Mua vituttaa.
Otin eilen yhteen naapurin kanssa. Nukutin vauvaa kuistilla - herra heilui kirveen kanssa kaupungin tonttipalalla hakkaamassa puuntaimia alas. Karjuin sille, että lopeta jo ja pysy siellä omalla tontillasi. Herra totesi sivistyneesti, että ole tyttö hiljaa kun et mitään ymmärrä. Hohhoijaa. Keskustelu ei ollut hedelmällinen, kyllästyin kuuntelemaan naapurin äidin/vaimon herjoja ja toivotin hyvää kesää. Aika reilusti lähti sähköpostia kaupungin viranhaltijoille puutarha- ja rakennuspuolelle. Herran väitteet olivat aika mielenkiintoisia.
Äitini tuli puolen päivän aikaan kylään ja oli järkyttynyt, sillä naapurin herra seisoi tonttien rajalla ja tuijotti täysin avoimesti kuka meidän portista sisään astelee. Onko se normaalia? Kun mun mielestä ei ole.
Minähän tässä hullun maineen saan ja sekopää toki olenkin, mutta mun mielestä ei myöskään ole normaalia, että mikäli perheestäni joku tohtii pistäytyä pihamaalla, liimautuu naapuritalon ikkunaan ainakin yksi naama. Hankkisivat saatana jonkun kanavakortin.
En jotenkin onnistunut kilahdukseni jälkeen millään rauhoittumaan. Verenpaine veteli aika härskejä lukemia. Tajusin sitten mitata kuumeen - no sitähän oli ja on. Vauvan nuha ja flunssa alkaa ilmeisesti olla ohitettuna, mutta mun olo on edelleen kökkö. Ruoka ei maistu ja tekee mieli lähinnä nukkua - kumma kuvotus päällä jatkuvasti. Ja kusettaa.
Kehnoa oloa toki sietäisi, harvoinhan meillä nykyään sairastetaan, mutta mulla ois loppu- ja alkuviikko täynnä työkeikkaa. Rahantulo lievänäkin ilahduttaa, mutta kaipaan myös sitä, että pääsen pois ensinnäkin neljän seinän sisältä - tai neljän silmän edestä. Saan olla työminä.
Työminä astuu kehiin täysipäiväisesti kuuden viikon kuluttua. Hurjaa. Sitä hupia kestänee lokakuun lopulle. Toisaalta mahtavaa, toisaalta hirvittää - kai sen kuuluukin niin mennä.
Lapsen kielen kehitys on aika hurjaa. Neiti rakastaa nykyisin kirjoja ja osaa niistä näyttää muun muassa kukkia ja tipuja (hyödyllistä toki). Vanha lingvisti on ymmällään kehityksen edessä. Siis sehän on jo niin iso, että se ymmärtää asioita. Melkein liikuttava on syöttötuolissa käsky "kädet ylös" suojavarusteita pukiessa. Kohta on synttärit. Harkitsen burleski-teemaa.
Edit. Hulluuttani todistaa lisäksi se, että kilahti taas. Istuimme puolen päivän aikaan keittiössä ruokailemassa koko perheen voimin. Ikkunan kohdalle, pensasaidan viereen pysähtyi keski-ikäinen mies terrierinsä kanssa - ja koira paskantamaan. Flexissä killotti useampi kakkapussi, mutta elettäkään ei herra tehnyt sellaisen irrottamiseksi. Koira valmis ja matka jatkui. No kuka siinä sitten avaamaan ikkunaa ja karjumaan, että voitko hei poimia nuo koiranpaskat mun tontilta. Ei voinut, mutta minä olen hullu narttu.
Tuli sekin erittäin selväksi.
Järjestääkö joku taho jotain "pidä turpas kiinni" -kursseja. Voisin osallistua.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste angst. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste angst. Näytä kaikki tekstit
7.5.2013
12.4.2013
Viikko
Maanantai. Viemäri meni tukkoon kätevästi kaupungin liittymäkohdan tuntumasta, mikä aiheutti sen, että kellarimme tulvi paskalillua. Pesemisessä meni imuauton vierailun jälkeen neljä tuntia.
Tiistai. Meillä kävi vieraita - kuukauden takaisesta vastavierailulla. Lyhyestä virsi kaunis - kun ei ole käytöstapoja niin ei ole tai sitten on jo niin mammouduttu, ettei sellaisia muisteta . Ilmoittamatta yli tunti myöhässä, eväsretki suoritettiin keittiössä, kattoon kiinnitettiin kiellostani huolimatta hyllyyn kätketty keinu, joka ikinen lelu kaivettiin esiin ja mun hyllyt tyhjennettiin, kun vuoden ikäinen tulee touhuamaan - ja koiraa härnättiin. Muutamia mainitakseni. Vierailu kesti yli kolme tuntia. Näistä lapseni nukkui 2,5.
Saman päivän iltana räjähti sitten pommi.
Keskiviikko. En muista mitään.
Torstai. Kävin työkeikalla. Ei itkettänyt niin paljon, mutta syletti.
Perjantai. Pussitin lenkillä koiranpaskaa ja housut halkes haaroista.
Että vitun kivaa viikonloppua odotellessa. Onneksi tuolla on huomenna joku koulutus - ja mulla sunnuntaina töitä.
Palaan välikauteen kun lakkaa kiristämästä.
Tiistai. Meillä kävi vieraita - kuukauden takaisesta vastavierailulla. Lyhyestä virsi kaunis - kun ei ole käytöstapoja niin ei ole tai sitten on jo niin mammouduttu, ettei sellaisia muisteta . Ilmoittamatta yli tunti myöhässä, eväsretki suoritettiin keittiössä, kattoon kiinnitettiin kiellostani huolimatta hyllyyn kätketty keinu, joka ikinen lelu kaivettiin esiin ja mun hyllyt tyhjennettiin, kun vuoden ikäinen tulee touhuamaan - ja koiraa härnättiin. Muutamia mainitakseni. Vierailu kesti yli kolme tuntia. Näistä lapseni nukkui 2,5.
Saman päivän iltana räjähti sitten pommi.
Keskiviikko. En muista mitään.
Torstai. Kävin työkeikalla. Ei itkettänyt niin paljon, mutta syletti.
Perjantai. Pussitin lenkillä koiranpaskaa ja housut halkes haaroista.
Että vitun kivaa viikonloppua odotellessa. Onneksi tuolla on huomenna joku koulutus - ja mulla sunnuntaina töitä.
Palaan välikauteen kun lakkaa kiristämästä.
1.4.2013
Surku
Minä vihaan pääsiäistä. Erittäin evankelisluterilaisen kasvatuksen saaneena tiedän joo kivasti mistä on kyse ja muistan hatarasti joskus jotain mukaperinteitä asiaan liittyneen. Kunnes perinteet muuttuivat odotuksen perinteiksi siitä milloin faijalla kiristää niin paljon, että korkki aukeaa ja koska se lähtee kotoa ja koska se tulee ja aikooko se tiistaina töihin vai vetääkö kaksi viikkoa. Sittemmin omat perinteet ovat myöhemmässä elämänvaiheessa olleet hyvinkin nestemäiset.
Minä vihaan pitkiä juhlapyhiä, jolloin kaikki on kiinni - eli minulta riistetään edes teoreettinen mahdollisuus poistua kotoa tekemään jotain järkevää. Elän hyvin pitkälle siitä ajatuksesta, että minulla on mahdollisuus lähteä esimerkiksi kauppaan tai huoltoasemalle tai kirjastoon. En lähde, mutta oletan mahdollisuuden elävän. Joulun jotenkuten sietää, mutta pääsiäistä ei.
Olen aivan järkyttävän ahdistunut. Mieliala heittää uskomattoman nopeaa ylösalaskäyrää, mikä ahdistaa entisestään ja on epäreilua puolisoa kohtaan ja ahdistavan väärin lasta kohtaan. Yleensä heittelyä on päivän verran viikossa - nyt mennään jo toista päivää. Toivon ettei kolmatta. Olo oli normaali tasan tunnin ajan kun kävin aamupäivästä vaunulenkillä.
Puoliso alkaa olla väsynyt vireeseeni. Kyllä minä sen ymmärrän. Kun nyt ei lähtisi. Ymmärtäisin minä senkin.
Käyttäydyn äitiäni kohtaan kuin hirviö. Toisaalta tiedän hyvnkin, että toimin väärin - toisaalta koen käytökseni oikeutettuna - hänhän minut tällaiseksi loi.
On hirveän kuluttavaa olla surullinen ja ahdistunut. Tuntuu, että surtavaa on kertynyt niin suuri lasti, ettei edes kannata sen suremista aloittaa. Päälle tulisi kuitenkin vain se seuraava suru ja sitä seuraava ja kaikesta on selvittävä ja hymyiltävä ja jatkettava ja jaksettava ja pärjättävä. Tai kun tietäisi mistä aloittaa.
Jos arki taas vaihteeksi pelastaisi.
Minä vihaan pitkiä juhlapyhiä, jolloin kaikki on kiinni - eli minulta riistetään edes teoreettinen mahdollisuus poistua kotoa tekemään jotain järkevää. Elän hyvin pitkälle siitä ajatuksesta, että minulla on mahdollisuus lähteä esimerkiksi kauppaan tai huoltoasemalle tai kirjastoon. En lähde, mutta oletan mahdollisuuden elävän. Joulun jotenkuten sietää, mutta pääsiäistä ei.
Olen aivan järkyttävän ahdistunut. Mieliala heittää uskomattoman nopeaa ylösalaskäyrää, mikä ahdistaa entisestään ja on epäreilua puolisoa kohtaan ja ahdistavan väärin lasta kohtaan. Yleensä heittelyä on päivän verran viikossa - nyt mennään jo toista päivää. Toivon ettei kolmatta. Olo oli normaali tasan tunnin ajan kun kävin aamupäivästä vaunulenkillä.
Puoliso alkaa olla väsynyt vireeseeni. Kyllä minä sen ymmärrän. Kun nyt ei lähtisi. Ymmärtäisin minä senkin.
Käyttäydyn äitiäni kohtaan kuin hirviö. Toisaalta tiedän hyvnkin, että toimin väärin - toisaalta koen käytökseni oikeutettuna - hänhän minut tällaiseksi loi.
On hirveän kuluttavaa olla surullinen ja ahdistunut. Tuntuu, että surtavaa on kertynyt niin suuri lasti, ettei edes kannata sen suremista aloittaa. Päälle tulisi kuitenkin vain se seuraava suru ja sitä seuraava ja kaikesta on selvittävä ja hymyiltävä ja jatkettava ja jaksettava ja pärjättävä. Tai kun tietäisi mistä aloittaa.
Jos arki taas vaihteeksi pelastaisi.
22.2.2013
Tauko
Haluaisin pitää elämässäni hetken taukoa. Unohtaa lainanmaksun, lauantailoton, huonostikäyttäytyvät koirat, kaiken vauvaan liittyvän, puolison, säästötilin, kotihoidontuen, työkuviot, putkiremontin, paska-aivonaapurin. Kaiken. Istahtaa vaikka lentokoneeseen ihan yksin ja vaihtaa hetkeksi maisemaa kauniimpaan, imeä sisuksiin jotain raikasta (lähinnä happea tai olutta), tavata ihmisiä ja ikävöidä.
Haluaisin surra, muistella, kaivata, vihata, raivota, itkeä ja antaa anteeksi - isälle.
Minä en jaksa pilkkoa vihanneksia itkien, varpaillani milloin kuistilla herätään. Minä en jaksa itkua niellen yrittää viihdyttää lasta, mistä vitusta minä tiedän, mitä tuollainen kaipaa? Minä haluan tehdä jotain mielekästä. Minä haluan nähdä muitakin ihmisiä kuin puolisoni ja naapurin keittiönikkunassa roikkuvan lihavan kusipään, kun nukutan lasta ulkona.
Haluan tuntea ja voida sanoa, että tämän asian minä osaan - tässä olen hyvä. Luulin olleeni ihan kohtuullisen onnistunut lapsen kanssa kotonamuhija - vierailu perhevalvontakeskukseen sai aikaan taas sen, että neuroottisena tuijotan lasta vikoja ja viivästymiä etsien. Se taas on mielestäni väärin lasta kohtaan.
Minä haluan kyetä heräämään keskellä yötä ja nukahtamaan ilman, että käyn mielessäni läpi henkistä joukkoraiskausta - lapseni syntymää. Olisi hienoa voida pitää lasta sylissä ja olla ajattelematta, että minulla on vain yksi mahdollisuus - tässä on onnistuttava.
En ymmärrä, miten voi olla jo perjantai. Viikonloppu - vittu - en saa olla sekuntiakaan yksin.
Haluaisin surra, muistella, kaivata, vihata, raivota, itkeä ja antaa anteeksi - isälle.
Minä en jaksa pilkkoa vihanneksia itkien, varpaillani milloin kuistilla herätään. Minä en jaksa itkua niellen yrittää viihdyttää lasta, mistä vitusta minä tiedän, mitä tuollainen kaipaa? Minä haluan tehdä jotain mielekästä. Minä haluan nähdä muitakin ihmisiä kuin puolisoni ja naapurin keittiönikkunassa roikkuvan lihavan kusipään, kun nukutan lasta ulkona.
Haluan tuntea ja voida sanoa, että tämän asian minä osaan - tässä olen hyvä. Luulin olleeni ihan kohtuullisen onnistunut lapsen kanssa kotonamuhija - vierailu perhevalvontakeskukseen sai aikaan taas sen, että neuroottisena tuijotan lasta vikoja ja viivästymiä etsien. Se taas on mielestäni väärin lasta kohtaan.
Minä haluan kyetä heräämään keskellä yötä ja nukahtamaan ilman, että käyn mielessäni läpi henkistä joukkoraiskausta - lapseni syntymää. Olisi hienoa voida pitää lasta sylissä ja olla ajattelematta, että minulla on vain yksi mahdollisuus - tässä on onnistuttava.
En ymmärrä, miten voi olla jo perjantai. Viikonloppu - vittu - en saa olla sekuntiakaan yksin.
18.2.2013
Huono
Oli taas neuvolapäivä. Mulla otti ja kilahti.
Jos lapseni motorista kehitystä on luonnehdittava: "Kun se ei osaa vielä ryömiä vai onko se muka oppinut konttaamaan"- virkkeellä, meikäläisen sietokyky tulee mittansa päähän. Ja tuli. Annatin. Eukko nakkeli niskojaan. "Tehkää ihan miten tykkäätte". "No niin kyllä tehdään."
Hieno on lapsiperheiden tukipalvelu, jossa lähdetään alusta saakka siitä olettamuksesta, että äiti ja isä haluavat jarruttaa ja haitata lapsensa kehitystä - ja toisaalta tunnutaan olettavan, että mitä nopeampaa karkeamotoriikan kehitys on, sitä parempi. Näinhän se menee koulussakin, ei nopsasti lukemaanoppineille mitään palkintoja jaeta, reippaille juoksijoille sen sijaan kyllä.
Minä en suostu tulemaan enää kertaakaan tuosta saatanan valvontainstituutista himaan itkien. Lääkärin mukaan lapsen kehityksessä ei ole mitään huolestuttavaa. Hoitsu tuntuu olevan toista mieltä. Onneksi aikuisena ei tarvitse maata alasti lattialla loisteputkilamppujen alla keski-ikäisten naisten tökkiessä kylkiin, että miksei se nyt käänny. Lääkärin mukaan lapsen kehityksessä ei voi asettaa päivämääriä, jolloin jokin taito pitää olla hanskassa.
Kieltäydyin ottamasta vastaan ylimääräistä neuvolakäyntiä. Hoitsulla repesi. Pitää kuulemma fysioterapiaan, että lapsi oppii ryömimään ja liikkumaan. Lapsi on kahdeksan kuukauden ikäinen. Kerroin ottavani yhteyttä mikäli olen sen kehityksestä huolissani. Olisin voinut suhtautua toisin, ellei minulle olisi asiaa tyrkytetty ensin kertomatta syytä - ja syytä tivattuani sain tosiaan naamalle tuon "Kun se ei osaa vielä ryömiä vai onko se muka oppinut konttaamaan" - kommentin.
Mulla on tosi paska olo. Kai mun lapsi sitten on huonompi kuin toisten, kun se ei osaa ryömiä. Mun mielestä se on iloinen ja aktiivinen ja pohtivainen, mutta kai siinä on jotain vikaa. Hienoa, että vierailu valtiolliseen tukipalveluun saa äidille tällaisen olon. Kauankohan tällä erää ottaa, että tyytyy taas luottamaan omaan lapseen ja sille ominaiseen tahtiin.
Jos lapseni motorista kehitystä on luonnehdittava: "Kun se ei osaa vielä ryömiä vai onko se muka oppinut konttaamaan"- virkkeellä, meikäläisen sietokyky tulee mittansa päähän. Ja tuli. Annatin. Eukko nakkeli niskojaan. "Tehkää ihan miten tykkäätte". "No niin kyllä tehdään."
Hieno on lapsiperheiden tukipalvelu, jossa lähdetään alusta saakka siitä olettamuksesta, että äiti ja isä haluavat jarruttaa ja haitata lapsensa kehitystä - ja toisaalta tunnutaan olettavan, että mitä nopeampaa karkeamotoriikan kehitys on, sitä parempi. Näinhän se menee koulussakin, ei nopsasti lukemaanoppineille mitään palkintoja jaeta, reippaille juoksijoille sen sijaan kyllä.
Minä en suostu tulemaan enää kertaakaan tuosta saatanan valvontainstituutista himaan itkien. Lääkärin mukaan lapsen kehityksessä ei ole mitään huolestuttavaa. Hoitsu tuntuu olevan toista mieltä. Onneksi aikuisena ei tarvitse maata alasti lattialla loisteputkilamppujen alla keski-ikäisten naisten tökkiessä kylkiin, että miksei se nyt käänny. Lääkärin mukaan lapsen kehityksessä ei voi asettaa päivämääriä, jolloin jokin taito pitää olla hanskassa.
Kieltäydyin ottamasta vastaan ylimääräistä neuvolakäyntiä. Hoitsulla repesi. Pitää kuulemma fysioterapiaan, että lapsi oppii ryömimään ja liikkumaan. Lapsi on kahdeksan kuukauden ikäinen. Kerroin ottavani yhteyttä mikäli olen sen kehityksestä huolissani. Olisin voinut suhtautua toisin, ellei minulle olisi asiaa tyrkytetty ensin kertomatta syytä - ja syytä tivattuani sain tosiaan naamalle tuon "Kun se ei osaa vielä ryömiä vai onko se muka oppinut konttaamaan" - kommentin.
Mulla on tosi paska olo. Kai mun lapsi sitten on huonompi kuin toisten, kun se ei osaa ryömiä. Mun mielestä se on iloinen ja aktiivinen ja pohtivainen, mutta kai siinä on jotain vikaa. Hienoa, että vierailu valtiolliseen tukipalveluun saa äidille tällaisen olon. Kauankohan tällä erää ottaa, että tyytyy taas luottamaan omaan lapseen ja sille ominaiseen tahtiin.
13.2.2013
Vire
Olo ja tunnelma on ollut kireä ja alavireinen. Siitä huolimatta, että hyviäkin juttuja on putkahdellut eteen (avin päätöksestä kesäduuniin) välillä kiristää ja kovaa. Olo lapsen suhteen on epävarma, puhumattakaan suhteesta itseen.
Toisaalta olen varsin tyytyväinen elämääni - toisaalta voisin vääntää päättymättömän vikalistan. Tasainen arki on ihan hyvä juttu, ahdistun joskus vähän viikonloppuisin, kun rutiini ei toistukaan tarkkana. Tiedostan ajoittain luoneeni niin tiukan ja joustamattoman rutiinin, ettei siihen tahdo sopia mitään sosiaalista kuviota, vaikka sellaisesta haaveilen. Uni- ja ruoka-ajat on lyöty lukkoon. Ruoka on valmistettava, unille pukeuduttava ja iltaisin peseydyttävä. Lapsi tuntuu voivan hyvin mitä tiukemmalla aikataulutuksella toimitaan. Niin kai minäkin.
Koen äärettömän huonoa omaatuntoa poistuessani lapsen luota (paitsi jos kyseessä on työkeikka, jolloin koen elättäväni lasta ja poistumiselleni paikalta on oikeutus). Pieksen itseäni ajoittain jos lapsi leikkii isänsä kanssa alakerrassa ja itse ompelen yläkerrassa. Riittämättömyys, aikaansaamattomuus, virikkeettömyys. Kokeeko lapsi, että sen vanhemmat ovat puhelimiaan möllöttäviä lihakasoja?
En oikein kestä muutoksia rutiinissa. Lapsen herääminen päiväunilta liian aikaisin aikaansai jonkinasteista ahdistumista, purin sen kitaransoittoon - koko ajan pelkäsin, että nyt käy lapsen korville huonosti, liian kovaa rämpytän. Lapsi innostui tamburiinista, on sen kanssa heilunut pari päivää. Laulanko sille riittävästi?
Inhottaa, että maanantaina pitää taas hinautua perhevalvontakeskukseen. Vieläkin on paska olo edelliskerran saarnoista, pelottaa mitä vikoja lapsesta nyt kaivetaan esille. Kai se on minun vikani, kun en osaa lapselle sivuheijasteitakaan antaa. Toisten lapset varmaankin aloittavat kehitysvauhdillaan eskarin viimeistään neljän vanhoina.
Onko epävarmuuteen syynä sosiaalinen tyhjiö? Olisinko varmempi äiti jos ramppaisin kerhoissa ja puistoissa ja keuhkoaisin muiden mukana typerässä fb-ryhmässä (jonka nimessä ei ole ainuttakaan suomenkielen sanaa ja ne vierasperäisetkin pitäisi prkl kirjoittaa yhteen eikä erikseen, pahvit!!!). Voi olla. Jääkö kokemuksestani äitinä jotain uupumaan kun en osallistu? Pitäisikö lasta osallistaa?
Haluaisin kovasti olla fiksu, nokkela ja oivaltava. Tunnen oloni kömpelöksi ja vaivalloiseksi. Huomasin päässäni roikkuneen saman nutturan vasta viikon verran. Olen kyllästynyt laahustamaan vaunujen kanssa tai ilman samoja kadunpätkiä, koiranpaskan keräyslaatikolta toiselle. Silmälasit ovat aina töhnäkerroksen peitossa, en laihdu grammaakaan vaikka kuinka imettäisin syömättä yhtään mitään.
Menen tuijottamaan jääkaappia ja väännän taas kerran koko perheelle jotain suolatonta, maidotonta, munatonta ja vehnätöntä, ilman tomaattia tai paprikaa. Täältä tullaan tofupaketti. Olen lähes yhtä jännittävä kuin sinä.
Toisaalta olen varsin tyytyväinen elämääni - toisaalta voisin vääntää päättymättömän vikalistan. Tasainen arki on ihan hyvä juttu, ahdistun joskus vähän viikonloppuisin, kun rutiini ei toistukaan tarkkana. Tiedostan ajoittain luoneeni niin tiukan ja joustamattoman rutiinin, ettei siihen tahdo sopia mitään sosiaalista kuviota, vaikka sellaisesta haaveilen. Uni- ja ruoka-ajat on lyöty lukkoon. Ruoka on valmistettava, unille pukeuduttava ja iltaisin peseydyttävä. Lapsi tuntuu voivan hyvin mitä tiukemmalla aikataulutuksella toimitaan. Niin kai minäkin.
Koen äärettömän huonoa omaatuntoa poistuessani lapsen luota (paitsi jos kyseessä on työkeikka, jolloin koen elättäväni lasta ja poistumiselleni paikalta on oikeutus). Pieksen itseäni ajoittain jos lapsi leikkii isänsä kanssa alakerrassa ja itse ompelen yläkerrassa. Riittämättömyys, aikaansaamattomuus, virikkeettömyys. Kokeeko lapsi, että sen vanhemmat ovat puhelimiaan möllöttäviä lihakasoja?
En oikein kestä muutoksia rutiinissa. Lapsen herääminen päiväunilta liian aikaisin aikaansai jonkinasteista ahdistumista, purin sen kitaransoittoon - koko ajan pelkäsin, että nyt käy lapsen korville huonosti, liian kovaa rämpytän. Lapsi innostui tamburiinista, on sen kanssa heilunut pari päivää. Laulanko sille riittävästi?
Inhottaa, että maanantaina pitää taas hinautua perhevalvontakeskukseen. Vieläkin on paska olo edelliskerran saarnoista, pelottaa mitä vikoja lapsesta nyt kaivetaan esille. Kai se on minun vikani, kun en osaa lapselle sivuheijasteitakaan antaa. Toisten lapset varmaankin aloittavat kehitysvauhdillaan eskarin viimeistään neljän vanhoina.
Onko epävarmuuteen syynä sosiaalinen tyhjiö? Olisinko varmempi äiti jos ramppaisin kerhoissa ja puistoissa ja keuhkoaisin muiden mukana typerässä fb-ryhmässä (jonka nimessä ei ole ainuttakaan suomenkielen sanaa ja ne vierasperäisetkin pitäisi prkl kirjoittaa yhteen eikä erikseen, pahvit!!!). Voi olla. Jääkö kokemuksestani äitinä jotain uupumaan kun en osallistu? Pitäisikö lasta osallistaa?
Haluaisin kovasti olla fiksu, nokkela ja oivaltava. Tunnen oloni kömpelöksi ja vaivalloiseksi. Huomasin päässäni roikkuneen saman nutturan vasta viikon verran. Olen kyllästynyt laahustamaan vaunujen kanssa tai ilman samoja kadunpätkiä, koiranpaskan keräyslaatikolta toiselle. Silmälasit ovat aina töhnäkerroksen peitossa, en laihdu grammaakaan vaikka kuinka imettäisin syömättä yhtään mitään.
Menen tuijottamaan jääkaappia ja väännän taas kerran koko perheelle jotain suolatonta, maidotonta, munatonta ja vehnätöntä, ilman tomaattia tai paprikaa. Täältä tullaan tofupaketti. Olen lähes yhtä jännittävä kuin sinä.
5.2.2013
Valve ja leipä
Kävin eilen nopealla työkeikalla Runebergin kunniaksi järjestetyssä kulttuuritapahtumassa. Ovella törmäsin sotahistorioitsijanakin tunnetun kirjailijan houkuttelemana paikalle saapuneeseen isoisääni. Meinasin oksentaa ja silmissä sumeni.
Minulle kerrottiin, että serkkuni (jonka kanssa olen vaihtanut muutaman sanan edellisen kerran muistaakseni 13 vuotta sitten) on saanut pojan. Tämä tietenkin tervehtimättä ja kuulumisia tiedustelematta. Olin raukka ja luikin karkuun sanomatta mitään.
Iltakeikka ja kunnon verenpaineen nousu aiheuttivat tietenkin valvomista. Tyttären ruokailtua tapojensa vastaisesti jo puoli neljän aikaan - minä otin ja valvoin aamu kuuteen. Näppäränä pyörittyäni, herätettyäni puolisoparan viiden pintaan (suuttui ja lähti töihin) kirjoitin ylös kaiken, mikä ahdisti:
- suku
- aamulla saapuva nuohooja, jonka tuleminen unohdettiin perua
- 6 kk:n euribor
- työtilanne
- parisuhde
- isä
- lapsi
- päivähoito
- raha
Eilen sain aikaiseksi kokeilla leivän leivontaa. Päivittäin olen vääntänyt kasan suolattomia sämpylöitä omasta päästä-reseptillä, jonka tulokset jännästi vaihtelevat. Löysin kellarista vihdoin isältä perityn emaloidun rautapadan ja noudatin Yksiksen ohjetta.
 |
| Tässä se oli vielä ihan hyvä. |
 |
| Lopputuloksena hyvänmakuinen lituska. |
Reseptistä sen verran, että helppo kuin mikä, mutta kaikki ei mennyt ihan putkeen. Ihana rapsakka kuori ja makukin oikein nampski, mutta littana ko mikä. Yrittänen lähiaikoina uudelleen. Paistoaikaan saatan lisätä viidestä kymmeneen minuuttia ja harkitsen suolan ja hiivan määrän justeeraamista. En oikeasti tiedä leivontakemiasta mitään - musta vaan tuntuu siltä.
Mun isällä oli tänään syntymäpäivä. Luulin pienenä, että kaikki aikuiset juhlivat synttäreitään kahvin ja runebergintorttujen kera.
Mun isällä oli tänään syntymäpäivä. Luulin pienenä, että kaikki aikuiset juhlivat synttäreitään kahvin ja runebergintorttujen kera.
30.1.2013
Neuvolakuulumisia
Ystävän pyynnöstä ja usutuksesta julkistan eilisen neuvolakuulumiset (eikö se oo äiskäplokeissa aika keskeistä?). No ihan niin kuin en olisi ennen näitä julkaissut.
Olin asennoitunut sillai kivasti, että jee - ei piikkejä (kyseessähän oli 6 kk neuvola, en ymmärrä miksi - ne 8 kk synttärit on kahden viikon kuluttua). Eli pituus - paino - pää ja pihalle. Jooei. En ole tainnut vielä kertaakaan lähteä laitoksesta pihalle yhtä hyvällä vitutuksella kuin eilen - tai sitten hormonipöhnä kultaa muistoja.
Heti oven avautuessa eukko (tää on nyt se vanha, se nuori mimmi meni kai taas hetkeksi vaihtoon - ne vissiin vuorottelee tms.) levitti punaista jumppa-alustaa lattialle ja kaakatti vauvalle: "Onpas se iso Vauva jo, kun ei olla pitkään aikaan nähty, voi lässynlässyn." Rouva ei tervehtinyt meitä, puolisolle hän ei sanonut sanaakaan.
Istuin perseelleni vauva sylissä, puolison rojahtaessa viereen. Muija istuskeli lattialla. Totesin hiljaa pienessä sairaassa aivossani, että ei liikahdeta ennen kuin ohjeistusta asiaan tulee.
"No miten on mennyt?"
"Kiitos oikein hyvin."
"No onko teillä jokin päivärytmi?"
"On."
"Niin, että päiväuniakin teille nukutaan?"
"Kyllä."
"No montako kertaa"
"Kaksi."
"No se onkin varmaan ihan sopiva vielä."
"No niin on."
"Imetätkö sä vielä?"
"Kyllä."
(No oli jo kielen päällä, etten avautunut, että mä voin vaikka soittaa tänne sitten kun lopetan imetyksen niin ei tarvitse aina erikseen asiaa varmistaa.)
"No mitenkäs teillä yöllä nukutaan?"
"Aina välillä."
"Jaa, saako Vauva vielä rintaa yöllä, kun se on jo niin iso."
"Tietenkin."
"Niin, kun sä vieläkin imetät."
"---"
"Sullahan loma loppuu pian, että aiotkos jäädä kotiin."
"Katsotaan."
"No kyllä se pitää jo osata päättää."
"No joko vauva osaa kääntyä?"
"Tietysti."
"Niin, että molempiin suuntiin?"
Tässä vaiheessa oli komennettu asentamaan lapsi lattialle, jossa muija yritti rumilla muovileluilla houkutella vasta autosta herännyttä vierastavaa lasta kääntymään ja ryömimään.
"No osaako Vauva ryömiä?"
"Ei vielä."
"No nostaako se edes peppua lattialla?"
"Toki."
"Vai niin."
"Niin, se liikkuu kierimällä."
"Uskoisiko tuota."
"---"
HUOM! Suosikkini:
"Olikos se niin, että teidän talossa on kaksi kerrosta?"
"Kyllä."
"No onko teillä portaissa portti?"
"Ei ole."
"Kyllä teidän nyt pitää herätä laittamaan koti kuntoon Vauvaa varten."
"Anteeksi?"
"Niin, nyt on korkea aika käydä koko koti läpi, että konttaamalla etsitte vaaran paikat ja korjaatte heti kaikki. Tässä on tämmöinen opas niistä vaaranpaikoista. Lapsi kehittyy niin äkkiä, että se varmasti putoaa portaista."
"No mepä perehdytään asiaan."
"Kyllä teidän täytyy nyt joo. "
(En sitten käynyt vääntämään, että meillä on rintamamiestaloille tyypillinen porraskäytävä, johon lapsella ei ole pääsyä. Ja portit on hankittu, mutta ne on laatikoissa kellarissa. Harkitsen myös palautteenantoa saarnasta - aikuisille ihmisille lässytetään kuin lapselle, että koti pitää laittaa vauvaa varten kuntoon - wtf?)
"No laitetaan vauva pöydälle, jos se siinä kääntyisi mielummin."
"No laitetaanpa."
"Uijuijuijui, kun se katsoo niin kovasti. Osaako se ottaa tavaroita käsiin?"
"Joo."
"Uijui, helmen osaa poimia, uijuijui."
"Niin."
"No joko se syö roskia lattialta?"
"Ei, se saa ruokaa syödäkseen."
"No jokos Vauva saa karkeampia soseita?"
"Vauva ei saa soseita."
"Ai, Vauva sormiruokailee."
"Niin."
"No jokos Vauva on saanut lihakunnan tuotteita?"
"On kyllä."
"No mutta miten viljat?"
"Ne oli testeissä puhtaat."
"Niin, mutta onko Vauva saanut syödä viljoja?"
"On kyllä."
"Miten se niitä sormin syö?"
"Mä leivon sille."
"Suolaista ja makeaa."
"Häh?"
Väliin pääsi sitten lässytys hampaidenhoidosta, mutta kysymyksiini fluorista ei osattu vastata. Käteen lyötiin elmexin tuubi katseltavaksi ja saimme kotiinvietäväksi keltaisen hammasharjan. Kiva, että niitä ei tarvitse itse hankkia, taisi olla vasta kolmas tuolta kotiin roudattu. Saimme mukaan myös uuden MLL:n pamfletin, jossa kuvaillaan kehitystä. Olin kysyä, että onko tässäkin puuronkeitto-ohje, mutta sain nielaistua. Olisi ollut helmiä sioille.
"No oletko antanut vielä paljon levolacia?"
"En ollenkaan, kun en saanut selvyyttä määristä."
"No voi. Miten se Vauvan massu nyt toimii?"
"Aina välillä."
"No se on kiva kuulla."
"Onpas Vauvan iho kyllä hyvässä kunnossa."
"Niin. Se on kortisonikuurilla."
(Kortissa lukee peruskommenttina, että iho siisti.)
"Täällä se käyrällä kasvaa ihan hyvin. Alkaa painokin tasaantua."
"No ollaan me kyllä huomattu, että se kasvaa, heh heh."
"Ai, ootteko?"
"Nyt sitten pidätte Vauvaa oikein paljon masullaan ja laitatte sille korkeita leluja, että se saa kurkottaa, niin lihakset kehittyy ja se pääsee liikkeelle."
"Jassoo."
"Niin. Tämä on nyt otettava tosissaan, monta kertaa päivässä laitatte sen masulleen."
Olin hiljaa ja olen itsestäni ihan helvetin ylpeä.
Olen nyt oikeasti kahden vaiheilla, iskenkö sille ämmälle sähköpostia, että meitä loukkasi hänen saarnansa kodin turvallisuudesta. Että aikuisille ihmisille ei tarvitse puhua itsestäänselvyyksistä kuin idiooteille. Toisaalta - vielä kaksi kertaa tänä vuonna. Kai sen kärsii. Eikös sitten saa jo olla rauhassa?
Ruikutin myös kierukanasennuslähetteen. Tosin pyysin sen keskussairaalaan. On kuulemma monimutkaista ja kestää pidempään. Kerroin, että aivan sama. Rouva ei muistanut kuinka tuoreita papoja pitää olla. Mun mielestä se on duunissaan aika onneton.
Äääh, vieläkin sylettää.
Olin asennoitunut sillai kivasti, että jee - ei piikkejä (kyseessähän oli 6 kk neuvola, en ymmärrä miksi - ne 8 kk synttärit on kahden viikon kuluttua). Eli pituus - paino - pää ja pihalle. Jooei. En ole tainnut vielä kertaakaan lähteä laitoksesta pihalle yhtä hyvällä vitutuksella kuin eilen - tai sitten hormonipöhnä kultaa muistoja.
Heti oven avautuessa eukko (tää on nyt se vanha, se nuori mimmi meni kai taas hetkeksi vaihtoon - ne vissiin vuorottelee tms.) levitti punaista jumppa-alustaa lattialle ja kaakatti vauvalle: "Onpas se iso Vauva jo, kun ei olla pitkään aikaan nähty, voi lässynlässyn." Rouva ei tervehtinyt meitä, puolisolle hän ei sanonut sanaakaan.
Istuin perseelleni vauva sylissä, puolison rojahtaessa viereen. Muija istuskeli lattialla. Totesin hiljaa pienessä sairaassa aivossani, että ei liikahdeta ennen kuin ohjeistusta asiaan tulee.
"No miten on mennyt?"
"Kiitos oikein hyvin."
"No onko teillä jokin päivärytmi?"
"On."
"Niin, että päiväuniakin teille nukutaan?"
"Kyllä."
"No montako kertaa"
"Kaksi."
"No se onkin varmaan ihan sopiva vielä."
"No niin on."
"Imetätkö sä vielä?"
"Kyllä."
(No oli jo kielen päällä, etten avautunut, että mä voin vaikka soittaa tänne sitten kun lopetan imetyksen niin ei tarvitse aina erikseen asiaa varmistaa.)
"No mitenkäs teillä yöllä nukutaan?"
"Aina välillä."
"Jaa, saako Vauva vielä rintaa yöllä, kun se on jo niin iso."
"Tietenkin."
"Niin, kun sä vieläkin imetät."
"---"
"Sullahan loma loppuu pian, että aiotkos jäädä kotiin."
"Katsotaan."
"No kyllä se pitää jo osata päättää."
"No joko vauva osaa kääntyä?"
"Tietysti."
"Niin, että molempiin suuntiin?"
Tässä vaiheessa oli komennettu asentamaan lapsi lattialle, jossa muija yritti rumilla muovileluilla houkutella vasta autosta herännyttä vierastavaa lasta kääntymään ja ryömimään.
"No osaako Vauva ryömiä?"
"Ei vielä."
"No nostaako se edes peppua lattialla?"
"Toki."
"Vai niin."
"Niin, se liikkuu kierimällä."
"Uskoisiko tuota."
"---"
HUOM! Suosikkini:
"Olikos se niin, että teidän talossa on kaksi kerrosta?"
"Kyllä."
"No onko teillä portaissa portti?"
"Ei ole."
"Kyllä teidän nyt pitää herätä laittamaan koti kuntoon Vauvaa varten."
"Anteeksi?"
"Niin, nyt on korkea aika käydä koko koti läpi, että konttaamalla etsitte vaaran paikat ja korjaatte heti kaikki. Tässä on tämmöinen opas niistä vaaranpaikoista. Lapsi kehittyy niin äkkiä, että se varmasti putoaa portaista."
"No mepä perehdytään asiaan."
"Kyllä teidän täytyy nyt joo. "
(En sitten käynyt vääntämään, että meillä on rintamamiestaloille tyypillinen porraskäytävä, johon lapsella ei ole pääsyä. Ja portit on hankittu, mutta ne on laatikoissa kellarissa. Harkitsen myös palautteenantoa saarnasta - aikuisille ihmisille lässytetään kuin lapselle, että koti pitää laittaa vauvaa varten kuntoon - wtf?)
"No laitetaan vauva pöydälle, jos se siinä kääntyisi mielummin."
"No laitetaanpa."
"Uijuijuijui, kun se katsoo niin kovasti. Osaako se ottaa tavaroita käsiin?"
"Joo."
"Uijui, helmen osaa poimia, uijuijui."
"Niin."
"No joko se syö roskia lattialta?"
"Ei, se saa ruokaa syödäkseen."
"No jokos Vauva saa karkeampia soseita?"
"Vauva ei saa soseita."
"Ai, Vauva sormiruokailee."
"Niin."
"No jokos Vauva on saanut lihakunnan tuotteita?"
"On kyllä."
"No mutta miten viljat?"
"Ne oli testeissä puhtaat."
"Niin, mutta onko Vauva saanut syödä viljoja?"
"On kyllä."
"Miten se niitä sormin syö?"
"Mä leivon sille."
"Suolaista ja makeaa."
"Häh?"
Väliin pääsi sitten lässytys hampaidenhoidosta, mutta kysymyksiini fluorista ei osattu vastata. Käteen lyötiin elmexin tuubi katseltavaksi ja saimme kotiinvietäväksi keltaisen hammasharjan. Kiva, että niitä ei tarvitse itse hankkia, taisi olla vasta kolmas tuolta kotiin roudattu. Saimme mukaan myös uuden MLL:n pamfletin, jossa kuvaillaan kehitystä. Olin kysyä, että onko tässäkin puuronkeitto-ohje, mutta sain nielaistua. Olisi ollut helmiä sioille.
"No oletko antanut vielä paljon levolacia?"
"En ollenkaan, kun en saanut selvyyttä määristä."
"No voi. Miten se Vauvan massu nyt toimii?"
"Aina välillä."
"No se on kiva kuulla."
"Onpas Vauvan iho kyllä hyvässä kunnossa."
"Niin. Se on kortisonikuurilla."
(Kortissa lukee peruskommenttina, että iho siisti.)
"Täällä se käyrällä kasvaa ihan hyvin. Alkaa painokin tasaantua."
"No ollaan me kyllä huomattu, että se kasvaa, heh heh."
"Ai, ootteko?"
"Nyt sitten pidätte Vauvaa oikein paljon masullaan ja laitatte sille korkeita leluja, että se saa kurkottaa, niin lihakset kehittyy ja se pääsee liikkeelle."
"Jassoo."
"Niin. Tämä on nyt otettava tosissaan, monta kertaa päivässä laitatte sen masulleen."
Olin hiljaa ja olen itsestäni ihan helvetin ylpeä.
Olen nyt oikeasti kahden vaiheilla, iskenkö sille ämmälle sähköpostia, että meitä loukkasi hänen saarnansa kodin turvallisuudesta. Että aikuisille ihmisille ei tarvitse puhua itsestäänselvyyksistä kuin idiooteille. Toisaalta - vielä kaksi kertaa tänä vuonna. Kai sen kärsii. Eikös sitten saa jo olla rauhassa?
Ruikutin myös kierukanasennuslähetteen. Tosin pyysin sen keskussairaalaan. On kuulemma monimutkaista ja kestää pidempään. Kerroin, että aivan sama. Rouva ei muistanut kuinka tuoreita papoja pitää olla. Mun mielestä se on duunissaan aika onneton.
Äääh, vieläkin sylettää.
28.1.2013
Vastuuton
Olipa harvinaisen paska viikonloppu. Olin lauantaina varsin hyvällä tuulella aamusta, suunnittelin kovasti erilaisten leipien leivontaa ja koko perheelle sopivan ruoan keittoa, imuroinkin ilman raivareita ja harkitsin josko koko perheen voimin olisi valoisaan aikaan pistäydytty ulkoiluttamassa hurtat.
"No mun on varmaan pakko sinne synttärikalaaseille."
Ja sinne paineli. Siitäkin huolimatta, että seuraksi saapui ystävä, vituttaa edelleen. Erityisesti sylettää se, ettei minulla ole taaskaan oikeutta kiukutella viideksi tunniksi kotoa sukuloimaan poistuneelle. Kiukuttelen silti kolmatta päivää. Eilen vitutti niin että juhlistin sunnuntaita oikein kunnon mykkäkoululla (ei kovin tietoisesti, mulla vaan ei ollut mitään sanottavaa).
Puolison isoäiti oli törmännyt äitiini ja kuulemma kyyneleet silmissä ruikuttanut, että kun saisi sen vauvan vielä joskus nähdä. Teki tosi hyvää verenpaineelleni. En edelleenkään ole kieltänyt puolison sukulaisilta vierailuja, ei muuta kuin välkommen, mutta minua on turha syyllistää siitä, ettei lasta kuskata joka perkeleen kissanristiäisiin. Kai sen isälläkin on joku vastuu.
Postissa saapui vihdoin kutsu paikallisen sairaalan lastenpolille. Kolmen ja puolen viikon odotuksen jälkeen (jos yhtään muistin oikein). Aika oli kolmen viikon päähän. Otin ja soitin kiltisti tarjottuun numeroon peruakseni ajan.
"Sinä halua peru aika?"
"Kyllä."
"Mutta vaivva pitä hoitta."
"Se on hoidettu jo viikkoja sitten."
"Ai onko?"
"Kyllä on. Rahalla."
"No minä otta aika pois."
"Hyvä."
Vastanneen emännän äänensävystä arvelen, että kohta ovea kolkutetaan lastensuojeluilmo handussa. Eikö noiden kuuluisi olla iloisia jos hinaa lapsensa yksityiselle? Eikö se helpota näiden työkuormaa ja jonoja tms.?
En edes laskenut suomenkielen virheitä ajanvarauskirjeen mukana tulleesta käyttäytymisohjelapusta (älä rasva lapsi jne.). Laskin ne kyllä ruotsinkielisestä pätkästä. Niitä ei ollut. Kieliryhmien eriarvoista kohtelua mielestäni on se, että on aivan sama mitä paskaa toisella kielellä kirjoitetaan - kunhan se enemmistön lappu on kunnossa.
Arvelen, että lapsenkantokäden olkapää on tulehtunut. Perkeleen kipeä. Että hyvällä päällä oon joo.
"No mun on varmaan pakko sinne synttärikalaaseille."
Ja sinne paineli. Siitäkin huolimatta, että seuraksi saapui ystävä, vituttaa edelleen. Erityisesti sylettää se, ettei minulla ole taaskaan oikeutta kiukutella viideksi tunniksi kotoa sukuloimaan poistuneelle. Kiukuttelen silti kolmatta päivää. Eilen vitutti niin että juhlistin sunnuntaita oikein kunnon mykkäkoululla (ei kovin tietoisesti, mulla vaan ei ollut mitään sanottavaa).
Puolison isoäiti oli törmännyt äitiini ja kuulemma kyyneleet silmissä ruikuttanut, että kun saisi sen vauvan vielä joskus nähdä. Teki tosi hyvää verenpaineelleni. En edelleenkään ole kieltänyt puolison sukulaisilta vierailuja, ei muuta kuin välkommen, mutta minua on turha syyllistää siitä, ettei lasta kuskata joka perkeleen kissanristiäisiin. Kai sen isälläkin on joku vastuu.
Postissa saapui vihdoin kutsu paikallisen sairaalan lastenpolille. Kolmen ja puolen viikon odotuksen jälkeen (jos yhtään muistin oikein). Aika oli kolmen viikon päähän. Otin ja soitin kiltisti tarjottuun numeroon peruakseni ajan.
"Sinä halua peru aika?"
"Kyllä."
"Mutta vaivva pitä hoitta."
"Se on hoidettu jo viikkoja sitten."
"Ai onko?"
"Kyllä on. Rahalla."
"No minä otta aika pois."
"Hyvä."
Vastanneen emännän äänensävystä arvelen, että kohta ovea kolkutetaan lastensuojeluilmo handussa. Eikö noiden kuuluisi olla iloisia jos hinaa lapsensa yksityiselle? Eikö se helpota näiden työkuormaa ja jonoja tms.?
En edes laskenut suomenkielen virheitä ajanvarauskirjeen mukana tulleesta käyttäytymisohjelapusta (älä rasva lapsi jne.). Laskin ne kyllä ruotsinkielisestä pätkästä. Niitä ei ollut. Kieliryhmien eriarvoista kohtelua mielestäni on se, että on aivan sama mitä paskaa toisella kielellä kirjoitetaan - kunhan se enemmistön lappu on kunnossa.
Arvelen, että lapsenkantokäden olkapää on tulehtunut. Perkeleen kipeä. Että hyvällä päällä oon joo.
22.1.2013
Kiehu
Onpas kiehahdellut - toisaalta olen varovaisesti sitä mieltä, että tasaisuuskiintiönkin on tultava ajoittain täyteen, tylsäpurnun purkauduttava kunnon verenpaineenkohotuksella, kiukuttelulla ja vouhotuksella, jonka jälkeen voikin taas palata samaan ihanan tuttuun arkeen, johon saa jännitystä vaihtamalla esimerkiksi leipäreseptiä uuteen (tai iskemällä lempipehmokotihousut koneeseen, mikä aiheuttaa vaihtoehtohousupähkäilyä).
Perjantaina alkoi rehellisesti vituttaa, kun muskarista tuli tekstiviesti. En ole lafkasta saanut yhtään mitään muuta tiedotetta ikinä kuin yhden sähköpostiviestivastauksen kun tiedustelin miten ilmoittautua, ja laskun. Herra rahtori ei ole vastannut antamaani (rakentavaan ja pedagogiikkaa pohtivaan) palautteeseen.
"Muskari on alkanut. Seuraava kerta ensi perjantaina. T. Gunilla". (Nimi muutettu). Sain jostain syystä kunnon kierrokset aikaseksi ja aikuisesti täräytin takaisin, että me emme ole ilmoittautuneet kevätkaudelle ja syksyn perusteella ei ole tullut mieleenkään jatkaa, toivoo huma_nisti. En saanut vastausta. Saa nähdä tuleeko lasku.
Lapseni syö muuten parhaillaan vieressäni lattialla iPhoneani. Se on jännittävämpi kuin läppäri. Kestääköhän se kuinka hyvin kosteutta?
Soittelin aamupäivällä prick-testiajan. Sen sai ylihuomiselle. Kätevää. Kunnallisen lähete kolme viikkoa sitten ei ole vielä poikinut mitään. Hämmennyin myös neuvolamuijan tiedustellessa joko aika ihotautipolille on saapunut. Jäin kyllä siihen käsitykseen, että lähete on lastenpolille, mutta aivan sama. Homma hoidossa joka tapauksessa - rahalla.
Kun rahalla palveluja ostaa on minun kirjoissani aika keskeisenä palvelu. Täti, jonka kanssa aikaa varailin ja varoajoista keskustelin ei ollut mukava eikä edes yrittänyt olla. Hämmentävää mielestäni, maksan perseeni kipeäksi (auttaisikohan häde asiaan) ja saan kuunnella kettuilua ja rutinaa. Toisaalta, pohjalainen palvelukulttuuri ei ole lämpimimmästä päästä - tosin onneksi se ei ole savolaista nähnytkään.
Niinjoo, postilaatikossa oli eilen puolisolle osoitettu kirjekuori. Osasin jo kotiportilla aavistaa mitä se sisällään piti. Taas kerran kalaasikutsu veljenpenskojen synttäreille. Ja siellä on kuulemma pakko käydä (tällä kertaa neljän vuoden sitkeän yrittämisen jälkeen ei kuoresta enää löytynyt minun nimeäni), mihin pyöräytin silmiäni ja mökötin.
Joo, ihan kiva, että se mimmi (joka on muuten jälleen raskaana, nuorimmaisen yksivuotiskalaaseista kyse) jaksaa niitä kalaaseja järjestää, mutta sinne on meiltä yli tunnin matka, nyt on talvi ja meillä on vauva. Mää hengaan koko viikon kahden lapsen kanssa, viikonloppuisin olisi ihan kiva olla yhdessä - kotona. Joo, lapsella on oikeus sukulaisiinsa ja sukulaisillakin vähän häneen, mutta meillä saa tulla käymään. Silloin voin paeta esmes yläkertaan piiloon jos alkaa kunnolla vituttaa. Mä en jaksa lähteä edes neljän tunnin reissulle (alle viikon varoitusajalla; tunti sinne, tunti takaisin, ainakin pari tuntia perillä) kun juuri on saatu unet ja ruokailut suolentoimintoineen pelittämään.
Olen alkuviikon päivittänyt CV:tä ja väsännyt hakemuksia. Projektina kesäksi tienaamaan. En muistanutkaan miten kettumaista hommaa työnhaku on.
En saanut ansioluetteloon mahtumaan 6 kk täysimetystä (ainakaan perusversioon) enkä sitä, että olen erinomainen kaikesta rutisija. Täytynee tehdä vielä yksi kattavampi versio.
Perjantaina alkoi rehellisesti vituttaa, kun muskarista tuli tekstiviesti. En ole lafkasta saanut yhtään mitään muuta tiedotetta ikinä kuin yhden sähköpostiviestivastauksen kun tiedustelin miten ilmoittautua, ja laskun. Herra rahtori ei ole vastannut antamaani (rakentavaan ja pedagogiikkaa pohtivaan) palautteeseen.
"Muskari on alkanut. Seuraava kerta ensi perjantaina. T. Gunilla". (Nimi muutettu). Sain jostain syystä kunnon kierrokset aikaseksi ja aikuisesti täräytin takaisin, että me emme ole ilmoittautuneet kevätkaudelle ja syksyn perusteella ei ole tullut mieleenkään jatkaa, toivoo huma_nisti. En saanut vastausta. Saa nähdä tuleeko lasku.
Lapseni syö muuten parhaillaan vieressäni lattialla iPhoneani. Se on jännittävämpi kuin läppäri. Kestääköhän se kuinka hyvin kosteutta?
Soittelin aamupäivällä prick-testiajan. Sen sai ylihuomiselle. Kätevää. Kunnallisen lähete kolme viikkoa sitten ei ole vielä poikinut mitään. Hämmennyin myös neuvolamuijan tiedustellessa joko aika ihotautipolille on saapunut. Jäin kyllä siihen käsitykseen, että lähete on lastenpolille, mutta aivan sama. Homma hoidossa joka tapauksessa - rahalla.
Kun rahalla palveluja ostaa on minun kirjoissani aika keskeisenä palvelu. Täti, jonka kanssa aikaa varailin ja varoajoista keskustelin ei ollut mukava eikä edes yrittänyt olla. Hämmentävää mielestäni, maksan perseeni kipeäksi (auttaisikohan häde asiaan) ja saan kuunnella kettuilua ja rutinaa. Toisaalta, pohjalainen palvelukulttuuri ei ole lämpimimmästä päästä - tosin onneksi se ei ole savolaista nähnytkään.
Niinjoo, postilaatikossa oli eilen puolisolle osoitettu kirjekuori. Osasin jo kotiportilla aavistaa mitä se sisällään piti. Taas kerran kalaasikutsu veljenpenskojen synttäreille. Ja siellä on kuulemma pakko käydä (tällä kertaa neljän vuoden sitkeän yrittämisen jälkeen ei kuoresta enää löytynyt minun nimeäni), mihin pyöräytin silmiäni ja mökötin.
Joo, ihan kiva, että se mimmi (joka on muuten jälleen raskaana, nuorimmaisen yksivuotiskalaaseista kyse) jaksaa niitä kalaaseja järjestää, mutta sinne on meiltä yli tunnin matka, nyt on talvi ja meillä on vauva. Mää hengaan koko viikon kahden lapsen kanssa, viikonloppuisin olisi ihan kiva olla yhdessä - kotona. Joo, lapsella on oikeus sukulaisiinsa ja sukulaisillakin vähän häneen, mutta meillä saa tulla käymään. Silloin voin paeta esmes yläkertaan piiloon jos alkaa kunnolla vituttaa. Mä en jaksa lähteä edes neljän tunnin reissulle (alle viikon varoitusajalla; tunti sinne, tunti takaisin, ainakin pari tuntia perillä) kun juuri on saatu unet ja ruokailut suolentoimintoineen pelittämään.
Olen alkuviikon päivittänyt CV:tä ja väsännyt hakemuksia. Projektina kesäksi tienaamaan. En muistanutkaan miten kettumaista hommaa työnhaku on.
En saanut ansioluetteloon mahtumaan 6 kk täysimetystä (ainakaan perusversioon) enkä sitä, että olen erinomainen kaikesta rutisija. Täytynee tehdä vielä yksi kattavampi versio.
17.1.2013
Yksi
Koska elämässä ei ole muuta kuin kakka ja yö:
Lapseni söi viime yönä tasan yhden (1) kerran. Se piipitti sivuvaunuun muokatussa pesässään puoli neljän aikaan, söi ison hinkillisen maitoa, kylläisenä käänsi päätään ja tuli palautetuksi paikalleen. Se tosin vaati maitoa uudemman kerran seitsemän maissa, mutta sitä ei lasketa yöksi. Lapsi myös nukkui useita tunteja ilman suusta törröttävää tuttia, mikä on vielä suurempi ihme.
En jaksa uskoa, että tämä tulee toistumaan lähiaikoina kovin moneen kertaan, mutta ilahdutti. Ehkäpä tytär on kerännyt voimia tälle päivälle, kun ulkona on aivan liikaa pakkasta vaunu-uniin (olkkarin nurkkaan nukutuksessa meni vaatimattomat 45 minuuttia). Sisällähän ei voi nukkua yli puolen tunnin rupeamia. Jee. Luvassa siis kipinää ja väsyä. Ja meikäläisellä on työkeikka - tietenkin - naapurikaupunkiin, josta ei niin vain hilppaista hinkin kanssa naaman eteen. Jospa kuitenkin seitsemän kuukauden ikäinen pärjäisi jopa kolme tuntia isänsä kanssa. Ne selvisivät toissapäivänä jo kahdesta tunnista. Stressaan ihan hirvittävästi autoa ja pakkasta. Mitä jos naftakone jäätyy matka varrella (tai päämäärässä, mikä on todennäköisempää ja lapsi kuolee sillä välin nälkään ja hinkit jäätyy tienposkeen)?
Kakka on haastava asia. Viimeiset pari viikkoa reppanan massu on ollut superkovalla ja homma pahenee jatkuvasti. Hirveällä ponnistelulla saa aikaan kivikovia purukuminkokoisia nokareita. Olen harkinnut tiedustelevani neuvolasta paljonko mallasuutetta voi lapseen pumpata (kahdella teelusikallisella ei ole vaikutusta) ja paljonko levolacia on liikaa ja onko vielä jotain vaikka apteekkikamaa, millä jökin saisi taittumaan.
Toisaalta, tunnetusti neuvolan palvelut ovat tähän asti olleet niinkin laadukkaat, että en ihan oikeasti jaksaisi kerrata, että lapsi syö hulluja määriä luumuja, se ei saaa juurikaan perunaa, porkkanaa, mustikkaa, banaania, maissia eikä vaaleita viljoja, sillä ne kovettavat mahaa ja minä en ole idiootti kuin ajoittain. Ja niin, me ollaan jo juotettu sille sitä gaaddääm mallasuutetta. Ja kyllä, se saa aterioidensa päälle vettä ja minä todellakin edelleen imetän, minkä tiedän ihmeelliseksi.
Kas, kello on 11. Soitan silti.
Edit.
Soitin.
"Imetätkö sä vielä?"
"Ootko antanu luumuja?"
Edit.
Soitin.
"Imetätkö sä vielä?"
"Ootko antanu luumuja?"
7.1.2013
Ruikutus&Ulina
Mua väsyttää ja vituttaa. Toissayö oli ihana. Lapsi söi kahdesti, koko porukka nukkui pitkiä pätkiä ja minun annettiin kaiken lisäksi jäädä aamusta hetkeksi vähän pidempään petiin. No, kas kummaa - näin sitten sarjan ahdistavia painajaisia. Kuvat meni - ahdistus jäi koko päiväksi.
Viime yönä ei sitten nukuttu. Lapsi nukahti kyllä kivasti kahdeksan jälkeen, heräsi puoliltaöin syömään ja siinä se sitten olikin. Rauhoittui kahden maissa vain kainaloon (puoliso oli puoli kahdelta lähetetty alakertaan nukkumaan). Kahdesta neljään oli kaiketi jonkinlainen unipätkä. Yritin ruokailun päälle siirtää lasta sivuvaunuunsa - ei.
Ongelmana tässä on se saatanan tutti. Ilman sitä ei voi olla, mutta sen kanssa ei voi olla. Kun on keskimäärin 174 kertaa yön aikana tunkenut sen perkeleen härpäkkeen takaisin lapsen naamaan alkaa olla vähän epätoivoinen olo.
No näin sitten taas harvinaisen vittumaisia unia ne pätkät kun sain silmät ummistaa.
Huusin eilen äidilleni koiria lenkittäessäni puhelimessa. Vanhat - yli 15 vuotta sitten tapahtuneet asiat ahdistaa ja sylettää. Selityksiä ei kuulemma ole - sitähän tässä on vaikea hyväksyä. Olo on ahdistunut ja aggressiivinen. Ja yksinäinen.
Seinät on niskassa ja ne seinät on vanhat ja kaipaa remonttia, mikä maksaa. Päivästä toiseen selviää kyllä ihan kivasti kun pitää tiukasti kiinni pikku rutiineistaan. Mun päiväthän on maksimissaan 12 tuntia pitkät. Kasilta ylös - kasilta sänkyyn. Kuudelta koirat hihnaan ja samat lenkit joka päivä.
Täytynee yrittää olla tyytyväinen. Kyllä ne asiat voisivat huomattavasti pahemminkin olla.
---------------------------
Neuvolalääkäri soitti. Jahnasi lastenpolista ja jonotusajoista. Kerroin, että anna vaikka olla, ja varasin ylihuomiselle lastenlääkäriajan.
Nyt voikin oikein kunnolla muhia raha- ja syyllisyysangsteissa. Jos syötän tolle pelkkää perunaa ja muksu-oksennuspuuroa niin paraneeko se?
Viime yönä ei sitten nukuttu. Lapsi nukahti kyllä kivasti kahdeksan jälkeen, heräsi puoliltaöin syömään ja siinä se sitten olikin. Rauhoittui kahden maissa vain kainaloon (puoliso oli puoli kahdelta lähetetty alakertaan nukkumaan). Kahdesta neljään oli kaiketi jonkinlainen unipätkä. Yritin ruokailun päälle siirtää lasta sivuvaunuunsa - ei.
Ongelmana tässä on se saatanan tutti. Ilman sitä ei voi olla, mutta sen kanssa ei voi olla. Kun on keskimäärin 174 kertaa yön aikana tunkenut sen perkeleen härpäkkeen takaisin lapsen naamaan alkaa olla vähän epätoivoinen olo.
No näin sitten taas harvinaisen vittumaisia unia ne pätkät kun sain silmät ummistaa.
Huusin eilen äidilleni koiria lenkittäessäni puhelimessa. Vanhat - yli 15 vuotta sitten tapahtuneet asiat ahdistaa ja sylettää. Selityksiä ei kuulemma ole - sitähän tässä on vaikea hyväksyä. Olo on ahdistunut ja aggressiivinen. Ja yksinäinen.
Seinät on niskassa ja ne seinät on vanhat ja kaipaa remonttia, mikä maksaa. Päivästä toiseen selviää kyllä ihan kivasti kun pitää tiukasti kiinni pikku rutiineistaan. Mun päiväthän on maksimissaan 12 tuntia pitkät. Kasilta ylös - kasilta sänkyyn. Kuudelta koirat hihnaan ja samat lenkit joka päivä.
Täytynee yrittää olla tyytyväinen. Kyllä ne asiat voisivat huomattavasti pahemminkin olla.
---------------------------
Neuvolalääkäri soitti. Jahnasi lastenpolista ja jonotusajoista. Kerroin, että anna vaikka olla, ja varasin ylihuomiselle lastenlääkäriajan.
Nyt voikin oikein kunnolla muhia raha- ja syyllisyysangsteissa. Jos syötän tolle pelkkää perunaa ja muksu-oksennuspuuroa niin paraneeko se?
5.1.2013
Postia
Löysin eilen koiralenkin päätteeksi postilaatikon kautta kiekaistuani lootasta kirjeen (ja puolison nimellä jaetun ruotsinkielisen muksu-puuromainoksen). Neuvolamuija oli lähettänyt pyytämäni testitulokset paperiversiona. Ihan kuten pitikin.
Nippuun oli kuitenkin printattu tämä. Siis ihan oikeasti - aikuiselle ihmiselle pyytämättä oli mamma päättänyt oikein printata ohjeet siitä, miten kananmunaa ruokavaliossa vältetään. Joo, ajatus oli varmasti oikein kiva ja hyvä ja vaaleanpunaisia halinalleja jne. Ja mun asenneongelma ja angstit etc. No kiskaisin sitten kananmunan nenän kautta aivoon ja lähetin vähän palautetta.
Kiitin rouvaa kauniisti hänen lähettämistään vastauksista, mutta ihmettelin, miksi hän on pyytämättä päättänyt tunkea mukaan ohjeistuksiaan. Kerroin, että me poistamme keskeisiä ruoka-aineita lapsen ruokavaliosta vasta keskusteltuamme (erikois-)lääkärin kanssa.
No mikä tässä nyt niin kovasti ärsyttää? No vituttaa tietenkin lapsen kuiva ja punaisena loistava naama. Vituttaa, että en ole osannut sitä hoitaa ja hoivata ja ruokkia siten, että iho olisi terve ja kiva ja hyvinvoiva. Ja vituttaa, se että olen käyttänyt melkoisen tuntimäärän lukeakseni suunnilleen kaiken perustiedon aiheesta - muijan neuvo ruoka-aineen täydestä välttämisestä toimii nimenomaan yleisiä ohjeita vastaan. Erityisesti, kun lapsi ei ole aineeseen edes sitä käpälissään möyhittyään ja naamaansa hinkattuaan sen kummemmin reagoinut.
Ennemmin olen sitä mieltä, että meikäläisen on syytä (joo, on muutenkin) karsia pois sokerit ja muut höttöhiilarit, keinotekoiset makeutusaineet sun muut myrkyt. Maitokin on aika kiikun kaakun. Mutta tässä kelauksessa olen vielä vaiheessa ja pahasti.
Lapsen maha on edelleen jökissä. Valvottiin hauskasti koko yö.
3.1.2013
Vaskumantå?
Olipa mahtava yö. Tavallisesti unilleen viimeistään ysiltä käyvä vauva päästi kunnon unen vasta yhdentoista pintaan, sillä joku puoliso antoi sen nukkua kivat päikkärit puoli seitsemästä seitsemään. Ei nukuttanut yhtään ja maitoa oli saatava puolentoista tunnin välein aamuun saakka.
Minua varovaisesti kiinnostaa missä kulkee lapsentahtisuuden ja lapsen tottumusten tukemisen raja? Kun on noita koiria useamman jonkinlaiseen kotieloon opettanut (kyllä, olen osin epäonnistunut käytöskoulussa surkeasti) on tullut itse opittua, että ei-toivottua käytöstä ei vahvisteta, mutta toivottua vahvistetaan. Ihmislapsen ollessa kyseessä on tämä toki jokseenkin hankalaa, mutten usko, että sen oppimistulokset ovat yhtään loistavammat jos puolen vuoden iässä tuen sen oppija-autonomiaa ja lähestymme uniasioita projektiluontoisesti. Tai ehkä se lapsentahtisuus on nimenomaan sitä.
Tuleeko lapsentahtisesti vatkatusta lapsesta itseohjautuva, autonominen koululainen?
Joka tapauksessa, hinkit on tyhjät ja kipeet (kohta ne on ehkäjopa tunnin tauon jälkeen täynnä ja kipeet), lapsi unilla kuistilla paksussa perusrasvakerroksessa (on sillä vaatteitakin). Kiekaisin eilen hakemassa apteekista loput supermönjärasvareseptistä pihalle (sain jumalattoman tuubin ja totesin sen äärettömän epäkäytännölliseksi - ensi kerralla sellainen pumppu) ja kasan pienempiä näytepakkauksia eri voiteista, että saa vaihdella ja testailla mikä käy ja mikä ei. Vinkkinä: kannattaa odottaa, että rasva on imeytynyt ihan kunnolla lapseen - on pirun hankala pukea. Ja jos lapsi on vastarasvattu oikein päästä varpaisiin, niin sitä ei kannata ihan tosipitkiä matkoja lähteä ympäri taloa kantelemaan, varsinkaan jos rasvattu tapaus on vähänkään hurjana. Liukas on mokoma.
Kahden viikon sibicortkuuri on jo mennyttä aikaa - naama on ihan järkyttävä ja punoitus leviää kohti kaulaa. Käsivarsissa se tuntuu pysyvän kurissa ankaralla rasvauksella, mutta tunnetusti naama on hankala. En ole lapsen ruokavaliota rajoittanut muuten kuin skippaamalla omat lapsuuden naamanräjäyttäjät tomaatin ja paprikan ja sitrushedelmät (vaikka toi rakastaa niitä klementiinejään).
Asiaan - otin sitten eilen puhelun suosikki-instanssiini neuvolaan verikoetulosten merkeissä. Niiden puhelinaika on sitten kätevä - tuuttuuttuutttuuttuut. Sitkeällä yrittämisellä tärppäsi ja siellähän olikin sitten se vanhaemäntä vastaamassa ja tärkeilemässä.
"Tyttären verikoevastauksia kyselisin."
"Jassoo. Sanotko syntymäajan? No, miten teillä menee?"
"Ihankivastikiitos."
Tässä vaiheessa ruokatunnille kotiin saapunut puoliso repesi pöydän toisella puolella. Äänensävyni oli kuulemma oikein vakuuttava.
"Täällä on nyt ollut reaktio munaan. Ihan lievä reaktio, mutta muna on tosi voimakas aine. Eikai teillä ole vielä syöty munaa?
"On kyllä."
"No se pitää kyllä jättää pois. Imetätkö vielä?"
"Tietysti."
"No jätät sitten itsekin saman tien munan pois ruokavaliosta."
Alkoi tota kiristää ja ihan lievästi punainen vilkkua silmissä. Aiheesta lukemissani artikkeleissa aika keskeinen pointti on ollut se, että mitään ruoka-ainetta ei atoopikolta jätetä ruokavaliosta pois keskustelematta lääkärin kanssa. Enkä sitä aio tehdä. Lapsi sai ensi kerran kananmunaa syödäkseen joulukuun 27. päivä. Tykkäsi eikä iho siitä lehahdellut suuntaan eikä toiseen. Itse en ole koko ainetta juuri käyttänyt - ehkä pari kertaa tietoisesti imetyksen aikana, piilotettunakin hyvin vähän. Minä en usko, että kananmuna on ongelman aiheuttaja.
Pointtina koko allergiatestauksessa (tuohan on tosi suppea otos) oli pelata varman päälle ja karsia vaikeat ja keskeiset mahdollisesti allergisoivat ruoka-aineet pois. Olisi toki mahtavaa jos lapsen iho kukoistaisi sievänä ja tasaisena ihan vain sillä, että karsimme kananmunan pois elämästämme (oletan sen olevan huomattavasti helpompaa kuin esimerkiksi kaikkien eläinkunnan tuotteiden tai kaikkien hiilihydraattien - molemmat on tehty ja selvitty - ei tosin samanaikaisesti, toim. huom), mutta en ryhdy karsimaan ainakaan keskustelematta lääkärin kanssa. Tuo täti tuntuu muutenkin olevan kovin kärkäs täräyttelemään neuvojaan totuuksina ja pelottelemaan.
"Joskus atooppinen iho voi olla kyllä tosi kauhean näköinen, että siihen on syytä varautua."
"Kortisonikuuri loppui maanantaina, koska sen voi uusia?"
"Kortisoniahan käytetään kuureittain, että ihan voit kaksi viikkoa sitä antaa."
"Niin, annoin jo. Koska voi aloittaa uudelleen."
"No ainakin viikko tai pari pitäisi odottaa, kun sitä käytetään kuureissa."
Voi jumalauta.
"Voitko lähettää mulle ne koevastaukset?"
"Ai paperilla?"
"Joo, kuule ihan paperilla."
"Kyllä se varmaan onnistuu."
"Kiva."
"Jos iho menee rikki, niin sitä pitää näyttää lääkärille."
WTF? "Kyllä varmasti näytetään."
En keskustelun tasosta (en väitä itse ylläpitäneeni minkäänlaista tasoa) johtuen viitsinyt alkaa ruikuttaa rouvalta kierukanasennusaikaa.
Että sellanen. Ajattelin katsella viikonlopun yli tuota naamaria (joka päivä päivältä punoittaa enemmän) ja hinaan sen sitten yksityiselle. Näytti naapurikaupungissa olevan ihan hyvin aikoja lastenlääkärille, joka on erikoistunut allergioihin. Tosin pelottaa se, onko aikoja niin paljon tyrkyllä mahdollisen kusipäisyyden ansiosta. Katsotaan.
_________________________
Lapsen ruokinta on kivaa. Koska sillä on kivaa. Se popsii onnessaan leipää (leivon satsin joka päivä - suolatonta koko revohkalle, lapselle edellispäivän kuivakkaa), munakasta se tykkäsi nassuttaa (joo, olen kuitenkin kahden vaiheilla tohdinko sitä enää sille antaa, ikinä). Iltapalaksi neiti vetäisi eilen kaksi luumua ja kokonaisen päärynän. Jos kauan odotettu kakka ei siis tänään saavu, soitan ambulanssin.
_________________________
Niinjoo, reseptiin oli lapsen painoksi kirjattu 79 kg. Siistii. Ilmankos mun selkä on niin tukossa, että kuupassa humajaa.
_________________________
Mä editoin nyt kirjoitus- ja ajatusvirheitä seitsemättä kertaa. Menee hermo. Lapsi tosin on nukkunut jo reilut kaksi tuntia. Pihalla. Ilman tuttia. Potkimatta ja huitomatta. ---.
Minua varovaisesti kiinnostaa missä kulkee lapsentahtisuuden ja lapsen tottumusten tukemisen raja? Kun on noita koiria useamman jonkinlaiseen kotieloon opettanut (kyllä, olen osin epäonnistunut käytöskoulussa surkeasti) on tullut itse opittua, että ei-toivottua käytöstä ei vahvisteta, mutta toivottua vahvistetaan. Ihmislapsen ollessa kyseessä on tämä toki jokseenkin hankalaa, mutten usko, että sen oppimistulokset ovat yhtään loistavammat jos puolen vuoden iässä tuen sen oppija-autonomiaa ja lähestymme uniasioita projektiluontoisesti. Tai ehkä se lapsentahtisuus on nimenomaan sitä.
Tuleeko lapsentahtisesti vatkatusta lapsesta itseohjautuva, autonominen koululainen?
Joka tapauksessa, hinkit on tyhjät ja kipeet (kohta ne on ehkäjopa tunnin tauon jälkeen täynnä ja kipeet), lapsi unilla kuistilla paksussa perusrasvakerroksessa (on sillä vaatteitakin). Kiekaisin eilen hakemassa apteekista loput supermönjärasvareseptistä pihalle (sain jumalattoman tuubin ja totesin sen äärettömän epäkäytännölliseksi - ensi kerralla sellainen pumppu) ja kasan pienempiä näytepakkauksia eri voiteista, että saa vaihdella ja testailla mikä käy ja mikä ei. Vinkkinä: kannattaa odottaa, että rasva on imeytynyt ihan kunnolla lapseen - on pirun hankala pukea. Ja jos lapsi on vastarasvattu oikein päästä varpaisiin, niin sitä ei kannata ihan tosipitkiä matkoja lähteä ympäri taloa kantelemaan, varsinkaan jos rasvattu tapaus on vähänkään hurjana. Liukas on mokoma.
Kahden viikon sibicortkuuri on jo mennyttä aikaa - naama on ihan järkyttävä ja punoitus leviää kohti kaulaa. Käsivarsissa se tuntuu pysyvän kurissa ankaralla rasvauksella, mutta tunnetusti naama on hankala. En ole lapsen ruokavaliota rajoittanut muuten kuin skippaamalla omat lapsuuden naamanräjäyttäjät tomaatin ja paprikan ja sitrushedelmät (vaikka toi rakastaa niitä klementiinejään).
Asiaan - otin sitten eilen puhelun suosikki-instanssiini neuvolaan verikoetulosten merkeissä. Niiden puhelinaika on sitten kätevä - tuuttuuttuutttuuttuut. Sitkeällä yrittämisellä tärppäsi ja siellähän olikin sitten se vanhaemäntä vastaamassa ja tärkeilemässä.
"Tyttären verikoevastauksia kyselisin."
"Jassoo. Sanotko syntymäajan? No, miten teillä menee?"
"Ihankivastikiitos."
Tässä vaiheessa ruokatunnille kotiin saapunut puoliso repesi pöydän toisella puolella. Äänensävyni oli kuulemma oikein vakuuttava.
"Täällä on nyt ollut reaktio munaan. Ihan lievä reaktio, mutta muna on tosi voimakas aine. Eikai teillä ole vielä syöty munaa?
"On kyllä."
"No se pitää kyllä jättää pois. Imetätkö vielä?"
"Tietysti."
"No jätät sitten itsekin saman tien munan pois ruokavaliosta."
Alkoi tota kiristää ja ihan lievästi punainen vilkkua silmissä. Aiheesta lukemissani artikkeleissa aika keskeinen pointti on ollut se, että mitään ruoka-ainetta ei atoopikolta jätetä ruokavaliosta pois keskustelematta lääkärin kanssa. Enkä sitä aio tehdä. Lapsi sai ensi kerran kananmunaa syödäkseen joulukuun 27. päivä. Tykkäsi eikä iho siitä lehahdellut suuntaan eikä toiseen. Itse en ole koko ainetta juuri käyttänyt - ehkä pari kertaa tietoisesti imetyksen aikana, piilotettunakin hyvin vähän. Minä en usko, että kananmuna on ongelman aiheuttaja.
Pointtina koko allergiatestauksessa (tuohan on tosi suppea otos) oli pelata varman päälle ja karsia vaikeat ja keskeiset mahdollisesti allergisoivat ruoka-aineet pois. Olisi toki mahtavaa jos lapsen iho kukoistaisi sievänä ja tasaisena ihan vain sillä, että karsimme kananmunan pois elämästämme (oletan sen olevan huomattavasti helpompaa kuin esimerkiksi kaikkien eläinkunnan tuotteiden tai kaikkien hiilihydraattien - molemmat on tehty ja selvitty - ei tosin samanaikaisesti, toim. huom), mutta en ryhdy karsimaan ainakaan keskustelematta lääkärin kanssa. Tuo täti tuntuu muutenkin olevan kovin kärkäs täräyttelemään neuvojaan totuuksina ja pelottelemaan.
"Joskus atooppinen iho voi olla kyllä tosi kauhean näköinen, että siihen on syytä varautua."
"Kortisonikuuri loppui maanantaina, koska sen voi uusia?"
"Kortisoniahan käytetään kuureittain, että ihan voit kaksi viikkoa sitä antaa."
"Niin, annoin jo. Koska voi aloittaa uudelleen."
"No ainakin viikko tai pari pitäisi odottaa, kun sitä käytetään kuureissa."
Voi jumalauta.
"Voitko lähettää mulle ne koevastaukset?"
"Ai paperilla?"
"Joo, kuule ihan paperilla."
"Kyllä se varmaan onnistuu."
"Kiva."
"Jos iho menee rikki, niin sitä pitää näyttää lääkärille."
WTF? "Kyllä varmasti näytetään."
En keskustelun tasosta (en väitä itse ylläpitäneeni minkäänlaista tasoa) johtuen viitsinyt alkaa ruikuttaa rouvalta kierukanasennusaikaa.
Että sellanen. Ajattelin katsella viikonlopun yli tuota naamaria (joka päivä päivältä punoittaa enemmän) ja hinaan sen sitten yksityiselle. Näytti naapurikaupungissa olevan ihan hyvin aikoja lastenlääkärille, joka on erikoistunut allergioihin. Tosin pelottaa se, onko aikoja niin paljon tyrkyllä mahdollisen kusipäisyyden ansiosta. Katsotaan.
_________________________
Lapsen ruokinta on kivaa. Koska sillä on kivaa. Se popsii onnessaan leipää (leivon satsin joka päivä - suolatonta koko revohkalle, lapselle edellispäivän kuivakkaa), munakasta se tykkäsi nassuttaa (joo, olen kuitenkin kahden vaiheilla tohdinko sitä enää sille antaa, ikinä). Iltapalaksi neiti vetäisi eilen kaksi luumua ja kokonaisen päärynän. Jos kauan odotettu kakka ei siis tänään saavu, soitan ambulanssin.
_________________________
Niinjoo, reseptiin oli lapsen painoksi kirjattu 79 kg. Siistii. Ilmankos mun selkä on niin tukossa, että kuupassa humajaa.
_________________________
Mä editoin nyt kirjoitus- ja ajatusvirheitä seitsemättä kertaa. Menee hermo. Lapsi tosin on nukkunut jo reilut kaksi tuntia. Pihalla. Ilman tuttia. Potkimatta ja huitomatta. ---.
30.12.2012
Liplap
Joulu on jostain syystä jo vuosia ollut jonkinlainen antikliimaksi. Hirveä hypetys ja kiire ja valmistelu ja rahaa ja kinkku palaa ja kuusi on hommattava ja teeveestä tulee lastenohjelmaa, syödään, avataan paketit ja sitten tuijotetaan paikallaolijoita typertyneinä, että tässäkö se nyt oli. Vuoden kuluttua uudelleen. Silti ihan joulusta tykkään. Noin neljän vuoden syklillä innostun aiheesta hirveästi ja leivon ja askartelen ja ihastelen ja koristelen - ei tänäkään vuonna.
Toivon, että asiaan tulee lievää muutosta viimeistään sitten, kun lapsi ymmärtää mistä on kyse. Sillä oli kyllä hauskaa joulupöydässä perusherkkujensa kanssa joulupukkiruokalappu kaulassa. Pakettien repiminenkin oli jännää ja paljastuneilla leluilla on leikitty. Tosin metsästämääni punakeltaista brion taaperokärryä (miksi sekin oli saatava lapselle, joka ei vielä edes ryömi) käyttää kissa.
Viime jouluna söimme pakastepizzaa sohvalla. Saikkulapussa luki vaikea masennus. Että siihen nähden ihan kiva joulu, joo.
Elo pyörii tarkahkoa rutiinia. Eipä siinä, sopii meikäläiselle. Lapsi ruokailee lounaan ja iltapalan. Sen kakka ei ole enää kakkaa vaan sontaa. Koirat ovat tyytyväisiä vihannespitoiseen dieettiinsä, tosin toisen turkkiin on jämähtänyt tukevasti kaurapuuroa. Kaikki, mitä lapsen eteen on ruokapöydässä isketty on kelvannut sokeroimittomista puolukoista munakoisoon. Eilen upposi melkoinen määrä jauhelihapötköjä valkosipulilla ja persiljalla uunissa paahdetun palsternakan kera. Valitettavasti suosikki klementiini on mitä ilmeisimmin syypää kurjaan ihoon, mutta käskyä välttää ei ole.
Ennen joulua piti allergiatestien tulosten olla jo selvillä. No ei olleet. Torstaina oli neuvolapimu lätkäissyt sähköpostia, että vastaukset eivät ole valmiina. Kiitin tiedosta ja tiedustelin samalla mitä pitää nykyisin tehdä jos halajaa kierukan. Sain vastauksen kysymykseeni perjantai-iltana puoli yhdeltätoista. Toivottavasti mimmi merkkailee ylitöitä ylös. Lapsen allergioista ei ollut puhetta. Oletan siis, että viljelyt on perseellään tai tulokset ovat lääkärin luettavissa - jotain kauheaa sieltä on siis paljastunut.
Onnistuin vetäisemään kauheat itsesyytökset ja päähänpotkimiset siitä, että minulla ei ole ehkäisytikun ujuttamiseen vaadittavaa kiertoa. Kun on viimeiset öbaut 12 vuotta kierrellyt 25 - 250 päivän vauhtia (sen jälkeen kun lopetin teininä naamariin kiskomani epillerit, joista meni nuppi jälkeenpäin ajateltuna niinkin hienoon kuntoon, että jee), huolimatta siitä onko paino ollut - 20 vai +20 jostain keskiarvosta, niin mua jaksaa aina loukata ja ahdistaa nämä svidun kiertojankutukset ja ihmettelyt, kun en osaakaan ennustaa seuraavaa vuotoa. Joo, ihan tahallani olen asian näin järjestänyt ja tuntuu tosi kivalta olla ilmeisesti hyvinkin friikki (vasta kolmannessa sukupolvessa) ja raskautuminen varsinkin oli tosi vaivatonta. Olen siis jälleen epäonnistunut naiseudessani.
Ehkä hankaluus onkin siinä, että on vuosia koittanut saada jotain tolkkua systeemiin lapsen toivossa. Lapsi on maailmassa - tavoitteemme siis täynnä. Tilanne onkin päälaellaan - enää ei olekaan ihan sama tärppääkö vai eikö tärppää. Ei saa tärpätä - kiitos. Nyt pitäisi saada systeemiin tolkku, ettei tarvitse paniikkikusta tikkuun joka välissä, kun edelliset menkat taisi olla marraskuun alulla. En tosin aiheesta juuri panikoi - mä oon aika tottunut.
Joo, hormonikierukkaa taas kerran suositeltiin. No otin ja luin pakkausselosteen. Enemmän kuin 1/100 masentuu. Nice. Luin pari artikkelia - ei suositella masentuville. Eipä siinä - kupariversio on ilmainen, sen asentelu ilmeisen perseestä (pitää taas ruikuttaa lähete paikallisen sijaan keskussairaalaan, koska haluan edelleen puhua äidinkieltäni toosaa ronkkivien henkilöiden kanssa). Mielummin kestän mahdollisesti helvetilliset vuodot (ei ne tästä nykyisestä voi kauheasti pahentua) ja karseat kivut sinne tänne jos vaihtoehtona on raskaus.
Korostettakoon vielä, että vauva on kiva. Raskaus ei.
Tänään pitänee hinautua anoppilaan. Otsaani kasvaa jo valmiiksi hiljalleen vähemmän sievä elin. On se anoppi ihan siedettävä, mutta sen valopää mies ei. Toivon, että toiveeni siitä, että isovanhempien puolisoita kutsutaan lapsen kuullen etunimellä, on mennyt perille. Kilahdukseni fammo och vaari - kortista lienee ollut riittävä. Lapsella on yksi vaari ja se on kuollut.
Toivon, että asiaan tulee lievää muutosta viimeistään sitten, kun lapsi ymmärtää mistä on kyse. Sillä oli kyllä hauskaa joulupöydässä perusherkkujensa kanssa joulupukkiruokalappu kaulassa. Pakettien repiminenkin oli jännää ja paljastuneilla leluilla on leikitty. Tosin metsästämääni punakeltaista brion taaperokärryä (miksi sekin oli saatava lapselle, joka ei vielä edes ryömi) käyttää kissa.
Viime jouluna söimme pakastepizzaa sohvalla. Saikkulapussa luki vaikea masennus. Että siihen nähden ihan kiva joulu, joo.
Elo pyörii tarkahkoa rutiinia. Eipä siinä, sopii meikäläiselle. Lapsi ruokailee lounaan ja iltapalan. Sen kakka ei ole enää kakkaa vaan sontaa. Koirat ovat tyytyväisiä vihannespitoiseen dieettiinsä, tosin toisen turkkiin on jämähtänyt tukevasti kaurapuuroa. Kaikki, mitä lapsen eteen on ruokapöydässä isketty on kelvannut sokeroimittomista puolukoista munakoisoon. Eilen upposi melkoinen määrä jauhelihapötköjä valkosipulilla ja persiljalla uunissa paahdetun palsternakan kera. Valitettavasti suosikki klementiini on mitä ilmeisimmin syypää kurjaan ihoon, mutta käskyä välttää ei ole.
Ennen joulua piti allergiatestien tulosten olla jo selvillä. No ei olleet. Torstaina oli neuvolapimu lätkäissyt sähköpostia, että vastaukset eivät ole valmiina. Kiitin tiedosta ja tiedustelin samalla mitä pitää nykyisin tehdä jos halajaa kierukan. Sain vastauksen kysymykseeni perjantai-iltana puoli yhdeltätoista. Toivottavasti mimmi merkkailee ylitöitä ylös. Lapsen allergioista ei ollut puhetta. Oletan siis, että viljelyt on perseellään tai tulokset ovat lääkärin luettavissa - jotain kauheaa sieltä on siis paljastunut.
Onnistuin vetäisemään kauheat itsesyytökset ja päähänpotkimiset siitä, että minulla ei ole ehkäisytikun ujuttamiseen vaadittavaa kiertoa. Kun on viimeiset öbaut 12 vuotta kierrellyt 25 - 250 päivän vauhtia (sen jälkeen kun lopetin teininä naamariin kiskomani epillerit, joista meni nuppi jälkeenpäin ajateltuna niinkin hienoon kuntoon, että jee), huolimatta siitä onko paino ollut - 20 vai +20 jostain keskiarvosta, niin mua jaksaa aina loukata ja ahdistaa nämä svidun kiertojankutukset ja ihmettelyt, kun en osaakaan ennustaa seuraavaa vuotoa. Joo, ihan tahallani olen asian näin järjestänyt ja tuntuu tosi kivalta olla ilmeisesti hyvinkin friikki (vasta kolmannessa sukupolvessa) ja raskautuminen varsinkin oli tosi vaivatonta. Olen siis jälleen epäonnistunut naiseudessani.
Ehkä hankaluus onkin siinä, että on vuosia koittanut saada jotain tolkkua systeemiin lapsen toivossa. Lapsi on maailmassa - tavoitteemme siis täynnä. Tilanne onkin päälaellaan - enää ei olekaan ihan sama tärppääkö vai eikö tärppää. Ei saa tärpätä - kiitos. Nyt pitäisi saada systeemiin tolkku, ettei tarvitse paniikkikusta tikkuun joka välissä, kun edelliset menkat taisi olla marraskuun alulla. En tosin aiheesta juuri panikoi - mä oon aika tottunut.
Joo, hormonikierukkaa taas kerran suositeltiin. No otin ja luin pakkausselosteen. Enemmän kuin 1/100 masentuu. Nice. Luin pari artikkelia - ei suositella masentuville. Eipä siinä - kupariversio on ilmainen, sen asentelu ilmeisen perseestä (pitää taas ruikuttaa lähete paikallisen sijaan keskussairaalaan, koska haluan edelleen puhua äidinkieltäni toosaa ronkkivien henkilöiden kanssa). Mielummin kestän mahdollisesti helvetilliset vuodot (ei ne tästä nykyisestä voi kauheasti pahentua) ja karseat kivut sinne tänne jos vaihtoehtona on raskaus.
Korostettakoon vielä, että vauva on kiva. Raskaus ei.
Tänään pitänee hinautua anoppilaan. Otsaani kasvaa jo valmiiksi hiljalleen vähemmän sievä elin. On se anoppi ihan siedettävä, mutta sen valopää mies ei. Toivon, että toiveeni siitä, että isovanhempien puolisoita kutsutaan lapsen kuullen etunimellä, on mennyt perille. Kilahdukseni fammo och vaari - kortista lienee ollut riittävä. Lapsella on yksi vaari ja se on kuollut.
18.12.2012
Verta
Käytiin eilen neuvolalääkärillä tyttären kanssa. Eipä siinä, lääkäri on fiksu nainen, jolla on yllättävän hyvä ulosanti ja pitkää pinnaa - toisaalta ihminen, jolle uskaltaa esittää tarkentavia kysymyksiä, joista voi vielä keskustella.
Joka tapauksessa olen tyytyväinen siihen, että tyttären ihottumiin perehdyttiin asiallisesti, se käytiin muutenkin läpi ja todettiin ihoaan lukuunottamatta varsin täydelliseksi. Etukäteen aloin tietenkin potkia itseäni muun muassa niihin kylkiluihin ja miettiä olenko hysteerinen ylireagoija, joka turhaan lastaan retuuttaa näytille. En kuulemma ollut - on se iho aika paha.
Tietenkin potkin itseäni siitä ettemmekö ole hoksanneet ihon kamaluutta ajoissa - meillä kun valaistus tulee olkkarissa, missä vaipat vaihdetaan, oranssista kattolampusta. Oikeastaan koko talo on täynnä näitä pehmovaloisia jättiläislamppuja, joista tykkään kovasti. Neuvolan valot on sitä kauheaa loisteputkikamaa, arvelen, että samaa, mitä on sovituskopeissa (niissä naamakin näyttää aina hirveältä). Arvelen, että ajatuskuvio on tässä vaiheessa turha.
Neuvolatyttö kävi lässyttämässä parit oivoit ja "mitä makuja se on jo saanut maistella". Ilme oli järkyttynyt kun luettelin - jouduin tarkentamaan, että lapsi maistelee ihan itse.
Ohjeistuksena rasvata lasta "kourakaupalla". Rasvaa reseptillä ja lisää kuulemma saa. Kortisonivoidetta päälle. Jos ei auta niin järeämpää kehiin. Saattaa siis hyvinkin olla allergista - saattaa olla keleistä johtuvaa, mutta ainakin on ilkeän atooppista ja oletettavasti kroonista. Ja sille saa tarjoilla ruoaksi mieluiten kotimaisia kasviksia - selevä. Ei mitään eksoottista (kuten banaania, wtf?).
Pidän siitä, että lääkäritäti on tunnettu tarkkuudestaan. No helvetti, tänään pitääkin hinautua iltapäivästä verikokeisiin, että saadaan suljettua mahdolliset tulehdukset pois ja täräytetään päälle vielä liuta allergiatestejä. Olenko maininnut, että olen ollut murrosiästä lähtien erittäin huono sietämään verta ja neuloja - leikkauksen jälkeen vielä huonompi. Ja että otan neuvolaan puolison mukaan pitämään lasta kiinni, kun sitä rokotetaan kun mää EN PYSTY.
Lapsi on vaunuissa pihalla päiväunilla. No itkuhan tässä on tullut. Jes! Isäntä on 100 km:n päässä duunissa. Kasaan itseni viimeistään parkkipaikalla. Sattuu se neula siellä yksityiselläkin puolella.
Edit. Se oli ihan hirveetä, mutta selvittiin. Kaksi kappaletta tätejä puhui sujuvaa suomea ja hymysi lapselle. Minkä pirun takia niiden piti kertoa äidille, että ei täältä kyynärtaipeesta kyllä suonta tunnu, mutta isketään neula sisään niin kyllä sieltä joskus suoni löytyy. Meinasi meinaan taju lähteä. Vauvan karjuessa sylissä pidättelin tehokkaasti itkua ja olimme parkkipaikalle päästyämme jo molemmat rauhoittuneet.
Varromme tuloksia. Emme mene pian uudelleen, vaikka täytyy myöntää, että arvostan ajoittain näiden pistäjien ammattitaitoa - ja hermoja.
Joka tapauksessa olen tyytyväinen siihen, että tyttären ihottumiin perehdyttiin asiallisesti, se käytiin muutenkin läpi ja todettiin ihoaan lukuunottamatta varsin täydelliseksi. Etukäteen aloin tietenkin potkia itseäni muun muassa niihin kylkiluihin ja miettiä olenko hysteerinen ylireagoija, joka turhaan lastaan retuuttaa näytille. En kuulemma ollut - on se iho aika paha.
Tietenkin potkin itseäni siitä ettemmekö ole hoksanneet ihon kamaluutta ajoissa - meillä kun valaistus tulee olkkarissa, missä vaipat vaihdetaan, oranssista kattolampusta. Oikeastaan koko talo on täynnä näitä pehmovaloisia jättiläislamppuja, joista tykkään kovasti. Neuvolan valot on sitä kauheaa loisteputkikamaa, arvelen, että samaa, mitä on sovituskopeissa (niissä naamakin näyttää aina hirveältä). Arvelen, että ajatuskuvio on tässä vaiheessa turha.
Neuvolatyttö kävi lässyttämässä parit oivoit ja "mitä makuja se on jo saanut maistella". Ilme oli järkyttynyt kun luettelin - jouduin tarkentamaan, että lapsi maistelee ihan itse.
Ohjeistuksena rasvata lasta "kourakaupalla". Rasvaa reseptillä ja lisää kuulemma saa. Kortisonivoidetta päälle. Jos ei auta niin järeämpää kehiin. Saattaa siis hyvinkin olla allergista - saattaa olla keleistä johtuvaa, mutta ainakin on ilkeän atooppista ja oletettavasti kroonista. Ja sille saa tarjoilla ruoaksi mieluiten kotimaisia kasviksia - selevä. Ei mitään eksoottista (kuten banaania, wtf?).
Pidän siitä, että lääkäritäti on tunnettu tarkkuudestaan. No helvetti, tänään pitääkin hinautua iltapäivästä verikokeisiin, että saadaan suljettua mahdolliset tulehdukset pois ja täräytetään päälle vielä liuta allergiatestejä. Olenko maininnut, että olen ollut murrosiästä lähtien erittäin huono sietämään verta ja neuloja - leikkauksen jälkeen vielä huonompi. Ja että otan neuvolaan puolison mukaan pitämään lasta kiinni, kun sitä rokotetaan kun mää EN PYSTY.
Lapsi on vaunuissa pihalla päiväunilla. No itkuhan tässä on tullut. Jes! Isäntä on 100 km:n päässä duunissa. Kasaan itseni viimeistään parkkipaikalla. Sattuu se neula siellä yksityiselläkin puolella.
Edit. Se oli ihan hirveetä, mutta selvittiin. Kaksi kappaletta tätejä puhui sujuvaa suomea ja hymysi lapselle. Minkä pirun takia niiden piti kertoa äidille, että ei täältä kyynärtaipeesta kyllä suonta tunnu, mutta isketään neula sisään niin kyllä sieltä joskus suoni löytyy. Meinasi meinaan taju lähteä. Vauvan karjuessa sylissä pidättelin tehokkaasti itkua ja olimme parkkipaikalle päästyämme jo molemmat rauhoittuneet.
Varromme tuloksia. Emme mene pian uudelleen, vaikka täytyy myöntää, että arvostan ajoittain näiden pistäjien ammattitaitoa - ja hermoja.
10.12.2012
Diskurssiraivo
Lapsen kertaalleen rauhoittunut kaulaihottuma räjähti jälleen viikonloppuna. Vituttaa. Miten sen voi ruokkia muulla kuin hinkillä jos se on aina jotain suuhunsa räävittyään punainen ja kutiseva? Maanantaiaamun ratoksi otin ihottumasta kuvia ja lähetin ne neuvolantytön sähköpostiin tiedustellen josko pääsisin heidän kauttaan keskustelemaan lääkärin kanssa (vai otanko suoraan yhteyden Terveystaloon?).
Taas ollaan siinä pisteessä, että eniten sylettää liikkua alueella, josta tiedän hirvittävän vähän. Yritin tätä ennakoida imettämällä pitkääääään (joo ei se kaikkia vaivoja vie), mutta itseni hysterisoinnin pelossa en ole etukäteen kahlannut läpi allergioita koskevaa kirjallisuutta ja tutkimusta. Mä en ees perkele tiedä mitä mikin ihottuma on mitä kun ei mulla ole sellaisia. Kannattaa muuten iskeä googlen kuvahakuun vauvan ihottuma jos yhtään nukkuu liian hyvin tms.
Että jos on linkkejä asiallisen tiedon ääreen, otan niitä kiitollisuudella vastaan. Ihan siitä lähtien, että mitä allergia on ja mitä se ei ole. Mun lähdekritiikki kärsii tällä hetkellä todella pahasti unenpuutteesta. Nukahtaminen on illalla ja yöllä vaikeaa, se onnistuisi kyllä yllättäen aamusta.
Ihottumasta järkyttyneenä tarrasin epätoivouksissani jopa neuvolasta jaettuun propagandalappuun 'Lapsen ensimmäinen ruokavuosi', jota tavasin eilen illalla. Mun on hyvin vaikea kestää tyyliä, jolla (naisille) näitä kirjoitetaan. Esimerkki kappaleesta 'imetys':
"Huolehdi rintojen päivittäisestä hygieniasta, mutta vältä kuivattavaa saippuapesua. Vaihda puhtaat rintaliivit joka päivä. --- . Jos rinnanpäät aristavat tai ovat haavaiset anna niiden nauttia ilmakylvyistä. Hoida haavaumat kuntoon."
Vaihdetaanko rinta-sanan tilalle vaikka miehen sukuelin ja neuvotaan, että pesulla pitää käydä ja haavaumat hoitaa kuntoon ja vaihtaa kalsarit joka päivä? Jaetaanko miehille vastaavia ohjelappuja? Voin sellaisia kyllä tarvittaessa laatia. Ja ei, en suostu hoitamaan hinkkieni haavaumia kuntoon - ei tulisi mieleenkään!
"Toistaiseksi vältettävät: Valikoiden vihanneksia. Seis sokerille (Hammaspeikko vaanii puhkeamassa olevia hampaita). Stop suolalle."
Mitä vikaa on asiallisessa listassa, jossa on vältettävät ruoka-aineet ja perustelut. Minkä helvetin takia pitää lässyttää hammaspeikosta? Newsflash - hammaspeikko on kuin joulupukki, sitä ei ole olemassa, mutta lahjoja tai karies tulee kuitenkin! Minkä takia nämä oppaat pitää kirjoittaa kuin lukija olisi korkeintaan kymmenen vanha? Suurin osa perheellisistä on kuitenkin vähintään täysi-ikäistä porukkaa.
Ja siis mikä parasta. Pamfletissa neuvotaan miten keitetään puuroa.
Seuraavaksi ajattelin analysoida saman instanssin jakaman Nestlen julkaiseman ruokintaoppaan sosemainoksen läpi. Koska maanantaista puuttuu raivoa.
Kaiken keskellä olen myös hamunnut itselleni töitä ensi kesäksi. Pakko kaiketi käydä vähän tienaamassa, että saa lapsen pidettyä kotihoidossa 18 kk ikäiseksi saakka. Eli voin vielä ilahduttaa itseäni tavaamalla kelan selkeitä ohjeita isäkuukaudesta.
Onko se kotihoidontuki muuten joku vitsi?
Taas ollaan siinä pisteessä, että eniten sylettää liikkua alueella, josta tiedän hirvittävän vähän. Yritin tätä ennakoida imettämällä pitkääääään (joo ei se kaikkia vaivoja vie), mutta itseni hysterisoinnin pelossa en ole etukäteen kahlannut läpi allergioita koskevaa kirjallisuutta ja tutkimusta. Mä en ees perkele tiedä mitä mikin ihottuma on mitä kun ei mulla ole sellaisia. Kannattaa muuten iskeä googlen kuvahakuun vauvan ihottuma jos yhtään nukkuu liian hyvin tms.
Että jos on linkkejä asiallisen tiedon ääreen, otan niitä kiitollisuudella vastaan. Ihan siitä lähtien, että mitä allergia on ja mitä se ei ole. Mun lähdekritiikki kärsii tällä hetkellä todella pahasti unenpuutteesta. Nukahtaminen on illalla ja yöllä vaikeaa, se onnistuisi kyllä yllättäen aamusta.
Ihottumasta järkyttyneenä tarrasin epätoivouksissani jopa neuvolasta jaettuun propagandalappuun 'Lapsen ensimmäinen ruokavuosi', jota tavasin eilen illalla. Mun on hyvin vaikea kestää tyyliä, jolla (naisille) näitä kirjoitetaan. Esimerkki kappaleesta 'imetys':
"Huolehdi rintojen päivittäisestä hygieniasta, mutta vältä kuivattavaa saippuapesua. Vaihda puhtaat rintaliivit joka päivä. --- . Jos rinnanpäät aristavat tai ovat haavaiset anna niiden nauttia ilmakylvyistä. Hoida haavaumat kuntoon."
Vaihdetaanko rinta-sanan tilalle vaikka miehen sukuelin ja neuvotaan, että pesulla pitää käydä ja haavaumat hoitaa kuntoon ja vaihtaa kalsarit joka päivä? Jaetaanko miehille vastaavia ohjelappuja? Voin sellaisia kyllä tarvittaessa laatia. Ja ei, en suostu hoitamaan hinkkieni haavaumia kuntoon - ei tulisi mieleenkään!
"Toistaiseksi vältettävät: Valikoiden vihanneksia. Seis sokerille (Hammaspeikko vaanii puhkeamassa olevia hampaita). Stop suolalle."
Mitä vikaa on asiallisessa listassa, jossa on vältettävät ruoka-aineet ja perustelut. Minkä helvetin takia pitää lässyttää hammaspeikosta? Newsflash - hammaspeikko on kuin joulupukki, sitä ei ole olemassa, mutta lahjoja tai karies tulee kuitenkin! Minkä takia nämä oppaat pitää kirjoittaa kuin lukija olisi korkeintaan kymmenen vanha? Suurin osa perheellisistä on kuitenkin vähintään täysi-ikäistä porukkaa.
Ja siis mikä parasta. Pamfletissa neuvotaan miten keitetään puuroa.
Seuraavaksi ajattelin analysoida saman instanssin jakaman Nestlen julkaiseman
Kaiken keskellä olen myös hamunnut itselleni töitä ensi kesäksi. Pakko kaiketi käydä vähän tienaamassa, että saa lapsen pidettyä kotihoidossa 18 kk ikäiseksi saakka. Eli voin vielä ilahduttaa itseäni tavaamalla kelan selkeitä ohjeita isäkuukaudesta.
Onko se kotihoidontuki muuten joku vitsi?
30.11.2012
Uuvuttaa
Kas kas. Tuossa se nukkua tosottaa, tutti letkeästi kainalossa - unirätti toisessa. Sohvalla tyynykasan uumenissa. Nukutin sitä alkaen kello neljästä vähän vajaa seitsemään, kunnes luovutin. Yleensähän meillä nukutaan sinne yhdeksään saakka.
Alan olla aika väsynyt. Yöt on mitä on - viidestä kuuteen tuntia unta pätkissä, heti aamusta kiristää. Päiväunia tuntuu olevan turha edes yrittää nukkua itse, sillä sekunnilla kun ummistan silmäni, vauva tarvitsee jotain - yleensä ainakin sen tuttinsa.
Väsymyksellä on toverinsa. Ahdistus, kireys, kipinöinti ja kärsimättömyys. Minä olen se paska äiti, joka lapselleen tiuskii aamuyöstä, kun tutti on kolmattakymmenettä kertaa syljetty suusta ja vaadittu ipinöimällä takaisin. Mikään ei auta, mikään ei kelpaa. Kummallekaan.
Päivisin ahdistun siitä etten saa mitään aikaiseksi. Tuntuu siltä, etten osaa lapsen kanssa olla - en tiedä miten sitä viihdyttää ja aktivoida. Laulan ja luen sille varmasti aivan liian vähän, en keskity siihen riittävästi. En tarjoa sille riittävästi virikkeitä, enkä varsinkaan riittävästi ymmärrä hinata sitä ihmisten ilmoille. Vähintäänkin nukutan sitä liikaa.
Ajoittain näen selkeitä kehitysviivästymien piirteitä lapsen touhuja - tai paremminkin touhuamattomuutta - seuratessa. Ahdistaa. Toisaalta, minähän tuon tulen pilaamaan ellen ole jo pilannut. Arvostelen itseni puhki ennen kuin kukaan muu ehtii arvostelemaan. Ensi viikon neuvola vituttaa jo valmiiksi niin ettei veri kierrä.
Kahden viikon kuluttua voin päivittää CV:n. Täysimetystä 6 kk. Tai on lapsi kerran imeskellyt omenalohkoa. Tuntui hämmentyvän. Vauva tulee saamaan ruokansa kokonaisena, sitä ei syötetä.
Väsymys aiheuttaa ahdistusta, ahdistus epävarmuutta, epävarmuus levottomuutta, levottomuus unettomuutta ja unettomuus väsymystä. Että terve. Eristyminen alkakoon.
Toisaalta, myrsky on toisaalla.
Alan olla aika väsynyt. Yöt on mitä on - viidestä kuuteen tuntia unta pätkissä, heti aamusta kiristää. Päiväunia tuntuu olevan turha edes yrittää nukkua itse, sillä sekunnilla kun ummistan silmäni, vauva tarvitsee jotain - yleensä ainakin sen tuttinsa.
Väsymyksellä on toverinsa. Ahdistus, kireys, kipinöinti ja kärsimättömyys. Minä olen se paska äiti, joka lapselleen tiuskii aamuyöstä, kun tutti on kolmattakymmenettä kertaa syljetty suusta ja vaadittu ipinöimällä takaisin. Mikään ei auta, mikään ei kelpaa. Kummallekaan.
Päivisin ahdistun siitä etten saa mitään aikaiseksi. Tuntuu siltä, etten osaa lapsen kanssa olla - en tiedä miten sitä viihdyttää ja aktivoida. Laulan ja luen sille varmasti aivan liian vähän, en keskity siihen riittävästi. En tarjoa sille riittävästi virikkeitä, enkä varsinkaan riittävästi ymmärrä hinata sitä ihmisten ilmoille. Vähintäänkin nukutan sitä liikaa.
Ajoittain näen selkeitä kehitysviivästymien piirteitä lapsen touhuja - tai paremminkin touhuamattomuutta - seuratessa. Ahdistaa. Toisaalta, minähän tuon tulen pilaamaan ellen ole jo pilannut. Arvostelen itseni puhki ennen kuin kukaan muu ehtii arvostelemaan. Ensi viikon neuvola vituttaa jo valmiiksi niin ettei veri kierrä.
Kahden viikon kuluttua voin päivittää CV:n. Täysimetystä 6 kk. Tai on lapsi kerran imeskellyt omenalohkoa. Tuntui hämmentyvän. Vauva tulee saamaan ruokansa kokonaisena, sitä ei syötetä.
Väsymys aiheuttaa ahdistusta, ahdistus epävarmuutta, epävarmuus levottomuutta, levottomuus unettomuutta ja unettomuus väsymystä. Että terve. Eristyminen alkakoon.
Toisaalta, myrsky on toisaalla.
19.11.2012
Ujellus
Kas, viime aikoina on hatuttanut jälleen aika rankasti. Ajattelin kerätä aiheet kasaan, ettei tarvitse moneen kertaan ujeltaa.
1. Lämmitys. Lämmitys on edelleen ketku. Toimii 100 % fossiilisella; sotkulla, jota on tankki täynnä (siinä about 3-5 % biopaskaa seassa [laskin mun pitkällä matikalla]) toimii satunnaisesti. Aiheuttaa aivan käsittämätöntä vitutusta ja hinkua panna tönö myyntiin, pakata roippeet ja lähteä Helsinkiin kaukolämmitettyyn kerrostalokaksioon.
2. Muskari. Viime perjantain pläjäys oli nyt viimeinen niitti meikäläisen muskariuraan. Palautetta lähtee laitoksen pomolle, kunhan saan duunit alta pois. Muija inisi alkuun vartin sitä, kuinka hänellä on niin kova ja paha migreeni, että aivan huippaa. No jää kotiin sairastamaan, saatana!
Mielestäni alle vuoden ikäisille erilaiset sormileikit on myös perseestä ja turhia, kun ne vauvojen sormet on sillai luonnostaan aina SUUSSA. "Nyt te otta vauva sormet ja me teke loru". "Kalle tahtoo koputella - kopkopkop - ystävälle sopeta..." Ystävällinen muskaritoveri kertoi minulle, että laulussa lauletaan, että ystävälles' opeta, kun ihmettelin, että mitä se akka ujeltaa. Rouva vetäjä myös harmitteli kun ei osaa soittaa lauluja ja harkitsi ääneen josko harjoittelisi vähän kotona.
Tarkoituksenani oli myös livetweetata muskarista, mutta hieno ajatukseni käsähti, kun soneran verkko yhdessä musikhusetin verkon kanssa petti minut.
Viimeisellä muskarikerralla (kahden viikon kuluttua) ollaan kuulemma molemmat ryhmät yhdessä kimpussa, vetäjä aikoi ostaa piparkakkuja ja tarkoituksena on porukalla tanssia suomalaiskansallisesti jouluista katrillia. Sitä gaaddääm katrillia onkin reenattu (ja sivussa hiivitty kulttuurisensitiivisen intiaanilaulun tahtiin).
Tanssitaanko toisaalla Suomessa katrilleja vauvamuskarissa?
3. Unet. Kävin viime viikolla tapaamassa ystävää, joka oli pikkuruisen poikansa saanut sairaalasta kotiin. Pojan laskettu aika taitaa olla tällä viikolla ja pieni oli ihminen kyllä.
Vauva paran käsittämättömästä puklailusta ja minipienestä koosta inspiroituneena olenkin sitten nähnyt aivan helvetillisiä painajaisia siitä, että tyttäreni on maitopurkin kokoinen, sitä ruokitaan letkulla ja se oksentaa tukehtumaisillaan korviketta kaikista päänsä aukoista - eikä minun anneta sitä imettää. Nice.
4. Raha. Alkaa rahat olla finaalissa. Teen siis vähän töitä. Ja kulutan kai vähän vähemmän tms.
5. Suku. No ne nyt on mitä on, ei tarvitse leikkiä, että oltaisiin missään tekemisissä. Tuleva joulu hieman ahdistaa, kun on pakko pohtia, tuleeko meidän vuorovaikuttaa puolison suvun kanssa. Joo, sen äiti on ihan ok ja isä, jos se pitää turpansa kiinni raittiudestaan - näiden elämänkumppaneita en vain kykene sietämään.
Fiksuna ja kypsänä nakkasin fb:stä puolison sisarukset kumppaneineen pois kaverilistoilta, kun totesin etten tunne niitä, eikä mulla ole varsinaisesti mitään intressejä tutustua. Diagnoosi: itsekeskeinen paska.
6. Sänky. Ikivanha antiikkirotisko makkarissa on ilmeisesti jotenkin hieman nitkahtanut. Se on päheen näköinen sorvattuine pylväineen, mutta narina on uskomaton. Ja just mun kohdalle on muodostunut jokseenkin syvä kuoppa, joka ei ilmeisesti ole patjaperäinen - tekee kivaa selälle. Narissut se on aina, mutta nyttemmin niin kivasti, että vauva herää siihen. Pitäisi siis lämpöpannuhässäkän lisäksi myös ruuvata sänky uudelleen kasaan.
Haaveilen ihan salaa jenkkisängystä, johon kiivetäkseen lyhyempi ihminen tarvitsee tikapuut.
7. Neuvola. Onnistuin viime viikolla repimään aivan uskomattomia vitutuksia siitä ilosta, että keskiviikkona päästään taas kuukausiarviointiin. Ah, pelkkä ajatus ottaa ja kiristää.
On kyllä onnistunut lapsiperheen tukipalvelu. Jos kävisi nappaamassa ne rokotukset ja pakenisi paikalta. Lapsi kasvaa ja on ajoittain ihan hyvällä päällä. Eikö se riitä? Vai onko sillä lapsettomalla terkkaripimulla jotain ässiä hihoissaan, joista me emme ole tietoisia?
Joka tapauksessa, olen valmistautunut käyntiin opiskelemalla muun muassa huomattavasti lapsentahtisuutta käsittelevää kirjallisuutta. Taas kun pätkähdetään epävarmuusalueelle (jossa siis minua äitinä arvostellaan), täytyy pyssyt olla ladattuna.
Jos tekisin nyt ne eiliseltä roikkumaan jääneet duunit loppuun (elekee kertoko kelalle).
1. Lämmitys. Lämmitys on edelleen ketku. Toimii 100 % fossiilisella; sotkulla, jota on tankki täynnä (siinä about 3-5 % biopaskaa seassa [laskin mun pitkällä matikalla]) toimii satunnaisesti. Aiheuttaa aivan käsittämätöntä vitutusta ja hinkua panna tönö myyntiin, pakata roippeet ja lähteä Helsinkiin kaukolämmitettyyn kerrostalokaksioon.
2. Muskari. Viime perjantain pläjäys oli nyt viimeinen niitti meikäläisen muskariuraan. Palautetta lähtee laitoksen pomolle, kunhan saan duunit alta pois. Muija inisi alkuun vartin sitä, kuinka hänellä on niin kova ja paha migreeni, että aivan huippaa. No jää kotiin sairastamaan, saatana!
Mielestäni alle vuoden ikäisille erilaiset sormileikit on myös perseestä ja turhia, kun ne vauvojen sormet on sillai luonnostaan aina SUUSSA. "Nyt te otta vauva sormet ja me teke loru". "Kalle tahtoo koputella - kopkopkop - ystävälle sopeta..." Ystävällinen muskaritoveri kertoi minulle, että laulussa lauletaan, että ystävälles' opeta, kun ihmettelin, että mitä se akka ujeltaa. Rouva vetäjä myös harmitteli kun ei osaa soittaa lauluja ja harkitsi ääneen josko harjoittelisi vähän kotona.
Tarkoituksenani oli myös livetweetata muskarista, mutta hieno ajatukseni käsähti, kun soneran verkko yhdessä musikhusetin verkon kanssa petti minut.
Viimeisellä muskarikerralla (kahden viikon kuluttua) ollaan kuulemma molemmat ryhmät yhdessä kimpussa, vetäjä aikoi ostaa piparkakkuja ja tarkoituksena on porukalla tanssia suomalaiskansallisesti jouluista katrillia. Sitä gaaddääm katrillia onkin reenattu (ja sivussa hiivitty kulttuurisensitiivisen intiaanilaulun tahtiin).
Tanssitaanko toisaalla Suomessa katrilleja vauvamuskarissa?
3. Unet. Kävin viime viikolla tapaamassa ystävää, joka oli pikkuruisen poikansa saanut sairaalasta kotiin. Pojan laskettu aika taitaa olla tällä viikolla ja pieni oli ihminen kyllä.
Vauva paran käsittämättömästä puklailusta ja minipienestä koosta inspiroituneena olenkin sitten nähnyt aivan helvetillisiä painajaisia siitä, että tyttäreni on maitopurkin kokoinen, sitä ruokitaan letkulla ja se oksentaa tukehtumaisillaan korviketta kaikista päänsä aukoista - eikä minun anneta sitä imettää. Nice.
4. Raha. Alkaa rahat olla finaalissa. Teen siis vähän töitä. Ja kulutan kai vähän vähemmän tms.
5. Suku. No ne nyt on mitä on, ei tarvitse leikkiä, että oltaisiin missään tekemisissä. Tuleva joulu hieman ahdistaa, kun on pakko pohtia, tuleeko meidän vuorovaikuttaa puolison suvun kanssa. Joo, sen äiti on ihan ok ja isä, jos se pitää turpansa kiinni raittiudestaan - näiden elämänkumppaneita en vain kykene sietämään.
Fiksuna ja kypsänä nakkasin fb:stä puolison sisarukset kumppaneineen pois kaverilistoilta, kun totesin etten tunne niitä, eikä mulla ole varsinaisesti mitään intressejä tutustua. Diagnoosi: itsekeskeinen paska.
6. Sänky. Ikivanha antiikkirotisko makkarissa on ilmeisesti jotenkin hieman nitkahtanut. Se on päheen näköinen sorvattuine pylväineen, mutta narina on uskomaton. Ja just mun kohdalle on muodostunut jokseenkin syvä kuoppa, joka ei ilmeisesti ole patjaperäinen - tekee kivaa selälle. Narissut se on aina, mutta nyttemmin niin kivasti, että vauva herää siihen. Pitäisi siis lämpöpannuhässäkän lisäksi myös ruuvata sänky uudelleen kasaan.
Haaveilen ihan salaa jenkkisängystä, johon kiivetäkseen lyhyempi ihminen tarvitsee tikapuut.
7. Neuvola. Onnistuin viime viikolla repimään aivan uskomattomia vitutuksia siitä ilosta, että keskiviikkona päästään taas kuukausiarviointiin. Ah, pelkkä ajatus ottaa ja kiristää.
On kyllä onnistunut lapsiperheen tukipalvelu. Jos kävisi nappaamassa ne rokotukset ja pakenisi paikalta. Lapsi kasvaa ja on ajoittain ihan hyvällä päällä. Eikö se riitä? Vai onko sillä lapsettomalla terkkaripimulla jotain ässiä hihoissaan, joista me emme ole tietoisia?
Joka tapauksessa, olen valmistautunut käyntiin opiskelemalla muun muassa huomattavasti lapsentahtisuutta käsittelevää kirjallisuutta. Taas kun pätkähdetään epävarmuusalueelle (jossa siis minua äitinä arvostellaan), täytyy pyssyt olla ladattuna.
Jos tekisin nyt ne eiliseltä roikkumaan jääneet duunit loppuun (elekee kertoko kelalle).
14.11.2012
Torkku
Olisi oikeastaan aika mahtavaa jos pitäisi saisi herätä herätyskelloon, jonka olisi kaukaa viisaana asentanut soimaan vaikkapa varttia liian aikaisin, että heräily torkuttelemalla pehmentäisi aamuista heräämisen aiheuttamaa shokkia.
No ei saa eikä pidä, tai siis pitää kyllä herätä niihin vitun torkkuihin (tai siis valvoa niitä odotellen, ettei vaan käy taas niin, että puoliso on osunut siihen off-nappiin sen saatanan torkun sijaan, ihan kuin se olisi minun ongelmani).
Taas syötiin koko yö ja silloin kun ei syöty kipistiin suusta ties minne nakottua tuttia. Ja tietysti piti vauvan herätä siihen torkutteluun vaikka kuinka yritin hyssyttää ja samalla ukkoa potkia. Tällä kertaa yritin luovuttaa ja nappasin paketin kainaloon, mutta kun on muutenkin valvonut koko yön ja oma vireystila on mallia 'uni on takaisin taisteltava' ei onnistu. Paketti palautettava ja ihan yhtä rasittavaa roikottaa kättä sen päällä, kuin jos se olisi kyljessä kiinni.
Siis onhan mulla torkku, johon herää saman tien kun se inahtaa - ajoittain tajuan jopa jäädä kuuntelemaan onko se tosiaan hereillä vai vaimeneeko piipitys (noin 15 % tapauksista). Toimii kivasti useimmiten kahden minuutin välein.
Opiskeluaikoina tein tarkkaavaista tutkimusta torkuista. Parhaat torkkuiluvälit ovat kolme minuuttia tai seitsemän. Viidellä ei tee mitään. Kolmella ei ehdi nukahtaa uudelleen liian pahasti - seitsemällä ehtii nukahtaa uudelleen riittävän syvälle.
Viime vuosina en ole tarvinnut herätyskelloa lainkaan (paitsi täydennyskoulutustiesmissä -aamuina). Jos olen asentanut herätyskellon soimaan (käyttääkö muuten joku vielä kelloja), herään aivan varmasti viimeistään viisi minuuttia ennen sen huutelua.
Me noustiin tänäänkin vauvan kanssa yhdeksän maissa. Me herättiin sitä ennen kolmisenkymmentä kertaa.
Puoliso kävi ruokatunnillaan kotona. En sanonut sille sanaakaan, koska olen fiksu ja kypsä ja mua vituttaa tänään aika hyvin. En varmasti tee mitään kodinhoitoon liittyvää vaan kyylään koko päiväuniajan twitteriä.
Vinkki: Kaksi tai kolmekin tuttia vauvan läheisyydessä helpottaa huomattavasti yöllistä pelleilyä. Tulppa suuhun, jonka jälkeen on hyvin aikaa etsiä se jonnekin nakattu eikä volyymi pääse nousemaan. Aventti tekee niitä pimeässä hohtavia tutteja, joista joku ansaitsisi Nobelin.
No ei saa eikä pidä, tai siis pitää kyllä herätä niihin vitun torkkuihin (tai siis valvoa niitä odotellen, ettei vaan käy taas niin, että puoliso on osunut siihen off-nappiin sen saatanan torkun sijaan, ihan kuin se olisi minun ongelmani).
Taas syötiin koko yö ja silloin kun ei syöty kipistiin suusta ties minne nakottua tuttia. Ja tietysti piti vauvan herätä siihen torkutteluun vaikka kuinka yritin hyssyttää ja samalla ukkoa potkia. Tällä kertaa yritin luovuttaa ja nappasin paketin kainaloon, mutta kun on muutenkin valvonut koko yön ja oma vireystila on mallia 'uni on takaisin taisteltava' ei onnistu. Paketti palautettava ja ihan yhtä rasittavaa roikottaa kättä sen päällä, kuin jos se olisi kyljessä kiinni.
Siis onhan mulla torkku, johon herää saman tien kun se inahtaa - ajoittain tajuan jopa jäädä kuuntelemaan onko se tosiaan hereillä vai vaimeneeko piipitys (noin 15 % tapauksista). Toimii kivasti useimmiten kahden minuutin välein.
Opiskeluaikoina tein tarkkaavaista tutkimusta torkuista. Parhaat torkkuiluvälit ovat kolme minuuttia tai seitsemän. Viidellä ei tee mitään. Kolmella ei ehdi nukahtaa uudelleen liian pahasti - seitsemällä ehtii nukahtaa uudelleen riittävän syvälle.
Viime vuosina en ole tarvinnut herätyskelloa lainkaan (paitsi täydennyskoulutustiesmissä -aamuina). Jos olen asentanut herätyskellon soimaan (käyttääkö muuten joku vielä kelloja), herään aivan varmasti viimeistään viisi minuuttia ennen sen huutelua.
Me noustiin tänäänkin vauvan kanssa yhdeksän maissa. Me herättiin sitä ennen kolmisenkymmentä kertaa.
Puoliso kävi ruokatunnillaan kotona. En sanonut sille sanaakaan, koska olen fiksu ja kypsä ja mua vituttaa tänään aika hyvin. En varmasti tee mitään kodinhoitoon liittyvää vaan kyylään koko päiväuniajan twitteriä.
Vinkki: Kaksi tai kolmekin tuttia vauvan läheisyydessä helpottaa huomattavasti yöllistä pelleilyä. Tulppa suuhun, jonka jälkeen on hyvin aikaa etsiä se jonnekin nakattu eikä volyymi pääse nousemaan. Aventti tekee niitä pimeässä hohtavia tutteja, joista joku ansaitsisi Nobelin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)