Näytetään tekstit, joissa on tunniste liirumlaarum. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste liirumlaarum. Näytä kaikki tekstit

17.10.2014

Rullailee

Aika ajoin kirjaan kauhealla kiireellä ja vakain aikein puhelimen muistilappuihin kaikkea, mistä pitäisi kirjoittaa. No niin no. Elämää hallitsevat lapsi ja työ, molemmista olisi sanottavaa, pohdittavaa, analysoitavaa, mutta tämä ei ole se areena.

Hiljalleen raivailen ja tamppaan alustaa, joka toivottavasti johtaa vielä siihen pisteeseen, että uskallan ja saan surra - raskautta, syntymää, isää, lapsuutta, nuoruutta. Kääntää ja pureskella kaiken vaikean osaksi vahvempaa minua. On minulla prosessissa apua, erinomaista apua, parasta näillä leveyksillä. Hän kutsuu minua projektiksi. Sallin sen.

Oman prosessin (ja projektiuden) rinnalla on antoisaa seistä toisten aikuisten prosessien rinnalla. Olla osa niitä, olla merkityksellinen, kehittyä ja kehittää. Olen saanut jalan oven väliin ja se on siistiä. Olen saanut jalan myös erilaisten maailmojen oven väliin ja se on ajoittaisesta raskaudesta (ei merkityksessä paksuna), kammottavuudesta ja täysin perseisyydestä hauskaa. Riittämättömyys vaivaa töissä ja kotona, mutta eikös se vaivaa kaikkia?

Just nyt on aina jees, mutta olen kyllä ottanut oluen. Oho.

22.7.2014

Pakkaus

Päätin lähteä uudemman kerran huvilalle, koska kaupungissa on sietämättömän kuuma ja tylsää - ja lisäksi käynnissä on paikallinen kaupunkifestivaali, joka on yhtä sietämätön heltellä ja sateella. Pakenen samalla yhden tilaajan ruikutusta josko tekisin työkeikkoja - no en tee kun ei kerran kelpaa kuin äärimmäisessä hädässä (joo, mulla on varaa olla nirso). 

Puoliso on lapsen kanssa kaupassa, olkkarin lattialla lojuu rinkkoja, pelastusliivejä etc. Mua ei huvita pakata. Vauva-ajasta potentiaalisesti tarvittavan tavaran määrä on toki jonkin verran vähentynyt, mutta aina on suuria kysymysmerkkejä, kuten: mitkä kantovälineet tarvitaan mukaan, millainen määrä sadevermettä on helleviikolla tarpeellinen ja pitääkö metsää varten olla hyttysvarustus. Ja miten suojata ihoparkaa!!

Itse pärjäilen hyvinkin pienin varustemäärin, tosin kosmetiikkaa pitää hinata mukana kauheat määrät kun nykyisin pesen hiuksia ja hidastan ryppyjä. 

Auto on sentään raivattu edellisen reissun jäljiltä. Arvoin pitkään jätänkö takakonttiin vielä ne matkarattaat, joita ei ole koskaan käytetty (uutena toki ostettu). 

Seuraavaksi pähkäilen miten pysyn hereillä yötä myöten ajellessa. Ei aavistustakaan nukkuuko lapsi autossa - yöllä ei vain paistu penkkiin. Humanistien autoissa on harvemmin ilmastointia - ellei sitten ole lehtori

15.7.2014

Kesäistä

Kesä koitti, tosin kotona luuhaavallehan se on oikeastaan yksi ja sama. Puolison loma on vasta elokuulla, eli meillä arki pyörii tasan tarkkaan totuttuja kaavoja pitkin. Toki on mukava kun voi omassa pihassa leikkiä vesileikkejä, mutta minun ei tule läksittyä yleisille uimarannoille lapsen kanssa kahden, eikä muutenkaan. Samat ruoka-ajat ja päiväunet toimivat kuitenkin, hurtat on ulkoilutettava ja huusholli pidettävä edes asuttavassa kunnossa.

Kesä on muuten ihan järkyttävän yksinäistä aikaa, mikäli haaveilee tapaavansa muita ihmisiä puolisonsa lisäksi. Kerhot sun muut ovat kiinni, kirjaston aukioloajat hanurista (yritän ylittää kynnyksen - lapsi haluaa lukea koko ajan enkä jaksa samoja kirjoja tuhottoman moneen otteeseen päivässä). Loma-aikaan on myös jotenkin aavistuksen tympeää tiedustella "tutuilta" leikitäänkö yhdessä. Tuntuu siltä, että perheillä on omat kesä- ja lomakuvionsa ja niiden kylkeen on turha yrittää kiilata. Kesä on perheaikaa.

Ettei ihan hukkaan menisi, kävimme lapsen kanssa kaksin huvilalla, jonne äitini pakeni heti lomansa aloitettuaan. Neljän tunnin ajomatka kahdestaan lapsen kanssa, joka ei meno- eikä tulomatkalla nukkunut kuin puolituntiset torkut, autossa, jonka radio on rikki on melko tuskallista touhua. Laulaa saa paljon. Harkitsin jo pienen viihdekeskuksen hankkimista lapselle - toisaalta, pärjättiinhän sitä 80- ja 90-luvuilla ihan ilman liikkuvaa kuvaa ja interaktiivisia pelejä auton takapenkillä.

Huvilalla ahdisti. Remontoida pitäisi ja kovaa vauhtia, mutta niin pitää kotonakin. Mökkinaapurit, sukulaisia luonnollisesti, ovat kusipäistyneet entisestään. Pitäisi oikeastaan myydä koko paska pois. Välimatkaa ja työtä on aivan liikaa. Menettäisikö siinä sivussa sitten ne kaikki lapsuuden onnelliset (oikeasti pirun yksinäiset, 7 viikkoa maalla ilman kavereita) kesät. Mene ja tiedä.

Suunnitelmissa on marjastusretki huvilalle - eli pitäisi taas ajaa kaksin lapsen kanssa se neljä tuntia suuntaansa. Jonkinlainen kaupunkireissukin olisi mukava, mutta sen saatan toteuttaa ihan itsekseni. Elokuulla pitäisi käydä vähän töissä, oikeissa töissä, joista muodostuu hiljalleen stressinpoikasta - osaanko minä enää?

Joka tapauksessa, kesä on yksinäistä aikaa. Onneksi sentään uloslähtöön vaaditaan vain kengät ja lakki. En halua edes ajatella sitä pian koittavaa pukemisrumbaa. Voi saatana.

14.7.2014

Se ei kuulu sinulle

Lapsen kasvaessa ei voi välillä kuin haukkoa henkeään sen vauhdin edessä, mitä pieni kehityksessään pitää. Miten se voikin lohkaista juuri oikeassa kohden jotain nasevaa, tutkia maailmaa päättäväisesti, laajentaa elinpiiriään ja etäisyyttä ädistä yllättävällä tarmolla ja suhtautua avoimen ennakkoluulottomasti asioihin.

Minua on lapsen kasvaessa alkanut yhä suuremmassa määrin vituttaa ulkopuolisten utelu (enkä nyt tarkoita välttämättä sitä ah-niin-mahtavaa neuvolaa).
"Joko se kannattelee päätään?"
"Joko se kääntyy selältä vatsalleen?"
"Joko se kävelee?"
"Joko se puhuu?"
"Joko se käy potalla?"
"Joko se on kuiva?"
"VIELÄKÖ se on vaipoissa?"

Kun ensimmäisen ikävuoden tarkkaan aikataulutetuista merkkipaaluista kääntymisineen, kannatteluineen, tukemisineen, ryömimisineen, konttauksineen on selvitty, alkaa seuraavien luettelu. Yllättävän hyvin ovat esimerkiksi isomummot kartalla siitä, mitä pitäisi osata - ja mitä ei.

"VIELÄKÖ se syö tissiä!?"
"VIELÄKÖ sinulta tulee maitoa?"

Olen alkanut vastata (hyvin harvakseltaan tuleviin, myönnän) uteluihin, kyselyihin ja kauhisteluihin, että se ei kuulu sinulle. Se on meidän perheen asia. Lapsen vessajutut eivät kuulu kenellekään ulkopuoliselle - en minäkään tiedustele mummojen ja paappojen, saati naapurien tai työkavereiden seksielämästä, pidätyskyvystä tai sairauksista. Lapsellakin on oikeus yksityisyyteen ja siihen, että hänestä ei puhuta kuin esineestä. Parivuotias ymmärtää hämäävän paljon, suorastaan tuskallisen paljon. Minusta on väärin, mikäli lapselle tärkeää imetystä kritisoidaan hänen kuullen.

Eri asia on toki vertaisten kesken käytävä keskustelu, nimenomaan keskustelu. Vieläkin hymyilyttää, pahimpana vauva-aikana lähinnä vituttanut joissakin blogeissa ja keskustelupalstoilla valinnut "meidän tenava kääntyi 6-viikkoisena selältä vatsalleen ja kävellyt se on puolivuotiaasta". Mikäpä siinä. Jännä kilpailuasetelma - kenen lapsi ehtii ensin. Mikähän siinäkin lie taustalla?

Joskus lapsen liikkumattomuuksien, puhumattomuuksien ja potattomuuksien taustalla on toki kehityshäiriötä. Veikkaan, että siinäkään tapauksessa lapsen vanhemmat, saati lapsi itse, eivät arvosta lähipiirin uteluja siitä, eikö vieläkään ole edistymistä tapahtunut. Ulkopuolisilla kun harvemmin on sitäkään vähää tietoa mahdollisista häiriöistä, mitä lapsen vanhemmilla varmasti on.

Tärkeintä on kehitys. Kehitys on iloinen asia, josta kertoo mielellään. Kehitys on hauskaa. On kuitenkin valtavan tärkeää saada kehittyä ihan omassa tahdissaan. Ja olla pitkään pieni. Isona kun ei saa enää olla pieni.

Kaikista hirveintä minusta olisi, jos lapsellani ei olisi pätkääkään huumorintajua. Onneksi sen kehitys on ollut varsin vauhdikasta.

29.6.2014

Loiskis

Ettei elämä olisi pelkkää itkun tuherrusta ja ruikutusta, otin ja fillaroin eilen kokonaisuudessaan hämmentävän päivän päätteeksi tuttavan luo kylään ja tempaisimme kunnon kännit. 

Edellisen kerran olen ollut liesussa muistaakseni syksyllä 2011, että saattoi olla jo aikakin. Aloitimme sievästi valkoviinillä kauniista laseista ja päätimme rupeaman kinnaamalla kaljaa suoraan tölkistä. Pitihän sitä joratakin kuin apina, mikä on minulle hyvin harvinaista käytöstä. 

Jossain välissä askartelin vessapaperirullasta puhelimelle kajarin. 

Semmosta. Krapula on ollut kamala, mutta puoliso haki lapsen kanssa Siwasta pakastepitsaa. Fillarinkin kävin jo hakemassa - pyöräilykunto oli pikkutunneilla olematon. 

Kyllä teki hyvää. Aijjai! 


14.6.2014

Neuvolakuulumisia

Kävimme neuvolassa. Ensi kertaa sitten legendaarisen jälkitarkastuksen uskaltauduimme laitokseen kaksin tyttären kanssa.

Kävimme ensimmäisenä wc:ssä - ei sillä, että pottaan liittyvät toimet olisivat kovin hedelmällisiä tällä hetkellä, vaan oman jokseenkin kiihkoutuneen aineenvaihduntani ansiosta. Ramppaan kusella jatkuvasti, mikä on ajoittain häiritsevää ja suorastaan rajoittavaa. 

Neuvolan vessassa alkoi ahdistaa. Kävi vituttamaan ne söpösti hyllyllään törröttävät kusendippausvehkeet ja vessapaperitelineen viereen teipatut listaukset siitä, mikä on lähisuhdeväkivaltaa ja mikä ei. Sillä välin kun istuin pöntöllä housut kintuissa, tytär kaivoi puhelimeni laukun taskusta ja otti itsestään sarjan meitsieitä. 

Täti oli taas vaihtunut joskus mainittuunkin huomattavan nuoreen terveydenhoitajaan. Mikäpä siinä, tämä nuori nainen on lasten kanssa, tai ainakin omani kanssa yllättävän hyvä. Arvelen, että hänen tapansa antaa lapselle tilaa touhuta (ja suurehko hymyilevä suu) ovat tässä avainasemassa. Lapsi innostui jopa höpöttämään juttujaan, mikä on hänelle vieraassa seurassa harvinaista. Kotona se ei ole hiljaa hetkeäkään. 

Pitihän sitä lasta tietenkin tarkistaa leikittämisen lisäksi. Täti sai hienosti mitattua kaksi ja puoli senttiä vähemmän pituutta kuin puoli vuotta sitten. Kävin siinä sitten päätäni aukomaan, vauvojen mittalla saatiin kasvuakin näkymään. Painossa oli kuulemma joskus ollut kova notkahdus käyrällä, joka on korjaantunut. Minulla ei ole ollut tiedossa minkäänlaista notkahdusta, että mahtavasti on taas viestitty. Muutoinkin mitat on minulle käytännössä yksi ja sama - mielestäni lapsesta näkee aika hyvin silmämääräisesti, että kasvaako se vaiko eikö ja jos sen kanssa ruokailee tietää melko hyvin, miten se syö. 

Utelua kuului asiaan luonnollisesti. Täti yritti kovasti kaivaa tietoja työtilanteestani, kyllästyttyäni kiertelemään totesin, että työtilanteeni on riittävä. Sitten tiedusteltiin käymmekö paikallisissa kerhoissa tai avoimessa päiväkotitoiminnassa - kerroin että emme käy. Seuraavaksi piti saada tiedää onko meillä tuttuja, joilla on samanikäisiä lapsia. Totesin, että ei ole tällä seudulla, mikä oikeastaan pitääkin paikkansa.

Lapsen nukkumisjärjestelystäkin olisi pitänyt käydä selvittämään juurta jaksain yksityiskohtia, mutta totesin, että jos se herää, isken tissin sille suuhun. Mimmi suhtautui yllättävän kivasti, kuten muuten myös pari viikkoa sitten tapaamamme iäkäs suuhygienisti. Kehui, että semmoinen luksus se on lapselle harvinainen. Väkisinkin tästä yrittä pulpahdella mieleen jotakin kyynistä, mutta olkoon. 

Tällä hetkellä neuvolatoiminnassa on mielestäni parasta se, että siellä ei enää tarvitse - ikinä - käydä kuin vuoden välein. Eli käyntejä on jäljellä kolme tai neljä. Sille! 

12.6.2014

Töitöipäipäi

On tullut vähän pyöritettyä kuvioita uusiksi. Syksyn työtilannetta silmälläpitäen on odoteltu rahoitusten varmistumisia ja hylkäyksiä, tiloja, tunteja ja ties mitä. Lopputulemana on, että töitä on ehkä - ja jos on, iltapäivästä iltaan.

Lapselle olen päivähoitopaikkaa varmistellut ja paikkaillut ja harkinnut ja pohtinut ja surrut ja innostunut ja hyväksynyt vajaan vuoden verran. Alkuviikosta kirjoitin jopa sopimuksen elokuuta ajatellen. Eilen peruin sen alkuillasta ja nyt odotan napsahtaako sanktiota ja kuinka paljon. Ahdistavaa.

Tilanne kun kaikessa yksinkertaisuudessaan on niinkin näppärä, että mielestäni lasta on turha viedä kodin ulkopuoliseen hoitoon, jos minä olen aamupäivät kotona. Iltapäivästä vaihto ja isä kehiin, kuten alkuperäisessä suunnitelmassa muutoinkin. Kuvio menee siis ainakin jouluun asti taas kerran kitkutteluksi ja varmaa on vain epävarmuus - kiitos kaiken maailman säästötalkoiden niin valtakunnallisesti kuin paikallisellakin tasolla. Minkäs teet.

 Toisaalta olen suruissani ja häpeissäni. Kävimme jo pariin otteeseen tutustumassa päiväkotiin ja oma oloni alkoi olla siedettävä hoitoa ajatellen. Hyvä henkilökunta, ihan kivat lapsilähtöiset tilat (no kai ne päiväkodissa aina ovatkin pienille mietityt), tytär tuntui omalla ujohkolla tavallaan tykkäävän - sitten tulee äiti ja pilaa kaiken pitämällä tenavan kotona. Paikka vielä sijaitsee kodin lähellä, pitääkö nyt muistaa aina kiertää kortteli, ettei vain satu näyttämään naamaansa liian lähellä.

 Toiselta kantilta koko homma kävi minua arvelluttamaan heti alkuunsa, kun olimme ensi kertaa tutustumassa paikkaan. Kättä piti vääntää melko pitkän kaavan kautta päivähoitoajoista, jotka omalta kantiltani olivat hyvin loogiset ja perustellut. Seuraavaksi kävi ilmi, että päiväkodin avoimella facebook-sivustolla julkaistaan lapsista kuvia (ellei sitä erikseen kirjallisesti kielletä) pr-tarkoituksessa. Viimeinen niitti oli fb-sivulla jaettu linkki paikallisen melko ksenofobisen blogistin kirjoitukseen kyseisestä firmasta. Jäin myös miettimään - onko minusta myymään vessapaperia lapseni päiväkodin nimissä? Ja onhan tässä myös taloudellinen puoli. Tuntuu hölmöltä maksaa täyttä maksua tyhjästä.

Mennään nyt näillä. Emme siis lomaile tänä kesänä juurikaan, talous pidetään säästöliekillä. Minä yritän sopeutua ajatukseen siitä, että yksinäinen hiekkalaatikkourani ei vielä katkea - reunalla istun vastakin. Mielummin kuitenkin hiekkakakkuja rakentelen tyttären kanssa yhdessä kuin pyörin yksin kotona töihinlähtöä odottaen lapsen ollessa toisten hoteissa.

Käyn repimään hiuksia päästäni. Viikonloppuna tyttärellä on syntymäpäivät. Puoliso on kutsunut sukua. Niin - huomenna menemme myös neuvolaan!

27.5.2014

Pojat on poikia?

Myönnän, että sietämättömän raskausajan lievä helpotus oli, kun iäkäs ultrannut kätilö kertoi minun odottavan tyttöä. En kerta kaikkiaan kykene edes pohtimaan, miten olisin suhtautunut uutiseen pojasta. Ahdistunut entisestään? Hyväksynyt asian tyynesti? Katunut? Hämmästynyt? Samapa tuo. Ei lapsen sukupuoli tee kesää eikä talvea, ainakaan suurimmalla osalla perheitä. Ilmeisesti on toki niitä perheitä, joissa hampaat irvessä jyystetään tulemaan sitä poikaa (näinhän perinteisesti on ollut ja maailmalla edelleen on) tai tyttöä ja ei-toivotun sortin saapuessa aloitetaan projekti alusta. Hämmentävää, että vehkeillä voi olla niin suuri merkitys.

Tapasin hiljattain kuuden pojan äidin. Hän oli hyvin erikoisella tavalla valloittava, itsensä ja elämäntilanteensa hyväksynyt, eräänlaista rauhaa ja tyyneyttä huokuva ihminen. Harvinaisuus. Kerroin hänelle pitäväni kuuden pojan äitiä sankarina. Häntä hymyilytti ja seuraavaan hengenvetoon kuuntelin kehuja pienen paikkakunnan lähipalvelujen loistavuudesta - tikattavaa kun on melkein viikottain, hyvin saa lääkärille aikoja.

Koska muhin kaiken aikaa kotona, puutalolähiössä, jossa asuu pääosin eläkeläisiä ja vain muutamia perheitä, vielä vähemmän pikkulapsiperheitä - on minulla aikaa tarkkailla ympäristöä. Meitä melkein vastapäätä asuu perhe, jossa lapsia on laskujeni mukaan ehkä neljä tai viisi - en ole varma. Tyttöjä on yksi, loput poikia. Olen  perheen alakouluikäisen jannun saanut tässä vuosien varrella kiinni muun muassa roskien heittelystä toisten pihoihin, minua on nakattu lumipallolla, tyypin kaverilauma on hyppinyt viemäriputkiremontin aikana kaivetuissa kuopissa ja heitellyt niihin suuria kivenlohkareita etc. Minä olen kotiin saapuessani väistänyt autolla jätkiä, jotka eivät liikahdakaan fillareidensa kanssa kokoustamasta keskeltä tietä. Aina on jotain kuhinaa ja kihinää.

Sain itseni taannoin kiinni minua kautta aikojen suunnattomasti ärsyttäneestä "pojat on poikia" -ajattelusta. Ajatus on vaikea, koska en osaa suhteuttaa sitä tyttöjen maailmaan. Mitä tytöt sitten saavat olla? Hiljaa ja sieviä ja harmittomia ja söpöjä? Pojat subjekteja, tytöt objekteja - tai attribuutteja? Pojat ovat reippaita ja tytöt kilttejä? Loputtomiinhan minä tätä mielelläni pyöritän lämpimikseni - ja pyöritänkin kaiket illat.

Puolisollani oli tänään syntymäpäivä. Leikin supervaimoa ja -äitiä ja leivoin taaperon kanssa aamulla suuren raparperipiirakan. Ollessamme iltapäivästä keittiön pöydän äärellä kahvilla, havaitsi taapero lähestyvän moottoriajoneuvon: "Mpopo!". Ketkäs ne siinä - naapurin alakouluikäiset jätkät, pienellä keltaisella mopolla, ilman kypärää kaasuttelemassa tietä eestaas. Minä kaivoin esiin perheen äidin puhelinnumeron ja lähetin hänelle tekstiviestin, jossa pyysin puuttumaan asiaan lasten turvallisuuden tähden.

Lähetettyäni viestin ja saatuani takaisin lyhyen kiitoksen, kävi minua hävettämään. Velloin aikani kummallisessa "olen kauhea kyylä" -ajatussotkussa, kunnes mieleen tuli, että hei - minä olen aikuinen ja aikuisilla on velvollisuuksia. Jos oma lapseni hölmöilisi yhtä typeriä, toivoisin todellakin, että minuun otettaisiin yhteyttä.

Ei voi mitään, minua ärsyttää se, että naapurin pikkujätkät ärsyttävät minua. Ymmärrän, että on kauhean vaikeaa kasvaa kohti murrosikää (voi perkele mitä ne sitten keksivät), lasten pitää saada törttöillä ja hölmöillä ja näkyä ja kuulua, mutta silti ärsyttää. Ärsyttäisikö samalla tavalla käyttäytyvä tyttö? Vai ärsyttääkö minua se, että oma lapseni, oma puolisoni ja oikeastaan minäkin käyttäydymme pääosin kovin eri tavoin?

Toisaalta niiden isä, joka on mielestäni arrogantti pikkunilkki ärsyttää minua myös - kaikkein eniten.

15.5.2014

Hampaat etc.

Tyttäreni täyttää kesäkuussa jo kaksi vuotta, mikä on toki juhlan paikka ja haikeaakin. Ei mitään muistikuvia siitä, millainen se oli pari kesää sitten. Tissit vuosi verta ja pää oli sekaisin ja haava kipeä ja pelotti, että lapsi menee rikki tai kuolee tai vähintääkin pilaamme sen.

No ei ole pahemmin mennyt lapsi rikki, sen sanavarasto koostuu toki aavistuksen omalaatuisista ilmauksista ja luonne on isään tullut. Väittäisin, että pahin paniikki on jo kärsitty, mitä lapseen kokonaisuutena tulee - paniikit sinänsä tuskin loppuvat koskaan.

Postissa läpsähti viimein kutsu hammaslääkäriin, tai suuhygienistille. Tuttuun tapaan hieman hämmennyin kirjekuoren sisällön kanssa - paketissa kun oli ruotsinkielinen lomake, joka toivottiin otettavan mukaan vastaanotolle. Lomakkeessa tiedusteltiin mm. huoltajaa ja hänen ammattiaan (siis yksikössä, olen elänyt siinä käsityksessä, että lapsella on kaksi huoltajaa - tässä joku siis pahoittaa taas mielensä). Lisäksi paketissa oli mukana koululaisen hammashoito -esite, jossa kerrottiin, että joka välissä pitää pureskella purkkaa ja makeat välipalat ovat pahasta. Tyttäreni on kahden, mutta menee ilmeisesti jo koululaisesta.

Olen jo alkanut valmistautua hammashoitolavierailuun tutustumalla Imetyksne tuki ry:n materiaaleihin imetyksen vaikutuksista hampaisiin. Vertaistukiryhmissä kun monia äitejä on suorastaan moitittu lapsen hampaiden pilaamisesta imettämällä. 2000-luvun tutkimuksissa vastaavaa ongelmaa ei ole havaitttu.

Tänään läpsähti sähköpostiin varmistus päivähoitopaikasta. Vielä tässä kuussa pitäisi mennä tekemään sopimuksia ja vähän tutustumaan. Puoliso nappasi kesälomansa jostain syystä elokuulle, jolloin päiväkotiuran piti jo kovasti alkaa, mutta istukoon sitten siellä lapsen kaverina tutustumassa ja totuttelemassa. Olen edelleen hieman kauhuissani ajatuksesta kodin ulkopuolisesta hoidosta, mutta toisaalta melko luotettavat asiantuntijatahot ovat varmistaneet, että parivuotias pärjää ihan hyvin muutaman tunnin hoidossa, jossa sillä on jopa mahdollisuus tavata muita lapsia. Hyvä niin.

Olen #muuten todella närkästynyt (on siis korkea aika päästä täältä himasta töihin) lasten haalareiden lahkeiden pituuksista. Siis minkä perkeleen takia niiden on oltava niin lyhyet? Tytär on hyvinkin lyhyt tyyppi, jonka geeneillä ei pitkiä sääriä ole luvassa, mutta silti joka ikisessä haalarissa lahkeet ovat aina puolessa sääressä. Sanomattakin lienee selvää, että lyhytlahkeisissa tamineissa kantaminen on lähes mahdotonta ellei sitten halua lahkeensuiden nousevan polviin. Tuoreimpana pettymyksenä Ducksdayn haalari (kyllä, sorruin blogihaalariin).

Että siinä vinkki jollekulle haalarivalmistajalle. Laittakaa ne kaukoidän naiset ja lapset lahoissa tehtaissa ompelemaan kunnolla pituutta lahkeisiin!

10.5.2014

Korjaus

Viime kesänä keskustelin (tai olin kiinnostusta teeskentelevänä korvana) kollegalle, joka koki suurta yhteyttä välillämme läpikäymiemme sektioiden takia. Hän, jo yli 50-vuotias nainen, kävi läpi melkoisen yksityiskohtaisesti jokaisen neljästä (4!) sektiostaan. Joka toisen, eli toisen ja neljännen kohdalla hän muistutti edellisen kokemuksen olleen niin kauhean, että uusi lapsi oli syytä tehdä jo korjaavan kokemuksen takia. Huonot kokemukset liittyivät epäonnistuneeseen anestesiaan, eli vaikuttamattomaan puudutukseen - aina välillähän näitä kuulee.

Korjaava kokemus. Niin. Ehkä en hahmota asiaa oikein, en ole jaksanut tarkistaa minkäänlaista määritelmää, mutta ajatus tuntuu huonolta ja motiivina hataralta.

Taannoin somessa, toverin seinällä, käsiteltiin synnytystapoja. Yksi kommentti kuului: "sektiota helpompaa tapaa saada lapsi ei olekaan". No minähän kiskaisin saman tien bensaa keuhkoihin ja tulitikun perään ja piti mennä söheltämään jotain mukafiksua. Terveydenhoitoalalla työskennellyt kommentoija sitten kävi kyselemään, että millä perusteella kokemukseni on ollut huono. En edes muista mitä tämä rouva loppujen lopuksi päästeli, hän nimittäin poisti kommenttinsa (aina yhtä rakentavaa). Kohautin olkiani ja jatkoin matkaa.

 Kuitenkin nämä jäävät aina jonnekin muhimaan. Ja samaan tulee törmättyä aina uudelleen ja uudelleen. Terveydenhoitoalla työskentelevät tuntuvat puolustavan toisiaan viimeiseen saakka, ihan livenä olen tähän hiljattain törmännyt. Että pitää ymmärtää ja ihmisiä ollaan kaikki.

 Minkä vuoksi minun pitäisi ymmärtää kohtelua, jota sain. Minkä vuoksi minun pitäisi hyväksyä leikkaussalihoitajien kommentit ulkonäöstäni, anestesialääkärin kiroilun ja syytökset, sen onnettoman lääkäriopiskelijan vaitonaisen kiinnipitämisen, koko henkilökunnan huutamisen ja riehumisen lapsen päästyä vatsasta ulos?

Miksi "esikäynnillä" ei kerrottu, että saapuessanne sektioon on turha odottaa inhimillistä kohtelua. Leikkaussalissa ei ketään kiinnosta miltä sinusta tuntuu tai ei tunnu, onko hyvin vai huonosti, pärjäätkö. Ihan olisi voinut sanoa suoraan, että kellään ei ole aikomustakaan tuoda lasta heräämöön ja siellä saat sitten kuunnella tunti tolkulla kipeänä henkilökunnan toisistaan laukomaa paskapuhetta. Kertoa olisi voinut, että sillä sekunnilla kun astutte aamulla ovesta sisään, olette henkilökunnalle vaiva ja taakka ja kykenemätön omaan ajatteluun.

Olen työskennellyt vuosia opetusalalla. Olen vahvasti sitä mieltä, että opetusalalla työskentelee hyvien ja osaavien tyyppien lisäksi paljon idiootteja, joiden ei pitäisi koskaan päästä opettamaan, ohjaamaan saati johtamaan alan työyhteisöjä tai kehittämistä. Ei minulla ole tarvetta puolustella kenenkään tekemisiä tai tekemättä jättämisiä. Sama koskee muitakin aloja, joilta olen tiliä nauttinut.

Yksi vastikään kolmannen lapsensa saanut tuttu äiti tokaisi, että kyllä sitä neljännenkin haluaisi vielä käydä synnyttämässä. En oikein osaa suhtautua. Hymyilin kannustavasti ja itkin sisäisesti.

Tämä trauma taitaa seurata hautaan asti.
Että sellainen äitienpäivän aatto.

5.5.2014

Erite

Eikä mennyt edes viikkoa lääkärikäynnistä ja säikähdyksistä kun lapsi alkoi oksentaa. Ja voi pojat, että se oksensikin. Vuorokauden. Ja minä pyykkäsin, lapsen vaatteita, lakanoita, sohvan päällisiä, tyynyjä, peittoja, omia vaatteita, puolison vaatteita, pyyhkeitä, kaiken. Oksennus loppui, lapsi reipastui vuorokaudeksi, kunnes alkoi ripuli.

Perjantaina minä kävin hurtan kanssa pitkästä pitkästä aikaa oikein ihanan pitkällä lenkillä, jonka puolivälissä oikein mietin, että onpas harvinaisen hyvä fiilis tepastella reippaaseen tahtiin, kyllä kulkee. Kotona iski veren maku suuhun. Vartissa pää pönttöön ja siitä se lähti.  12 tuskallista tuntia helvetillistä kipua vatsassa ja selässä, eritettä roiskumassa kahdesta päästä viidestä kymmeneen minuutin välein. Järkyttävä jano. Yhden aikaan yöllä toivoin jo kuolevani oksentaessani samaa vesilasillista uudelleen ja uudelleen ja yökkien päälle happoja. Kolmen aikaan sai jo hetken nukuttua. Seuraavana päivänä pyykkäsin jälleen.

Kahteen päivään meillä ei ole kukaan ripuloinut eikä oksentanut, tosin puoliso ei ole vielä osallistunut hupiin. En malta odottaa.

Nyt olisi oikeasti ihan valtavan mahtavaa, jos kukaan ei pariin kuukauteen tursuaisi yhtään mitään eritettä yhtään mistään ruumiin aukosta. Kuudessa viikossa on käyty läpi kaksi vatsatautia ja kolmen viikon flunssa.

Lapsi tankkaa tissiä kuin viimeistä päivää. Tekee vissiin uutta suolistoflooraa tuhoutuneen tilalle ja kiskoo vasta-aineita. Hyvä niin, mutta vielä potkii oma nestehukka - pakko juoda koko ajan.

Voisko tämä tautitilanne rauhoittua hetkeksi? Ois kiva.

19.4.2014

Teeveekatsaus - hiiitaaasti

Telkkari on lapsen saavuttua maailmaan ollut hyvin pienessä roolissa elämässämme. Lähinnä se on auki aamulla Muumit ja mitä lie sen jälkeen tuleekaan (onneksi ei enää Kaapo) ja iltasella yläkerrassa lapsen mentyä nukkumaan.

Eipä siinä mitään, olen yhdelle elämää aivan varmasti tillittänyt laatikkoa aivan tarpeeksi, kyllästymiseen asti ja lähestulkoon terveydelle haitallisessa määrin, mutta ai että kun iski tämä kauhea flunssa (joka ei muuten vieläkään hellitä, pahenee vain). Karfreitagin kunniaksi lösähdin sohvalle imetyskuoppaan ja päädyin Teemalle, josta en päässyt koko päivänä pois. Jos lasta, flunssaa ja esimerkiksi elämää ei olisi, olisin istunut ja möllöttänyt Jerusalem 24h aamukuuteen saakka.

Pikku hiljaa on alettu kohista hitaasta journalismista, mutta hidas televisio on hiipinyt myös hiljaisena ja vähemmän meuhkattuna mukaan. Olin jo ihastuksissani kun töllöstä tuli Berlin 24h ja eikös näitä ole joku muukin vastaava väännetty. Miten on mahdollista, että koko ajan tulee mukaan uusia ihmisiä, taviksia, jotka ovat arjessaan kiinnostavia ja joista ihan aidosti käy välittämään. Olen tänään potenut jonkinlaista telsumaratonkrapulaa, orastavaa kaipuuta - mitä niille kaikille täysin erilaisille ihmisille tänään kuuluu?

Jerusalem tapahtumapaikkana ei ole kaikkein yksinkertaisin, se nyt lienee selvää, mutta ihailen sitä miten kiihkottomasti tekijät ovat tuoneet eri näkökulmat esiin. Kullakin haastatellulla on oma näkemyksensä, oma tilanteensa, oma tulkintansa - se jokaiselle suotakoon. Minulla on oma näkemykseni, oma tulkintani omassa tilanteessani siitä mikä on oikein ja oikeutettua. Enkä varmasti ole oikeassa.

Kunpa ihan jokaisena tylsänä juhlapyhänä tulisi uusi 24h. Ei typeriä ja vaivaannuttavia kokoperheen leffoja, sitcom uusintoja, saati halvalla hankittuja Norjadokkareita.

Huomautettakoon vielä, että hitaan telsun tekeminen vaatii taitoa, näkemystä, älyä ja oletettavasti hurjia resursseja. Paskaakin on toki nähty, kuten suorastaan legendaarinen Juhannusjuna, joka matkasi 2012 Helsingistä pohjoiseen. Lapseni oli viikon ikäinen, me todellakin silmät sikkuralla katselimme sitä sontaa pientä nyyttiä ihmetellen, shokissa. Että jätti sekin jälkensä.

Lauantait pelastaa nykyisin Avara luonto, joka on saanut uuden, sosiaalisen muodon (kuulemma yhden arvion mukaan minun keksimänäni, meriitti kai sekin). Joudun kuitenkin harmittavan usein vaihtamaan kanavaa mikäli eläinvauvat ovat pulassa. Liekö imetys vai ihan pelkkä äitiys, samaistuminen. Samaistua kai me kaikki telsun edessä haluamme - hallitusti ja hillitysti.

Palataksemme nopeasti Jerusalemiin: Minua muuten edelleen silloin tällöin huvittaa kauan kauan sitten istumieni Ylioppilaskirjoitusten reaalikoe, jossa vastasin uskonnon kysymyksiin - filosofian rinnalla. Uskonnon ensimmäinen kysymys kuului kutakuinkin: Mitkä ovat Lähi-idän kriisin uskonnollishistorialliset syyt? Siitä sitten mind mapia vääntämään. Sen sijaan biologian ensimmäinen kysymys kuului: Mikä on osteoporoosi? Ei oltu ihan isketty kysymysten vaatimustasoa rinta rinnan.

18.4.2014

Tavanomaistakin tylsempi päivä?

Lapsena pitkäperjantai oli muistaakseni kamala. Kauhean pitkä ja tylsä, kelikin kurja, vanhemmat jotenkin surumielisiä ja harmaita - jossain kai häämötti lauantain ja virpomisen odottelu (kyllä, rannikolla tehdään kaikki väärin), en tosin enää kouluiässä juuri virponut, sillä asuimme kaupungin keskustassa kerrostalossa ruotsinkielisten eläkeläisten seassa. En puhunut ruotsia, eivätkä he suomea. Jo tuolloin koin ovelta ovelle kiertämisen vastenmielisenä.

Puoliso on lapsen kanssa puistossa. Läheisen - paremman - päiväkodin puistossa, joka on oikein EU-säädösten mukainen, toisin kuin yksikään kaupungin puutarhaosaston ylläpitämä puisto. Arvelen, että lopetan puistoista valittamisen ja jankkaamisen siinä vaiheessa kun minun ei niissä tarvitse enää luuhata. Parissa vuodessa siis, toivottavasti.

 Minä kiipesin yläkertaan siirrettyyn työhuoneeseen luuhaamaan internetissä. Kärsin kolmatta tai neljättä päivää ikävää flunssaa, joka omaa kurjasti piirteitä allergiasta, mutta tulehduksilla maustettuna. Nostaisi edes kunnon kuumeen ja polttaisi tulehdukset pois, mutta ei. Hyvä kai niin kauan kun lapsi on terve. Tähänhän nämä pääsiäiset aina menevät - jos ei sairasta pää, sairastaa kroppa.

Yle on ilahduttavasti pääsiäisviikolla esittänyt Pikku Kakkosen perään vanhoja lastenohjelmia. Eilen tuli hartaasti odottamani Hapsiainen, joka oli edelleen hämmentävällä tavalla hypnoottinen kaikessa kehnoudessaan. Kössi Kenguru jatkui ja jatkui ja oli typerä. Histamiinikin oli hämmentävä - ihan kiva, mutta taisin suhtautua siihen jo lapsena ristiriitaisin tuntein. Vanhoja lastenohjelmia katsellessa on tullut valtavan voimakkaasti esille se, miten räikeästi ne onkaan oikeastaan tehty aikuisille. Ei siis ihme, että jutut menivät kakarana yli - ja minähän teeveetä penskana tuijotin.

Flunssa- ja allergialääkepöhnä tympii. Tekisi mieli ulos vesisateeseen hurtan kanssa, mutta sen todennököisesti kärsisi keuhkoissaan välittömästi. Tekisi mieli tehdä vähän töitä pois alta, mutta itseä tyhmempien pikkupomojen itsetunnon voitelu ja lutkutus ei innosta. Pitäisi kiillottaa ansioluetteloa ja laatia hakemuksia, mutta tiedän vain harvoja vastenmielisempiä hommia. Ei voi liikkua, ei voi touhuta, mutta makaamiseen ja nukkumiseen on liian reipas.

Siirryn tämänkin turhan rutinan ääreltä vaeltamaan pitkin pinterestiä.

13.4.2014

Välitila - taas

Olen ajautunut taas kerran siihen tilaan, että ajoittain on paljonkin sanottavaa (ainahan mulla itseasiassa on) - ajoittain pää kolajaa tyhjyyttään kun se hetki sanoa olisi otollinen. Ajelehdin, kiukustun, ärsyynnyn, väsyn, iloitsen, kihisen, toivon, ahdistun, saan aikaiseksi, lamaannun. Ihan normikamaa jos suhteutetaan vuodenaikaan ja elämäntilanteeseen.

Työkuviot ovat syksyn suhteen auki, mutta tunnelin päässä välkähti viime maanantaina valoa, koska äkkäsin pari kuukautta sitten lähettää puolitutulle suppean version CV:stä ruikuttavalla saatteella, että kaikki kelpaa sadan kilometrin säteellä. Saattaa tärpätä paljon lähempää ja paljon paremmin, mutta kaikki riippuu rahoituksesta - niiden päätöksiähän sitten odotellaan ja odotellaan, ainakin juhannukseen. Joka tapauksessa näyttää orastavan hyvältä, "omalta" alalta ja sallin itseni välillä jopa ihan haaveilla, että pääsisin jo töihin. Tunnetusti poskettoman loistavalla mäihälläni kipitän varmaan syyskuussa kiltisti työkkärin työnhakukurssille (tein vuosia suuren osan kaveripiirin työhakemuksista).

Odottelu on kauhean stressaavaa. Toisaalta ei ole missään nimessä järkevää iskeä jokaista munaa samaan koriin (ja sitten vahingossa istua sen päälle), mutta toisaalta koen valtavan syvää tarvetta olla lojaali luottamusta osoittaneelle taholle. Täytyy vähän miettiä mikä on ihan oikeasti realistista ja mikä ei. Keväällähän paikat ovat haussa, en ole niin naiivi, että kuvittelen humanistille irtoavan vakipaikkaa nykyaikana, mutta vuosi kerrallaan on aina lyhyempi laina ja katto pään päällä. On myös mietittävä missä työssä ja millaisissa työyhteisöissä jaksaa. Harkitsin jo hetken yrittämistä, mutta tarvitsen yhteisön - yhteisön on kuitenkin oltava siedettävä.

Lapsi joutuu syksyllä yhteisöön. Tosin pieneen ja aavistuksen tyyriiseen, mutta oman pähkäilyni päätteeksi juuri oikeaan yhteisöön. Aamupäiväksi vain, parin korttelin päähän. Kotikaupungissa kun ei ole kaksikielistä päivähoitoa, kaksikielisestä kaupungista huolimatta - lähimpään suomenkieliseen päiväkotiin pitäisi ajaa jo automatka, joten valitsimme läheisen yksityisen tahon, jota on kehuttu ja jossa kaikilla lapsilla ja aikuisilla on yhteinen kieli äidinkielestä riippumatta. Pidän myös siitä, että mikäli minulla on jonakin päivänä mahdollisuus jäädä lapsen kanssa kotiin, ei se vaikuta päiväkodin käyttöasteeseen. Vähän enemmänhän hankkeelle tulee hintaa kuin kunnallisessa, mutta meillä on vain yksi lapsi, joka on valinta sekin.

__________________________________________________

Viime viikolla syliini tökättiin neliviikkoinen vauva, kun äitinsä halusi käydä vessassa ja pukea taaperolleen muutakin kuin paidan. Selvisin jotenkuten, hytkytys tuli luonnostaan, lapseni ilme oli loukkaantunut. Nuuhkaisin vauvaa, tuoksuihan se vähän maidolle, muttei niin ihanalle kuin vuosia vuosia sitten kaikki vauvat. Olin helpottunut kun sain palauttaa vauvan äidilleen, minun ei tarvinnut pähkäillä mitä sille puetaan ja mikä sitä vaivaa.

On sinänsä ilahduttavaa, että siitä huolimatta, että koko muu maailma tuntuu olevan raskaana tai vasta vauvautunutta, minun ei tarvitse. Minä voin tehdä kodin ulkopuolella sitä, missä koen olevani hyvä ja olla samalla ihan kelvollinen ellei jopa hyvä äiti.

24.3.2014

Lastenmusiikin uhat ja mahdollisuudet

Uskoni lastenmusiikkiin on palautumassa hiljalleen. Taannoisen, suorastaan paskan muskarikokemuksen päälle kesti pitkään ennen kuin pystyin edes laulamaan lapselle. Nyttemmin muskarimuijan joikuaminen jo naurattaa, mutta hyvin herkistyneessä tilassa se oli kyllä aivan järkyttävää paskaa. Loilotetaan ja hiivitään kuin intiaanit - voi jumalauta.

 Höyryämisestä asiaan. Lapsen saavuttaessa muistaakseni korkeintaan puolen vuoden iän hommasin innoissani hänelle Suomen lasten laulukirjan, joka on kelpo otos vanhoja ja uusia lastenlauluja. Toimittajana pikaisella kuukkeloinnilla Essi Wuorela, jonka ikätoverini muistavat lähinnä maikkarin kamalasta Super-Essi -sarjasta, jota seurasivat mm. Turtlekset, James Bond Junior -piirretty ja tietenkin Musta Ori, jota odotettiin koko lauantai(vai sunnuntai-?)aamu. Alec se siellä aina seikkaili hurjaa laukkakyytiä.

Palaanpa asiaan. Suomen lasten laulukirjassa on ilahduttavasti nuotteja, mikä on toki mukavaa jos niitä osaa taitavasti lukea. Olen uskotellut itselleni, että nuottien lukutaito vastaa kyrillisten tai kanjien lukemista; eli kyseessä on taito, jota osaan vähän, mutten riittävästi - innostun aina välillä ja sitten lopahtaa ja ruostuu entisestään. Tällä hetkellä kotona on musiikkivempeleistä edustettuna kaikenlaisten lasten rummuttimien ja heiluttimien lisäksi kitara. Kannattaa kokeilla kitaransoittoa taaperon kanssa. On meinaan pinnaa kasvattavaa hommaa.

Eli soitto on hankalaksi havaittu ja ajoittain itsekseen, ilman säestystä joikaus ottaa koville. Soiva laulukirja siis pelasti - oletettavasti olen siitä jo vouhannut (en muista oliko se laarilla vai toisaalla). Jos en minä niin kaikki muut sen ovat jo puhki kehuneet ja ihan syystä. Jos 50 biisistä jopa 40 on parempia kuin ihan kelvollisia, Terese Bastin kuvitus on suorastaan loistava ja lapsi tykkää niin minähän laulan.

Ajottain on kuitenkin hetkiä, kun äiti ei jaksa laulaa. Yhden lapsen hiljaisessa perheessä on siis investoitu myös lastenmusiikkiäänitteisiin ja voi hyvän tähden sentään millaista paskaa se genre sisällään pitää. Jos Mikko Alatalon Känkkäränkät ja Karkkipäivät ovat oikeasti parhaasta päästä, niin suorastaan fyysistä tuskaa aiheuttavat välillä lapsikuorojen, huonojen sovitusten ja tekoreippaiden setämiesten esittämät laulut, joissa surutta lauletaan mitä uskomattominta paskaa. Näitä levyjä sain vinon pinon entiseltä kollegalta tarpeettomina. Kiitos vain.

Puhumattakaan Benny Törnroosista. Paapapapaaa ja maamamamaa nyt on joka tenavan suosikki, mutta joskus haluaisin tökätä artistia kipeästi kylkiluiden väliin ja tiuskaista: "Tältä meistä vanhemmista tuntuu ja se on sinun syysi!!" Rallatilaa joo. Muumilevy siirtynee meillä piakkoin tiskikoneeseen.

Pelastuksen on tuonut taas kerran Soili Perkiö, joka on säveltänyt Liisa Kallion lorut lauluiksi. Pikku Papun laulut, joka taisi olla vuonna 2012 vuoden lastenlaululevy on ihana ja lapsi rakastaa sitä.

Lapsen isoäiti toi viikonloppuna Hannele Huovin ja Soili Perkiön Muumiperheen lauluretken mukanaan ja sitäkin voi ihan ilokseen kuunnella ja katsella. Kivat, ihan fiksut sanoitukset, kaunis musiikki - ilahduttavaa.

Lastenmusiikin ei tarvitse olla tekoreipasta änkkädänkkää, jota kuunnellessa, saati katsellessa on vaivautunut olo. Olenko muka ainoa äiti, joka on joskus miettinyt, miksi niiltä Fröbelin Palikat -ukoilta näkyy melkein kaikista esiintymisasuista haaroista läpi?

Minä laulan lapselle paljon ja mielelläni, nyt kun se on taas luontevaa. Varsinkin pukeminen on helpompaa kun samalla lauletaan. Lapsi on myös itse alkanut laulaa - vaikka edes yksinkertaiset sanat eivät vielä ihan taitu lauluun saakka, sävel osuu kohdilleen täsmällisesti ja tarkasti - ja ihan selvästi se tuntuu lapsesta ihanalta.

5.2.2014

Muutos ja siihen sopeutuminen

Miksei muutokseen saisi reagoida? -kysymyksen äärellä olen hämmennellyt parin päivän ajan - en tosin ensi kertaa. Kaikkihan on muutoksessa kaiken aikaa, kiihtyvässä tahdissa, mutta ilmapiiri, jossa muutos tulisi vain ottaa, omaksua ja hyväksyä, on omalla tavallaan kuormittava.

Muutokset ovat keskeinen osa elämää, jopa hämmentävän suuressa määrin. Sen verran olen jorinoita menneistä ajoista kuullut, että entisaikaan synnyttiin sen saman talon saunassa, jonka kamarissa kuoltiin. Ei kauheasti ollut muutosta elämässä, ei. Kai se yksinkertaiseltakin vaikuttava elämä on vaatinut sopeutumista, yhdeltä enemmän, toiselta vähemmän. Yhteiskunta olisi kovin toisen näköinen jos se olisi kehittynyt ilman muutoksessa ja sopeutumisessa avittavia sääntöjä, joita ennen kaikkea uskonnot ovat käytettäviksi tarjoilleet.

Lapsi on elämän suurin muutos. Muutos, johon voi vaikuttaa, mutta loppujen lopuksi hyvin vähän. Onko lapsen tuloon ja sen aiheuttamaan muutokseen helpompaa suhtautua jos jo valmiiksi on herranhaltuun/insha'allah/antaavirrankuljettaa -väkeä? Hankaloittaako muutoksen hyväksymistä, odottamista, sopeutumista kontrollinkaipuu? On asioita, jotka on järkevä toteuttaa lasta odottaessa: itsestäänselvät savuttomuudet ja päihteettömyydet, vitamiinipurnu ja neuvolassa kusellakäyminen. Joku yltyy täysin kemikaalittomaksi, panikoi vartaloaan, yksi hehkuu ja on jatkuvassa kiimassa. On myös paljon asioita, joihin ei voi vaikuttaa, mikä tuntuu osalle olevan vain olankohautus, osalle ei.

Miksei siihen, että lapsen synnyttyä äidissä on kiinni ihan koko ajan uusi pieni elämä, josta vastuu on valtava, saisi reagoida? Minkä helvetin takia pitäisi tehdä yhtään mitään muuta kuin maata sohvalla imettämässä ja nukkua tasan jokaisena sekuntina kuin voi? Miksei saisi ahdistua? Miksei saisi itkettää? Miksei saisi naurattaa niin, että pissat on housussa kun toosakin on perkele lörpällään? Miksi sopeutua täytyisi heti ja välittömästi, tai viimeistään kolmen kuukauden kuluessa?

Toisaalta, saako työttömyyteen reagoida? Saako muuttoon reagoida? Saako auton puhjenneeseen renkaaseen reagoida? Saako kuolemaan reagoida?

Pieni lapsi reagoi jo rutiinin muutokseen. Vanhempia muistutetaan noudattamaan tarkkaa rutiinia, sillä se luo lapselle turvallisen olon. Turvaahan rutiini aikuistakin. Muutos. Kun ei ole tasaista tuloa, ei turvaa yllättävässä tilanteessa, ei läheisten muodostamaa puskuria tai sitä oksettavan kulunutta turvaverkkoa. Miten siinä muutoksessa eletään? Otetaan itseä niskasta kiinni, hankitaan vakiduuni ja veistetään turvaverkko? Niinkö? Vai ollaan päästä vähän pipejä, heikkoja ja saamattomia kun ahdistaa?

Kulttuurit ovat erilaisia. Ihmiset ovat erilaisia. Aivot ovat erilaisia. Aineenvaihdunnat ovat erilaisia. Kokemukset eroavat. Minun aivoni reagoivat hormonitasojen muutokseen eri tavoin kuin sinun. Minun ajatusratani kulkee eri reittiä kuin sinun, päätyen aivan eri lopputulokseen.

Masennus on helvetillinen sairaus. Olen edelleen sitä mieltä, että sairastun mielummin kokovartalosyöpään kuin vaikeaan masennukseen. Syövässä on sentään hitunen toivoa. Masennus vie toivon ja halun elää. Masennus myös jättää jälkensä, mihin on vaikea suhtautua.

Onko kaikki loppujen lopuksi vain kiinni siitä, miten yksilö reagoi muutokseen? Ei tietenkään, mutta vaatimus siitä, että reaktion tulisi aina olla hillitty, sievä ja salonkikelpoinen on julma. Jos aina on piilouduttava ja käperryttävä, lopputulos voi hyvinkin muistuttaa tuulettimeen lentänyttä paskaa.

3.2.2014

Remppaa ja reklamaatiota

Kas, maanantai. Puolta päivää huitelee ja olen jo ehtinyt käydä lapsen kanssa kahdessa eri puistossa kahdessa eri pulkkamäessä, reklamoida GoGreenille pikakikherneistä, tilata Pihlgreniltä&Ritolalta tapettinäytteitä, pyörittää koneellisen pyykkiä ja kasata parikymmentä vaippaa. Ai että. Siinä sivussa näpytin vielä puhelimesta ookoota pyyntöön tulla syksystä töihin (iltahommiin, joilla ei elä, mutta kuitenkin).

Oikeastaan on tylsää, toisaalta ei. Kai valon lisääntyminen yrittää saada käyntiin jonkinlaista muutos- tai uudistumisprosessia, mitä en jaksa kauheasti vastustella. Kunhan muistaa lähteä aamulla ulos, päivästä tulee yleensä hyvä. Jos jää sisälle luuhaamaan, lopputulos on kehno.

Muutosprosessin aluksi maalasimme yläkerrasta pikku käytävän, joka on oikeastaan yhä kesken. Tikkurilan maalit on muuten huonompia kuin Teknoksen. Käytävään pitäisi saada aikaiseksi hankkia vielä palanen lattiaa huonokuntoisen alkuperäisen tilalle. Harmillista, että se alkuperäinen on niin päheä. Kyllä 50- ja 60-luvulla osattiin, ymmärrettiin, ettei lattian tarvitse näyttää puu- tai kivijäljitelmältä vaan jännittävältä ja vähän psykedeeliseltä!

Seuraavana kohteena on alakerran työhuone, jonka haluan vaihtavan paikkaa yläkerran vierashuoneen kanssa. Koska joudun tekemään paljon töitä kotona, eikä meillä ole alakerrassa ovia kuin vessassa, olisi työjutut hyvä rauhoittaa suljetun oven taakse. Vieraitahan meillä ei koskaan käy, mutta vierashuone ajaisi asiansa myös talvimakkarina. Tapetit on harkinnassa, samoin lattia. Budjetti minimaalinen, mutta sekin usein riittää, erityisesti perinneremppakohteessa.

Henkilökohtaisen uudistumisen kohteena on oma pää. Nipsaisin uudistusta vauhdittaakseni 30 cm latvasta pois, loput saa onneksi vielä ihan hyvin nutturalle. Pyrin ottamaan selvää muutamista perusasioista ennen lopullista ratkaisua - esimerkiksi, miten hiuksia pestään on agendalla.

Sosiaalinen elämä huhuilee poissaolollaan, mutta en juuri nyt jaksa aiheesta kauheasti ahdistua. Parin tunnin kuluttua voi tilanne olla toki toinen, mutta olkoon. Kuten todettua, minä en jaksa kerjätä.

Mulla ei siis edelleenkään ole mitään sanottavaa. Lapsella sen sijaan on. Huh!

17.1.2014

Ja jatkuu...

En tullut valituksi työpaikkaan, mikä kieltämättä vähän vituttaa. Rehellisesti sanottuna vain vähän. Oletan, että jollakulla hakijoista on leppäkerttupuolueen jäsenkirja. Siitä on tällä seudulla työnhaussa etua. Olisin todennäköisesti kärsinyt työpaikan vaalimasta kieli-ilmastosta. Hyvä näin, jatketaan matkaa.

Että pyöritetäänpä tätä arkea ja rutiinia sitten vastakin. Pitäisi aktivoitua friikkuilussa enemmän, käyttää kontakteja ja suhteita, mutta kotonamuhiminen passivoi. Pitäisipitäisipitäisi, vai pitäisikö?

 Kävimme eilen lapsen kanssa kylässä lapsiperheessä. Virkisti hämmentävän paljon. Lapsikin tuntui nauttivan meidän korvillemme suorastaan väkivaltaiselta tuntuvasta äänimaailmasta huolimatta. Toiset lapset halivat ja suukottelivat tytärtä oikein urakalla. Onhan se liikuttavaa.

Sosiaaliseen eristäytymiseeni on osin vaikuttanut vitutus siitä, miten paljon omaa aktiivisuutta sosiaalisten suhteiden ylläpito vaatii. Alkuviikosta totesin minuun ottaneen joulukuun loppupuolen ja tammikuun aikana yhteyttä useammin puhelinmyyjän kuin "ystävän". Jokaisella on toki omat kuvionsa, kiireensä ja elämäntilanteensa. I alla fall. Jossain vaiheessa oma aktiivisuus alkaa tuntua kerjäämiseltä.

Kävin aamulla esittelemässä luomea terveyskeskuksessa. Kolmen minuutin käynti kustansi 15 euroa ja minulle kerrottiin, että kaulassa paisunutta ja tummunutta luomea ei verovaroin poisteta. Sen sijaan selästä löytyi joku ikävä versio, jonka saan ensi kuussa käydä irrotuttamassa. Vituttaa, mutta selvisipä sekin, että julkisella yhden luomen irroitukseen kuluva aika on alusta loppuun reilut kolme kuukautta.

1.1.2014

Tyhjänpäiväistä lätinää

Kas, vuosi vaihtui. Tuttuun tapaan en todellakaan kertaile viime vuonna nähtyä, koettua saati tunnettua. Jos joskus saisi vaikka teetettyä kasan valokuvia. Sitä (ja kuvien käsittelyä) odotellessa varastoin ne pätevästi odottamaan sitten-joskus-päivää pikku kovalevylle.

Vuosi vaihtui rakettien paukkeeseen kauhuissaan herännyt pieni tytär kainalossa. Joka kerta kun nurkissa räjähti, pieni puristi kättä vain kovempaa. Välillä nappasi huikan maitoa, sitten taas tärisi. Olo oli tietenkin itsellä liikuttuneen, kiukkuisen, raivostuneen ja turhautuneen välillä. Teki mieli painella naapuriin ja repiä nuorisolta silmiä päästä. Tyydyin raivoamaan aiheesta someen. Naapurinemäntä on fb-kaveri. Huomautettakoon, että lapseni ei ole kovin ääniherkkä: meillä on kaksi hävettävän äänekästä koiraa.

Mielestäni raketeista sietäisi jo luopua kokonaan. Kaupungeille järjestettäväksi kello 18 ilotulitus lapsiperheille, känniääliöille sitten puoliltaöin.

Uuden vuoden aattona puoliso postitti laatimani työhakemuksen ansioluetteloineen. Katsotaan tärppääkö. Meikäläistä kokeneempaa ja pätevämpää eivät kyllä hommaan löydä, mutta saatan olla liian kallis. En siis ehkä luuhaakaan kotona kesään tai syksyyn saakka. En ole vielä päättänyt kumpaa toivon enemmän - pääsyä pois kotoa vai pudotusta maan pinnalle -> pysy kotona.

Kävin aamulla lapsen kanssa puistossa. Kasasin pihasta kasan rakettikeppejä ja muovi&pahvisontaa. Puistossa oli kivan lokakuinen tunnelma. Täytyy muistaa ottaa ensi kerralla hiekkaleluja mukaan, ei tullut mieleen, että tammikuussa voisi leipasta parit hiekkakakut.

Haluaisin vielä huomauttaa laarin äärelle haulla "hautaristi koiralle" päätyneelle internetin käyttäjälle, että kannattaa miettiä, oliko koirasi varmasti kristitty. Useimmilla eläinten hautuumailla toivotaan, että muistomerkiksi valittaisiin jokin muu kuin uskonnollinen symboli.

15.12.2013

Mikä pelastaisi työelämän?

Kävin alkuviikosta jo jokin aikaa sitten sovitulla työkeikalla lähikunnassa. Mukaan luvattu työpari ehti vaihtua useampaan otteeseen, mille en etukäteen jaksanut uhrata kauheasti energiaa - kaikki vaihtoehdot kun ovat kuitenkin tuttuja vuosien takaa ja ammattilaisia.

Ajoin paikan päälle sovittuun aikaan, asiakas odotti jo valmiina. Työpari saapui viime tingassa, jätti auton parkkipaikalla käyntiin (oli kuulemma huono lataus akussa) ja tiuski minut ensimmäisenä tieltään sivuun. No ei ollut ensimmäinen kerta, on otettu yhteen aiemminkin. Sisätiloihin päästyämme aloitti pari minun kyseenalaistamiseni. Minun olisi pitänyt hänelle selvittää asiakkaan läsnäollessa motiivimme olla paikalla, tarkka suunnitelma seuraavan tunnin osalta sekä mielikuvani ja vaatimukseni hänelle. Kun en osannut vastata täsmällisesti alkoi vittuilu ja silmienpyöritys.

Ei siinä mitään, minä kyllä hanskaan ihan pätevästi vittuilun ja osaan aukoa päätä takaisin hyvinkin samalla mitalla, mutta en asiakkaan edessä. Osaan toki, mutta mielestäni se on epäammattimaista ja tökeröä.

Koska vittuilu minulle, ammattitaitoni ja olemukseni kyseenalaistaminen, nolaaminen ja nöyryyttäminen eivät riittäneet, piti työparin vielä äidinkielellään ruikuttaa asiakkaalle olevansa kovasti flunssassa ja saapuneensa vain hyvää hyvyyttään keikalle, koska se oli muka niin tärkeä. Ruikutus ja ujellus päättyi vasta kun tiedustelin, miksi hän ei ollut ilmoittanut olevansa niin kurja ja kipeä. Olisin pärjännnyt oikein hyvin itsekseni. Oli kuulemma soittanut. Hiljeni, kun sanoin, että soita kuule seuraavalla kerralla suoraan mulle.

Tilanne rauhoittui kun työpari katsoi olevansa valmis ja poistui kotiinsa jättäen minut asiakkaan kanssa kahden. Myönnän, ettei työnteosta meinannut tulla enää mitään. Kun viettää päivät kotona kahden lapsen kanssa, horjuu ainakin minun itsevarmuuteni - oikeastaan välittömästi. Kun oikein alleviivaten kollegan toimesta varmuutta ja ammattitaitoa heilutetaan ja kyseenalaistetaan vielä lisää, on ihan helvetin vaikea saada koottua itsensä.

Työt tuli hoidettua. Sain jälkeenpäin kehuja, mikä on alalla harvinaista. Ihan kiva.

Keikalta läksittyäni otin ja soitin tilaajalle. He olivat pahoillaan ja lupasivat puuttua tilanteeseen. Kuten sanottua, vastaavaa on ennenkin ollut saman kaverin kanssa, mutta aikaisemmin aina puhelimessa tai työmaalla, ei kentällä ihmisten edessä.

Saman tien tuli kurja olo. Ihan perusmukavasta kaverista valitin. Jos minä kuitenkin otin ja reagoin yli? Enhän minäkään aina ole aurinkoinen ja ihana. No en tasan, mutta osaan käyttäytyä ihmisten ilmoilla.

Alan olla koko ajan enenevässä määrin sitä mieltä, että hiljalleen tulisi ehdottomasti siirtyä kokonaan määräaikaisiin työsuhteisiin. Kolme tai viisi vuotta kerrallaan, tasaisin väliajoin saisi miettiä uusiksi niin työntekijä kuin työnantaja, että toimiiko vaiko eikö ja jos ei toimi niin mitä tehdään toisin - vaihdetaanko hommia/työntekijää/työnkuvaa/jokumuumikä. Samoin todella monella alalla saisi saman tien siirtyä ainakin osittaiseen tulospalkkaukseen. Viimeisimmällä työpätkällä tuli nimittäin katsottua vierestä, miten vakituisessa työsuhteessa voi ihan rauhassa aika kovalla hinnalla levittää persettä, juoruilla, ostostella työajalla ja vältellä työntekoa kaikin tavoin. Anteeksi ranskani, mutta pisti vituttamaan ja pistää edelleen isosti.

Väitän, että suurimman osan työelämän ongelmista saisi korjattua hyvillä ja hommansa tasolla olevilla johtajilla. Sellaiset ovat ainakin Suomessa harvassa. Minulla on ollut yksi hyvä, kyvykäs, miellyttävä ja äärettömän pätevä pomo. Hän oli minua muutaman vuoden vanhempi nainen (ja pomoili etänä).