Näytetään tekstit, joissa on tunniste suru. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste suru. Näytä kaikki tekstit

8.1.2014

Jälki

Käytimme eilen lapsen vihdoin puolitoistavuotiskatsastuksessa, tarkasti suomen kielellä. Lapsi oli yllättäen kasvanut ja kehittynyt katsastajien mukaan kelvollisesti.

Lääkärin kommentti kuului: "Minä olen oikein tyytyväinen tähän lapseen". 
Hämmentyneenä totesin, että kiitos vain, niin olemme mekin. Ilmeisesti kommentin ontuva luonne paljastui kommentoijalle vasta vastaukseni jälkeen. 

Terveydenhoitaja tiedusteli joko lapsi on saanut syödä itse. Kerroin, että lapsi on vasta reilun vuoden ajan syönyt itse. 

Itsehillintäni on ilmeisesti kasvussa. Ihmetellen seurasimme suurperheen touhuja odotustilassa. Lapsi ei halunnut leikkiä tarjolla olleilla leluilla. En sinänsä ihmettele.

______________________________

Valoisassa tunnelmassa jatkaakseni, kuulin vastikään teinivuosieni seurustelukumppanin menehtyneen. Äkkiarvaamatta. Puskista. Yllättäen. Ja tietysti oman käden kautta.

En ole tavannut koko tyyppiä yli kolmeentoista vuoteen jos oikein laskin. Enkä ole välittänytkään tavata. Taisin vilaukselta nähdä herran muutama vuosi sitten marketissa. Lähdin pois. 

Aikanaan seurustelun päätös oli rumaa. Jo sitä edeltäneet ajat olivat rumaa aikaa. Niitä tuli hinattua mukana pitkään, haavoituttua vaikeasti. Surin pitkään, toivuin pitkään. Surin koko ihmisen jo kymmenen vuotta sitten.

 Silti on vähän surullinen olo. Vaikka aikanaan suhde jätti jälkeensä paljon pahaa, oli siinä myös paljon hyvää. Täytyyhän ensirakkaudessa olla, se muokkaa ihmistä, opettaa, kasvattaa. Jos luuhaa toisen samanikäisen kanssa murrosiän päätösmaininkien keikuissa useamman vuoden jakaen kaiken, jää siitä jälki.

Minussa on jälki. Hyvä niin. Olenko yllättynyt? En kovin.

Nuoren ihmisen kuolema on aina surullinen uutinen. Toisaalta ymmärrän hyvin. Kysyi tahdonvoimaa pysytellä kaukana satama-altaasta kun masennus oli pahimmillaan. Se on sairauksista tuskallisin kaikin tavoin. Ei se silti oikeuta ihan mitä vain.

Huomasin toivovani ensimmäisenä, ettei vanhalla heilalla olisi lapsia. 

25.12.2013

Tie

Opiskeluaikoina sain Kelalta piiitkän ja hartaan hakuprosessin (taisi mennä pari vuotta) päätteeksi lupauksen psykoterapiasta. Ainakin tuolloin homma toimi siten, että kahden vuoden ajan oli sitouduttava terapiaan kahdesti viikossa, kolmannen vuoden ajan viikottain. Terapeutin sai valita itse, mutta jokaisesta testisessiosta piti maksaa täysi hinta ja terapeutin olla luonnollisesti kelan hyväksymä.

En testaillut kovin paljon. Nappasin ensimmäisen psykodynaamisen, jolla oli vapaita aikoja. Ihan hyvä tyyppi, riittävän kuiva huumoriltaan.

Minulla meni kaksi vuotta ymmärtää, että isän juominen ei ollut minun syyni. Kaksi vuotta, kahdesti viikossa. Viimeisen vuoden tein kerran viikossa eroa semipaskasta avoliitosta.

Myöhemmin olen ymmärtänyt, että oli väärin esimerkiksi isoisältäni alkaa syyllistää minua isän juomisesta, oikeastaan siitä asti kun olin kahdeksan vanha. Isän työkavereiden minulle kymmenen vanhana laukomat kommentit olivat minua kohtaan väärin. Isä teki paljon vääriä asioita, mutta niin tekivät ihmiset hänen ympärilläänkin. Tulos ei ole järin ehjä.

Terapiassa minä en kyennyt syyttämään äitiäni. Ymmärrän nyt terapeutin yrityksen saada minut pohtimaan äidin roolia kuviossa, mutta en kyennyt. Olin vielä tuolloin hämmentävän lojaali. Äitihän teki kaikkensa, vai tekikö? Omasta mielestään varmaan teki. Minun mielestäni ei tehnyt, ei enää.

Terapiassa minä ymmärsin, että kaikki ei ole minun syytäni. Tilalle sain kaiken myrkyttävän katkeruuden ja vihan. Kyvyttömyyden käsitellä surua.

Olisiko sitten parempi syyttää edelleen itseä? Tekisikö se minusta tai perheestäni onnellisemman? Ehkä. Olisin ainakin helpommin käsiteltävissä, alistuva.

Katkeruus on eriskummallinen tunne. Se on yhtä aikaa voimaannuttava ja täydellisen lamauttava. Myrkkyä.

26.4.2013

Motivaatio

Tilaamassani potilaskertomuksessa (sain vihdoin sitä kautta tietää esimerkiksi minut leikanneen lääkärin nimen) mainitaan, että minulla ei ole ollut motivaatiota synnyttää alateitse.

Ai ei vai?

Olisin halunnut keskustella asiasta, kysyä asiasta, saada asiasta muutakin tietoa kuin mitä netin palstoilla ja vauva-aiheisilla propagandasivuilla on kertoa. Kukaan ei ehtinyt/viitsinyt/halunnut kanssani keskustella.

"Ei tätä kuule synnyttämään ruveta, laitetaan leikkauslistalle." 

Kiitos vaan vitusti.

Tuskin minä olisin uskaltanut ryhtyä synnyttämään. Ajatus lapsen kaivamisesta ulos minun maatessa selälläni jalat telineissä on vastenmielinen, huomattavasti vastenmielisempi kuin leikkaus. Silti on edelleen epäonnistunut olo. Kaikenkaikkiaan. En osannut olla raskaana, en yhtään. Enkä osannut synnyttää. En osaa olla kiva ja kiitollinen siitä, että ollaan hengissä ja jokseenkin hyvinvoivia.

"Etkö sä oo ees vaippaa vielä vaihtanu? Ala kuule ottaa vastuuta lapsestasi."

Jostain syystä aina mielialan lerpahtaessa alkavat lapsen syntymään liittyvät asiat pyöriä mielessä. Kuristaa ja itkettää. Tekee mieli kadota. Hävettää. 

Kotona on riitaa ja niskassa roikkuvat seinät. Tuntuu, että pysyn järjissäni sillä, että paiskon aamupäiväunien aikaan kahvakuulaa tunnin ja iltapäivällä retuutan vaunuja ja koiraa satamaan ja takaisin. Koko elämä on lapsen nukutusta, ruokkimista, keittiön kuurausta, kännykän räpläystä, epävarmuutta.

Haluaisin olla läsnä ja aito, mutten tiedä miten. En oikein tiedä miten pitäisi olla, että kelpaisin. Ettei minulle tarvitsisi valehdella.

Iltapäivällä pitäisi mennä kyläilemään lapsiperheessä. Olenko jo maininnut, että olen järkyttävän huono sanomaan ei.

Olisi joku voinut edes yrittää motivoida. Olisi jäänyt edes hatara mielikuva itsemääräämisoikeudesta.

Ystävä on raskaana. Kaikki kehottavat nauttimaan raskaudesta. Minulla on yksinäinen ja surullinen olo - ja hirveän kateellinen.

1.4.2013

Surku

Minä vihaan pääsiäistä. Erittäin evankelisluterilaisen kasvatuksen saaneena tiedän joo kivasti mistä on kyse ja muistan hatarasti joskus jotain mukaperinteitä asiaan liittyneen. Kunnes perinteet muuttuivat odotuksen perinteiksi siitä milloin faijalla kiristää niin paljon, että korkki aukeaa ja koska se lähtee kotoa ja koska se tulee ja aikooko se tiistaina töihin vai vetääkö kaksi viikkoa. Sittemmin omat perinteet ovat myöhemmässä elämänvaiheessa olleet hyvinkin nestemäiset.

Minä vihaan pitkiä juhlapyhiä, jolloin kaikki on kiinni - eli minulta riistetään edes teoreettinen mahdollisuus poistua kotoa tekemään jotain järkevää. Elän hyvin pitkälle siitä ajatuksesta, että minulla on mahdollisuus lähteä esimerkiksi kauppaan tai huoltoasemalle tai kirjastoon. En lähde, mutta oletan mahdollisuuden elävän. Joulun jotenkuten sietää, mutta pääsiäistä ei.

Olen aivan järkyttävän ahdistunut. Mieliala heittää uskomattoman nopeaa ylösalaskäyrää, mikä ahdistaa entisestään ja on epäreilua puolisoa kohtaan ja ahdistavan väärin lasta kohtaan. Yleensä heittelyä on päivän verran viikossa - nyt mennään jo toista päivää. Toivon ettei kolmatta. Olo oli normaali tasan tunnin ajan kun kävin aamupäivästä vaunulenkillä.

Puoliso alkaa olla väsynyt vireeseeni. Kyllä minä sen ymmärrän. Kun nyt ei lähtisi. Ymmärtäisin minä senkin.

Käyttäydyn äitiäni kohtaan kuin hirviö. Toisaalta tiedän hyvnkin, että toimin väärin - toisaalta koen käytökseni oikeutettuna - hänhän minut tällaiseksi loi.

On hirveän kuluttavaa olla surullinen ja ahdistunut. Tuntuu, että surtavaa on kertynyt niin suuri lasti, ettei edes kannata sen suremista aloittaa. Päälle tulisi kuitenkin vain se seuraava suru ja sitä seuraava ja kaikesta on selvittävä ja hymyiltävä ja jatkettava ja jaksettava ja pärjättävä. Tai kun tietäisi mistä aloittaa.

Jos arki taas vaihteeksi pelastaisi.

1.3.2013

Muisto

Isä kuoli vuosi sitten. Sää oli täsmälleen samanlainen. Minä olin erilainen.

Olin edellisenä päivänä käynyt vihdoin rakenneultrassa, jota siirsin ja peruin ja siirsin ja peruin lääkäreiden uhkaillessa, että pakko se on ultrata, kun on iso sydänvikariski ja silloin pitää synnyttää Helsingissä tai Oulussa ja vastuuton olen. Sairastin vaikeaa raskausajan masennusta.

Ultrassa todettiin, ettei lapsella ole hätää ja kerrottiin, että se on tyttö. Oma olo kirkastui.

Maaliskuun ensimmäisenä olin poistumassa mielenterveyden ammattilaisen pakeilta ja siirtymässä työpaikalle - äitini soitti. Isä oli löytynyt kodistaan kuolleena.

Toimin. Otin sairaslomaa, lohdutin äitiä, otin selvää, vertailin hintoja, luin listauksia 'kuoleman kohdatessa'. Maaliskuun toisena päivänä tilasin lapselleni vaunut ja isälleni hautaristin.

Ei ihmisestä jää paljoa jäljelle. Kun jäisi hyvä muisto, jokin kaunis, jota vaalia. Haudassa ei ole kipua, tuskaa eikä yksinäisyyttä.

Pienenä tyttönä minä istuin flyygelin ääressä isän sylissä. Isä soitti ja lauloi Malmsténeja.

7.1.2013

Ruikutus&Ulina

Mua väsyttää ja vituttaa. Toissayö oli ihana. Lapsi söi kahdesti, koko porukka nukkui pitkiä pätkiä ja minun annettiin kaiken lisäksi jäädä aamusta hetkeksi vähän pidempään petiin. No, kas kummaa - näin sitten sarjan ahdistavia painajaisia. Kuvat meni - ahdistus jäi koko päiväksi.

Viime yönä ei sitten nukuttu. Lapsi nukahti kyllä kivasti kahdeksan jälkeen, heräsi puoliltaöin syömään ja siinä se sitten olikin. Rauhoittui kahden maissa vain kainaloon (puoliso oli puoli kahdelta lähetetty alakertaan nukkumaan). Kahdesta neljään oli kaiketi jonkinlainen unipätkä. Yritin ruokailun päälle siirtää lasta sivuvaunuunsa - ei.

Ongelmana tässä on se saatanan tutti. Ilman sitä ei voi olla, mutta sen kanssa ei voi olla. Kun on keskimäärin 174 kertaa yön aikana tunkenut sen perkeleen härpäkkeen takaisin lapsen naamaan alkaa olla vähän epätoivoinen olo.

No näin sitten taas harvinaisen vittumaisia unia ne pätkät kun sain silmät ummistaa.

Huusin eilen äidilleni koiria lenkittäessäni puhelimessa. Vanhat - yli 15  vuotta sitten tapahtuneet asiat ahdistaa ja sylettää. Selityksiä ei kuulemma ole - sitähän tässä on vaikea hyväksyä. Olo on ahdistunut ja aggressiivinen. Ja yksinäinen.

Seinät on niskassa ja ne seinät on vanhat ja kaipaa remonttia, mikä maksaa. Päivästä toiseen selviää kyllä ihan kivasti kun pitää tiukasti kiinni pikku rutiineistaan. Mun päiväthän on maksimissaan 12 tuntia pitkät. Kasilta ylös - kasilta sänkyyn. Kuudelta koirat hihnaan ja samat lenkit joka päivä.

Täytynee yrittää olla tyytyväinen. Kyllä ne asiat voisivat huomattavasti pahemminkin olla.


---------------------------

Neuvolalääkäri soitti. Jahnasi lastenpolista ja jonotusajoista. Kerroin, että anna vaikka olla, ja varasin ylihuomiselle lastenlääkäriajan.

Nyt voikin oikein kunnolla muhia raha- ja syyllisyysangsteissa. Jos syötän tolle pelkkää perunaa ja muksu-oksennuspuuroa niin paraneeko se?

16.10.2012

Lausunto

Eilen saapui mainosten seassa kirjekuori poliisilta. Päättelin sen sakkolapuksi, vaikken mielestäni ole täräytellyt kovin pahaa vauhtia peltipoliisien ohitse. Ei ollut sakko, mikä sinänsä on näillä rahoituksilla varsin miellyttävää. Oli kuolintodistus ja paperi, jonka mukaan kuolema on loppuun käsitelty. Onko? 

Ei mennyt kuolinsyylausunnossa kuin seitsemän kuukautta, luvatun kuuden sijaan. Ihan hyvä. En ala näissä ympyröissä tuloksia ruotimaan, ei se kenellekään kuulu, mutta tunnen jonkinlaista pientä ylpeyttä siitä, että alkoholi ei johtanut kuolemaan. Eihän isä enää pariin vuoteen juonutkaan. Samalla ahdistaa, koska kivutonta tuskin on loppu ollut. Ja pysäyttihän lausunto taas sen äärelle, mitä isän elämä viimeiset vuodet oli - toisaalta kirkasti, mitä elämä olisi ollut. 

Paperi, jossa summataan ihmiselämä on raaka. On pakko etäännyttää itsensä. Sain itseni kiinni siitä, että ihastelin lääkärin kirjoitustyyliä, sen selkeyttä ja hyvin ristiriitaiselta tuntuvaa kaunistelematonta hienovaraisuutta. Teksti kertoo havainnot, ei ota kantaa. Harvinaista luettavaa. Oikeuslääkärin lausunnon toivoo sellaista olevan. 

Teki mieli itkeä, mutten itkenyt. Söimme vääntämääni avokadopastaa (joo, oli pakko kokeilla SITÄ, ihan syötävää) ja minä lueskelin isälleni syötettyjä lääkkeitä ja hänen sisäelimiensä kokoja. Vauva mölisi sitterissä. Teki niin saatanasti mieli itkeä ja huutaa ja rikkoa tavaroita ja PURKAA, mutten edes raivonnut. Ajoimme naapurikaupunkiin ostamaan koiranruokaa. Keli oli kirkas, kaunis ja raikas. 

Muistuttaisin, että kotiin kuoleminen on aina poliisiasia. Valtion kyydillä pääsee avaukseen, jonka tulokset toimitetaan omaisille. 

Mulla on ikävä isiä. 

9.7.2012

Suru

Kuten todettua, jäi tuossa kevättalvella jokseenkin merkittävä menetys täysin käsittelemättä. Olihan se tiedossa, että isä kuolee muutaman vuoden sisällä, mutta puun takaa se tuli silti. Täysin.

Tuolloin totesin, etten osaa suhtautua, saati käyttäytyä tilanteessa oikein. Sairaslomatodistukseen sai oikein diagnoosin: sopeutumisvaikeus. En pystynyt muutamaan päivään töihin. En sopeutunut.

Ennen siunaustilaisuutta vedin rauhoittavia naamaan kappelin vessassa. Tämä sen jälkeen, kun isäni täti oli lähminyt mahaani. Ja minä kerroin hänelle, että nyt ne kädet helvettiin tai lyön. En tiedä tarttuiko välikohtaus isäni veljen kuvaamalle videolle. Osin toivon, että tarttui. Suru on niin yksityinen asia, etten halunnut - enkä edelleenkään halua - käsitellä sitä sellaisten ihmisten kera. Kärsin mielummin tilaisuuden pienessä pöhnässä - niin isäkin olisi tehnyt.

Hautajaisissa oli läsnä enemmän sukulaisia äitini puolelta kuin isäni.

Nyt kun öisin tulee valvottua, on aikaa surra. Minä haluan surra ja minulla on mielestäni oikeus olla surullinen. Surressa loukkaa, kun surua käsitellään arkipäiväistäen. Paikallisen "kaksikielisen" seurakuntayhtymän hautatoimistossa ei zombienainen ymmärrä suomea. Mielenkiintoinen palveluasenne. Hautausmaan työntekijä puhui kovastikin suomea, mutta kertoi ristin asentamisen olevan niin hankalaa, että kyllä siinä pari viikkoa menee (lupasi aiemmin muutaman päivän), kun ei yksin oikein onnistu ja työkalukin hukassa. Minua ei kiinnosta, ostin isälle muistomerkin ja haluan, että se pystytetään luvatussa ajassa.

Minulla on ikävä isää. En tosin tiedä mitä isää. Arvelen, että minulla on ikävä mielikuvaa isästä. Mielikuvat, ne hyvän välähdykset ovat harvassa. Olihan sitä hyvääkin. Pahaa vain oli niin paljon enemmän. Tai paha on pinnassa. Pahaa on helpompi käsitellä kuin hyvää.

 Suren siis öisin, kun tytär önisee heräilyään tai tuhisee alkavaa untaan. Yö on viehättävän yksityistä aikaa.

 Olisin oikeastaan arvostanut edes mahdollisuutta, että tytär olisi tavannut isoisänsä. Tai toisinpäin - edes valokuvassa. Isä oli kuitenkin raskaudesta kauhean iloinen.