31.8.2012

Rutiini

Minä rakastan rutiineja, olen pienestä pitäen rakastanut. Minuutilleen hiotut aamut tarkkoine askelkuvioineen, joita eläimetkin seurailevat pilkulleen ovat ihania. Sängystä ylös, portaat alas, koirat ulos, kahvinkeitin päälle, kissan kera vessaan (sen juttu), kahvikuppi naamaan ja aamun uutiset verkosta, suihkuun, hampaat, kahvia, koirat sisälle, töihin.

Ei enää.

 Olen huolestuneena koittanut miettiä ja pohtia ja järjestää tyttärelle ja minulle rutiinia. Vihdoin järki sanoo, että minuuttiaikatauluun on turha pyrkiä, mutta olen kauheasti kaivannut järjestystä kaaokseen. Toisaalta olen jopa yllättynyt siitä, miten onnistuneesti olenkin heittäytynyt tilaan, jossa tavat ja tottumukset muotoutuvat meille itsekseen, minun niitä tietoisesti ja stressaten ohjaamatta.

Olen jo viikkoja ollut varma, ettei meillä ole minkäänlaista päivärytmiä, eikä tule koskaan olemaan ja me elämmä ikuisessa välitilassa paniikkipukien, -paskantaen ja -syöden.

Puolisolla on tänään reilun viikon lomansa ensimmäinen päivä. Ja minä olen jo useaan otteeseen selittänyt, että tytär on nyt syönyt ja leikkinyt, seuraavaksi se kakkaa ja menee päikkäreille, jonka jälkeen se syö, seurustelee, vaihtaa vaipan ja lähtee manducassa päivän ekalle lenkille.

Meillä siis on päiväjärjestys. Se on vain kovin vaikeasti tunnistettavissa, kun en saa hallita ja hillitä sitä mieleni mukaan. Enkä osaa toistaiseksi ottaa huomioon kaikkia niitä miljoonia häiriötekijöitä, jotka saavat rytmin sekaisin ja maailman kallelleen.

Toisaalta, hyvä näin. Univeloissa, jotka aiheuttavat kroonisen tyhmä lammas-olon ei juuri mistään monimutkaisemmasta suoriutusikaan. Kauppalapun laadinta vaatii jo niin huomattavia ponnisteluja, että jätän lukujärjestyksen laatimisen niille, jotka saavat siitä palkkaa ja joille sillä on merkitystä.

Vaihtelu on ajoittain jännittävää. Harjoitan sitä erittäin harvoin.

Jos iltalenkki on kulkenut tästä viimeiset kolme vuotta, olisiko aika vaihtaa suuntaa? 

Sukka osa 3.

Joo, ei ne pysy jalassa yöllä.

Ratkaisu:

Pussi
Lapsi lämpöinen ja pierujen potkuttelu tuntuu sujuvan helpommin kuin koivet lahkeissa. 

Tutan pussissa on se vika, että nepparit on pussin sivussa. Saisi olla tuolla pohjalla niin vaipanvaihto sujuisi irrottamatta koko viritystä. Saattaa tosin olla, että ompelen seuraavan itse, jolloin pussi aukeaa nimenomaan pohjasta. Olen kehno ompelija, mutta hämärän vakuuttunut siitä, että äitiys tuo itsestään mukana kyvyn ommella kaikkea kivaa. 


29.8.2012

Sukka osa 2.

Arvelen, että tämä saattaisi toimia.


Kokoarvio meni univelkaiselta vähän mäkeen. Mutta sillai kiva, että housunlahkeestakin käy. 

Mulla olisi vouhotettavaa imetyksestä, kotikaupungista, kielestä taas kerran, yskästä ja (nyttemmin entisistä) sosiaalisista suhteista, mutta lapseni sallii minun istuvan koneella tasan sen verran, että laskut saa hätäisesti maksettua. Loput puhelimesta, jolla kirjoittaminen on rasittavaa.

 

25.8.2012

Sukka osa 1.

Mysteeriä ratkomassa.

Aloitetaan helpoimmasta päästä.

Ei pysy jalassa:


Pysyy jalassa: 


Omin pikku kätösin neulottua. Erottavina tekijöinä muun muassa eijalassapysyvien sukkien osalta paska varsi ja käsittämätön muoto (ei kellään ole tuon muotoiset jalat). Jalassa kivasti pysyttelevät sukat ovat oikeasti tumput. 

Missä mun aivot on? Narikkaankaan en ole jättänyt kun en sellaisia enää käytä. Apua. 


24.8.2012

Mysteerit

Äitiyttä on nyt reenattu reilut pari kuukautta (oikeastaan oikeammin melko tasan sen kaksi kuukautta, sen verran pihalla olin ensi viikot). Olen ajoittain jokseenkin ylpeä ja tyytyväinen selviytymisestä näinkin pitkälle. Muutos ja kasvun vauhti hämmentävät jatkuvasti. Unenpuute hämärtää toimintaani, ilmaisuani, ajattelua, oletettavasti myös älyä. Että sinne meni. En kovin mielelläni aja enää pidempiä matkoja (kuten entinen työmatka naapurikaupunkiin), keskittymiskyky on todellakin semihumalaisen luokkaa. Varsinkin näillä 4,5 tunnin ruhtinaallisilla yöunilla. Tyttärellä oli nuha ja nälkä ja kylmät kädet. 

Siitä huolimatta, että vanhemmuus on parantanut perheemme tiedonhakutaitoja ja -tehokkuutta (äiti googlettaa puhelimesta suomeksi ja läppäristä saksaksi, samaan aikaan kun isi tarkistaa samat haut ruotsiksi), on huomattavasti asioita, jotka edelleen aiheuttavat pohjatonta epävarmuutta, ja joihin ei ole löytynyt vastausta (vastaushan saattaisi kätevimmin löytyä soittamalla jollekulle lisääntyneelle toverille). 

1. Miksi lapsen pikku kädet on välillä aivan jäässä? 
2. Miten saada villasukat (ja muut sukat) pysymään jalassa?
3. Mitä sille pitää pukea? 
4. Kaikki kakasta. Heti kun sitä kuvittelee ymmärtävänsä se muuttaa väriä, koostumusta, määrää, hajua tms. 
5. Uni. Miksi se nukkui viime yönä muttei tänä yönä? 
6. Mikä viikonpäivä tänään on? 
7. Onko se roskapussi, joka mulla on kädessä jo viety pihalle? 
8. Joko mä kävin vessassa? 
9. Onko me käyty tällä viikolla kaupassa?
10. Oliko se pieru vai kakka? 

Naapurikylän Paukkuliinin kera harkittiin josko itkuiluun kehittäisi koomaäidin check-listin. 

- Tutti?
- Vaippa?
- Nälkä?
- Väsy?
- Kuuma?
- Kylmä? 
- Tylsää? 
- Joku muu, mikä? 

Mahtaako listasta uupua jotain? Vien maanantaina painoon jos muistan. 

Miksi roikun koneella, kun voisin olla nukkumassa? Tytär on nimittäin päikkäreillä vaunuissaan (harkitsin jo niiden poismyyntiä). 

22.8.2012

Nuha

Tyttärellä on nuha. Se on kamalaa. Lienee saanut tartunnan isältään, jonka yllätin niistämästä muutamia päiviä sitten.

Yöllä nokka oli kauhean tukossa ja aiheutti meteliä. Itse metelinokan unia ei tilanne juuri häirinnyt. Sen äiti vähän itkeskeli huoltaan mm. tukehtumista koskien ja valvoi ajoittain puhelimenvalossa hengitystä tarkkaillen.

Vauva otti ja nukkui koko päivän. Huolestuin lisää. Parhaimmillaan se pysyi hereillä kymmenisen minuuttia ennen simahdusta. Ei leikkiä, ei hassuttelua, intensiivisestä vuorovaikutuksesta puhumattakaan.

Puolison tullessa töistä olin jo varma, että tytär on rikki. Kuumemittarin kanssa sähläys ja tulosten arviointi googlen avulla osoitti normaalilämpöä.

Seurusteluhetki isin kanssa päättyi mahtavaan pörinään pöksyissä. Lapsi tursusi kakkaa tunnissa neljä vaipallista ja virkistyi huomattavasti. Helpotti.

Että meinasin sitten hyökätä päivystykseen nuhaisen ja kakkaa hautovan lapsen kera. En hyökännyt. Olen varsin tyytyväinen päätökseen. Heti kun tottuu hetkeksi lapsen tiettyyn käytökseen ja rutiiniin menee koko homma ylösalaisin ja siinä sitten tutistaan epävarmana ja hädissään, kauhuissaan siitä mitä vaurioita vauvalle nyt on aiheutettu. Paras olisi siis totutella siihen, että mikään ei päde - paitsi hetken.

Tytär on pesulla isin kanssa. Nuha vaivaa edelleen, mutta hauskaa kuuluu olevan.

Kaipaan edelleen jotain vouhotettavaa.

16.8.2012

Päiväuni

En osannut ja nyt ollaan ojassa ja allikossa jne.

Päiväunia voi nukkua:

1. Sylissä. Asennolla ja mahdollisella liikkeellä ei väliä.

2. Manducassa. Liikettä on oltava.

3. Caboo-liinassa. Liike pakollinen.

Päiväunia ei voi nukkua:

Kaikki muut paitsi edelliset. Kiva.

Onneksi näitä on tää yksi vain. Kyllähän sitä kantaa. Helteellä se tosin ressukka ui äitinsä hiessä.

Päiväuniaikaan onkin näppärä lenkittää koirat, asioida kirjastossa ja koluta kirppareita. Kolmatta tuntia katuja laahustaessa hieman jumii pohkeissa ja päkiöissä, mutta karaistumista on havaittavissa.

Näin. Kaipaan vouhotettavaa.

Ihme

Tyttäreni nukkui viime yönä kello 23 - 5.30 välisen ajan yhtä soittoa. Itse heräsin 5.15 puolison herätyskelloon. Tytär olisi todennäköisesti nukkunut jopa hieman pidempään ellen olisi mennyt sitä huolissani tökkimään. Huolestutti onko se kuollut.

 Ei ollut, söi varsin täyden tissillisen ja jatkoi uniaan yhdeksään saakka. Minä myös. Tänään pystyn ihan mihin vaan!

 Jos tämä toistuu edes kerran viikossa - tai kahdessa - en enää ikinä kinua yhtään mitään enkä kauheasti turhuuksista rutise. (Sormet saattavat olla ristissä) 




15.8.2012

Kilahti - taas

Tytär täytti kaksi kuukautta. Se on mielestäni aivan hirveän paljon, tosin jokseenkin häviävän pieni pätkä keskivertoihmiselämää.

Sain merkkipäivän kunniaksi kuningasidean - kutsua puolison sukulaiset kerralla lasta katsomaan. Aikarajoituskin asetettiin. Muuten hyvä, mutta ennen väen saapumista väsähdin totaalisesti. Takana levoton yö ja painajaisia, päälle karsea hiki ja vot! emäntä ihan pihalla.

Puolison äidin kumppani erehtyi hassutellen tiedustelemaan milloin perheenlisäykselle saapuu jatkoa.

Jos joku löytää jostain mun itsehillinnän niin saa laittaa tulemaan. Ois kiva nähdä sitä taas. On vähän ikävä.

Kerroin vähemmän hillitysti ukolle, mitä mieltä olen mainitun asian tiedustelusta. Ja ettei paljon naurata. Ja että minun kodissani ei minulle puhuta näin epäkunnioitavasti. Ja vähän päälle.

Herra poistui paikalta. Tunnelma oli mahtava.

Että urani kusipäänä senkun jatkuu. Pelottaa, että eristän tyttären isänsä suvusta. Omastani pidän lapsen erossa tietoisesti. Lapsi kuitenkin tarvitsee ympärilleen mahdollisimman paljon rakastavia ihmisiä.

Ettätota. Onneksi ei tarvitse järjestää ristiäisiä.

Huomenna aion lopettaa äitiysloman suorittamisen ja etsiä sen itsehillinnän jostain. Yli kolmen tunnin unet saattaisivat olla avuksi.

10.8.2012

Luonto

Pikkukaupungissa asustaessa luonto on tehnyt yllätyshyökkäyksen pihaamme.

Ensin oli myrsky ja arviolta kuusikymppinen omenapuu kaatui - vattupensaideni päälle. Asiassa harmittaa lähinnä kullanarvoisen näkösuojan hupeneminen entisestään. On tosi nastaa käyskennellä pihamaalla kun saman tien alkaa naapurissa verhojenheiluttelu ja möllötys. Ehkä niillä ei ole telkkaria.

Pihamaalle saapui pari päivää sitten siili. Se makasi auringossa keskellä pihaa. Puoliso siirsi sen pari kertaa pusikkoon, mutta ressukka palasi aina alkuperäiseen paikkaansa. Eilen se oli vihdoin kuollut. Harkitsin soittavani esmes poliisille, että tulevat reppanan vaikka ampumaan, ettei tarvitse kärsiä. Totesin, että ei ne tule kuitenkaan , ei edes eläinsuojeluvalvoja, joka on ihan hyvä tyyppi, mutta keskittynyt muihin elukoihin kuin siileihin.

Puoliso kaivoi menehtyneelle kuopan. Nurkissa pyörii enää pikkusiili ja jättisiili.

Tytär nukkui yöllä viisi tuntia yhtä soittoa. Yksi syöttö jäi kokonaan syöttämättä. Pitääkö tapahtunutta jännittävänä yksittäistapauksena, vai saisiko varovaisesti olettaa tässä orastavan uuden rytmin?

Jospa uneen vaikutti päivällä ja iltasella toteutettu ankara vaunuilu, että lapsi saa hurjasti raitista ilmaa. Eipä tuosta haittaakaan ole - paitsi äidille, jolla on entistä enemmän jumittavia lihaksia.

Kylläpä elämä on jännittävää.

Huomenna tulee vieraita kaukaa pohjoisesta, oikein yökylään. Kivaa!

7.8.2012

Paineistettu vuorovaikutus

Sain puhelun neuvolasta. Jatkossa aion pyytää että he eivät ole minuun yhteydessä - ainakaan puhelimitse. Tyttö on palannut, täti kun on jäänyt pois (toivottavasti lopullisesti). Tyttöä kun kuvittelen sietäväni jotenkuten, tädin lässytykset lapselle nätistä navasta ja sen tärkeydestä tulevaisuuden napapaitojen käytön mahdollistajana, olivat meikäläiselle viimeinen niitti.

Sain sitten puhelun:
"Meillä kokoontuu sellainen jälkiryhmä. Siinä on keväällä ja kesällä synnyttäneitä. Muuthan on olleet siinä perhevalmennuksessa paitsi te, mutta kun te ootte listalla niin ajattelin soittaa."
"Tapaamisessa yksi terveydenhoitaja, joka on itse saanut juuri vauvan kertoo kaikesta ja varsinkin vauvatuksesta, joka on tehokas tapa vuorovaikuttaa lapsen kanssa."

VITTU

Siitähän se sitten lähti ja tämä hullu sai vettä myllyyn.

Minä en halua vuorovaikuttaa tehokkaasti lapseni kanssa. Minä haluan vuorovaikuttaa aidosti ja paineetta ja juuri siten kuin meille on luontevaa ja luonnollista ja tärkeää. Tehokas vuorovaikutus. Ei helvetti.

Vihasin raskausaikana neuvolan puheita varhaisesta vuorovaikutuksesta ja sen tärkeydestä ja varsin voimakkaista epäilyistä, että minusta ei masentuneena sellaiseen ole (no ei masentuneena tietenkään), mikä osaltaan pahensi oloa. Uhkailtiin varhaisen vuorovaikutuksen asiantuntijoilla ja heidän kotikäynneillään ja ties millä. Vedin aivan hirveät paineet ja mielikuvissani koin koko vuorovaikutuksen (koko sana alkaa oksettaaa) ahdistavana, vaikeana ja suoritettavana taakkana.Minä haluan olla ja elää lapseni kanssa, en tietoisesti vuorovaikuttaa sen kanssa.

Kunnes ymmärsin, että kyse on lapsen tarpeisiin vastaamisesta, siitä välittämisestä, sen hyväksymisestä ja rakastamisesta ja huolehtimisesta. Minun ei ainakaan oletukseni mukaan tarvitse koko ajan lapselle lässyttää, tuijottaa sitä silmiin, kohdistaa kaikkea huomiota siihen ja pyörittää meidän kaikkien elämää ikuisesti vain hänen näkökulmastaan, vaan meidän perheen näkökulmasta.

Ymmärsin siis hetken olla stressaamatta. Sitten sain puhelun. Jossa taas - varmasti tahattomasti - paineistettiin puolillepäivin yöpaidassa luuhannut selkäkipuinen ja hieman väsynyt äiti. Vauvatuksen avulla (kauhean videon mukaan) isäkin oppii olemaan intensiivisessä kontaktissa lapseensa.
Edit: kiinnitäthän huomiota videon kivaan musiikkiin!

Jos lapsestani nyt sitten tulee kehnompi kuin muista siksi, että en kyllä ala vatkata sen käsiä jonkun säännön mukaan, niin antaa tulla. Itseasiassa olen harkinnut josko aloittaisin sille viittomisen niin oppii nopeammin kommunikoimaan. Haastattelin vuosia sitten aiheesta gradunsa tehnyttä naista.

Voisiko näitä asioita edes nimetä siten, ettei meidän paskamutsien tarvitse oksentaa kukkasia ja pastellisävyjä ja pieniä poneja. Vauvatus. Ei jumalauta.

Joo, me ei mennä jälkitapaamiseen. Myöskään siksi, että en tajunnut kysyä pitääkö/saako sinne ottaa vauvan mukaan. Vaikka motkotankin yksinäisyydestä sun muusta, haluan löytää sosiaaliset kontaktini jotain muuta tietä kuin perhevalvontakeskuksen tilaisuuksista.

Tuleeko vauvattamattomista vauvoista lapsia?
Edit: Otin yhteyttä useampaan ystävään, joilla on lapsia. Kukaan ei tunnistanut vauvatusta. VOITIN! :D 

5.8.2012

Pelko

En ennen lapsen syntymää uskaltanut edes ajatella sen elämää kohdun ulkopuolella. En antanut itselleni lupaa - tunnetasolla - suunnitella ja haaveilla vauva-asioita. Pelkäsin, että se kuolee tai vähintään vammautuu tai on valmiiksi sairas (sitähän ahkerasti lupailtiin ammattilaisten taholta). Toki hamstrasin tavaraa, järjestin kotia ja viimeisinä viikkoina uskaltauduin jopa juttelemaan mahalle. Silti kielsin itseäni iloitsemasta liikaa etukäteen.

Kun lopputulos on terve, sievä, pieni höntti, jota rakastaa ja suojelee ja ihmettelee ja hämmästelee on luonnollisesti seuraava askel ryhtyä pelkäämään jokaista lapsen tulevaisuudessa kohtaamaa vaikeutta, mielipahaa, pipiä, pettymystä, tuskaa, konfliktia ja ties mitä. Vältän parhaani mukaan ajatusten harhailua pelkoon tulevasta. Kerrankin on hauskaa elää hetkessä, nimenomaan hetkessä, käytännössä imetyksestä ja vaipasta toiseen (päivisin tasan kahden tunnin kierrolla).

Olen yllättynyt siitä, miten vähän pelko on osana elämää. Pystyn suhtautumaan pikku nuhiin ja köhiin ja murinoihin jokseenkin rationaalisesti. En enää heräile tarkistamaan mahtaako lapsi olla elossa, kun se on nukkunut ääneti jo 50 minuuttia. En vahdi lapsen touhuja isänsä kanssa, olen jokseenkin vakuuttunut siitä, ettei se mene ajoittain epävarmassa kyydissä rikki. Niillä on sitäpaitsi ihan omat jutut keskenään.

Pahin pelko liittyy siihen, että tulisin uudelleen raskaaksi. Pelko on aivan jumalattoman kova. Puolisolle on ilmoitettu, että on aivan turhaa yrittääkään puolta metriä lähemmäksi ilman kortsua (mielellään kahta tai useampaa). Mihinkään ehkäisyyn on vaikea luottaa, vähiten imetykseen (mikä olisi lähinnä tyhmää).

Raskausaika oli kauheaa. Psyykkisesti ajoittain sietämätöntä, kivun kanssa saattoi (ainakin jälkeenpäin ajateltuna) elää, kun oli toivoa että se joskus loppuu.

Sektio oli niin hirveä, että edelleen tekee mieli vain itkeä ajatellessa koko spektaakkelia. Fyysisesti sen sieti, vaikka spinaalipiikki ei ottanut onnistuakseen (yli kymmenen yritystä), jälkeenpäin kipu oli käsittämätön (varsinkin kun lääkkeitä ei saanut - olisi pitänyt osata pyytää, mikä unohdettiin mainita jne.).

Psyykkisesti leikkaus oli järkyttävän raskas. Niin raskas, etten suostu vastaavaa enää läpikäymään. En sano, että leikkaus olisi yhtään kivuliaampi tai kamalampi kuin alatiesynnytys, mutta väitän, että nimenomaan päänsisus olisi päässyt vähemmällä, kun olisi ollut edes mahdollisuus vähän luonnollisempaan tapahtumaan.

Minua inhottaa, että lapseni syntymää ihmetteli kymmenkunta ihmistä, joista suurin osa esitti kommenttinsa ääneen syntymän hetkellä: "Onpa se iso!" "Onko se poika?" "Mikä se on?" "Ai, se on tyttö!" "Onpa hassu pää!" Ja minä sain ihmetellä lasta noin 30 sekunnin ajan, kunnes se vietiin pois. Eikä kukaan tuonut sitä heräämöön, saati kertonut miten se voi, vaikka kyselin. Eikä se päässyt isänsä paidan alle lämpimään, vaikka niin luvattiin.

Eihän tuollakaan mitään väliä enää ole, eikä suurtakaan vahinkoa ole tapahtunut, mutta koko touhusta jäi jotenkin kusetettu olo. Eikä ihan vähänkään. Liukuhihnahommaa, väki tekee työtään, mutta pieni kunnioitus ja herkkyys olisi tehnyt asioista siedettävämpiä. Ehkä. Koko ajan minulla oli olo, että olen jotenkin kaikkien tiellä.

Pelko lienee luonnollinen. Olisi toki mukavaa, jos se joskus lievenisi tai muuttuisi. Ehkä juuri raskauspelko siirtyy syrjemmälle, kun uusia pelon aiheita syntyy matkan varrella.

Silti väitän, että meidän lapsilukumme on nyt täynnä.



2.8.2012

Tilanne

Elämä tasainen. Suurempaa vouhotettavaa ei ole. Muutamia huomioita toki matkan varrelta.

Lapseni kakkasi tänään mahaani. Kaikki tapahtui kovin äkkiä. Olimme pesulla. Sinänsä olen hurjan iloinen kakasta, sillä sitä on ähisty tulemaan puoli kuudesta aamulla. Onneksi on, sillä puoliso ei osunut uuden puhelimensa torkkunappiin, mutta tyttären aktiivisen piereskelyn ansiosta hän myöhästyi ainostaan 25 minuuttia työmaaltaan. Normiherätys kun on kello 5.15. 

Jännittävää kakassa oli se, että se läpäisi yhteensä neljä kerrosta kangasta. Tämä siksi, että käytän edelleen (kotona) äitiyshousuja, koska ne on niin mahtavat! Normitkin mahtuu päälle, mutta miksi kokea kiristystä, saati nostella pöksyjä ajoittain, kun ne voi kiskaista kainaloon saakka ja antaa kaiken muun roikkua. 

Kävin eilen pankissa sulkemassa isän tilejä ja avaamassa tyttärelle ihan omaa tiliä. Henkilökohtainen pankkineuvojamme on mahtava. Itse asioinnissa meni noin viisi minuuttia, mutta hänen kerratessaan lastensa ja lastenlastensa syntymiä meni tovi jos toinenkin. Toivoisin, että kaikilla olisi yhtä ihana Henkilökohtainen Pankkineuvoja. "Sitten me tultiin sairaalasta kotiin ja mulla oli kaksoset. Mä laitoin ne siihen sängylle ja otin vaatteet pois niiltä ja sitten mä istuin tuoliin ja itkin, että mitä näille nyt pitää tehdä. Gösta luuli, että nyt mä menin rikki." 

Tyttärelle ei voitu tehdä tiliä, sillä hänen nimensä, saati olemassaolonsa ei löytynyt tietokoneelta. Ei edes maistraatin järjestelmästä. Huolestuin ja soitin tänään maistraattiin, josta vakuutettiin, että lapsi on olemassa ja sillä on nimikin. Mahtavaa. 

Pankkikeikan jälkeen päätimme puolison kera käydä koko perheen voimin naapurikaupungin Biltemassa. Aktiviteetit periferiassa ovat näet jokseenkin rajalliset. Paikalliseen kalasatamaan esimerkiksi ei ole rakennettu kivaa kahvilaa. Lähimmässä kalasatamassa on iso pakastin, josta voi ostaa silakkaa. 

Tuumasta toimeen siis. Lapsi kaukaloon, maailmanlopun hoitolaukku olalle ja relluparan nokka kohti pohjoista. Pääsimme kivasti ukkosmyrskyn läpi paikan päälle ja viritin tyttären liinaan. Se sai raivarin. Kellonajasta päättelin, että se saattaa olla nälkäinen. Olihan se. Yleensä maksimissaan kymmenen minuuttia ruokaileva lapsi päätti vedellä puolisen tuntia herkkua tissistä naamariin auton etupenkillä. Puoliso kävi shoppailemassa ja minä väistelin teiniautoilijapoikien katseita ja hymyilin kiltisti ohikulkeville rouville, jotka soivat meille hyväksyviä katseita osoitellen puolisoilleen, että kato miten pieni pikkuvauva. Oli tosi nastaa. 

Lienee paras huomauttaa, että seudulla nimenomaan kurkitaan toisten autoihin. Julki-imettäminen on perseestä, mutta myönnän, että helpompaa kuin huutava lapsi kainalossa, pullo toisessa ja tuttelipurnu hampaissa liikennemyymälään kirmailu. Saatan toki olla väärässä. 

Tytär ei halua nukkua päiväunia - tänäänkään. Siispä improvisoin sille viihdekeskuksen työhuoneeseen, että saan roikkua koneella. 

Virike. Pahviloota ja post it-lappuja.