Näytetään tekstit, joissa on tunniste itsesääli. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste itsesääli. Näytä kaikki tekstit

10.5.2014

Korjaus

Viime kesänä keskustelin (tai olin kiinnostusta teeskentelevänä korvana) kollegalle, joka koki suurta yhteyttä välillämme läpikäymiemme sektioiden takia. Hän, jo yli 50-vuotias nainen, kävi läpi melkoisen yksityiskohtaisesti jokaisen neljästä (4!) sektiostaan. Joka toisen, eli toisen ja neljännen kohdalla hän muistutti edellisen kokemuksen olleen niin kauhean, että uusi lapsi oli syytä tehdä jo korjaavan kokemuksen takia. Huonot kokemukset liittyivät epäonnistuneeseen anestesiaan, eli vaikuttamattomaan puudutukseen - aina välillähän näitä kuulee.

Korjaava kokemus. Niin. Ehkä en hahmota asiaa oikein, en ole jaksanut tarkistaa minkäänlaista määritelmää, mutta ajatus tuntuu huonolta ja motiivina hataralta.

Taannoin somessa, toverin seinällä, käsiteltiin synnytystapoja. Yksi kommentti kuului: "sektiota helpompaa tapaa saada lapsi ei olekaan". No minähän kiskaisin saman tien bensaa keuhkoihin ja tulitikun perään ja piti mennä söheltämään jotain mukafiksua. Terveydenhoitoalalla työskennellyt kommentoija sitten kävi kyselemään, että millä perusteella kokemukseni on ollut huono. En edes muista mitä tämä rouva loppujen lopuksi päästeli, hän nimittäin poisti kommenttinsa (aina yhtä rakentavaa). Kohautin olkiani ja jatkoin matkaa.

 Kuitenkin nämä jäävät aina jonnekin muhimaan. Ja samaan tulee törmättyä aina uudelleen ja uudelleen. Terveydenhoitoalla työskentelevät tuntuvat puolustavan toisiaan viimeiseen saakka, ihan livenä olen tähän hiljattain törmännyt. Että pitää ymmärtää ja ihmisiä ollaan kaikki.

 Minkä vuoksi minun pitäisi ymmärtää kohtelua, jota sain. Minkä vuoksi minun pitäisi hyväksyä leikkaussalihoitajien kommentit ulkonäöstäni, anestesialääkärin kiroilun ja syytökset, sen onnettoman lääkäriopiskelijan vaitonaisen kiinnipitämisen, koko henkilökunnan huutamisen ja riehumisen lapsen päästyä vatsasta ulos?

Miksi "esikäynnillä" ei kerrottu, että saapuessanne sektioon on turha odottaa inhimillistä kohtelua. Leikkaussalissa ei ketään kiinnosta miltä sinusta tuntuu tai ei tunnu, onko hyvin vai huonosti, pärjäätkö. Ihan olisi voinut sanoa suoraan, että kellään ei ole aikomustakaan tuoda lasta heräämöön ja siellä saat sitten kuunnella tunti tolkulla kipeänä henkilökunnan toisistaan laukomaa paskapuhetta. Kertoa olisi voinut, että sillä sekunnilla kun astutte aamulla ovesta sisään, olette henkilökunnalle vaiva ja taakka ja kykenemätön omaan ajatteluun.

Olen työskennellyt vuosia opetusalalla. Olen vahvasti sitä mieltä, että opetusalalla työskentelee hyvien ja osaavien tyyppien lisäksi paljon idiootteja, joiden ei pitäisi koskaan päästä opettamaan, ohjaamaan saati johtamaan alan työyhteisöjä tai kehittämistä. Ei minulla ole tarvetta puolustella kenenkään tekemisiä tai tekemättä jättämisiä. Sama koskee muitakin aloja, joilta olen tiliä nauttinut.

Yksi vastikään kolmannen lapsensa saanut tuttu äiti tokaisi, että kyllä sitä neljännenkin haluaisi vielä käydä synnyttämässä. En oikein osaa suhtautua. Hymyilin kannustavasti ja itkin sisäisesti.

Tämä trauma taitaa seurata hautaan asti.
Että sellainen äitienpäivän aatto.

13.2.2014

Hylly

Vielä viime viikolla kalenteri tursusi töitä. Ja töitähän minä puskin, jopa lievällä innolla - raha kun ei elämän tasapainotuksessa ole lainkaan haitaksi.

Kesken työnteon lähti työhuoneen seinästä kirjahylly irti. Laskeutui tietokoneelle. Se siitä sitten. Vakuutusyhtiö ei korvaa, ei mitään, ei edes tietojenpalautusta, koska sitä vakuutusta ei muka minulle koskaan ole myyty, vaikka minulla on ostamistani vakuutuksista kovin erilainen näkemys.

Hain kaupasta uuden tietokoneen ja räävin keskeneräiset työt kasaan tappotahdissa. Sitten alkoikin hiljaisuus.

Joko tai -elämä alkaa ottaa koville. Elämän sosiaalisen aspektin koostuessa lähes yksinomaan työstä, hiljainen kausi on hiljainen. Eipä sille mitään voi.

Oli mukava suunnitella remontteja, haaveilla pienestä omasta lomasta, mutta antaapa olla. Ne rahat hävisivät, osin vakuutusyhtiön taskuun. Tahdikkaasti lähettivät minulle laskun yhdessä kielteisen korvauspäätöksen kanssa. Vittuilua se on pienikin vittuilu. Hienoa toimintaa, if.

Viikon sosiaalinen kohokohta on ilmeisesti huomenna jos jaksan hinautua terveyskeskukseen poistattamaan tikkejä. Ihan kuin en saisi niitä itse irti. Perusterveydenhuollosta saamani luomenpoiston jälkeiset ohjeet ovat muuten huomattavasti kattavammat kuin sektion perään tarjoillut. Naurattaisi jos pystyisin nauramaan. Olin hämilläni herra tohtorin ja neiti sairaanhoitajan tiedustellessa minulta huonolla suomen kielellä mitä teen työkseni. Kolme tikkiä vaatineen luomenpoiston jälkeen kun ei saisi kamalasti nostella raskaita asioita.

Jos jotain, olen taputellut itseäni olalla siitä, etten suostunut tänään kynnysmatoksi. Minä en enää odota muita.

4.11.2013

Onkssiinävikaa?

Minua on viime aikoina enenevässä määrin ahdistanut - tittitidiididii - tuleva neuvolakäynti. Aiheestahan olen jo kyllästymiseen asti avautunut riittämiin, mutta ahdistaa taas. Edellisestä vierailusta alkaakin olla jo ruhtinaalliset puoli vuotta (mikä ei ilmeisesti ole tarpeeksi), kieltäydyin nimittäin 15 kk tarjotusta ajasta. 1,5-vuotisarviointi häämöttää edessä ja minä en pidä siitä. (Tiedän edelleen, että neuvolassa ei ole pakko käydä, mutta tiedän myös mitä seuraa käymättäjättämisestä).

No, mikä tässä nyt taas ahdistaa? Lapsi kun syö ja kasvaa hyvin, on iloinen, nukkuukin aina välillä, oppii koko ajan uutta ja on pääosin hauska tapaus.

Se ei kävele.

Tai kävelee se, mutta tukea vasten tai yhdestä kädestä kiinni pidellen. Taaperokärryilyyn se jo ehti kyllästyä kun kärryllä ei oikein pääse aina haluamaansa määränpäähän. Muutamia askeleita on otettu niin ulkona kuin sisällä, mutta siihen se jää.

Eli käveleekö se vai ei?

Ilmeisesti yleisenä rajana kävelyn oppimiselle pidetään 18 kuukauden ikää. Ja vaikkei sitä virallisesti ääneen sanota, niin aikaisin aloittanut on ilman muuta paras. Somesta sentään löytyi orastavaa vertaistukea tämänkin aiheen parista. Kävi jopa naurattamaan. No ei naurattanut riittävän kauan.

Mikä on kävelyn raja? Onko tukea vasten kävely kävelyä? Onko muutama varovainen tassutus kävelyä? Minkä helvetin takia lapsen liikkumisesta on tehdävä niin jumalaton mörkö, että minä en juuri muuta ehdikään ajatella näiden arviointikäyntien välillä? Seinien kohotessa ympärillä ja ulko-oven kynnyksen kasvaessa korkeutta onkin hyvä lähteä toistelemaan itselleen jo kääntymis- ja ryömimisajoilta tuttua mantraa: siinäonjotainvikaa, siinäonjotainvikaa. Mistä ei tunnetusti järin hyvää seuraa.

Minua ahdistaa se, että lapsestani on löydetty vikaa siitä lähtien kun se oli 12 viikon ikäinen sikiö. Tuolloin niskaturvotusta oli muistaakseni 0,6 mm ylitse raja-arvon. Tämän johdosta minua oli uhkailtava lapsen todennäköisillä sydänvioilla raskauden puolivälin tienoilla. Ja päälle ne ryömimiset ja konttaukset, jotka kyllä opittiin. En hetkeäkään epäile, etteikö lapsi oppisi kävelemään.

Mikä tässä sitten on pielessä? Mielestäni tärkeintä on antaa lapsen touhuta ja kehittyä omaan tahtiinsa. Juuri siksi lapsi saa syödäkseen tissimaitoa halutessaan. Siksi lapsi saa lueskella halutessaan ja olla sylissä halutessaan. Lapsi saa myös hurjastella, riehua ja hölmöillä - tosin minun lapseni on mielummin rauhassa. Toki nauttien riehumisesta ja hurjastelusta, mutta hillitysti - tässä päästään käsittääkseni kiinni temperamenttiin. Minua ahdistaa se, että ulkopuolelta annetaan melko tiukka raja, jonka mukaan pitäisi olla ja toimia ja ymmärtää toteuttaa vaatimukset. Tai muuten - niin, mitä?

Suoraan sanottuna minua vituttaa se, että minua tyhmemmät ihmiset näkevät kerran puolessa vuodessa lapseni, vetävät hänestä, perheestämme ja minusta äitinä kymmenen minuutin perusteella johtopäätöksiä, joiden perusteella oletetaan meidän toimivan tietyllä tavoin (väärin) ja sitten lässytetään neuvoa tulemaan niin, että minä oksennan kaksi viikkoa (mm. tänne) itsestäänselvää sontaa.

Minun kun on kaikkein vaikeinta suhtautua siihen, että minua pidetään tyhmänä. Minua pidetään tyhmänä jokseenkin usein, sillä olen kyllä ylipainoinen - asia, josta pitäisikin palata vouhottaen, mutta en suhtautumiseen opi suhtautumaan. Tuoreimmassa EMMA -lehdessä oli aiheesta mainio artikkeli. Joka tapauksessa, en kertakaikkiaan kykene sietämään lässytystä tyhjänpäiväisyyksistä ja itsestäänselvyyksistä: "Oletteko koittaneet houkutella lasta kävelemään..". Komisario Palmu ja järjenkäytön mysteeri.

Vai onko pohjalla edelleen vain se, että en kestä sitä, että joku sanoisi, ettei minun lapseni olekaan paras. Tietenkin on. Kestätkö muka Sinä?

Työn alla on myös puolustuspuhe ja oodi taaperoimetykselle. Hohhoijaa, se tulee onneksi jo selkärangasta. Törmäsin nimittäin syksyn mittaan jälleen puolison isoäitiin, jolla oli asiasta mielipide.

10.6.2013

Vastustaa

Tekee mieli vähän ruikuttaa.

Tänään on neuvola. No sehän tunnetusti mielialaani kohentaa, multa kun ei vaan onnistu nämä "kyllä neuvolassa on niin kiva käydä kuulemassa kehuja omalta tädiltä ja saa tietää onko lapsi kasvanut ja hyviä vinkkejä matkaan jne.". Aina jaksan näitä innostusrimpsuja ihmetellä niihin törmätessä. Että vikalistaa ja rokotuksia hakemaan iltapäivästä. Päiväuniaikaan, saatana.

Tuskalla ja hiellä ja kettuilulla ja ties millä maustetun Kierukka Kunnalliselta -projektin tuloksella piti myös olla jokin katsastus, mutta ajattelin pyytää uutta aikaa koska tulvin. Aina kun yritän näitä useampi kärpänen yhdellä läpsyllä -yhdistelmiä lopputuloksena on hankaluutta.

Äiti leikataan huomenna. Toipumisprosessin odotetaan olevan erittäin pitkän ja kivuliaan. Käteväähän olisi ollut jos olisin tässä pyörinyt kotosalla lapsen kanssa edelleen, mutta kun sairaalasta vapautetaan, pitäisi mun tehdä kahdeksantuntista päivää työmaalla. Siinä ei paljon kaupassakäynnit, ruokinnat ja virkistykset onnistu. Toki myös stressaa ja ahdistaaa ja huolettaa ihan itse leikkauksen sujuminen, riskitöntähän ei koskaan ole. Ehkä yksinkertaisimmillaan ilmaistuna pelottaa.

Pitääkö tässä laittaa kuitenkin jossain vaiheessa toinen lapsi tulemaan, ettei tyttären tarvitse yksin vanhempiaan huoltaa? 

Tyttäreni sai suunnilleen viikko sitten uuden serkun. Kovia ovat lapsia tekemään. Vetäisin mukillisen kahvia väärään kurkkuun kun kuulin lapsiparan nimen. Puoliso otti vähän nokkiinsa kun oli pakko vääntää aiheesta aivan mahtavaa läppää.

Lapseni täyttää lauantaina vuoden. Pitääkö facebookiin sommitella aiheesta jokin rimpsu: "Vuosi sitten leikkaussalihenkilökunta oli vittumaista, eikä kukaan sinua tuonut äidille heräämöön, mutta olet ihanin, kaunein, rakkain ja tärkein aarteeni, pieni tyttäreni." Jatkan harjoituksia, jokin tuossa vielä tökkii.

En tiedä mitä tarjota syntymäpäivillä. Yksikään sukulaiseni ei saavu paikalle (en tosin ole tekemisissä kuin äitini kanssa ja sattuneesta syystä hän ei pääse saapumaan). Koitin kutsua ystäviä, etten olisi heti puolustuskannalla karvat pystyssä puolison sukulaisten edessä (eipä ole niitäkään näkynyt edellisen kerran jälkeen, mistä syytetään minun yhteistyökyvyttömyyttäni).

Joka tapauksessa, toivon, että kalaasien aikaan ei sada ja lämpötila on kohtuullinen, jotta voimme oleskella ulkosalla. En ole päässyt vielä ajatuksen tasolla sujuiksi sisäkekkereistä.

29.5.2013

Liirumalaarumaa ja rikkatuhoresepti

Hiekkalaatikolta moi! 

Kukkuu!


 Edelleen olo on jokseenkin perseestä. Pää täynnä räkää ja arvelen poskionteloiden muhivan möhnissä (mulla ei koskaan ollut poskionteloiden kanssa mitään ongelmaa ennen homeista duunipaikkaa). Koko ajan luonnollisesti nukuttaa ja kiukuttaa ja aina tietysti juuri silloin kun saisi hypätä ympäri maakuntaa duunikeikoilla.

Äitiysruusu

Lapsi ei teekään neljää hammasta yhdellä iskulla. Hampaita on tyrkyllä viisi. Neljä ylös, yksi alas ja millään ei tulla läpi. Nuha alkaa helpottaa, kuolaa on edelleen kaikkialla litroittain, mutta ainakin alkuviikkoon verrattuna kunto hauskempi ja touhumpi. Vessassakäynnin mahdottomuus alkaa realisoitua, yksikään lelu ei kiinnosta ja kaikkialle on kiivettävä. No kiivetään sitten. 

Sain vihdoin istutettua kurpitsantaimet laatikoihinsa. En käytä oikeaoppisia syviä laatikoita, vaan matalia - hyvin on pelittänyt. Kätevänä emäntänä hukkasin kahdeksi vuodeksi hamuamani taimitikut, eli aavistustakaan ei ole mahtaako laatikoissa kasvaa kesä- vaiko myskikurpitsat. Samapa tuo. 

Voikukkajahdissa. 
Kesä yllätti ja koin kamalaa hattupaniikkia. Itse en juuri hattuja tämän kesät-talvet-villapiponi kanssa tarvitse, mutta lapsen auringolle altis pää järkytti. Puoliso kipaisi pari perinteistä lierihattua marketista, mutta eihän ne päässä pysy - kantaessa on aina niska paljaana (jostain syystä takalipailliset ovat kaupoista mystisesti kadonneet). Jemmasta löytyi onneksi kaksi huivilakkia (vai onkstää hilkka?) vuodelta 1983, jotka äitini oli kaikki nämä vuodet säilönyt. Malli on erinomainen käytössä ja lähes oksettavan söpö. Perustin myös pienen lakkitehtaan. 

Chili



Kiemurahumala. 

Oeln yleensä antanut nokkosen rehottaa jokseenkin vapaasti pitkin pihaa, koska se on mainiota ravintoa, mutta kasvua on hieman hillittävä lapsen takia. Rikkatuhomyrkkyjen haitallisuudesta alkaa vihdoin valua tietoa (ei ihan hajoa luonnollisesti kaikki), törmäsin vaihtoehtoon pinterestiä plärätessäni. Toimii! 

Tarvitset: 
  • Etikkaa
  • Suolaa
  • Käsitiskiainetta
  • Suihkepullon
Lorota etikka pulloon (mitä tollaseen mahtuu, puolisen litraa?), iske sekaan aika onneton ripaus suolaa (en jaksanut laskea suhteita kun oli kuppeina ja gallonoina mitat, mutta oisko mennyt puolisen teelusikkaa tai jopa täysi), perään splurt tiskiainetta. Ravistus ja eiku suihkimaan. Tehoaa ja hyvin, että kannattaa vähän miettiä mitä suihkii. 

Edit. Obs! Kannattaa suihkia aamusta, koska aurinko ja lukionbilsaa ja jotain. Toimii paremmin. Suolan suhteen on syytä huomioida se, että sehän tappaa maaperän hyvin tehokkaasti, että jos haluaa vielä joskus jotain kasvattaa niin varovaisesti, jooko. 

Soitin alkuviikosta neuvolaan ja tilasin lapselle 12 kookoo rokotukset ja vikalistan sekä kierukan 3 kookoo katsastuksen. Tätiä ei naurattanut ja antoi ajan sijaiselleen. Mua vähän nauratti. 

26.4.2013

Motivaatio

Tilaamassani potilaskertomuksessa (sain vihdoin sitä kautta tietää esimerkiksi minut leikanneen lääkärin nimen) mainitaan, että minulla ei ole ollut motivaatiota synnyttää alateitse.

Ai ei vai?

Olisin halunnut keskustella asiasta, kysyä asiasta, saada asiasta muutakin tietoa kuin mitä netin palstoilla ja vauva-aiheisilla propagandasivuilla on kertoa. Kukaan ei ehtinyt/viitsinyt/halunnut kanssani keskustella.

"Ei tätä kuule synnyttämään ruveta, laitetaan leikkauslistalle." 

Kiitos vaan vitusti.

Tuskin minä olisin uskaltanut ryhtyä synnyttämään. Ajatus lapsen kaivamisesta ulos minun maatessa selälläni jalat telineissä on vastenmielinen, huomattavasti vastenmielisempi kuin leikkaus. Silti on edelleen epäonnistunut olo. Kaikenkaikkiaan. En osannut olla raskaana, en yhtään. Enkä osannut synnyttää. En osaa olla kiva ja kiitollinen siitä, että ollaan hengissä ja jokseenkin hyvinvoivia.

"Etkö sä oo ees vaippaa vielä vaihtanu? Ala kuule ottaa vastuuta lapsestasi."

Jostain syystä aina mielialan lerpahtaessa alkavat lapsen syntymään liittyvät asiat pyöriä mielessä. Kuristaa ja itkettää. Tekee mieli kadota. Hävettää. 

Kotona on riitaa ja niskassa roikkuvat seinät. Tuntuu, että pysyn järjissäni sillä, että paiskon aamupäiväunien aikaan kahvakuulaa tunnin ja iltapäivällä retuutan vaunuja ja koiraa satamaan ja takaisin. Koko elämä on lapsen nukutusta, ruokkimista, keittiön kuurausta, kännykän räpläystä, epävarmuutta.

Haluaisin olla läsnä ja aito, mutten tiedä miten. En oikein tiedä miten pitäisi olla, että kelpaisin. Ettei minulle tarvitsisi valehdella.

Iltapäivällä pitäisi mennä kyläilemään lapsiperheessä. Olenko jo maininnut, että olen järkyttävän huono sanomaan ei.

Olisi joku voinut edes yrittää motivoida. Olisi jäänyt edes hatara mielikuva itsemääräämisoikeudesta.

Ystävä on raskaana. Kaikki kehottavat nauttimaan raskaudesta. Minulla on yksinäinen ja surullinen olo - ja hirveän kateellinen.

11.4.2013

No se välikausi

Välikausineitsyenä koen valmistautuneeni orastavaan kauteen osin erinomaisesti - toisaalta olen muutamien yksityiskohtien suhteen erittäin hämilläni.

Perusasiat ensin:

Toimin yleensä kriisien keskellä erinomaisesti. Mitä kipeämpää paskaa niskassa - sitä rationaalisemmin ja tehokkaammin suoriudun. (Kyllä, olen jo vuosia seuraillut YK:n vapautuvia duuneja - saattaisin pärjätä, mutku tota lasta ei oikein voi hinata mukaan - duunipaikat on muuten koodattu: family / no family. Niissä family-paikoissa pitää hanskata ranskaa tai arabiaa.)

Käyn toisellakin sivuraiteella:

Teini-ikäisenä faijan oleskellessa katkolla muiden katkottavien kanssa järjesti katkoa ylläpitävä taho perhepäivän. Siellä sai ihmetellä muita juoppojen läheisiä oikein silmästä silmään ja pääsi tapaamaan faijaa (selvinpäin)  koulutetun päihdetyöntekijän läsnäollessa/johdolla.
Tämä Koulutettu Päihdetyöntekijä kertoi ensiksi yhteisellä luennolla (aiheesta millaista on elää alkoholistin kanssa, voi VITTU!), että hän on sokeririippuvainen ja vuoden sisällä parantunut sokeririippuvuudesta ja laihtunut yli kymmenen kiloa ja perhekin häntä nyt rakastaa. Olin joo 15-vuotias ja kelasin, että ole ämmä hiljaa. 15 vuotta myöhemmin olen edelleen samaa mieltä - tosin nyt sanoisin sen ääneen ja pyytäisin selvittämään, miten Koulutettu Päihdetyöntekijä kehtaa verrata alkoholismia kaikkine sosiaalisine haittoineen sokeririippuvuuteen, jonka ainut haitta on perseen leviäminen (ja hampaiden reikiintyminen & diabetes).
 Noh, henkilökohtaisessa tapaamisessa Koulutettu Päihdetyöntekijä katsoi parhaaksi kouluttaa minua ja piirsi oikein paperille, että millaisia alkoholistien lapsista tulee:

  1.  Pelle
  2.  Alisuoriutuja
  3.  Pärjääjä
  4.  Ylisuoriutuja 

Että siitä sitten valkkaamaan! Silvuplee! En tiijä saako valita useampia.

Mutta sellainen muisto päideriippuvaisen perheen tukemisesta 90-luvun lopulta.


Eteisessä roikottelen jo kuukausia sitten vuodenajoista tietoisena hankittua kuorihaalaria, jonka sisuksiin on kiinnitetty fleecehaalari. Tämä on ilmeisesti se välikausipaketti. Kuoriosa ei pidä vettä niin tehokkaasti kuin jotkut toverinsa, mutta arvelin, että tuo ei vielä tänä keväänä (mikä kevät?) vesilammikoissa ui. Syksy on eri asia, mutta pahoin pelkään, että koon 68 pläjäys ei tuolloin enää mahdu.

Haalariasiat on siis kunnossa (myös kantohaalari, mikä on mahtava, koska normihaalarien lahkeet on aina ihan pirun lyhyet). Pipoja on jos jonkinlaisia itse värkättynä ja ostettuna; on trikoota, merinovillaista aviatrixii, kypäräsorttia jne .

Kysynkin siis:


  1. Millaiset välikausikäsineet tuollainen pieni tarvitsee? Kai se haluaa jo hiljalleen alkaa käpälöidä asioita pihalla. Ja hiekkalaatikkokin saattaa ilmaantua pihaan Katumuksen avustamana. 
  2. Millaiset jalkineet tuollainen pieni tarvitsee? Kävellähän se ei osaa, villasukkia piisaa, kantamiseen on lämmikettä. Mutta jos se saa päähänsä möyriä maastossa? Pitäiskö hommata optimistikumpparit vai tunkea ne kauheat äitiyspakkaustöppöset kinttuihin ympäri vuoden? 
  3. Miten pieni suojellaan auringolta ja kuinka ryppyotsaisesti aurinkoon tulee suhtautua? Ulkoillessa käytössä on ne karseet Julbot. Hankinko läjän uv-suojattuja vaatteita/hamppuvaatteita/hamppukantoliinoja vai annanko olla ihan letkeesti vaan. 
Lapsi on muuten maitoallerginen. En halua soittaa aiheesta neuvolaan. 


Nyt mää imuroin ja teen vähän töitä kun toimintakyky tuntuu olevan olemassa - olisi edes puoli tuntia.

1.4.2013

Surku

Minä vihaan pääsiäistä. Erittäin evankelisluterilaisen kasvatuksen saaneena tiedän joo kivasti mistä on kyse ja muistan hatarasti joskus jotain mukaperinteitä asiaan liittyneen. Kunnes perinteet muuttuivat odotuksen perinteiksi siitä milloin faijalla kiristää niin paljon, että korkki aukeaa ja koska se lähtee kotoa ja koska se tulee ja aikooko se tiistaina töihin vai vetääkö kaksi viikkoa. Sittemmin omat perinteet ovat myöhemmässä elämänvaiheessa olleet hyvinkin nestemäiset.

Minä vihaan pitkiä juhlapyhiä, jolloin kaikki on kiinni - eli minulta riistetään edes teoreettinen mahdollisuus poistua kotoa tekemään jotain järkevää. Elän hyvin pitkälle siitä ajatuksesta, että minulla on mahdollisuus lähteä esimerkiksi kauppaan tai huoltoasemalle tai kirjastoon. En lähde, mutta oletan mahdollisuuden elävän. Joulun jotenkuten sietää, mutta pääsiäistä ei.

Olen aivan järkyttävän ahdistunut. Mieliala heittää uskomattoman nopeaa ylösalaskäyrää, mikä ahdistaa entisestään ja on epäreilua puolisoa kohtaan ja ahdistavan väärin lasta kohtaan. Yleensä heittelyä on päivän verran viikossa - nyt mennään jo toista päivää. Toivon ettei kolmatta. Olo oli normaali tasan tunnin ajan kun kävin aamupäivästä vaunulenkillä.

Puoliso alkaa olla väsynyt vireeseeni. Kyllä minä sen ymmärrän. Kun nyt ei lähtisi. Ymmärtäisin minä senkin.

Käyttäydyn äitiäni kohtaan kuin hirviö. Toisaalta tiedän hyvnkin, että toimin väärin - toisaalta koen käytökseni oikeutettuna - hänhän minut tällaiseksi loi.

On hirveän kuluttavaa olla surullinen ja ahdistunut. Tuntuu, että surtavaa on kertynyt niin suuri lasti, ettei edes kannata sen suremista aloittaa. Päälle tulisi kuitenkin vain se seuraava suru ja sitä seuraava ja kaikesta on selvittävä ja hymyiltävä ja jatkettava ja jaksettava ja pärjättävä. Tai kun tietäisi mistä aloittaa.

Jos arki taas vaihteeksi pelastaisi.

22.2.2013

Tauko

Haluaisin pitää elämässäni hetken taukoa. Unohtaa lainanmaksun, lauantailoton, huonostikäyttäytyvät koirat, kaiken vauvaan liittyvän, puolison, säästötilin, kotihoidontuen, työkuviot, putkiremontin, paska-aivonaapurin. Kaiken. Istahtaa vaikka lentokoneeseen ihan yksin ja vaihtaa hetkeksi maisemaa kauniimpaan, imeä sisuksiin jotain raikasta (lähinnä happea tai olutta), tavata ihmisiä ja ikävöidä.

Haluaisin surra, muistella, kaivata, vihata, raivota, itkeä ja antaa anteeksi - isälle.

Minä en jaksa pilkkoa vihanneksia itkien, varpaillani milloin kuistilla herätään. Minä en jaksa itkua niellen yrittää viihdyttää lasta, mistä vitusta minä tiedän, mitä tuollainen kaipaa? Minä haluan tehdä jotain mielekästä. Minä haluan nähdä muitakin ihmisiä kuin puolisoni ja naapurin keittiönikkunassa roikkuvan lihavan kusipään, kun nukutan lasta ulkona.

Haluan tuntea ja voida sanoa, että tämän asian minä osaan - tässä olen hyvä. Luulin olleeni ihan kohtuullisen onnistunut lapsen kanssa kotonamuhija - vierailu perhevalvontakeskukseen sai aikaan taas sen, että neuroottisena tuijotan lasta vikoja ja viivästymiä etsien. Se taas on mielestäni väärin lasta kohtaan.

Minä haluan kyetä heräämään keskellä yötä ja nukahtamaan ilman, että käyn mielessäni läpi henkistä joukkoraiskausta - lapseni syntymää. Olisi hienoa voida pitää lasta sylissä ja olla ajattelematta, että minulla on vain yksi mahdollisuus - tässä on onnistuttava.

En ymmärrä, miten voi olla jo perjantai. Viikonloppu - vittu - en saa olla sekuntiakaan yksin.




13.2.2013

Vire

Olo ja tunnelma on ollut kireä ja alavireinen. Siitä huolimatta, että hyviäkin juttuja on putkahdellut eteen (avin päätöksestä kesäduuniin) välillä kiristää ja kovaa. Olo lapsen suhteen on epävarma, puhumattakaan suhteesta itseen.

Toisaalta olen varsin tyytyväinen elämääni - toisaalta voisin vääntää päättymättömän vikalistan. Tasainen arki on ihan hyvä juttu, ahdistun joskus vähän viikonloppuisin, kun rutiini ei toistukaan tarkkana. Tiedostan ajoittain luoneeni niin tiukan ja joustamattoman rutiinin, ettei siihen tahdo sopia mitään sosiaalista kuviota, vaikka sellaisesta haaveilen. Uni- ja ruoka-ajat on lyöty lukkoon. Ruoka on valmistettava, unille pukeuduttava ja iltaisin peseydyttävä. Lapsi tuntuu voivan hyvin mitä tiukemmalla aikataulutuksella toimitaan. Niin kai minäkin.

 Koen äärettömän huonoa omaatuntoa poistuessani lapsen luota (paitsi jos kyseessä on työkeikka, jolloin koen elättäväni lasta ja poistumiselleni paikalta on oikeutus). Pieksen itseäni ajoittain jos lapsi leikkii isänsä kanssa alakerrassa ja itse ompelen yläkerrassa. Riittämättömyys, aikaansaamattomuus, virikkeettömyys. Kokeeko lapsi, että sen vanhemmat ovat puhelimiaan möllöttäviä lihakasoja?

 En oikein kestä muutoksia rutiinissa. Lapsen herääminen päiväunilta liian aikaisin aikaansai jonkinasteista ahdistumista, purin sen kitaransoittoon - koko ajan pelkäsin, että nyt käy lapsen korville huonosti, liian kovaa rämpytän. Lapsi innostui tamburiinista, on sen kanssa heilunut pari päivää. Laulanko sille riittävästi?

 Inhottaa, että maanantaina pitää taas hinautua perhevalvontakeskukseen. Vieläkin on paska olo edelliskerran saarnoista, pelottaa mitä vikoja lapsesta nyt kaivetaan esille. Kai se on minun vikani, kun en osaa lapselle sivuheijasteitakaan antaa. Toisten lapset varmaankin aloittavat kehitysvauhdillaan eskarin viimeistään neljän vanhoina.

Onko epävarmuuteen syynä sosiaalinen tyhjiö? Olisinko varmempi äiti jos ramppaisin kerhoissa ja puistoissa ja keuhkoaisin muiden mukana typerässä fb-ryhmässä (jonka nimessä ei ole ainuttakaan suomenkielen sanaa ja ne vierasperäisetkin pitäisi prkl kirjoittaa yhteen eikä erikseen, pahvit!!!). Voi olla. Jääkö kokemuksestani äitinä jotain uupumaan kun en osallistu? Pitäisikö lasta osallistaa? 

 Haluaisin kovasti olla fiksu, nokkela ja oivaltava. Tunnen oloni kömpelöksi ja vaivalloiseksi. Huomasin päässäni roikkuneen saman nutturan vasta viikon verran. Olen kyllästynyt laahustamaan vaunujen kanssa tai ilman samoja kadunpätkiä, koiranpaskan keräyslaatikolta toiselle. Silmälasit ovat aina töhnäkerroksen peitossa, en laihdu grammaakaan vaikka kuinka imettäisin syömättä yhtään mitään.

Menen tuijottamaan jääkaappia ja väännän taas kerran koko perheelle jotain suolatonta, maidotonta, munatonta ja vehnätöntä, ilman tomaattia tai paprikaa. Täältä tullaan tofupaketti. Olen lähes yhtä jännittävä kuin sinä.

28.1.2013

Vastuuton

Olipa harvinaisen paska viikonloppu. Olin lauantaina varsin hyvällä tuulella aamusta, suunnittelin kovasti erilaisten leipien leivontaa ja koko perheelle sopivan ruoan keittoa, imuroinkin ilman raivareita ja harkitsin josko koko perheen voimin olisi valoisaan aikaan pistäydytty ulkoiluttamassa hurtat.

"No mun on varmaan pakko sinne synttärikalaaseille."

Ja sinne paineli. Siitäkin huolimatta, että seuraksi saapui ystävä, vituttaa edelleen. Erityisesti sylettää se, ettei minulla ole taaskaan oikeutta kiukutella viideksi tunniksi kotoa sukuloimaan poistuneelle. Kiukuttelen silti kolmatta päivää. Eilen vitutti niin että juhlistin sunnuntaita oikein kunnon mykkäkoululla (ei kovin tietoisesti, mulla vaan ei ollut mitään sanottavaa).

Puolison isoäiti oli törmännyt äitiini ja kuulemma kyyneleet silmissä ruikuttanut, että kun saisi sen vauvan vielä joskus nähdä. Teki tosi hyvää verenpaineelleni. En edelleenkään ole kieltänyt puolison sukulaisilta vierailuja, ei muuta kuin välkommen, mutta minua on turha syyllistää siitä, ettei lasta kuskata joka perkeleen kissanristiäisiin. Kai sen isälläkin on joku vastuu.

Postissa saapui vihdoin kutsu paikallisen sairaalan lastenpolille. Kolmen ja puolen viikon odotuksen jälkeen (jos yhtään muistin oikein). Aika oli kolmen viikon päähän. Otin ja soitin kiltisti tarjottuun numeroon peruakseni ajan.

"Sinä halua peru aika?"
"Kyllä."
"Mutta vaivva pitä hoitta."
"Se on hoidettu jo viikkoja sitten."
"Ai onko?"
"Kyllä on. Rahalla."
"No minä otta aika pois."
"Hyvä."

Vastanneen emännän äänensävystä arvelen, että kohta ovea kolkutetaan lastensuojeluilmo handussa. Eikö noiden kuuluisi olla iloisia jos hinaa lapsensa yksityiselle? Eikö se helpota näiden työkuormaa ja jonoja tms.?

En edes laskenut suomenkielen virheitä ajanvarauskirjeen mukana tulleesta käyttäytymisohjelapusta (älä rasva lapsi jne.). Laskin ne kyllä ruotsinkielisestä pätkästä. Niitä ei ollut. Kieliryhmien eriarvoista kohtelua mielestäni on se, että on aivan sama mitä paskaa toisella kielellä kirjoitetaan - kunhan se enemmistön lappu on kunnossa.

Arvelen, että lapsenkantokäden olkapää on tulehtunut. Perkeleen kipeä. Että hyvällä päällä oon joo.

30.12.2012

Liplap

Joulu on jostain syystä jo vuosia ollut jonkinlainen antikliimaksi. Hirveä hypetys ja kiire ja valmistelu ja rahaa ja kinkku palaa ja kuusi on hommattava ja teeveestä tulee lastenohjelmaa, syödään, avataan paketit ja sitten tuijotetaan paikallaolijoita typertyneinä, että tässäkö se nyt oli. Vuoden kuluttua uudelleen. Silti ihan joulusta tykkään. Noin neljän vuoden syklillä innostun aiheesta hirveästi ja leivon ja askartelen ja ihastelen ja koristelen - ei tänäkään vuonna.

Toivon, että asiaan tulee lievää muutosta viimeistään sitten, kun lapsi ymmärtää mistä on kyse. Sillä oli kyllä hauskaa joulupöydässä perusherkkujensa kanssa joulupukkiruokalappu kaulassa. Pakettien repiminenkin oli jännää ja paljastuneilla leluilla on leikitty. Tosin metsästämääni punakeltaista brion taaperokärryä (miksi sekin oli saatava lapselle, joka ei vielä edes ryömi) käyttää kissa.

Viime jouluna söimme pakastepizzaa sohvalla. Saikkulapussa luki vaikea masennus. Että siihen nähden ihan kiva joulu, joo.

Elo pyörii tarkahkoa rutiinia. Eipä siinä, sopii meikäläiselle. Lapsi ruokailee lounaan ja iltapalan. Sen kakka ei ole enää kakkaa vaan sontaa. Koirat ovat tyytyväisiä vihannespitoiseen dieettiinsä, tosin toisen turkkiin on jämähtänyt tukevasti kaurapuuroa. Kaikki, mitä lapsen eteen on ruokapöydässä isketty on kelvannut sokeroimittomista puolukoista munakoisoon. Eilen upposi melkoinen määrä jauhelihapötköjä valkosipulilla ja persiljalla uunissa paahdetun palsternakan kera. Valitettavasti suosikki klementiini on mitä ilmeisimmin syypää kurjaan ihoon, mutta käskyä välttää ei ole.

Ennen joulua piti allergiatestien tulosten olla jo selvillä. No ei olleet. Torstaina oli neuvolapimu lätkäissyt sähköpostia, että vastaukset eivät ole valmiina. Kiitin tiedosta ja tiedustelin samalla mitä pitää nykyisin tehdä jos halajaa kierukan. Sain vastauksen kysymykseeni perjantai-iltana puoli yhdeltätoista. Toivottavasti mimmi merkkailee ylitöitä ylös. Lapsen allergioista ei ollut puhetta. Oletan siis, että viljelyt on perseellään tai tulokset ovat lääkärin luettavissa - jotain kauheaa sieltä on siis paljastunut.

Onnistuin vetäisemään kauheat itsesyytökset ja päähänpotkimiset siitä, että minulla ei ole ehkäisytikun ujuttamiseen vaadittavaa kiertoa. Kun on viimeiset öbaut 12 vuotta kierrellyt 25 - 250 päivän vauhtia (sen jälkeen kun lopetin teininä naamariin kiskomani epillerit, joista meni nuppi jälkeenpäin ajateltuna niinkin hienoon kuntoon, että jee), huolimatta siitä onko paino ollut - 20 vai  +20 jostain keskiarvosta, niin mua jaksaa aina loukata ja ahdistaa nämä svidun kiertojankutukset ja ihmettelyt, kun en osaakaan ennustaa seuraavaa vuotoa. Joo, ihan tahallani olen asian näin järjestänyt ja tuntuu tosi kivalta olla ilmeisesti hyvinkin friikki (vasta kolmannessa sukupolvessa) ja raskautuminen varsinkin oli tosi vaivatonta. Olen siis jälleen epäonnistunut naiseudessani.

Ehkä hankaluus onkin siinä, että on vuosia koittanut saada jotain tolkkua systeemiin lapsen toivossa. Lapsi on maailmassa - tavoitteemme siis täynnä. Tilanne onkin päälaellaan - enää ei olekaan ihan sama tärppääkö vai eikö tärppää. Ei saa tärpätä - kiitos. Nyt pitäisi saada systeemiin tolkku, ettei tarvitse paniikkikusta tikkuun joka välissä, kun edelliset menkat taisi olla marraskuun alulla. En tosin aiheesta juuri panikoi - mä oon aika tottunut.

Joo, hormonikierukkaa taas kerran suositeltiin. No otin ja luin pakkausselosteen. Enemmän kuin 1/100 masentuu. Nice. Luin pari artikkelia - ei suositella masentuville. Eipä siinä - kupariversio on ilmainen, sen asentelu ilmeisen perseestä (pitää taas ruikuttaa lähete paikallisen sijaan keskussairaalaan, koska haluan edelleen puhua äidinkieltäni toosaa ronkkivien henkilöiden kanssa). Mielummin kestän mahdollisesti helvetilliset vuodot (ei ne tästä nykyisestä voi kauheasti pahentua) ja karseat kivut sinne tänne jos vaihtoehtona on raskaus.

Korostettakoon vielä, että vauva on kiva. Raskaus ei.

Tänään pitänee hinautua anoppilaan. Otsaani kasvaa jo valmiiksi hiljalleen vähemmän sievä elin. On se anoppi ihan siedettävä, mutta sen valopää mies ei. Toivon, että toiveeni siitä, että isovanhempien puolisoita kutsutaan lapsen kuullen etunimellä, on mennyt perille. Kilahdukseni fammo och vaari - kortista lienee ollut riittävä. Lapsella on yksi vaari ja se on kuollut.

4.12.2012

Allergia vol 1.

Että reisille lävähti. Tytär on siirtynyt viettämästä aikuisten ruokailuhetkiä sitteristään pöydän ääreen syliin tai pikku hetkiksi päheään tuoliinsa  käärittynä tehokkaisiin tukisysteemeihin. Tämä siksi, että ruokailu alkoi selvästi kiinnostaa ja kovasti. Tavaamieni ruokintaoppaiden mukaan lapsen on syytä antaa toteuttaa innostustaan, mikä on ihan joo järkevää. 

Lounasaikaan olen siis antanut lapsen valita imeskeltäväksi mitä pöydässä on sattunut olemaan. Se tuskin vielä mitään onnistuu saamaan mahaansa asti: ikenien, kielen ja poskien toimintaa kun on alkuun aika pitkään reenattava. Sitten voidaan hiljalleen päästä jo ruoan nielemiseen. Että koen edelleen täysimettäväni, sillä lapsen ruokailu ruokkii lähinnä koiria (joista typerämpi söi jopa kurkkua). 

Eilen hoksasin aamusta, että vauvan kaula on tulipunainen ihottumasta. Saatoin todeta vähemmän kauniisti, että sviddu. Luonnollisesti potkin itseäni muun muassa päähän ja kylkiluihin puoli päivää, listasin imeskeltyjä asioita ja tulin tulokseen, että klementiini on pahasta. 

 Ihottuma on tänään vähemmän härskin näköinen, mutta koen epäonnistuneeni äitinä ja iltapäivällä pitää saatana neuvolaan hinautua tämäkin asia tunnustamaan. Tai tunnustamaan ja tunnustamaan - olisihan tuo tullut ilmi  joka tapauksessa - yritän ainakin uskotella itselleni, ettei parilla viikolla ole tässä yhteydessä merkittävää vaikutusta lopputulokseen. En vain jaksaisi kuunnella niitä latteuksia: "Kyllä se varmaan allergiaa on." 

Että sai tuo mokoma imeskeltyä ainakin muutamia millilitroja sitä saakelin klementiiniviipaletta. Imetän sen 16-vuotiaaksi. 


30.11.2012

Uuvuttaa

Kas kas. Tuossa se nukkua tosottaa, tutti letkeästi kainalossa - unirätti toisessa. Sohvalla tyynykasan uumenissa. Nukutin sitä alkaen kello neljästä vähän vajaa seitsemään, kunnes luovutin. Yleensähän meillä nukutaan sinne yhdeksään saakka.

 Alan olla aika väsynyt. Yöt on mitä on - viidestä kuuteen tuntia unta pätkissä, heti aamusta kiristää. Päiväunia tuntuu olevan turha edes yrittää nukkua itse, sillä sekunnilla kun ummistan silmäni, vauva tarvitsee jotain - yleensä ainakin sen tuttinsa.

 Väsymyksellä on toverinsa. Ahdistus, kireys, kipinöinti ja kärsimättömyys. Minä olen se paska äiti, joka lapselleen tiuskii aamuyöstä, kun tutti on kolmattakymmenettä kertaa syljetty suusta ja vaadittu ipinöimällä takaisin. Mikään ei auta, mikään ei kelpaa. Kummallekaan.

 Päivisin ahdistun siitä etten saa mitään aikaiseksi. Tuntuu siltä, etten osaa lapsen kanssa olla - en tiedä miten sitä viihdyttää ja aktivoida. Laulan ja luen sille varmasti aivan liian vähän, en keskity siihen riittävästi. En tarjoa sille riittävästi virikkeitä, enkä varsinkaan riittävästi ymmärrä hinata sitä ihmisten ilmoille. Vähintäänkin nukutan sitä liikaa.

 Ajoittain näen selkeitä kehitysviivästymien piirteitä lapsen touhuja - tai paremminkin touhuamattomuutta - seuratessa. Ahdistaa. Toisaalta, minähän tuon tulen pilaamaan ellen ole jo pilannut. Arvostelen itseni puhki ennen kuin kukaan muu ehtii arvostelemaan. Ensi viikon neuvola vituttaa jo valmiiksi niin ettei veri kierrä.

Kahden viikon kuluttua voin päivittää CV:n. Täysimetystä 6 kk. Tai on lapsi kerran imeskellyt omenalohkoa. Tuntui hämmentyvän. Vauva tulee saamaan ruokansa kokonaisena, sitä ei syötetä.

Väsymys aiheuttaa ahdistusta, ahdistus epävarmuutta, epävarmuus levottomuutta, levottomuus unettomuutta ja unettomuus väsymystä. Että terve. Eristyminen alkakoon.

Toisaalta, myrsky on toisaalla.

19.11.2012

Ujellus

Kas, viime aikoina on hatuttanut jälleen aika rankasti. Ajattelin kerätä aiheet kasaan, ettei tarvitse moneen kertaan ujeltaa.

1. Lämmitys. Lämmitys on edelleen ketku. Toimii 100 % fossiilisella; sotkulla, jota on tankki täynnä (siinä about 3-5 % biopaskaa seassa [laskin mun pitkällä matikalla]) toimii satunnaisesti. Aiheuttaa aivan käsittämätöntä vitutusta ja hinkua panna tönö myyntiin, pakata roippeet ja lähteä Helsinkiin kaukolämmitettyyn kerrostalokaksioon.

2. Muskari. Viime perjantain pläjäys oli nyt viimeinen niitti meikäläisen muskariuraan. Palautetta lähtee laitoksen pomolle, kunhan saan duunit alta pois. Muija inisi alkuun vartin sitä, kuinka hänellä on niin kova ja paha migreeni, että aivan huippaa. No jää kotiin sairastamaan, saatana!

Mielestäni alle vuoden ikäisille erilaiset sormileikit on myös perseestä ja turhia, kun ne vauvojen sormet on sillai luonnostaan aina SUUSSA. "Nyt te otta vauva sormet ja me teke loru". "Kalle tahtoo koputella - kopkopkop - ystävälle sopeta..." Ystävällinen muskaritoveri kertoi minulle, että laulussa lauletaan, että ystävälles' opeta, kun ihmettelin, että mitä se akka ujeltaa. Rouva vetäjä myös harmitteli kun ei osaa soittaa lauluja ja harkitsi ääneen josko harjoittelisi vähän kotona.

Tarkoituksenani oli myös livetweetata muskarista, mutta hieno ajatukseni käsähti, kun soneran verkko yhdessä musikhusetin verkon kanssa petti minut.

Viimeisellä muskarikerralla (kahden viikon kuluttua) ollaan kuulemma molemmat ryhmät yhdessä kimpussa, vetäjä aikoi ostaa piparkakkuja ja tarkoituksena on porukalla tanssia suomalaiskansallisesti jouluista katrillia. Sitä gaaddääm katrillia onkin reenattu (ja sivussa hiivitty kulttuurisensitiivisen intiaanilaulun tahtiin).

Tanssitaanko toisaalla Suomessa katrilleja vauvamuskarissa?

3. Unet. Kävin viime viikolla tapaamassa ystävää, joka oli pikkuruisen poikansa saanut sairaalasta kotiin. Pojan laskettu aika taitaa olla tällä viikolla ja pieni oli ihminen kyllä.

 Vauva paran käsittämättömästä puklailusta ja minipienestä koosta inspiroituneena olenkin sitten nähnyt aivan helvetillisiä painajaisia siitä, että tyttäreni on maitopurkin kokoinen, sitä ruokitaan letkulla ja se oksentaa tukehtumaisillaan korviketta kaikista päänsä aukoista - eikä minun anneta sitä imettää. Nice.

4. Raha. Alkaa rahat olla finaalissa. Teen siis vähän töitä. Ja kulutan kai vähän vähemmän tms.

5. Suku. No ne nyt on mitä on, ei tarvitse leikkiä, että oltaisiin missään tekemisissä. Tuleva joulu hieman ahdistaa, kun on pakko pohtia, tuleeko meidän vuorovaikuttaa puolison suvun kanssa. Joo, sen äiti on ihan ok ja isä, jos se pitää turpansa kiinni raittiudestaan - näiden elämänkumppaneita en vain kykene sietämään.

Fiksuna ja kypsänä nakkasin fb:stä puolison sisarukset kumppaneineen pois kaverilistoilta, kun totesin etten tunne niitä, eikä mulla ole varsinaisesti mitään intressejä tutustua. Diagnoosi: itsekeskeinen paska.

6. Sänky. Ikivanha antiikkirotisko makkarissa on ilmeisesti jotenkin hieman nitkahtanut. Se on päheen näköinen sorvattuine pylväineen, mutta narina on uskomaton. Ja just mun kohdalle on muodostunut jokseenkin syvä kuoppa, joka ei ilmeisesti ole patjaperäinen - tekee kivaa selälle. Narissut se on aina, mutta nyttemmin niin kivasti, että vauva herää siihen. Pitäisi siis lämpöpannuhässäkän lisäksi myös ruuvata sänky uudelleen kasaan.

Haaveilen ihan salaa jenkkisängystä, johon kiivetäkseen lyhyempi ihminen tarvitsee tikapuut.

7. Neuvola. Onnistuin viime viikolla repimään aivan uskomattomia vitutuksia siitä ilosta, että keskiviikkona päästään taas kuukausiarviointiin. Ah, pelkkä ajatus ottaa ja kiristää.

On kyllä onnistunut lapsiperheen tukipalvelu. Jos kävisi nappaamassa ne rokotukset ja pakenisi paikalta. Lapsi kasvaa ja on ajoittain ihan hyvällä päällä. Eikö se riitä? Vai onko sillä lapsettomalla terkkaripimulla jotain ässiä hihoissaan, joista me emme ole tietoisia?

Joka tapauksessa, olen valmistautunut käyntiin opiskelemalla muun muassa huomattavasti lapsentahtisuutta käsittelevää kirjallisuutta. Taas kun pätkähdetään epävarmuusalueelle (jossa siis minua äitinä arvostellaan), täytyy pyssyt olla ladattuna.

Jos tekisin nyt ne eiliseltä roikkumaan jääneet duunit loppuun (elekee kertoko kelalle).

14.11.2012

Torkku

Olisi oikeastaan aika mahtavaa jos pitäisi saisi herätä herätyskelloon, jonka olisi kaukaa viisaana asentanut soimaan vaikkapa varttia liian aikaisin, että heräily torkuttelemalla pehmentäisi aamuista heräämisen aiheuttamaa shokkia.

No ei saa eikä pidä, tai siis pitää kyllä herätä niihin vitun torkkuihin (tai siis valvoa niitä odotellen, ettei vaan käy taas niin, että puoliso on osunut siihen off-nappiin sen saatanan torkun sijaan, ihan kuin se olisi minun ongelmani).

Taas syötiin koko yö ja silloin kun ei syöty kipistiin suusta ties minne nakottua tuttia. Ja tietysti piti vauvan herätä siihen torkutteluun vaikka kuinka yritin hyssyttää ja samalla ukkoa potkia. Tällä kertaa yritin luovuttaa ja nappasin paketin kainaloon, mutta kun on muutenkin valvonut koko yön ja oma vireystila on mallia 'uni on takaisin taisteltava' ei onnistu. Paketti palautettava ja ihan yhtä rasittavaa roikottaa kättä sen päällä, kuin jos se olisi kyljessä kiinni.

Siis onhan mulla torkku, johon herää saman tien kun se inahtaa - ajoittain tajuan jopa jäädä kuuntelemaan onko se tosiaan hereillä vai vaimeneeko piipitys (noin 15 % tapauksista). Toimii kivasti useimmiten kahden minuutin välein.

Opiskeluaikoina tein tarkkaavaista tutkimusta torkuista. Parhaat torkkuiluvälit ovat kolme minuuttia tai seitsemän. Viidellä ei tee mitään. Kolmella ei ehdi nukahtaa uudelleen liian pahasti - seitsemällä ehtii nukahtaa uudelleen riittävän syvälle.

Viime vuosina en ole tarvinnut herätyskelloa lainkaan (paitsi täydennyskoulutustiesmissä -aamuina). Jos olen asentanut herätyskellon soimaan (käyttääkö muuten joku vielä kelloja), herään aivan varmasti viimeistään viisi minuuttia ennen sen huutelua.

Me noustiin tänäänkin vauvan kanssa yhdeksän maissa. Me herättiin sitä ennen kolmisenkymmentä kertaa.

Puoliso kävi ruokatunnillaan kotona. En sanonut sille sanaakaan, koska olen fiksu ja kypsä ja mua vituttaa tänään aika hyvin. En varmasti tee mitään kodinhoitoon liittyvää vaan kyylään koko päiväuniajan twitteriä.

Vinkki: Kaksi tai kolmekin tuttia vauvan läheisyydessä helpottaa huomattavasti yöllistä pelleilyä. Tulppa suuhun, jonka jälkeen on hyvin aikaa etsiä se jonnekin nakattu eikä volyymi pääse nousemaan. Aventti tekee niitä pimeässä hohtavia tutteja, joista joku ansaitsisi Nobelin.

27.10.2012

Kalas

On oikein mahtavaa kun on viikonloppu. Olin ajatellut, että voisimme koko perheen voimin käydä etsimässä kyliltä aikuisten talvikenkiä (minulle, päästelen jo ties monettako talvea vapaa-ajalla Kuomissa), laitella yhdessä ruokaa, korjata edelleen yskivän öljypolttimen, siivoilla, löhöillä, nukkua yhdessä päiväunia ja touhuta pihalla.

Alkuviikosta tuli pikkusievä kutsukortti postissa - puolison veljen mikälie-vaimo tykkää askarrella, kun se on tehokas kotiäiti ja sen pojalla on synttärikalaasit. Siellä on sitten puoliso viettämässä lauantaita ja minä yllättäen viilenevässä kodissa kahden vauvan kanssa, kun en saatana lähde puolentoistatunnin ajomatkan päähän kuuntelemaan näiden dialektia, josta en edelleenkään ymmärrä mitään (enkä halua, mulla on hyvä suoritettuna virkamiesruotsista) tai vaihtoehtoisesti jankutusta vauvasta: "Ne on sellaisia pieeeeniäää ihmeeiitäää."

Viime yönä pisin nukkumani pätkä taisi olla kestoltaan ruhtinaalliset 45 minuuttia. Nukuttu aikana 9.05-9.50, kun tytär siirtyi alakertaan leikkimään isänsä kanssa. Lapsi halusi syödä vajaan kahden tunnin välein ja kipisi joka helvetin kerta, kun tutti tipahti suusta - keskimäärin vartin välein. Kolmen aikaan taisin luovuttaa ja vaihdoin sille vaipan, haistettuani muka jotain hapanta ilmassa (tyhjää täynnä). Lapsi nukahti yllättävän nopeasti, mutta minä heräsin kätevästi valvomaan ja pyörimään - toisaalta sitä tuttia oli helpompi ruuvata takaisin suuhun vireämmässä tilassa.

Yleensä en häiriinny siitä, että puoliso ei reagoi lapsen öisiin heräilyihin millään tavalla. Se käy töissä, herää duuniin kettumaisen aikaisin, eikä se pysty lasta ruokkimaan. Viime yönä ihan rehellisesti vitutti, että herra vähän tuhisi (ja röhisi kun olin saamassa unen päästä kiinni) ja kieputtui peittoihinsa syvemmälle, kun itse nostin vauvaa neljättä tai viidettä kertaa tissiin kiinni.

"Kyllä mun on varmaan pakko mennä sinne synttäreille".
"Jaa."

Sylettää, että en annattanut miesparalle, että hänellä on neljän kuukauden ikäinen tytär, jonka luulisi olevan tärkeämpi kuin jonkun gaaddääm fyyraåårsfödelsedagskalaasin. Kun vauva on alle vuoden ikäinen ei minun mielestäni ole pakko mennä yhtään mihinkään; varsinkaan helvetin liukkaalla kelillä, kun kotona olisi esimerkiksi lämmityksestä huolehtiminen pikku askareena odottamassa.

Haluan toki ymmärtää, että puoliso haluaa viettää aikaa perheensä ja sukunsa parissa. Se ei koskaan pakota mua mukaan ja on tajunnut, että en todellakaan ole aikeissa antaa lasta matkaansa. Silti vituttaa luhnata kuudetta päivää itsekseen kotona, kun mitään ei viitsi aloittaa kun valmista ei tule kuitenkaan koskaan (yritin joo leipoa viikolla).

Ystävä arveli, että lapsen levottomuus yöllä saattaisi johtua mahdollisista hampaista. Toisen hinkkini pureskeltu kunto viittaa samaan.

Olenko jo mainunnut, että vihaan talvea.
Huomenna olisi odottamassa parikin työkeikkaa, jotka lupasin hoitaa.Onnistuu varmaan oikein kivasti näillä unilla.

Lapsen hieman kasvaessa aion pitää sille aina koko viikonlopun kestäviä kalaaseja  kaukana kaikesta, että varmasti saan mahdollisimman monen viikonloput pilattua. Koska voin.

Kasvan taas huomenna aikuiseksi.

10.10.2012

Puhelu

Ystävä soitti eilen. Hätkähdin, sillä tiesin hänen olevan sairaalassa.

"Mulla on vauva keskolassa ja mä oon ite täällä osastolla ja nämä saatanan kätilöt ei muuta tee kuin tuputtaa rauhottavia kun mua itkettää."

Ystävä kuiski puhelimessa ja itki.

"Jos mä tuun kaksi minuuttia myöhässä keskolaan, en saa syöttää omaa lastani enkä pitää sylissä ja ne ämmät juoruaa siellä toisistaan tauotta."

"Tulin ambulanssilla sairaalaan ja nämä sanoi, että ei se mitään synny. Koko yönä ei kukaan katsonut mikä on alakerrassa tilanne, sitten kun katsoi, niin saikin ruveta ponnistamaan. Joo, en mää vaan voi tietää oonko synnyttämässä vai en kun oon vasta kaksi laittanut maailmaan aiemmin."

Mikä siinä itkussa on niin vaikeaa? Minä itkin, kun kuulin viime viikon lopulla ystävän synnyttäneen lapsensa reippaasti etuajassa. Itkin, kun sain tekstiviestin, että äiti on kunnossa ja lapsi osaa itse hengittää. Minä itkin sairaalassa oman terveen lapsen synnyttyä, en tiedä ketään, joka ei olisi itkenyt. Mutta kuinka paljon olisin itkenyt jos lapsella olisi ollut jokin hätä tai se olisi ollut vielä liian pieni maailmalle. Kuka ei itkisi? Minusta on ihme, jos itkun voi siinä tilanteessa lopettaa.

Minulle tarjottiin mielialalääkkeitä, kun itketti. Ystävälle on jatkuvasti tuputettu mielialalääkkeitä, kun häntä itkettää ja hän on huolissaan. Mielestäni äidin on parempi itkeä sairaalassa kuin kotona lasten edessä.

Onhan itkuun ihan helvetin vaikea suhtautua. Yritin eilen kuvailla kävelyllä (toiselle) ystävälle leikkausta edeltäviä hetkiä, paniikkia, hätää, pelkoa perse paljaana pöydällä vieraiden ihmisten keskellä, lihanpalana, objektina. Ensin itkua ja vapinaa, johon ei osattu suhtautua; muttei osattu suhtautua siihenkään kun huusin suoraan tuskasta sen saatanan spinaalipiikin epäonnistuessa kerta toisensa jälkeen ja anestesialääkärin kiroillessa hermostuneena. (Muistutetaan nyt vielä, että ennen sektiota ei saa paniikkiin yhtään mitään, leikkaukseen mennään lääkitsemättä - tuntuu olevan kovin monelle uusi asia.)

Onko syntymä aina kauhua? Lapseni ruma syntymä. Lapsi tosin oli kaunis.

Eilinen oli yhtä synnytystä. Ensin metsässä oma ja ystävän, sitten puhelimessa tuorein. Ja kaikilla hirveä pelko sen toistumisesta. Synnytys on trauma. Paperihaavan saaneille miehille järjestetään kriisiryhmiä, mutta synnyttäneille äideille ei.

Mielestäni joka kylässä saisi olla synnytyspurkuryhmiä, joihin supersynnyttäjät eivät saa tulla ja joissa kerrotaan ja jahnataan joka ikinen veriklöntti ja tikki ja kipu ja piikki läpi niin ettei jäljelle jää mitään. Ja kunta saisi kustantaa tilat ja kahvit ja pullatkin vielä!

Eniten ihmetyttää miksi äitejä ei kuunnella.
"Kyllä se on varmasti kääntynyt. Tässähän sen peppu tuntuu."
"Se on sen pää."
"No ei kyllä ole, varmasti saat ihan normaalisti synnyttää."
Sektion esikäynti 14.6.2012.

"Ai, sä ootkin jo kymmenen senttiä auki. Mennään kuule saliin niin saat ponnistaa. Ei me kyllä yhtään arvattu, että se sieltä syntyy. On ollut niin kiirettä täällä."
Sama sairaala, viime viikolla. Rv 33.

En siis vieläkään osaa lopettaa.

11.9.2012

Vielä kerran - SEKTIO

Onhan tämä aiheena jo jokseenkin kulunut, mutta edelleen sylettää. Olen oikein kovasti koittanut miettiä, mikä siinä niin kovin kaihertaa ja olen jopa päätynyt muutamaan johtopäätökseen.

1. Minua kohdeltiin kuin lihakimpaletta.
2. Etukäteen mentiin lupailemaan vähän liikoja.
3. Ohjeistus, tiedotus jne. esimerkiksi sen suhteen, mitä minulta odotetaan ja mitä toipuessa saattaa tulla vastaan oli aivan onnetonta.
4. Miksei sairaaloissa ole yhteneviä käytäntöjä ohjeistusten saati hoidon suhteen?

Sektion psyykkisestä puolesta olen jo jahnannut pitkät pätkät. Se oli kauheaa ja on edelleen. Ajoittain mielessä käy josko tosiaan toisen lapsosen joskus maailmaan askartelisi, mutta ajatus siitä, että joutuisi taas pöydälle toisten armoille aiheuttaa lähestulkoon fyysistä pahoinvointia.

Etukäteen lupailtiin tosiaan vähän liikoja. Vauva ei päässytkään kenguruhoitoon oletettavasti kätilön laiskuuden vuoksi - helpompihan se oli kääriä peittoihin ja iskeä pahasti järkyttyneelle, jokseenkin introvertille isälleen syliin ja istuttaa koko paketti keinutuoliin neljäksi tunniksi. Huutamaan. Ilman apua ja ohjeistusta, saati tukea, siitä mitä sille pitäisi tehdä. Oli istunut ja vähän keinunut ja itkeskellytkin ahdistuneena uskaltamatta pyytää että vessassa pääsisi käymään. Nice. Samaan aikaan kuuntelin heräämössä henkilökunnan vittuilua toisilleen ja paskapuhetta toisten selän takana. Lupaus lapsesta heräämössä oli toki satua.

 Olen miettinyt myös, mahtoiko kusikatetrin asennuksessa mennä kaikki ihan sääntöjen mukaan, kun tuntuu siltä, että kaikki kehuvat, ettei se tunnu missään. Saatana, että tuntui. Mieltäylentävä prosessi oli myös, minulle ei kerrottu toimenpiteestä mitään, mutta lääketieteenopiskelijatyttöselle, jonka olemassa- ja mukanaolosta minulle mainittiin ohimennen, selostettiin kyllä mikä on meininki. "Mä puudutan vähän", no ois voinu puuduttaa vähän enemmän. Vai enkö vain ole tottunut siihen, että toosaan isketään puukko ja jokainen askel tuntuu siltä kuin sitä paskaista ja ruosteista puukkoa väännettäisiin ympäri. My bad.

Saamissani ohjeissa lukee, että virtsakatetrin jälkeen on syytä antaa kotiutuessa virtsanäyte, jotta tulehdukset saadaan kiinni. No eipä annettu eikä otettu. Neuvolasta vähän ihmeteltiin, kun kusipurkin perään kyselin, että yleensä ne sairaalassa sen kusen testaa. No eipä ollut tulehdusta enää kolme viikkoa leikkauksen jälkeen, mutta tuskallista se kuseminen siihen asti oli.

Olisin kaivannut etukäteen tietoa siitä, mitä minulta odotetaan toipumisessa. Milloin minun on oltava jalkeilla ja kuinka paljon. Mitä kipulääkkeitä minulle annetaan ja kuinka paljon ja mikä vaikuttaa mihinkin. Milloin minun on pystyttävä hoitamaan lasta ja milloin on odotettavissa, että kivut helpottavat? Milloin minun odotetaan lähtevän kotiin? Miksi ei kerrottu, että maidonnousussa tulee eteen ongelmaa? Miksi ohjeissa mainitaan paljonkin kuntouttavia liikkeitä ja kuntoutusharjoitteluja, mutta minulla ei ole aavistustakaan mitä ne pitävät sisällään?

Jos edes osaan kysymyksistä, joita en osannut kysyä etukäteen olisi vastattu, olisi toipuminen saattanut olla helpompaa ja henkilökunnan kanssa ei olisi tullut niin kovasti konfliktia. Tuntuu, että he pitivät minua laiskana paskana, joka ei edes halua toipua. Minä en tiennyt, miten minun olisi pitänyt toipua. Ohjeena oli heräämön hoitajan, jolle oli tehty kaksi sektiota, neuvo, että älä anna niiden pompottaa suoa ja katokin että syöt tarpeeksi kipulääkkeitä (edelleen se Jaana unohti ne tuoda, mikä vieritettiin minun syykseni).

Minulle ei muuten ennen leikkausta kerrottu mitään sen riskeistä. Ei edes ennakkokäynnin merkeissä. Tosin riskeistä ei puhuttu myöskään sanallakaan ennen ulkokäännösyritystä. Pidän tätä varsin outona. Ei siinä, ettenkö olisi lukenut joka ikistä kauhujuttua ja artikkelia aiheesta, mutta kuitenkin. Outoa.

Kuntoutuminen tuntuu olevan mysteeri. Tylsyyden blogissa aiheesta on jonkin verran keskustelua. Ihmetyttää se, miten vähin tiedoin oman kuntoutumisen suhteen on lähdettävä kotiin. Minä sain varsin ristiriitaiset ohjeet esimerkiksi kipulääkityksen osalta. Yksi kätilö sanoi, että buranat jätät heti pois ja toinen, jonka molemmat lapset olivat sektiolla syntyneitä, sanoi, että vedät napit naamaan vaikka väkisin kahden viikon ajan ja sitten vasta saa vähentää.

 Printatuissa kotihoito-ohjeissa kerrotaan kyllä milloin saa mennä saunaan (no ei todellakaaan huvittanut) ja että vessassakäynnin jälkeen on pestävä toosa. No kuinka kauan? Ilmeisesti niin kauan kuin vuotoa on. Noo kuinka kauan sitä vuotoa voi olla? Omalla kohdalla tiputtelua oli pari viikkoa, pari viikkoa taukoa, uusi mysteerivuoto, taukoa, iso mysteerivuoto, taukoa, tippa siellä, tippa täällä, loppu. Kesto kymmenisen viikkoa. Ettätota. Aina ei viitsi tekstata lääkärikaverillekaan, että onko tämä normaalia. Kai silläkin on vapaa-aikansa.

 Kotikäynnillä terveydenhoitaja muistutti siitä, ettei mitään muuta kuin vauvaa saa kantaa. Ja vehdata ei saa ennen jälkitarkastusta (ei kyllä toteltu). Ennen jälkitarkastusta kun on terkkarin mukaan vielä suuri repeämisriski. Sisukset kun umpeutuvat hitaammin kuin iho, että teoriassa vielä kuukausitolkulla leikkauksesta voivat ompeleet ratketa mahan sisällä. Arvelen, että osa rouvan saarnasta oli ihan vaan vittuilua. Varsin kiva ja luottavainen olo siitä kyllä jäi.

Jälkitarkastuksessa lääkäri kertoi, ettei raskaita taakkoja saa edelleenkään kantaa. Aikarajaa hän ei tosin antanut, mutta tiedustellessani mitä raskas taakka tarkoittaa, hän mainitsi huonekalut ja niiden siirtelyn. Kauppakasseja kuulemma saa kantaa. Olen siis edelleen hämmentynyt, koska niitä huonekaluja saa alkaa siirrellä?

Neuvolasta tiedustelin jälkitarkastuksen jälkeen, joko vatsalihaksia saisi alkaa rasittaa. En luonnollisesti muistanut lääkäriltä asiaa tiedustella, kun keskityin riitelemään sen kanssa ehkäisystä. Sain vastaukseksi, että liikuntaa voi jo varovaisesti alkaa harjoittaa ja että vaunulenkit ovat tehokasta liikkumista. En siis saanut kysymykseeni vastausta. Tuossa vaiheessa olin jo kummasti ehtinyt vaunulenkkeillä viikkotolkulla.

Missään vaiheessa ei ole mainittu kauanko tulisi jättää aikaa raskauksien väliin. Kaverin kaverin (tietenkin) kohtu repesi kun raskautui liian nopeasti leikkauksen jälkeen. Itsehän en raskaaksituloa näillä näkymin havittele, mutta onhan näitä ei-koskaan-valoja ennenkin rikottu. Aihetta tosin käsiteltiin tuoreimmassa Vauva-lehdessä (jonka tilaus ei vieläkään päättynyt, prkl).

Mikäli kyseessä on tosiaan niin suuri leikkaus, kuin annetaan ymmärtää, miksi niin moni asia (kuten usein leikkauksen suuruus) jätetään kertomatta. Miksi toipumiseen ei kiinnitetä paskan vertaa huomiota? Miksei missään mainita toipumiseen kuluvaa aikaa, mitä on odotettavissa, mikä on normaalia ja mikä ei. Sama toki koskee alatiesynnytystä - mikä kuuluu toipumiseen ja mikä ei.

Pyrin siihen, että aihe olisi tässä laarissa osaltani loppuunkäsitelty. Olen toki onnekas, sillä tyttäreni syntyi suunnitellulla sektiolla, eikä meillä ollut hätää. Liittäisin kuvitukseksi mielelläni kuvan tuoreehkosta sektiohaavastani, mutta menin lupaamaan lukevalle, etten sitä tee. :)

4.9.2012

Lapsuus

Turvallinen lapsuus ja lapsuuden turvaaminen on kytenyt mielessä jo jonkin aikaa. Sama on toki ollut mediassa pinnalla: murhia, lapsimissikisoja, päivähoidon jättiryhmäporsaanreikiä, lastensuojelun onnetonta tilaa, lista on jokseenkin loputon. Törkeää, järkyttävää ja anteeksiantamatonta lapsen pahoinpitelyä ja nöyryytystä ei toki voi verrata missikisoihin, mutta molemmat ovat esimerkkejä kohtelusta, joka raakuudellaan pysäyttää. Itkettää. Kuvottaa. Ahdistaa.

 Miten sitten tarjota omalle lapselle tasapainoinen ja turvallinen lapsuus? Turvallinen perhe ja koti? Riittävästi vapautta, haasteita, pettymyksiä, mutta ennenkaikkea onnistumista, itsensä kokemista rakastetuksi, hyväksytyksi ja tärkeäksi. Minulla kun ei ole mallia, jonka mukaan toimia. Ei liene puolisollakaan.

 Päälimmäinen muistikuva omasta lapsuudesta, peruskouluikäisestä, on ainainen pelko. Mitä kotona odottaa koulun jälkeen? Onko isä tällä kertaa loistotuulella, viimeisen päälle vittumaisen kireänä vai kenties kolmatta viikkoa taju kankaalla viinasta? Ja onko äiti ahdistunut, alistunut, masentunut vai peloissaan?

Muutin lukioikäisenä pois kotoa.

Piileskelyä, kipitystä varpaillaan, ei koskaan kavereita kotiin. Äidille pitää olla kiltti. Mistään ei saa puhua ääneen. Loputon pelko. Kiristyneen odotuksen tunnelma, joka on seurannut matkassa varsin pitkälle aikuisikään. Tiesin asuessani ulkomailla vain äidin sähköpostiviestien rivien välistä missä kunnossa ukko sillä hetkellä on. Ja ahdistuin. Olisi pitänyt olla suojelemassa äitiä.

Yksitoistavuotiaana toivoin ja rukoilin, että ne eroaisivat. Sitä saatiin lopulta odottaa reilut kymmenen vuotta. Hohhoijaa.

Että mistä tähän hätään saisi revittyä terveen ja toimivan perhemallin? Mielestäni perheessä täytyy saada tuntea myös negatiivisia asioita, ilman että ne johtavat loputtomaan ryyppyputkeen tai muuten vain psyykkiseen pahoinpitelyyn. Tilaa täytyy olla myös rakkaudelle, välittämiselle ja hellyydelle. Eli vaikeaksi menee, kun on lapsuutensa viettänyt mahdollisimman tunteettomissa olosuhteissa. Olosuhteissa, joissa sana anteeksi on ollut aina täysin tuntematon.

Aiheesta on varmaankin julkaistu kirjallisuutta. Täytynee googletella ja vierailla kirjastossa, kunhan flunssa väistyy. Ehkä lohdullisinta oman vanhemmuuden etsimisessä ja kasaamisessa on se, että tunnistaa omasta lapsuudestaan ja vanhemmistaan ne elementit, joita ei halua toistaa. Ei niitä tarvitse toistaa.

"Mutta kun siskoa on aina pitänyt niin kovasti suojella ja nyt se on tosi loukkaantunut siitä mitä sille sanoit."
"Olisit joskus suojellut minuakin."

Valoisammalta kantilta - paineet pois: Pikkulapsi ei tarvitse harrastuksia. Oikein auktoriteetin toteamana.