Näytetään tekstit, joissa on tunniste päivähoito. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste päivähoito. Näytä kaikki tekstit

24.9.2014

Herkkä

Minun lapseni on herkkä. Olen ajoittain miettinyt, olisiko herkkyydelle parempaa sanaa, korvaajaa, mutten löydä. Ujo ja arka ovat negatiivisesti latautuneita ilmaisuja, ne sisältävät jotain ei-toivottua. Minun lapseni olkoon siis herkkä, harkitsevainen, rauhallinen - kuten on isänsäkin (ja minä pienenä).

Ajoittain lapsen herkkyys ahdistaa minua suunnattomasti. Ja niin ahdistaa kai lastakin. Syöksyimme muutamia viikkoja takaperin uuteen muskariin, tällä erää seurakunnan järjestämään (onpahan taatusti suomeksi) ja ensimmäiseen tapaamiseen saapui ennakoitua suurempi joukko lapsia. Lapseni paineistui toisten riehumisesta (ja minä lapsen selvästä ahdistuksesta). Kotonakin piti vielä miettiä kaaosta. Toisaalta en ole luovuttanut, väki jaettiin kahtia ja lapsi rakastaa laulamista. Kyllä minä siinä muutamat Jesset ja Jlat siedän jos tenavalla on kivaa.

Huomaan usein, että lapsi kaipaa ilmiselvästi ikäistään seuraa. Hän juttelee niistä muutamista tutuista lapsista, joita tietää nimeltä. Lapset vain sattuvat olemaan erittäin äänekästä ja otteissaan rajua seuraa. Tapaamisissa siis joko nökötetään äidin sylissä tai tullaan satutetuksi toisten osalta (vaikka äitinsä kyllä saarnaa, ojentaa, muistuttaa, kertaa). Sattumuksia ja läheltä-piti-tilanteita sitten puretaan kotona päiväkausia ja ihmetellään "miksi X huutaa?". "Aijjai, X heittää lapiolla rumasti". "Tulee iso pipi kun X leikkii lähellä."

No siis vittu.

Itkettää ja suututtaa ja vituttaa. Pelottaakin. Sitäkö herkän lapsen elämä tulee aina olemaan? Toisten melutasoon ja riehumiseen sopeutumista? Kiusatuksi tulemista? Voiko uhrin leiman jo hakata otsaan?

Miten tukea lasta pitämään puoliaan? Puoliensa pitäminen, kynsiensä näyttäminen ja omilla jaloillaan seisominen kun tuntuvat olevan tärkeimpiä taitoja, joiden avulla selvitä. Minulle ei kukaan opettanut koskaan miten pitää puoliani, ihan itse olen sen oppinut (ja siinä sivussa ehkä liiankin aggressiiviseksi). Viimeksi viikko sitten sain aikuisten maailmassa selvittää, että minä en ole kynnysmatto, joka suostuu ilmaiseksi tekemään toisten töitä.

Kaipaisin lapselle kaltaistaan seuraa. Rauhallista ja keskittyvää, jonka kanssa voisi vähän riehaantuakin - lapselle ominaiseen varovaiseen tyyliin. Löytäminen tuntuu mahdottomalta. Surettaa.

Ystävä, joka on erityislastentarhanopettaja, katseli taannoin tyttären leikkiä ja mietti ääneen, että siinä leikkii jokaisen montessoripedagogin päiväuni. No sellaisia ei näillä leveyksillä ole; en malta odottaa sitä päivää kun joudun lapsen tunkaisemaan ääriään myöten täynnä olevaan meluisaan päiväkotiryhmään, jossa uupumusta ja sisäilmaoireitaan saikkuileva henkilökunta on saanut hommasta tarpeekseen. Sinne sitten sopeutumaan.

Omat työpäiväni eivät ole pitkiä. Silti lapsen unen levottomuus on suoraan verrannollinen oleskeluuni kodin ulkopuolella. Onneksi hän saa olla vielä kotona. Onneksi. Liekö onneksi vai epäonneksi, että huomaan lapsen reaktiot - joskus pelottaa että ylitulkitsen.

12.6.2014

Töitöipäipäi

On tullut vähän pyöritettyä kuvioita uusiksi. Syksyn työtilannetta silmälläpitäen on odoteltu rahoitusten varmistumisia ja hylkäyksiä, tiloja, tunteja ja ties mitä. Lopputulemana on, että töitä on ehkä - ja jos on, iltapäivästä iltaan.

Lapselle olen päivähoitopaikkaa varmistellut ja paikkaillut ja harkinnut ja pohtinut ja surrut ja innostunut ja hyväksynyt vajaan vuoden verran. Alkuviikosta kirjoitin jopa sopimuksen elokuuta ajatellen. Eilen peruin sen alkuillasta ja nyt odotan napsahtaako sanktiota ja kuinka paljon. Ahdistavaa.

Tilanne kun kaikessa yksinkertaisuudessaan on niinkin näppärä, että mielestäni lasta on turha viedä kodin ulkopuoliseen hoitoon, jos minä olen aamupäivät kotona. Iltapäivästä vaihto ja isä kehiin, kuten alkuperäisessä suunnitelmassa muutoinkin. Kuvio menee siis ainakin jouluun asti taas kerran kitkutteluksi ja varmaa on vain epävarmuus - kiitos kaiken maailman säästötalkoiden niin valtakunnallisesti kuin paikallisellakin tasolla. Minkäs teet.

 Toisaalta olen suruissani ja häpeissäni. Kävimme jo pariin otteeseen tutustumassa päiväkotiin ja oma oloni alkoi olla siedettävä hoitoa ajatellen. Hyvä henkilökunta, ihan kivat lapsilähtöiset tilat (no kai ne päiväkodissa aina ovatkin pienille mietityt), tytär tuntui omalla ujohkolla tavallaan tykkäävän - sitten tulee äiti ja pilaa kaiken pitämällä tenavan kotona. Paikka vielä sijaitsee kodin lähellä, pitääkö nyt muistaa aina kiertää kortteli, ettei vain satu näyttämään naamaansa liian lähellä.

 Toiselta kantilta koko homma kävi minua arvelluttamaan heti alkuunsa, kun olimme ensi kertaa tutustumassa paikkaan. Kättä piti vääntää melko pitkän kaavan kautta päivähoitoajoista, jotka omalta kantiltani olivat hyvin loogiset ja perustellut. Seuraavaksi kävi ilmi, että päiväkodin avoimella facebook-sivustolla julkaistaan lapsista kuvia (ellei sitä erikseen kirjallisesti kielletä) pr-tarkoituksessa. Viimeinen niitti oli fb-sivulla jaettu linkki paikallisen melko ksenofobisen blogistin kirjoitukseen kyseisestä firmasta. Jäin myös miettimään - onko minusta myymään vessapaperia lapseni päiväkodin nimissä? Ja onhan tässä myös taloudellinen puoli. Tuntuu hölmöltä maksaa täyttä maksua tyhjästä.

Mennään nyt näillä. Emme siis lomaile tänä kesänä juurikaan, talous pidetään säästöliekillä. Minä yritän sopeutua ajatukseen siitä, että yksinäinen hiekkalaatikkourani ei vielä katkea - reunalla istun vastakin. Mielummin kuitenkin hiekkakakkuja rakentelen tyttären kanssa yhdessä kuin pyörin yksin kotona töihinlähtöä odottaen lapsen ollessa toisten hoteissa.

Käyn repimään hiuksia päästäni. Viikonloppuna tyttärellä on syntymäpäivät. Puoliso on kutsunut sukua. Niin - huomenna menemme myös neuvolaan!

13.4.2014

Välitila - taas

Olen ajautunut taas kerran siihen tilaan, että ajoittain on paljonkin sanottavaa (ainahan mulla itseasiassa on) - ajoittain pää kolajaa tyhjyyttään kun se hetki sanoa olisi otollinen. Ajelehdin, kiukustun, ärsyynnyn, väsyn, iloitsen, kihisen, toivon, ahdistun, saan aikaiseksi, lamaannun. Ihan normikamaa jos suhteutetaan vuodenaikaan ja elämäntilanteeseen.

Työkuviot ovat syksyn suhteen auki, mutta tunnelin päässä välkähti viime maanantaina valoa, koska äkkäsin pari kuukautta sitten lähettää puolitutulle suppean version CV:stä ruikuttavalla saatteella, että kaikki kelpaa sadan kilometrin säteellä. Saattaa tärpätä paljon lähempää ja paljon paremmin, mutta kaikki riippuu rahoituksesta - niiden päätöksiähän sitten odotellaan ja odotellaan, ainakin juhannukseen. Joka tapauksessa näyttää orastavan hyvältä, "omalta" alalta ja sallin itseni välillä jopa ihan haaveilla, että pääsisin jo töihin. Tunnetusti poskettoman loistavalla mäihälläni kipitän varmaan syyskuussa kiltisti työkkärin työnhakukurssille (tein vuosia suuren osan kaveripiirin työhakemuksista).

Odottelu on kauhean stressaavaa. Toisaalta ei ole missään nimessä järkevää iskeä jokaista munaa samaan koriin (ja sitten vahingossa istua sen päälle), mutta toisaalta koen valtavan syvää tarvetta olla lojaali luottamusta osoittaneelle taholle. Täytyy vähän miettiä mikä on ihan oikeasti realistista ja mikä ei. Keväällähän paikat ovat haussa, en ole niin naiivi, että kuvittelen humanistille irtoavan vakipaikkaa nykyaikana, mutta vuosi kerrallaan on aina lyhyempi laina ja katto pään päällä. On myös mietittävä missä työssä ja millaisissa työyhteisöissä jaksaa. Harkitsin jo hetken yrittämistä, mutta tarvitsen yhteisön - yhteisön on kuitenkin oltava siedettävä.

Lapsi joutuu syksyllä yhteisöön. Tosin pieneen ja aavistuksen tyyriiseen, mutta oman pähkäilyni päätteeksi juuri oikeaan yhteisöön. Aamupäiväksi vain, parin korttelin päähän. Kotikaupungissa kun ei ole kaksikielistä päivähoitoa, kaksikielisestä kaupungista huolimatta - lähimpään suomenkieliseen päiväkotiin pitäisi ajaa jo automatka, joten valitsimme läheisen yksityisen tahon, jota on kehuttu ja jossa kaikilla lapsilla ja aikuisilla on yhteinen kieli äidinkielestä riippumatta. Pidän myös siitä, että mikäli minulla on jonakin päivänä mahdollisuus jäädä lapsen kanssa kotiin, ei se vaikuta päiväkodin käyttöasteeseen. Vähän enemmänhän hankkeelle tulee hintaa kuin kunnallisessa, mutta meillä on vain yksi lapsi, joka on valinta sekin.

__________________________________________________

Viime viikolla syliini tökättiin neliviikkoinen vauva, kun äitinsä halusi käydä vessassa ja pukea taaperolleen muutakin kuin paidan. Selvisin jotenkuten, hytkytys tuli luonnostaan, lapseni ilme oli loukkaantunut. Nuuhkaisin vauvaa, tuoksuihan se vähän maidolle, muttei niin ihanalle kuin vuosia vuosia sitten kaikki vauvat. Olin helpottunut kun sain palauttaa vauvan äidilleen, minun ei tarvinnut pähkäillä mitä sille puetaan ja mikä sitä vaivaa.

On sinänsä ilahduttavaa, että siitä huolimatta, että koko muu maailma tuntuu olevan raskaana tai vasta vauvautunutta, minun ei tarvitse. Minä voin tehdä kodin ulkopuolella sitä, missä koen olevani hyvä ja olla samalla ihan kelvollinen ellei jopa hyvä äiti.

8.12.2013

Aikuisen vaiheet

Kuten jo jokin aika sitten totesin, olen hiljalleen havahtunut siihen, että lähes jokainen vuonna 2012 lapsen saanut on jo ponnistanut lähtökuopista toiselle (tai n:nnelle) kierrokselle. Mikäpä siinä, lapsihan on aina iloinen asia. Samalla on tullut havahduttua siihen, että minun on jälleen haettava tässä vertaisjoukossa oma paikkani. Uusi lapsi tuo uuden elämänvaiheen - meille ei uutta lasta ole tulossa, vaikka välillä haaveissa sellaisen perään huokailenkin. Toisaalta, meillä ei varsinaisesti esimerkiksi ikä ota vielä pahemmin vastaan, kai se jättää pelivaraa - mene ja tiedä.

Iloisten uutisten keskellä olen hiljalleen tullut siihen tulokseen, että minulle on jäänyt tässäkin suhteessa kummallinen olo. Kun on vihdoin selvinnyt vauvavuodesta, joka kaikessa hämmentävyydessään ja uutuudessaan (puhumattakaan muista vivahteista) oli ilman muuta raskas, käynyt nuuhkimassa aikuisten maailmaa työelämässä ja palannut takaisin kotiin - lillumaan omituiseen tilaan loman, työnhaun, arjessa selviytymisen ja elämän (lopullisen) järjestämisen välille, on uusintakierrokselle lähteneiden keskellä aika yksinäinen olo. Pitäisi tehdä päätöksiä töiden, koulutusten ja muiden - elämään aika voimakkaastikin vaikuttavien elementtien suhteen, mutta kuten sanottua - lillun, kunnes lapsi on mielestäni päivähoidon aloittamisen minimi-iässä. Aikaa on siis ensi syksyyn.

 Minun on jostain syystä varsin haastavaa perustella itselleni, sallia itselleni lilluminen. Ei kerry eläke, ei kerry juurikaan työkokemus, taloudellisesti on toki tiukahkoa, mutta toistaiseksi tullaan toimeen. Saako kotonaolosta sitten nauttia? En kysy, voiko kotonaolosta nauttia, vaan nimenomaan - saako.

Kieltämättä olen saanut itseni kiinni miettimästä, että olisihan tämä oleskelu paljon järkevämpää jos olisin raskaana. Seuraavaan hengenvetoon olen tuntenut kuristavan otteen kaulan ympärillä - ei saatana jos täällä kotona pitäisi olla oikeasti vielä vuosi tolkulla. Ote helpottaa, kun saa ajatella, että päivähoitohakemus on jätetty, siinä on päivämäärä, jonka mukaan voidaan todennäköisesti toimia, ja jos ei voida, niin sitten laaditaan (siis minä laadin) varasuunnitelma tai kiertotie. Hengitystäni huomattavasti avaa se, että edessä häämöttää päivämäärä. En tosin ole vielä ehtinyt käsitellä päivähoidon minussa herättämiä ristiriitoja ja angsteja. Puhumattakaan omista kuvioistani.

Taloon rantautui reilu viikko sitten ikävä flunssa, jonka ansiosta emme ole käyneet kauppaa lukuunottamatta missään. No eihän me muutenkaan käydä, mutta juuri mahdollisuuden rajoittaminen on minulle kaikkein ahdistavinta. Viikossa olen tavannut tasan kaksi aikuista - puolison ja paikallisen kulttuuripersoonan, kun kävin työkeikalla. Kulttuuripersoona virkisti. Puoliso ei.

Joka tapauksessa, huomasin kaipaavani "vertaistukea" (olen surullinen sanaparan kokemasta inflaatiosta) uuteen, omaan elämänvaiheeseeni. Välitilaan, jonka aikana ja jälkeen olisi tehtävä päätöksiä, aloitettava järkevä työnhaku, jonkinlainen muutosprosessi johonkin pysyvään. Tavoitteena siis päästä pois välitilasta, pysyvään tilaan, joka ei olisi liian kuormittava, taloudellisesti vakaa ja mielellään mahdollisimman onnellinen. Hylkäämättä niitä onnellisia, joiden vatsoissa kasvaa uusia, hauskoja vauvoja. 

Ist da jemand?

7.4.2012

Kieli

Ruotsinkielisellä Pohjanmaalla kieli on aihe, joista toiset saavat puhua ja toiset eivät. Luonnollisesti omalla kielellään. Täällä enemmistöllä on suurempi oikeus kieleensä kuin vähemmistöllä, joka oikeasti onkin enemmistö ja siksi aina sortanut oikeaa vähemmistöä, joka paikallisesti sattuu olemaan enemmistöä. Suunsa puhtaaksipuhuminen saattaa hyvinkin vaikuttaa erityisesti siihen saako esimerkiksi kunta-alalta töitä. Kieliryhmien välinen kuilu on syvä, vaikka sitä hankkeilla jos toisilla aina silloin tällöin kavennetaan. Ihmeellistä tosin on se, että palvelurakenne pitää yllä kielijakoa ja heikentää kielivähemmistön asemaa. Toisaalta taas ihmisten välisissä suhteissa - kuten parisuhteessa, naapureiden kesken, työpaikoilla tullaan ihan rauhanomaisesti toimeen.

 Kulttuuriero on tabu, josta ei jumalauta saa varsinkaan puhua. Minä en noin suunnilleen savolais-härmäläis-mitäliegeeneillä voi ymmärtää niiden toisten käyttäytymistä, useimmiten. Olen tosin koettanut aiheeseen perehtyä muun muassa tivaamalla asioiden oikeaa laaitaa ja merkityksiä puolisolta (joka on sitä paikallista enemmistöä), mutta harva asia on selvinnyt. Asiat eivät selvinneet edes työskennellessäni varsin enemmistöpainotteisessa työyhteisössä useita vuosia.

Esimerkkeinä: Junannussalko (joka paikallislehdissä käännetään aina ilmoituksissa väärin juhannustangoksi, mikä naurattaa). Pikkuruiset katkarapuvoiveivät. RKP (voidaan useimmiten mielestäni laskea kulttuuriksi, useammankin määritelmän mukaan). Pääsiäistrullaus ihan eri aikaan kuin muualla Suomessa. Nakit ja perunasalaatti sekä joulupöydän lihapullat. Marketissa toisten murjominen ostoskärryillä. Leppoisa sosiaalinen kanssakäyminen - erityisesti marketissa tai kansanjuhlissa, mahdollisimman näkyvästi. Tanssimusiikki. Luciakultti. Yle Fem (jota yksikään suomenruotsalainen ei katso, sillä kaikki katsovat luonnollisesti ruotsin teeveetä). Kaikki tervetulleiksi toivottavat hääilmoitukset paikallislehdessä. Keväiset revyyt joka ikisessä kylässä. Pehmeä kommunikointi, jolla pyritään vaikuttamaan toisen käytökseen tai mielipiteeseen vaikuttamatta tämän mielialaan erityisesti mielipahaa vältellen, tuli asia sitten selväksi tai ei. Kakkujen tarjoaminen työpaikalla vähintään viikottain.

 Olen vahvasti sitä mieltä, että jokaisen äidin ja isän tulee kommunikoida jälkikasvunsa kanssa nimenomaan omalla tunnekielellä, joka lähes poikkeuksetta on se oma äidinkieli. Meidän lapsestamme kasvanee tällä perusteella siis kaksikielinen, mikä on toki hyvä asia, ainakin lingvistiäidin näkökulmasta. Toiveena tosin on, että kersa oppisi päälle pari muutakin, vähän isompaa kieltä, mutta jos ei onnistu ni ei väkisin.

 Ehkä kahden kielen hallitseminen antaa paremmat eväät ymmärtää kahta valtakulttuuria. Itse muistan lapsuudestani lähinnä aikuisiin liittyneen turvattomuuden - koskaan ei voinut tietää osaako vastaantulija samaa kieltä kuin minä, tuolloin esimerkiksi avun pyytäminen on kovin luonnotonta ja hankalaa. Samoin vieraalle ihmiselle vastaaminen: tienkysyjät, kellonkysyjät, päänaukojat jne. Ehkäpä juuri siksi on työrintamalla ollut helppoa asettua uusien suomalaisten kenkiin.

 Olen hirvittävän pettynyt kieliryhmien väliseen segregaatioon. Haeskelin oikein innolla jokin aika sitten tietoa paikallisesta päivähoidosta ja sen järjestämisestä - onhan aihe varsin ajankohtainen vuoden - parin kuluttua. Todennäköisemmin vuoden - näillä tuloilla. Kaupunki EI tarjoa KAKSIKIELISTÄ päivähoitoa. Kieli on valittava jo kehdossa tai pähkäiltävä mahdollisuutta kielikylvetyksen suhteen. Miksi ihmeessä kaupungissa, joka julkisesti muun muassa verkkosivuillaan mainostaa olevansa toimivan kaksikielisyyden kehto (toimivuuteen voimme palata) ei ole päivähoitoa, jossa henkilökunta puhuisi omaa äidinkieltään/tunnekieltään lapsille. Olen hämilläni - vaadinko taas liikaa, onko näkökulmani jotenkin päin persettä vai mikä tässä jökkii?

Mainittakoon, että äidinkieleni ja niiden parin vähän isomman eurooppalaisen kielen lisäksi ymmärrän ja puhun toista kotimaista ihan sujuvasti - en tosin murteita.