6.2.2015

Ympäri

Minulla ei ole aikaa käydä laarilla ruikuttamassa. En ota asiaa kovin raskaasti.

Varmaankin ensi kertaa sitten teini-iän harrastan. Käyn kahdesti viikossa avannossa ja kesken työpäivän kitaratunneilla. Harrastan kodin ulkopuolella. Aikuisten kanssa (jos hikoilu tuntemattomien kanssa uikkareihin sulloutuneena pimeässä saunassa ja viidesti-kuudesti jäisiä portaita pitkin veteen liukastelu lasketaan aikuisporukaksi - no lasketaan, siellä ei ole lapsia). Kitaransoitonopettaja on komea ja puhuu leveää australiaa, mikä hieman häiritsee, mutta en takerru asiaan, sillä hän on kannustava ja kiva. Kerran vain on meinannut tulla itku ja vitutti, mutta kotiin päästyäni huomasin oppineeni jotain. Opin siis myös oppimisesta.

Töissä on pääosin kivaa. Saan tehdä sitä, missä olen hyvä, mikä on kivaa. Aikuisten kanssa. Olla merkityksellinen toisten elämässä. Se on hämmentävän tyydyttävää. Palaute ilahduttaa. Lisäksi ovia aukenee siellä sun täällä, availen ja ihmettelen, suunnittelen, ideoin ja hurahtelen. Hurahtelu on kivaa. Eikä lueta sitä ruotsalaisittain!

Perheen sisällä on tapahtunut hiljattain toki ikäviä asioita, mutta niistä selvitään. Niilläkin on merkitys. Putki- ja kylppäriremontti, jonka hinta tuntuu suunnattomalta, saakin mittasuhteet ja paluun lokeroonsa: se on vain rahaa.

Tyttäreni on muuten hauska ja ihana, vaikka hän ansaitseekin palkintoja vetkuttelussa, vitkuttelussa, kiertelyssä ja kaartelussa. Hän on ihaninta mitä tiedän.

Olen viimeisten viikkojen aikana saanut itseni useampaan otteeseen kiinni miettimästä, että taidan olla onnellinen. Seuraavaa kriisiä odotellessa. Olen niissä aika hyvä.