Näytetään tekstit, joissa on tunniste epävarmuus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste epävarmuus. Näytä kaikki tekstit

24.9.2014

Herkkä

Minun lapseni on herkkä. Olen ajoittain miettinyt, olisiko herkkyydelle parempaa sanaa, korvaajaa, mutten löydä. Ujo ja arka ovat negatiivisesti latautuneita ilmaisuja, ne sisältävät jotain ei-toivottua. Minun lapseni olkoon siis herkkä, harkitsevainen, rauhallinen - kuten on isänsäkin (ja minä pienenä).

Ajoittain lapsen herkkyys ahdistaa minua suunnattomasti. Ja niin ahdistaa kai lastakin. Syöksyimme muutamia viikkoja takaperin uuteen muskariin, tällä erää seurakunnan järjestämään (onpahan taatusti suomeksi) ja ensimmäiseen tapaamiseen saapui ennakoitua suurempi joukko lapsia. Lapseni paineistui toisten riehumisesta (ja minä lapsen selvästä ahdistuksesta). Kotonakin piti vielä miettiä kaaosta. Toisaalta en ole luovuttanut, väki jaettiin kahtia ja lapsi rakastaa laulamista. Kyllä minä siinä muutamat Jesset ja Jlat siedän jos tenavalla on kivaa.

Huomaan usein, että lapsi kaipaa ilmiselvästi ikäistään seuraa. Hän juttelee niistä muutamista tutuista lapsista, joita tietää nimeltä. Lapset vain sattuvat olemaan erittäin äänekästä ja otteissaan rajua seuraa. Tapaamisissa siis joko nökötetään äidin sylissä tai tullaan satutetuksi toisten osalta (vaikka äitinsä kyllä saarnaa, ojentaa, muistuttaa, kertaa). Sattumuksia ja läheltä-piti-tilanteita sitten puretaan kotona päiväkausia ja ihmetellään "miksi X huutaa?". "Aijjai, X heittää lapiolla rumasti". "Tulee iso pipi kun X leikkii lähellä."

No siis vittu.

Itkettää ja suututtaa ja vituttaa. Pelottaakin. Sitäkö herkän lapsen elämä tulee aina olemaan? Toisten melutasoon ja riehumiseen sopeutumista? Kiusatuksi tulemista? Voiko uhrin leiman jo hakata otsaan?

Miten tukea lasta pitämään puoliaan? Puoliensa pitäminen, kynsiensä näyttäminen ja omilla jaloillaan seisominen kun tuntuvat olevan tärkeimpiä taitoja, joiden avulla selvitä. Minulle ei kukaan opettanut koskaan miten pitää puoliani, ihan itse olen sen oppinut (ja siinä sivussa ehkä liiankin aggressiiviseksi). Viimeksi viikko sitten sain aikuisten maailmassa selvittää, että minä en ole kynnysmatto, joka suostuu ilmaiseksi tekemään toisten töitä.

Kaipaisin lapselle kaltaistaan seuraa. Rauhallista ja keskittyvää, jonka kanssa voisi vähän riehaantuakin - lapselle ominaiseen varovaiseen tyyliin. Löytäminen tuntuu mahdottomalta. Surettaa.

Ystävä, joka on erityislastentarhanopettaja, katseli taannoin tyttären leikkiä ja mietti ääneen, että siinä leikkii jokaisen montessoripedagogin päiväuni. No sellaisia ei näillä leveyksillä ole; en malta odottaa sitä päivää kun joudun lapsen tunkaisemaan ääriään myöten täynnä olevaan meluisaan päiväkotiryhmään, jossa uupumusta ja sisäilmaoireitaan saikkuileva henkilökunta on saanut hommasta tarpeekseen. Sinne sitten sopeutumaan.

Omat työpäiväni eivät ole pitkiä. Silti lapsen unen levottomuus on suoraan verrannollinen oleskeluuni kodin ulkopuolella. Onneksi hän saa olla vielä kotona. Onneksi. Liekö onneksi vai epäonneksi, että huomaan lapsen reaktiot - joskus pelottaa että ylitulkitsen.

12.6.2014

Töitöipäipäi

On tullut vähän pyöritettyä kuvioita uusiksi. Syksyn työtilannetta silmälläpitäen on odoteltu rahoitusten varmistumisia ja hylkäyksiä, tiloja, tunteja ja ties mitä. Lopputulemana on, että töitä on ehkä - ja jos on, iltapäivästä iltaan.

Lapselle olen päivähoitopaikkaa varmistellut ja paikkaillut ja harkinnut ja pohtinut ja surrut ja innostunut ja hyväksynyt vajaan vuoden verran. Alkuviikosta kirjoitin jopa sopimuksen elokuuta ajatellen. Eilen peruin sen alkuillasta ja nyt odotan napsahtaako sanktiota ja kuinka paljon. Ahdistavaa.

Tilanne kun kaikessa yksinkertaisuudessaan on niinkin näppärä, että mielestäni lasta on turha viedä kodin ulkopuoliseen hoitoon, jos minä olen aamupäivät kotona. Iltapäivästä vaihto ja isä kehiin, kuten alkuperäisessä suunnitelmassa muutoinkin. Kuvio menee siis ainakin jouluun asti taas kerran kitkutteluksi ja varmaa on vain epävarmuus - kiitos kaiken maailman säästötalkoiden niin valtakunnallisesti kuin paikallisellakin tasolla. Minkäs teet.

 Toisaalta olen suruissani ja häpeissäni. Kävimme jo pariin otteeseen tutustumassa päiväkotiin ja oma oloni alkoi olla siedettävä hoitoa ajatellen. Hyvä henkilökunta, ihan kivat lapsilähtöiset tilat (no kai ne päiväkodissa aina ovatkin pienille mietityt), tytär tuntui omalla ujohkolla tavallaan tykkäävän - sitten tulee äiti ja pilaa kaiken pitämällä tenavan kotona. Paikka vielä sijaitsee kodin lähellä, pitääkö nyt muistaa aina kiertää kortteli, ettei vain satu näyttämään naamaansa liian lähellä.

 Toiselta kantilta koko homma kävi minua arvelluttamaan heti alkuunsa, kun olimme ensi kertaa tutustumassa paikkaan. Kättä piti vääntää melko pitkän kaavan kautta päivähoitoajoista, jotka omalta kantiltani olivat hyvin loogiset ja perustellut. Seuraavaksi kävi ilmi, että päiväkodin avoimella facebook-sivustolla julkaistaan lapsista kuvia (ellei sitä erikseen kirjallisesti kielletä) pr-tarkoituksessa. Viimeinen niitti oli fb-sivulla jaettu linkki paikallisen melko ksenofobisen blogistin kirjoitukseen kyseisestä firmasta. Jäin myös miettimään - onko minusta myymään vessapaperia lapseni päiväkodin nimissä? Ja onhan tässä myös taloudellinen puoli. Tuntuu hölmöltä maksaa täyttä maksua tyhjästä.

Mennään nyt näillä. Emme siis lomaile tänä kesänä juurikaan, talous pidetään säästöliekillä. Minä yritän sopeutua ajatukseen siitä, että yksinäinen hiekkalaatikkourani ei vielä katkea - reunalla istun vastakin. Mielummin kuitenkin hiekkakakkuja rakentelen tyttären kanssa yhdessä kuin pyörin yksin kotona töihinlähtöä odottaen lapsen ollessa toisten hoteissa.

Käyn repimään hiuksia päästäni. Viikonloppuna tyttärellä on syntymäpäivät. Puoliso on kutsunut sukua. Niin - huomenna menemme myös neuvolaan!

12.12.2013

Sosiaalistaminen

Nonniin, raskassoutuisella linjalla edelleen. Tosin parin vuoden takaiseen verrattuna olen suorastaan kepeä. Mielessä on jo jonkin aikaa pyörinyt pienen lapsen sosiaalistuminen, sosiaalistaminen - kehitys yksilöksi yhteiskunnassa ja kuitenkin kasvaminen osaksi yhteiskuntaa.

Mikäpä muu pohdinnan taustalta löytyisikään kuin syyllistyminen - osin syyllistäminen, mutta pääosin vanha tuttu syyllistyminen. Meillä ei edelleenkään ole kovin laajaa sosiaalista verkkoa, vaikka olemme puolison kanssa näiltä nurkilta kotoisin. Olen lähellä asuvista sukulaisistani väleissä ainoastaan äitini kanssa, enkä oikein ota selvää, mitkä kuviot ovat puolisolla vallalla oman perheensä kanssa. Tässä tulee aina piiriin myös ihanana perhejuhlana tunnettu joulu - voihan helvetti.

Lähiseudulla ystäviä on aika harvassa, ystäviä on toki, mutta sellaisia, joiden kanssa tavattaisiin lapset pääosassa on kuitenkin melko vähän ja näin talviaikaan kaikilla on vuorotellen joku räkävirus kiertämässä. En ole edelleenkään päässyt nauttimaan ainoastakaan kerhosta, avoimesta päiväkodista, lastentapahtumasta jne. Syyt ovat luonnollisesti moninaiset, mutta päälimmäisiksi nousevat oma laiskuus ja oma epävarmuus, mitäpä sitä kieltämään.

Olen miettinyt sitä, kuinka paljon alle parivuotiaan tulisi olla tekemisissä toisten lasten kanssa, saati toisten aikuisten. Alle vuotiaastahan tiedetään hyvin, että omat porukat riittävät mainiosti - radikaalimpien tulkintojen mukaan vain toinen vanhemmista on riittämiin. Alle parivuotiashan ei vielä osaa leikkiä toisten kanssa, leikki ilmeisesti leikitään porukassakin rinnakkain. Matkimisella on ihmislapsenkin kehityksessä valtava merkitys, hyvässä ja pahassa.

Teenkö minä nyt äitinä ja vanhempana väärin, kun lapseni on useimmiten yksin. Siis ainahan, joka ikinen sekunti, hänen vierellään on isänsä tai minä, mutta riittääkö lapselle se, että hän tapaa toisia lapsia keskimäärin muutaman kerran kuukaudessa. Oppiiko hän, ettei hiekkaa saa heittää toisen silmiin? Oppiiko hän, ettei toista saa lyödä? Oppiiko hän, että kaikki saavat leikkiä? Oppiiko hän jakamaan? Oppiiko olemaan?

Koiria ohjeistetaan sosiaalistamaan, tapaamaan toisia ja totuttamaan siihen, että muitakin hurttia ja kaikenlaista väkeä on olemassa. Alan hiljalleen kuitenkin hahmottaa sen, että lapsi ei ole koira. Ne mokomat ajattelevat eri tavoin. Vuotiaan lapsen ajatusprosessit kulkevat ihan eri sfääreissä kuin seitsemän vuotta sohvaani kuluttaneen koiran. No tietenkin, ne ovat eri lajia. Myönnän silti ajoittain hämmentyneeni.

Jos koiraa ei sosiaalista, siitä tulee epäsosiaalinen remmirähjä. Tuleeko ei-sosiaalistetusta lapsesta, joka viettää kaiken aikansa vanhempiensa kanssa myös remmirähjä? Tuleeko lasta sosiaalistaa johdonmukaisesti vai oppiiko se ihmisten väliset kuviot itsestään? Luonnostaan? Sisäsyntyisesti?

Lahjakkuuksiahan on erilaisia - yksi on huomattavan matemaattinen, toinen hanskaa kielet, joku on kuin kala vedessä ihmisjoukoissa. Voiko lapsesta, joka on ollut pienenä yksin - siis lapsena yksin - tulla sosiaalinen?

Minä olen ainut lapsi, mutta koen olevani noin normioloissa ihan kykenevä asiallisiin ihmissuhteisiin. Tämä mikäli ei ole pahempaa masennusputkea päällä. Nautin ihmisten seurasta, mieluiten tietysti hyvien tyyppien, mutta välillä pöljemmätkin kohtaamiset ajavat asiansa. Ilman ihmissuhteita ja kohtaamisia minä kärsin.

Olen ainut lapsi, mutta minut on tyrkätty päivähoitoon puolivuotiaana. Onko sillä vaikutus? Olin muuten lapsena kaikkea muuta kuin sosiaalinen. Olen ainut lapsi, mutta osaan aivan tajuttoman hyvin jakaa.

Työkeikalla tällä viikolla puhuin asiakkaan kanssa äitiä. Totesimme kumpikin olevamme äitejä, tarkensimme lasten iät ja sukupuolet. Jossain vaiheessa kohtaamista asiakas kertoi lähtevänsä työmatkalle ja pyytäneensä oman äitinsä lapsia hoitamaan, vähän pidemmän matkan päästä. Hän tarkensi myös, että on tärkeää, että lapset oppivat, että on muitakin turvallisia aikuisia kuin äiti ja isä.

No minähän takerruin. Oppiiko lapsi, jota pääosin omat vanhemmat ovat hoitaneet, että maailmassa on muitakin turvallisia aikuisia? Jos lastani ei koskaan hoida muut kuin minä tai isänsä, jääkö häneltä tämä oppimatta? Voiko lapselta jäädä tämä oppimatta? Voinko minä estää lasta oppimasta, että suurin osa aikuisista on ihan hyviä ihmisiä?

Onko lapsi koira? Ja miksi minulla on kysymysripuli?

Mun pitää ehkä hinautua kirjastoon. Saako kehityspsykologiaa suomeksi jostain e-kirjakaupasta?

8.12.2013

Aikuisen vaiheet

Kuten jo jokin aika sitten totesin, olen hiljalleen havahtunut siihen, että lähes jokainen vuonna 2012 lapsen saanut on jo ponnistanut lähtökuopista toiselle (tai n:nnelle) kierrokselle. Mikäpä siinä, lapsihan on aina iloinen asia. Samalla on tullut havahduttua siihen, että minun on jälleen haettava tässä vertaisjoukossa oma paikkani. Uusi lapsi tuo uuden elämänvaiheen - meille ei uutta lasta ole tulossa, vaikka välillä haaveissa sellaisen perään huokailenkin. Toisaalta, meillä ei varsinaisesti esimerkiksi ikä ota vielä pahemmin vastaan, kai se jättää pelivaraa - mene ja tiedä.

Iloisten uutisten keskellä olen hiljalleen tullut siihen tulokseen, että minulle on jäänyt tässäkin suhteessa kummallinen olo. Kun on vihdoin selvinnyt vauvavuodesta, joka kaikessa hämmentävyydessään ja uutuudessaan (puhumattakaan muista vivahteista) oli ilman muuta raskas, käynyt nuuhkimassa aikuisten maailmaa työelämässä ja palannut takaisin kotiin - lillumaan omituiseen tilaan loman, työnhaun, arjessa selviytymisen ja elämän (lopullisen) järjestämisen välille, on uusintakierrokselle lähteneiden keskellä aika yksinäinen olo. Pitäisi tehdä päätöksiä töiden, koulutusten ja muiden - elämään aika voimakkaastikin vaikuttavien elementtien suhteen, mutta kuten sanottua - lillun, kunnes lapsi on mielestäni päivähoidon aloittamisen minimi-iässä. Aikaa on siis ensi syksyyn.

 Minun on jostain syystä varsin haastavaa perustella itselleni, sallia itselleni lilluminen. Ei kerry eläke, ei kerry juurikaan työkokemus, taloudellisesti on toki tiukahkoa, mutta toistaiseksi tullaan toimeen. Saako kotonaolosta sitten nauttia? En kysy, voiko kotonaolosta nauttia, vaan nimenomaan - saako.

Kieltämättä olen saanut itseni kiinni miettimästä, että olisihan tämä oleskelu paljon järkevämpää jos olisin raskaana. Seuraavaan hengenvetoon olen tuntenut kuristavan otteen kaulan ympärillä - ei saatana jos täällä kotona pitäisi olla oikeasti vielä vuosi tolkulla. Ote helpottaa, kun saa ajatella, että päivähoitohakemus on jätetty, siinä on päivämäärä, jonka mukaan voidaan todennäköisesti toimia, ja jos ei voida, niin sitten laaditaan (siis minä laadin) varasuunnitelma tai kiertotie. Hengitystäni huomattavasti avaa se, että edessä häämöttää päivämäärä. En tosin ole vielä ehtinyt käsitellä päivähoidon minussa herättämiä ristiriitoja ja angsteja. Puhumattakaan omista kuvioistani.

Taloon rantautui reilu viikko sitten ikävä flunssa, jonka ansiosta emme ole käyneet kauppaa lukuunottamatta missään. No eihän me muutenkaan käydä, mutta juuri mahdollisuuden rajoittaminen on minulle kaikkein ahdistavinta. Viikossa olen tavannut tasan kaksi aikuista - puolison ja paikallisen kulttuuripersoonan, kun kävin työkeikalla. Kulttuuripersoona virkisti. Puoliso ei.

Joka tapauksessa, huomasin kaipaavani "vertaistukea" (olen surullinen sanaparan kokemasta inflaatiosta) uuteen, omaan elämänvaiheeseeni. Välitilaan, jonka aikana ja jälkeen olisi tehtävä päätöksiä, aloitettava järkevä työnhaku, jonkinlainen muutosprosessi johonkin pysyvään. Tavoitteena siis päästä pois välitilasta, pysyvään tilaan, joka ei olisi liian kuormittava, taloudellisesti vakaa ja mielellään mahdollisimman onnellinen. Hylkäämättä niitä onnellisia, joiden vatsoissa kasvaa uusia, hauskoja vauvoja. 

Ist da jemand?

4.11.2013

Onkssiinävikaa?

Minua on viime aikoina enenevässä määrin ahdistanut - tittitidiididii - tuleva neuvolakäynti. Aiheestahan olen jo kyllästymiseen asti avautunut riittämiin, mutta ahdistaa taas. Edellisestä vierailusta alkaakin olla jo ruhtinaalliset puoli vuotta (mikä ei ilmeisesti ole tarpeeksi), kieltäydyin nimittäin 15 kk tarjotusta ajasta. 1,5-vuotisarviointi häämöttää edessä ja minä en pidä siitä. (Tiedän edelleen, että neuvolassa ei ole pakko käydä, mutta tiedän myös mitä seuraa käymättäjättämisestä).

No, mikä tässä nyt taas ahdistaa? Lapsi kun syö ja kasvaa hyvin, on iloinen, nukkuukin aina välillä, oppii koko ajan uutta ja on pääosin hauska tapaus.

Se ei kävele.

Tai kävelee se, mutta tukea vasten tai yhdestä kädestä kiinni pidellen. Taaperokärryilyyn se jo ehti kyllästyä kun kärryllä ei oikein pääse aina haluamaansa määränpäähän. Muutamia askeleita on otettu niin ulkona kuin sisällä, mutta siihen se jää.

Eli käveleekö se vai ei?

Ilmeisesti yleisenä rajana kävelyn oppimiselle pidetään 18 kuukauden ikää. Ja vaikkei sitä virallisesti ääneen sanota, niin aikaisin aloittanut on ilman muuta paras. Somesta sentään löytyi orastavaa vertaistukea tämänkin aiheen parista. Kävi jopa naurattamaan. No ei naurattanut riittävän kauan.

Mikä on kävelyn raja? Onko tukea vasten kävely kävelyä? Onko muutama varovainen tassutus kävelyä? Minkä helvetin takia lapsen liikkumisesta on tehdävä niin jumalaton mörkö, että minä en juuri muuta ehdikään ajatella näiden arviointikäyntien välillä? Seinien kohotessa ympärillä ja ulko-oven kynnyksen kasvaessa korkeutta onkin hyvä lähteä toistelemaan itselleen jo kääntymis- ja ryömimisajoilta tuttua mantraa: siinäonjotainvikaa, siinäonjotainvikaa. Mistä ei tunnetusti järin hyvää seuraa.

Minua ahdistaa se, että lapsestani on löydetty vikaa siitä lähtien kun se oli 12 viikon ikäinen sikiö. Tuolloin niskaturvotusta oli muistaakseni 0,6 mm ylitse raja-arvon. Tämän johdosta minua oli uhkailtava lapsen todennäköisillä sydänvioilla raskauden puolivälin tienoilla. Ja päälle ne ryömimiset ja konttaukset, jotka kyllä opittiin. En hetkeäkään epäile, etteikö lapsi oppisi kävelemään.

Mikä tässä sitten on pielessä? Mielestäni tärkeintä on antaa lapsen touhuta ja kehittyä omaan tahtiinsa. Juuri siksi lapsi saa syödäkseen tissimaitoa halutessaan. Siksi lapsi saa lueskella halutessaan ja olla sylissä halutessaan. Lapsi saa myös hurjastella, riehua ja hölmöillä - tosin minun lapseni on mielummin rauhassa. Toki nauttien riehumisesta ja hurjastelusta, mutta hillitysti - tässä päästään käsittääkseni kiinni temperamenttiin. Minua ahdistaa se, että ulkopuolelta annetaan melko tiukka raja, jonka mukaan pitäisi olla ja toimia ja ymmärtää toteuttaa vaatimukset. Tai muuten - niin, mitä?

Suoraan sanottuna minua vituttaa se, että minua tyhmemmät ihmiset näkevät kerran puolessa vuodessa lapseni, vetävät hänestä, perheestämme ja minusta äitinä kymmenen minuutin perusteella johtopäätöksiä, joiden perusteella oletetaan meidän toimivan tietyllä tavoin (väärin) ja sitten lässytetään neuvoa tulemaan niin, että minä oksennan kaksi viikkoa (mm. tänne) itsestäänselvää sontaa.

Minun kun on kaikkein vaikeinta suhtautua siihen, että minua pidetään tyhmänä. Minua pidetään tyhmänä jokseenkin usein, sillä olen kyllä ylipainoinen - asia, josta pitäisikin palata vouhottaen, mutta en suhtautumiseen opi suhtautumaan. Tuoreimmassa EMMA -lehdessä oli aiheesta mainio artikkeli. Joka tapauksessa, en kertakaikkiaan kykene sietämään lässytystä tyhjänpäiväisyyksistä ja itsestäänselvyyksistä: "Oletteko koittaneet houkutella lasta kävelemään..". Komisario Palmu ja järjenkäytön mysteeri.

Vai onko pohjalla edelleen vain se, että en kestä sitä, että joku sanoisi, ettei minun lapseni olekaan paras. Tietenkin on. Kestätkö muka Sinä?

Työn alla on myös puolustuspuhe ja oodi taaperoimetykselle. Hohhoijaa, se tulee onneksi jo selkärangasta. Törmäsin nimittäin syksyn mittaan jälleen puolison isoäitiin, jolla oli asiasta mielipide.

26.9.2013

Elämä, työ

Työkakkua on jäljellä kolmisen viikkoa. Sitä seuraa pari viikkoa lomailua koko perheen voimin. Marraskuussa mies töihin ja me luuhamme tyttären kanssa kaksin kotona.

Olen aika kypsä jäämään kotiin. Tietysti tässä on tullut tehtyä ajoittain aika pitkääkin päivää ja viikkoa kesäkuusta lähtien. Lienee normaalia kaivata lomaa. Tosin lomailu marraskuussa ei houkuta, eikä se, ettei se loma välttämättä ihan heti päätykään. Taloutta helpottaa toki se, että voin tehdä keikkaa friikkuna. Jokin verkko, tai ennemminkin katiska, on täsmäaseteltu odottelemaan saalista työrintamalta, mutta en viitsi kasata turhia odotuksia niille. Tärppää jos tärppää, tuskin tärppää.

Haluaisin, että lapsi voisi olla kotona jomman kumman vanhempansa huomassa ainakin kahden vanhaksi. Siihen on vielä aikaa. Sitä en osaa sanoa, miten mun pää kestää koko kevään kotona. Tuskin kestääkään. Kun on saanut maistaa aikuisten maailmaa tuntuvat neljä seinää suoraan sanottuna aika pahalta. Ei työelämäkään varsinaisesti mitään herkkua ole, voin hiljalleen ihan rehellisesti sanoa, että kaikki työyhteisöt, joissa olen osallisena ollut, ovat olleet jotenkin sairaita.

Tässä yhteisössä olen edellisen työpätkän tehnyt muistaakseni 2008. Pätkiä on sitä ennen kertynyt jo useampia, voin väittää tuntevani jokaisen työntekijän taustoineen aika hyvin. Yhteisö on sairas, sen sairastuttaa onneton johto, kukaan ei voi hyvin, riippuvuudet ja suoranainen kyvyttömyys työhön kukoistavat. Vituttaa tehdä kaikkein eniten töitä kaikkein kehnoimmalla palkalla (ikälisät ja vastuualueet, joopajoo), että saisi sen seuraavan pätkän. Vakituisessa työsuhteessa olevat työntekijät kävivät eilen firman kustantamana hienohkolla lounaalla. Minä pysyttelin konttuurissa toimitusjohtajan kehoituksesta "päivystämässä", kun "ei nämä asiat sinua kyllä koske". Oikeastaan naurattaa, vaikka aavistuksen kyllä pisti. Miten johtotehtävissä voidaan pitää henkilöä, jolla ei ole alkeellisintakaan käsitystä johtamisesta? No hyvin voi.

Päivisin on välillä ikävä lasta. Ärsyttää, kun iltaisin ei lapsen kanssa ehdi viettää aikaa niin paljon kuin haluaisi. Tätäkö tämä nyt on? Miten ihmeessä tähän kuvioon ujuttaisi vielä päivähoidot ja hakemiset ja viemiset ja ruoanlaitot ja kodinhoidot ja ne perkeleen hurtat? Varmaan ihan hyvin, pärjäähän suurin osa suomalaisista perheistä arjessaan kuitenkin kelvollisesti.

Kotiinpaluu ahdistaa. Lapsi alkaa olla siinä iässä, että toisten lasten seura sitä kiinnostaa. Puistoilustakin se pitää, tosin lähialueilla taaperokelpoinen puisto on vain päiväkodin pihamaalla - eli käytettävissä iltaisin ja silloinkin se pitää jakaa räkivien varhaisteinipenskojen kanssa. Avoin päiväkotikin toimii, mutta sen yli vedin jo henkselit todetessani muutaman bloggaajan viihtyvän lastensa kera niillä apajilla. Pyrin välttämään seuraa, joka alleviivaa perussuomalaisuuttaan.

Täytynee virittää parit seuranhakukatiskat vesille äiti-lapsiseuran toivossa. Harkitsen vakavasti jopa vapaaehtoistyötä, johon saisin ujutettua lapsen mukaan. Lapsi saisi lapsikontakteja, minä voisin opettaa jonkun kotiäidin lukemaan.

Tasapainoilua. Aina.



27.7.2013

Roinio

Vanha koulutoveri naapurikylästä saa loppuvuodesta vauvan - taitaa saada moni muukin samoilta nurkilta. Vikkelänä myin hänelle meille jo ihan liian heppoisan useaan otteeseen mainitun caboo-liinan. Hyvä jos pääsee käyttöön. Pieniä pitää aina kantaa ja kantoväline on siinä hommassa aika ihana.

Samainen ystävä on tulossa ensi viikolla hankintaansa hakemaan ja kysyi mahtaisiko meillä olla muuta myytävää ihan pienelle.

Pysähdyin. Mietin. Ja sieltä se hulluus iski. Eihän mitään voi myydä, koska ne ovat tyttären. Sehän saattaa vielä joskus tarvita koon 50 söpöjä pöksyjä ja sitä bodya, jossa se oli ihan tosipieni.

Pysähdyin jälleen. Järkiinnyin aavistuksen. Tyttären nukahdettua yöunilleen (voisko se -vittu- nukkua ne joskus vaikka vain viidessä pätkässä tms.) hiivin jemmalaatikoille ja siellähän ne olivat kaikki. Jemmalaatikoita tosin oli olettamani kahden lootan sijaan kolme plus kaksi muovikassillista talvirompetta.

Itku silmässä kävin sitten läpi ne kaikkein pienimmät läjittäen kolmeen läjään - lähtevät, säästettävät ja ehkä-pino. Melkein harmitti, että kaikki vaatteet oli huolellisesti pesty, ne eivät tuoksuneetkaan siltä pikkuvauvalta, joka vain oli ja öllötti ja joi maitoa ja kipisi.

Lähteväpino on korkea, hyväntekeväisyyspino minulla on jo toisaalla. Ehkä-pino on aavistuksen matalampi, voisi olla oikeasti järkevää luopua niistä koon 56 unihaalareista, mutta ne ovat oksettavan söpöjä. Säästettäviä on kaksi laatikollista. En ole varma mikä minuun on mennyt.

Kaiken keskellä sain itseni kiinni pohtimasta, voinko antaa/myydä eteenpäin lapsen ensimmäisen talvihaalarin? Tai sen loistavan fleece-haalarin, jota se käytti ainakin yhdeksän kuukautta (oli muuten hyvä haalari!)?

Minulla on keskiviikkoon asti aikaa järkiintyä. Joo, on meillä iso talo, muttei ehkä kuitenkaan niin iso, että voin varastoida kaiken, ihan vain nostalgianuuhkimistarkoituksessa.

On tietysti se toinenkin tarkoitus ja syy säilöä, mutta sille en anna vielä periksi. Se vasta olisi hullua.

10.6.2013

Vastustaa

Tekee mieli vähän ruikuttaa.

Tänään on neuvola. No sehän tunnetusti mielialaani kohentaa, multa kun ei vaan onnistu nämä "kyllä neuvolassa on niin kiva käydä kuulemassa kehuja omalta tädiltä ja saa tietää onko lapsi kasvanut ja hyviä vinkkejä matkaan jne.". Aina jaksan näitä innostusrimpsuja ihmetellä niihin törmätessä. Että vikalistaa ja rokotuksia hakemaan iltapäivästä. Päiväuniaikaan, saatana.

Tuskalla ja hiellä ja kettuilulla ja ties millä maustetun Kierukka Kunnalliselta -projektin tuloksella piti myös olla jokin katsastus, mutta ajattelin pyytää uutta aikaa koska tulvin. Aina kun yritän näitä useampi kärpänen yhdellä läpsyllä -yhdistelmiä lopputuloksena on hankaluutta.

Äiti leikataan huomenna. Toipumisprosessin odotetaan olevan erittäin pitkän ja kivuliaan. Käteväähän olisi ollut jos olisin tässä pyörinyt kotosalla lapsen kanssa edelleen, mutta kun sairaalasta vapautetaan, pitäisi mun tehdä kahdeksantuntista päivää työmaalla. Siinä ei paljon kaupassakäynnit, ruokinnat ja virkistykset onnistu. Toki myös stressaa ja ahdistaaa ja huolettaa ihan itse leikkauksen sujuminen, riskitöntähän ei koskaan ole. Ehkä yksinkertaisimmillaan ilmaistuna pelottaa.

Pitääkö tässä laittaa kuitenkin jossain vaiheessa toinen lapsi tulemaan, ettei tyttären tarvitse yksin vanhempiaan huoltaa? 

Tyttäreni sai suunnilleen viikko sitten uuden serkun. Kovia ovat lapsia tekemään. Vetäisin mukillisen kahvia väärään kurkkuun kun kuulin lapsiparan nimen. Puoliso otti vähän nokkiinsa kun oli pakko vääntää aiheesta aivan mahtavaa läppää.

Lapseni täyttää lauantaina vuoden. Pitääkö facebookiin sommitella aiheesta jokin rimpsu: "Vuosi sitten leikkaussalihenkilökunta oli vittumaista, eikä kukaan sinua tuonut äidille heräämöön, mutta olet ihanin, kaunein, rakkain ja tärkein aarteeni, pieni tyttäreni." Jatkan harjoituksia, jokin tuossa vielä tökkii.

En tiedä mitä tarjota syntymäpäivillä. Yksikään sukulaiseni ei saavu paikalle (en tosin ole tekemisissä kuin äitini kanssa ja sattuneesta syystä hän ei pääse saapumaan). Koitin kutsua ystäviä, etten olisi heti puolustuskannalla karvat pystyssä puolison sukulaisten edessä (eipä ole niitäkään näkynyt edellisen kerran jälkeen, mistä syytetään minun yhteistyökyvyttömyyttäni).

Joka tapauksessa, toivon, että kalaasien aikaan ei sada ja lämpötila on kohtuullinen, jotta voimme oleskella ulkosalla. En ole päässyt vielä ajatuksen tasolla sujuiksi sisäkekkereistä.

3.6.2013

Punkki

Irrotin sitten päiväunien päätteeksi lapsestani punkin.

En ole 50 km:n säteeltä löytänyt vielä lääkäriä, joka kirjoittaisi antibiootit. TK harjoittaa "hoidetaan kun on paskat housussa" -politiikkaa, eli sinne saa kuulemma soittaa jos lapsi oksentaa tai on veltto. Yksityisille ei tänään ole aikoja.

Nyt muuten kiristää.

26.4.2013

Motivaatio

Tilaamassani potilaskertomuksessa (sain vihdoin sitä kautta tietää esimerkiksi minut leikanneen lääkärin nimen) mainitaan, että minulla ei ole ollut motivaatiota synnyttää alateitse.

Ai ei vai?

Olisin halunnut keskustella asiasta, kysyä asiasta, saada asiasta muutakin tietoa kuin mitä netin palstoilla ja vauva-aiheisilla propagandasivuilla on kertoa. Kukaan ei ehtinyt/viitsinyt/halunnut kanssani keskustella.

"Ei tätä kuule synnyttämään ruveta, laitetaan leikkauslistalle." 

Kiitos vaan vitusti.

Tuskin minä olisin uskaltanut ryhtyä synnyttämään. Ajatus lapsen kaivamisesta ulos minun maatessa selälläni jalat telineissä on vastenmielinen, huomattavasti vastenmielisempi kuin leikkaus. Silti on edelleen epäonnistunut olo. Kaikenkaikkiaan. En osannut olla raskaana, en yhtään. Enkä osannut synnyttää. En osaa olla kiva ja kiitollinen siitä, että ollaan hengissä ja jokseenkin hyvinvoivia.

"Etkö sä oo ees vaippaa vielä vaihtanu? Ala kuule ottaa vastuuta lapsestasi."

Jostain syystä aina mielialan lerpahtaessa alkavat lapsen syntymään liittyvät asiat pyöriä mielessä. Kuristaa ja itkettää. Tekee mieli kadota. Hävettää. 

Kotona on riitaa ja niskassa roikkuvat seinät. Tuntuu, että pysyn järjissäni sillä, että paiskon aamupäiväunien aikaan kahvakuulaa tunnin ja iltapäivällä retuutan vaunuja ja koiraa satamaan ja takaisin. Koko elämä on lapsen nukutusta, ruokkimista, keittiön kuurausta, kännykän räpläystä, epävarmuutta.

Haluaisin olla läsnä ja aito, mutten tiedä miten. En oikein tiedä miten pitäisi olla, että kelpaisin. Ettei minulle tarvitsisi valehdella.

Iltapäivällä pitäisi mennä kyläilemään lapsiperheessä. Olenko jo maininnut, että olen järkyttävän huono sanomaan ei.

Olisi joku voinut edes yrittää motivoida. Olisi jäänyt edes hatara mielikuva itsemääräämisoikeudesta.

Ystävä on raskaana. Kaikki kehottavat nauttimaan raskaudesta. Minulla on yksinäinen ja surullinen olo - ja hirveän kateellinen.

11.4.2013

No se välikausi

Välikausineitsyenä koen valmistautuneeni orastavaan kauteen osin erinomaisesti - toisaalta olen muutamien yksityiskohtien suhteen erittäin hämilläni.

Perusasiat ensin:

Toimin yleensä kriisien keskellä erinomaisesti. Mitä kipeämpää paskaa niskassa - sitä rationaalisemmin ja tehokkaammin suoriudun. (Kyllä, olen jo vuosia seuraillut YK:n vapautuvia duuneja - saattaisin pärjätä, mutku tota lasta ei oikein voi hinata mukaan - duunipaikat on muuten koodattu: family / no family. Niissä family-paikoissa pitää hanskata ranskaa tai arabiaa.)

Käyn toisellakin sivuraiteella:

Teini-ikäisenä faijan oleskellessa katkolla muiden katkottavien kanssa järjesti katkoa ylläpitävä taho perhepäivän. Siellä sai ihmetellä muita juoppojen läheisiä oikein silmästä silmään ja pääsi tapaamaan faijaa (selvinpäin)  koulutetun päihdetyöntekijän läsnäollessa/johdolla.
Tämä Koulutettu Päihdetyöntekijä kertoi ensiksi yhteisellä luennolla (aiheesta millaista on elää alkoholistin kanssa, voi VITTU!), että hän on sokeririippuvainen ja vuoden sisällä parantunut sokeririippuvuudesta ja laihtunut yli kymmenen kiloa ja perhekin häntä nyt rakastaa. Olin joo 15-vuotias ja kelasin, että ole ämmä hiljaa. 15 vuotta myöhemmin olen edelleen samaa mieltä - tosin nyt sanoisin sen ääneen ja pyytäisin selvittämään, miten Koulutettu Päihdetyöntekijä kehtaa verrata alkoholismia kaikkine sosiaalisine haittoineen sokeririippuvuuteen, jonka ainut haitta on perseen leviäminen (ja hampaiden reikiintyminen & diabetes).
 Noh, henkilökohtaisessa tapaamisessa Koulutettu Päihdetyöntekijä katsoi parhaaksi kouluttaa minua ja piirsi oikein paperille, että millaisia alkoholistien lapsista tulee:

  1.  Pelle
  2.  Alisuoriutuja
  3.  Pärjääjä
  4.  Ylisuoriutuja 

Että siitä sitten valkkaamaan! Silvuplee! En tiijä saako valita useampia.

Mutta sellainen muisto päideriippuvaisen perheen tukemisesta 90-luvun lopulta.


Eteisessä roikottelen jo kuukausia sitten vuodenajoista tietoisena hankittua kuorihaalaria, jonka sisuksiin on kiinnitetty fleecehaalari. Tämä on ilmeisesti se välikausipaketti. Kuoriosa ei pidä vettä niin tehokkaasti kuin jotkut toverinsa, mutta arvelin, että tuo ei vielä tänä keväänä (mikä kevät?) vesilammikoissa ui. Syksy on eri asia, mutta pahoin pelkään, että koon 68 pläjäys ei tuolloin enää mahdu.

Haalariasiat on siis kunnossa (myös kantohaalari, mikä on mahtava, koska normihaalarien lahkeet on aina ihan pirun lyhyet). Pipoja on jos jonkinlaisia itse värkättynä ja ostettuna; on trikoota, merinovillaista aviatrixii, kypäräsorttia jne .

Kysynkin siis:


  1. Millaiset välikausikäsineet tuollainen pieni tarvitsee? Kai se haluaa jo hiljalleen alkaa käpälöidä asioita pihalla. Ja hiekkalaatikkokin saattaa ilmaantua pihaan Katumuksen avustamana. 
  2. Millaiset jalkineet tuollainen pieni tarvitsee? Kävellähän se ei osaa, villasukkia piisaa, kantamiseen on lämmikettä. Mutta jos se saa päähänsä möyriä maastossa? Pitäiskö hommata optimistikumpparit vai tunkea ne kauheat äitiyspakkaustöppöset kinttuihin ympäri vuoden? 
  3. Miten pieni suojellaan auringolta ja kuinka ryppyotsaisesti aurinkoon tulee suhtautua? Ulkoillessa käytössä on ne karseet Julbot. Hankinko läjän uv-suojattuja vaatteita/hamppuvaatteita/hamppukantoliinoja vai annanko olla ihan letkeesti vaan. 
Lapsi on muuten maitoallerginen. En halua soittaa aiheesta neuvolaan. 


Nyt mää imuroin ja teen vähän töitä kun toimintakyky tuntuu olevan olemassa - olisi edes puoli tuntia.

Kuoppa

Piti kertoa ihan oikean työpäivän ja äitiyden niputtumisesta aiheutuneista tunnelmista. No ei oikein irtoa. Piti kertomani myös käytöstavoista meillä vierailleen äiti + 2 lasta -yhdistelmän johdosta. No ei irtoa sitäkään.

Että terveisiä parisuhteen aallonpohjasta. Ilmi tuli asioita, joiden johdosta olen aika palasina. Realisti, mutta revitty. Loukattu, pahoillani, surullinen, vihainen, epätoivoinen, väsynyt. Pettynyt. Pohjattoman pettynyt.

Töitä puskee sisään ovista ja ikkunoista. Itkua pidätellen sovin keikkoja, laadin aikatauluja. Vältän miettimästä kesää ja sen suhteen valmiiksi pureskeltuja ratkaisuja. Katsotaan nyt. Onneksi on työminä, joka on aika kestävä.

Ei liene tarpeen tehdä suurempia uudelleenjärjestelyjä. Perustukset on kuitenkin valettu - nikkaroidaan siihen päälle nyt sitten jotain. Kiirettä nyt ainakaan ei ole.


Sellainen annos sosiaalipornoa tällä erää. Haluaisin väittää aavistaneeni, mutten voi. Ja tästä ei sen enempää.

8.3.2013

Etiketti & liirumlaarum

Eilen oli jännittävä päivä niin minulle kuin vauvalle. Vierailimme (omasta aloitteestani) vain ulkonäöltä tutun Äidin ja tämän kahden lapsen kotona. Visiitin taustalla oli intoni kantaa lasta selässä, mikä vaatii hieman tekniikan hiomista - arvelin Äidin osaavan neuvoa. Kodissa oli ihana kaaos, pikkuneiti oli kuulemma odottanut koko päivän ja vauvamme istua nököttivät keittiön lattialla napostellen kumpikin saman mittanauhan eri päitä välillä vaihtaen.

Minulla oli hirveän kivaa, vaikka piiskasinkin itseäni kotiin saavuttuamme muutamista suusta lennähtäneistä sammakoista ja mahdollisista lapsiperhe-etikettivirheistä, saati pahasta paniikinomaisesta tavastani tunkea uusille tuttavuuksille verbaalinen cv naamalle heti ensitapaamisella. Uutuustuttavuus toivoi, että tapaisimme pian uudelleen, hän on myös paluumuuttaja, jolle kerhoajat eivät sovi ja sosiaalista elämää ei juuri ole.

Siirrymme ikuisuuskysymykseen: Milloin voi ekojen treffien jälkeen ottaa yhteyttä ja ehdottaa uutta tapaamista? Mä en oo koskaan hanskannut tätä. Olen kyllä käynyt aiheesta tuntikausia kestäviä puhelinneuvotteluja ystävien kanssa - viimeksi vuonna 2008 tavattuani puolison. Ei ihan sama asia, mutta tunnistin tunteen.

_______________________________________________

Liirumlaarumit:

En puutu viikon AIHEESEEN tarkemmin (en perkele edes linkkaa), mutta olen samoilla linjoilla Yksiksen kanssa. Minua kuitenkin tällä viikolla aika paljonkin hämmensi se, että mun vauvalla ei ollut sairaalassa ranneketta. Tarkistin asian vielä puolisolta ja äidiltäni, koska olin aika pirun tokkurassa, mutta lapsella ei ollut ranneketta. Sen pikku kopassa luki kyllä kenen vauva se on.

Pikainen gallup ympäri Suomen on osoittanut, että kyllä se ranneke käytäntö on. En hetkeäkään usko, että lapseni olisi vaihtunut ja se on perätilapallopäänsä kanssa ollut aina hyvin helposti tunnistettavissa, varsinkin vastasyntyneenä ollessaan ihan oikeasti aivan eri näköinen kuin muut vauvat. Pointtina tässä hämmennyksessäni on se, että miten sairaalalla on varaa joustaa maailmanlaajuisesta käytännöstä, jolle on hei ihan oikeasti syy. En tosin ole ihan varma onko sairaalassa nykyisin käytössä rannekkeettomuus, pari vuotta takaperin on samassa laitoksessa vauvat kyllä merkattu.


Mieliala on heitellyt valtavasti. Välillä leikin nauttivani kelan kustantamaa terapiaa ja selaan mollista pk-seudun työpaikkoja ja naureskelen kotihoidontuen maksulapuille. Välillä olo on normaali, välillä olen täysin toimintakyvytön. Väitän, että jos täyttäisin muutaman masennuskyselyristikon saisin tulokseksi vähintäänkin lievän - todennäköisesti keskivaikean masennuksen. En ole kymmeneen vuoteen niitä ristikoita täyttänyt (ei niillä parane) ja vuodentakaiseen vaikeaan verrattuna lievä ei tunnu oikeastaan missään. Paitsi parina päivänä viikossa.


Vauva parka on ähnännyt hampaitaan (tai hammastaan) pitkän ja kipeän kaavan kautta. Enää ei nukahdeta söpösti ja rauhaisasti viimeistään ysiltä - meillä huudetaan puolisentoista tuntia kunnes mä nukahdan. Kainaloon sivuvaunustaan vapautettu vauva nukahtaa kun nukahtaa. Kainalosta minuun on yhtä paljon matkaa kuin siitä sivuvaunusta. Yöllä heräillään kunnon metakalla ja hinkkejä on kiskottu typötyhjiksi hartaudella. Tästäkään huolimatta ei meikäläisellä riitä unta enää seitsemän jälkeen, tänään kuuden jälkeen. Syynä toverimme valo. Kaksinkerroin ikkunaan sälekaihtimien lisäksi ripustetut paksut samettiverhot (joita vähän vihaan, mutta ne pitää myös tuulta) ei auta.

Mä saan maanantaina kierukan. Jänskättää. Ajattelin vetää sen alle gramman panadolia ja melkein yhtä ison lastin buranaa. Ja ajella säärikarvat, kevään kunniaksi.
Onneksi kipukin on suhteellista. Jos oikein kovin sattuu - ajattelin muistella sitä katetria.

22.2.2013

Tauko

Haluaisin pitää elämässäni hetken taukoa. Unohtaa lainanmaksun, lauantailoton, huonostikäyttäytyvät koirat, kaiken vauvaan liittyvän, puolison, säästötilin, kotihoidontuen, työkuviot, putkiremontin, paska-aivonaapurin. Kaiken. Istahtaa vaikka lentokoneeseen ihan yksin ja vaihtaa hetkeksi maisemaa kauniimpaan, imeä sisuksiin jotain raikasta (lähinnä happea tai olutta), tavata ihmisiä ja ikävöidä.

Haluaisin surra, muistella, kaivata, vihata, raivota, itkeä ja antaa anteeksi - isälle.

Minä en jaksa pilkkoa vihanneksia itkien, varpaillani milloin kuistilla herätään. Minä en jaksa itkua niellen yrittää viihdyttää lasta, mistä vitusta minä tiedän, mitä tuollainen kaipaa? Minä haluan tehdä jotain mielekästä. Minä haluan nähdä muitakin ihmisiä kuin puolisoni ja naapurin keittiönikkunassa roikkuvan lihavan kusipään, kun nukutan lasta ulkona.

Haluan tuntea ja voida sanoa, että tämän asian minä osaan - tässä olen hyvä. Luulin olleeni ihan kohtuullisen onnistunut lapsen kanssa kotonamuhija - vierailu perhevalvontakeskukseen sai aikaan taas sen, että neuroottisena tuijotan lasta vikoja ja viivästymiä etsien. Se taas on mielestäni väärin lasta kohtaan.

Minä haluan kyetä heräämään keskellä yötä ja nukahtamaan ilman, että käyn mielessäni läpi henkistä joukkoraiskausta - lapseni syntymää. Olisi hienoa voida pitää lasta sylissä ja olla ajattelematta, että minulla on vain yksi mahdollisuus - tässä on onnistuttava.

En ymmärrä, miten voi olla jo perjantai. Viikonloppu - vittu - en saa olla sekuntiakaan yksin.




18.2.2013

Huono

Oli taas neuvolapäivä. Mulla otti ja kilahti.

Jos lapseni motorista kehitystä on luonnehdittava: "Kun se ei osaa vielä ryömiä vai onko se muka oppinut konttaamaan"- virkkeellä, meikäläisen sietokyky tulee mittansa päähän. Ja tuli. Annatin. Eukko nakkeli niskojaan. "Tehkää ihan miten tykkäätte". "No niin kyllä tehdään."

Hieno on lapsiperheiden tukipalvelu, jossa lähdetään alusta saakka siitä olettamuksesta, että äiti ja isä haluavat jarruttaa ja haitata lapsensa kehitystä - ja toisaalta tunnutaan olettavan, että mitä nopeampaa karkeamotoriikan kehitys on, sitä parempi. Näinhän se menee koulussakin, ei nopsasti lukemaanoppineille mitään palkintoja jaeta, reippaille juoksijoille sen sijaan kyllä.

Minä en suostu tulemaan enää kertaakaan tuosta saatanan valvontainstituutista himaan itkien. Lääkärin mukaan lapsen kehityksessä ei ole mitään huolestuttavaa. Hoitsu tuntuu olevan toista mieltä. Onneksi aikuisena ei tarvitse maata alasti lattialla loisteputkilamppujen alla keski-ikäisten naisten tökkiessä kylkiin, että miksei se nyt käänny. Lääkärin mukaan lapsen kehityksessä ei voi asettaa päivämääriä, jolloin jokin taito pitää olla hanskassa.

Kieltäydyin ottamasta vastaan ylimääräistä neuvolakäyntiä. Hoitsulla repesi. Pitää kuulemma fysioterapiaan, että lapsi oppii ryömimään ja liikkumaan. Lapsi on kahdeksan kuukauden ikäinen. Kerroin ottavani yhteyttä mikäli olen sen kehityksestä huolissani. Olisin voinut suhtautua toisin, ellei minulle olisi asiaa tyrkytetty ensin kertomatta syytä - ja syytä tivattuani sain tosiaan naamalle tuon "Kun se ei osaa vielä ryömiä vai onko se muka oppinut konttaamaan" - kommentin.

Mulla on tosi paska olo. Kai mun lapsi sitten on huonompi kuin toisten, kun se ei osaa ryömiä. Mun mielestä se on iloinen ja aktiivinen ja pohtivainen, mutta kai siinä on jotain vikaa. Hienoa, että vierailu valtiolliseen tukipalveluun saa äidille tällaisen olon. Kauankohan tällä erää ottaa, että tyytyy taas luottamaan omaan lapseen ja sille ominaiseen tahtiin.

13.2.2013

Vire

Olo ja tunnelma on ollut kireä ja alavireinen. Siitä huolimatta, että hyviäkin juttuja on putkahdellut eteen (avin päätöksestä kesäduuniin) välillä kiristää ja kovaa. Olo lapsen suhteen on epävarma, puhumattakaan suhteesta itseen.

Toisaalta olen varsin tyytyväinen elämääni - toisaalta voisin vääntää päättymättömän vikalistan. Tasainen arki on ihan hyvä juttu, ahdistun joskus vähän viikonloppuisin, kun rutiini ei toistukaan tarkkana. Tiedostan ajoittain luoneeni niin tiukan ja joustamattoman rutiinin, ettei siihen tahdo sopia mitään sosiaalista kuviota, vaikka sellaisesta haaveilen. Uni- ja ruoka-ajat on lyöty lukkoon. Ruoka on valmistettava, unille pukeuduttava ja iltaisin peseydyttävä. Lapsi tuntuu voivan hyvin mitä tiukemmalla aikataulutuksella toimitaan. Niin kai minäkin.

 Koen äärettömän huonoa omaatuntoa poistuessani lapsen luota (paitsi jos kyseessä on työkeikka, jolloin koen elättäväni lasta ja poistumiselleni paikalta on oikeutus). Pieksen itseäni ajoittain jos lapsi leikkii isänsä kanssa alakerrassa ja itse ompelen yläkerrassa. Riittämättömyys, aikaansaamattomuus, virikkeettömyys. Kokeeko lapsi, että sen vanhemmat ovat puhelimiaan möllöttäviä lihakasoja?

 En oikein kestä muutoksia rutiinissa. Lapsen herääminen päiväunilta liian aikaisin aikaansai jonkinasteista ahdistumista, purin sen kitaransoittoon - koko ajan pelkäsin, että nyt käy lapsen korville huonosti, liian kovaa rämpytän. Lapsi innostui tamburiinista, on sen kanssa heilunut pari päivää. Laulanko sille riittävästi?

 Inhottaa, että maanantaina pitää taas hinautua perhevalvontakeskukseen. Vieläkin on paska olo edelliskerran saarnoista, pelottaa mitä vikoja lapsesta nyt kaivetaan esille. Kai se on minun vikani, kun en osaa lapselle sivuheijasteitakaan antaa. Toisten lapset varmaankin aloittavat kehitysvauhdillaan eskarin viimeistään neljän vanhoina.

Onko epävarmuuteen syynä sosiaalinen tyhjiö? Olisinko varmempi äiti jos ramppaisin kerhoissa ja puistoissa ja keuhkoaisin muiden mukana typerässä fb-ryhmässä (jonka nimessä ei ole ainuttakaan suomenkielen sanaa ja ne vierasperäisetkin pitäisi prkl kirjoittaa yhteen eikä erikseen, pahvit!!!). Voi olla. Jääkö kokemuksestani äitinä jotain uupumaan kun en osallistu? Pitäisikö lasta osallistaa? 

 Haluaisin kovasti olla fiksu, nokkela ja oivaltava. Tunnen oloni kömpelöksi ja vaivalloiseksi. Huomasin päässäni roikkuneen saman nutturan vasta viikon verran. Olen kyllästynyt laahustamaan vaunujen kanssa tai ilman samoja kadunpätkiä, koiranpaskan keräyslaatikolta toiselle. Silmälasit ovat aina töhnäkerroksen peitossa, en laihdu grammaakaan vaikka kuinka imettäisin syömättä yhtään mitään.

Menen tuijottamaan jääkaappia ja väännän taas kerran koko perheelle jotain suolatonta, maidotonta, munatonta ja vehnätöntä, ilman tomaattia tai paprikaa. Täältä tullaan tofupaketti. Olen lähes yhtä jännittävä kuin sinä.

11.1.2013

Kieppu ja kakka

Tytär oppi aamulla matkustamaan pitkin lattioita kierimällä. Kieri kuin olisi aina kierinyt. Aamukahville töistä saapunut isänsä säikähti ja palautti lapsen muutamaan otteeseen viltilleen, josta tehokkaasti karattiin. Kieppuminen on ilmeisen kuluttavaa - päiväunille simahdus oli ennätyksellisen nopea. 

Pistäydyimme keskiviikkona lastenlääkärin pakeilla (julkisen pikalähete ei ole vieläkään poikinut yhtään mitään) ihon ollessa aivan järkyttävässä kunnossa. Apteekin kautta kotiin, rasvaus supervoiteella ja aamulla iho kunnossa (siis päällisin puolin, kuurina tuota käytetään). Lapsen olo on ilmiselvästi helpottunut punoituksen kadottua. Kunhan iho on parantunut ja pysyy hanskassa on taskussa lähete prick-testeihin. En ole jaksanut/ehtinyt googletella kuinka tarkkoja ja luotettavia testit ovat (veren perusteella jokseenkin epäluotettavaa kaiketi), mutta pakkohan nuo on testata. Yksityisellä hyvinkin nopeaa on toiminta - julkisella saa käsittääkseni testausaikaa vartoa kuukausikaupalla (mikä on joo järkevää kun kyseessä on lapsi, joka opettelee syömään). 

Taiteilen tällä hetkellä ruoka-aineviidakossa. Mitä antaa lapselle syötäväksi? Lääkäri oli sitä mieltä, että ainakaan kananmunaa ei kannata lapselle antaa (mutta minun kananmunattomasta elostani ei ole sille merkittävää hyötyä). Maitoallergiaa herra epäili saman tien kun kuuli lapsen holtittoman piereskelyn loppuneen samanaikaisesti meikäläisen maidonkäytön kanssa (yritin kinnata viiksijogua kalsiumin takia, nyt vedän kalkit purkista). Maitoa en olisi muutenkaan lapselle antamassa, mutta omassa ruokavaliossa se pelottaa kovin (käytän lähinnä juustona). 

Lapsi popsii mielissään bataattia ja kukkakaalta. Parsakaali ei ole viime aikoina maistunut. Kaurapuurokaan ei uppoa. Hedelmien suhteen olen kauhuissani. Sitruksia ei missään nimessä, omena on kiikun kaakun, päärynää olen antanut ja luumuja. Lapsi rakastaa luumuja. Luumu-bataatti-kukkakaalidietti ei pidemmän päälle ole kovin monipuolinen. Mutta entäs viljat? Soija? Liha? 

Ruokavalion aspekti kakka onkin ihan toinen juttu. Maha on kovalla ja pahasti. Lääkäri arveli jökityksen liittyvän allergioihin. No jee. Mallasuutetta on varovaisesti lusikoitu lapsen suuhun veteen sotkettuna. En haluaisi lusikoida, mutta en saa uutetta valitettavasti injektoitua hinkkiinkään. Pullostahan meillä ei suostuta juomaan. Harkitsen jo levolacin käyttöönottoa. Tavara olisi saatava pehmenemään. Näen painajaisia viisivuotiaasta, joka kakkaa housuun peloissaan siitä, että kakkaaminen sattuu. Eikä tuo vähän päälle puolivuotiaallekaan mukavalta vaikuta. 

Päivittäisenä mantrana: Lapsi saa ravintonsa maidosta, eiookiire, eiookiire, eiookiire. 
Päivittäisenä paniikkina: Saako se tarpeeksi nesteitä? Saako se tarpeeksi ravinteita? Saako se tarpeeksi virikkeitä (kun sitä ei koskaan mihkään viedä)? 

Ei se varmaan saa tarpeeksi yhtään mitään. Enhän mäkään saa koskaan tarpeeksi karkkia. 

5.1.2013

Postia

Löysin eilen koiralenkin päätteeksi postilaatikon kautta kiekaistuani lootasta kirjeen (ja puolison nimellä jaetun ruotsinkielisen muksu-puuromainoksen). Neuvolamuija oli lähettänyt pyytämäni testitulokset paperiversiona. Ihan kuten pitikin. 

 Nippuun oli kuitenkin printattu tämä. Siis ihan oikeasti - aikuiselle ihmiselle pyytämättä oli mamma päättänyt oikein printata ohjeet siitä, miten kananmunaa ruokavaliossa vältetään. Joo, ajatus oli varmasti oikein kiva ja hyvä ja vaaleanpunaisia halinalleja jne. Ja mun asenneongelma ja angstit etc. No kiskaisin sitten kananmunan nenän kautta aivoon ja lähetin vähän palautetta. 

Kiitin rouvaa kauniisti hänen lähettämistään vastauksista, mutta ihmettelin, miksi hän on pyytämättä päättänyt tunkea mukaan ohjeistuksiaan. Kerroin, että me poistamme keskeisiä ruoka-aineita lapsen ruokavaliosta vasta keskusteltuamme (erikois-)lääkärin kanssa. 

No mikä tässä nyt niin kovasti ärsyttää? No vituttaa tietenkin lapsen kuiva ja punaisena loistava naama. Vituttaa, että en ole osannut sitä hoitaa ja hoivata ja ruokkia siten, että iho olisi terve ja kiva ja hyvinvoiva. Ja vituttaa, se että olen käyttänyt melkoisen tuntimäärän lukeakseni suunnilleen kaiken perustiedon aiheesta - muijan neuvo ruoka-aineen täydestä välttämisestä toimii nimenomaan yleisiä ohjeita vastaan. Erityisesti, kun lapsi ei ole aineeseen edes sitä käpälissään möyhittyään ja naamaansa hinkattuaan sen kummemmin reagoinut. 

Ennemmin olen sitä mieltä, että meikäläisen on syytä (joo, on muutenkin) karsia pois sokerit ja muut höttöhiilarit, keinotekoiset makeutusaineet sun muut myrkyt. Maitokin on aika kiikun kaakun. Mutta tässä kelauksessa olen vielä vaiheessa ja pahasti. 

Lapsen maha on edelleen jökissä. Valvottiin hauskasti koko yö. 

3.1.2013

Vaskumantå?

Olipa mahtava yö. Tavallisesti unilleen viimeistään ysiltä käyvä vauva päästi kunnon unen vasta yhdentoista pintaan, sillä joku puoliso antoi sen nukkua kivat päikkärit puoli seitsemästä seitsemään. Ei nukuttanut yhtään ja maitoa oli saatava puolentoista tunnin välein aamuun saakka.

 Minua varovaisesti kiinnostaa missä kulkee lapsentahtisuuden ja lapsen tottumusten tukemisen raja? Kun on noita koiria useamman jonkinlaiseen kotieloon opettanut (kyllä, olen osin epäonnistunut käytöskoulussa surkeasti) on tullut itse opittua, että ei-toivottua käytöstä ei vahvisteta, mutta toivottua vahvistetaan. Ihmislapsen ollessa kyseessä on tämä toki jokseenkin hankalaa, mutten usko, että sen oppimistulokset ovat yhtään loistavammat jos puolen vuoden iässä tuen sen oppija-autonomiaa ja lähestymme uniasioita projektiluontoisesti. Tai ehkä se lapsentahtisuus on nimenomaan sitä.

Tuleeko lapsentahtisesti vatkatusta lapsesta itseohjautuva, autonominen koululainen? 

Joka tapauksessa, hinkit on tyhjät ja kipeet (kohta ne on ehkäjopa tunnin tauon jälkeen täynnä ja kipeet), lapsi unilla kuistilla paksussa perusrasvakerroksessa (on sillä vaatteitakin). Kiekaisin eilen hakemassa apteekista loput supermönjärasvareseptistä pihalle (sain jumalattoman tuubin ja totesin sen äärettömän epäkäytännölliseksi - ensi kerralla sellainen pumppu) ja kasan pienempiä näytepakkauksia eri voiteista, että saa vaihdella ja testailla mikä käy ja mikä ei. Vinkkinä: kannattaa odottaa, että rasva on imeytynyt ihan kunnolla lapseen - on pirun hankala pukea. Ja jos lapsi on vastarasvattu oikein päästä varpaisiin, niin sitä ei kannata ihan tosipitkiä matkoja lähteä ympäri taloa kantelemaan, varsinkaan jos rasvattu tapaus on vähänkään hurjana. Liukas on mokoma.

Kahden viikon sibicortkuuri on jo mennyttä aikaa - naama on ihan järkyttävä ja punoitus leviää kohti kaulaa. Käsivarsissa se tuntuu pysyvän kurissa ankaralla rasvauksella, mutta tunnetusti naama on hankala. En ole lapsen ruokavaliota rajoittanut muuten kuin skippaamalla omat lapsuuden naamanräjäyttäjät tomaatin ja paprikan ja sitrushedelmät (vaikka toi rakastaa niitä klementiinejään).

Asiaan - otin sitten eilen puhelun suosikki-instanssiini neuvolaan verikoetulosten merkeissä. Niiden puhelinaika on sitten kätevä - tuuttuuttuutttuuttuut. Sitkeällä yrittämisellä tärppäsi ja siellähän olikin sitten se vanhaemäntä vastaamassa ja tärkeilemässä.
"Tyttären verikoevastauksia kyselisin."
"Jassoo. Sanotko syntymäajan? No, miten teillä menee?"
"Ihankivastikiitos."
Tässä vaiheessa ruokatunnille kotiin saapunut puoliso repesi pöydän toisella puolella. Äänensävyni oli kuulemma oikein vakuuttava.
"Täällä on nyt ollut reaktio munaan. Ihan lievä reaktio, mutta muna on tosi voimakas aine. Eikai teillä ole vielä syöty munaa?
"On kyllä."
"No se pitää kyllä jättää pois. Imetätkö vielä?"
"Tietysti."
"No jätät sitten itsekin saman tien munan pois ruokavaliosta."

Alkoi tota kiristää ja ihan lievästi punainen vilkkua silmissä. Aiheesta lukemissani artikkeleissa aika keskeinen pointti on ollut se, että mitään ruoka-ainetta ei atoopikolta jätetä ruokavaliosta pois keskustelematta lääkärin kanssa. Enkä sitä aio tehdä. Lapsi sai ensi kerran kananmunaa syödäkseen joulukuun 27. päivä. Tykkäsi eikä iho siitä lehahdellut suuntaan eikä toiseen. Itse en ole koko ainetta juuri käyttänyt - ehkä pari kertaa tietoisesti imetyksen aikana, piilotettunakin hyvin vähän. Minä en usko, että kananmuna on ongelman aiheuttaja.

Pointtina koko allergiatestauksessa (tuohan on tosi suppea otos) oli pelata varman päälle ja karsia vaikeat ja keskeiset mahdollisesti allergisoivat ruoka-aineet pois. Olisi toki mahtavaa jos lapsen iho kukoistaisi sievänä ja tasaisena ihan vain sillä, että karsimme kananmunan pois elämästämme (oletan sen olevan huomattavasti helpompaa kuin esimerkiksi kaikkien eläinkunnan tuotteiden tai kaikkien hiilihydraattien - molemmat on tehty ja selvitty - ei tosin samanaikaisesti, toim. huom), mutta en ryhdy karsimaan ainakaan keskustelematta lääkärin kanssa. Tuo täti tuntuu muutenkin olevan kovin kärkäs täräyttelemään neuvojaan totuuksina ja pelottelemaan.

"Joskus atooppinen iho voi olla kyllä tosi kauhean näköinen, että siihen on syytä varautua."
"Kortisonikuuri loppui maanantaina, koska sen voi uusia?"
"Kortisoniahan käytetään kuureittain, että ihan voit kaksi viikkoa sitä antaa."
"Niin, annoin jo. Koska voi aloittaa uudelleen."
"No ainakin viikko tai pari pitäisi odottaa, kun sitä käytetään kuureissa."

Voi jumalauta.

"Voitko lähettää mulle ne koevastaukset?"
"Ai paperilla?"
"Joo, kuule ihan paperilla."
"Kyllä se varmaan onnistuu."
"Kiva."
"Jos iho menee rikki, niin sitä pitää näyttää lääkärille."
WTF? "Kyllä varmasti näytetään."

En keskustelun tasosta (en väitä itse ylläpitäneeni minkäänlaista tasoa) johtuen viitsinyt alkaa ruikuttaa rouvalta kierukanasennusaikaa.

Että sellanen. Ajattelin katsella viikonlopun yli tuota naamaria (joka päivä päivältä punoittaa enemmän) ja hinaan sen sitten yksityiselle. Näytti naapurikaupungissa olevan ihan hyvin aikoja lastenlääkärille, joka on erikoistunut allergioihin. Tosin pelottaa se, onko aikoja niin paljon tyrkyllä mahdollisen kusipäisyyden ansiosta. Katsotaan.

_________________________

Lapsen ruokinta on kivaa. Koska sillä on kivaa. Se popsii onnessaan leipää (leivon satsin joka päivä - suolatonta koko revohkalle, lapselle edellispäivän kuivakkaa), munakasta se tykkäsi nassuttaa (joo, olen kuitenkin kahden vaiheilla tohdinko sitä enää sille antaa, ikinä). Iltapalaksi neiti vetäisi eilen kaksi luumua ja kokonaisen päärynän. Jos kauan odotettu kakka ei siis tänään saavu, soitan ambulanssin.

_________________________

Niinjoo, reseptiin oli lapsen painoksi kirjattu 79 kg. Siistii. Ilmankos mun selkä on niin tukossa, että kuupassa humajaa.
_________________________

Mä editoin nyt kirjoitus- ja ajatusvirheitä seitsemättä kertaa. Menee hermo. Lapsi tosin on nukkunut jo reilut kaksi tuntia. Pihalla. Ilman tuttia. Potkimatta ja huitomatta. ---.

30.12.2012

Liplap

Joulu on jostain syystä jo vuosia ollut jonkinlainen antikliimaksi. Hirveä hypetys ja kiire ja valmistelu ja rahaa ja kinkku palaa ja kuusi on hommattava ja teeveestä tulee lastenohjelmaa, syödään, avataan paketit ja sitten tuijotetaan paikallaolijoita typertyneinä, että tässäkö se nyt oli. Vuoden kuluttua uudelleen. Silti ihan joulusta tykkään. Noin neljän vuoden syklillä innostun aiheesta hirveästi ja leivon ja askartelen ja ihastelen ja koristelen - ei tänäkään vuonna.

Toivon, että asiaan tulee lievää muutosta viimeistään sitten, kun lapsi ymmärtää mistä on kyse. Sillä oli kyllä hauskaa joulupöydässä perusherkkujensa kanssa joulupukkiruokalappu kaulassa. Pakettien repiminenkin oli jännää ja paljastuneilla leluilla on leikitty. Tosin metsästämääni punakeltaista brion taaperokärryä (miksi sekin oli saatava lapselle, joka ei vielä edes ryömi) käyttää kissa.

Viime jouluna söimme pakastepizzaa sohvalla. Saikkulapussa luki vaikea masennus. Että siihen nähden ihan kiva joulu, joo.

Elo pyörii tarkahkoa rutiinia. Eipä siinä, sopii meikäläiselle. Lapsi ruokailee lounaan ja iltapalan. Sen kakka ei ole enää kakkaa vaan sontaa. Koirat ovat tyytyväisiä vihannespitoiseen dieettiinsä, tosin toisen turkkiin on jämähtänyt tukevasti kaurapuuroa. Kaikki, mitä lapsen eteen on ruokapöydässä isketty on kelvannut sokeroimittomista puolukoista munakoisoon. Eilen upposi melkoinen määrä jauhelihapötköjä valkosipulilla ja persiljalla uunissa paahdetun palsternakan kera. Valitettavasti suosikki klementiini on mitä ilmeisimmin syypää kurjaan ihoon, mutta käskyä välttää ei ole.

Ennen joulua piti allergiatestien tulosten olla jo selvillä. No ei olleet. Torstaina oli neuvolapimu lätkäissyt sähköpostia, että vastaukset eivät ole valmiina. Kiitin tiedosta ja tiedustelin samalla mitä pitää nykyisin tehdä jos halajaa kierukan. Sain vastauksen kysymykseeni perjantai-iltana puoli yhdeltätoista. Toivottavasti mimmi merkkailee ylitöitä ylös. Lapsen allergioista ei ollut puhetta. Oletan siis, että viljelyt on perseellään tai tulokset ovat lääkärin luettavissa - jotain kauheaa sieltä on siis paljastunut.

Onnistuin vetäisemään kauheat itsesyytökset ja päähänpotkimiset siitä, että minulla ei ole ehkäisytikun ujuttamiseen vaadittavaa kiertoa. Kun on viimeiset öbaut 12 vuotta kierrellyt 25 - 250 päivän vauhtia (sen jälkeen kun lopetin teininä naamariin kiskomani epillerit, joista meni nuppi jälkeenpäin ajateltuna niinkin hienoon kuntoon, että jee), huolimatta siitä onko paino ollut - 20 vai  +20 jostain keskiarvosta, niin mua jaksaa aina loukata ja ahdistaa nämä svidun kiertojankutukset ja ihmettelyt, kun en osaakaan ennustaa seuraavaa vuotoa. Joo, ihan tahallani olen asian näin järjestänyt ja tuntuu tosi kivalta olla ilmeisesti hyvinkin friikki (vasta kolmannessa sukupolvessa) ja raskautuminen varsinkin oli tosi vaivatonta. Olen siis jälleen epäonnistunut naiseudessani.

Ehkä hankaluus onkin siinä, että on vuosia koittanut saada jotain tolkkua systeemiin lapsen toivossa. Lapsi on maailmassa - tavoitteemme siis täynnä. Tilanne onkin päälaellaan - enää ei olekaan ihan sama tärppääkö vai eikö tärppää. Ei saa tärpätä - kiitos. Nyt pitäisi saada systeemiin tolkku, ettei tarvitse paniikkikusta tikkuun joka välissä, kun edelliset menkat taisi olla marraskuun alulla. En tosin aiheesta juuri panikoi - mä oon aika tottunut.

Joo, hormonikierukkaa taas kerran suositeltiin. No otin ja luin pakkausselosteen. Enemmän kuin 1/100 masentuu. Nice. Luin pari artikkelia - ei suositella masentuville. Eipä siinä - kupariversio on ilmainen, sen asentelu ilmeisen perseestä (pitää taas ruikuttaa lähete paikallisen sijaan keskussairaalaan, koska haluan edelleen puhua äidinkieltäni toosaa ronkkivien henkilöiden kanssa). Mielummin kestän mahdollisesti helvetilliset vuodot (ei ne tästä nykyisestä voi kauheasti pahentua) ja karseat kivut sinne tänne jos vaihtoehtona on raskaus.

Korostettakoon vielä, että vauva on kiva. Raskaus ei.

Tänään pitänee hinautua anoppilaan. Otsaani kasvaa jo valmiiksi hiljalleen vähemmän sievä elin. On se anoppi ihan siedettävä, mutta sen valopää mies ei. Toivon, että toiveeni siitä, että isovanhempien puolisoita kutsutaan lapsen kuullen etunimellä, on mennyt perille. Kilahdukseni fammo och vaari - kortista lienee ollut riittävä. Lapsella on yksi vaari ja se on kuollut.