Haluaisin pitää elämässäni hetken taukoa. Unohtaa lainanmaksun, lauantailoton, huonostikäyttäytyvät koirat, kaiken vauvaan liittyvän, puolison, säästötilin, kotihoidontuen, työkuviot, putkiremontin, paska-aivonaapurin. Kaiken. Istahtaa vaikka lentokoneeseen ihan yksin ja vaihtaa hetkeksi maisemaa kauniimpaan, imeä sisuksiin jotain raikasta (lähinnä happea tai olutta), tavata ihmisiä ja ikävöidä.
Haluaisin surra, muistella, kaivata, vihata, raivota, itkeä ja antaa anteeksi - isälle.
Minä en jaksa pilkkoa vihanneksia itkien, varpaillani milloin kuistilla herätään. Minä en jaksa itkua niellen yrittää viihdyttää lasta, mistä vitusta minä tiedän, mitä tuollainen kaipaa? Minä haluan tehdä jotain mielekästä. Minä haluan nähdä muitakin ihmisiä kuin puolisoni ja naapurin keittiönikkunassa roikkuvan lihavan kusipään, kun nukutan lasta ulkona.
Haluan tuntea ja voida sanoa, että tämän asian minä osaan - tässä olen hyvä. Luulin olleeni ihan kohtuullisen onnistunut lapsen kanssa kotonamuhija - vierailu perhevalvontakeskukseen sai aikaan taas sen, että neuroottisena tuijotan lasta vikoja ja viivästymiä etsien. Se taas on mielestäni väärin lasta kohtaan.
Minä haluan kyetä heräämään keskellä yötä ja nukahtamaan ilman, että käyn mielessäni läpi henkistä joukkoraiskausta - lapseni syntymää. Olisi hienoa voida pitää lasta sylissä ja olla ajattelematta, että minulla on vain yksi mahdollisuus - tässä on onnistuttava.
En ymmärrä, miten voi olla jo perjantai. Viikonloppu - vittu - en saa olla sekuntiakaan yksin.
Mää toivoisin välillä miehen hevonkuuseen. Olisi edes hetken hiljaa, mutta ei, se papattaa, vittuilee ja kitisee taukoamatta. Se on aina vieressä puhuu, tai lähentelee ja tekisi mieli potkaista.
VastaaPoistaJa sille surulle täytyy antaa aikaa. Vertaistukipiireissä moni on tehnyt seuraavan lapsen heti alle vuoden ikäerolla menehtyneeseen; minä en olisi pystynyt. Surulta oli ensin taitettava pahin kärki ennen kuin pystyinkään kuvittelemaan olevani "hyvä" äiti sille pikkusisarukselle.
Minä juhlin huomenna synttäreitä, valitettavasti se ukko on siinäin mukana, mutta kai sitä baarissa sentään pääsee välillä karkuun.
Saatan mennä shokkiin siitä ihmispaljoudesta ja näennäisestä vapaudesta mikä huomenna koittaa...
Välillä sitä kaipaa pois, onneksi suurimmaksi osaksi sitä haluaa olla paikallaan. Paitsi nyt. Minä haluan hiihtämään ja kuuntelemaan raivoisaa musiikkia. Ääh.
Toivottavasti oli päheet synttärit eikä ihmispaljous säikyttänyt. Ja mieskin tajusi jättää rauhaan.
PoistaPuoliso luulee usein, että me riidellään kun möllötän jokseenkin toimintakyvyttömänä ahdistuksesta pää sumussa. Sitten se tuo kukkia ja suklaata. Ja ahdistun lisää koska en ikinä keksi millä sitä ilahduttaisin.
Ounou. :( Mulla on jälleen kerran vähän samat tuntemukset - tosin sillä erotuksella, että oikeastaan olen helpottunut, kun puoliso on kotona eikä mun tarvitse kanniskella tuota muksua koko päivää (tai iltaa) yksinäni. Mutta tahtoisin minäkin vähän sellaisen pidemmän hetken yksinäni. Välillä meinaa tulla parku, kun lähtee hakemaan sitä yksinäisyyttä ja rauhaa vaikka saunasta ja sitten muksu alkaa karjua kuin heikkopäinen ja pitää rynniä suihkuun valoakin nopeammin, että pääsee taas vilauttamaan hinkkiä. Että se siitä sitten. Ja miksi muuten pitää kokea huonoa omaatuntoa, kun lapsi viettää aikaa isänsä kanssa? Siis ei pelkästään lapsen takia vaan myös sen isän. Sairasta.
VastaaPoistaPitääkin muuten tehdä se kotihoidontukianomus tänään - kiitos, se oli just se joku juttu, jota en taaskaan muistanut (ennen kuin nyt).
Mä olen pohtinut viime päivinä, että miten voikin taas olla, etten ole väleissä kummankaan vanhempani kanssa. Että olipa ihan nerokas idea muuttaa tänne tukiverkon toivossa.
Neuroottisuus vois vähetä, jos tosiaan viettäis aikaa vähemmän neljän seinän sisällä eikä vaan möllöttäisi. Mutta.
Tämä touhu on niin skitsofrenista , kun osin toivoo, että toinen olisi kotona - toisaalta se rasittaa ja kiukuttaa ja vituttaa. Ja nimenomaan tämä kehno omatunto siitä jos vaikka ottaa tunnin tirsat ja lapsi on isänsä kanssa leikkimässä. Isähän siinä joo kärsii jos ei lapsi.
PoistaYstävä totesi kesällä, että välit omaan äitiin menee viimeistään silloin kun saa oman lapsen. Alan uskoa siihen. Äiti elättelee ai toivoa, että jäisi vuorotteluvapaalle lasta hoitamaan - tuntuu, että laitan sen mielummin tursuilevaan kunnalliseen kun jätän mutsille. Että ihan on yhtä loistava tukiverkko, ilmankin tulisi joo toimeen ja paljon paremmin paikassa, jota ei vihaisi niin kovin.
Mutta indeed.
Loma omasta elämästä tekis ehkä terää jokaiselle joskus. Tuu käymään, rutiinien rikkoutumisenkin uhalla. Eiköhän nuo penskat keskenään touhua, me voidaan joko puida maailma puihin tai möllöttää, ihan miten vaan.
VastaaPoistaKuten sanottua, tulen sitten kun ulko-oven kynnys ei ulotu kaulaan asti.
PoistaMuistathan et ilman sitä masismörköäkin nää ajatukset kuuluu jokaisen äidin elämään. Mä oon jopa tehnyt ton, lähtenyt lentokoneella pois viikonlopuksi ja ollut ihan yksin ja ihan aikuinen ja nauttinut ihan hulvattomasti.
VastaaPoistaHirveän hyvä tietää. Masennus sotkee kätevästi kaikki kuviot - mistä sitä tietää mikä on normaalia tuntemista, mikä taas sairautta.
PoistaKaksi päivää lapsen syntymästä tympeä kätilö sairaalassa katseli minua nenänvarttaan pitkin kun itkin todeten, että toka päivä syntymästä on yleensä se itkupäivä, mutta tuonko sulle ne mielialalääkkeet.
Sairastaneelle mikään ei ole normaalia ja se kai aina niin pelästyttääkin.
Jos tuo ei olisi tississä kiinni saattaisin hyvinkin paeta vaikka vuorokaudeksi. Ehkä vielä jonain päivänä. Jos tällä vuosikymmenellä ainakin.
Mä lähdin yksin matkalle Lontooseen kun esikoinen oli vähän yli 2v. Kerrankin sai tehdä mitä haluaa milloin haluaa kysymättä keltään. Se oli vapauttavaa. Yksinolo, kaupunki, museot, kahvilat, shoppailu, musikaali, päämäärätön haahuilu, oma aika. Suosittelen lämpimästi. Ulkomailla ei tuu edes huono omatunto, kun on niin kaukana. Kahden lapsen kanssa tuollainen irtiotto ei niin enää taida onnistuakaan. Mutta on myös lapsen etu, että äiti pääsee joskus tuulettumaan edes muutamaksi tunniksi. Eikä lapselle mitään kehitysviiväsrymää tule. Ei ne vauvat niin ihmeellisiä virikkeitä tarvitse: ruokaa, unta, puhtautta ja sylin. Äitiys vaan valitettavasti on synonyymi huonolle omatunnolle. Itsellä pinna kasvoi viimeksi kun lopetin imetyksen, mut aion silti vaikka pinna kireällä jatkaa kuopuksen kanssakin 11 kk asti.
VastaaPoistaParin vuoden ajan olen haaveillut josko sujahtaisi edestakaisin Berliiniin tai Müncheniin. Nimettömyys, kasvottomuus, mahdollisuudet, minä itse. Eikä toppahousuja, kuomasaappaita, koiranpaskapusseja ja väisteltäviä eläkeläisiä sauvakävelemässä.
PoistaSaattaa olla, että viimeistään reilun vuoden kuluttua vinkautan visaa ja otan jalat alleni - hetkeksi.
Hei sis, I hear U :) Kuulolla ollaan. Voimia!
VastaaPoistaKiva kun kuulet.
Poista