Mua väsyttää ja vituttaa. Toissayö oli ihana. Lapsi söi kahdesti, koko porukka nukkui pitkiä pätkiä ja minun annettiin kaiken lisäksi jäädä aamusta hetkeksi vähän pidempään petiin. No, kas kummaa - näin sitten sarjan ahdistavia painajaisia. Kuvat meni - ahdistus jäi koko päiväksi.
Viime yönä ei sitten nukuttu. Lapsi nukahti kyllä kivasti kahdeksan jälkeen, heräsi puoliltaöin syömään ja siinä se sitten olikin. Rauhoittui kahden maissa vain kainaloon (puoliso oli puoli kahdelta lähetetty alakertaan nukkumaan). Kahdesta neljään oli kaiketi jonkinlainen unipätkä. Yritin ruokailun päälle siirtää lasta sivuvaunuunsa - ei.
Ongelmana tässä on se saatanan tutti. Ilman sitä ei voi olla, mutta sen kanssa ei voi olla. Kun on keskimäärin 174 kertaa yön aikana tunkenut sen perkeleen härpäkkeen takaisin lapsen naamaan alkaa olla vähän epätoivoinen olo.
No näin sitten taas harvinaisen vittumaisia unia ne pätkät kun sain silmät ummistaa.
Huusin eilen äidilleni koiria lenkittäessäni puhelimessa. Vanhat - yli 15 vuotta sitten tapahtuneet asiat ahdistaa ja sylettää. Selityksiä ei kuulemma ole - sitähän tässä on vaikea hyväksyä. Olo on ahdistunut ja aggressiivinen. Ja yksinäinen.
Seinät on niskassa ja ne seinät on vanhat ja kaipaa remonttia, mikä maksaa. Päivästä toiseen selviää kyllä ihan kivasti kun pitää tiukasti kiinni pikku rutiineistaan. Mun päiväthän on maksimissaan 12 tuntia pitkät. Kasilta ylös - kasilta sänkyyn. Kuudelta koirat hihnaan ja samat lenkit joka päivä.
Täytynee yrittää olla tyytyväinen. Kyllä ne asiat voisivat huomattavasti pahemminkin olla.
---------------------------
Neuvolalääkäri soitti. Jahnasi lastenpolista ja jonotusajoista. Kerroin, että anna vaikka olla, ja varasin ylihuomiselle lastenlääkäriajan.
Nyt voikin oikein kunnolla muhia raha- ja syyllisyysangsteissa. Jos syötän tolle pelkkää perunaa ja muksu-oksennuspuuroa niin paraneeko se?
Tsemiä sinne päin. Tiiän tunteen ja sitä rataa.
VastaaPoistaMää meinasin eilen karjua omalle äidilleni joka kylään saavuttuaan alkoi siivota keittiötä, nuohota uunia ja ties mitä. Menin vessaan kiristelemään hampaita. Ei sillä, että itsellä olisi kiinnostusta uunin pesuun, olkoon minun puolestani.
Sitä mukaa kun lapsi kasvaa niin omaa lapsuuttaan kelaa uudelleen ja uudelleen, ties mitä sieltä vielä muistaa ja ahdistuu lisää...
Mää tein eilen ihan kauheita; siirettiin poikanen omaan huoneeseen (haettiin väliin nukkumaan ja vaunuun muutamaan kertaan kesken sen unien), mutta suurimman osan yötä se oli omassa sängyssä ja huoneessa (ja me ravattiin kätkyen pelossa siellä sata kertaa), mutta poikanen nukkui kun unelma, heräsi yhdesti. Ja on kahtena yönä mennyt puol 11 nukkumaan. Aivan loistavaa. Mut kun tän oman syyllisyyden saisi aisoihin, pari seuraavaa yötä varmaan näyttää nukkuuko lapsi miten omassa rauhassa.
Äh, reviiritaistot äitien ja anoppien kanssa on rasittavia. Joo, on tosi ihanaa jos äitee ajoittain tarjoutuu vaikka imuroimaan (toki mietin samalla arvostellaanko minua imuroimattomuudesta), mutku se tekee sen sen tavalla eikä mun!! Sarjassamme 1stworldproblems.
PoistaToimiko oma huone toisenakin yönä? Musta ei oo varmaan ennen tuon kouluunlähtöä sijoittamaan sitä kauas omaan huoneeseen (ja meillä on yläkerrassa jokseenkin haastava pohjaratkaisu vaikka huoneita kyllä piisaa).
Jos saat syyllisyyden aisoihin, olethan kiltti ja kipaiset kertomassa miten se tapahtuu. :)
Poika nukahti puolilta öin syliin (nukkui autossa parin tunnin päikyt liian myöhään), mutta söi jälleen vain yhdesti. Heräsi nauramaan viiden aikaan johon havahduin, maito ei kelvannut joten annoin leikkiä itsekseen ja annoin maidon ja takaisin sänkyyn ja soittorasia soimaan, nukahti ja nukkui reippaati yli 9. Ollaan melko virkeetä sakkia. Toki kuljin huoneessa moneen kertaan, mutta lapsi veteli unia suloisesti. Voihan tää olla uutuuden viehätystä, en uskalla vielä iloita.
PoistaMeillä on tässä rivarin palassa makkarit vierekkäin joten eroa ei hirveesti tule. Koiran löysin ahdistuneena aamuyöllä pojan huoneen suulta pojan leikkiessä omiaan, luuli mokoma varmaan ettei huomata pojan heräämistä..
Mut syyllisyys kalvaa edelleen, ehkä se tästä. Ja voihan sen lapsen aina hakea takaisin. Mä en vaan nuku sekuntiakaan jos poika on meidän välissä. Vahdin ettei isänsä lyttää sitä, ettei se käänny ja tukehdu jne. jne. Äh, kaikki tavat tuntuu yhtä vaikeilta.
Meille tulee muuten putkiremppa ens ma. Reippaaksi viikoksi anoppilaan, oh joy.
Ja mun mamma kyllä arvostelee takuulla, en vaan jaksa välittää. Oon vaan sellanen hälläväliä etten jaksa koirankarvoista sun muusta niin välittää. Oon periny isäni luonteenlaadun ja mammaa ottaa kaaliin. Minkäs sitä perimälleen voi.
Sympaempa. Mä olen kokenut taas tänään huonommuuden tunteita siitä, kun toi yks ei osaa nukkua. Että niin kun voiks se olla jotenkin mun vika etten saa sitä nukkumaan tai pitäiskö mun saada se nukkumaan? Ja kun se nyt on noin levoton lapsi, niin onko sillä sittenkin joku tauti? Tällaisia mietteitä, kun nyt 2,5 h tissittelyn jälkeen pääsin kömpimään tuolta sängystä, vaikka pitäis tietysti mennä maate, kun aamulla on taas aikainen herätys. Ihan kuin se maate meneminen jotain auttaisikin, kun uni tulee aikaisintaan kahdelta...
VastaaPoistaMuakin ahdistaa vanhat jutut aika ajoin. Ja vähän uudemmatkin. Olishan se kiva, jos vanhemmat olis yhtään osanneet olla täyspäisiä, mutta eivät olleet. Hauskinta tietysti on, etteivät näemmä edes osaa kokea syyllisyyttä.
Mua ketuttaa ihan pikkiriikkisen noi ainaiset vaunulenkit. Siis saahan niistä energiaa ja happea ja kaikkea, mutta kun on pakko. Ja noi samat perkuleen kadut, minä ja vaunut, vaunut ja minä. Tylsää ja yksinäistä.
Yhtälöhän tässä on harvinaisen selvä: nuku huonosti - kaikki menee päin persettä ja ahdistaa. Harmillista vaan, että nuku hyvin = kaikki menee vähintäänkin yhtä pahasti päin persettä. Että näihin sitten jotain tolkkua.
PoistaSun nukkuminen on kyllä ihan kamalaa. Mulla oli ja on ajoittain uniongelmaa ja se jos mikä ahdistaa. Tajusin lääkitä kierrettä jättämällä päikkärit väliin. Sä et paljon taida päikkäreitäkään kiskoa.
Koetaankohan se syyllisyys nyt ja jossain vaiheessa siitä saa jonkinlaisen syyllisyydenpäästön. Että sitten kun meidän lapset pääsee terapiaan niin me ollaan jo autuaasti unohdettu, miten ne pilattiin. Vai onko sitä omaa oloa ja vastuuta niin vaikea artikuloida - no on.
Mä en oo vaunulenkkeilly aikoihin (oisko ollu jouluaattona viimeksi). Lapsi haukkoo happensa kuistilla, mä luuhuan pimeässä koirien kanssa 'omaa aikaa'. Kehno omatunto vaunuilemattomuudestakin. Plääh.
Ei meilläkään vaunuilla juuri, poika kun ei nuku edes niissä liikkuvissa vaunuissa. Muutamia kertoja viikossa nukkuu keittiön ikkunan alla puolesta tunnista tuntiin ja minä kyttään siinä ikkunan takana ettei kukaan nappaa sitä. Se on se maaginen puoli tuntia, oli kyseessä syli, vaunu tai melkein mikä vain. Keväällä aion ulkoilla sitten, ainakin haaveilen siitä.
Poista