Näytetään tekstit, joissa on tunniste vanhemmuus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste vanhemmuus. Näytä kaikki tekstit

24.9.2014

Herkkä

Minun lapseni on herkkä. Olen ajoittain miettinyt, olisiko herkkyydelle parempaa sanaa, korvaajaa, mutten löydä. Ujo ja arka ovat negatiivisesti latautuneita ilmaisuja, ne sisältävät jotain ei-toivottua. Minun lapseni olkoon siis herkkä, harkitsevainen, rauhallinen - kuten on isänsäkin (ja minä pienenä).

Ajoittain lapsen herkkyys ahdistaa minua suunnattomasti. Ja niin ahdistaa kai lastakin. Syöksyimme muutamia viikkoja takaperin uuteen muskariin, tällä erää seurakunnan järjestämään (onpahan taatusti suomeksi) ja ensimmäiseen tapaamiseen saapui ennakoitua suurempi joukko lapsia. Lapseni paineistui toisten riehumisesta (ja minä lapsen selvästä ahdistuksesta). Kotonakin piti vielä miettiä kaaosta. Toisaalta en ole luovuttanut, väki jaettiin kahtia ja lapsi rakastaa laulamista. Kyllä minä siinä muutamat Jesset ja Jlat siedän jos tenavalla on kivaa.

Huomaan usein, että lapsi kaipaa ilmiselvästi ikäistään seuraa. Hän juttelee niistä muutamista tutuista lapsista, joita tietää nimeltä. Lapset vain sattuvat olemaan erittäin äänekästä ja otteissaan rajua seuraa. Tapaamisissa siis joko nökötetään äidin sylissä tai tullaan satutetuksi toisten osalta (vaikka äitinsä kyllä saarnaa, ojentaa, muistuttaa, kertaa). Sattumuksia ja läheltä-piti-tilanteita sitten puretaan kotona päiväkausia ja ihmetellään "miksi X huutaa?". "Aijjai, X heittää lapiolla rumasti". "Tulee iso pipi kun X leikkii lähellä."

No siis vittu.

Itkettää ja suututtaa ja vituttaa. Pelottaakin. Sitäkö herkän lapsen elämä tulee aina olemaan? Toisten melutasoon ja riehumiseen sopeutumista? Kiusatuksi tulemista? Voiko uhrin leiman jo hakata otsaan?

Miten tukea lasta pitämään puoliaan? Puoliensa pitäminen, kynsiensä näyttäminen ja omilla jaloillaan seisominen kun tuntuvat olevan tärkeimpiä taitoja, joiden avulla selvitä. Minulle ei kukaan opettanut koskaan miten pitää puoliani, ihan itse olen sen oppinut (ja siinä sivussa ehkä liiankin aggressiiviseksi). Viimeksi viikko sitten sain aikuisten maailmassa selvittää, että minä en ole kynnysmatto, joka suostuu ilmaiseksi tekemään toisten töitä.

Kaipaisin lapselle kaltaistaan seuraa. Rauhallista ja keskittyvää, jonka kanssa voisi vähän riehaantuakin - lapselle ominaiseen varovaiseen tyyliin. Löytäminen tuntuu mahdottomalta. Surettaa.

Ystävä, joka on erityislastentarhanopettaja, katseli taannoin tyttären leikkiä ja mietti ääneen, että siinä leikkii jokaisen montessoripedagogin päiväuni. No sellaisia ei näillä leveyksillä ole; en malta odottaa sitä päivää kun joudun lapsen tunkaisemaan ääriään myöten täynnä olevaan meluisaan päiväkotiryhmään, jossa uupumusta ja sisäilmaoireitaan saikkuileva henkilökunta on saanut hommasta tarpeekseen. Sinne sitten sopeutumaan.

Omat työpäiväni eivät ole pitkiä. Silti lapsen unen levottomuus on suoraan verrannollinen oleskeluuni kodin ulkopuolella. Onneksi hän saa olla vielä kotona. Onneksi. Liekö onneksi vai epäonneksi, että huomaan lapsen reaktiot - joskus pelottaa että ylitulkitsen.

14.7.2014

Se ei kuulu sinulle

Lapsen kasvaessa ei voi välillä kuin haukkoa henkeään sen vauhdin edessä, mitä pieni kehityksessään pitää. Miten se voikin lohkaista juuri oikeassa kohden jotain nasevaa, tutkia maailmaa päättäväisesti, laajentaa elinpiiriään ja etäisyyttä ädistä yllättävällä tarmolla ja suhtautua avoimen ennakkoluulottomasti asioihin.

Minua on lapsen kasvaessa alkanut yhä suuremmassa määrin vituttaa ulkopuolisten utelu (enkä nyt tarkoita välttämättä sitä ah-niin-mahtavaa neuvolaa).
"Joko se kannattelee päätään?"
"Joko se kääntyy selältä vatsalleen?"
"Joko se kävelee?"
"Joko se puhuu?"
"Joko se käy potalla?"
"Joko se on kuiva?"
"VIELÄKÖ se on vaipoissa?"

Kun ensimmäisen ikävuoden tarkkaan aikataulutetuista merkkipaaluista kääntymisineen, kannatteluineen, tukemisineen, ryömimisineen, konttauksineen on selvitty, alkaa seuraavien luettelu. Yllättävän hyvin ovat esimerkiksi isomummot kartalla siitä, mitä pitäisi osata - ja mitä ei.

"VIELÄKÖ se syö tissiä!?"
"VIELÄKÖ sinulta tulee maitoa?"

Olen alkanut vastata (hyvin harvakseltaan tuleviin, myönnän) uteluihin, kyselyihin ja kauhisteluihin, että se ei kuulu sinulle. Se on meidän perheen asia. Lapsen vessajutut eivät kuulu kenellekään ulkopuoliselle - en minäkään tiedustele mummojen ja paappojen, saati naapurien tai työkavereiden seksielämästä, pidätyskyvystä tai sairauksista. Lapsellakin on oikeus yksityisyyteen ja siihen, että hänestä ei puhuta kuin esineestä. Parivuotias ymmärtää hämäävän paljon, suorastaan tuskallisen paljon. Minusta on väärin, mikäli lapselle tärkeää imetystä kritisoidaan hänen kuullen.

Eri asia on toki vertaisten kesken käytävä keskustelu, nimenomaan keskustelu. Vieläkin hymyilyttää, pahimpana vauva-aikana lähinnä vituttanut joissakin blogeissa ja keskustelupalstoilla valinnut "meidän tenava kääntyi 6-viikkoisena selältä vatsalleen ja kävellyt se on puolivuotiaasta". Mikäpä siinä. Jännä kilpailuasetelma - kenen lapsi ehtii ensin. Mikähän siinäkin lie taustalla?

Joskus lapsen liikkumattomuuksien, puhumattomuuksien ja potattomuuksien taustalla on toki kehityshäiriötä. Veikkaan, että siinäkään tapauksessa lapsen vanhemmat, saati lapsi itse, eivät arvosta lähipiirin uteluja siitä, eikö vieläkään ole edistymistä tapahtunut. Ulkopuolisilla kun harvemmin on sitäkään vähää tietoa mahdollisista häiriöistä, mitä lapsen vanhemmilla varmasti on.

Tärkeintä on kehitys. Kehitys on iloinen asia, josta kertoo mielellään. Kehitys on hauskaa. On kuitenkin valtavan tärkeää saada kehittyä ihan omassa tahdissaan. Ja olla pitkään pieni. Isona kun ei saa enää olla pieni.

Kaikista hirveintä minusta olisi, jos lapsellani ei olisi pätkääkään huumorintajua. Onneksi sen kehitys on ollut varsin vauhdikasta.

14.6.2014

Neuvolakuulumisia

Kävimme neuvolassa. Ensi kertaa sitten legendaarisen jälkitarkastuksen uskaltauduimme laitokseen kaksin tyttären kanssa.

Kävimme ensimmäisenä wc:ssä - ei sillä, että pottaan liittyvät toimet olisivat kovin hedelmällisiä tällä hetkellä, vaan oman jokseenkin kiihkoutuneen aineenvaihduntani ansiosta. Ramppaan kusella jatkuvasti, mikä on ajoittain häiritsevää ja suorastaan rajoittavaa. 

Neuvolan vessassa alkoi ahdistaa. Kävi vituttamaan ne söpösti hyllyllään törröttävät kusendippausvehkeet ja vessapaperitelineen viereen teipatut listaukset siitä, mikä on lähisuhdeväkivaltaa ja mikä ei. Sillä välin kun istuin pöntöllä housut kintuissa, tytär kaivoi puhelimeni laukun taskusta ja otti itsestään sarjan meitsieitä. 

Täti oli taas vaihtunut joskus mainittuunkin huomattavan nuoreen terveydenhoitajaan. Mikäpä siinä, tämä nuori nainen on lasten kanssa, tai ainakin omani kanssa yllättävän hyvä. Arvelen, että hänen tapansa antaa lapselle tilaa touhuta (ja suurehko hymyilevä suu) ovat tässä avainasemassa. Lapsi innostui jopa höpöttämään juttujaan, mikä on hänelle vieraassa seurassa harvinaista. Kotona se ei ole hiljaa hetkeäkään. 

Pitihän sitä lasta tietenkin tarkistaa leikittämisen lisäksi. Täti sai hienosti mitattua kaksi ja puoli senttiä vähemmän pituutta kuin puoli vuotta sitten. Kävin siinä sitten päätäni aukomaan, vauvojen mittalla saatiin kasvuakin näkymään. Painossa oli kuulemma joskus ollut kova notkahdus käyrällä, joka on korjaantunut. Minulla ei ole ollut tiedossa minkäänlaista notkahdusta, että mahtavasti on taas viestitty. Muutoinkin mitat on minulle käytännössä yksi ja sama - mielestäni lapsesta näkee aika hyvin silmämääräisesti, että kasvaako se vaiko eikö ja jos sen kanssa ruokailee tietää melko hyvin, miten se syö. 

Utelua kuului asiaan luonnollisesti. Täti yritti kovasti kaivaa tietoja työtilanteestani, kyllästyttyäni kiertelemään totesin, että työtilanteeni on riittävä. Sitten tiedusteltiin käymmekö paikallisissa kerhoissa tai avoimessa päiväkotitoiminnassa - kerroin että emme käy. Seuraavaksi piti saada tiedää onko meillä tuttuja, joilla on samanikäisiä lapsia. Totesin, että ei ole tällä seudulla, mikä oikeastaan pitääkin paikkansa.

Lapsen nukkumisjärjestelystäkin olisi pitänyt käydä selvittämään juurta jaksain yksityiskohtia, mutta totesin, että jos se herää, isken tissin sille suuhun. Mimmi suhtautui yllättävän kivasti, kuten muuten myös pari viikkoa sitten tapaamamme iäkäs suuhygienisti. Kehui, että semmoinen luksus se on lapselle harvinainen. Väkisinkin tästä yrittä pulpahdella mieleen jotakin kyynistä, mutta olkoon. 

Tällä hetkellä neuvolatoiminnassa on mielestäni parasta se, että siellä ei enää tarvitse - ikinä - käydä kuin vuoden välein. Eli käyntejä on jäljellä kolme tai neljä. Sille! 

12.6.2014

Töitöipäipäi

On tullut vähän pyöritettyä kuvioita uusiksi. Syksyn työtilannetta silmälläpitäen on odoteltu rahoitusten varmistumisia ja hylkäyksiä, tiloja, tunteja ja ties mitä. Lopputulemana on, että töitä on ehkä - ja jos on, iltapäivästä iltaan.

Lapselle olen päivähoitopaikkaa varmistellut ja paikkaillut ja harkinnut ja pohtinut ja surrut ja innostunut ja hyväksynyt vajaan vuoden verran. Alkuviikosta kirjoitin jopa sopimuksen elokuuta ajatellen. Eilen peruin sen alkuillasta ja nyt odotan napsahtaako sanktiota ja kuinka paljon. Ahdistavaa.

Tilanne kun kaikessa yksinkertaisuudessaan on niinkin näppärä, että mielestäni lasta on turha viedä kodin ulkopuoliseen hoitoon, jos minä olen aamupäivät kotona. Iltapäivästä vaihto ja isä kehiin, kuten alkuperäisessä suunnitelmassa muutoinkin. Kuvio menee siis ainakin jouluun asti taas kerran kitkutteluksi ja varmaa on vain epävarmuus - kiitos kaiken maailman säästötalkoiden niin valtakunnallisesti kuin paikallisellakin tasolla. Minkäs teet.

 Toisaalta olen suruissani ja häpeissäni. Kävimme jo pariin otteeseen tutustumassa päiväkotiin ja oma oloni alkoi olla siedettävä hoitoa ajatellen. Hyvä henkilökunta, ihan kivat lapsilähtöiset tilat (no kai ne päiväkodissa aina ovatkin pienille mietityt), tytär tuntui omalla ujohkolla tavallaan tykkäävän - sitten tulee äiti ja pilaa kaiken pitämällä tenavan kotona. Paikka vielä sijaitsee kodin lähellä, pitääkö nyt muistaa aina kiertää kortteli, ettei vain satu näyttämään naamaansa liian lähellä.

 Toiselta kantilta koko homma kävi minua arvelluttamaan heti alkuunsa, kun olimme ensi kertaa tutustumassa paikkaan. Kättä piti vääntää melko pitkän kaavan kautta päivähoitoajoista, jotka omalta kantiltani olivat hyvin loogiset ja perustellut. Seuraavaksi kävi ilmi, että päiväkodin avoimella facebook-sivustolla julkaistaan lapsista kuvia (ellei sitä erikseen kirjallisesti kielletä) pr-tarkoituksessa. Viimeinen niitti oli fb-sivulla jaettu linkki paikallisen melko ksenofobisen blogistin kirjoitukseen kyseisestä firmasta. Jäin myös miettimään - onko minusta myymään vessapaperia lapseni päiväkodin nimissä? Ja onhan tässä myös taloudellinen puoli. Tuntuu hölmöltä maksaa täyttä maksua tyhjästä.

Mennään nyt näillä. Emme siis lomaile tänä kesänä juurikaan, talous pidetään säästöliekillä. Minä yritän sopeutua ajatukseen siitä, että yksinäinen hiekkalaatikkourani ei vielä katkea - reunalla istun vastakin. Mielummin kuitenkin hiekkakakkuja rakentelen tyttären kanssa yhdessä kuin pyörin yksin kotona töihinlähtöä odottaen lapsen ollessa toisten hoteissa.

Käyn repimään hiuksia päästäni. Viikonloppuna tyttärellä on syntymäpäivät. Puoliso on kutsunut sukua. Niin - huomenna menemme myös neuvolaan!

13.4.2014

Välitila - taas

Olen ajautunut taas kerran siihen tilaan, että ajoittain on paljonkin sanottavaa (ainahan mulla itseasiassa on) - ajoittain pää kolajaa tyhjyyttään kun se hetki sanoa olisi otollinen. Ajelehdin, kiukustun, ärsyynnyn, väsyn, iloitsen, kihisen, toivon, ahdistun, saan aikaiseksi, lamaannun. Ihan normikamaa jos suhteutetaan vuodenaikaan ja elämäntilanteeseen.

Työkuviot ovat syksyn suhteen auki, mutta tunnelin päässä välkähti viime maanantaina valoa, koska äkkäsin pari kuukautta sitten lähettää puolitutulle suppean version CV:stä ruikuttavalla saatteella, että kaikki kelpaa sadan kilometrin säteellä. Saattaa tärpätä paljon lähempää ja paljon paremmin, mutta kaikki riippuu rahoituksesta - niiden päätöksiähän sitten odotellaan ja odotellaan, ainakin juhannukseen. Joka tapauksessa näyttää orastavan hyvältä, "omalta" alalta ja sallin itseni välillä jopa ihan haaveilla, että pääsisin jo töihin. Tunnetusti poskettoman loistavalla mäihälläni kipitän varmaan syyskuussa kiltisti työkkärin työnhakukurssille (tein vuosia suuren osan kaveripiirin työhakemuksista).

Odottelu on kauhean stressaavaa. Toisaalta ei ole missään nimessä järkevää iskeä jokaista munaa samaan koriin (ja sitten vahingossa istua sen päälle), mutta toisaalta koen valtavan syvää tarvetta olla lojaali luottamusta osoittaneelle taholle. Täytyy vähän miettiä mikä on ihan oikeasti realistista ja mikä ei. Keväällähän paikat ovat haussa, en ole niin naiivi, että kuvittelen humanistille irtoavan vakipaikkaa nykyaikana, mutta vuosi kerrallaan on aina lyhyempi laina ja katto pään päällä. On myös mietittävä missä työssä ja millaisissa työyhteisöissä jaksaa. Harkitsin jo hetken yrittämistä, mutta tarvitsen yhteisön - yhteisön on kuitenkin oltava siedettävä.

Lapsi joutuu syksyllä yhteisöön. Tosin pieneen ja aavistuksen tyyriiseen, mutta oman pähkäilyni päätteeksi juuri oikeaan yhteisöön. Aamupäiväksi vain, parin korttelin päähän. Kotikaupungissa kun ei ole kaksikielistä päivähoitoa, kaksikielisestä kaupungista huolimatta - lähimpään suomenkieliseen päiväkotiin pitäisi ajaa jo automatka, joten valitsimme läheisen yksityisen tahon, jota on kehuttu ja jossa kaikilla lapsilla ja aikuisilla on yhteinen kieli äidinkielestä riippumatta. Pidän myös siitä, että mikäli minulla on jonakin päivänä mahdollisuus jäädä lapsen kanssa kotiin, ei se vaikuta päiväkodin käyttöasteeseen. Vähän enemmänhän hankkeelle tulee hintaa kuin kunnallisessa, mutta meillä on vain yksi lapsi, joka on valinta sekin.

__________________________________________________

Viime viikolla syliini tökättiin neliviikkoinen vauva, kun äitinsä halusi käydä vessassa ja pukea taaperolleen muutakin kuin paidan. Selvisin jotenkuten, hytkytys tuli luonnostaan, lapseni ilme oli loukkaantunut. Nuuhkaisin vauvaa, tuoksuihan se vähän maidolle, muttei niin ihanalle kuin vuosia vuosia sitten kaikki vauvat. Olin helpottunut kun sain palauttaa vauvan äidilleen, minun ei tarvinnut pähkäillä mitä sille puetaan ja mikä sitä vaivaa.

On sinänsä ilahduttavaa, että siitä huolimatta, että koko muu maailma tuntuu olevan raskaana tai vasta vauvautunutta, minun ei tarvitse. Minä voin tehdä kodin ulkopuolella sitä, missä koen olevani hyvä ja olla samalla ihan kelvollinen ellei jopa hyvä äiti.

4.3.2014

ÄLÄ V***U KOSKE!

Minua on alkanut hiljattain riepoa aivan silmittömästi tapa, jolla pikkulapsia kohdellaan ja kosketellaan. Vierailimme viikonloppuna lapsuudenystäväni pienessä hääjuhlassa, kahvitilaisuudessa, jossa suuri osa väestä halusi tietenkin ihailla tilaisuuden ainoaa lapsivierasta. Kotioloihin tottunut ja perusluonteeltaan aavistuksen introvertti lapsi kesti sinnikkäästi paijailut, posken silitykset, hypistelyt ja lässytykset kunnes mitta tuli täyteen.

Uutinen kaikille keski-iän ylittäneille täti-ihmisille: Jos vieras lapsi itkee ja haluaa isänsä sylistä äidin syliin, ei tasan auta jos tunget naamasi häneen kiinni ja uikutat. 

Paluumatkalla mietin puolisolle ääneen, miten vastenmielinen olo tulikaan kun omaa lasta kohdellaan kuin näyttelyesinettä. Tunteetonta, ymmärryskyvytöntä, kylmää objektia. Jotain, jolla on viihdearvoa, mutta jonka on pysyttävä mielellään hiljaa ja harmitomana. Puoliso myönsi tunteneensa ihan samoin kuin minä. 

Tänään kävin äititoverin kanssa lapsinemme hyväntekeväisyyshernekeitolla. Sukeltaessani lapsi sylissä ulos vessan ovesta osui eteemme puolituttu mies, joka kävi saman tien kiinni lapseni kasvoihin ja käsiin: 
"Mikäs sitä noin ujostuttaa?"
"Olet liian lähellä."
"Onko täällä joku lastenkerho tänään?"
"Ei, tulimme syömään, kuten kaikki muutkin."
"Onko tämä lapsi puolivuotias?"
"Ei ole. Melkein kahden."
"Onko se poika?"
"Ei ole, tyttö."
"Jaa. Olet pukenut sen niin ettei siitä osaa sanoa."
Ja päälle nipistys poskesta ja purjehtiminen pois. 

Vittu. 

Mulle jäi ihan kamala olo. 

Ei minun lapseni, ei kenenkään lapsi ole esine, jolle voi puhua miten lystää saati koskea miten lystää. Jos on jotain sanottavaa, jos täytyy keksiä jotain keskusteltavaa, sitten puhutaan aikaisesta keväästä tai vaikka siitä, miten kiva pupun kuva lapsella on paidassaan. 

Minä kyllä vältän koskemista vieraisiin lapsiin. On toki tilanteita, joissa se on luontevaa ja  tarpeen - silloin kosketaan tietenkin. Muttei tulisi mieleenkään ehdoin tahdoin mennä räpeltämään toisen lasta, enhän minä vanhustenkaan naamassa ole kiinni, että laitetaanpa näitä ryppyjä vähän kireämmälle niin nähdään miltä se mummu oikein näyttää. 

Lapsi on ihminen. Lapsi on persoona. Lapsella on samat oikeudet kuin kellä tahansa aikuisella - jopa suuremmat ja laajemmat oikeudet. Kaikilla on oikeus fyysiseen ja psyykkiseen koskemattomuuteen. Tämä tuntuu olevan erityisen haastavaa sotien molemmin puolin syntyneille. Lapsi on johonkin mystiseen ajankohtaan saakka esine, eläin, jotain vajavaisempaa, jota saa kohdella kuten huvittaa. Mihin tämä käsitys oikein perustuu? 

Me elämme kulttuurissa, jossa koskettaminen on vähäistä. Onhan se toki omalla tavallaan harmi, mutta asia nyt on näin. Jos kosketus ei ole luonteva ja hyväntahtoinen, ei saa koskea. Etelämmässä on kulttuureja, jotka ovat yhteisöllisempiä ja kosketelukin luontevampaa. Muistan itse hyvin, miten vaikeaa oli tottua itävaltalaisiin poskisuudelmiin. Useamman kuukauden meinasin aina astua askelen taaksepäin tervehtiessä - niin syvällä tapa ja käsitys omasta reviiristä on. Suomeen palattua oli ikävä kosketusta ja kapeampaa reviiriä. Joka tapauksessa, lapsi päättää reviirinsä itse. 

Järkevät ihmiset opettavat lapsilleen, että aina on kysyttävä ensin saako koiraa silittää. Järkevät ihmiset kysyvät myös itse saako koiraan koskea. Miksei sama onnistu kun on kyse ihmisistä? 

Voin vannoa ihan suoriltaan, että tavallinen lapsi ei halua, että vieras ihminen koskee häneen. Korjatkaa ihmeessä jos olen väärässä. 

12.12.2013

Sosiaalistaminen

Nonniin, raskassoutuisella linjalla edelleen. Tosin parin vuoden takaiseen verrattuna olen suorastaan kepeä. Mielessä on jo jonkin aikaa pyörinyt pienen lapsen sosiaalistuminen, sosiaalistaminen - kehitys yksilöksi yhteiskunnassa ja kuitenkin kasvaminen osaksi yhteiskuntaa.

Mikäpä muu pohdinnan taustalta löytyisikään kuin syyllistyminen - osin syyllistäminen, mutta pääosin vanha tuttu syyllistyminen. Meillä ei edelleenkään ole kovin laajaa sosiaalista verkkoa, vaikka olemme puolison kanssa näiltä nurkilta kotoisin. Olen lähellä asuvista sukulaisistani väleissä ainoastaan äitini kanssa, enkä oikein ota selvää, mitkä kuviot ovat puolisolla vallalla oman perheensä kanssa. Tässä tulee aina piiriin myös ihanana perhejuhlana tunnettu joulu - voihan helvetti.

Lähiseudulla ystäviä on aika harvassa, ystäviä on toki, mutta sellaisia, joiden kanssa tavattaisiin lapset pääosassa on kuitenkin melko vähän ja näin talviaikaan kaikilla on vuorotellen joku räkävirus kiertämässä. En ole edelleenkään päässyt nauttimaan ainoastakaan kerhosta, avoimesta päiväkodista, lastentapahtumasta jne. Syyt ovat luonnollisesti moninaiset, mutta päälimmäisiksi nousevat oma laiskuus ja oma epävarmuus, mitäpä sitä kieltämään.

Olen miettinyt sitä, kuinka paljon alle parivuotiaan tulisi olla tekemisissä toisten lasten kanssa, saati toisten aikuisten. Alle vuotiaastahan tiedetään hyvin, että omat porukat riittävät mainiosti - radikaalimpien tulkintojen mukaan vain toinen vanhemmista on riittämiin. Alle parivuotiashan ei vielä osaa leikkiä toisten kanssa, leikki ilmeisesti leikitään porukassakin rinnakkain. Matkimisella on ihmislapsenkin kehityksessä valtava merkitys, hyvässä ja pahassa.

Teenkö minä nyt äitinä ja vanhempana väärin, kun lapseni on useimmiten yksin. Siis ainahan, joka ikinen sekunti, hänen vierellään on isänsä tai minä, mutta riittääkö lapselle se, että hän tapaa toisia lapsia keskimäärin muutaman kerran kuukaudessa. Oppiiko hän, ettei hiekkaa saa heittää toisen silmiin? Oppiiko hän, ettei toista saa lyödä? Oppiiko hän, että kaikki saavat leikkiä? Oppiiko hän jakamaan? Oppiiko olemaan?

Koiria ohjeistetaan sosiaalistamaan, tapaamaan toisia ja totuttamaan siihen, että muitakin hurttia ja kaikenlaista väkeä on olemassa. Alan hiljalleen kuitenkin hahmottaa sen, että lapsi ei ole koira. Ne mokomat ajattelevat eri tavoin. Vuotiaan lapsen ajatusprosessit kulkevat ihan eri sfääreissä kuin seitsemän vuotta sohvaani kuluttaneen koiran. No tietenkin, ne ovat eri lajia. Myönnän silti ajoittain hämmentyneeni.

Jos koiraa ei sosiaalista, siitä tulee epäsosiaalinen remmirähjä. Tuleeko ei-sosiaalistetusta lapsesta, joka viettää kaiken aikansa vanhempiensa kanssa myös remmirähjä? Tuleeko lasta sosiaalistaa johdonmukaisesti vai oppiiko se ihmisten väliset kuviot itsestään? Luonnostaan? Sisäsyntyisesti?

Lahjakkuuksiahan on erilaisia - yksi on huomattavan matemaattinen, toinen hanskaa kielet, joku on kuin kala vedessä ihmisjoukoissa. Voiko lapsesta, joka on ollut pienenä yksin - siis lapsena yksin - tulla sosiaalinen?

Minä olen ainut lapsi, mutta koen olevani noin normioloissa ihan kykenevä asiallisiin ihmissuhteisiin. Tämä mikäli ei ole pahempaa masennusputkea päällä. Nautin ihmisten seurasta, mieluiten tietysti hyvien tyyppien, mutta välillä pöljemmätkin kohtaamiset ajavat asiansa. Ilman ihmissuhteita ja kohtaamisia minä kärsin.

Olen ainut lapsi, mutta minut on tyrkätty päivähoitoon puolivuotiaana. Onko sillä vaikutus? Olin muuten lapsena kaikkea muuta kuin sosiaalinen. Olen ainut lapsi, mutta osaan aivan tajuttoman hyvin jakaa.

Työkeikalla tällä viikolla puhuin asiakkaan kanssa äitiä. Totesimme kumpikin olevamme äitejä, tarkensimme lasten iät ja sukupuolet. Jossain vaiheessa kohtaamista asiakas kertoi lähtevänsä työmatkalle ja pyytäneensä oman äitinsä lapsia hoitamaan, vähän pidemmän matkan päästä. Hän tarkensi myös, että on tärkeää, että lapset oppivat, että on muitakin turvallisia aikuisia kuin äiti ja isä.

No minähän takerruin. Oppiiko lapsi, jota pääosin omat vanhemmat ovat hoitaneet, että maailmassa on muitakin turvallisia aikuisia? Jos lastani ei koskaan hoida muut kuin minä tai isänsä, jääkö häneltä tämä oppimatta? Voiko lapselta jäädä tämä oppimatta? Voinko minä estää lasta oppimasta, että suurin osa aikuisista on ihan hyviä ihmisiä?

Onko lapsi koira? Ja miksi minulla on kysymysripuli?

Mun pitää ehkä hinautua kirjastoon. Saako kehityspsykologiaa suomeksi jostain e-kirjakaupasta?

8.12.2013

Aikuisen vaiheet

Kuten jo jokin aika sitten totesin, olen hiljalleen havahtunut siihen, että lähes jokainen vuonna 2012 lapsen saanut on jo ponnistanut lähtökuopista toiselle (tai n:nnelle) kierrokselle. Mikäpä siinä, lapsihan on aina iloinen asia. Samalla on tullut havahduttua siihen, että minun on jälleen haettava tässä vertaisjoukossa oma paikkani. Uusi lapsi tuo uuden elämänvaiheen - meille ei uutta lasta ole tulossa, vaikka välillä haaveissa sellaisen perään huokailenkin. Toisaalta, meillä ei varsinaisesti esimerkiksi ikä ota vielä pahemmin vastaan, kai se jättää pelivaraa - mene ja tiedä.

Iloisten uutisten keskellä olen hiljalleen tullut siihen tulokseen, että minulle on jäänyt tässäkin suhteessa kummallinen olo. Kun on vihdoin selvinnyt vauvavuodesta, joka kaikessa hämmentävyydessään ja uutuudessaan (puhumattakaan muista vivahteista) oli ilman muuta raskas, käynyt nuuhkimassa aikuisten maailmaa työelämässä ja palannut takaisin kotiin - lillumaan omituiseen tilaan loman, työnhaun, arjessa selviytymisen ja elämän (lopullisen) järjestämisen välille, on uusintakierrokselle lähteneiden keskellä aika yksinäinen olo. Pitäisi tehdä päätöksiä töiden, koulutusten ja muiden - elämään aika voimakkaastikin vaikuttavien elementtien suhteen, mutta kuten sanottua - lillun, kunnes lapsi on mielestäni päivähoidon aloittamisen minimi-iässä. Aikaa on siis ensi syksyyn.

 Minun on jostain syystä varsin haastavaa perustella itselleni, sallia itselleni lilluminen. Ei kerry eläke, ei kerry juurikaan työkokemus, taloudellisesti on toki tiukahkoa, mutta toistaiseksi tullaan toimeen. Saako kotonaolosta sitten nauttia? En kysy, voiko kotonaolosta nauttia, vaan nimenomaan - saako.

Kieltämättä olen saanut itseni kiinni miettimästä, että olisihan tämä oleskelu paljon järkevämpää jos olisin raskaana. Seuraavaan hengenvetoon olen tuntenut kuristavan otteen kaulan ympärillä - ei saatana jos täällä kotona pitäisi olla oikeasti vielä vuosi tolkulla. Ote helpottaa, kun saa ajatella, että päivähoitohakemus on jätetty, siinä on päivämäärä, jonka mukaan voidaan todennäköisesti toimia, ja jos ei voida, niin sitten laaditaan (siis minä laadin) varasuunnitelma tai kiertotie. Hengitystäni huomattavasti avaa se, että edessä häämöttää päivämäärä. En tosin ole vielä ehtinyt käsitellä päivähoidon minussa herättämiä ristiriitoja ja angsteja. Puhumattakaan omista kuvioistani.

Taloon rantautui reilu viikko sitten ikävä flunssa, jonka ansiosta emme ole käyneet kauppaa lukuunottamatta missään. No eihän me muutenkaan käydä, mutta juuri mahdollisuuden rajoittaminen on minulle kaikkein ahdistavinta. Viikossa olen tavannut tasan kaksi aikuista - puolison ja paikallisen kulttuuripersoonan, kun kävin työkeikalla. Kulttuuripersoona virkisti. Puoliso ei.

Joka tapauksessa, huomasin kaipaavani "vertaistukea" (olen surullinen sanaparan kokemasta inflaatiosta) uuteen, omaan elämänvaiheeseeni. Välitilaan, jonka aikana ja jälkeen olisi tehtävä päätöksiä, aloitettava järkevä työnhaku, jonkinlainen muutosprosessi johonkin pysyvään. Tavoitteena siis päästä pois välitilasta, pysyvään tilaan, joka ei olisi liian kuormittava, taloudellisesti vakaa ja mielellään mahdollisimman onnellinen. Hylkäämättä niitä onnellisia, joiden vatsoissa kasvaa uusia, hauskoja vauvoja. 

Ist da jemand?

4.12.2013

Kasvot

Olen ollut viime aikoina hämilläni ilmeisen yleisesti vanhempien (no äitien) kesken vellovista asetelmista. Kaikki lähti tietenkin siitä, että olen lueskellut vanhan koulukaverin pitämää blogia, lähinnä huvittelumielessä - lähdekritiikitön paasaus kun aina välillä hymyilyttää. Ajoittain tekee hyvää, kun saa vähän vihastuttaa omaa verta.

Olen aina ajatellut, että yksi keskeinen ihmisen eläimestä erottava tekijä on se, että eläin pitää huolta omista jälkeläisistään, mutta ihminen osaa pitää huolta myös toisen jälkeläisistä. Muutamaan otteeseen olen erinäisten tekstien äärellä (on niitä muuallakin kuin viittaamassani laarissa) olen ollut syvän hämmentynyt siitä aggressiosta, millä kirjoittajat suhtautuvat toisten lapsiin ja toisiin vanhempiin. Jos kirjoitetaan, että omaa lasta muksiva tenava saa kyllä ansionsa mukaan ja tuta, niin mitä helvettiä?! Suhtaudutaan väkivaltaisesti toisiin lapsiin?! LAPSIIN!? Saahan niin toki ajatella, harva asia on niin kamalaa, kuin että omaa lasta sattuu, mutta jossain välissä olisi ehkä syytä muistaa painaa sitä jarrua. Ei se helppoa ole, meikäläisen itsehillintä on surkeimmasta päästä, muttatota. Huhhuh.

Muutaman kirjoituksessa olen nyt sitten aihepiiriin törmännyt. Koska käytän puhelimesta bloglovin'ia, joka pyörittää tekstit luettavaksi pienempinä raakaversioina, luen harvemmin keskusteluja (ja kommentoin itsekin harvoin). Ylipäänsä vältän keskustelujen lukemista, oli kyseessä sitten hesari, iltapäivälehti tai jokin verenkiehutusblogi. Vapaa kommentointi erityisesti uutistekstien yhteydessä harvemmin tekee kovin hyvää, useimmiten vain pahoittaa mielensä.

Noh, luin sitten muutaman kirjoituksen kommentit. Hämmennyin lisää. Suurehko joukko - myönnettäköön, että hyvin homogeenistä porukkaa - on tosiaan huonosti kärjistettynä sitä mieltä, että toisten lapset ovat kauheita, kiusaavat ja vanhemmat ovat paskoja eivätkä kasvata, ohjaa saati rankaise lapsiaan oikealla tavalla. Samalla syytetään usein "vapaata kasvatusta", josta en ole vielä koskaan löytänyt hyvää määritelmää. Ilmaisua käytetään varsin tehokkaasti siellä sun täällä, aina kun on kyse lapsista ja käytöksestä, mutta voisiko joku selittää mitä se on? Onko se jokin "kasvatussuuntaus" kuten vaikkapa kiintymysvanhemmuus?

Koen myös outona sen, että lapseus - se, mitä lapsi on, tuntuu olevan hirveän hukassa monelta. Lapsi on lapsi, eikä miniaikuinen. Lapsi tarvitsee ilman muuta ohjausta aikuisilta, lähimmin vanhemmiltaan, mutta tarpeen vaatiessa myös toisilta aikuisilta - iän myötä toisia aikuisia tulee toki koko ajan enemmän mukaan. Alle kaksivuotias tuskin tietoisesti harjoittaa järjestelmällistä kiusaamista. Maailma on pullollaan tutkittua tietoa ikäkausista, kehityksestä, oppimisesta - todellako sitä vain harva lukee? On kauhean surullista, jos oma ajatusmaailma toimii siten, että oma lapsi on lapsi, toisten lapset laskelmoivia pikkuaikuisia ja toiset aikuiset välinpitämättömiä.

Lastenpsykiatri Janna Rantala totesi hirveän hyvin jossain (mitä en tähän hätään perhana löydä), että aikuisen tulisi toisen lasta ojentaessaan muistaa säilyttää lapsen kasvot. Se oli mielestäni hirveän hyvin sanottu.

On toki välinpitämättömyyttä, ajattelemattomuutta ja osin puhdasta pahuuttakin, puhumattakaan tyhmyydestä (viittaan nyt aikuisiin). Keskustelin jokin aika sitten ystäväni kanssa, joka toimii erityislastentarhanopettajana. Hän oli työssään törmännyt pieneen, pelokkaaseen erityislapseen, jonka vanhemmat ovat antaneet lapsen katsella telkkarista aikuisten vampyyriohjelmaa, joka pyörii Foxilla. Ajatuskin itkettää.

Kun itse vetää ajoittain oman vanhemmuutensa kaikkine ulottuvuuksineen ihan yli laidan kiintymyssuhdesyyllistymisineen, niin on se toinenkin ääripää. Tietenkin on. Olisi ihan hirveän nastaa olla täydellinen. Onneksi lapseni on.

4.11.2013

Onkssiinävikaa?

Minua on viime aikoina enenevässä määrin ahdistanut - tittitidiididii - tuleva neuvolakäynti. Aiheestahan olen jo kyllästymiseen asti avautunut riittämiin, mutta ahdistaa taas. Edellisestä vierailusta alkaakin olla jo ruhtinaalliset puoli vuotta (mikä ei ilmeisesti ole tarpeeksi), kieltäydyin nimittäin 15 kk tarjotusta ajasta. 1,5-vuotisarviointi häämöttää edessä ja minä en pidä siitä. (Tiedän edelleen, että neuvolassa ei ole pakko käydä, mutta tiedän myös mitä seuraa käymättäjättämisestä).

No, mikä tässä nyt taas ahdistaa? Lapsi kun syö ja kasvaa hyvin, on iloinen, nukkuukin aina välillä, oppii koko ajan uutta ja on pääosin hauska tapaus.

Se ei kävele.

Tai kävelee se, mutta tukea vasten tai yhdestä kädestä kiinni pidellen. Taaperokärryilyyn se jo ehti kyllästyä kun kärryllä ei oikein pääse aina haluamaansa määränpäähän. Muutamia askeleita on otettu niin ulkona kuin sisällä, mutta siihen se jää.

Eli käveleekö se vai ei?

Ilmeisesti yleisenä rajana kävelyn oppimiselle pidetään 18 kuukauden ikää. Ja vaikkei sitä virallisesti ääneen sanota, niin aikaisin aloittanut on ilman muuta paras. Somesta sentään löytyi orastavaa vertaistukea tämänkin aiheen parista. Kävi jopa naurattamaan. No ei naurattanut riittävän kauan.

Mikä on kävelyn raja? Onko tukea vasten kävely kävelyä? Onko muutama varovainen tassutus kävelyä? Minkä helvetin takia lapsen liikkumisesta on tehdävä niin jumalaton mörkö, että minä en juuri muuta ehdikään ajatella näiden arviointikäyntien välillä? Seinien kohotessa ympärillä ja ulko-oven kynnyksen kasvaessa korkeutta onkin hyvä lähteä toistelemaan itselleen jo kääntymis- ja ryömimisajoilta tuttua mantraa: siinäonjotainvikaa, siinäonjotainvikaa. Mistä ei tunnetusti järin hyvää seuraa.

Minua ahdistaa se, että lapsestani on löydetty vikaa siitä lähtien kun se oli 12 viikon ikäinen sikiö. Tuolloin niskaturvotusta oli muistaakseni 0,6 mm ylitse raja-arvon. Tämän johdosta minua oli uhkailtava lapsen todennäköisillä sydänvioilla raskauden puolivälin tienoilla. Ja päälle ne ryömimiset ja konttaukset, jotka kyllä opittiin. En hetkeäkään epäile, etteikö lapsi oppisi kävelemään.

Mikä tässä sitten on pielessä? Mielestäni tärkeintä on antaa lapsen touhuta ja kehittyä omaan tahtiinsa. Juuri siksi lapsi saa syödäkseen tissimaitoa halutessaan. Siksi lapsi saa lueskella halutessaan ja olla sylissä halutessaan. Lapsi saa myös hurjastella, riehua ja hölmöillä - tosin minun lapseni on mielummin rauhassa. Toki nauttien riehumisesta ja hurjastelusta, mutta hillitysti - tässä päästään käsittääkseni kiinni temperamenttiin. Minua ahdistaa se, että ulkopuolelta annetaan melko tiukka raja, jonka mukaan pitäisi olla ja toimia ja ymmärtää toteuttaa vaatimukset. Tai muuten - niin, mitä?

Suoraan sanottuna minua vituttaa se, että minua tyhmemmät ihmiset näkevät kerran puolessa vuodessa lapseni, vetävät hänestä, perheestämme ja minusta äitinä kymmenen minuutin perusteella johtopäätöksiä, joiden perusteella oletetaan meidän toimivan tietyllä tavoin (väärin) ja sitten lässytetään neuvoa tulemaan niin, että minä oksennan kaksi viikkoa (mm. tänne) itsestäänselvää sontaa.

Minun kun on kaikkein vaikeinta suhtautua siihen, että minua pidetään tyhmänä. Minua pidetään tyhmänä jokseenkin usein, sillä olen kyllä ylipainoinen - asia, josta pitäisikin palata vouhottaen, mutta en suhtautumiseen opi suhtautumaan. Tuoreimmassa EMMA -lehdessä oli aiheesta mainio artikkeli. Joka tapauksessa, en kertakaikkiaan kykene sietämään lässytystä tyhjänpäiväisyyksistä ja itsestäänselvyyksistä: "Oletteko koittaneet houkutella lasta kävelemään..". Komisario Palmu ja järjenkäytön mysteeri.

Vai onko pohjalla edelleen vain se, että en kestä sitä, että joku sanoisi, ettei minun lapseni olekaan paras. Tietenkin on. Kestätkö muka Sinä?

Työn alla on myös puolustuspuhe ja oodi taaperoimetykselle. Hohhoijaa, se tulee onneksi jo selkärangasta. Törmäsin nimittäin syksyn mittaan jälleen puolison isoäitiin, jolla oli asiasta mielipide.

26.9.2013

Elämä, työ

Työkakkua on jäljellä kolmisen viikkoa. Sitä seuraa pari viikkoa lomailua koko perheen voimin. Marraskuussa mies töihin ja me luuhamme tyttären kanssa kaksin kotona.

Olen aika kypsä jäämään kotiin. Tietysti tässä on tullut tehtyä ajoittain aika pitkääkin päivää ja viikkoa kesäkuusta lähtien. Lienee normaalia kaivata lomaa. Tosin lomailu marraskuussa ei houkuta, eikä se, ettei se loma välttämättä ihan heti päätykään. Taloutta helpottaa toki se, että voin tehdä keikkaa friikkuna. Jokin verkko, tai ennemminkin katiska, on täsmäaseteltu odottelemaan saalista työrintamalta, mutta en viitsi kasata turhia odotuksia niille. Tärppää jos tärppää, tuskin tärppää.

Haluaisin, että lapsi voisi olla kotona jomman kumman vanhempansa huomassa ainakin kahden vanhaksi. Siihen on vielä aikaa. Sitä en osaa sanoa, miten mun pää kestää koko kevään kotona. Tuskin kestääkään. Kun on saanut maistaa aikuisten maailmaa tuntuvat neljä seinää suoraan sanottuna aika pahalta. Ei työelämäkään varsinaisesti mitään herkkua ole, voin hiljalleen ihan rehellisesti sanoa, että kaikki työyhteisöt, joissa olen osallisena ollut, ovat olleet jotenkin sairaita.

Tässä yhteisössä olen edellisen työpätkän tehnyt muistaakseni 2008. Pätkiä on sitä ennen kertynyt jo useampia, voin väittää tuntevani jokaisen työntekijän taustoineen aika hyvin. Yhteisö on sairas, sen sairastuttaa onneton johto, kukaan ei voi hyvin, riippuvuudet ja suoranainen kyvyttömyys työhön kukoistavat. Vituttaa tehdä kaikkein eniten töitä kaikkein kehnoimmalla palkalla (ikälisät ja vastuualueet, joopajoo), että saisi sen seuraavan pätkän. Vakituisessa työsuhteessa olevat työntekijät kävivät eilen firman kustantamana hienohkolla lounaalla. Minä pysyttelin konttuurissa toimitusjohtajan kehoituksesta "päivystämässä", kun "ei nämä asiat sinua kyllä koske". Oikeastaan naurattaa, vaikka aavistuksen kyllä pisti. Miten johtotehtävissä voidaan pitää henkilöä, jolla ei ole alkeellisintakaan käsitystä johtamisesta? No hyvin voi.

Päivisin on välillä ikävä lasta. Ärsyttää, kun iltaisin ei lapsen kanssa ehdi viettää aikaa niin paljon kuin haluaisi. Tätäkö tämä nyt on? Miten ihmeessä tähän kuvioon ujuttaisi vielä päivähoidot ja hakemiset ja viemiset ja ruoanlaitot ja kodinhoidot ja ne perkeleen hurtat? Varmaan ihan hyvin, pärjäähän suurin osa suomalaisista perheistä arjessaan kuitenkin kelvollisesti.

Kotiinpaluu ahdistaa. Lapsi alkaa olla siinä iässä, että toisten lasten seura sitä kiinnostaa. Puistoilustakin se pitää, tosin lähialueilla taaperokelpoinen puisto on vain päiväkodin pihamaalla - eli käytettävissä iltaisin ja silloinkin se pitää jakaa räkivien varhaisteinipenskojen kanssa. Avoin päiväkotikin toimii, mutta sen yli vedin jo henkselit todetessani muutaman bloggaajan viihtyvän lastensa kera niillä apajilla. Pyrin välttämään seuraa, joka alleviivaa perussuomalaisuuttaan.

Täytynee virittää parit seuranhakukatiskat vesille äiti-lapsiseuran toivossa. Harkitsen vakavasti jopa vapaaehtoistyötä, johon saisin ujutettua lapsen mukaan. Lapsi saisi lapsikontakteja, minä voisin opettaa jonkun kotiäidin lukemaan.

Tasapainoilua. Aina.



9.9.2013

Kuvitus

Ei ehdi, ei kerkee - tosin kohta ehtii ja kerkee.

Täytin kolmekymmentä. Paukkuliini oli poikansa kanssa ainoa synttärivieras. Luuhattiin hiekkalaatikolla. Oli kivaa. Illalla join kaksi lasillista punkkua ja rutisin ikäkriisiä twitterissä. Menin nukkumaan vasta puoliltaöin. Kostautuihan se, ihan hirvee olo, sunnuntaipäikkärit ja lapsiperheen iltaisa tooooodeeeeellaaaa piiiiiitkäääää vierailu ottivat koville. Onneksi töissä voi ajoittain levätä.

Muutoin olemme luuhanneet metsissä. Kätköillä ja marjastamassa. Kun istuu perseellään suunnilleen kahdeksan tuntia päivässä, on pakko päästä iltasella pihalle. Taapero kulkee kätevästi liinassa, jos se hermostuu, voi sille tarjoilla marjoja naposteltavaksi ja äidin niskaan liiskattavaksi.

Tässä parhaat palat viime viikon luontoriennoilta:















Sain puolisolta synttärilahjaksi vaelluskengät. On muuten parhaat kengät mitä mulla on.

Hain oman alan tuöpaikkaa, jota en saanut. Olen helpottunut ja iloinen. Marraskuussa koittaa jälleen kotielo. Ei tarvitsekaan miettiä hoitokuvioita. Saadaan olla tyttären kera kaksin ihan rauhassa. Tosin saattaa olla, että se tarvitsee ihmislapsiseuraa (ei leikkiin, ei noin pienet vielä keskenään  leiki, vaan malliksi). Lapsi leikkii nimittäin ahkerasti koiraa - läähättää ja konttaustepastelee ja puskee päällään ihan kuten vanhemmat, karvaiset perheenjäsenensä.

Ei se muuten vieläkään öisin nuku, pönkeää seisomaan aina havahtuessaan, mutta kaiken kanssa oppii elämään.

9.8.2013

Kooste

Töissä luuhatessa ajoittain on järkyttävä kiire, ajoittain taas tasaisempaa - suurin osa duuneistahan toimii juurikin näin. No kas kummaa, kun en enää loista hiljaisina hetkinä tupakkahuoneen tähtösenä täyttämässä ristikoita, kuten vuosia vuosia sitten, on pitänyt keksiä tilalle sijaistoimintaa. Sillä on seurauksia.

Ostin perheelle lokakuuksi lentoliput ja vuokrasin kämpän. Viikoksi tosin, mutta kuitenkin. Melkein on halpaa kuin saippua. Yritin perustella ei-taloperäistä rahanmenoa sillä, että kuun lopulla vaidan vuosikymmentä. Tuntuu harmaalta.

Ostin tyttärelle jokseenkin järeän kasan kestovaippoja. Kestoiluun on muuten helppoa siirtyä, kun on itse töissä ja mies hoitaa homman kotona - pähkäilee paljonko tungetaan imuja taskuun, miettii mistä se nyt falskasi ja minä saan räknäillä toimistossa paljonko oikeen säästetään. No aika paljon.

Sain aikaiseksi varata kirppispöydän (jota puoliso voi lapsen kanssa käydä päivisin sitten järjestämässä). Kasasimme muistaakseni vuonna 2011 useamman laatikollisen kirppiskamaa hinnoiteltuna vinttiin kun ei jaksettukaan myydä. No nyt myydään niin saadaan matkarahaa.

Joko pitää alkaa ahdistua tulevasta väli- ja talvikaudesta ja lapsen pukemisesta? Vai saako vielä hetken odotella?

Impulssikontrollini on taas selvästi heikentynyt. Ääh, onko se sairaus vai ominaisuus?

Lapsen tuoreimman serkun ristiäisiin tuli kutsu, joka oli osoitettu puolisolle ja lapselle. Sanotaanko nyt sitten, että point taken. Lähinnä huvittaa. Ei mulle tulisi mieleenkään kutsua vaikka meidän häihin puolison veljeä lapsineen, muttei muijaa. Edelleen - huvittaa. Puoliso saa mennä itsekseen kekkereille, minä vietän vähät vapaani lapsen kanssa. Mielessä kävi, opettaako lapseni serkkujen äiti jälkikasvulleen samaa kaavaa kuin harjoittaa?

Kusipää kuittaa.

2.7.2013

Duunii

Olen paiskinut töitä vähän yli viikon. Tai paiskinut ja paiskinut. Vanhaan rutiiniin tuli tipahdettua hyvinkin sujuvasti, löysin kuivauskaapista sinne vuonna 2008 unohtamani typerän mukin, kaadoin  siihen kahvit ja ryhdyin töihin.

Omalla tavallaan on huvittavaa palata töihin paikkaan, jossa viime vuosikymmenellä olin suurimman osan kesistä kesätöissä. Onhan tämäkin pätkä osin kesätyö, mutta kokonaisuudessaan kuitenkin lähemmäs puoli vuotta. Viidessä vuodessa harva asia on muuttunut. Työntekijät ovat samoja, kesämimmi on ihan yhtä onneton kuin edeltäjänsäkin, tekniikkaa on vähän uusittu ja se siitä.

Heti ensimmäisenä päivänä olin repiä pelihousuni raapiessani kasaan tiettyjä työhön liittyviä edellytyksiä - kuten tunnukset tietokoneelle ja ohjelmiin. Hölmönä menin myös vaatimaan tekniikan pojilta muutamia lisäohjelmia työkoneelle ihan vain työntekoa mahdollistamaan ja helpottamaan - vaatimukseni päättyi siihen, että hipsterijannu sopersi onnetonta suomeaan ja minä jyrisin, että kerronko minä hänelle, miten hänen pitää työnsä hoitaa.

Koneella ei ole pyytämiäni ohjelmia, sain lohdutukseksi uuden näppäimistön.

Istuminen tunnetusti tappaa. Kroppa keräsi ensimmäisen viikon aikana kolme kiloa nestettä. Järkytyin.

Lapsi on erittäin eroahdistunut. Sinänsä omaa sopeutumista, ikävää, huolta ja huonoa omaatuntoa helpottaa se, että lapsi on kotona isänsä kanssa. Käyvät yhdessä kaupassa, hiekkalaatikolla ja sukuloivatkin kaiketi vähän (mistä ahdistuin, mutta tajusin pitää turpani kiinni). Työpäivän päätteeksi kotona odottaa lämmin ruoka, aavistuksen ahdistunut puoliso ja vaihtelevan kiukkuinen/iloinen tytär.

Aamulla on vaikea lähteä töihin lapsen kiljuessa täyttä kurkkua ja ojennellessa käsiään isänsä sylistä. Reippaana on huiskutettava ja suukotettava heiheit - autossa ehtii tirauttaa pikaitkut. Tytär keksi myös tissilakkoilla, mutta on taas päässyt maidon makuun - käyn ruokatunnilla imettämässä ja iltapäivystyksen iskiessä iltapäivästä myös.

Olo on ristiriitainen, mutta sitä odotinkin. Työminä on yllättävänkin pätevä ja tehokas, kärsivällinen, tarkka ja ajoittain jopa innovatiivinen. Töissä on ihan kiva olla. Ikävä kotiin ei ole niin raastava kuin pelkäsin.

Kotona koen lievää avuttomuutta. Kuinka paljon tukea puolison omaa aikaa ja lapsetonta eloa? Pitääkö minun viettää jokainen sekunti kotona lapsen kanssa, että se saa riittävästi äitikontaktia? Mitä lapsi on päivän aikana tehnyt? Mitä se on oppinut ja kokenut? Onko sillä ollut kurjaa vai hauskaa vai liian tavanomaista tai virikkeetöntä?

Kai tähän tottuu. Palkka ilahduttaa, kodin ulkopuolinen elämä ilahduttaa, ja oikeastaan olen iloinen siitä, että lapsi saa viettää pidemmän pätkän elämäänsä isänsä kanssa. Pelkästään minun seurassani siitä tulisi todennäköisesti ahdistunut kyynikko.

3.6.2013

Punkki

Irrotin sitten päiväunien päätteeksi lapsestani punkin.

En ole 50 km:n säteeltä löytänyt vielä lääkäriä, joka kirjoittaisi antibiootit. TK harjoittaa "hoidetaan kun on paskat housussa" -politiikkaa, eli sinne saa kuulemma soittaa jos lapsi oksentaa tai on veltto. Yksityisille ei tänään ole aikoja.

Nyt muuten kiristää.

15.3.2013

Hop

Vauva täytti tänään yhdeksän kuukautta. Tällä viikolla se ryhtyi reippaana myös ryömimään olkkarissa kierimisen ohella. Sen tekee selvästi mieli lähteä tutkimaan eteiseen vievää käytävää ja äidin työhuonetta, mutta kynnys on vielä liian korkea - henkisesti.

Yöt ovat levottomia. Hinkki naamaan äänieristeeksi kolmesta viiteen kertaa yössä. Illalla nukahtaminen on hulinaa. Kainalossa uni sujuisi ja sen aamuyöstä puolison päästeltyä töihin siihen jätänkin - oman nukkumiseni kustannuksella. Neidin toinen hammas ilmaantui ekan viereen alkuviikosta, lieneekö tuo yhdessä tuoreen mobilisoitumisen kanssa syynä levottomuuteen. Emmätiijä.

Vauva ei ole enää niin kovin vauva, sen rannepoimut ovat siloittuneet ja pötköjalat eivät ole enää niin pötköt. Kun suuri osa 2012 äitiytyneistä tuntuu olevan jo uutta mahassa (tai ainakin haaveissa), kävin minä asennuttamassa kierukan. Projekti alkoi tammikuun ekalla viikolla, että kivasti kunnalliselta sen kuitenkin alle puolessa vuodessa sai - hoitotakuu on tosi jees (koskeeko se edes näitä?).

 Kierukkaparka on mielestäni mainettaan parempi (kuparillinen, hormonaalisiin en uskalla koskea - 13 vuotta spärdäreillä pärjänneenä). Sen asennus teki toki kipeää, mutta tuntui lähinnä ilkeältä parin minuutin (tai alle) sukkapuikkokivulta. Katetrointi oli tähän verrattuna aivan omaa luokkaansa. Alle vartissa housut alas ja ylös.

 Uuden masuasukin kanssa elo lähti ihan leppoisasti käyntiin - pientä supistelua, huomattavasti lievempää kuin menkkojen aikaan. Niin - pari päivää. Keskiviikkoyönä hanat auki ja pari päivää on mennyt aavistuksen kalpeana. Vuolas vuoto sai aikaan jopa niin idioottimaisen ajatuksen, että soitin neuvolaan tiedustellakseni, että paljonko on liikaa. Ruotsinkielinen sijainen ei ilmeisesti ymmärtänyt kysymystäni, mutta oli iloinen ja kannustava. Onneksi vuotelu on hiipumaan päin. Varmaan se on muutenkin ollut normaalin rajoissa, mutta tottumattomana kauheisiin kaupan siteisiin ja viime aikoina vähänlaisesti vuodelleena järkytyin.

Kun toiset haaveilevat lisääntymisestä tai lisääntyvät, minä olen tehnyt lievää surutyötä myös sen suhteen, että meille tuskin enää koskaan vauvaa tulee. Raskaus oli hirveä - sairastumisriski on hirveä. En voi asettaa tytärtäni sille alttiiksi ja olen melko varma, että toista kertaa ei puolisokaan vastaavaa katselisi. Liikaa menetettävää. Aivan liikaa.

Kevät on joka vuosi yhtä aikaa ihanaa ja raastavaa.

8.3.2013

Etiketti & liirumlaarum

Eilen oli jännittävä päivä niin minulle kuin vauvalle. Vierailimme (omasta aloitteestani) vain ulkonäöltä tutun Äidin ja tämän kahden lapsen kotona. Visiitin taustalla oli intoni kantaa lasta selässä, mikä vaatii hieman tekniikan hiomista - arvelin Äidin osaavan neuvoa. Kodissa oli ihana kaaos, pikkuneiti oli kuulemma odottanut koko päivän ja vauvamme istua nököttivät keittiön lattialla napostellen kumpikin saman mittanauhan eri päitä välillä vaihtaen.

Minulla oli hirveän kivaa, vaikka piiskasinkin itseäni kotiin saavuttuamme muutamista suusta lennähtäneistä sammakoista ja mahdollisista lapsiperhe-etikettivirheistä, saati pahasta paniikinomaisesta tavastani tunkea uusille tuttavuuksille verbaalinen cv naamalle heti ensitapaamisella. Uutuustuttavuus toivoi, että tapaisimme pian uudelleen, hän on myös paluumuuttaja, jolle kerhoajat eivät sovi ja sosiaalista elämää ei juuri ole.

Siirrymme ikuisuuskysymykseen: Milloin voi ekojen treffien jälkeen ottaa yhteyttä ja ehdottaa uutta tapaamista? Mä en oo koskaan hanskannut tätä. Olen kyllä käynyt aiheesta tuntikausia kestäviä puhelinneuvotteluja ystävien kanssa - viimeksi vuonna 2008 tavattuani puolison. Ei ihan sama asia, mutta tunnistin tunteen.

_______________________________________________

Liirumlaarumit:

En puutu viikon AIHEESEEN tarkemmin (en perkele edes linkkaa), mutta olen samoilla linjoilla Yksiksen kanssa. Minua kuitenkin tällä viikolla aika paljonkin hämmensi se, että mun vauvalla ei ollut sairaalassa ranneketta. Tarkistin asian vielä puolisolta ja äidiltäni, koska olin aika pirun tokkurassa, mutta lapsella ei ollut ranneketta. Sen pikku kopassa luki kyllä kenen vauva se on.

Pikainen gallup ympäri Suomen on osoittanut, että kyllä se ranneke käytäntö on. En hetkeäkään usko, että lapseni olisi vaihtunut ja se on perätilapallopäänsä kanssa ollut aina hyvin helposti tunnistettavissa, varsinkin vastasyntyneenä ollessaan ihan oikeasti aivan eri näköinen kuin muut vauvat. Pointtina tässä hämmennyksessäni on se, että miten sairaalalla on varaa joustaa maailmanlaajuisesta käytännöstä, jolle on hei ihan oikeasti syy. En tosin ole ihan varma onko sairaalassa nykyisin käytössä rannekkeettomuus, pari vuotta takaperin on samassa laitoksessa vauvat kyllä merkattu.


Mieliala on heitellyt valtavasti. Välillä leikin nauttivani kelan kustantamaa terapiaa ja selaan mollista pk-seudun työpaikkoja ja naureskelen kotihoidontuen maksulapuille. Välillä olo on normaali, välillä olen täysin toimintakyvytön. Väitän, että jos täyttäisin muutaman masennuskyselyristikon saisin tulokseksi vähintäänkin lievän - todennäköisesti keskivaikean masennuksen. En ole kymmeneen vuoteen niitä ristikoita täyttänyt (ei niillä parane) ja vuodentakaiseen vaikeaan verrattuna lievä ei tunnu oikeastaan missään. Paitsi parina päivänä viikossa.


Vauva parka on ähnännyt hampaitaan (tai hammastaan) pitkän ja kipeän kaavan kautta. Enää ei nukahdeta söpösti ja rauhaisasti viimeistään ysiltä - meillä huudetaan puolisentoista tuntia kunnes mä nukahdan. Kainaloon sivuvaunustaan vapautettu vauva nukahtaa kun nukahtaa. Kainalosta minuun on yhtä paljon matkaa kuin siitä sivuvaunusta. Yöllä heräillään kunnon metakalla ja hinkkejä on kiskottu typötyhjiksi hartaudella. Tästäkään huolimatta ei meikäläisellä riitä unta enää seitsemän jälkeen, tänään kuuden jälkeen. Syynä toverimme valo. Kaksinkerroin ikkunaan sälekaihtimien lisäksi ripustetut paksut samettiverhot (joita vähän vihaan, mutta ne pitää myös tuulta) ei auta.

Mä saan maanantaina kierukan. Jänskättää. Ajattelin vetää sen alle gramman panadolia ja melkein yhtä ison lastin buranaa. Ja ajella säärikarvat, kevään kunniaksi.
Onneksi kipukin on suhteellista. Jos oikein kovin sattuu - ajattelin muistella sitä katetria.

18.2.2013

Huono

Oli taas neuvolapäivä. Mulla otti ja kilahti.

Jos lapseni motorista kehitystä on luonnehdittava: "Kun se ei osaa vielä ryömiä vai onko se muka oppinut konttaamaan"- virkkeellä, meikäläisen sietokyky tulee mittansa päähän. Ja tuli. Annatin. Eukko nakkeli niskojaan. "Tehkää ihan miten tykkäätte". "No niin kyllä tehdään."

Hieno on lapsiperheiden tukipalvelu, jossa lähdetään alusta saakka siitä olettamuksesta, että äiti ja isä haluavat jarruttaa ja haitata lapsensa kehitystä - ja toisaalta tunnutaan olettavan, että mitä nopeampaa karkeamotoriikan kehitys on, sitä parempi. Näinhän se menee koulussakin, ei nopsasti lukemaanoppineille mitään palkintoja jaeta, reippaille juoksijoille sen sijaan kyllä.

Minä en suostu tulemaan enää kertaakaan tuosta saatanan valvontainstituutista himaan itkien. Lääkärin mukaan lapsen kehityksessä ei ole mitään huolestuttavaa. Hoitsu tuntuu olevan toista mieltä. Onneksi aikuisena ei tarvitse maata alasti lattialla loisteputkilamppujen alla keski-ikäisten naisten tökkiessä kylkiin, että miksei se nyt käänny. Lääkärin mukaan lapsen kehityksessä ei voi asettaa päivämääriä, jolloin jokin taito pitää olla hanskassa.

Kieltäydyin ottamasta vastaan ylimääräistä neuvolakäyntiä. Hoitsulla repesi. Pitää kuulemma fysioterapiaan, että lapsi oppii ryömimään ja liikkumaan. Lapsi on kahdeksan kuukauden ikäinen. Kerroin ottavani yhteyttä mikäli olen sen kehityksestä huolissani. Olisin voinut suhtautua toisin, ellei minulle olisi asiaa tyrkytetty ensin kertomatta syytä - ja syytä tivattuani sain tosiaan naamalle tuon "Kun se ei osaa vielä ryömiä vai onko se muka oppinut konttaamaan" - kommentin.

Mulla on tosi paska olo. Kai mun lapsi sitten on huonompi kuin toisten, kun se ei osaa ryömiä. Mun mielestä se on iloinen ja aktiivinen ja pohtivainen, mutta kai siinä on jotain vikaa. Hienoa, että vierailu valtiolliseen tukipalveluun saa äidille tällaisen olon. Kauankohan tällä erää ottaa, että tyytyy taas luottamaan omaan lapseen ja sille ominaiseen tahtiin.

30.1.2013

Neuvolakuulumisia

Ystävän pyynnöstä ja usutuksesta julkistan eilisen neuvolakuulumiset (eikö se oo äiskäplokeissa aika keskeistä?). No ihan niin kuin en olisi ennen näitä julkaissut.

Olin asennoitunut sillai kivasti, että jee - ei piikkejä (kyseessähän oli 6 kk neuvola, en ymmärrä miksi - ne 8 kk synttärit on kahden viikon kuluttua). Eli pituus - paino - pää ja pihalle. Jooei. En ole tainnut vielä kertaakaan lähteä laitoksesta pihalle yhtä hyvällä vitutuksella kuin eilen - tai sitten hormonipöhnä kultaa muistoja.

Heti oven avautuessa eukko (tää on nyt se vanha, se nuori mimmi meni kai taas hetkeksi vaihtoon - ne vissiin vuorottelee tms.) levitti punaista jumppa-alustaa lattialle ja kaakatti vauvalle: "Onpas se iso Vauva jo, kun ei olla pitkään aikaan nähty, voi lässynlässyn." Rouva ei tervehtinyt meitä, puolisolle hän ei sanonut sanaakaan.

Istuin perseelleni vauva sylissä, puolison rojahtaessa viereen. Muija istuskeli lattialla. Totesin hiljaa pienessä sairaassa aivossani, että ei liikahdeta ennen kuin ohjeistusta asiaan tulee.

"No miten on mennyt?"
"Kiitos oikein hyvin."
"No onko teillä jokin päivärytmi?"
"On."
"Niin, että päiväuniakin teille nukutaan?"
"Kyllä."
"No montako kertaa"
"Kaksi."
"No se onkin varmaan ihan sopiva vielä."
"No niin on."

"Imetätkö sä vielä?"
"Kyllä."
(No oli jo kielen päällä, etten avautunut, että mä voin vaikka soittaa tänne sitten kun lopetan imetyksen niin ei tarvitse aina erikseen asiaa varmistaa.)

"No mitenkäs teillä yöllä nukutaan?"
"Aina välillä."
"Jaa, saako Vauva vielä rintaa yöllä, kun se on jo niin iso."
"Tietenkin."
"Niin, kun sä vieläkin imetät."
"---"

"Sullahan loma loppuu pian, että aiotkos jäädä kotiin."
"Katsotaan."
"No kyllä se pitää jo osata päättää."

"No joko vauva osaa kääntyä?"
"Tietysti."
"Niin, että molempiin suuntiin?"
Tässä vaiheessa oli komennettu asentamaan lapsi lattialle, jossa muija yritti rumilla muovileluilla houkutella vasta autosta herännyttä vierastavaa lasta kääntymään ja ryömimään.
"No osaako Vauva ryömiä?"
"Ei vielä."
"No nostaako se edes peppua lattialla?"
"Toki."
"Vai niin."
"Niin, se liikkuu kierimällä."
"Uskoisiko tuota."
"---"

HUOM! Suosikkini:
"Olikos se niin, että teidän talossa on kaksi kerrosta?"
"Kyllä."
"No onko teillä portaissa portti?"
"Ei ole."
"Kyllä teidän nyt pitää herätä laittamaan koti kuntoon Vauvaa varten."
"Anteeksi?"
"Niin, nyt on korkea aika käydä koko koti läpi, että konttaamalla etsitte vaaran paikat ja korjaatte heti kaikki. Tässä on tämmöinen opas niistä vaaranpaikoista. Lapsi kehittyy niin äkkiä, että se varmasti putoaa portaista."
"No mepä perehdytään asiaan."
"Kyllä teidän täytyy nyt joo. "
(En sitten käynyt vääntämään, että meillä on rintamamiestaloille tyypillinen porraskäytävä, johon lapsella ei ole pääsyä. Ja portit on hankittu, mutta ne on laatikoissa kellarissa. Harkitsen myös palautteenantoa saarnasta - aikuisille ihmisille lässytetään kuin lapselle, että koti pitää laittaa vauvaa varten kuntoon - wtf?)

"No laitetaan vauva pöydälle, jos se siinä kääntyisi mielummin."
"No laitetaanpa."
"Uijuijuijui, kun se katsoo niin kovasti. Osaako se ottaa tavaroita käsiin?"
"Joo."
"Uijui, helmen osaa poimia, uijuijui."
"Niin."
"No joko se syö roskia lattialta?"
"Ei, se saa ruokaa syödäkseen."

"No jokos Vauva saa karkeampia soseita?"
"Vauva ei saa soseita."
"Ai, Vauva sormiruokailee."
"Niin."
"No jokos Vauva on saanut lihakunnan tuotteita?"
"On kyllä."
"No mutta miten viljat?"
"Ne oli testeissä puhtaat."
"Niin, mutta onko Vauva saanut syödä viljoja?"
"On kyllä."
"Miten se niitä sormin syö?"
"Mä leivon sille."
"Suolaista ja makeaa."
"Häh?"

Väliin pääsi sitten lässytys hampaidenhoidosta, mutta kysymyksiini fluorista ei osattu vastata. Käteen lyötiin elmexin tuubi katseltavaksi ja saimme kotiinvietäväksi keltaisen hammasharjan. Kiva, että niitä ei tarvitse itse hankkia, taisi olla vasta kolmas tuolta kotiin roudattu. Saimme mukaan myös uuden MLL:n pamfletin, jossa kuvaillaan kehitystä. Olin kysyä, että onko tässäkin puuronkeitto-ohje, mutta sain nielaistua. Olisi ollut helmiä sioille.

"No oletko antanut vielä paljon levolacia?"
"En ollenkaan, kun en saanut selvyyttä määristä."
"No voi. Miten se Vauvan massu nyt toimii?"
"Aina välillä."
"No se on kiva kuulla."

"Onpas Vauvan iho kyllä hyvässä kunnossa."
"Niin. Se on kortisonikuurilla."
(Kortissa lukee peruskommenttina, että iho siisti.)

"Täällä se käyrällä kasvaa ihan hyvin. Alkaa painokin tasaantua."
"No ollaan me kyllä huomattu, että se kasvaa, heh heh."
"Ai, ootteko?"

"Nyt sitten pidätte Vauvaa oikein paljon masullaan ja laitatte sille korkeita leluja, että se saa kurkottaa, niin lihakset kehittyy ja se pääsee liikkeelle."
"Jassoo."
"Niin. Tämä on nyt otettava tosissaan, monta kertaa päivässä laitatte sen masulleen."
Olin hiljaa ja olen itsestäni ihan helvetin ylpeä. 

Olen nyt oikeasti kahden vaiheilla, iskenkö sille ämmälle sähköpostia, että meitä loukkasi hänen saarnansa kodin turvallisuudesta. Että aikuisille ihmisille ei tarvitse puhua itsestäänselvyyksistä kuin idiooteille. Toisaalta - vielä kaksi kertaa tänä vuonna. Kai sen kärsii. Eikös sitten saa jo olla rauhassa?

Ruikutin myös kierukanasennuslähetteen. Tosin pyysin sen keskussairaalaan. On kuulemma monimutkaista ja kestää pidempään. Kerroin, että aivan sama. Rouva ei muistanut kuinka tuoreita papoja pitää olla. Mun mielestä se on duunissaan aika onneton.

Äääh, vieläkin sylettää.

25.1.2013

Allergia vol. 2

Vierailimme eilen jälleen naapurikaupungissa Terveystalolla. Agendalla prick-testaus, jonka sain näppärästi varattua kahden päivän varoitusajalla.

Tytär ei testaamisesta tykännyt, tuskin sattui, mutta kiukutti pötköttää masullaan äidin jalkojen päällä. Tietenkin histamiinitippa pääsi valumaan ja pitkin selkää kulkee edelleen hailakka punertava viiru. Ei liene vaarallista.

 Vastoin odotuksiani testattiin taas perusruoka-aineita (onhan ne ihan hyvä toki varmistaa). Hämmensi tosin, sillä kaikki testattiin jo verestä, mikä toisaalta lienee melko epävarma menetelmä. Yllättäen kananmuna pomppasi taas, tuloksia lukeneen ihotautilääkärin mukaan hyvin lievästi.

Lääkärirouva yllätti positiivisesti. Suhtautui lapseen mielestäni mukavammin kuin edelliskerran lastenlääkäri. Ulosanti selkeää, ohjeet perustellut eikä vanhempien älyä kyseenalaistettu. Testanneet hoitajat pahoittelivat odotteluaikaa yhtä monesti kuin odotettavia minuuttea kertyi. Puoliso oli otettu, kun hänekin kanssaan kommunikoitiin (tarjottiin palvelua myös ruotsiksi), on ressukka kuulemma tottunut siihen, ettei esmes neuvolassa edes päivää sanota. Erityisen ilahtunut olin homman loppusummasta, joka oli alle satasen, ja jonka vakuutusyhtiö kertoi korvaavansa, kun vahinkoilmonjätöstä oli kulunut kolme minuuttia.

Ohjeena syöttää lapselle ihan kaikkea. Myös kananmunaa laatikoissa ja leivonnaisissa. Mitään syytä saati järkeä ei ole lapsen eikä minun ruokavalion karsimisessa. Karsia kuulemma saa sitten jos tulee hengitysvaikeuksia ja vähän voi rajoittaa aineita, jotka aiheuttavat pahan ihonlehahduksen. Lääkärirouva kiukkusi sitä, että allergiat ovat vain lisääntyneet ruokavaliorajoitusten kautta. Mainitsi nykyisten rajoittamattomuuksien olevan kansainvälisesti käytössä oleva ohje. Kropalle on kuulemma kerrottava, että elämä on nyt tällaista, että näitä aineita tulee - alapa totutella asiaan.

Kortisoniakaan ei kuulemma tarvitse pelätä. Parempi käyttää reippaasti ja jopa taukojen aikana jos lehahdus on paha.

Mennään nyt näillä. Astman puhkeamista odotellessa.

Tohtisikohan viikonloppuna valmistaa tomaatista soosia, jota lapsikin saisi maistaa.
Vietin aamun mekkotehtaillen. Haaveilen uudesta ompelukoneesta. Tai ainakin uudemmasta, vähintään itseäni nuoremmasta. Mikä v***u on "ompelukoneen huolitteleva jousto-ommel"? Onkse suora vai siksakki?