanhaksi. Siihen on vielä aikaa. Sitä en osaa sanoa, miten mun pää kestää koko kevään kotona. Tuskin kestääkään. Kun on saanut maistaa aikuisten maailmaa tuntuvat neljä seinää suoraan sanottuna aika pahalta. Ei työelämäkään varsinaisesti mitään herkkua ole, voin hiljalleen ihan rehellisesti sanoa, että kaikki työyhteisöt, joissa olen osallisena ollut, ovat olleet jotenkin sairaita.

Tässä yhteisössä olen edellisen työpätkän tehnyt muistaakseni 2008. Pätkiä on sitä ennen kertynyt jo useampia, voin väittää tuntevani jokaisen työntekijän taustoineen aika hyvin. Yhteisö on sairas, sen sairastuttaa onneton johto, kukaan ei voi hyvin, riippuvuudet ja suoranainen kyvyttömyys työhön kukoistavat. Vituttaa tehdä kaikkein eniten töitä kaikkein kehnoimmalla palkalla (ikälisät ja vastuualueet, joopajoo), että saisi sen seuraavan pätkän. Vakituisessa työsuhteessa olevat työntekijät kävivät eilen firman kustantamana hienohkolla lounaalla. Minä pysyttelin konttuurissa toimitusjohtajan kehoituksesta "päivystämässä", kun "ei nämä asiat sinua kyllä koske". Oikeastaan naurattaa, vaikka aavistuksen kyllä pisti. Miten johtotehtävissä voidaan pitää henkilöä, jolla ei ole alkeellisintakaan käsitystä johtamisesta? No hyvin voi.

Päivisin on välillä ikävä lasta. Ärsyttää, kun iltaisin ei lapsen kanssa ehdi viettää aikaa niin paljon kuin haluaisi. Tätäkö tämä nyt on? Miten ihmeessä tähän kuvioon ujuttaisi vielä päivähoidot ja hakemiset ja viemiset ja ruoanlaitot ja kodinhoidot ja ne perkeleen hurtat? Varmaan ihan hyvin, pärjäähän suurin osa suomalaisista perheistä arjessaan kuitenkin kelvollisesti.

Kotiinpaluu ahdistaa. Lapsi alkaa olla siinä iässä, että toisten lasten seura sitä kiinnostaa. Puistoilustakin se pitää, tosin lähialueilla taaperokelpoinen puisto on vain päiväkodin pihamaalla - eli käytettävissä iltaisin ja silloinkin se pitää jakaa räkivien varhaisteinipenskojen kanssa. Avoin päiväkotikin toimii, mutta sen yli vedin jo henkselit todetessani muutaman bloggaajan viihtyvän lastensa kera niillä apajilla. Pyrin välttämään seuraa, joka alleviivaa perussuomalaisuuttaan.

Täytynee virittää parit seuranhakukatiskat vesille äiti-lapsiseuran toivossa. Harkitsen vakavasti jopa vapaaehtoistyötä, johon saisin ujutettua lapsen mukaan. Lapsi saisi lapsikontakteja, minä voisin opettaa jonkun kotiäidin lukemaan.

Tasapainoilua. Aina.



23.9.2013

Piirissä, sisällä.

Kuten todettua, täytin kolmekymmentä. No tämän johdosta, tai tästä huolimatta, tai vain siitä syystä, että seudulla ei ihan pilvin pimein kuljeskele semijärjissään olevia suomenkielisiä, sain oikein virallisen kutsun kulttuuritapahtuman arvovaltaiseen raatiin. No ihan aidosti kiva, mutta raati arvioitsee lausuntaa.

Yritin sluibailla eroon kutsusta vetoamalla muutamaan tekosyyhyn (kuten imetykseen), mutta koska kaikki vaikuttaa aina kaikkeen, en onnistunut. Tapahtuman järjestävä taho kun on potentiaalinen tulevaisuuden työnantaja (ja muutenkin mukava).

Olen potkiskellut itseäni päähän. Olen kolmekymmentä. Olen runonlausuntaraatilainen. Olen aidon kyyninen ja usein vittupää. Onneksi on joskus tullut oikein opiskeltua palautteenantoa, kirjallisuustiedettäkin vähän. Mutta miten helkkarissa mä pystyn ensinnäkin keskittymään koko päivän, olemaan repeilemättä ja asiallinen, ja pukeutumaankin aikuisesti. Puoliso lupasi kannustavasti kiikuttaa taaperon imetettäväksi kulttuuri-instanssiin.

Törmäsin työn puolesta järjestävään tahoon viime viikolla ja lupasin saapua paikalle. Kerroin kyllä, etten ymmärrä millä mandaatilla minun katsotaan voivan osallistua ja jätin sopivan tittelin keksimisen järjestäjän huoleksi. Ei ole kuulemma ongelma. Mulle se kyllä aina on, kun lomakkeita täyttelen - ammatittomuus nimittäin.


Nyt minä lienen aikuinen. Viimeistään nyt. ja elämässäni on lapsen lisäksi paikallista kulttuuria.


Siirryn hakkaamaan päätä seinään. Taas.

9.9.2013

Kuvitus

Ei ehdi, ei kerkee - tosin kohta ehtii ja kerkee.

Täytin kolmekymmentä. Paukkuliini oli poikansa kanssa ainoa synttärivieras. Luuhattiin hiekkalaatikolla. Oli kivaa. Illalla join kaksi lasillista punkkua ja rutisin ikäkriisiä twitterissä. Menin nukkumaan vasta puoliltaöin. Kostautuihan se, ihan hirvee olo, sunnuntaipäikkärit ja lapsiperheen iltaisa tooooodeeeeellaaaa piiiiiitkäääää vierailu ottivat koville. Onneksi töissä voi ajoittain levätä.

Muutoin olemme luuhanneet metsissä. Kätköillä ja marjastamassa. Kun istuu perseellään suunnilleen kahdeksan tuntia päivässä, on pakko päästä iltasella pihalle. Taapero kulkee kätevästi liinassa, jos se hermostuu, voi sille tarjoilla marjoja naposteltavaksi ja äidin niskaan liiskattavaksi.

Tässä parhaat palat viime viikon luontoriennoilta:















Sain puolisolta synttärilahjaksi vaelluskengät. On muuten parhaat kengät mitä mulla on.

Hain oman alan tuöpaikkaa, jota en saanut. Olen helpottunut ja iloinen. Marraskuussa koittaa jälleen kotielo. Ei tarvitsekaan miettiä hoitokuvioita. Saadaan olla tyttären kera kaksin ihan rauhassa. Tosin saattaa olla, että se tarvitsee ihmislapsiseuraa (ei leikkiin, ei noin pienet vielä keskenään  leiki, vaan malliksi). Lapsi leikkii nimittäin ahkerasti koiraa - läähättää ja konttaustepastelee ja puskee päällään ihan kuten vanhemmat, karvaiset perheenjäsenensä.

Ei se muuten vieläkään öisin nuku, pönkeää seisomaan aina havahtuessaan, mutta kaiken kanssa oppii elämään.

23.8.2013

Saisko nukkua hetken?

Moi vaan täältä töistä. Oon nukkunu viime yönä pisimmillään puolen tunnin pätkän. Ottaa vähän koville. Siksi onneton ilmaisu.

Aamulla olin melko epätoivoinen ja googletin. Törmäsin tähän, mikä on kyllä aika uskomatonta ja järkyttävää paskaa suurimmaksi osaksi. Vai että on suositeltavaa, että lapsi siirretään omaan huoneeseen nukkumaan 3-4 kuukauden iässä ja yövieroitetaan viimeistään puolivuotiaana. Ja että on syytä ottaa yhteyttä neuvolaan jos alkaa ottaa nukkumisen kanssa koville. Onko joku saanut siitä osoitteesta jotain apua nukkumiseen?

Onneksi törmäsin myös vanhaan, tuttuun tähän, joka on jäänyt moneen otteeseen lukematta, mutta työmaaprintteri taas kerran otti ja lauloi. Menee testiin kunhan saadaan vähän aikaa totutella ajatukseen ja ideaan ja niin pois päin.

Väsymyksen tasosta saattaa kertoa se, että aamupalaverissa itkin. Sillai kiva, että ihan hirveesti ei oo tarvinnu tänään tehdä töitä.

Hirveä huoli minulla on, lapsi kun neljän kuukauden verran on pyrkinyt seisomaan kesken unien. Joka ikinen havahtuminen tai unen tason nousu kuittautuu konttausasennolla ja pystyynpunkeamisella. On kuulemma normaalia kuukauden tai kaksi. Eli ei normaalia loputtomiin? Mielessä kävi jo lääkärin pakeille pyristely, mutta en jaksa ainuttakaan 'kyllä on jo aika lopettaa imetys' ja 'se ei ikinä lähde perhepedistä jos ei nyt siirrä omaan huoneeseen' -saarnaa. Enkä myöskään jaksa valehdella. Imetän ja nukutaan porukalla. Piste.

Paiskin iloisesti lauantaivuoroa ties monettako kertaa putkella, koska ensi viikon lauantaina täytän ihan helvetillisen kasan vuosia ja aion kriiseillä lukua kotosalla, enkä suinkaan työmaalla. Lauantait ottaa koville.

Kaikki ottaa koville.

Voi olla, että ensi yön nukun alakerrassa. Pakko. Muuten räjähtää pää.

9.8.2013

Ennen

Yksis pamautti haasteksella. En ole muita vastaavia lueskellutkaan kuin hänen hengästyttävän ja ihanan katsauksensa omaan henkilöhistoriaansa, mutta muoto on kuulemma vapaa. Valitettavasti en ihan yksistasoon kykene. 

Haasteena muistella elettyä elämää. Millainen olen ollut, mitä olen ajatellut, millaista elämä on ollut, miltä olen näyttänyt? 

Elokuu 1999.
Aloitin muistaakseni lukion. Jos laskin oikein, mihin ei ole niin luottaminen. Toivottavasti. Lukio oli remontin takia sijoitettu väliaikaisiin tiloihin, joihin piti kiivetä aivan järkyttävän monta porrasta. Aina hengästytti ja tuli kuuma, mutta sitä ei tohtinut toisille näyttää. Nautin koulunkäynnistä, suoritin. Kävin välituntisin tupakalla korttelin takana. Seurustelin ensirakkauden kanssa. Mieleen on jäänyt sininen taivas ja punainen tiiliseinä. Ja se rööki. Väliaikaisten luokkahuoneiden harmaat cyproc-levyistä kyhätyt seinät. Kerran huomasin ruotsintunnilla tallanneeni koiranpaskaan. Hävetti. Asuin kotona, faija veteli ajoittain ryyppyputkiaan, äiti oli aina töissä. Luuhasin paljon poikaystävän luona. Hiukseni olivat lyhyet ja takkuiset. Mietin paljon eläinten oikeuksia ja söin kasviksia. Maailmantuska oli ajoittain suuri. Tutustuin fysiikan kurssilla uuteen toveriin, kun tämä kolautti pinon punnuksia hampaisiinsa joutuessaan parikseni kokeen ajaksi. Emme ole olleet tekemisissä sitten vuoden 2000.


Huhtikuu 2003.
Olin asunut vajaan vuoden Länsi-Itävallassa. EVS-hommissa. Kieli alkoi sujua, sosiaalisia kontakteja olla mukavasti. Bileitä piisasi pitkin vuoristoa, indierockin raikuessa ja sätkien kärytessä. Luin kevätauringossa vuorenrinteessä pääsykoekirjoja. Valtio-oppia, mistä ei tullutkaan alaani. Alpit, ystävät, käsittämättömän lämmin kevät, suuremman projektin loppuhuipennusviikonloppu. Orastava Suomeen paluu ahdisti. Euroviisukekkerit Tirolissa olivat huikeat.
Hiukseni olivat pidemmät, punaiset ja takkuiset.


Maaliskuu 2009.
Töissä. Töissätöissätöissä. Rakastunut puolisoon. Matkasin joka aamu ohikulkutien parkkipaikalta kimppakyytiautoon hypäten vajaan tunnin suuntaansa naisporukassa työpaikalle ja takaisin. Kyydissä oli hauskaa. Purettiin päivän aikana koettu, suunniteltiin seuraavaa - käytiin läpi neljä eri-ikäisen naisen elämää. Ajomatkat olivat minulle tärkeitä - kasvun, ammatillisen identiteetin ja ystävyyden kannalta. Töissä oli kieltämättä raskasta. Vuosi oli turvapaikanhaussa korkeahko piikki ja se työmaalla näkyi, nimenomaan lasten näkökulmasta. Kun maailma tulee pienoiskoossa syliin, ei sitä pääse karkuun. Luin ja luin ja luin ja halusin ymmärtää - konflikteja, uskontoja, taustoja, mielipiteitä, kokemuksia. Kun en lukenut, selasin myytäviä taloja ja laskeskelin euroja. Asuin vuokralla rivitalonpätkässä maaseudulla. Katuvaloja ei ollut, maaliskuussa ei enää tarvinnut otsalamppua koiria ulkoiluttaessa.
Hiukseni olivat pidemmät, punaisemmat ja takkuisemmat.


18.9.2009
Tarkasta päivän kulusta ei minulla ole hajuakaan, mutta mikäli kyseessä oli arkipäivä, olin töissä - samalla työmaalla kuin edellisenä keväänä. Puoliso oli lomautettuna ja remontoi keväällä ostamani talon olohuonetta. Luin enemmän ja juoksin koulutuksesta toiseen hankkimassa välineitä tehdä työni hyvin ja jaksaa työssäni. Muistaakseni juuri 2009 syksyllä ryhmäni pysyi kohtuullisen hyvin yhtenäisenä eikä trafiikkia ollut sen kummemmin. Opetin tyttöjä ja pienen pojan lukemaan suomeksi. Lapsen riemu ja ilo omasta kyvystä vieraalla kielellä liikutti. Yhden tytön isä tuli lakki kourassa ja kyynel silmässä kiittämään, kun lapsi oppi lukemaan - vaimo ei kuulemma ollut saanut oppia.
Hiukseni olivat vielä pidemmät ja takkuisemmat.


17.7.2010
Ei hajuakaan mitä olen puuhannut, mutta heinäkuussa olen oletettavasti nauttinut pitkästä palkallisesta kesälomasta. Ja saanut tietää lievän valituskierroksen läpikäytyä töiden jatkuvan samassa osoitteessa edelleen. Olen mahdollisesti lymynnyt puutarhassa, todennäköisesti lipittänyt valkkaria suureen, sittemmin kaadettuun, mäntyyn kiinnitetyssä riippukeinussa, polttanut ketjussa röökiä ja soitellut tutuille yksinäisenä. Tai ollut kalastamassa puolison kanssa. Ainakin haluan uskoa, että kesälomapäivä on ollut seesteisen aurinkoinen. Hyvä ja rauhallinen. Eikä liian kuuma. 
Hiukseni olivat vielä pidemmät ja takkuisemmat. 

Huom. En nykyisin työskentele samassa paikassa, saati alalla. 
________________________________________________________________________

Tähän kirjoitukseen minut haastoi Yksis. Haasteena oli muistella omaa elämää viitenä random päivämääränä; elokuu 1999, huhtikuu 2003, maaliskuu 2009, 18.9.2009 ja 17.7.2010. Tyyli ja muoto on vapaa, mutta vastata piti suunnilleen näihin kysymyksiin:

1. Millainen olet ollut noina vuosina, noina aikoina?
2. Mitä olet ajatellut?
3. Millainen on ollut elämäsi?
4. Miltä olet näyttänyt?

Vastaamaan usutan luonnollisesti Tylsyyden, Paukkuliinin ja Mioun tarina kiinnostaisi kovin myös (toki monen muunkin). Ihan jokainen saa ilman muuta tämän parissa puolestani askarrella jos innostusta on. Ihan oli virkistävää, vaikken kovin laajaan muisteloon kyennyt/ehtinyt/jaksanut/viitsinyt.

Edit. Minkä vitun takia tämä fontti on erilainen kuin yleensä? 

Kooste

Töissä luuhatessa ajoittain on järkyttävä kiire, ajoittain taas tasaisempaa - suurin osa duuneistahan toimii juurikin näin. No kas kummaa, kun en enää loista hiljaisina hetkinä tupakkahuoneen tähtösenä täyttämässä ristikoita, kuten vuosia vuosia sitten, on pitänyt keksiä tilalle sijaistoimintaa. Sillä on seurauksia.

Ostin perheelle lokakuuksi lentoliput ja vuokrasin kämpän. Viikoksi tosin, mutta kuitenkin. Melkein on halpaa kuin saippua. Yritin perustella ei-taloperäistä rahanmenoa sillä, että kuun lopulla vaidan vuosikymmentä. Tuntuu harmaalta.

Ostin tyttärelle jokseenkin järeän kasan kestovaippoja. Kestoiluun on muuten helppoa siirtyä, kun on itse töissä ja mies hoitaa homman kotona - pähkäilee paljonko tungetaan imuja taskuun, miettii mistä se nyt falskasi ja minä saan räknäillä toimistossa paljonko oikeen säästetään. No aika paljon.

Sain aikaiseksi varata kirppispöydän (jota puoliso voi lapsen kanssa käydä päivisin sitten järjestämässä). Kasasimme muistaakseni vuonna 2011 useamman laatikollisen kirppiskamaa hinnoiteltuna vinttiin kun ei jaksettukaan myydä. No nyt myydään niin saadaan matkarahaa.

Joko pitää alkaa ahdistua tulevasta väli- ja talvikaudesta ja lapsen pukemisesta? Vai saako vielä hetken odotella?

Impulssikontrollini on taas selvästi heikentynyt. Ääh, onko se sairaus vai ominaisuus?

Lapsen tuoreimman serkun ristiäisiin tuli kutsu, joka oli osoitettu puolisolle ja lapselle. Sanotaanko nyt sitten, että point taken. Lähinnä huvittaa. Ei mulle tulisi mieleenkään kutsua vaikka meidän häihin puolison veljeä lapsineen, muttei muijaa. Edelleen - huvittaa. Puoliso saa mennä itsekseen kekkereille, minä vietän vähät vapaani lapsen kanssa. Mielessä kävi, opettaako lapseni serkkujen äiti jälkikasvulleen samaa kaavaa kuin harjoittaa?

Kusipää kuittaa.

27.7.2013

Roinio

Vanha koulutoveri naapurikylästä saa loppuvuodesta vauvan - taitaa saada moni muukin samoilta nurkilta. Vikkelänä myin hänelle meille jo ihan liian heppoisan useaan otteeseen mainitun caboo-liinan. Hyvä jos pääsee käyttöön. Pieniä pitää aina kantaa ja kantoväline on siinä hommassa aika ihana.

Samainen ystävä on tulossa ensi viikolla hankintaansa hakemaan ja kysyi mahtaisiko meillä olla muuta myytävää ihan pienelle.

Pysähdyin. Mietin. Ja sieltä se hulluus iski. Eihän mitään voi myydä, koska ne ovat tyttären. Sehän saattaa vielä joskus tarvita koon 50 söpöjä pöksyjä ja sitä bodya, jossa se oli ihan tosipieni.

Pysähdyin jälleen. Järkiinnyin aavistuksen. Tyttären nukahdettua yöunilleen (voisko se -vittu- nukkua ne joskus vaikka vain viidessä pätkässä tms.) hiivin jemmalaatikoille ja siellähän ne olivat kaikki. Jemmalaatikoita tosin oli olettamani kahden lootan sijaan kolme plus kaksi muovikassillista talvirompetta.

Itku silmässä kävin sitten läpi ne kaikkein pienimmät läjittäen kolmeen läjään - lähtevät, säästettävät ja ehkä-pino. Melkein harmitti, että kaikki vaatteet oli huolellisesti pesty, ne eivät tuoksuneetkaan siltä pikkuvauvalta, joka vain oli ja öllötti ja joi maitoa ja kipisi.

Lähteväpino on korkea, hyväntekeväisyyspino minulla on jo toisaalla. Ehkä-pino on aavistuksen matalampi, voisi olla oikeasti järkevää luopua niistä koon 56 unihaalareista, mutta ne ovat oksettavan söpöjä. Säästettäviä on kaksi laatikollista. En ole varma mikä minuun on mennyt.

Kaiken keskellä sain itseni kiinni pohtimasta, voinko antaa/myydä eteenpäin lapsen ensimmäisen talvihaalarin? Tai sen loistavan fleece-haalarin, jota se käytti ainakin yhdeksän kuukautta (oli muuten hyvä haalari!)?

Minulla on keskiviikkoon asti aikaa järkiintyä. Joo, on meillä iso talo, muttei ehkä kuitenkaan niin iso, että voin varastoida kaiken, ihan vain nostalgianuuhkimistarkoituksessa.

On tietysti se toinenkin tarkoitus ja syy säilöä, mutta sille en anna vielä periksi. Se vasta olisi hullua.

26.7.2013

Mjoo...

Aamulla herätys nousi seisomaan sängynpäätyä vasten kello 6.12 ja katsoi parhaaksi huutaa äidin korvaan varsin lujaa. Äiti huokaisi, etsi kädellään tuttia sängystä, kiroili hiljaa, tarjosi tuttia huutavalle suulle tulpaksi, mutta päätyi saamaan tutin takaisin otsaan kopsautettuna. Tissivaiennus auttoi asiaan niin kauan kuin maitoa riitti. 

Vieressä hikoillut isä vääntäytyi istumaan, kaivoi lattialta teepaidan, riuhtoi sen päänsä yli ja nappasi kohti sängyn jalkopäätä matkanneen jälkikasvunsa kainaloon jättäen äidin nukkumaan vielä hetkeksi. 

Usein käy niin, että äitien on vaikea nukkua jos makuuhuoneen lämpötila on yli 25 astetta. 

Aamukahvin muhiessa moccamasterissa, aamupala vatsassaan alakerrassa konttasi äitiä vastaan tyttö. Tyttö kiipesi äitinsä paljaita sääriä pitkin seisomaan ja vaati pääsyä syliin. Äiti nosti lapsensa syliin siitä huolimatta, että oma pissahätä oli kova. 

Vessaan yksin pyrkiessään joutui äiti luovuttamaan tyttärensä sohvalla uutisia katselevan lapsen isän hoivaan. Tämä ei lasta miellyttänyt ja huuto oli melkoinen. Lohduttoman itkun ja kiukkuisen karjunnan keskeytti lopulta paikalle purjehtinut kissa, jolle lapsi totesi tyynesti 'nau'. 

Vessakäynnin yhteydessä äiti ymmärsi tilaisuutensa tulleen ja luki samalla istumalla aamun uutiset, pesi hampaat, kiinnitti hiukset työnutturalle ja meikkasi kevyesti. Hieman harmitti, ettei ollut ymmärtänyt ottaa päivän työvaatteita mukaan vessaan, jolloin niihin olisi ollut helpompi sujahtaa kuin taaperon avustuksella. 

Äiti muisti vessasta poistuessaan avata oven oikein varovaisesti siltä varalta, että tyttärensä olisi oven takana päivystämässä. Tytär oli tällä välin poistunut eteiseen järjestämään kenkiä hyllyltä lattialle kasaan. Lapsen isä oli kaatanut aavistuksen liian pitkään muhinutta kahvia muumimammamukiin ja tapojensa vastaisesti tuonut mukin olohuoneeseen. 

Äiti istui sohvalle ilahtuneena juuri käyntiin lähteneestä aamu-uutisten tunnusmusiikista. Taapero konttasi paikalle ja vaati äänekkäästi saada maitoa. Huokaisten äiti nosti lapsen syliinsä ja kaivoi tälle tissin esiin saadakseen rauhassa katsoa aamun uutislähetyksen. 

Aamun ollessa vielä hyvin varhainen päätti äiti pukeutua lenkkivaatteisiin ja lähteä lapsen ja koiran kanssa ulkoilemaan ennen töihinlähtöä. Lenkkivaatteiden yllevetäminen osoittautui haastavaksi lapsen roikkuessa toisessa housunlahkeessa, mutta isä saapui paikalle pelastamaan ja siirsi äitinsä perään huutavan lapsen takaisin olohuoneen puolelle pukeutumaan lakkiin ja sukkiin. 

Riittävän hassusti ja hurjasti toteutettu liinan kera lapsen selkäänheittäminen sai tytön nauramaan innoissaan, mutta aavistuksen kiukustumaan liinan sitomisen kestäessä mielestään turhan kauan. Kengät piti äidin kiireessä survoa ikävästi jalkoihin, mikä tuntui oikeastaan pieneltä pahalta korvaan huutavaan taaperoon suhteutettuna. Isä kiinnitti koiran kaulapantaan hihnan ja avasi ulko-oven. 

Ulko-ovesta kuistille päästyään äiti huomasi heti herättäneensä huomiota. Naapurin eläkeläispariskunta seisoi pihamaallaan tarkastelemassa uteliaina mitä naapuritalossa on tapahtumassa. Vaikka äiti antoi ymmärtää, että utelias katselu oli havaittu, eivät ikäihmiset ymmärtäneet jatkaa omia puuhiaan. 

Koira haukkui hihnan päässä äidin avatessa porttia. Selkään ripustettu taapero sai päähänsä matkia koiraa ja innostui varsin kovasti seurueeseen liittyneestä kissasta, jonka tapana oli liittyä aamulenkkiseuraan. Huolimatta aamukasteisesta seudusta, alkoi äidillä nousta hiki pintaan tuttua lenkkiä kiertäessä. Ohiajavista autoista katseltiin tarkkaan aamuista seuruetta. 

Kotiin päästyä ehti äiti juuri ja juuri sujauttaa raivostuneen taaperon isänsä syliin, vaihtaa vaatteet, solmia nutturan uudelleen, napata eteisen patterinnupista laukkunsa ja hypätä polkupyörän selkään - ajella töihin. Työpaikan pyörätelineen kohdalla äiti havaitsi komean avainnipun jääneen kotieteiseen taaperon edellispäivän leikkien jäljiltä. Äiti pyöräili hakemaan nippunsa kotoa, taaperolta salaa, jotta vältettiin uudet huutokonsertit, palatakseen taas työmaalle. 

Taidan keittää kahvit. 

21.7.2013

Ei enää koskaan

Lastentapahtuma. Käytiin tyttären kanssa paikallisen kesäjuhlahumufestivaaliviikon yhteydessä järestettävässä lastentapahtumassa. Ajatuksena oli yrittää jo kohtuullisen varhaisessa vaiheessa yrittää siedättyä vastaaviin tilaisuuksiin, jotka aiheuttavat minussa syvää angstia, ahdistusta, vähän vitutusta ja ripauksen epätoivoa. No ihan kauheeta oli. Paikallinen lastenkulttuuri käsittää siis musiikin tahtiin nylkyttäviä jumppatyttöjä, jotka neuvovat lapsia nylkyttämään, liian kovaa paskaa lastenmusiikkia ulvovat ämyrit, neljän euron karusellikyydin ja paikalle hinatun traktorin. 

Joo, ei saisi rutista kun kerrankin jotain järjestetään, mutta tuonkin tapahtuman, jota on vedetty samalla konseptilla 25 vuotta, voisi pienellä vaivannäöllä uudistaa ihan kivaksi. 

Lastentapahtumassa oli myös runsaasti lisääntyneitä koulukavereitani, joita yritän vältellä parhaani mukaan. 

Julki-imetys. Imetin siinä stanan lastentapahtumassa keskellä avaraa nurtsia, koska tytär halusi maitoa (repi paitaa ja oli vaativainen - sillä on oma haluanhinkkiä-ääntelynsä). Joku juntti oikeen sormellakin osoitti aiheuttamaani spektaakkelia. Hieno homma. 

Liina. Kannoin lasta tänään liinassa 7,7 kilometriä. Mullon puhelimessa trackeri. Voin kyllä myöntää, että huolimatta hyvistä liinoista ja jokseenkin onnistuneista sidonnoista huolimatta, olen aavistuksen kauhuissani pääsenkö aamulla sängystä ylös. Että kantaminen kyllä tuntuu. 

Toveri. En ota selvää uudesta mutsikaverista, mutta olen iloinen että on kaveri. Ei sovi olla ronkeli ja ihan hyvin menee. Niin. 

Kätköily. Koska olemme lapsiperhe, aloitimme geokätköilyn. Kävimme tänään kahdella kätköllä. Toinen, ihan lähellä kotia, löytyi helposti ja oli tosi kivaa. Toinen oli pirun kaukana, ei löytynyt. Vitutti ihan helevetisti. Huomenna uusiksi. 

En osallistu enää ikinä paikallisiin lastentapahtumiin.