Lausunto

Eilen saapui mainosten seassa kirjekuori poliisilta. Päättelin sen sakkolapuksi, vaikken mielestäni ole täräytellyt kovin pahaa vauhtia peltipoliisien ohitse. Ei ollut sakko, mikä sinänsä on näillä rahoituksilla varsin miellyttävää. Oli kuolintodistus ja paperi, jonka mukaan kuolema on loppuun käsitelty. Onko? 

Ei mennyt kuolinsyylausunnossa kuin seitsemän kuukautta, luvatun kuuden sijaan. Ihan hyvä. En ala näissä ympyröissä tuloksia ruotimaan, ei se kenellekään kuulu, mutta tunnen jonkinlaista pientä ylpeyttä siitä, että alkoholi ei johtanut kuolemaan. Eihän isä enää pariin vuoteen juonutkaan. Samalla ahdistaa, koska kivutonta tuskin on loppu ollut. Ja pysäyttihän lausunto taas sen äärelle, mitä isän elämä viimeiset vuodet oli - toisaalta kirkasti, mitä elämä olisi ollut. 

Paperi, jossa summataan ihmiselämä on raaka. On pakko etäännyttää itsensä. Sain itseni kiinni siitä, että ihastelin lääkärin kirjoitustyyliä, sen selkeyttä ja hyvin ristiriitaiselta tuntuvaa kaunistelematonta hienovaraisuutta. Teksti kertoo havainnot, ei ota kantaa. Harvinaista luettavaa. Oikeuslääkärin lausunnon toivoo sellaista olevan. 

Teki mieli itkeä, mutten itkenyt. Söimme vääntämääni avokadopastaa (joo, oli pakko kokeilla SITÄ, ihan syötävää) ja minä lueskelin isälleni syötettyjä lääkkeitä ja hänen sisäelimiensä kokoja. Vauva mölisi sitterissä. Teki niin saatanasti mieli itkeä ja huutaa ja rikkoa tavaroita ja PURKAA, mutten edes raivonnut. Ajoimme naapurikaupunkiin ostamaan koiranruokaa. Keli oli kirkas, kaunis ja raikas. 

Muistuttaisin, että kotiin kuoleminen on aina poliisiasia. Valtion kyydillä pääsee avaukseen, jonka tulokset toimitetaan omaisille. 

Mulla on ikävä isiä.