Olo ja tunnelma on ollut kireä ja alavireinen. Siitä huolimatta, että hyviäkin juttuja on putkahdellut eteen (avin päätöksestä kesäduuniin) välillä kiristää ja kovaa. Olo lapsen suhteen on epävarma, puhumattakaan suhteesta itseen.
Toisaalta olen varsin tyytyväinen elämääni - toisaalta voisin vääntää päättymättömän vikalistan. Tasainen arki on ihan hyvä juttu, ahdistun joskus vähän viikonloppuisin, kun rutiini ei toistukaan tarkkana. Tiedostan ajoittain luoneeni niin tiukan ja joustamattoman rutiinin, ettei siihen tahdo sopia mitään sosiaalista kuviota, vaikka sellaisesta haaveilen. Uni- ja ruoka-ajat on lyöty lukkoon. Ruoka on valmistettava, unille pukeuduttava ja iltaisin peseydyttävä. Lapsi tuntuu voivan hyvin mitä tiukemmalla aikataulutuksella toimitaan. Niin kai minäkin.
Koen äärettömän huonoa omaatuntoa poistuessani lapsen luota (paitsi jos kyseessä on työkeikka, jolloin koen elättäväni lasta ja poistumiselleni paikalta on oikeutus). Pieksen itseäni ajoittain jos lapsi leikkii isänsä kanssa alakerrassa ja itse ompelen yläkerrassa. Riittämättömyys, aikaansaamattomuus, virikkeettömyys. Kokeeko lapsi, että sen vanhemmat ovat puhelimiaan möllöttäviä lihakasoja?
En oikein kestä muutoksia rutiinissa. Lapsen herääminen päiväunilta liian aikaisin aikaansai jonkinasteista ahdistumista, purin sen kitaransoittoon - koko ajan pelkäsin, että nyt käy lapsen korville huonosti, liian kovaa rämpytän. Lapsi innostui tamburiinista, on sen kanssa heilunut pari päivää. Laulanko sille riittävästi?
Inhottaa, että maanantaina pitää taas hinautua perhevalvontakeskukseen. Vieläkin on paska olo edelliskerran saarnoista, pelottaa mitä vikoja lapsesta nyt kaivetaan esille. Kai se on minun vikani, kun en osaa lapselle sivuheijasteitakaan antaa. Toisten lapset varmaankin aloittavat kehitysvauhdillaan eskarin viimeistään neljän vanhoina.
Onko epävarmuuteen syynä sosiaalinen tyhjiö? Olisinko varmempi äiti jos ramppaisin kerhoissa ja puistoissa ja keuhkoaisin muiden mukana typerässä fb-ryhmässä (jonka nimessä ei ole ainuttakaan suomenkielen sanaa ja ne vierasperäisetkin pitäisi prkl kirjoittaa yhteen eikä erikseen, pahvit!!!). Voi olla. Jääkö kokemuksestani äitinä jotain uupumaan kun en osallistu? Pitäisikö lasta osallistaa?
Haluaisin kovasti olla fiksu, nokkela ja oivaltava. Tunnen oloni kömpelöksi ja vaivalloiseksi. Huomasin päässäni roikkuneen saman nutturan vasta viikon verran. Olen kyllästynyt laahustamaan vaunujen kanssa tai ilman samoja kadunpätkiä, koiranpaskan keräyslaatikolta toiselle. Silmälasit ovat aina töhnäkerroksen peitossa, en laihdu grammaakaan vaikka kuinka imettäisin syömättä yhtään mitään.
Menen tuijottamaan jääkaappia ja väännän taas kerran koko perheelle jotain suolatonta, maidotonta, munatonta ja vehnätöntä, ilman tomaattia tai paprikaa. Täältä tullaan tofupaketti. Olen lähes yhtä jännittävä kuin sinä.
Sita se on aitiys, kauheita itsesyytöksia vaikka nailla nykyajan lapsilla on kylla monella kaikki paremmin kuin hyvin. Mulla oli siina vaiheessa kun tyttö oli puolivuotias sellanen vahan vaikea kausi mutta se helpotti kun neiti alkoi kehittya ja alettiin jotenkin tekemaan kaikkea enemmin yhdessa ja olemaan kai sitten samalla aaltopituudellakin. Jos on liikaa itsekseen ni sita on aikaa miettia liikaa kaikkea, mulla on sellasia rutiineja sen takia etten jaa liikaa yksin vaikken missaa kerhoissa tai tanhuissa kaykaan. Kylla se taas siita lahtee nousuun, tsemppia!
VastaaPoistaMä sanoisin samaa kuin Petra että liian yksinäisyyden ongelma on siinä et on aikaa kelailla liikaa kaikkea turhanpäiväistä ja miettiä niitä omia tuntojaan ja tunnottomuuksiaan.
VastaaPoistaRutiineissa ei ole mitään pahaa. Meillä arki oli pitkään varsin kurinalaista ja sen takia jäi aika monet kissanristiäiset ja synttärit ja bileet käymättä. Toiset ymmärsi, toiset ei. Kun lapsi kasvaa voi niistä rutiineistakin päästää irti, edes vähän.
Kun meillä oli vain yksi lapsi en osannut minäkään mennä. TUntui et yhtä hyvin saatoin ottaa sen mukaan jos menin tai olla kokonaan menemättä. Sit kun niitä tuli kaksi lisää katos se huono-omatunto kuin tuhka tuuleen ja nykyään juoksen ovesta ulos vaikka raamit kaulassa jos joku sen mulle avaa :)
Näinhän se on. Kun liikaa kolistelee niin alkaa kiristää. Mitenkään puskan takaa ei tullut tämä äitiyden toveri itsesyytös ja riittämättömyys - yleensä ne saa survottua taskuun, että ovat varmasti mukana, mutteivät tiellä - ajoittain perkeleet hyppivät sieltä silmille.
VastaaPoistaHölmöintä on ehkä ottaa paineita vauva-ajan ainutkertaisuudesta. Siitä jaksettiin oikein kunnolla ympäristöstä muistuttaa mitä suuremmaksi maha kasvoi, ja kun tämä on jokseenkin varmasti meidän perheen ainut vauva-aika ikinä, niin kai siitä olisi otettava kaikki irti. Jospa ottaisinkin ja ihan meidän tavalla. :P
tartun nyt epäolennaisuuksiin, mutta mulle kävi vauvan nimijuhlissa niin, että mun täti jahtasi mua koko päivän kameran kanssa. mietin että mitäs perkelettä, kunnes kävi ilmi, että se halusi saada kuvaan mun rillien töhnät ja osallistua sillä kuvalla johonkin viikottaiseen valokuvausprojektiin. kiva.
VastaaPoistaja kas näin mä osallistuin, kun tämän kanssasi jaoin.