Lastenmusiikin uhat ja mahdollisuudet

Uskoni lastenmusiikkiin on palautumassa hiljalleen. Taannoisen, suorastaan paskan muskarikokemuksen päälle kesti pitkään ennen kuin pystyin edes laulamaan lapselle. Nyttemmin muskarimuijan joikuaminen jo naurattaa, mutta hyvin herkistyneessä tilassa se oli kyllä aivan järkyttävää paskaa. Loilotetaan ja hiivitään kuin intiaanit - voi jumalauta.

 Höyryämisestä asiaan. Lapsen saavuttaessa muistaakseni korkeintaan puolen vuoden iän hommasin innoissani hänelle Suomen lasten laulukirjan, joka on kelpo otos vanhoja ja uusia lastenlauluja. Toimittajana pikaisella kuukkeloinnilla Essi Wuorela, jonka ikätoverini muistavat lähinnä maikkarin kamalasta Super-Essi -sarjasta, jota seurasivat mm. Turtlekset, James Bond Junior -piirretty ja tietenkin Musta Ori, jota odotettiin koko lauantai(vai sunnuntai-?)aamu. Alec se siellä aina seikkaili hurjaa laukkakyytiä.

Palaanpa asiaan. Suomen lasten laulukirjassa on ilahduttavasti nuotteja, mikä on toki mukavaa jos niitä osaa taitavasti lukea. Olen uskotellut itselleni, että nuottien lukutaito vastaa kyrillisten tai kanjien lukemista; eli kyseessä on taito, jota osaan vähän, mutten riittävästi - innostun aina välillä ja sitten lopahtaa ja ruostuu entisestään. Tällä hetkellä kotona on musiikkivempeleistä edustettuna kaikenlaisten lasten rummuttimien ja heiluttimien lisäksi kitara. Kannattaa kokeilla kitaransoittoa taaperon kanssa. On meinaan pinnaa kasvattavaa hommaa.

Eli soitto on hankalaksi havaittu ja ajoittain itsekseen, ilman säestystä joikaus ottaa koville. Soiva laulukirja siis pelasti - oletettavasti olen siitä jo vouhannut (en muista oliko se laarilla vai toisaalla). Jos en minä niin kaikki muut sen ovat jo puhki kehuneet ja ihan syystä. Jos 50 biisistä jopa 40 on parempia kuin ihan kelvollisia, Terese Bastin kuvitus on suorastaan loistava ja lapsi tykkää niin minähän laulan.

Ajottain on kuitenkin hetkiä, kun äiti ei jaksa laulaa. Yhden lapsen hiljaisessa perheessä on siis investoitu myös lastenmusiikkiäänitteisiin ja voi hyvän tähden sentään millaista paskaa se genre sisällään pitää. Jos Mikko Alatalon Känkkäränkät ja Karkkipäivät ovat oikeasti parhaasta päästä, niin suorastaan fyysistä tuskaa aiheuttavat välillä lapsikuorojen, huonojen sovitusten ja tekoreippaiden setämiesten esittämät laulut, joissa surutta lauletaan mitä uskomattominta paskaa. Näitä levyjä sain vinon pinon entiseltä kollegalta tarpeettomina. Kiitos vain.

Puhumattakaan Benny Törnroosista. Paapapapaaa ja maamamamaa nyt on joka tenavan suosikki, mutta joskus haluaisin tökätä artistia kipeästi kylkiluiden väliin ja tiuskaista: "Tältä meistä vanhemmista tuntuu ja se on sinun syysi!!" Rallatilaa joo. Muumilevy siirtynee meillä piakkoin tiskikoneeseen.

Pelastuksen on tuonut taas kerran Soili Perkiö, joka on säveltänyt Liisa Kallion lorut lauluiksi. Pikku Papun laulut, joka taisi olla vuonna 2012 vuoden lastenlaululevy on ihana ja lapsi rakastaa sitä.

Lapsen isoäiti toi viikonloppuna Hannele Huovin ja Soili Perkiön Muumiperheen lauluretken mukanaan ja sitäkin voi ihan ilokseen kuunnella ja katsella. Kivat, ihan fiksut sanoitukset, kaunis musiikki - ilahduttavaa.

Lastenmusiikin ei tarvitse olla tekoreipasta änkkädänkkää, jota kuunnellessa, saati katsellessa on vaivautunut olo. Olenko muka ainoa äiti, joka on joskus miettinyt, miksi niiltä Fröbelin Palikat -ukoilta näkyy melkein kaikista esiintymisasuista haaroista läpi?

Minä laulan lapselle paljon ja mielelläni, nyt kun se on taas luontevaa. Varsinkin pukeminen on helpompaa kun samalla lauletaan. Lapsi on myös itse alkanut laulaa - vaikka edes yksinkertaiset sanat eivät vielä ihan taitu lauluun saakka, sävel osuu kohdilleen täsmällisesti ja tarkasti - ja ihan selvästi se tuntuu lapsesta ihanalta.

ÄLÄ V***U KOSKE!

Minua on alkanut hiljattain riepoa aivan silmittömästi tapa, jolla pikkulapsia kohdellaan ja kosketellaan. Vierailimme viikonloppuna lapsuudenystäväni pienessä hääjuhlassa, kahvitilaisuudessa, jossa suuri osa väestä halusi tietenkin ihailla tilaisuuden ainoaa lapsivierasta. Kotioloihin tottunut ja perusluonteeltaan aavistuksen introvertti lapsi kesti sinnikkäästi paijailut, posken silitykset, hypistelyt ja lässytykset kunnes mitta tuli täyteen.

Uutinen kaikille keski-iän ylittäneille täti-ihmisille: Jos vieras lapsi itkee ja haluaa isänsä sylistä äidin syliin, ei tasan auta jos tunget naamasi häneen kiinni ja uikutat. 

Paluumatkalla mietin puolisolle ääneen, miten vastenmielinen olo tulikaan kun omaa lasta kohdellaan kuin näyttelyesinettä. Tunteetonta, ymmärryskyvytöntä, kylmää objektia. Jotain, jolla on viihdearvoa, mutta jonka on pysyttävä mielellään hiljaa ja harmitomana. Puoliso myönsi tunteneensa ihan samoin kuin minä. 

Tänään kävin äititoverin kanssa lapsinemme hyväntekeväisyyshernekeitolla. Sukeltaessani lapsi sylissä ulos vessan ovesta osui eteemme puolituttu mies, joka kävi saman tien kiinni lapseni kasvoihin ja käsiin: 

"Mikäs sitä noin ujostuttaa?"

"Olet liian lähellä."

"Onko täällä joku lastenkerho tänään?"

"Ei, tulimme syömään, kuten kaikki muutkin."

"Onko tämä lapsi puolivuotias?"

"Ei ole. Melkein kahden."

"Onko se poika?"

"Ei ole, tyttö."

"Jaa. Olet pukenut sen niin ettei siitä osaa sanoa."

Ja päälle nipistys poskesta ja purjehtiminen pois. 

Vittu. 

Mulle jäi ihan kamala olo. 

Ei minun lapseni, ei kenenkään lapsi ole esine, jolle voi puhua miten lystää saati koskea miten lystää. Jos on jotain sanottavaa, jos täytyy keksiä jotain keskusteltavaa, sitten puhutaan aikaisesta keväästä tai vaikka siitä, miten kiva pupun kuva lapsella on paidassaan. 

Minä kyllä vältän koskemista vieraisiin lapsiin. On toki tilanteita, joissa se on luontevaa ja  tarpeen - silloin kosketaan tietenkin. Muttei tulisi mieleenkään ehdoin tahdoin mennä räpeltämään toisen lasta, enhän minä vanhustenkaan naamassa ole kiinni, että laitetaanpa näitä ryppyjä vähän kireämmälle niin nähdään miltä se mummu oikein näyttää. 

Lapsi on ihminen. Lapsi on persoona. Lapsella on samat oikeudet kuin kellä tahansa aikuisella - jopa suuremmat ja laajemmat oikeudet. Kaikilla on oikeus fyysiseen ja psyykkiseen koskemattomuuteen. Tämä tuntuu olevan erityisen haastavaa sotien molemmin puolin syntyneille. Lapsi on johonkin mystiseen ajankohtaan saakka esine, eläin, jotain vajavaisempaa, jota saa kohdella kuten huvittaa. Mihin tämä käsitys oikein perustuu? 

Me elämme kulttuurissa, jossa koskettaminen on vähäistä. Onhan se toki omalla tavallaan harmi, mutta asia nyt on näin. Jos kosketus ei ole luonteva ja hyväntahtoinen, ei saa koskea. Etelämmässä on kulttuureja, jotka ovat yhteisöllisempiä ja kosketelukin luontevampaa. Muistan itse hyvin, miten vaikeaa oli tottua itävaltalaisiin poskisuudelmiin. Useamman kuukauden meinasin aina astua askelen taaksepäin tervehtiessä - niin syvällä tapa ja käsitys omasta reviiristä on. Suomeen palattua oli ikävä kosketusta ja kapeampaa reviiriä. Joka tapauksessa, lapsi päättää reviirinsä itse. 

Järkevät ihmiset opettavat lapsilleen, että aina on kysyttävä ensin saako koiraa silittää. Järkevät ihmiset kysyvät myös itse saako koiraan koskea. Miksei sama onnistu kun on kyse ihmisistä? 

Voin vannoa ihan suoriltaan, että tavallinen lapsi ei halua, että vieras ihminen koskee häneen. Korjatkaa ihmeessä jos olen väärässä. 

Pitääkö käydä suihkussa jos ei tullut hiki?

Parin ihan kelvollista päivää eletty. Lapsi on kovin innostunut puhumisesta. Päivän kohokohta oli naapuritalon roskista tyhjentänyt roska-auto. Spektaakkelia varten haki tytär oma-aloitteisesti ikkunan ääreen jakkaran paremman näkyvyyden varmistamiseksi. Pitäisi varmaan viedä sitä saamaan kulttuurielämyksiä. 

Mutta mehän menemme elämysten ääreen! Annamme muskarille uuden mahdollisuuden. Tosin tällä erää evlutkun järjestämänä. Ei se voi olla niin paskaa kuin reilu vuosi sitten. Veisata osaan vaikken jäsen olekaan. 

Yritän pysytellä osittaisessa uutispimennossa sillä Ukraina ahdistaa ja kovasti. Pimennon vaihtoehto on nimittäin kaiken tiedon keräily ja ahmiminen, mikä ei näin 4 seinän sisällä ole se paras vaihtoehto. Demokratia on vaikea asia, mutta tavoittelemisen arvoinen. Vai onko? 

Päivän toista ahdistuspakettia on tarjoillut eduskunnan lähetekeskustelu tasa-arvoisesta avioliittolaista. En liveä pystynyt enkä halunnut kuunnella, koska raivo, mutta olen seurannut meininkiä #tahdon2013. Ei jumalauta. 

Jos minä saan valita ja vaikuttaa (ja toivottavasti edes osin saan), haluan takoa lapseni kalloon, että ihan jokainen ihminen on tasa-arvoinen. Jokaisella on oltava yhtäläiset oikeudet, lain takaamana. Jokaista on kunnioitettava. Lisäksi haluan, että lapseni oppii argumentoimaan kelvollisesti. 

Sivistysvaltiossa, vuonna 2014, keskusteltaessa ihmisten tasavertaisesta kohtelusta lainsäädännön näkökulmasta, kansanedustajat pläräävät raamatusta sitaatteja ja pohtivat voivatko lesbot käydä uimahallin suihkussa naisten puolella. Samalla julistetaan, että avioliitto tekee lapsia (luulin, että siihen tarvitaan seksiä) ja miehet eivät voi lisääntyä ja imettää eli eivät saa solmia keskenään avioliittoa. Öö. 

Minusta olisi hienoa, jos ihan jokainen lapsi saisi kokea kodissaan olevansa rakastettu ja tärkeä. Mielellään toki jokainen aikuinenkin. Sillä, kuka rakastaa tai kenen kanssa hän on naimisissa ei ole merkitystä. 

Olin ajatellut paukaista tässä melko pian naimisiin puolison (ylläri) kanssa, mutta antaapa olla niin kauan kun se ei ole kaikille mahdollista. 

Muuri

Kotiäidin yksinäisyys ei ole mikään uutinen. Siitä on puhuttu, on mietitty ja analysoitu ja keksitty ties mitä luonnollista ja keinotekoista ratkaisua. Kuten taannoinen yritykseni kipaista kerhoon. Olen sittemmin luovuttanut.

Tässä päivänä muutamana osuin hurttaa aamulla lenkitellessä lähipuistoon, tosin siihen vielä onnettomampaan, jossa emme yleensä käy. Sidoin koiran puiston liepeille puuhun ja vapautin lapsen liinasta. Suunnattomasti olen muuten viime aikoina hämmentynyt siitä, että puistoissa saattaa törmätä toisiin ihmisiin. No niin kävi. 

Paikalle saapui minua jonkin verran nuorempi nainen kolmivuotiaan poikansa kanssa. Tytärtä toisten lapset kiinnostavat, on ilmeisesti jännittävä tarkkailla varsinkin isompien touhuja. Hurtta kävi tapansa mukaan haukkumaan ja kerroin naiselle, että voimme lähteä pois jos häiritsee, kyllä se kohta lopettaa. Nainen itse ehdotti, että he voivat pojan kanssa silittää koiraa josko se sillä hiljenisi. No hiljenihän se. 

Vähän siinä juteltiin minkä ikäisiä lapset ovat ja asutaanko lähellä ja onko muita elukoita kodeissa jne. Minulle jäi vaikutelma, että nainen on hoitanut poikaansa kotona jo sen kolmen vuoden ajan eikä nyt suoranaisesti ryve sosiaalisissa kontakteissa. 

Missä vika? Jonkun pulssi saattaisi jopa kiihtyää orastavasta sosiaalisesta suhteesta! Äitikaveri! Seuraa! Puistoseuraa! Kahviseuraa!? Kotiinkävellessä huomasin, etten ollut edes ajatellut kohtaamisen koskaan toistuvan. 

Kieli. Me puhuimme eri kieliä. Minä kieltäydyn kategorisesti puhumasta vapaa-ajalla ruotsia (muun muassa koska olen kusipää). Nainen puhui kyllä suomea, samaan tapaan kuin minä ruotsia, ihan hyvin, ei siinä mitään. Olisin sulattanut ihan mielelläni senkin, että hän olisi puhunut omaa äidinkieltään. Ei siinä mitään vikaa ole, niinhän minäkin teen. 

Omalla tavallaan järkytyin, kun tiedostin, miten syvällä kielen erottava vaikutus minussa on. Minä olen saatana sentään lingvisti. Hanskaan liudan puhuttuja, kirjoitettuja ja viitottuja kieliä. Kaikessa työssäni olen aina eri muodoissaan työskennellyt juuri kielen kanssa. 

No kielen kaverihan on kulttuuri. Jostain syystä muualla Suomessa tunnutaan korostavan sitä seikkaa, että suomenruotsalainen kulttuuri on omanlaistaan ja sitä on vaalittava. No täällähän sitä korostetaan myös, mutta samalla hyssytetään, että ihan se on samanlaista kuin suomalainenkin kulttuuri. En asetelman taustatekijöihin tässä puutu, mutta näin joka tapauksessa on. 

Mitä kulttuuri sitten on? Määritelmiä on monia, enkä perkele niihin todellakaan sukella. Jos kiinnostaa, niin aiheesta on internet pullollaan valaisevia artikkeleita. Joka tapauksessa, kulttuuri on kielisidonnainen, kieli on kulttuurisidonnainen ja sen kylkiäinen on aina tapa kommunikoida, kaikkine ulottuvuuksineen lausutusta nonverbaaliseen. Minä koen, etten hanskaa suomenruotsalaista kommunikointitapaa, koodia, small talkia, ties mitä. Näkymätön muuri on aika hurja, enkä sen yli ole pyristelemässä. Osin syynä on myös se, että olen tällä seudulla kasvanut ja oman kieliryhmän rajat ovat olleet selvät - ne on osattu myös eri ryhmistä väärään suuntaan pyristelijöille osoittaa. 

On aivan käsittämätöntä, että me: kaksi pienten lasten äitiä, samalla asuinalueella, samassa kaupungissa, periaatteessa samassa tulotasossa, mahdollisesti hyvinkin samankaltaisella taustalla olemme niin hirvittävän erilaisia. Minulle ei tullut mieleenkään kutsua naista poikineen vaikka kahville. Minulle ei tullut mieleenkään esittää hänelle ainuttakaan kysymystä. Miksi minä koen enemmän yhteyttä naapurikorttelin somaliäidin kanssa? Johtuuko se lopulta siitä, että me olemme molemmat vähemmistöä? 

Loppujen lopuksihan taustalla on jotain opittua. Missä vaiheessa minä olen oppinut, että me olemme erilaisia? Missä vaiheessa olen oppinut, että kommunikointitapa on erilainen? Maailmankuva on erilainen? Koodi on erilainen? Missä se erilaisuuden rikkaus oikein on? Haluanko minä siirtää tämän käyttäytymis- tai ajattelumallin lapselleni? Miten vältän mallin siirtämisen? 

Revitty muuri. 

Kulttuurieroista jännittävimmin esimerkein kirjoitti hiljan myös Yksis. 

Yksiksen jouluykstoista

Hiljattain sain aikaiseksi raapaista kasaan Petran haastamana 11-teemaisen pläjäyksen. No samalla rykäyksellä haastettu Yksis otti ja päätti omien sanojensa mukaan kiusata Humanistia lisää. En kyllä perhana ala keksiä uutta yhtätoista faktaa ihanasta itsestäni, edellisetkin oli ihan onnettomia. Kivan jouluteemaisia olivat Yksiksen kysymykset kyllä, joten niitä pohdin ihan ilolla.

Valmiina? Lähtee:

1. Lempi joululaulusi? Ilman muuta Lennonin War is over / Happy Xmas. Tässä.

2. Koska joulua saa alkaa fiilistelemään? Mä yritän aina ehtiä ajoissa, mutta meillä on naapuri, joka iskee marraskuun eka päivä jouluvalot päälle, aina. Onneksi ne on ihan tyylikkäät valot, on meinaan naapurustossa vilkkuvat neonperkeleetkin. Myönnän, että pihassa on valot jo omppupuissa sa syreenipuskissa. Fiilistely alkaa hiljalleen, itse aatto on melkoinen antikliimaksi.

3. Jouluvaloja? Värejä vai pelkkää valkoista? Katso edellinen. Valkoista kiitos, ehkä korkeintaan kellertävää - ulkovaloissa. Sisällä meillä on puolison kotikylälle perinteinen tähtihässäkkä, joka värikkäänäkin on ihan okei. Pitääkin muistaa ostaa uudet kuusenkynttilät, edelliset on hukkuneet jonnekin, viime vuonna kuusessa oli jotkut aattona ostetut hätäratkaisut, jotka taisi olla -70 %.

4. Mitä syöt jouluna? Kalaa? Kinkkua vai kalkkuna? Syön kaiken. Mä tykkään kaloista. Syön mielelläni lipeäkalaa ja lohia, sillejä en syö. Kinkku on ollut tapana hankkia, yleensä aina luomu. Kalkkunaa ei perheessä ole ollut, paitsi sinä jouluna, kun tätini silloinen muslimipuoliso oli broidinsa kanssa meillä kylässä (olin aika pieni tuolloin). Oli sitten kulttuurisensitiivisesti hommattu jumalattoman kokoinen kalkkuna ja häveliäästi pikkuinen kinkku. Jätkät veti sen kinkun ja me syötiin sitä kalkkunaa pakkasesta pitkälle kevääseen.

5. Glögiä, skumppaa, kotikaljaa vai jotakin muuta jouluina? Jotain muuta. Meillä ei ole oikein koskaan alkoholi kuulunut joulupöytään (sattuneesta syystä). Eikä ole sitten aikuisiällä edes omassa kodissa tullut hankittua esmes viiniä ruoan seuraksi, kun ei tuo puoliso oikein välitä. Julmustia juodaan, tosin sokerisena se ei mun makuun oikein ole. Vissyä tai pepsiä. Ehkä tumma bisse ennen unillekäymistä.

6. Miten teillä avataan lahjat? Yksi kerrallaan vai kaikki yhdessä? Kaikki yhdessä. Kun on saatu jaettua, auki ja ihmetellen.

7. Koska teille tulee kuusi? Vai tuleeko? Aito vai kopio? Tulee ja aito tulee. Ruikuttelin tuossa viikko sitten josko hankittaisiin joku komea muovinen, mutta ei kuulemma käy. Isäntä käy ihan itte hakemassa kuusen (en puutu siihen mistä). Yleensä jo pikkujoulukuusi muuttaa taloon. Lähempänä aattoa sitten se iso, jonka neulasia kaivetaan kaikkialta vielä pääsiäisenä.

8. Vietetäänkö joulu omalla perheellä vai suuremmalla joukolla? Oma perhe. Plus äitini.

9. Mikä on joulun kohokohta? Syöminen.

10. Saada vai antaa? Molemmat? No oikeastaan molemmat, onhan niitä lahjoja (niistä kai tässä on kyse, ehhehehehehehe, plääh) kiva saada. Hauska on myös hankkia tai tehdä. Useampana vuonna olen neulonut ja virkannut vinot pinot lahjoitettavaa, viime vuosina vähemmän. Puolisolle lahjojen hommaamista muuten vihaan. Olen yrittänyt herralle opettaa, että jos ilmaisee toiveen, on paljon suurempi todennäköisyys, että lahja on mieluisa. Ei mene perille, siis ostan turhia ja typeriä roinakasojen täydennyksiä.

11. Joulun tärkein perinne? Tämä on ehkä vielä vähän hakusassa. Joo, syödään, käydään kai haudalla, avataan paketteja jne. Joulupukkiasioita en ole jaksanut miettiä, voisiko sen skipata kokonaan. Mulla kun nämä viimeisimmät joulut on ottaneet aika koville, kuten yleensäkin kaikki juhlapyhät. Hankalaa. Kai ne perinteet luodaan nyt, sellaisiksi, että ne juuri meille sopivat. Ois kuitenkin kiva jos perinteet eivät liittyisi pelkkään telkkarinkatseluun.

Napatkaapa siitä joulukysymyksiä laareihinne! Pääsee näppärästi tunnelmaan!

Piirissä, sisällä.

Kuten todettua, täytin kolmekymmentä. No tämän johdosta, tai tästä huolimatta, tai vain siitä syystä, että seudulla ei ihan pilvin pimein kuljeskele semijärjissään olevia suomenkielisiä, sain oikein virallisen kutsun kulttuuritapahtuman arvovaltaiseen raatiin. No ihan aidosti kiva, mutta raati arvioitsee lausuntaa.

Yritin sluibailla eroon kutsusta vetoamalla muutamaan tekosyyhyn (kuten imetykseen), mutta koska kaikki vaikuttaa aina kaikkeen, en onnistunut. Tapahtuman järjestävä taho kun on potentiaalinen tulevaisuuden työnantaja (ja muutenkin mukava).

Olen potkiskellut itseäni päähän. Olen kolmekymmentä. Olen runonlausuntaraatilainen. Olen aidon kyyninen ja usein vittupää. Onneksi on joskus tullut oikein opiskeltua palautteenantoa, kirjallisuustiedettäkin vähän. Mutta miten helkkarissa mä pystyn ensinnäkin keskittymään koko päivän, olemaan repeilemättä ja asiallinen, ja pukeutumaankin aikuisesti. Puoliso lupasi kannustavasti kiikuttaa taaperon imetettäväksi kulttuuri-instanssiin.

Törmäsin työn puolesta järjestävään tahoon viime viikolla ja lupasin saapua paikalle. Kerroin kyllä, etten ymmärrä millä mandaatilla minun katsotaan voivan osallistua ja jätin sopivan tittelin keksimisen järjestäjän huoleksi. Ei ole kuulemma ongelma. Mulle se kyllä aina on, kun lomakkeita täyttelen - ammatittomuus nimittäin.


Nyt minä lienen aikuinen. Viimeistään nyt. ja elämässäni on lapsen lisäksi paikallista kulttuuria.


Siirryn hakkaamaan päätä seinään. Taas.

Etiketti & liirumlaarum

Eilen oli jännittävä päivä niin minulle kuin vauvalle. Vierailimme (omasta aloitteestani) vain ulkonäöltä tutun Äidin ja tämän kahden lapsen kotona. Visiitin taustalla oli intoni kantaa lasta selässä, mikä vaatii hieman tekniikan hiomista - arvelin Äidin osaavan neuvoa. Kodissa oli ihana kaaos, pikkuneiti oli kuulemma odottanut koko päivän ja vauvamme istua nököttivät keittiön lattialla napostellen kumpikin saman mittanauhan eri päitä välillä vaihtaen.

Minulla oli hirveän kivaa, vaikka piiskasinkin itseäni kotiin saavuttuamme muutamista suusta lennähtäneistä sammakoista ja mahdollisista lapsiperhe-etikettivirheistä, saati pahasta paniikinomaisesta tavastani tunkea uusille tuttavuuksille verbaalinen cv naamalle heti ensitapaamisella. Uutuustuttavuus toivoi, että tapaisimme pian uudelleen, hän on myös paluumuuttaja, jolle kerhoajat eivät sovi ja sosiaalista elämää ei juuri ole.

Siirrymme ikuisuuskysymykseen: Milloin voi ekojen treffien jälkeen ottaa yhteyttä ja ehdottaa uutta tapaamista? Mä en oo koskaan hanskannut tätä. Olen kyllä käynyt aiheesta tuntikausia kestäviä puhelinneuvotteluja ystävien kanssa - viimeksi vuonna 2008 tavattuani puolison. Ei ihan sama asia, mutta tunnistin tunteen.

_______________________________________________

Liirumlaarumit:

En puutu viikon AIHEESEEN tarkemmin (en perkele edes linkkaa), mutta olen samoilla linjoilla Yksiksen kanssa. Minua kuitenkin tällä viikolla aika paljonkin hämmensi se, että mun vauvalla ei ollut sairaalassa ranneketta. Tarkistin asian vielä puolisolta ja äidiltäni, koska olin aika pirun tokkurassa, mutta lapsella ei ollut ranneketta. Sen pikku kopassa luki kyllä kenen vauva se on.

Pikainen gallup ympäri Suomen on osoittanut, että kyllä se ranneke käytäntö on. En hetkeäkään usko, että lapseni olisi vaihtunut ja se on perätilapallopäänsä kanssa ollut aina hyvin helposti tunnistettavissa, varsinkin vastasyntyneenä ollessaan ihan oikeasti aivan eri näköinen kuin muut vauvat. Pointtina tässä hämmennyksessäni on se, että miten sairaalalla on varaa joustaa maailmanlaajuisesta käytännöstä, jolle on hei ihan oikeasti syy. En tosin ole ihan varma onko sairaalassa nykyisin käytössä rannekkeettomuus, pari vuotta takaperin on samassa laitoksessa vauvat kyllä merkattu.


Mieliala on heitellyt valtavasti. Välillä leikin nauttivani kelan kustantamaa terapiaa ja selaan mollista pk-seudun työpaikkoja ja naureskelen kotihoidontuen maksulapuille. Välillä olo on normaali, välillä olen täysin toimintakyvytön. Väitän, että jos täyttäisin muutaman masennuskyselyristikon saisin tulokseksi vähintäänkin lievän - todennäköisesti keskivaikean masennuksen. En ole kymmeneen vuoteen niitä ristikoita täyttänyt (ei niillä parane) ja vuodentakaiseen vaikeaan verrattuna lievä ei tunnu oikeastaan missään. Paitsi parina päivänä viikossa.


Vauva parka on ähnännyt hampaitaan (tai hammastaan) pitkän ja kipeän kaavan kautta. Enää ei nukahdeta söpösti ja rauhaisasti viimeistään ysiltä - meillä huudetaan puolisentoista tuntia kunnes mä nukahdan. Kainaloon sivuvaunustaan vapautettu vauva nukahtaa kun nukahtaa. Kainalosta minuun on yhtä paljon matkaa kuin siitä sivuvaunusta. Yöllä heräillään kunnon metakalla ja hinkkejä on kiskottu typötyhjiksi hartaudella. Tästäkään huolimatta ei meikäläisellä riitä unta enää seitsemän jälkeen, tänään kuuden jälkeen. Syynä toverimme valo. Kaksinkerroin ikkunaan sälekaihtimien lisäksi ripustetut paksut samettiverhot (joita vähän vihaan, mutta ne pitää myös tuulta) ei auta.

Mä saan maanantaina kierukan. Jänskättää. Ajattelin vetää sen alle gramman panadolia ja melkein yhtä ison lastin buranaa. Ja ajella säärikarvat, kevään kunniaksi.
Onneksi kipukin on suhteellista. Jos oikein kovin sattuu - ajattelin muistella sitä katetria.

Peruutus

Olen hyvin hämilläni. Sain eilen tosiaan postitse paikallisen sairaalan lastentautien polilta kutsukirjeen, jossa ilmoitettiin meille varattu aika. Kuten jo eilen kiukkujahnauksessani mainitsin, soitin kiltisti kirjeessä ilmoitettuun numeroon peruakseni meille varatun ajan turhana. Käydyn keskustelun voi repliikkeineen lukea tosta alta.

Aamulla sain puhelun. No siellä oli se sama muija ko eilen.
"Hei. Sinä halusi perua aika."
"Kyllä."
"Mutta minä varmista vielä, että sinä peru nyt se aika."
"Niin. Mä peruin sen mielestäni eilen, että mitä epäselvää tässä nyt on?"
"Kun se vaivva pitä hoita."
"Niin? Se on hoidettu."
"Mutta minun pitä laitta lääkärille selvittys."
"Anteeksi mitä?"
"Lääkkäri halua selvitys, miksi aika on pois."
"Lapsi on hoidetty yksityisellä lääkäriasemalla jo viikkoja sitten."
"Onkko?"
"On."
"No minä laitta lappu. Kun on ensimäinen aika."
"No laitapa. Eikä kukaan järjissään oleva vanhempi jää odottamaan seitsemäksi viikoksi aikaa jos lapsen iho on pahana."
"No ei. Antteksi. Meillä on vähän resurssipula."

Yritin pysytellä rauhallisena, mutta jouduin ihan vähän avautumaan. Siinä vaiheessa tädin ääni vähän pehmeni. ja taitaa olla melkoinen resurssipula kun ei asiat mene yhdellä soitolla perille. Mikä näitä oikein vaivaa?

Olen siis ilmeisetsi tehnyt jotain todellakin päin persettä, kun olen mennyt hoidattamaan lapsen yksityisellä. Vai olisiko pitänyt oikein kahteen otteeseen tutkituttaa lapsi - ja vielä ajankohtana, jolloin puoliso ei pääse mukaan tulkkaamaan (mielestäni yksi hoitohenkilökunnan tärkeimpiä ominaisuuksia on suomen kielen taito).

Eikö ne nyt saatana saa jo tuota ainoastaan rahaa imevää laitosta kiinni ja muutettua vaikka valtavaksi ja tehokkaaksi geriatrian yksiköksi. Ei saa. Se on sitä kielipolitiikkaa.

Silmä

Lapseni toisessa silmässä on kurja kyynelkanavatukos. Se ei kuulemma ole minun vikani ja on muutoinkin kovin yleinen vaiva pikkuisilla, joiden kropan osaset ovat kauhean pikkuisia ja tukkeutuvat helposti. 

 Kyynelkanavan tukkoisuudessa on se kettumainen puoli, että silmä melkoisen herkästi tulehtuu. Siitä huolimatta, että silmää pestään keitetyllä vedellä päivittäin useita kertoja apteekin steriilien pikku taitosten kanssa, se perkele tulehtuu koko ajan. 

Torstaina alkoi möhnää tulla jo ruokalusikkakaupalla. Soitin perjantaiaamuna päivystykseen. Jo raskausaikaana olin aikeissa ostaa lapselle vakuutuksen, projekti jäi vähän kesken. Harkinnassa on jälleen, kalliita ovat perkeleet, ja projektiani hidastaa jokseenkin pahasti se, ettei paikkakunnalla ole yksityistä lastenlääkäriä. 40 kilometriä ei edelleenkään ole paha, muttatota. Maksanko verot ja vakuutuksen päälle vai pelkät verot, joilla palvelun pitäisi pelittää? Ajatus muhikoon. 

Joka tapauksessa, soitin jo tuttuun telefoooonrååådgiiivningiin (instanssissa pyörivä nauha alkaa olla venynyt). Olin aivan häkeltynyt, kun vastannut hoitaja oli varsin inhimillinen, ei pitänyt idioottina, ei laukonut itsestäänselvyyksiä ja totesi jopa, että kyllä äiti aina tietää parhaiten ja huomaa jos lapsella on jokin hätä. (Ei, en laske silmätulehdusta hädäksi, kyseessä oli kuumeilun tiedustelu.) Rouva neuvoi myös, että jos on tarvetta lastenhoidollisille toimenpiteille, pitää mennä vaatimaan lasikopin tädeiltä vapaata huonetta käyttöön. 

 Iltasella lääkärikin oli yllättävän positiivinen tapaus. Osasi suomea ja kerrankin selitti mistä sen silmän kanssa on kyse, mitä sille voi tehdä ja mitä ei voi. Ja mitä tehdään jos ei aukea (emme mieti sitä). Miten nenänvartta kuuluu hieroa, vettä ei kuulemma tarvitse puhdistukseen keitellä ja bakteerin laadunkin selvitti. Arveli tyttären olevan virkeä ja hyväntuulinen - lapseni nauroi ja keikisteli isänsä sylistä. Ei se vieraille yleensä. 

Kaikenlainen pienikin vaiva aiheuttaa luonnollisesti paskamutsioloa. Ennen perjantaista muskaria (voi saaaaataaaanaaaaa, mutta maksoin jo niin sinnillä loppuun saakka, ehhee) pohdin oikein ääneen, että paskamaista läksiä yhtään mihinkään, kun lapsen silmämöhnii ja punoittaa ja viestii koko loistollaan sitä kuinka kehno olen äitinä. Typerää kelausta kuulemma. 

No, kuinka ollakaan ensimmäisenä muskarimuijan suusta:

"Onpa sillä kauhean punainen silmä."

Ilman minkäänlaista pehmentävää rekisteriä äänessä. Otin tietenkin kommentin vittuiluna ja äitiyteni arvosteluna, koska olen univelkainen, vuotavatissinen herkkishirviö. Samainen vetäjä muisti kyllä kehua muutamien vauvojen vaatetusta (taas), ja haukkui opettamansa 8-vuotiaiden ryhmän aamuisen esiintymisen: "Ne lauloi niin huonosti." Kun en halunnut vasta päikkäreiltä herännyttä tytärtäni kiikuttaa peiton sisällä, sain kommentiksi: "Äiti taitaa olla väsy, eikä lapsi." No niin vittu olenkin, mutta MINÄ päätän huudatanko lastani vai enkö. 

Eli kärjistyy taas. Mulla vaan särähtää korvaan, kun arvostellaan pienten lasten esiintymistä huonoksi (rouva muskarimuijan työyhteisö oli ilmeisesti ollut paikalla kuulemassa). Lasten esiintymistä ei arvostella. Tulipa tosin todettua, mitä on musiikkiopiston pedagogiikka ja arvomaailma. Arvelen, että en laita lastani kyseiseen instanssiin isompana harrastamaan yhtään mitään. 

Mistä muuten löytyy kouluikäisille vielä harrastuksia, joissa suorituksella ei ole niin väliä vaan hauskuudella ja viihtymisellä ja itsetunnon ja sosiaalisten taitojen kehittymisellä? 

Olemme myös jälleen rakastamieni kielikysymysten äärellä. Minä en tohtisi mennä opettamaan ruotsiksi ruotsinkielisiä. En tohtisi saksaksi saksankielisiä, enkä englanniksi englanninkielisiä. Lyhyehköt esittely/asiantuntija/tietoiskupläjäykset ovat asia erikseen. "Kun minä en osaa nämä suomenkieliset laulut." Paikallinen musiikkiopisto kuitenkin vakuuttaa palvelevansa väestöä molemmilla kotimaisilla kielillä. Minä olen eri mieltä. Haluaisin nähdä sen tilanteen, jossa suomenkielinen vetää ruotsinkielisille äideille ruotsiksi vauvamuskaria. Sitä ei siedettäisi viittä minuuttia pidempään. Seudulla kaksikielisyyden määritelmä on erinomaisen mystinen. 

Joo, jatkan itseni hillitsemistä. Se on haastavaa, sillä olen kovin väsynyt, väsystä johtuen pöhnäinen ja melko kiukkuinen. Tyttären vaippa on edelliset kolme yötä falskannut huolimatta jättiläiskoon superimukertakäyttömaapallontappovaipasta ja päälle viritetyistä villavaippahousuista. Ensi yönä liitän yhdistelmään vielä jonkin lisäimun. Gaaddääm. 

Vaatteiden ja vaipanvaihdon (noin kello 3.21) päälle on ajoittain hankala nukahtaa. Varsinkin jos pissalätäkkö on syntynyt imeskellessä tissiä, eli saan laiskuuttani vielä nukkua siinä.  

Poni

Heräsin yöllä kolmen aikaan lapseni norminälkävingahdukseen. Kuulostelin hetken, josko se kuitenkin vielä nukahtaisi ja pohdin mahtaako tutti olla lähettyvillä vai onko se ammuttu suusta ties minne.

Muutaman minuutin kuluttua lapseni kuulosti pieneltä, kiukkuiselta ponilta ja tursusi komealla paineella vaipallisen kakkaa. Pieni unipussi näytti puhelimen valossa oikein paisuvan paineesta. Sitten se hymyili. Siis vauva, ei pussi.

Olen ollut valtavan onnellinen siitä, että lapseni ei kakkaa öisin. Meillä ei yläkerrassa ole riittävän suurta lavuaaria pyllypesuihin. Onneksi on niitä rättejä, jotka kannattaa ostaa litilistä. Pirkat varsinkin on ihan paskoja, niitä tulee paketista aina viisi kerralla, vaikka kuinka nätisti koittaisi ottaa.

Toivon, että lapseni suoli ei toimi ensi yönä. Haluaisin nukkua ja se on huomattavasti helpompaa jos ei ole pakko nousta sängystä vaippaa kaivamaan. Tosin, se edelleen ruokailee tunnin, parin välein, että tursuttavaa riittää.

Autostani pamahti laturi, joten matkasimme muskariin Paukkuliinin ja poikansa kyydillä. Tytär oli muskarin pienin, melkein kaikki muut jo käveli tai konttasivat. Nice. Mä luulin, että se on VAUVAmuskari.

Tekee ihan vähän mieli todeta koko touhusta totuttuun tapaan, että VMP, mutta yritän kasvaa ihmisenä ja asennoitua kivasti. Iloisesta asenteesta kun saattaa olla jatkossa ihan iloa ja hyötyä. Että kyllä sitä tunnin viikossa kestää, mutta sen jälkeen on seinä jo pystyssä mun osalta.

Mutta sviddu niitä biisejä: Kävelen, kävelen, kävelen, kävelen, stop. Syksy tulee, puuhpuuh. Keinun, keinun, tilulilulei.

Meillä kuunnellaan onneksi kotona vähän parempaa musiikkia. Ainakin sillloin kun äiti ei saa päähänsä harjoitella kitarointia.

Vala

No nyt on käyty juhlallisesti allekirjoittamassa lappuja sosiaalitoimistossa.

"Onkko teillä lapsi kotuna?" No ei, autossa odottaa, jätettiin ikkunaa raolleen ja vesikuppi penkin alle.
"Sinä puhu suomi o du e svensksprååkig."
"No se yhtä paljon paperi kun osta asunto." Ei ole, talossa oli enemmän.
"No nyt se on paperi ruotsi. Tämä programm vähän huono vaihta kieli." Muistaakseni minulla on niitä kielellisiä oikeuksia, joista useampaan otteeseen muistutin täti Lastenvalvojaa, koska olen kusipää.
"Om mamma ska nu underskriva här ja isä laitta nimi tähän." Olisi edes johdonmukainen kielen kanssa. Teimme selväksi, että pelkkä suomi riittää.
"Onko sinä pahalla päällä?" No olen, koska en pidä siitä, että asiointi äidinkielelläni on haastavaa; lapsen, jonka äidinkieli on suomi papereissa lukee isolla, että flicka ja osoite on ruotsiksi. Muun muassa. Ja suomeksi pyytämäni paperit ovat ruotsinkielisiä - johdonmukaisesti.
"Nyt sinä virallinen isä, että ett stort grattis!" Nice.

Ihanaa tämä kaksikielisyys. Se on kuulemma rikkaus.

Minusta on nöyryyttävää allekirjoittaa papereita, joissa vannon, etten ole nainut muita kymmenisen kuukautta sitten. Vain siksi, että en ole aviossa. Syrjintää on se.

Ymmärrän toki isyyden vahvistamisen merkityksen. Lapsella on oikeus isäänsä ja se tulee hälle taata. Tapa vain on aivan käsittämätön jäänne ties miltä vuosisadalta. "Nyt lapsi oikeus isä perinttö." No on se vähän muutakin.

Voisiko asiaa tehdä yhtään helpommaksi? Jos isyydessä ei ole epäselvyyksiä, miksi kirjoitella siitoskertomuksia ja vakuutteluja; jospa vaikka viimeisellä raskauspätkällä allekirjoitettu lappu aiheesta riittäisi. Ongelma- ja erikoistapaukset sitten erikseen ja nekin kiitos äitiä syyllistämättä.

Kerrankos sitä tulee sossussa vakuutettua, että jyystetty on ja toi se oli. Tarkkaa päivämäärää ja kellonaikaa ei tarvittu vaikka kerroin paljastavani sen ilomielin.

Minun ei ole hyvä asioida yhtään missään. Tai sievän sosiaalisen käytöksen harjoitukset on taas aloitettava lähisiwasta.

Edit. Onkohan siellä Suomessa virastoasiointi yhtä riemastuttavaa kuin täällä vai onko minulla jokseenkin ruusunpunaiset muistot vuosiltani Keski-Suomessa? Asenne- vai kielivamma? 

Jaiks

Viime yö oli kummallinen. Heräsin aamuyöstä kauheaan päänsärkyyn, jonka kanssa yritin toki elellä muutamia tunteja suhteellisen vakuuttuneena kauheasta myrkytyksestä. Nousin, mittasin jokseenkin kohtuullisen verenpainelukeman, söin voikkarin ja kiipesin yläkertaan takaisin nukkumaan.

 Puoliso herätti kummallisen aikaisin. Sanoi päästävänsä koirat ulos ja lähtevänsä kalaan veljensä kanssa. Kerroin että selvä. Havahduin jonkin ajan kuluttua koiria sisälle päästämään ja siirryin alakertaan nukkumaan.  Heräsin törkeään janoon ja kammottavan hikisenä.

 Hain päivän lehdet postilaatikosta. Päivän anti löytyi taas mielipidepalstalta:

Tervetuloa suvaitsevalle ja liberaalille Pohjanmaalle! 

Viihdykkeeksi kävin puutarhaliikkeessä hankkimassa muutamia kesäkurpitsan taimia, missä ei ole mitään järkeä, sillä kurpitsat maksavat 99 senttiä kilo. Toisaalta, vekkulin oloisia vihanneksia on heinäkuun lopulla kiva saalistaa pihalta. En tosin edes pidä kesäkurpitsasta.

 Puoliso sai saalista. 

Silakoita. 

En kuollaksenikaan muista saako raskaana syödä silakkaa (olen tähän muutamaan otteeseen viimeisten 38 viikon aikana sortunut). Hauen muistan ja sen, ettei neuvolassa tiedetty ovatko ahvenetkin kiellettyjen listalla. Joka tapauksessa, aion syödä tänään savusilakoita.

Puolisolla oli matkassaan myös ylläri: 

Matkaväline. 

Että nyt voidaan kiertää kaikki kesätapahtumat pahassakin tungoksessa. Useita vuosia. Jee!

Musta tulee ylihuomenna äiti.

Liplaplaplap

Ois vaan niin mahtavaa kun ei koko ajan sylettäisi. Laskuri tikittää, raks raks, kohta maha halkaistaan ja siinä sitten ollaan ja ahdistutaan ja epäonnistutaan ja opetellaan elämään tavallista, riittävän hyvää elämää suomenruotsalaisessa pikkukaupungissa, jossa on oltava onnellinen ja leppoisa ja helppo.

 Hoksasin, että ensi viikon viikonloppuna on juhannus. No kuinka käy jos vaipat ja korvike loppuu? Entä jos liikennemyymälässä ei ole sopivia tuotteita? Mistä helvetistä minä tiedän mikä on sopiva tuote? Näille luontevana jatkona toki: Onko meillä elävä vauva? Olenko minä elossa? Päästäänkö me ikinä siitä sairaalahelvetistä kotiin? Saanko mä juoda juhannuksena lasin viiniä?

Aiomme siis mennä puolison kanssa kauppaan ostamaan vaippoja ja korviketta. Ja taas saa ähistä omaa epävarmuuttaan ja mahaansa sen helvetillisen vaippahyllyn edessä ja väistellä tietäviä ja osaavia katseita. Valitsemme joka tapauksessa marketeista sen, joka ei ole lisääntymiseen rohkaisevan luterilaisen herätysliikkeen kannattajien suosiossa.

 Huomautettakoon, että minusta kestoilu on ihastuttava ajatus. Minä olen kuitenkin (inho)realisti. Mielestäni asiaan voi palata myöhemminkin, oletan että vouhotettavaa on ihan kertakäyttöistenkin kanssa näin alkuun. Pisteet ja kumarrukset ja reippaat hurrahurrahurra-huudot niille, jotka alusta saakka pinnistelevät ja maailman pelastavat.

Mahdolliselle lapselle (kun ei konkretisoidu, niin ei sitten millään) on vihdoin valmiina ja testikäytettynä pesä.
Kärry on siis suosikkiliikkeestäni Biltemasta, jonne silloin tällöin teemme puolison kanssa romanttisia retkiä. Näin hienon punaisena sitä ei saakaan, puuosat tulevat käsittelemättöminä, mutta meillä sattui olemaan pieni pöntöllinen peruspunaista maalia, kun noin vuosi sitten sain ihan helvetin hyvän idean maalata vessan kaapinovet.

En tiedä mitä helvettiä noiden testikäyttäjien kanssa on tehtävä. Vaunuun on toki hankittu metallinen järeähkö kissasuoja, mutta tajuaako ne pysyä poissa lapsen naamasta ilman pakkokeinoja - en osaa sanoa. Ahdistun siis. En ymmärrä kissoja. 

Karsee päänsärky. 

Herne & Nenä

Olen tunnetusti erinomainen tempomaan herneitä nenään, mutta oletettavasti nykyinen tila herkistää normaaliakin syvemmin loukkaantumaan tai vähintäänkin puhkianalysoimaan sanasia, joita kanssaihmiset suustaan päästelevät. Jos ei varsinaisesti jaksa edes loukkaantua, niin pidätän oikeuden kunnon vitutukseen.

Olen yrittänyt ihan oikeasti taas kerran hillitä itseäni, enkä vastannut paskamaiseen sävyyn lapsuudentoverin lähettämään sähköpostiviestiin. Hän tarkoitti hyvää, mutta minä loukkaannuin ja ärsyynnyin ja laadin luonnollisesti aamuyön tunteina jokseenkin rikinkatkuista ohjeistusta siitä, mitä kannattaa kirjoittaa ja mitä ei.

 Tulin loppujen lopuksi siihen tulokseen, ettei minulla ole oikeutta vaatia toisilta sitä, mitä vaadin itseltäni. Itselleni rakennan ihan omat raamit, joiden mukaan koetan elää; jokainen kehittäköön omansa - tiettyjen kulttuurin ja yhteiskunnan asettamien rajojen mukaan. Ihminen on ehkä siedettävämpi, mikäli hän onnistuu säilyttämään prosessissa jonkinlaisen herkkyyden.

 Silti minua vituttaa: "Ilmottele sit miten sektio meni". Lause, jolla tarkoitetaan vain hyvää ja minä tiedän ettei minulla ole oikeutta loukkaantua. Sekin vituttaa.
1. Jos sektio menee huonosti a) lapsi kuolee, b) lapsi vammautuu, c) minä kuolen, d) minä vammaudun. Tämän realiteetin kanssa eletään näin alkuun ja itseasiassa hyvin pitkälle.
2. Jos sektio menee hyvin, lapsi syntyy ja on terve. Minun vointini on täysin sivuseikka.
3. On jokseenkin vaivatonta tutustua aiheeseen vaikkapa googlen ja järeähkön lähdekritiikin avulla. Aiheeseen tutustumista ei ole jenkkiläisen tv-tuotannon kuvaukseen perehtyminen, saati satunnaisten keskustelufoorumeiden annin parissa viihtyminen.
Keisarileikkaus EI OLE luomileikkaukseen verrattava toimenpide.
 "Tost ei oo suunta ko ylöspäin." Se tarkoittaa hyvää, se tarkoittaa hyvää, se tarkoittaa hyvää ja minussa täytyy olla jotain vikaa kun näen sen, mutten kykene tuntemaan.

 Toinen ystävä päätti soittaa ja tiedustella: "No mikä sulla on nyt vointi? Ai, ihanaa, että saat sektion! Mikä tossa sun raskaudessa oikeen on ku se on ollu niin vaikee. Nii, et onko sulla jotenki heikko ja kapee lantio tai jotain." 
Tunsin, ei tuntunut kivalta. En nähnyt.

"das gegenteil von gut ist gutgemeint..." 

Pahoittelen aidosti niitä hetkiä, kun oma suodattimeni ei ole toiminut. Se ei valitettavasti ole pettämätön - mikä olisi oikeastaan jokseenkin ankeaa. Pidätän silti itselläni oikeuden kiskoa herneitä nenään. Se suotakoon jokaiselle.

 Näilläkään teksteillä ei ole varsinaisesti tarkoituksena raportoida mahdolliselle lukijalle sitä, miten paljon paskaa tässä joutuu nielemään, vaan pyrkimys jäsentää ja ilmaista omaa ajattelua terveellä tavalla, samalla sitä itse tarkkaillen. Minä kun en jaksa kirjoittaa käsin ja arvostan satunnaista kommenttiakin.

Joka tapauksessa, olen pahoillani tänäänkin suodattimeni heikkouksien äärellä - ja valintojen.

Palvelun äärellä

Katselin viikonloppuna YLEn ruotsinkielisestä palvelusta eläinohjelmaa. Harva kyseistä kanavaa katselee, mutta pidän sitä joskus päällä ihan vain siksi, että saan vouhottaa riittävästi puolisolle ja vaatia selityksiä: Miksi majakat ovat niin tärkeitä? Miksi norjalaiset teeveeohjelmat ovat syvältä? Kuka keskusteluohjelman keskustelijoista on ihan oikeasti hurri ja kuka teeskentelee (oma korva ei kerro)? Joka tapauksessa, Kolmårdenin eläinlääkärit halusivat antaa isolle hirviurokselle matolääkettä. Nukutettu hirvi, jonka silmille iskettiin viltti, inisi. Itken ininää kolmatta päivää. En siis Syyriassa teloitettuja lapsia, vaan hirveä, joka asuu naapurimaassa ja sai matolääkettä letkulla mahaan.

 Olen valvonut aamu kolmesta. Yhdeksältä pitäisi mennä taas nauttimaan neuvolapalveluista. En edelleenkään ymmärrä kyseistä palvelua. Osaan mitata paineeni ja punnita itseni kotona ja mikäli joku antaisi pari kipaletta proteiinitikkuja, niitäkin osaisin varmasti dippailla pissaan ja tulkita ihan itse. Eli siirryn muutaman tunnin kuluttua ajamaan keskustan korttelia ympäri parkkipaikan toivossa, että voin käydä kusemassa purkkiin ja mittauttamassa mahan.

 Eilinen oli jokseenkin rankka päivä. Kun itse on viimeisillään raskaana, puoliso sairaslomalla, niin totta helvetissä soppaa on kerralla hämmennettävä vielä pikkuisen, ettei käy liian tasaiseksi. Äitini soitti aamulla, itki ja huusi, ei päässyt liikkeelle yllättäen tulehtuneiden polviensa kanssa. Hyökkäsin paikalle, totesin tilanteen, ajelin sairaalaan, jonka apuvälinelainaamosta hain kyynärsauvat. Itse lainaamon etsiminen otti aikansa, sillä infotiskin tyttö ei ymmärtänyt tiedusteluani sen sijainnista. Hän keskittyi tuijottamaan mahaani. Järkeilin siis kopin sijaitsevan lähellä fysioterapiayksikköä, josta se löytyikin. "No nyt sinun äiti pääse kävele." No ei ihan.

 Kun ei työterveys- eikä terveyskeskuspalveluja alkanut irrota ja kipu vaikutti käsittämättömältä, pakkasin rouvan autoon ja ajoin ensiapuun. Hain pyörätuolin eteisestä ja kärräsin lasteineen tiskille. "Sinä saa nyt odotta. Meillä paljon potilas." Pyysin erikseen hoitajaa auttamaan tuolin kanssa ja osoitin mahaani, joka ihan oikeasti ei ole kovin pieni. Asia meni perille toisella huomauttamalla.

 Kolme tuntia myöhemmin palasin paikalle, juuri sopivasti vastaamaan kysymykseen: "Miten te puhuu ruotsi?". Ainoa 20 000  asukkaan kaupungin terveyskeskuksen päivystyksessä päivystävä lääkäri kun oli noin 25-vuotias lähi-idästä Ruotsin kautta paikkakunnalle hinattu poikanen. Hänen kanssaan olisi sitten pitänyt kivusta lähes tajuttoman suomenkielisen kommunikoida ruotsiksi. "Ollettko sinä tulkki? Meillä ei ole täällä tulkki! Minä autta ruotsikieli jos pyyttä nättisti!"  - Oli asiallinen kommentti, kun pyysin äidilleni lääkärissäasiointia varten tulkkia.

 Tämän jälkeen sain vatsani kanssa hinata hänet takaisin seinän viereen odottamaan vuoroaan. Apua ei tarjottu. Siitäkään huolimatta, että tällä kertaa onnistuin hillitsemään itseni, enkä avautunut kielilaista, syrjinnästä saati muustakaan.

 Poistuin paikalta hieman hengittelemään, sillä en juuri pidä paikallisesta TKsta. Tällä välin äiti olikin asioinut lääkäripojan pakeilla, ja sai reseptin. Panadoleja, saatana. Luonnollisesti hinasin edelleen jokseenkin kipeän, valtavan ja hankalan mahani kera pyörätuolin autolle ja takaisin hoitajien möllöttäessä haavit auki toimintaa.

 Raskaus ei ole sairaus, mutta mielestäni vähintäänkin hoitoalalla työskentelevillä luulisi olevan sen verran tapoja, että edes tarjotaan apua. Siitähän voi aina kieltäytyä. Olisin ihan oikeasti ollut eleestä kiitollinen, ei tämän pallon kanssa niin hauskaa ole pyöriä. Olenko toisaalta kohtuuton, jos oletan, että tilanne olisi toinen jos en käyttäisi äidinkieltäni. Toki olen.

 Minä siitä apteekkiin, kun kipu ei luonnollisesti neljän tunnin istumisella ja paperilapulla laantunut. Apteekissa asiakaspalvelija ihmetteli, että mitä helvettiä tähän lappuun on kirjoitettu. Kerroin sen olevan reseptin, joka on juuri haettu päivystyksestä. Rouva kertoi, että lääkemääräyksessä ei ole mitään järkeä. Mitäpä siihen sitten sanomaan. Hän soitteli lääkärin perään, järkeili sopivan annostuksen; kertoi, että näiden ruotsin poikien kanssa saa useimmiten olla aika tarkkana ja oli vaivautunut.

 Että neljän tunnin nöyryytyksen ja odottelun saldo: 500 mg panadoleja. Samaa paskaa saa ilman  reseptiä. Itse en niin lääkkeiden perään ole, mutta kipu on hirveä asia. Ja sen hoito on Suomessa aivan uskomatonta. Onhan tuo nähty.

 Sinänsä olen tyytyväinen siitä, että tajusin jo raskauden ensi metreillä vaatia raskauteen liittyvän hoidon naapurikaupungissa, jossa myös puhutaan äidinkieltäni. Neljä vuotta sitten lapsuudenystäväni kuoli kotipaikkakuntani sairaalassa sektioon. Kuolemantapauksia oli tuolloin muistaakseni puolen vuoden sisällä kaksi. Siis samassa sairaalassa. Terveyskeskuksen toiminnasta puhumattakaan. En ole vielä kertaakaan törmännyt TKssa kotimaiseen lääkäriin. Päättäjät inisevät resurssipulaa ja päivystystoiminta on luovutettu yksityiselle yritykselle, joka halvimmalla hinaa paikalle (yksinomaan Ruotsista) keikkailijoita. Väittäisin, että jos valvira olisi uskottava laitos, saattaisi näiden pätevyyksissä olla huomauttamista.

En tohdi sanoa, että kotimaisuus on tässä asiassa laadun tae, mutta mielestäni vaatimus - tai edes arka pyyntö - että saisi asioidessaan hoitopalvelujen äärellä käyttää äidinkieltään, on kohtuullinen. Kyse ei kuitenkaan ole kylästä, jossa kuuluisin prosentin tai kahden kielivähemmistöön. Meitä on LÄHES puolet.

 Minä olen väsynyt siihen, että kaiken on oltava kielipolitiikkaa. Ja yllättyikö kukaan lauantaisesta uutisesta?

Siirryn vertailemaan - jälleen kerran - vauvavakuutuksia. Johonkin on raja vedettävä - tässä tapauksessa siihen, että lastani en näiden laadukkaiden kunnallisten palvelujen äärelle vie. Nukkumisesta ei näissä kivuissa tule enää mitään. Kannatti juosta paikasta toiseen ja hinata sitä tuolia. Saatan käydä panadolpurnun äärellä. Ilman reseptiä ja suomen kielellä.

Pikkupikku paradoksit

Kas vain, neljäs vuorokausi kotona ja mitta alkaa olla täysi. Heitin vappuaaton kunniaksi äitini ystävättärineen pihalle kodistani varsin aikaisin, ahdisti, ja siirryin nukkumaan yhdeksän aikaan. Öiseen aikaan yleensä vituttaa, kun käy kolmatta kertaa vessassa ennen aamu yhtä. Mutta samapa tuo, kyllä kusellajuokseminen painajaiset voittaa.

Väänsin eilen isäni perukirjan lähes valmiiksi. Hämmentävä systeemi, jota useat lait ja asetukset määräävät, mutta joka on tehty lähes mahdottomaksi toteuttaa omin voimin. Minä en yhdellekään oikeustieteitä ulkoaopetelleelle pellelle varattoman ukon laskujenlistaamisesta maksa. Harmikseni olin olettanut, että edesmenneen ja minun sukulaissuhteesta riittäisi seurakunnan paperi hänen osaltaan ja maistraatin vastaava omalta osaltani. No ei riitä. Soittelin ympäri maan papereiden toivossa (hintaakin niille toki tulee); papereiden, joiden tarkoitus on osoittaa ettei minulla ole sisaruksia. Että helpommalla olisi päässyt mikäli perhettä olisi.

 Perukirja on lakisääteinen kuolinpesän veroilmoitus. Se on väännettävä vaikkei verotettavaa olisi. Ohjeita ei kuitenkaan esimerkiksi verohallinnon sivuilla ole, asiantunteva oikeusaputoimisto (josta ohjeena muuten oli, että vainajan laskuja ei saa maksaa, mikä Nordean juristin mukaan taas on paskaa) ilmeisesti saattaisi hoitaa asian, mutta laskuttaa joka tapauksessa runsaasti ja pesänilmoittajan on kuitenkin hankittava ja hoidettava paikan päälle joka ikinen lippulappunen. Perukirjalle ei ole myöskään olemassa pohjaa, jonka mukaan toimia vaan malli on hauskasti vapaa.

 Suomessa on siis keksitty kätevä systeemi, jolla näitä jokseenkin ressukoita oikeustieteilijöitä työllistetään. Kiva. Saisiko humanisteille vastaavan systeemin.

 Uskaltauduin vappuaaton kunniaksi myös litiliin, jossa erehdyin hetkeksi toisten mahakkaiden kera masutuubilaarin äärelle. Oli siis tarjous, jota ajattelin ihmetellä, sillä sana masutuubi on mielestäni kuvottava. Tarjouksessa olisi ollut myös äitiyslegginsejä sekä ihan helvetin rumia äitiyspaitoja. Hämmennyin suunnattomasti havaitessani, että naiset ympärilläni olivat tosiaan nuorempia kuin minä, mutta jokaisella oli useampi alle kouluikäinen matkassaan. Keskimäärin kolme omilla jaloillaan pysyttelevää ja uudet mahassa. Pelästyin ja poistuin paikalta. Eniten kaiketi pelästyin sitä, että minut rinnastetaan heihin.

Asun paikkakunnalla, jossa minulla ei ole ainuttakaan ystävää. Sosiaaliset kontaktini perustuvat ainoastaan työhön. "Lapsen kanssa tutustuu uusiin ihmisiin ja saa uusia kavereita ja kyllä on sitten kiva yhdessä jakaa arjen asioita." Minä en halua keskustella ainoastaan lapsista, toisten lapset eivät minua kiinnosta (elleivät ne liity työtehtäviini), minä koen itseni ulkopuoliseksi seurassa, jossa päivän uutisille kohautetaan olkia tai mietitään miten hassu paikannimi mainittiin, kun auton radiosta vahingossa tuli jotain ajankohtaista paskahittien sijaan. Mutta minulla onkin diagnoosi. Eikä yksinäisyydessä ja ulkopuolisuudessa ole mitään uutta.

Miksi minä halusin lapsen? Miksi olen lähestulkoon helpottunut, kun kotikaupunkini ei maksa kotihoidon kuntalisää vaan saan reippaasti lähteä työnhakuun kymmenen kuukauden kuluttua? Miksen ole tyytyväinen pikkuelämääni seudulla, joka komeilee tilastojen kärjessä onnellisuudellaan?

Pakomahdollisuutta ei enää ole. On kai nöyrryttävä ja alettava kutsua itseään mammaksi. Keksiä mantra, jota toistamalla pääsee seuraavat vuodet vähän helpommalla.

Tilannetaju

Elämä on melkoisen pitkälti sosiaalista. Sosiaaliseen kanssakäymiseen kuuluu toki toisten kanssa kommunikointi, mikä usein sisältää kysymyksiä ja niihin vastauksia. Tilannetajua ei ilmeisesti myydä kaupassa ja monelta se on jäänyt myös perimättä.

1. Saako kysyä mikä oli kuolinsyy?
 - Tähän vastaan yleensä kysymyksellä: Vaikuttaako se jotenkin lopputulokseen? Sosiaalipornoa saa ihan pikkurahaa vastaan lähikaupasta vaikkapa Seiska-lehden muodossa.

2. Onko se tyttö vai poika?
 - Mielestäni kysymys käsittämättömimmästä päästä. MITÄ VITTUA SE KENELLEKÄÄN KUULUU ellen itse tee aloitetta kertoakseni. Pikkuvauvan sukupuolittaminen ärsyttää, mutta onhan se toki tärkeä tieto. Jos poikavauvan pukee pinkkiin, siitä voi tulla homo. On siis syytä olla varovainen. Ja tyttövauvasta voikin tulla ihan mitä vaan jos sitä EI pue pinkkiin. Esmes ruma.

3. Miksi sinä ei laitta abortti jos sinä ei iloinen?
 - Kysymys, joka poiki muun muassa hallintokantelun paikallisesta terveydenhoitolaitoksesta. Kyllä kannattaa ehdottaa puhelimitse onnettomalla suomen kielellä raskauden keskeytystä naiselle, joka on 15 viikkoa raskaana ja täysin puun takaa masentunut ja varovaisesti hakemassa apua tilanteeseen. Masentuneena kun ilon tunteminen on jokseenkin haastavaa. Toisaalta - kiva, että ratkaisuja on.

4. Onko se toivottu / suunniteltu?
 - Jälleen hoitoalan ammattilaisten - muun muassa parin kätilön ja lääkärin suusta. Onko sillä tässä vaiheessa (n. rv 30) jotain merkitystä?
Edit: Raskaus oli erittäin toivottu ja suunniteltu. 

5. Mikset opiskellut lääkäriksi kun olit niin hyvä koulussa?
 - Se fiksumpi utelu. Mahdollisesti siksi, että olen ainakin jossain vaiheessa elämää kokenut olevani jokseenkin kykenevä toimiviin vuorovaikutussuhteisiin.


Tilannetaju tuntuu olevan erityisen vaikea asia edesmenneen isäni sukulaisille. Hautajaisissa isäni veli, joka ei pitänyt minkäänlaista yhteyttä vainajaan ainakaan kymmeneen vuoteen, videoi koko spektaakkelin kysymättä lupaa. Videokamera + hautajaiset + lähiomaisilta luvan tiedustelu kuulostaa minun korvaani yhdistelmältä, joka on melko selkeä. Mutta ei.

Mahansilittelijöihin en edes jaksa puuttua. Vastenmielistä.

Mua vituttaa tänään niin ettei veri kierrä. Onneksi puoliso tajusi paeta paikalta.

Kulttuurista

Tällanen vissiin pitää olla ainaski tässä kylässä jos meinaa tehdä lapsen. Ainakin kysyntä on huimaa alueen fb-kirppisryhmissä ja hinnatkin kovia. Oletettavasti siis ohjeistusta kaivataan, kun suhde omaan kehoon on mitä on.

Mää en ymmärrä. Tai vaan osaa. Enkä halua edes miettiä mikä olisi lähipiirin reaktio jos tuollaisessa julkisesti pyörisin.
Tarkempi perehtyminen asiaan osoitti, että isukeille on ihan yhtä hassuja paitoja, joissa tekstinä Pappa. Tosin pappa lukee rinnuksissa, mikä ei mielestäni ole kovin loogista.

Kieli

Ruotsinkielisellä Pohjanmaalla kieli on aihe, joista toiset saavat puhua ja toiset eivät. Luonnollisesti omalla kielellään. Täällä enemmistöllä on suurempi oikeus kieleensä kuin vähemmistöllä, joka oikeasti onkin enemmistö ja siksi aina sortanut oikeaa vähemmistöä, joka paikallisesti sattuu olemaan enemmistöä. Suunsa puhtaaksipuhuminen saattaa hyvinkin vaikuttaa erityisesti siihen saako esimerkiksi kunta-alalta töitä. Kieliryhmien välinen kuilu on syvä, vaikka sitä hankkeilla jos toisilla aina silloin tällöin kavennetaan. Ihmeellistä tosin on se, että palvelurakenne pitää yllä kielijakoa ja heikentää kielivähemmistön asemaa. Toisaalta taas ihmisten välisissä suhteissa - kuten parisuhteessa, naapureiden kesken, työpaikoilla tullaan ihan rauhanomaisesti toimeen.

 Kulttuuriero on tabu, josta ei jumalauta saa varsinkaan puhua. Minä en noin suunnilleen savolais-härmäläis-mitäliegeeneillä voi ymmärtää niiden toisten käyttäytymistä, useimmiten. Olen tosin koettanut aiheeseen perehtyä muun muassa tivaamalla asioiden oikeaa laaitaa ja merkityksiä puolisolta (joka on sitä paikallista enemmistöä), mutta harva asia on selvinnyt. Asiat eivät selvinneet edes työskennellessäni varsin enemmistöpainotteisessa työyhteisössä useita vuosia.

Esimerkkeinä: Junannussalko (joka paikallislehdissä käännetään aina ilmoituksissa väärin juhannustangoksi, mikä naurattaa). Pikkuruiset katkarapuvoiveivät. RKP (voidaan useimmiten mielestäni laskea kulttuuriksi, useammankin määritelmän mukaan). Pääsiäistrullaus ihan eri aikaan kuin muualla Suomessa. Nakit ja perunasalaatti sekä joulupöydän lihapullat. Marketissa toisten murjominen ostoskärryillä. Leppoisa sosiaalinen kanssakäyminen - erityisesti marketissa tai kansanjuhlissa, mahdollisimman näkyvästi. Tanssimusiikki. Luciakultti. Yle Fem (jota yksikään suomenruotsalainen ei katso, sillä kaikki katsovat luonnollisesti ruotsin teeveetä). Kaikki tervetulleiksi toivottavat hääilmoitukset paikallislehdessä. Keväiset revyyt joka ikisessä kylässä. Pehmeä kommunikointi, jolla pyritään vaikuttamaan toisen käytökseen tai mielipiteeseen vaikuttamatta tämän mielialaan erityisesti mielipahaa vältellen, tuli asia sitten selväksi tai ei. Kakkujen tarjoaminen työpaikalla vähintään viikottain.

 Olen vahvasti sitä mieltä, että jokaisen äidin ja isän tulee kommunikoida jälkikasvunsa kanssa nimenomaan omalla tunnekielellä, joka lähes poikkeuksetta on se oma äidinkieli. Meidän lapsestamme kasvanee tällä perusteella siis kaksikielinen, mikä on toki hyvä asia, ainakin lingvistiäidin näkökulmasta. Toiveena tosin on, että kersa oppisi päälle pari muutakin, vähän isompaa kieltä, mutta jos ei onnistu ni ei väkisin.

 Ehkä kahden kielen hallitseminen antaa paremmat eväät ymmärtää kahta valtakulttuuria. Itse muistan lapsuudestani lähinnä aikuisiin liittyneen turvattomuuden - koskaan ei voinut tietää osaako vastaantulija samaa kieltä kuin minä, tuolloin esimerkiksi avun pyytäminen on kovin luonnotonta ja hankalaa. Samoin vieraalle ihmiselle vastaaminen: tienkysyjät, kellonkysyjät, päänaukojat jne. Ehkäpä juuri siksi on työrintamalla ollut helppoa asettua uusien suomalaisten kenkiin.

 Olen hirvittävän pettynyt kieliryhmien väliseen segregaatioon. Haeskelin oikein innolla jokin aika sitten tietoa paikallisesta päivähoidosta ja sen järjestämisestä - onhan aihe varsin ajankohtainen vuoden - parin kuluttua. Todennäköisemmin vuoden - näillä tuloilla. Kaupunki EI tarjoa KAKSIKIELISTÄ päivähoitoa. Kieli on valittava jo kehdossa tai pähkäiltävä mahdollisuutta kielikylvetyksen suhteen. Miksi ihmeessä kaupungissa, joka julkisesti muun muassa verkkosivuillaan mainostaa olevansa toimivan kaksikielisyyden kehto (toimivuuteen voimme palata) ei ole päivähoitoa, jossa henkilökunta puhuisi omaa äidinkieltään/tunnekieltään lapsille. Olen hämilläni - vaadinko taas liikaa, onko näkökulmani jotenkin päin persettä vai mikä tässä jökkii?

Mainittakoon, että äidinkieleni ja niiden parin vähän isomman eurooppalaisen kielen lisäksi ymmärrän ja puhun toista kotimaista ihan sujuvasti - en tosin murteita.