28.9.2012

Muskari

Voi olla, että joudun lopettamaan muskarissa, sillä minulla on asennevamma ja vauvakin kuolaa. Vaikka kuinka yritän, erityisesti onnettomasti nukuttujen öiden päälle, suhtautua kivasti ja ihanasti ja lapsekkaasti (vauvakkaasti?) niin ei onnistu. VMP. Ja sehän näkyy tästä naamasta varsin pitkälle, kaikki näkyy aina.

"Tuuuuuleeee, tuuuuleeee, syksylläsyksyllä, puuuuuuh." Opittiin viime kerralla.
Tällä kertaa opittiin toinen säkeistö:
"Veeeeeettääää, veeeetttäää, syksylläsyksyllä, jotain." En ihan oppinut kun kiristi niin hyvin.

Muskarimuija kävi välillä oikein tarkistamassa oikean sävellajin vauvalaulukirjasta. Minulla olisi sen vauvalaulukirjan tekijälle palautetta.

"Nyt se pitää muistaa, että muskari on sitä vartten, että äiti osaa laulaa lapselle. Nyt enemmän äänttä äiddit niin oppi hyvin lauluja. "

Hillitsin itseni enkä täräyttänyt, että meillä on kotona vähän paremmat laulut.

En osannut hillitä itseäni tiedustellessani Paukkuliinilta, että sopiiko jos vedän meidän penskoille muskarit niin se vetää värikylvyt ja taidepuolet. Kaikki varmaan kuuli. Mua ehkä ihan vähän hävettää. Ei kyllä kovin paljon.

Ja sitten taas käveltiin ja marssittiin ja keinuteltiin musiikin tahdissa. Ja samalla laulettiin, että kävelenkävelen, marssinmarssin, keinunkeinun. Tällä kertaa ei muistaakseni laulettu, että stop. Voin olla väärässä.

"Tanssiin tanssiin kuuuultaaaaanii kanssa, kultaaaani jotain on kaaaalleeellaaaansa". Voisin sietää hommaa paremmin jos vetäjä ei laulaisi kirkkokuorotyylillä. Ja sillä muskarimuijalla olisi edes pikku rahtunen huumorintajua. Ei oo. Se ei edes uskonut laulettuaan väärin Tukutukulampaitani, kun kerroin oikeat sanat (näitä mää osaan). Piti oikein tarkistaa kirjasta.

Että harkitsen muskariharrastuksen lopettamista kahden kerran jälkeen. Eihän tällä asenteella voi harrastaa yhtään mitään. Oisko jossain joku angstauskerho äidille ja vauvalle?

Googlettajille vielä vähän palautetta ja täsmävastaukset:
"Sektio helpompi" - Mee laittamaan alakautta vaan jos multa kysytään.
"Otanko lidl vain päivätyöksi" - Ota vaan. Illoista saattaa saada enemmän liksaa, mutta päivälläkin voit pärjätä.
"Vauvan perätilalle syitä?" - En tiedä vastausta. Arvelen, että sillä kolmella prosentilla on vaan erilainen elämänasenne alusta lähtien. Sinussa ei liene vikaa.


26.9.2012

Sumu

Nyt lienee keskiviikko. Samapa tuo. Juuri mitään ei tapahdu, enkä kyllä kaipaa tapahtuvaksikaan. Luonnollisesti on hyvä paineistua siitä, että tämä on ainutlaatuinen elämänvaihe, josta on osattava NAUTTIA! Siis siitä, ettei juuri mitään tapahdu. Onhan se ihanaa ja harvinaista ja ainutlaatuista. Stressaan silti ihan vähän, koska se on minulle luontainen olotila. 

Vääntäydyimme tyttären kanssa sängystä ylös yhdeksän jälkeen. Tytär yritti herätä seitsemän maissa syötyään kolmannen tissillisen maitoa tälle vuorokaudelle (nyt mennään jo viidessä, oujee). Sujautin tutin suuhun ja kerroin, että nyt nukutaan. Nukkuihan se. Olisi nukkunut illallakin. Mysteerihuuto alkoi kello yhdeksän maissa ja päättyi lähempänä puoltayötä. Ei tepsi vikalistan läpikäynti, uudet innovaatiot, annetaansenhetkihuutaajosserauhoittuisi, tissin tarjoilu ja ne sata muuta yritystä. Puoliso sai tyttärensä simahtamaan lopulta hoitopöydälle (se jostain syystä tykkää hengailla siinä), josta lapsi siirrettiin varovaisesti sivuvaunuunsa. 

Näitä on ilmeisesti välillä. Toissapäivänä vauva otti ja simahti sänkyynsä saman tien. Ilmeisesti niistäkin hetkistä on osattava NAUTTIA. 

Yllättävä on itkun mukanaan tuova voimattomuus ja avuttomuus. Kun on laulanut joka ikisen päästälöytyvän lastenlaulun (ja niitä ei ihan vähän tässä päässä ole työkuvioiden vuoksi) kolmeen kertaan ja tuutulaulurepertuaarin vielä useammin ja keikuttanut ja roikottanut ja ruokkinut ja silittänyt ja halinut ja paijannut ja jo hönönä vähän googlettanut että menikö se rikki, iskee jonkinasteinen avuttomuus, joka yllättävää kyllä ei ihan vielä ole yltynyt hädäksi. Jokin takaraivossa muistaa kuiskia, että ei sillä oikeasti ole mitään isompaa hätää: se on sylissä ja sitä rakastetaan. 

Lapsen kiihtyvätahtinen öinen ruokailu aiheuttaa sen, että mulla ei aivo edelleenkään oikein pelaa. Hyvällä tuurilla nukahdan saman tien, kun olen palauttanut tyttären sivuvaunuunsa (josta poden huomattavan kehnoa omaatuntoa, joopa joo). Ajoittain kestää unen paluussa vähän kauemmin. En muista mitään ja jokseenkin yksinkertaiset askareet vaativat huimia ponnisteluja. Kun on tottunut siihen, että voi näppärästi neuloa sukkaa, puhua puhelimeen, lukea uutisia, vahtia keitoksia hellalla ja hoitaa sivussa vähän työjuttuja niin on hieman hankalaa hyväksyä sitä, että kannattaa ihan oikeasti keskittyä yhteen asiaan kerrallaan. Esmes hampaiden pesuun. 

Tekee mieli pistäytyä ulkosalla. Eilen kiekaisimme jälleen pienelle retkelle ja sain poimittua pari desiä puolukoita. Halajan vispipuuroa, jota en ole valmistanut sitten yläasteen pakollisen kotitalousoppimäärän jälkeen. Retkellä havaitsimme kuitenkin kaksi ongelmaa: meillä ei ole mannasuurimoita ja lapsi on hankala paksusta vaatetuksesta johtuen sujauttaa manducan pienennysosioon. 

Että jee. Kelin sen kun viilenee ja pukeutumisongelman äärellä ollaan jälleen. Mitä helvettiä sille pitää pukea? En tosin tiedä mitä itse kiskoisin päälle, äitiyshousut ja huppari tuntuvat kasvaneen ihoon kiinni (ja luulen ajoittain edelleen, että on kesä). Collegehaalari, jonka alle on sujautettu epämääräinen määrä vaaatekerroksia (nyt siis kyse vauvasta) tuntuu kovin vähäiseltä vaatemäärältä. Tilasin Reiman outletista fleecehaalareita (kun en kirpparilta löytänyt ainuttakaan ja oli halavempaa ko marketissa) ja ne on saatana ihan järkyttävän isoja. Innolla odottamani koon 56-alle-puoleen-hintaan-ja-ihan-ok-värikin-haalari vastaa kokoa 68, jossa me ollaan ehkä ensi vuonna. Ei liian isossa vaatteessa mitään väärää, hölmöähän se on pientä ostaa, mutta kantaessa liian iso vaate tuntuu kurjalta. 

Lisäksi. Minkä ikäisenä/kokoisena on syytä lopettaa manducan vauvapienennyslipareen käyttö? Homma on just sopiva ja passeli, mutta neppareita on vaikea saada kiinni, kun tyttären kinttu on niin kovin paksu kaikkine vaatekerroksineen. Jos liparetta ei käytä, valahtaa lyhyt vauvani repussa kovin alas, mikä aiheuttaa viritysongelmia ja selkäkipua ja kipinää lapsen osalta. 
Valmistajan sivuilta löysin tiedon, että vauvan voi asentaa repun pohjalle suunnilleen niihin aikoihin kun siirrytään vaatekokoon 68. Argh!! 

Haluaisin paikalliseen työväenopistoon seuraavat kurssit: Vauvan pukeminen. Vauvan kantaminen. Vauvan ruokinta. Oletan, että näitä asioita on saatettu käydä läpi siinä kammoamassani perhevalmennuksessa, mutta tuntien neuvolapalveluiden laadun, ainakin paikallisesti, kehtaan veikata, että taso on ollut vaikuttava. 

Että näin. Siirryn möllöttämään. Ei mulla muuta. Odotan innolla sitä - kuulemma - kuuden vuoden kuluttua koittavaa aikaa, kun saan taas nukkua vähän enemmän. 

23.9.2012

Retkellä

Kävimme sunnuntain kunniaksi retkellä. Kotiseutumatkailu näin perheellisenä kiinnostaa, eli ensin googletettiin mitä lähiseudulla voi tehdä (ollaan kyllä molemmat näiltä kyliltä kotoisin). No ei juuri mitään. Kuvasin tuloksia. Olen aina ollut kehno kuvaaja.

Liberopörriäinen viihdyttää matkalaista. 

Annoin isännän ajaa. Kiristi kyllä vähän. Oma auto on vieläkin verstaalla. 

Pysähdyimme ensin Erittäin Salaisella Apajallani. Tyttären nukkuessa poimin ämpärillisen suppiksia. 

Perillä kohteessa huomasin heti, että sillan kaide on aivan järkyttävän vaarallinen lapsille. Närkästyin. 

Polun varrella oli aika siistejä vesijuttuja. 

Kotona seniorikissi oli testaamassa viihdekeskusta aka muovihirviötä. 


Hellalla on ehkä kymmenes kattilallinen omppusosetta muhimassa. Sienten perkaus on ihan yhtä hanurista kuin aina ennenkin. Kuivurikin surisee. Sen soisi olevan suuremman.

Oikeastaan aika loistopäivä. Uroskoirakin tuli panoreissultaan kotiin. Se sai elämänkumppaniltaan heti turpiin ja meni keittiön pöydän alle nukkumaan. Jäämme odottelemaan harvinaisen typeriä koiranpentuja. Niistä yksikään ei onneksi muuta tähän taloon.

21.9.2012

Poni

Heräsin yöllä kolmen aikaan lapseni norminälkävingahdukseen. Kuulostelin hetken, josko se kuitenkin vielä nukahtaisi ja pohdin mahtaako tutti olla lähettyvillä vai onko se ammuttu suusta ties minne.

Muutaman minuutin kuluttua lapseni kuulosti pieneltä, kiukkuiselta ponilta ja tursusi komealla paineella vaipallisen kakkaa. Pieni unipussi näytti puhelimen valossa oikein paisuvan paineesta. Sitten se hymyili. Siis vauva, ei pussi.

Olen ollut valtavan onnellinen siitä, että lapseni ei kakkaa öisin. Meillä ei yläkerrassa ole riittävän suurta lavuaaria pyllypesuihin. Onneksi on niitä rättejä, jotka kannattaa ostaa litilistä. Pirkat varsinkin on ihan paskoja, niitä tulee paketista aina viisi kerralla, vaikka kuinka nätisti koittaisi ottaa.

Toivon, että lapseni suoli ei toimi ensi yönä. Haluaisin nukkua ja se on huomattavasti helpompaa jos ei ole pakko nousta sängystä vaippaa kaivamaan. Tosin, se edelleen ruokailee tunnin, parin välein, että tursuttavaa riittää.

Autostani pamahti laturi, joten matkasimme muskariin Paukkuliinin ja poikansa kyydillä. Tytär oli muskarin pienin, melkein kaikki muut jo käveli tai konttasivat. Nice. Mä luulin, että se on VAUVAmuskari.

Tekee ihan vähän mieli todeta koko touhusta totuttuun tapaan, että VMP, mutta yritän kasvaa ihmisenä ja asennoitua kivasti. Iloisesta asenteesta kun saattaa olla jatkossa ihan iloa ja hyötyä. Että kyllä sitä tunnin viikossa kestää, mutta sen jälkeen on seinä jo pystyssä mun osalta.

Mutta sviddu niitä biisejä: Kävelen, kävelen, kävelen, kävelen, stop. Syksy tulee, puuhpuuh. Keinun, keinun, tilulilulei.

Meillä kuunnellaan onneksi kotona vähän parempaa musiikkia. Ainakin sillloin kun äiti ei saa päähänsä harjoitella kitarointia.

20.9.2012

Teho

Kello on vähän yli kymmenen ja mulla on lapsi päiväunilla, ruoka uunissa, pyykit koneessa ja omppumössö pehmenemässä hellalla. Hampaita en oo pessy ja jalassa on paskaiset kollegepöksyt, mutta ihan kaikkeen ei voi pystyä. Me noustiin kuitenkin vasta puoli ysiltä.

Mittaan siis nykyisin arvoni naisena ja äitinä siinä paljonko kotihommia saan hoidettua. Yleensä en yhtään, sillä puoliso on varsinainen kotihenki. Jos kerran viikossa saan imuroitua huushollista yhden kerroksen hirveällä messuamisella ja kiroilulla niin olen jokseenkin tyytyväinen.

Vierailimme harmikseni eilen paikallisen terveyskeskuksen päivystyksessä. Ilkeä silmätulehdus sai tippoja hoidokseen, onneksi bakteeri ei ole ehtinyt korviin. Toisessa silmässä on kyynelkanavatukos, eli sehän möhnii jatkuvasti ja on jokseenkin yleinenkin vaiva, mutta tulehtuu ilmeisen herkästi. Tippojen asentaminen onnistuu onneksi kolmikuiselle ilman suurempia taisteluja.

Huom! Lääkärityttö puhui suomea. Ensimmäinen suomenkielentaitoinen päivystäjä neljään vuoteen! Yleensä ne hinataan paikalle Venäjältä tai Ruotsista. Olin hämilläni, sillä olin soittanut puolison töistään mukaan tulkkaamaan. Minä en kiihtyneehkössä ja huolestuneessa (voiko silmätulehdukseen menehtyä?) tilassa pysty kommunikoimaan toisella kotimaisella. Sinänsä jännittävää, koska saksaksi osaan varsinkin hurjistuneena paasata oikein mainiosti.

Soitin puoli tuntia ennen annettua aikaa päivystykseen tiedustellakseni onko siellä kauheasti jonoa, että tullaanko ajoissa vai vaikka varttia myöhemmin. Ohjeistuksen kyselypuheluun sain aamulla telefonrådgivningistä, joka antaa lääkäriaikoja. "Ei meillä jono, te tule vain."
Olimme täsmällisesti paikalla, sillä tykkään hirveästi olla täsmällinen. 35 minuutin odottelun jälkeen (miksi soitin?!?) reseptin printtaaminen ja korvien ronkkiminen liian suurilla putkilla otti neljä minuuttia.

Odottelun aikana tytär oli näppärästi ehtinyt punnata jokseenkin haisulin jöötin housuunsa (johtui varmaan isänsä tapaamisesta). Tiedustelin lasikopin hoitajilta, että missäs täällä on lastenhoitowc.
"Ei meillä ole lastenhoitohuone. Mene terveyskeskuspuoli, siellä on."
Siirryimme seinän taakse mainittuun osoitteeseen. Kurkistelin saniteettitiloihin ja ihmettelin, että missä se luvattu vaipanvaihtomahdollisuus on. Kysyin asiasta tiskiltä.
"Onkko meillä lastenhoittopaikka? Ei meillä ole. Oli ennen, mutta se otti pois."

Kiitos lapsiystävällisestä palvelusta. Pakkasin lapsen autoon ja päästelin kotiin. Seuraavalla kerralla vaihdan sen vaipan suosiolla farmarin takaluukussa. Mulla on siellä ventapedi.

18.9.2012

Myrsky

Viime yönä myrskysi. Puuskana päästeli kolmeakymmentä metriä sekunnissa puolenyön jälkeen. Heräsin siihen, että talo tärähti. Että lepää rauhassa Iso Omenapuu. Kunnioitettava yli kuudenkymmenen vuoden ikä tuli lopullisesti täyteen. Että se siitä kauniista ja suojaistasta pihasta. Taidan viedä naapurin keski-ikäiselle mielenterveyskuntoutujalle ja äidilleen telkkarin, niin saavat katsella sitä eikä meitä.

Eilen oli kiva päivä. Heräsin kohtuullisen virkeänä, puuhailin kohtuullisen virkeänä, ehdin jopa ommella hetken. Puolisolla tosin pamahti käämi häiriötä köhisevän itkuhälyttimen kanssa, paineli Prismaan hankkimaan hifistelylaitetta (ei sentään videokuvalla). Että mikä on miehellä mielessä. Toi mukanaan myös karvakäsipizzaa, josta pääsi niin hyvä ähky, ettei hälyttimelle syntynyt tarvetta.

Iltasella tytär väsähti, mitäs nukkui iltapäiväunia vain puolen tunnin pätkissä. Kolmen tunnin korviarepivä huuto päättyi, kun avasin makkarinikkunan selälleen (silloin oli jo se myrsky), irrotin lapselta housut ja iskin sille tissin suuhun. Housut jalassa ei hinkki kelvannut, ei mistään suunnasta. Nukahti lopulta itkuhikkaansa nieleskellen puolentunnin tuutulaulusession perään.

Ajoittaisena optimistina (eli hölmönä) arvelin, että nyt se varmaan nukkuu ainakin neljään saakka, kun on karjunut itsensä überväsyksiin. Paskat. Tyttärellä oli nälkä puoli kahdelta, vartin yli kolme, puoli kuudelta sekä seitsemältä. Olen tänään ehtinyt imettää sen vasta seitsemän kertaa. Oletan, että kyseessä on kolmen kuukauden tiheän imeskelyn kausi. Toivottavasti. Muuten tulee vähän rankat oltavat joulukuulle asti.

Tänään pitäisi saada aikaiseksi noukkia omenoita (kaksi yli 50-vuotiasta puuta tekee jokseenkin reippaasti satoa), että niitä saisi tyttärelle pakkaseen. Moottorisaha pitää käydä lainaamassa ja samalla reissulla hakea pari uutta puuta. Jos vielä muutaman isomman pensaan saisi hyvien naapurien puolelta siirrettyä kyttääjänaapureita piilottamaan, niin vot. Ja kaikki tämä tunnin välein imettäen!

Uroskoiramme on ollut viime viikosta asti pennuntekoreissulla. Sen pitäisi palata huomenna. Edellisen harvinaisen-typerien-koiranpentujen-valmistusreissun päälle se ei jaksanut lenkkeillä viikkoon. Samaan aikaan narttukoiramme (joka repi itseltään mahakarvat vauvan tullessa taloon osallistuakseen imetykseen) on ottanut tavakseen ulvoa ja ulista, kun vauva itkee. Että on sitten kollektiivisesti paha mieli kaikilla.

Perjantaina mennään muskariin. Angst. Onneksi Paukkuliini tulee myös mukaan, jos se vaan muistaa ilmoittautua!!! Eipähän tarvitse syyllistää itseään siitä, etteikö tarjoaisi lapselleen riittävästi varhaista musiikillista aktivointia, vaikka sitten hampaat irvessä.

16.9.2012

Uhka

Masennus on masentava kansantauti, johon on vaikea suhtautua, sillä masentunut ihminen on usein vittumainen, rasittava ja sietämättömän itsekeskeinen. Kun millään ei ole enää väliä, on varsin kätevää olla välittämättä toisista. Oikeasti. Se tuntuu jopa täysin oikeutetulta oman pahan olon rinnalla.

Muistuttaisin, että masennukseen ei kukaan halua sairastua. Vai onko vapaaehtoisia syöpäänsairastujia?

Kun on jälleen sairastanut masennuksen ja on vielä oikeastaan kuntoutuja, on sallittuja asioita ja kiellettyjä. On sallittua olla hyvällä tuulella, hymytä ja naureskella ja suunnitella ja toteutella asioita mielin määrin, muttei liian innokkaasti, etteivät kanssaihmiset ala epäillä maanisuutta.

Negatiiviset tunteet suhteessa itseen, perheeseen tai läheisiin ovat kiellettyjä. Jos niitä tuo esiin on auttamatta palannut takaisin sairauteen ja kiertotietä ei-hullujen pariin tuskin on. Tavallisille ihmisille, jotka eivät ole kokeneet prenataalidepressiohelvettiä käsittääkseni negatiiviset tunteet sallitaan. He eivät näet välttämättä sairastu siihen postnataaliin versioon, johon minut on auttamatta tuomittu.

Jos jollekulle hokee riittävän kauan, että tässä on ominaisuutesi, alkaa se väistämättä toteuttaa itseään.

Tänään itkettää ja ahdistaa ja väsyttää. Ja pelottaa niin helvetisti, että huomenna itkettää vielä enemmän ja ahdistaa ja väsyttää vielä kauheammin. Ja koko ajan on taustalla ajatus, että minä en saa käyttäytyä näin, minä en saa tuntea näin.

Pitäisi olla pihalla poimimassa omppuja ja haravoimassa ja nauttimassa VIIMEISESTÄ aurinkoisesta päivästä. Sen sijaan makaan pimeässä makkarissa peiton alla ahdistumassa kaikesta siitä, mitä pitäisi tehdä ja pitäisi olla. Samaan aikaan mies ahdistuu (sitä tuskin voi syyttää, eli sekin melkoisen helvetin viime talvena), lapsi ahdistuu ja koirakin kipittää häntä koipien välissä. Vittu.

Pitää varmaan leipoa kokoomuslaista pullaa, jotta minä ja tytär emme syrjäydy.

14.9.2012

Kylmät kädet

Eilen käytiin neuvolassa tyttären lähestyvän kolmen kuukauden iän ansiosta. Siellä oli taas harjoittelija, joka tällä kertaa esitteli itsensä, muttei tiedustellut lupaa olemassaololleen. Ja koko touhu oli jo valmiiksi 25 minuuttia myöhässä, mikä aiheutti minussa hieman vitutusta. Tytär tosin nukkui jokseenkin autuaana kaukalossaan.

"Mulla on kauheen kylmät kädet!"
"Kukahan tuo täti on, joka mua noin kylmillä käsillä koskee?"
"Oota hei vähän, mulla on nää kylmät kädet!"
"Miten ne refleksit piti katsoa, ai kauhee näitä käsiä!"
"Jos mä otan tästä sukasta kiinni, kun on näin kylmät kädet."

Sillä kätilöopiskelijalla oli kylmät kädet. En kokeillut, mutta meinasin kehottaa lämmittämään niitä omassa luonnon taskussaan. Ihan kiva tyttö, kovasti ihmetteli ja kehuskeli lastani, mutta jeesus, että sillä oli kylmät kädet.

 Opiskelijatytön käsijankkauksesta huolimatta en muistanut tiedustella miksi minun tyttärelläni on öisin kovin kylmät kädet vaikka se nykyisin nukkuu varsin lämpöisenä pakkauksena unipussissaan. Ja voiko se esimerkiksi kuolla niihin kylmiin käsiinsä. Tosin en pidä neuvolaa kovin luotettavana tiedonlähteenä. Täytyy soittaa muutamalle kaverille.

 Otin puolison neuvolaan pitelemään tytärtä rokotusten merkeissä. Rotalitkut se mässytti minun sylissäni kätilöopiskelijan haaveillessa videokamerasta, kun "On niin ihania ilmeitä!". Ehdotin (hyvässä hengessä) että hän maistaisi tilkan litkua, että saisimme varmuuden onko se makeaa. Ei mennyt lankaan.

Satuin katsomaan lastani silmiin, kun se isänsä sylissä sai ensimmäisen piikin. En toivu siitä koskaan. Isänsä teki saman virheen kakkospiikin kohdalla. Se ei saanut nukutuksi viime yönä. Huutoa kesti yhteensä noin kolme minuuttia. Tytöt kehuivat reippautta ja ihmettelivät itkun vähyyttä. Tenttasivat nukkumisesta ja vähättelivät saavutuksiani imettäjänä.

Palautin myös masennuskyselyn, jonka mukaan en ole masentunut (ainakaan oman laskuni mukaan), enkä muutenkaan häiriintynyt, koska en ruksannut vain parhaita vaihtoehtoja (eikö äitien kuulukin olla huolissaan ja vähän ahdistuneita). Tyttö otti ja tokaisi:
"Sullahan on niin ihana tyttö, jonka kasvua on mukava seurailla, että ei kannata masentua."
Annoin olla. En saarnannut, että masennus on yleensä hyvinkin biologista, EI KUKAAN HALUA SAIRASTUA MASENNUKSEEN, siihen on hyvin vaikea itse vaikuttaa ja sairastuminen on jokseenkin vaikeasti ennustettavissa. Olen melko ylpeä itsestäni.

Sen sijaan, että olisin luennoinut tytöille, haastoin riitaa siitä, miksi meille ei ole 4 kk lääkärintarkastusta, vaikka saman sairaanhoitopiirin toisessa kunnassa sellainen tarjotaan. Eli taas sama homma lääkäriaikojen suhteen kuin raskausaikana. Ei ole kuulemma lääkäreitä ja ollaan muutenkin tarkastusten suhteen jossain siirtymävaiheessa. Ihmeteltiin myös mistä olen sellaisen kuvan saanut, että 4 kk neuvolan yhteydessä olisi tarkoitus tavata lääkäriä. Kerroin, että ihan heidän omilta verkkosivuiltaan tiedon kalastin. Hohhoijaa.

Minusta on hauskaa, että kunnallisvaalihässäkät alkavat pian toden teolla. Aion tällä kertaa vierailla jokaisen puolueen (paitsi RKP:n, ellen ole tosi paskalla tuulella) kojulla tenttaamassa ehdokkaita perheasioista. Minua luonnollisesti pyydettiin tälläkin kertaa ehdokkaaksi. Olen varsin vaikuttunut siitä, että kahdeksan vuotta sitten pyydettiin kommunistien ehdokkaaksi, neljä vuotta sitten kokoomukselle ja tällä kertaa demareille. Kiva, että melkein kaikille kelpaa.

Ensi viikolla alkaisi vauvamuskari. Harkitsen. Vakavasti. Huh. Harrastus. Angst.

12.9.2012

Saavutus 2

Teen mää muutakin ko imetän, rutisen, angstaan sektiosta ja neulon.

Ompelin tyttärelle pöksyt. Tein siis lähempää tuttavuutta melkein nelikymppisen singerini kanssa ja ompelin pöksyt. Meni koko päivä ja tuli hiki ja kauheesti virheitä, mutta nytpä ei olekaan sitä kuivakkaa opettajaa virheitä syynäämässä ja nitisemässä. Liian isot ne on ja kumman muotoiset, mutta jostain on aloitettava! Laskin etten ole trikoota ommellut kuuteentoista vuoteen. Kiitokset vielä sinne peruskouluun!

Kilpparipöksyt

Menetin myös huuto.net-neitsyyteni. Se oli jokseenkin kivutonta. Kaupat lukkoon lauantaina, paketti kotiin tiistaina. Ihan mahtavaa! Ostin siis tyttärelle syöttötuolin. Sellaisen, jota lapsena muistan kaupungin ensimmäisessä pizzeriassa katselleeni ja haaveilleeni kun sellaisessa saisi istua leikkimässä. En ollut kovin vanha!

Syöttötuoli ja kauhea keittiön lattia sekä paskaisia pannulappuja. 

Syöttötuoliin en ole ajatellut tytärtä asentaa ennen kuin se sen 6 kk täyttää ja kiinteät aloittaa. Syntymäpäivälahjaksi toivoin Minä syön itse -kirjaa, joka ilmestyi samana päivänä kun vanhenin. En ole saanut luetuksi kuin parisenkymmentä sivua, mutta tykkään tekstistä ja asiasta. Luonnollista asiaa ei ole pilattu ihmeellisyyksillä ja taikatempuilla ja syyllistämisellä. Varmuuden vuoksi täytynee lukea myös fundamentalistisempaa kirjallisuutta, sillä mikä voikaan olla haastavampaa kuin lapsen ruokkiminen (siitä on jotenkuten ihan jokainen kaiketi selvinnyt).

Näin. Käytiin päivällä tyttären kanssa kyläilemässä naapurikylässä. Siellä poksahtaa marraskuussa poika maailmaan, emännällä oli jokseenkin tukala olo. Virkisti. Kunnes muistin, että huomenna on se neuvola.

Edit. Vaikuttaakohan neuvola-angstaamiseeni se, että muun muassa keskussairaalan psykiatrian ylilääkäri on minulle neuvonut, että valehtele sitten neuvolassa. Eipä oikeastaan vaikuta. Eiköhän tuon tajua jokainen ihan itse. 

11.9.2012

Vielä kerran - SEKTIO

Onhan tämä aiheena jo jokseenkin kulunut, mutta edelleen sylettää. Olen oikein kovasti koittanut miettiä, mikä siinä niin kovin kaihertaa ja olen jopa päätynyt muutamaan johtopäätökseen.

1. Minua kohdeltiin kuin lihakimpaletta.
2. Etukäteen mentiin lupailemaan vähän liikoja.
3. Ohjeistus, tiedotus jne. esimerkiksi sen suhteen, mitä minulta odotetaan ja mitä toipuessa saattaa tulla vastaan oli aivan onnetonta.
4. Miksei sairaaloissa ole yhteneviä käytäntöjä ohjeistusten saati hoidon suhteen?

Sektion psyykkisestä puolesta olen jo jahnannut pitkät pätkät. Se oli kauheaa ja on edelleen. Ajoittain mielessä käy josko tosiaan toisen lapsosen joskus maailmaan askartelisi, mutta ajatus siitä, että joutuisi taas pöydälle toisten armoille aiheuttaa lähestulkoon fyysistä pahoinvointia.

Etukäteen lupailtiin tosiaan vähän liikoja. Vauva ei päässytkään kenguruhoitoon oletettavasti kätilön laiskuuden vuoksi - helpompihan se oli kääriä peittoihin ja iskeä pahasti järkyttyneelle, jokseenkin introvertille isälleen syliin ja istuttaa koko paketti keinutuoliin neljäksi tunniksi. Huutamaan. Ilman apua ja ohjeistusta, saati tukea, siitä mitä sille pitäisi tehdä. Oli istunut ja vähän keinunut ja itkeskellytkin ahdistuneena uskaltamatta pyytää että vessassa pääsisi käymään. Nice. Samaan aikaan kuuntelin heräämössä henkilökunnan vittuilua toisilleen ja paskapuhetta toisten selän takana. Lupaus lapsesta heräämössä oli toki satua.

 Olen miettinyt myös, mahtoiko kusikatetrin asennuksessa mennä kaikki ihan sääntöjen mukaan, kun tuntuu siltä, että kaikki kehuvat, ettei se tunnu missään. Saatana, että tuntui. Mieltäylentävä prosessi oli myös, minulle ei kerrottu toimenpiteestä mitään, mutta lääketieteenopiskelijatyttöselle, jonka olemassa- ja mukanaolosta minulle mainittiin ohimennen, selostettiin kyllä mikä on meininki. "Mä puudutan vähän", no ois voinu puuduttaa vähän enemmän. Vai enkö vain ole tottunut siihen, että toosaan isketään puukko ja jokainen askel tuntuu siltä kuin sitä paskaista ja ruosteista puukkoa väännettäisiin ympäri. My bad.

Saamissani ohjeissa lukee, että virtsakatetrin jälkeen on syytä antaa kotiutuessa virtsanäyte, jotta tulehdukset saadaan kiinni. No eipä annettu eikä otettu. Neuvolasta vähän ihmeteltiin, kun kusipurkin perään kyselin, että yleensä ne sairaalassa sen kusen testaa. No eipä ollut tulehdusta enää kolme viikkoa leikkauksen jälkeen, mutta tuskallista se kuseminen siihen asti oli.

Olisin kaivannut etukäteen tietoa siitä, mitä minulta odotetaan toipumisessa. Milloin minun on oltava jalkeilla ja kuinka paljon. Mitä kipulääkkeitä minulle annetaan ja kuinka paljon ja mikä vaikuttaa mihinkin. Milloin minun on pystyttävä hoitamaan lasta ja milloin on odotettavissa, että kivut helpottavat? Milloin minun odotetaan lähtevän kotiin? Miksi ei kerrottu, että maidonnousussa tulee eteen ongelmaa? Miksi ohjeissa mainitaan paljonkin kuntouttavia liikkeitä ja kuntoutusharjoitteluja, mutta minulla ei ole aavistustakaan mitä ne pitävät sisällään?

Jos edes osaan kysymyksistä, joita en osannut kysyä etukäteen olisi vastattu, olisi toipuminen saattanut olla helpompaa ja henkilökunnan kanssa ei olisi tullut niin kovasti konfliktia. Tuntuu, että he pitivät minua laiskana paskana, joka ei edes halua toipua. Minä en tiennyt, miten minun olisi pitänyt toipua. Ohjeena oli heräämön hoitajan, jolle oli tehty kaksi sektiota, neuvo, että älä anna niiden pompottaa suoa ja katokin että syöt tarpeeksi kipulääkkeitä (edelleen se Jaana unohti ne tuoda, mikä vieritettiin minun syykseni).

Minulle ei muuten ennen leikkausta kerrottu mitään sen riskeistä. Ei edes ennakkokäynnin merkeissä. Tosin riskeistä ei puhuttu myöskään sanallakaan ennen ulkokäännösyritystä. Pidän tätä varsin outona. Ei siinä, ettenkö olisi lukenut joka ikistä kauhujuttua ja artikkelia aiheesta, mutta kuitenkin. Outoa.

Kuntoutuminen tuntuu olevan mysteeri. Tylsyyden blogissa aiheesta on jonkin verran keskustelua. Ihmetyttää se, miten vähin tiedoin oman kuntoutumisen suhteen on lähdettävä kotiin. Minä sain varsin ristiriitaiset ohjeet esimerkiksi kipulääkityksen osalta. Yksi kätilö sanoi, että buranat jätät heti pois ja toinen, jonka molemmat lapset olivat sektiolla syntyneitä, sanoi, että vedät napit naamaan vaikka väkisin kahden viikon ajan ja sitten vasta saa vähentää.

 Printatuissa kotihoito-ohjeissa kerrotaan kyllä milloin saa mennä saunaan (no ei todellakaaan huvittanut) ja että vessassakäynnin jälkeen on pestävä toosa. No kuinka kauan? Ilmeisesti niin kauan kuin vuotoa on. Noo kuinka kauan sitä vuotoa voi olla? Omalla kohdalla tiputtelua oli pari viikkoa, pari viikkoa taukoa, uusi mysteerivuoto, taukoa, iso mysteerivuoto, taukoa, tippa siellä, tippa täällä, loppu. Kesto kymmenisen viikkoa. Ettätota. Aina ei viitsi tekstata lääkärikaverillekaan, että onko tämä normaalia. Kai silläkin on vapaa-aikansa.

 Kotikäynnillä terveydenhoitaja muistutti siitä, ettei mitään muuta kuin vauvaa saa kantaa. Ja vehdata ei saa ennen jälkitarkastusta (ei kyllä toteltu). Ennen jälkitarkastusta kun on terkkarin mukaan vielä suuri repeämisriski. Sisukset kun umpeutuvat hitaammin kuin iho, että teoriassa vielä kuukausitolkulla leikkauksesta voivat ompeleet ratketa mahan sisällä. Arvelen, että osa rouvan saarnasta oli ihan vaan vittuilua. Varsin kiva ja luottavainen olo siitä kyllä jäi.

Jälkitarkastuksessa lääkäri kertoi, ettei raskaita taakkoja saa edelleenkään kantaa. Aikarajaa hän ei tosin antanut, mutta tiedustellessani mitä raskas taakka tarkoittaa, hän mainitsi huonekalut ja niiden siirtelyn. Kauppakasseja kuulemma saa kantaa. Olen siis edelleen hämmentynyt, koska niitä huonekaluja saa alkaa siirrellä?

Neuvolasta tiedustelin jälkitarkastuksen jälkeen, joko vatsalihaksia saisi alkaa rasittaa. En luonnollisesti muistanut lääkäriltä asiaa tiedustella, kun keskityin riitelemään sen kanssa ehkäisystä. Sain vastaukseksi, että liikuntaa voi jo varovaisesti alkaa harjoittaa ja että vaunulenkit ovat tehokasta liikkumista. En siis saanut kysymykseeni vastausta. Tuossa vaiheessa olin jo kummasti ehtinyt vaunulenkkeillä viikkotolkulla.

Missään vaiheessa ei ole mainittu kauanko tulisi jättää aikaa raskauksien väliin. Kaverin kaverin (tietenkin) kohtu repesi kun raskautui liian nopeasti leikkauksen jälkeen. Itsehän en raskaaksituloa näillä näkymin havittele, mutta onhan näitä ei-koskaan-valoja ennenkin rikottu. Aihetta tosin käsiteltiin tuoreimmassa Vauva-lehdessä (jonka tilaus ei vieläkään päättynyt, prkl).

Mikäli kyseessä on tosiaan niin suuri leikkaus, kuin annetaan ymmärtää, miksi niin moni asia (kuten usein leikkauksen suuruus) jätetään kertomatta. Miksi toipumiseen ei kiinnitetä paskan vertaa huomiota? Miksei missään mainita toipumiseen kuluvaa aikaa, mitä on odotettavissa, mikä on normaalia ja mikä ei. Sama toki koskee alatiesynnytystä - mikä kuuluu toipumiseen ja mikä ei.

Pyrin siihen, että aihe olisi tässä laarissa osaltani loppuunkäsitelty. Olen toki onnekas, sillä tyttäreni syntyi suunnitellulla sektiolla, eikä meillä ollut hätää. Liittäisin kuvitukseksi mielelläni kuvan tuoreehkosta sektiohaavastani, mutta menin lupaamaan lukevalle, etten sitä tee. :)

10.9.2012

Saavutus

Teen mää muutakin ko imetän ja rutisen.

Neuloin!

Sukkapari x 2

Ennen noita päästeli tulemaan sievää jälkeä parin illassa, kahdessa parissa taisi vierähtää melkein kuukausi. En ehkä aloita koon 68 nuttua, kasikymppinen saattaa olla tätä tahtia järkevä. Tytär pukeutuu tällä hetkellä kokoon 56. 

Langaksikin piti novitoiden sijaan hifistellä jotain perkeleenkallista babymerinoa, kun sujahdin vahingossa paikalliseen uuteen lankakuppilaan enkä kehdannut poistua ostamatta mitään. Onpahan pehmoisaa ja lämpöistä. 

Että liirumlaarum jne.

Tukko

Nokka on tukossa. Onneksi muut onkalot eivät juurikaan, ehheheh. Alkaa ihan suomeksi vituttaa eikä ihan vähänkään. Puolison loma meni koko porukan sairastaessa eikä tämä itsellä tunnu taittuvan, ei sitten millään. Olen sentään oppinut, että seisaallaan ei kannata niistää, tasapaino lähtee kun paineet heittää korvissa.

 Ulkoilutimme minun autoani eilen oikein meren äärelle, kun tuli todettua että se ei ole liikahtanut pihasta sitten edellisviikon Litili-reissun. En tosin minäkään. Hoksasin myös, että kiesi on tankattu viimeksi heinäkuussa. Kertonee joko siitä etten käy missään tai että olen siirtynyt liikkumaan jalkaisin. Veikkaan itse molempia. Joka tapauksessa, rannalla tuuli, mistä kehitin lievää ahdistusta lapsen pukeutumisen suhteen. Rannalla arvelin sen jäätyvän ja metsässä pakahtuvan. Ainakin puolen tunnin reippailu ulkoilmassa kostautui tietenkin lämmönnousulla ja karsealla väsymyksellä.

 Olisi ihan oikeasti kiva käydä vaikka Siwassa, alkaa kotonamöllötyskiintiö tulla taas täyteen. Sinänsä lienee hyvä oppia, ettei loma-ajoille kannata asettaa seuraavaan pariinkymmeneen vuoteen minkäänlaisia tavoitteita, ne eivät täyty kuitenkaan. Tällä kertaa oli huimana tavoitteena käydä yhdessä retkellä.

Siitä huolimatta, että tytär herää enää keskimäärin kaksi kertaa yössä, olen ihan perkeleen väsynyt. Toki flunssa imee osansa, mutta jos loppuelämä pitää opetella olemaan, elämään ja ajattelemaan näissä sumuissa, niin ei helvetti.

Koska rahaa on aina ihan liikaa, läpsähti lämmityskulujen säästöyrityksemme näppärästi reisille. Kolmessa vuodessa kun on lämmitysöljyn hinta noussut ajoittain jopa 40 senttiä litralta, ja alvinkin osuus on kiva, olemme nuuhkineet vaihtoehtoisia lämmitysmuotoja. Talon edellinen omistaja oli juuri ennen myyntiä vaihtanut pannun ja polttimen eli niihin ei kannata koskea. Ilmalämpöpumppu on meillä yhtä tyhjän kanssa rintamamiestalon kekseliään pohjaratkaisulabyrintin ansiosta. Vaihdoimme siis lähi-idän ja Buzz Aldrinin riistoöljyn paikalliseen huomattavasti edullisempaan bioöljyyn (joka kauhukseni ilmeisesti valmistetaan minkinraadoista, jotka tosin aiemmin ovat päätyneet lähinnä muhimaan ties minne). Kuution verran on tuoretta öljyä puhdistetussa tankissa, mutta poltin käsähti. Ei kiristä ei.

Lisäksi meneillään on verenpainettani uskomattomiin lukemiin kohottava Naapuri-Gate.

Mun on pakko päästä kohta pois kotoa. Toisaalta, sehän järjestyy: torstaina on neuvola. Vittu.

7.9.2012

Luovutuksen tulos

Ei mennyt kuin viikko ja sain vastauksen neuvolasta. Kovasti kun ovat kehuneet mielellään vastaavansa sähköpostikyselyihin mahdollisen luppoaikansa puitteissa, olen mielelläni tarttunut mahdollisuuteen sen sijaan, että jonottaisin heille puhelinaikaan (jolloin me emme ole hereillä, saati puhevalmiudessa). Olisi edes jonotustoiminto jollain nastalla jonotuskilkuttelumusiikilla (kiitos Sonera, kun pilasit Daven Pienen ja hennon otteen, kun sitä vuosia takaperin kuuntelin puolitoista tuntia loputtomalla repeatilla eikä nettikään pelannut) sen sijaan, että luurista pääsee tuut tuut, mikä aiheuttaa omat kommervenkkinsä.

Tiedustelin siis peloissani mitä tehdä loputtomalle nuhalle ja köhälle, ja milloin on virallisen käytännön ja ohjeen mukaan turvauduttava lääkärin apuun.

Neuvolantytön mukaan siis nuhaisen ja yskäisenkin vauvan kanssa kannattaa herkästi matkata päivystykseen. Sinne voi jopa soittaa, jotta tietävät, että ollaan tulossa. Jos päiväsaikaan päättää lähteä nauttimaan palvelusta, niin on oikein mahdollisuus saada lastenlääkäri paikalle. Selvä.

Hieno homma. Yritin keittää vastaukseen jotain kivaa ja ympäripyöreää sen sijaan, että olisin tiedustellut mahtaako päivystyksen henkilökunta jo nykyisin olla valviran leimaamaa ja mahdollisesti edes parin sanan verran suomenkielentaitoista. En myöskään kysynyt miksi siinä päivystyskopissa istuu aina keskimäärin seitsemän hoitsua, joista kukaan ei tule sieltä koskaan pihalle. En muistanut kysyä onko seudulla yksityistä lastenlääkäriä lähempänä kuin 40 kilometrin päässä.

En ajatellut hinata nuhaista tytärtä tk:n äärelle. Se ei ole kuumeinen eikä kovin kiukkuinenkaan.

Ahdistuin kyllä ajatuksesta ihan hirveästi. Mitä sitten tapahtuu, kun on oikeasti hakeuduttava sairaanhoidon äärelle, kun luottamus alaan on edelleen vahvasti nollan tuntumassa. Täytyy pysytellä terveenä. Itsehän sairastin lapsena vain useita kymmeniä korvatulehduksia.

Mutta vastauksen sain. Jännittävää.

4.9.2012

Lapsuus

Turvallinen lapsuus ja lapsuuden turvaaminen on kytenyt mielessä jo jonkin aikaa. Sama on toki ollut mediassa pinnalla: murhia, lapsimissikisoja, päivähoidon jättiryhmäporsaanreikiä, lastensuojelun onnetonta tilaa, lista on jokseenkin loputon. Törkeää, järkyttävää ja anteeksiantamatonta lapsen pahoinpitelyä ja nöyryytystä ei toki voi verrata missikisoihin, mutta molemmat ovat esimerkkejä kohtelusta, joka raakuudellaan pysäyttää. Itkettää. Kuvottaa. Ahdistaa.

 Miten sitten tarjota omalle lapselle tasapainoinen ja turvallinen lapsuus? Turvallinen perhe ja koti? Riittävästi vapautta, haasteita, pettymyksiä, mutta ennenkaikkea onnistumista, itsensä kokemista rakastetuksi, hyväksytyksi ja tärkeäksi. Minulla kun ei ole mallia, jonka mukaan toimia. Ei liene puolisollakaan.

 Päälimmäinen muistikuva omasta lapsuudesta, peruskouluikäisestä, on ainainen pelko. Mitä kotona odottaa koulun jälkeen? Onko isä tällä kertaa loistotuulella, viimeisen päälle vittumaisen kireänä vai kenties kolmatta viikkoa taju kankaalla viinasta? Ja onko äiti ahdistunut, alistunut, masentunut vai peloissaan?

Muutin lukioikäisenä pois kotoa.

Piileskelyä, kipitystä varpaillaan, ei koskaan kavereita kotiin. Äidille pitää olla kiltti. Mistään ei saa puhua ääneen. Loputon pelko. Kiristyneen odotuksen tunnelma, joka on seurannut matkassa varsin pitkälle aikuisikään. Tiesin asuessani ulkomailla vain äidin sähköpostiviestien rivien välistä missä kunnossa ukko sillä hetkellä on. Ja ahdistuin. Olisi pitänyt olla suojelemassa äitiä.

Yksitoistavuotiaana toivoin ja rukoilin, että ne eroaisivat. Sitä saatiin lopulta odottaa reilut kymmenen vuotta. Hohhoijaa.

Että mistä tähän hätään saisi revittyä terveen ja toimivan perhemallin? Mielestäni perheessä täytyy saada tuntea myös negatiivisia asioita, ilman että ne johtavat loputtomaan ryyppyputkeen tai muuten vain psyykkiseen pahoinpitelyyn. Tilaa täytyy olla myös rakkaudelle, välittämiselle ja hellyydelle. Eli vaikeaksi menee, kun on lapsuutensa viettänyt mahdollisimman tunteettomissa olosuhteissa. Olosuhteissa, joissa sana anteeksi on ollut aina täysin tuntematon.

Aiheesta on varmaankin julkaistu kirjallisuutta. Täytynee googletella ja vierailla kirjastossa, kunhan flunssa väistyy. Ehkä lohdullisinta oman vanhemmuuden etsimisessä ja kasaamisessa on se, että tunnistaa omasta lapsuudestaan ja vanhemmistaan ne elementit, joita ei halua toistaa. Ei niitä tarvitse toistaa.

"Mutta kun siskoa on aina pitänyt niin kovasti suojella ja nyt se on tosi loukkaantunut siitä mitä sille sanoit."
"Olisit joskus suojellut minuakin."

Valoisammalta kantilta - paineet pois: Pikkulapsi ei tarvitse harrastuksia. Oikein auktoriteetin toteamana.

3.9.2012

Luovutus

Meillä on flunssa. Minulla tietenkin pahin kuumeineen, keuhkovammoineen ja lihaskipuineen. Puoliso kärsii yskästä ja mikä kamalinta, tyttären nuhailu on pahentunut.

Luovutin ja otin sähköpostitse yhteyttä neuvolaan tiedustellakseni virallista kantaa aiheesta Milloin lääkäriin? Jännitän mahtaako kukaan lukea viestiä. Tytön osoitteesta sain sen jo takaisin, tädin osoitteella meni ainakin jonnekin.

Turhaan en lasta viitsisi hinata nauttimaan paikallisen tk-päivystyksen laadukkaasta, ruotsinkielisille suunnatusta palvelusta.

Raportoin tuloksista mikäli saan joskus vastauksen.