Yksi

Koska elämässä ei ole muuta kuin kakka ja yö:

Lapseni söi viime yönä tasan yhden (1) kerran. Se piipitti sivuvaunuun muokatussa pesässään puoli neljän aikaan, söi ison hinkillisen maitoa, kylläisenä käänsi päätään ja tuli palautetuksi paikalleen. Se tosin vaati maitoa uudemman kerran seitsemän maissa, mutta sitä ei lasketa yöksi. Lapsi myös nukkui useita tunteja ilman suusta törröttävää tuttia, mikä on vielä suurempi ihme. 

 En jaksa uskoa, että tämä tulee toistumaan lähiaikoina kovin moneen kertaan, mutta ilahdutti. Ehkäpä tytär on kerännyt voimia tälle päivälle, kun ulkona on aivan liikaa pakkasta vaunu-uniin (olkkarin nurkkaan nukutuksessa meni vaatimattomat 45 minuuttia). Sisällähän ei voi nukkua yli puolen tunnin rupeamia. Jee. Luvassa siis kipinää ja väsyä. Ja meikäläisellä on työkeikka - tietenkin - naapurikaupunkiin, josta ei niin vain hilppaista hinkin kanssa naaman eteen. Jospa kuitenkin seitsemän kuukauden ikäinen pärjäisi jopa kolme tuntia isänsä kanssa. Ne selvisivät toissapäivänä jo kahdesta tunnista. Stressaan ihan hirvittävästi autoa ja pakkasta. Mitä jos naftakone jäätyy matka varrella (tai päämäärässä, mikä on todennäköisempää ja lapsi kuolee sillä välin nälkään ja hinkit jäätyy tienposkeen)? 

Kakka on haastava asia. Viimeiset pari viikkoa reppanan massu on ollut superkovalla ja homma pahenee jatkuvasti. Hirveällä ponnistelulla saa aikaan kivikovia purukuminkokoisia nokareita. Olen harkinnut tiedustelevani neuvolasta paljonko mallasuutetta voi lapseen pumpata (kahdella teelusikallisella ei ole vaikutusta) ja paljonko levolacia on liikaa ja onko vielä jotain vaikka apteekkikamaa, millä jökin saisi taittumaan. 

Toisaalta, tunnetusti neuvolan palvelut ovat tähän asti olleet niinkin laadukkaat, että en ihan oikeasti jaksaisi kerrata, että lapsi syö hulluja määriä luumuja, se ei saaa juurikaan perunaa, porkkanaa, mustikkaa, banaania, maissia eikä vaaleita viljoja, sillä ne kovettavat mahaa ja minä en ole idiootti kuin ajoittain. Ja niin, me ollaan jo juotettu sille sitä gaaddääm mallasuutetta. Ja kyllä, se saa aterioidensa päälle vettä ja minä todellakin edelleen imetän, minkä tiedän ihmeelliseksi. 

Kas, kello on 11. Soitan silti.

Edit. 
Soitin.
"Imetätkö sä vielä?"
"Ootko antanu luumuja?"

Kieppu ja kakka

Tytär oppi aamulla matkustamaan pitkin lattioita kierimällä. Kieri kuin olisi aina kierinyt. Aamukahville töistä saapunut isänsä säikähti ja palautti lapsen muutamaan otteeseen viltilleen, josta tehokkaasti karattiin. Kieppuminen on ilmeisen kuluttavaa - päiväunille simahdus oli ennätyksellisen nopea. 

Pistäydyimme keskiviikkona lastenlääkärin pakeilla (julkisen pikalähete ei ole vieläkään poikinut yhtään mitään) ihon ollessa aivan järkyttävässä kunnossa. Apteekin kautta kotiin, rasvaus supervoiteella ja aamulla iho kunnossa (siis päällisin puolin, kuurina tuota käytetään). Lapsen olo on ilmiselvästi helpottunut punoituksen kadottua. Kunhan iho on parantunut ja pysyy hanskassa on taskussa lähete prick-testeihin. En ole jaksanut/ehtinyt googletella kuinka tarkkoja ja luotettavia testit ovat (veren perusteella jokseenkin epäluotettavaa kaiketi), mutta pakkohan nuo on testata. Yksityisellä hyvinkin nopeaa on toiminta - julkisella saa käsittääkseni testausaikaa vartoa kuukausikaupalla (mikä on joo järkevää kun kyseessä on lapsi, joka opettelee syömään). 

Taiteilen tällä hetkellä ruoka-aineviidakossa. Mitä antaa lapselle syötäväksi? Lääkäri oli sitä mieltä, että ainakaan kananmunaa ei kannata lapselle antaa (mutta minun kananmunattomasta elostani ei ole sille merkittävää hyötyä). Maitoallergiaa herra epäili saman tien kun kuuli lapsen holtittoman piereskelyn loppuneen samanaikaisesti meikäläisen maidonkäytön kanssa (yritin kinnata viiksijogua kalsiumin takia, nyt vedän kalkit purkista). Maitoa en olisi muutenkaan lapselle antamassa, mutta omassa ruokavaliossa se pelottaa kovin (käytän lähinnä juustona). 

Lapsi popsii mielissään bataattia ja kukkakaalta. Parsakaali ei ole viime aikoina maistunut. Kaurapuurokaan ei uppoa. Hedelmien suhteen olen kauhuissani. Sitruksia ei missään nimessä, omena on kiikun kaakun, päärynää olen antanut ja luumuja. Lapsi rakastaa luumuja. Luumu-bataatti-kukkakaalidietti ei pidemmän päälle ole kovin monipuolinen. Mutta entäs viljat? Soija? Liha? 

Ruokavalion aspekti kakka onkin ihan toinen juttu. Maha on kovalla ja pahasti. Lääkäri arveli jökityksen liittyvän allergioihin. No jee. Mallasuutetta on varovaisesti lusikoitu lapsen suuhun veteen sotkettuna. En haluaisi lusikoida, mutta en saa uutetta valitettavasti injektoitua hinkkiinkään. Pullostahan meillä ei suostuta juomaan. Harkitsen jo levolacin käyttöönottoa. Tavara olisi saatava pehmenemään. Näen painajaisia viisivuotiaasta, joka kakkaa housuun peloissaan siitä, että kakkaaminen sattuu. Eikä tuo vähän päälle puolivuotiaallekaan mukavalta vaikuta. 

Päivittäisenä mantrana: Lapsi saa ravintonsa maidosta, eiookiire, eiookiire, eiookiire. 

Päivittäisenä paniikkina: Saako se tarpeeksi nesteitä? Saako se tarpeeksi ravinteita? Saako se tarpeeksi virikkeitä (kun sitä ei koskaan mihkään viedä)? 

Ei se varmaan saa tarpeeksi yhtään mitään. Enhän mäkään saa koskaan tarpeeksi karkkia. 

Postia

Löysin eilen koiralenkin päätteeksi postilaatikon kautta kiekaistuani lootasta kirjeen (ja puolison nimellä jaetun ruotsinkielisen muksu-puuromainoksen). Neuvolamuija oli lähettänyt pyytämäni testitulokset paperiversiona. Ihan kuten pitikin. 

 Nippuun oli kuitenkin printattu tämä. Siis ihan oikeasti - aikuiselle ihmiselle pyytämättä oli mamma päättänyt oikein printata ohjeet siitä, miten kananmunaa ruokavaliossa vältetään. Joo, ajatus oli varmasti oikein kiva ja hyvä ja vaaleanpunaisia halinalleja jne. Ja mun asenneongelma ja angstit etc. No kiskaisin sitten kananmunan nenän kautta aivoon ja lähetin vähän palautetta. 

Kiitin rouvaa kauniisti hänen lähettämistään vastauksista, mutta ihmettelin, miksi hän on pyytämättä päättänyt tunkea mukaan ohjeistuksiaan. Kerroin, että me poistamme keskeisiä ruoka-aineita lapsen ruokavaliosta vasta keskusteltuamme (erikois-)lääkärin kanssa. 

No mikä tässä nyt niin kovasti ärsyttää? No vituttaa tietenkin lapsen kuiva ja punaisena loistava naama. Vituttaa, että en ole osannut sitä hoitaa ja hoivata ja ruokkia siten, että iho olisi terve ja kiva ja hyvinvoiva. Ja vituttaa, se että olen käyttänyt melkoisen tuntimäärän lukeakseni suunnilleen kaiken perustiedon aiheesta - muijan neuvo ruoka-aineen täydestä välttämisestä toimii nimenomaan yleisiä ohjeita vastaan. Erityisesti, kun lapsi ei ole aineeseen edes sitä käpälissään möyhittyään ja naamaansa hinkattuaan sen kummemmin reagoinut. 

Ennemmin olen sitä mieltä, että meikäläisen on syytä (joo, on muutenkin) karsia pois sokerit ja muut höttöhiilarit, keinotekoiset makeutusaineet sun muut myrkyt. Maitokin on aika kiikun kaakun. Mutta tässä kelauksessa olen vielä vaiheessa ja pahasti. 

Lapsen maha on edelleen jökissä. Valvottiin hauskasti koko yö. 

Liplap

Joulu on jostain syystä jo vuosia ollut jonkinlainen antikliimaksi. Hirveä hypetys ja kiire ja valmistelu ja rahaa ja kinkku palaa ja kuusi on hommattava ja teeveestä tulee lastenohjelmaa, syödään, avataan paketit ja sitten tuijotetaan paikallaolijoita typertyneinä, että tässäkö se nyt oli. Vuoden kuluttua uudelleen. Silti ihan joulusta tykkään. Noin neljän vuoden syklillä innostun aiheesta hirveästi ja leivon ja askartelen ja ihastelen ja koristelen - ei tänäkään vuonna.

Toivon, että asiaan tulee lievää muutosta viimeistään sitten, kun lapsi ymmärtää mistä on kyse. Sillä oli kyllä hauskaa joulupöydässä perusherkkujensa kanssa joulupukkiruokalappu kaulassa. Pakettien repiminenkin oli jännää ja paljastuneilla leluilla on leikitty. Tosin metsästämääni punakeltaista brion taaperokärryä (miksi sekin oli saatava lapselle, joka ei vielä edes ryömi) käyttää kissa.

Viime jouluna söimme pakastepizzaa sohvalla. Saikkulapussa luki vaikea masennus. Että siihen nähden ihan kiva joulu, joo.

Elo pyörii tarkahkoa rutiinia. Eipä siinä, sopii meikäläiselle. Lapsi ruokailee lounaan ja iltapalan. Sen kakka ei ole enää kakkaa vaan sontaa. Koirat ovat tyytyväisiä vihannespitoiseen dieettiinsä, tosin toisen turkkiin on jämähtänyt tukevasti kaurapuuroa. Kaikki, mitä lapsen eteen on ruokapöydässä isketty on kelvannut sokeroimittomista puolukoista munakoisoon. Eilen upposi melkoinen määrä jauhelihapötköjä valkosipulilla ja persiljalla uunissa paahdetun palsternakan kera. Valitettavasti suosikki klementiini on mitä ilmeisimmin syypää kurjaan ihoon, mutta käskyä välttää ei ole.

Ennen joulua piti allergiatestien tulosten olla jo selvillä. No ei olleet. Torstaina oli neuvolapimu lätkäissyt sähköpostia, että vastaukset eivät ole valmiina. Kiitin tiedosta ja tiedustelin samalla mitä pitää nykyisin tehdä jos halajaa kierukan. Sain vastauksen kysymykseeni perjantai-iltana puoli yhdeltätoista. Toivottavasti mimmi merkkailee ylitöitä ylös. Lapsen allergioista ei ollut puhetta. Oletan siis, että viljelyt on perseellään tai tulokset ovat lääkärin luettavissa - jotain kauheaa sieltä on siis paljastunut.

Onnistuin vetäisemään kauheat itsesyytökset ja päähänpotkimiset siitä, että minulla ei ole ehkäisytikun ujuttamiseen vaadittavaa kiertoa. Kun on viimeiset öbaut 12 vuotta kierrellyt 25 - 250 päivän vauhtia (sen jälkeen kun lopetin teininä naamariin kiskomani epillerit, joista meni nuppi jälkeenpäin ajateltuna niinkin hienoon kuntoon, että jee), huolimatta siitä onko paino ollut - 20 vai  +20 jostain keskiarvosta, niin mua jaksaa aina loukata ja ahdistaa nämä svidun kiertojankutukset ja ihmettelyt, kun en osaakaan ennustaa seuraavaa vuotoa. Joo, ihan tahallani olen asian näin järjestänyt ja tuntuu tosi kivalta olla ilmeisesti hyvinkin friikki (vasta kolmannessa sukupolvessa) ja raskautuminen varsinkin oli tosi vaivatonta. Olen siis jälleen epäonnistunut naiseudessani.

Ehkä hankaluus onkin siinä, että on vuosia koittanut saada jotain tolkkua systeemiin lapsen toivossa. Lapsi on maailmassa - tavoitteemme siis täynnä. Tilanne onkin päälaellaan - enää ei olekaan ihan sama tärppääkö vai eikö tärppää. Ei saa tärpätä - kiitos. Nyt pitäisi saada systeemiin tolkku, ettei tarvitse paniikkikusta tikkuun joka välissä, kun edelliset menkat taisi olla marraskuun alulla. En tosin aiheesta juuri panikoi - mä oon aika tottunut.

Joo, hormonikierukkaa taas kerran suositeltiin. No otin ja luin pakkausselosteen. Enemmän kuin 1/100 masentuu. Nice. Luin pari artikkelia - ei suositella masentuville. Eipä siinä - kupariversio on ilmainen, sen asentelu ilmeisen perseestä (pitää taas ruikuttaa lähete paikallisen sijaan keskussairaalaan, koska haluan edelleen puhua äidinkieltäni toosaa ronkkivien henkilöiden kanssa). Mielummin kestän mahdollisesti helvetilliset vuodot (ei ne tästä nykyisestä voi kauheasti pahentua) ja karseat kivut sinne tänne jos vaihtoehtona on raskaus.

Korostettakoon vielä, että vauva on kiva. Raskaus ei.

Tänään pitänee hinautua anoppilaan. Otsaani kasvaa jo valmiiksi hiljalleen vähemmän sievä elin. On se anoppi ihan siedettävä, mutta sen valopää mies ei. Toivon, että toiveeni siitä, että isovanhempien puolisoita kutsutaan lapsen kuullen etunimellä, on mennyt perille. Kilahdukseni fammo och vaari - kortista lienee ollut riittävä. Lapsella on yksi vaari ja se on kuollut.

Diskurssiraivo

Lapsen kertaalleen rauhoittunut kaulaihottuma räjähti jälleen viikonloppuna. Vituttaa. Miten sen voi ruokkia muulla kuin hinkillä jos se on aina jotain suuhunsa räävittyään punainen ja kutiseva? Maanantaiaamun ratoksi otin ihottumasta kuvia ja lähetin ne neuvolantytön sähköpostiin tiedustellen josko pääsisin heidän kauttaan keskustelemaan lääkärin kanssa (vai otanko suoraan yhteyden Terveystaloon?).

Taas ollaan siinä pisteessä, että eniten sylettää liikkua alueella, josta tiedän hirvittävän vähän. Yritin tätä ennakoida imettämällä pitkääääään (joo ei se kaikkia vaivoja vie), mutta itseni hysterisoinnin pelossa en ole etukäteen kahlannut läpi allergioita koskevaa kirjallisuutta ja tutkimusta. Mä en ees perkele tiedä mitä mikin ihottuma on mitä kun ei mulla ole sellaisia. Kannattaa muuten iskeä googlen kuvahakuun vauvan ihottuma jos yhtään nukkuu liian hyvin tms.

Että jos on linkkejä asiallisen tiedon ääreen, otan niitä kiitollisuudella vastaan. Ihan siitä lähtien, että mitä allergia on ja mitä se ei ole. Mun lähdekritiikki kärsii tällä hetkellä todella pahasti unenpuutteesta. Nukahtaminen on illalla ja yöllä vaikeaa, se onnistuisi kyllä yllättäen aamusta.

Ihottumasta järkyttyneenä tarrasin epätoivouksissani jopa neuvolasta jaettuun propagandalappuun 'Lapsen ensimmäinen ruokavuosi', jota tavasin eilen illalla. Mun on hyvin vaikea kestää tyyliä, jolla (naisille) näitä kirjoitetaan. Esimerkki kappaleesta 'imetys':

"Huolehdi rintojen päivittäisestä hygieniasta, mutta vältä kuivattavaa saippuapesua. Vaihda puhtaat rintaliivit joka päivä. --- . Jos rinnanpäät aristavat tai ovat haavaiset anna niiden nauttia ilmakylvyistä. Hoida haavaumat kuntoon." 

Vaihdetaanko rinta-sanan tilalle vaikka miehen sukuelin ja neuvotaan, että pesulla pitää käydä ja haavaumat hoitaa kuntoon ja vaihtaa kalsarit joka päivä? Jaetaanko miehille vastaavia ohjelappuja? Voin sellaisia kyllä tarvittaessa laatia. Ja ei, en suostu hoitamaan hinkkieni haavaumia kuntoon - ei tulisi mieleenkään!

"Toistaiseksi vältettävät: Valikoiden vihanneksia. Seis sokerille (Hammaspeikko vaanii puhkeamassa olevia hampaita). Stop suolalle." 

Mitä vikaa on asiallisessa listassa, jossa on vältettävät ruoka-aineet ja perustelut. Minkä helvetin takia pitää lässyttää hammaspeikosta? Newsflash - hammaspeikko on kuin joulupukki, sitä ei ole olemassa, mutta lahjoja tai karies tulee kuitenkin! Minkä takia nämä oppaat pitää kirjoittaa kuin lukija olisi korkeintaan kymmenen vanha? Suurin osa perheellisistä on kuitenkin vähintään täysi-ikäistä porukkaa.

Ja siis mikä parasta. Pamfletissa neuvotaan miten keitetään puuroa.

Seuraavaksi ajattelin analysoida saman instanssin jakaman Nestlen julkaiseman ruokintaoppaan sosemainoksen läpi. Koska maanantaista puuttuu raivoa.

Kaiken keskellä olen myös hamunnut itselleni töitä ensi kesäksi. Pakko kaiketi käydä vähän tienaamassa, että saa lapsen pidettyä kotihoidossa 18 kk ikäiseksi saakka. Eli voin vielä ilahduttaa itseäni tavaamalla kelan selkeitä ohjeita isäkuukaudesta.

Onko se kotihoidontuki muuten joku vitsi?

Neuvo?la

Kipaistiin neuvolassa tyttären viiden kuukauden merkkipaalun kunniaksi (se täyttää reilun viikon päästä puoli vuotta). Agendalla rokotuksia koko perheelle ja minulla huolena lapsen allergia, eli kerrankin oli kysyttävää.

Totajoo.

"Onpas sillä kuivaa ihoa ja ihottumaa poskissa. "
"Niin, kun mua huolettaa tämä allerginen ihottuma täällä kaulassa."
"Aijaa, voivoi, joko se paljon syö soseita?"
"Ei syö, se käy ruokapöydässä leikkimässä ja imeskelemässä."
"Ai, että rintamaidolla vieläkin?"
"No nii-in."
"No sillä varmaan pärjää vielä aika pitkään."
"---"

"Mitä mä nyt voisin tehdä tälle kaulan ihottumalle?"
"Kyllä sille varmaan jotain voisi tehdä."
"Niin, mitä? Bepanthenia laitoin, mutta ei oikein toimi tähän ihottumaan."
"No laita erisania."
"Häh?"
"Tai jotain muuta rasvaa."
"No voinko mä laittaa hydrokortisonia?"
"Joo, varmaan. Aloita vaikka prosenttisella."
"Mä aattelin puolikasta."
"Joo, laita vaan ja sitten jotain rasvaista päälle."
"---"

Tämän lisäksi saimme puolison kanssa influenssarokotteet. Perkele, että kirveli. Tytär sylki puolet rotalitkustaan pihalle ja loukkaantui piikeistään syvästi. Vierailun kohokohta taisi olla neuvolantytön esitelmä sähköisestä reseptijärjestelmästä, josta antoi mukaan pamfletinkin. Mulla meni vähän pointti ohi, että voisitko saatana kertoa mielummin mitä mä teen tämän lapsen iholle.

"Viihtyykö vatsallaan?"
"Ei."
"No huutaako se jos laitetaan?"
"Ehkä."
"No laitetaanko?"
"Mielummin ei."
"No laitetaan silti."
"No laitetaanpa."
"Oivoi, kun et vieläkään osaa noita käsiäsi laittaa tukevasti tänne alle."
"No ei tietenkään, kun se on käännetty mahalleen."
"Ai, osaako se kääntyä itse?"
"Tietenkin. Sitä ei vaan kiinnosta kääntyä."
"No ei varmaan, kun voi aina olla selällään ja katsoa äitiä ja isiä."
"---"

Luulin, että selviäisimme yhdellä otolla näistä 5 kk ja 6 kk tarkastuksista. Nojoo, hämmentävää.

"Laitetaanpa seuraava aika, se onkin sitten puolivuotistarkastus."
"Joo, lapsi tulee kymmenen päivän päästä sen puoli vuotta, että oisko se seuraava kuitenkin se kahdeksan kuukautta."
"No eeeeeinytoikein. Mä laitan tän ajan vähän pidemmälle, vaikka tammikuun loppuun. Sopiiko?"
"Eiköhän."
En viitsinyt mainita, että lapsi on tammikuun lopulla 7,5 kuukautta vanha.

Että näin. Olisin arvostanut jotain "asiantuntevaa" kommenttia tuosta ihosta, mutta menköön. Ihmetyttää kun minkäänlaista ohjeistusta ei ruokinnasta tullut (paitsi tämä, hinkkimaito riittää vielä pitkään), en tosin sellaista kaipaakaan. Hohhoijaa. Saapahan olla taas jonkin aikaa ihan rauhassa.

Allergia vol 1.

Että reisille lävähti. Tytär on siirtynyt viettämästä aikuisten ruokailuhetkiä sitteristään pöydän ääreen syliin tai pikku hetkiksi päheään tuoliinsa  käärittynä tehokkaisiin tukisysteemeihin. Tämä siksi, että ruokailu alkoi selvästi kiinnostaa ja kovasti. Tavaamieni ruokintaoppaiden mukaan lapsen on syytä antaa toteuttaa innostustaan, mikä on ihan joo järkevää. 

Lounasaikaan olen siis antanut lapsen valita imeskeltäväksi mitä pöydässä on sattunut olemaan. Se tuskin vielä mitään onnistuu saamaan mahaansa asti: ikenien, kielen ja poskien toimintaa kun on alkuun aika pitkään reenattava. Sitten voidaan hiljalleen päästä jo ruoan nielemiseen. Että koen edelleen täysimettäväni, sillä lapsen ruokailu ruokkii lähinnä koiria (joista typerämpi söi jopa kurkkua). 

Eilen hoksasin aamusta, että vauvan kaula on tulipunainen ihottumasta. Saatoin todeta vähemmän kauniisti, että sviddu. Luonnollisesti potkin itseäni muun muassa päähän ja kylkiluihin puoli päivää, listasin imeskeltyjä asioita ja tulin tulokseen, että klementiini on pahasta. 

 Ihottuma on tänään vähemmän härskin näköinen, mutta koen epäonnistuneeni äitinä ja iltapäivällä pitää saatana neuvolaan hinautua tämäkin asia tunnustamaan. Tai tunnustamaan ja tunnustamaan - olisihan tuo tullut ilmi  joka tapauksessa - yritän ainakin uskotella itselleni, ettei parilla viikolla ole tässä yhteydessä merkittävää vaikutusta lopputulokseen. En vain jaksaisi kuunnella niitä latteuksia: "Kyllä se varmaan allergiaa on." 

Että sai tuo mokoma imeskeltyä ainakin muutamia millilitroja sitä saakelin klementiiniviipaletta. Imetän sen 16-vuotiaaksi. 

Syy - Seuraus - Vastuu

Olipa viikko. Jokseenkin kamala. Unettomia öitä, hirvittävää stressiä, itkua ja ujellusta, hysteeristä naurua (tiesittekö, että hysteerinen-sana juontaa juurensa sanasta 'hyster' - kohtu; vouhotuksen arveltiin siis aikoinaan olevan kohtuun liittyvä ominaisuus ja todiste naisten mielen heikkoudesta), helpotusta, askartelua ja joo, ihanuuksia unohtamatta.

Vauva on nukkunut kehnosti. Viikkoja ja taas viikkojahan meni parilla kolmella herätyksellä, joista selvittiin nostamalla paketti pikku sängystään tissille ja palauttamalla takaisin vatsan täytyttyä. Unille puoli kympin aikaan, pää tyynyyn (tai tyynyliinaan, tyynyä ei ole) pientä potkuttelua ja pingviini Eskimolle juttelua, nahat silmille ja valmis. Tämä on nyt ilmeisesti loppu.

Pelkkä nukahtaminen ottaa tunnista neljään tuntiin vaimealla tai kovalla huudolla. Supot testattu, mutta ainoastaan Hauska auttaa. Enää ei öiseen aikaan toimi näppärä omaansänkyynpalautus (joo, edelleen se sivuvaunu), siitä pääsee raivari. Ajoittain unen päästä saa kiinni ainoastaan naama äidin hinkissä ja kädet kainalossa, mahaa potkien, mikä mahdollistaa seuraavalle päivälle erittäin tehokkaasti lihaskipuilevan ja tosi aurinkoisen äidin. Syödä pitää luonnollisesti viidestä seitsemään kertaan yössä. Äidin öinen vessakäynti palkitaan reippaalla vauvalla, jolla on hieman hätä mihin äiti hävisi - kestäähän reissussa pahimmillaan jopa kaksi minuuttia.

Päivällä nukutaan kyllä - mäihällä päästellään kuistilla tai hurttalenkillä oikein makeasti vaunussa tai repussa reilut pari tuntia yhtä soittoa.

Syytä käytäkseen on tietenkin haettu, vaikka kaikkialla korostetaan sitä, että syytä ei välttämättä ole. Vauvat ei ikuisesti toimi totutulla tavalla, mikä on aikatauluorientoituneelle äidille kauhistus (myös vaatteiden pieneksi jääminen on kauheeta). Vauvalla on ollut kovasti ilmaa mahassa (olen tosin arvellut piereskelyn olevan mahdollisesti perinnöllistä), sen alaikenet paistavat valkoisina, se on harventanut tursuamisväliään jopa viikkoon, makkarin lämpötila vaihtelee suuresti (palaan asiaan), iltapäivästä on jo pimeää und was weiss ich. Vai vaikuttaako asiaan meikäläisen kauankaivatut (not!) menkat.

Viime yönä se nukkui hyvin. Heräsi syömään kahdesti, kipisi ensimmäisen palautuksen jälkeen ainoastaan tunnin ja senkin lievällä volyymillä (toisella kierroksella jätin sen koomassa kainaloon). Isänpäivän kunniaksi koko porukka nukkui vartin yli ysiin. Puoliso oli ilahtunut ja värkkäsi mulle aamupalaa.

Arvelemme, että hyvinnukkumiseen ovat saattaneet vaikuttaa seuraavat seikat: Makkarissa oli lämmin ja varpaansa löytänyt vauva unipussissa äidin hikisen ja maitotuhruisen yöpaidan päällä. Vauva nukkui päivän aikana kolmet päikkärit á 150 minuuttia. Vauva kakkasi alkuillasta (teki mieli pitää pienet kemut!).

En tiedä ensi yöstä ja se on äitiydessä kovin haastavaa.

Torstaina pääsi meikäläiseltä upea maailmanloppu, sillä jo muutamaan otteeseen mainittu talomme lämmitys käsähti jälleen. Syynä tällä kertaa se, että se perkeleen bioöljy loppui. Olin aivan shokissa - meillä on kerran aikaisemmin kulunut kuutio öljyä ja se oli vuonna 2010, kun helmi - maaliskuussa oli jatkuvasti alle -20 astetta. Nyt paloi kuutio syys-lokakuussa, kun ulkona on vielä lämmin. Itkin ja huusin ja raivosin, istuin perseelleni ja lähetin öljyfirmaan melkoisen pitkän sähköpostiviestin toimitusjohtajalle ja käyttöpäällikölle (joka on ollut tietoinen ongelmistamme). Kerroin tilanteen ja sen, että otan ensi viikon aikana yhteyttä kuluttajaneuvojiin korvausasioissa.

En nukkunut koko yönä, kun raha ahdisti (ja vauva valvoi, mutta olisin voinut nukkua kun vauva nukkui). Öljylitra maksaa halvimmillaan tällä seudulla 1,07 € ja sitä ei toimiteta alle kuution erissä. Hintaa lastille tulee siis kerralla vähintään reilu tonni. Bioöljy oli noin 15 % halvempaa ja sen luvattiin palavan puhtaammin (mikä ei nyt sitten meidän tapauksessa pitänyt paikkaansa). Olemme laskeneet lämmityskustannukset ja arvio on pitänyt melko hyvin kutinsa. Syyskuun alussa tulleen öljyn olisi pitänyt riittää suunnilleen tammikuun alkuun. Pahasti siis näytti siltä, että ekologiseen lähivalintaan, joka räpsähti reisille paloi 2000 € korjauskuluineen taivaan tuuliin. Ja päälle se uusi lasti eli vaivaiset 3000 € kolmessa kuukaudessa (summa on meidän lämmityskulut keskimäärin koko vuoden ajalta).

Herra toimitusjohtaja yritti meikäläistä tavoitella heti aamusta. Puhelimitse ja sähköpostitse. Ilmoitin herralle, että palaan asiaan, kun vauvani on päiväunilla.

Palasin asiaan. Valmistamieni muistiinpanojen, laskelmien ja erinomaisten argumenttimuistilappujeni kera valmiina tekemään puhelusta muistiinpanoja. Yllätyin.

Kaikki korvataan ja firmassa oltiin pahoillaan. Kiitin kovasti harvinaisen vastuullisesta toiminnasta. Täytyy sanoa, että arvostan suunnattomasti, että kokoaan kasvattavassa yrityksessä pikkuinen asiakas otettiin huomioon asiallisesti, ei vähätellen ja erityisesti tuotteesta aiheutunutta huolta pahoiteltiin - sitä kun ei rahalla voi korvata.

Harvinaisen fiksua toimintaa myös. Olin valmistautunut laajamittaiseen loanheittokampanjaan kyseistä tuotetta vastaan. Nyt ei pahaa sanaa sinänsä ole sanottavana. Harmittaa, ettei tuote meille sopinut - miellummin olisin käyttänyt lähellä tuotettua sivutuotteesta valmistettua öljyä lämmitykseen, mutta mennään fossiilisilla vielä pari vuotta. Toivottavasti bioöljyä vielä kehitellään siten, että sen käyttöönotto ei vaadi suuria kustannuksia tai laitteistojen uusimista ja sen käytöstä tulee varmaa ja turvallista.

Alan säästää maalämpöä varten. Näillä hurjilla tuloilla meillä on siihen varaa vuonna 2030.

Tahti

Käytiin neuvolassa.

"No miten on mennyt?"
"Kivasti, kiitos."
"No se on kiva. Aiettäonihanatyttönenvoiettäkunsealkaaollaitsensänäköineneikäpikkuvauvaenää!!!"
"Joo."

"Aiettäsekatsooisiäettämitäseisitekeeuijuijui."
"Joo, isi on sen mielestä kaikkein ihanin."
"No niin onkin ihana isi."

"Eikö se vielä tue itseään kyynärvasiin? Aiettä, kyllä pitäisi. Nyt alatte taitella näitä käsiä sen alle, että sen lihakset saavat vauhtia kehitykseen, että pääsee sitten pian liikkeelle."
"---"

"No miten, rintamaidollako vielä?"
"Kyllä, 100%."
"No miten niiden kiinteiden kanssa, ootteko miettiny?"
"15.12. aikaisintaan."
"Joo, kyllä se varmaan sinne asti pärjää maidollakin."

"No miten sen silmä on parantunut?"
"Ihan hyvin toisen lääkekuurin jälkeen."
"Oi kamala, kävittekö te uudestaan lääkärissä?"
"No käytiin kun möhnää tuli ruokalusikkakaupalla."
"Ai kauheeta, onko se kuitenkaan missään vaiheessa punoittanut?"
"No en kai minä sitä muuten lääkäriin hinaisi."
"Aijaa, joo."

Joo. Mulla on asennevamma. Voisin yrittää olla kivempi, mutta tilanteessa, jossa minua ja lastani arvioidaan, en vaan osaa. Mielenkiintoista on se, että olen kiltisti kysynyt aina puolisolta haluaako se tulla mukaan ja on halunnut. Käydään siis aina koko perheen voimin arvioinnissa, mikä tuntuu vaivaannuttavan henkilökuntaa ihan hirveästi. Tosin arvelen, että sähköisiin muikkareihin kirjataan, että äiti on kusipää ja isä ei puhu mitään.

Lapsi kasvaa hyvin (kyllä, se pitää toistaa vartissa ainakin viidesti). Arvelen, että huomaisin mikäli se kasvaisi huonosti. Tätä vauvan jumppausta en kyllä ymmärrä edelleenkään. Tai siis ymmärrän, mutta siihen liittyvää kiirettä ja paineistusta en.

Jos lapsi kiepahtaa itse selältä masulleen niin sen kädet taittuvat automaattisesti oikeaoppiseen kyynärvarsinojailuasentoon. Jos nostan sen mahalleen, niin kädet leviävät ympäristöön, josta niitä olisi aikuisen noukittava ajoittain lapsen alle. Käsittääkseni käsien heiluttelun on kuitenkin tarkoitus vahvistaa niitä lihaksia, joita käytetään siihen kyynärvarsinojailuun. Näin kertoi myös ystävä, jolla on ihan koulutuskin alalta. Oli myös sitä mieltä, että käsiä ei vauvan alle aleta taitella. Uskon mielummin fysioterapeuttia kuin neuvolantyttöä, joka oli taas ihmeissään kun meillä ei ollut hänelle kysymyksiä.

Voisiko joku kertoa mitä siellä neuvolassa pitäisi osata kysyä, että sitten ensi kerralla osataan.

Teho

Kello on vähän yli kymmenen ja mulla on lapsi päiväunilla, ruoka uunissa, pyykit koneessa ja omppumössö pehmenemässä hellalla. Hampaita en oo pessy ja jalassa on paskaiset kollegepöksyt, mutta ihan kaikkeen ei voi pystyä. Me noustiin kuitenkin vasta puoli ysiltä.

Mittaan siis nykyisin arvoni naisena ja äitinä siinä paljonko kotihommia saan hoidettua. Yleensä en yhtään, sillä puoliso on varsinainen kotihenki. Jos kerran viikossa saan imuroitua huushollista yhden kerroksen hirveällä messuamisella ja kiroilulla niin olen jokseenkin tyytyväinen.

Vierailimme harmikseni eilen paikallisen terveyskeskuksen päivystyksessä. Ilkeä silmätulehdus sai tippoja hoidokseen, onneksi bakteeri ei ole ehtinyt korviin. Toisessa silmässä on kyynelkanavatukos, eli sehän möhnii jatkuvasti ja on jokseenkin yleinenkin vaiva, mutta tulehtuu ilmeisen herkästi. Tippojen asentaminen onnistuu onneksi kolmikuiselle ilman suurempia taisteluja.

Huom! Lääkärityttö puhui suomea. Ensimmäinen suomenkielentaitoinen päivystäjä neljään vuoteen! Yleensä ne hinataan paikalle Venäjältä tai Ruotsista. Olin hämilläni, sillä olin soittanut puolison töistään mukaan tulkkaamaan. Minä en kiihtyneehkössä ja huolestuneessa (voiko silmätulehdukseen menehtyä?) tilassa pysty kommunikoimaan toisella kotimaisella. Sinänsä jännittävää, koska saksaksi osaan varsinkin hurjistuneena paasata oikein mainiosti.

Soitin puoli tuntia ennen annettua aikaa päivystykseen tiedustellakseni onko siellä kauheasti jonoa, että tullaanko ajoissa vai vaikka varttia myöhemmin. Ohjeistuksen kyselypuheluun sain aamulla telefonrådgivningistä, joka antaa lääkäriaikoja. "Ei meillä jono, te tule vain."
Olimme täsmällisesti paikalla, sillä tykkään hirveästi olla täsmällinen. 35 minuutin odottelun jälkeen (miksi soitin?!?) reseptin printtaaminen ja korvien ronkkiminen liian suurilla putkilla otti neljä minuuttia.

Odottelun aikana tytär oli näppärästi ehtinyt punnata jokseenkin haisulin jöötin housuunsa (johtui varmaan isänsä tapaamisesta). Tiedustelin lasikopin hoitajilta, että missäs täällä on lastenhoitowc.
"Ei meillä ole lastenhoitohuone. Mene terveyskeskuspuoli, siellä on."
Siirryimme seinän taakse mainittuun osoitteeseen. Kurkistelin saniteettitiloihin ja ihmettelin, että missä se luvattu vaipanvaihtomahdollisuus on. Kysyin asiasta tiskiltä.
"Onkko meillä lastenhoittopaikka? Ei meillä ole. Oli ennen, mutta se otti pois."

Kiitos lapsiystävällisestä palvelusta. Pakkasin lapsen autoon ja päästelin kotiin. Seuraavalla kerralla vaihdan sen vaipan suosiolla farmarin takaluukussa. Mulla on siellä ventapedi.

Kylmät kädet

Eilen käytiin neuvolassa tyttären lähestyvän kolmen kuukauden iän ansiosta. Siellä oli taas harjoittelija, joka tällä kertaa esitteli itsensä, muttei tiedustellut lupaa olemassaololleen. Ja koko touhu oli jo valmiiksi 25 minuuttia myöhässä, mikä aiheutti minussa hieman vitutusta. Tytär tosin nukkui jokseenkin autuaana kaukalossaan.

"Mulla on kauheen kylmät kädet!"
"Kukahan tuo täti on, joka mua noin kylmillä käsillä koskee?"
"Oota hei vähän, mulla on nää kylmät kädet!"
"Miten ne refleksit piti katsoa, ai kauhee näitä käsiä!"
"Jos mä otan tästä sukasta kiinni, kun on näin kylmät kädet."

Sillä kätilöopiskelijalla oli kylmät kädet. En kokeillut, mutta meinasin kehottaa lämmittämään niitä omassa luonnon taskussaan. Ihan kiva tyttö, kovasti ihmetteli ja kehuskeli lastani, mutta jeesus, että sillä oli kylmät kädet.

 Opiskelijatytön käsijankkauksesta huolimatta en muistanut tiedustella miksi minun tyttärelläni on öisin kovin kylmät kädet vaikka se nykyisin nukkuu varsin lämpöisenä pakkauksena unipussissaan. Ja voiko se esimerkiksi kuolla niihin kylmiin käsiinsä. Tosin en pidä neuvolaa kovin luotettavana tiedonlähteenä. Täytyy soittaa muutamalle kaverille.

 Otin puolison neuvolaan pitelemään tytärtä rokotusten merkeissä. Rotalitkut se mässytti minun sylissäni kätilöopiskelijan haaveillessa videokamerasta, kun "On niin ihania ilmeitä!". Ehdotin (hyvässä hengessä) että hän maistaisi tilkan litkua, että saisimme varmuuden onko se makeaa. Ei mennyt lankaan.

Satuin katsomaan lastani silmiin, kun se isänsä sylissä sai ensimmäisen piikin. En toivu siitä koskaan. Isänsä teki saman virheen kakkospiikin kohdalla. Se ei saanut nukutuksi viime yönä. Huutoa kesti yhteensä noin kolme minuuttia. Tytöt kehuivat reippautta ja ihmettelivät itkun vähyyttä. Tenttasivat nukkumisesta ja vähättelivät saavutuksiani imettäjänä.

Palautin myös masennuskyselyn, jonka mukaan en ole masentunut (ainakaan oman laskuni mukaan), enkä muutenkaan häiriintynyt, koska en ruksannut vain parhaita vaihtoehtoja (eikö äitien kuulukin olla huolissaan ja vähän ahdistuneita). Tyttö otti ja tokaisi:
"Sullahan on niin ihana tyttö, jonka kasvua on mukava seurailla, että ei kannata masentua."
Annoin olla. En saarnannut, että masennus on yleensä hyvinkin biologista, EI KUKAAN HALUA SAIRASTUA MASENNUKSEEN, siihen on hyvin vaikea itse vaikuttaa ja sairastuminen on jokseenkin vaikeasti ennustettavissa. Olen melko ylpeä itsestäni.

Sen sijaan, että olisin luennoinut tytöille, haastoin riitaa siitä, miksi meille ei ole 4 kk lääkärintarkastusta, vaikka saman sairaanhoitopiirin toisessa kunnassa sellainen tarjotaan. Eli taas sama homma lääkäriaikojen suhteen kuin raskausaikana. Ei ole kuulemma lääkäreitä ja ollaan muutenkin tarkastusten suhteen jossain siirtymävaiheessa. Ihmeteltiin myös mistä olen sellaisen kuvan saanut, että 4 kk neuvolan yhteydessä olisi tarkoitus tavata lääkäriä. Kerroin, että ihan heidän omilta verkkosivuiltaan tiedon kalastin. Hohhoijaa.

Minusta on hauskaa, että kunnallisvaalihässäkät alkavat pian toden teolla. Aion tällä kertaa vierailla jokaisen puolueen (paitsi RKP:n, ellen ole tosi paskalla tuulella) kojulla tenttaamassa ehdokkaita perheasioista. Minua luonnollisesti pyydettiin tälläkin kertaa ehdokkaaksi. Olen varsin vaikuttunut siitä, että kahdeksan vuotta sitten pyydettiin kommunistien ehdokkaaksi, neljä vuotta sitten kokoomukselle ja tällä kertaa demareille. Kiva, että melkein kaikille kelpaa.

Ensi viikolla alkaisi vauvamuskari. Harkitsen. Vakavasti. Huh. Harrastus. Angst.

Lapsuus

Turvallinen lapsuus ja lapsuuden turvaaminen on kytenyt mielessä jo jonkin aikaa. Sama on toki ollut mediassa pinnalla: murhia, lapsimissikisoja, päivähoidon jättiryhmäporsaanreikiä, lastensuojelun onnetonta tilaa, lista on jokseenkin loputon. Törkeää, järkyttävää ja anteeksiantamatonta lapsen pahoinpitelyä ja nöyryytystä ei toki voi verrata missikisoihin, mutta molemmat ovat esimerkkejä kohtelusta, joka raakuudellaan pysäyttää. Itkettää. Kuvottaa. Ahdistaa.

 Miten sitten tarjota omalle lapselle tasapainoinen ja turvallinen lapsuus? Turvallinen perhe ja koti? Riittävästi vapautta, haasteita, pettymyksiä, mutta ennenkaikkea onnistumista, itsensä kokemista rakastetuksi, hyväksytyksi ja tärkeäksi. Minulla kun ei ole mallia, jonka mukaan toimia. Ei liene puolisollakaan.

 Päälimmäinen muistikuva omasta lapsuudesta, peruskouluikäisestä, on ainainen pelko. Mitä kotona odottaa koulun jälkeen? Onko isä tällä kertaa loistotuulella, viimeisen päälle vittumaisen kireänä vai kenties kolmatta viikkoa taju kankaalla viinasta? Ja onko äiti ahdistunut, alistunut, masentunut vai peloissaan?

Muutin lukioikäisenä pois kotoa.

Piileskelyä, kipitystä varpaillaan, ei koskaan kavereita kotiin. Äidille pitää olla kiltti. Mistään ei saa puhua ääneen. Loputon pelko. Kiristyneen odotuksen tunnelma, joka on seurannut matkassa varsin pitkälle aikuisikään. Tiesin asuessani ulkomailla vain äidin sähköpostiviestien rivien välistä missä kunnossa ukko sillä hetkellä on. Ja ahdistuin. Olisi pitänyt olla suojelemassa äitiä.

Yksitoistavuotiaana toivoin ja rukoilin, että ne eroaisivat. Sitä saatiin lopulta odottaa reilut kymmenen vuotta. Hohhoijaa.

Että mistä tähän hätään saisi revittyä terveen ja toimivan perhemallin? Mielestäni perheessä täytyy saada tuntea myös negatiivisia asioita, ilman että ne johtavat loputtomaan ryyppyputkeen tai muuten vain psyykkiseen pahoinpitelyyn. Tilaa täytyy olla myös rakkaudelle, välittämiselle ja hellyydelle. Eli vaikeaksi menee, kun on lapsuutensa viettänyt mahdollisimman tunteettomissa olosuhteissa. Olosuhteissa, joissa sana anteeksi on ollut aina täysin tuntematon.

Aiheesta on varmaankin julkaistu kirjallisuutta. Täytynee googletella ja vierailla kirjastossa, kunhan flunssa väistyy. Ehkä lohdullisinta oman vanhemmuuden etsimisessä ja kasaamisessa on se, että tunnistaa omasta lapsuudestaan ja vanhemmistaan ne elementit, joita ei halua toistaa. Ei niitä tarvitse toistaa.

"Mutta kun siskoa on aina pitänyt niin kovasti suojella ja nyt se on tosi loukkaantunut siitä mitä sille sanoit."
"Olisit joskus suojellut minuakin."

Valoisammalta kantilta - paineet pois: Pikkulapsi ei tarvitse harrastuksia. Oikein auktoriteetin toteamana.

Mysteerit

Äitiyttä on nyt reenattu reilut pari kuukautta (oikeastaan oikeammin melko tasan sen kaksi kuukautta, sen verran pihalla olin ensi viikot). Olen ajoittain jokseenkin ylpeä ja tyytyväinen selviytymisestä näinkin pitkälle. Muutos ja kasvun vauhti hämmentävät jatkuvasti. Unenpuute hämärtää toimintaani, ilmaisuani, ajattelua, oletettavasti myös älyä. Että sinne meni. En kovin mielelläni aja enää pidempiä matkoja (kuten entinen työmatka naapurikaupunkiin), keskittymiskyky on todellakin semihumalaisen luokkaa. Varsinkin näillä 4,5 tunnin ruhtinaallisilla yöunilla. Tyttärellä oli nuha ja nälkä ja kylmät kädet. 

Siitä huolimatta, että vanhemmuus on parantanut perheemme tiedonhakutaitoja ja -tehokkuutta (äiti googlettaa puhelimesta suomeksi ja läppäristä saksaksi, samaan aikaan kun isi tarkistaa samat haut ruotsiksi), on huomattavasti asioita, jotka edelleen aiheuttavat pohjatonta epävarmuutta, ja joihin ei ole löytynyt vastausta (vastaushan saattaisi kätevimmin löytyä soittamalla jollekulle lisääntyneelle toverille). 

1. Miksi lapsen pikku kädet on välillä aivan jäässä? 

2. Miten saada villasukat (ja muut sukat) pysymään jalassa?

3. Mitä sille pitää pukea? 

4. Kaikki kakasta. Heti kun sitä kuvittelee ymmärtävänsä se muuttaa väriä, koostumusta, määrää, hajua tms. 

5. Uni. Miksi se nukkui viime yönä muttei tänä yönä? 

6. Mikä viikonpäivä tänään on? 

7. Onko se roskapussi, joka mulla on kädessä jo viety pihalle? 

8. Joko mä kävin vessassa? 

9. Onko me käyty tällä viikolla kaupassa?

10. Oliko se pieru vai kakka? 

Naapurikylän Paukkuliinin kera harkittiin josko itkuiluun kehittäisi koomaäidin check-listin. 

- Tutti?

- Vaippa?

- Nälkä?

- Väsy?

- Kuuma?

- Kylmä? 

- Tylsää? 

- Joku muu, mikä? 

Mahtaako listasta uupua jotain? Vien maanantaina painoon jos muistan. 

Miksi roikun koneella, kun voisin olla nukkumassa? Tytär on nimittäin päikkäreillä vaunuissaan (harkitsin jo niiden poismyyntiä). 

Nuha

Tyttärellä on nuha. Se on kamalaa. Lienee saanut tartunnan isältään, jonka yllätin niistämästä muutamia päiviä sitten.

Yöllä nokka oli kauhean tukossa ja aiheutti meteliä. Itse metelinokan unia ei tilanne juuri häirinnyt. Sen äiti vähän itkeskeli huoltaan mm. tukehtumista koskien ja valvoi ajoittain puhelimenvalossa hengitystä tarkkaillen.

Vauva otti ja nukkui koko päivän. Huolestuin lisää. Parhaimmillaan se pysyi hereillä kymmenisen minuuttia ennen simahdusta. Ei leikkiä, ei hassuttelua, intensiivisestä vuorovaikutuksesta puhumattakaan.

Puolison tullessa töistä olin jo varma, että tytär on rikki. Kuumemittarin kanssa sähläys ja tulosten arviointi googlen avulla osoitti normaalilämpöä.

Seurusteluhetki isin kanssa päättyi mahtavaan pörinään pöksyissä. Lapsi tursusi kakkaa tunnissa neljä vaipallista ja virkistyi huomattavasti. Helpotti.

Että meinasin sitten hyökätä päivystykseen nuhaisen ja kakkaa hautovan lapsen kera. En hyökännyt. Olen varsin tyytyväinen päätökseen. Heti kun tottuu hetkeksi lapsen tiettyyn käytökseen ja rutiiniin menee koko homma ylösalaisin ja siinä sitten tutistaan epävarmana ja hädissään, kauhuissaan siitä mitä vaurioita vauvalle nyt on aiheutettu. Paras olisi siis totutella siihen, että mikään ei päde - paitsi hetken.

Tytär on pesulla isin kanssa. Nuha vaivaa edelleen, mutta hauskaa kuuluu olevan.

Kaipaan edelleen jotain vouhotettavaa.

Kilahti - taas

Tytär täytti kaksi kuukautta. Se on mielestäni aivan hirveän paljon, tosin jokseenkin häviävän pieni pätkä keskivertoihmiselämää.

Sain merkkipäivän kunniaksi kuningasidean - kutsua puolison sukulaiset kerralla lasta katsomaan. Aikarajoituskin asetettiin. Muuten hyvä, mutta ennen väen saapumista väsähdin totaalisesti. Takana levoton yö ja painajaisia, päälle karsea hiki ja vot! emäntä ihan pihalla.

Puolison äidin kumppani erehtyi hassutellen tiedustelemaan milloin perheenlisäykselle saapuu jatkoa.

Jos joku löytää jostain mun itsehillinnän niin saa laittaa tulemaan. Ois kiva nähdä sitä taas. On vähän ikävä.

Kerroin vähemmän hillitysti ukolle, mitä mieltä olen mainitun asian tiedustelusta. Ja ettei paljon naurata. Ja että minun kodissani ei minulle puhuta näin epäkunnioitavasti. Ja vähän päälle.

Herra poistui paikalta. Tunnelma oli mahtava.

Että urani kusipäänä senkun jatkuu. Pelottaa, että eristän tyttären isänsä suvusta. Omastani pidän lapsen erossa tietoisesti. Lapsi kuitenkin tarvitsee ympärilleen mahdollisimman paljon rakastavia ihmisiä.

Ettätota. Onneksi ei tarvitse järjestää ristiäisiä.

Huomenna aion lopettaa äitiysloman suorittamisen ja etsiä sen itsehillinnän jostain. Yli kolmen tunnin unet saattaisivat olla avuksi.

Tilanne

Elämä tasainen. Suurempaa vouhotettavaa ei ole. Muutamia huomioita toki matkan varrelta.

Lapseni kakkasi tänään mahaani. Kaikki tapahtui kovin äkkiä. Olimme pesulla. Sinänsä olen hurjan iloinen kakasta, sillä sitä on ähisty tulemaan puoli kuudesta aamulla. Onneksi on, sillä puoliso ei osunut uuden puhelimensa torkkunappiin, mutta tyttären aktiivisen piereskelyn ansiosta hän myöhästyi ainostaan 25 minuuttia työmaaltaan. Normiherätys kun on kello 5.15. 

Jännittävää kakassa oli se, että se läpäisi yhteensä neljä kerrosta kangasta. Tämä siksi, että käytän edelleen (kotona) äitiyshousuja, koska ne on niin mahtavat! Normitkin mahtuu päälle, mutta miksi kokea kiristystä, saati nostella pöksyjä ajoittain, kun ne voi kiskaista kainaloon saakka ja antaa kaiken muun roikkua. 

Kävin eilen pankissa sulkemassa isän tilejä ja avaamassa tyttärelle ihan omaa tiliä. Henkilökohtainen pankkineuvojamme on mahtava. Itse asioinnissa meni noin viisi minuuttia, mutta hänen kerratessaan lastensa ja lastenlastensa syntymiä meni tovi jos toinenkin. Toivoisin, että kaikilla olisi yhtä ihana Henkilökohtainen Pankkineuvoja. "Sitten me tultiin sairaalasta kotiin ja mulla oli kaksoset. Mä laitoin ne siihen sängylle ja otin vaatteet pois niiltä ja sitten mä istuin tuoliin ja itkin, että mitä näille nyt pitää tehdä. Gösta luuli, että nyt mä menin rikki." 

Tyttärelle ei voitu tehdä tiliä, sillä hänen nimensä, saati olemassaolonsa ei löytynyt tietokoneelta. Ei edes maistraatin järjestelmästä. Huolestuin ja soitin tänään maistraattiin, josta vakuutettiin, että lapsi on olemassa ja sillä on nimikin. Mahtavaa. 

Pankkikeikan jälkeen päätimme puolison kera käydä koko perheen voimin naapurikaupungin Biltemassa. Aktiviteetit periferiassa ovat näet jokseenkin rajalliset. Paikalliseen kalasatamaan esimerkiksi ei ole rakennettu kivaa kahvilaa. Lähimmässä kalasatamassa on iso pakastin, josta voi ostaa silakkaa. 

Tuumasta toimeen siis. Lapsi kaukaloon, maailmanlopun hoitolaukku olalle ja relluparan nokka kohti pohjoista. Pääsimme kivasti ukkosmyrskyn läpi paikan päälle ja viritin tyttären liinaan. Se sai raivarin. Kellonajasta päättelin, että se saattaa olla nälkäinen. Olihan se. Yleensä maksimissaan kymmenen minuuttia ruokaileva lapsi päätti vedellä puolisen tuntia herkkua tissistä naamariin auton etupenkillä. Puoliso kävi shoppailemassa ja minä väistelin teiniautoilijapoikien katseita ja hymyilin kiltisti ohikulkeville rouville, jotka soivat meille hyväksyviä katseita osoitellen puolisoilleen, että kato miten pieni pikkuvauva. Oli tosi nastaa. 

Lienee paras huomauttaa, että seudulla nimenomaan kurkitaan toisten autoihin. Julki-imettäminen on perseestä, mutta myönnän, että helpompaa kuin huutava lapsi kainalossa, pullo toisessa ja tuttelipurnu hampaissa liikennemyymälään kirmailu. Saatan toki olla väärässä. 

Tytär ei halua nukkua päiväunia - tänäänkään. Siispä improvisoin sille viihdekeskuksen työhuoneeseen, että saan roikkua koneella. 

Virike. Pahviloota ja post it-lappuja. 

Tylsää?

Meillä on jokseenkin tasaista. Nukutaan, syödään, seurustellaan, syödään, nukutaan jne. Välillä on pistäydytty jopa kodin ulkopuolella.

Kodin ulkopuolella on ajoittain jännittävää. Siksi olemme liikkuneet paikasta toiseen perheyksikkönä. Äiti ajaa, iskä ja tytär matkaavat yhdessä takapenkillä. Tämä siksi, että olen niin järkyttävän erinomainen kuski, etten kestä istua puolison kyydissä.

Torstaina vierailimme seudun puutarhamyymälöissä. Tuloksena tyhmin aivopieru ikinä. Istutusloota koirankopin katolle. Inspiroiduin hirvittävästi jostakin ALAN lehdestä.

Lopputulos on ehkä vähän säälittävä, tavallaan jopa hellyyttävä. Saavutuksista komein oli tässäkin prosessissa se, että imetin taimitarhassa, eli poissa kotoa. Koen asian melko vapauttavana. Yes, we can.

Arvelen, että kulman takana vaanii uusi kriisi. Elämä on tasaista, lapsi kasvaa ja kehittyy, parisuhde on hengissä, koti pystyssä ja jokseenkin siisti. Sosiaalista elämää ei ole, muttei sitä ollut ennenkään. Jonkin on pakko kohta käsähtää niskaan - nyt on liian hyvin.

Taimisto on muuten ruotsiksi plantskola, mikä on mielestäni söpsöä.

Puhelimen blogger on rasittava.

Neuvola ja rokotuksista

Vielä tulee päivä, jolloin en koe tarvetta avautua neuvolakäynneistä. Se ei ole tänään. Mutta neuvolassa käytiin riisumassa lapsi alasti ja pukemassa sille vaatteet takaisin. Vasta lopuksi pääsi huuto.

Mikä helvetti mua vaivaa, kun en pysty suhtautumaan asiaan tukipalveluna vaan koen touhun kyttäyksenä?  Yritin tosin tiedustella, mitä tehdä vauvan punaiseksi hautuneelle kaulapoimulle. Täti ei tajunnut ja kertoi hormoninäpyistä, kunnes totesin, että nyt ei olla samassa asiassa ja lapsen näpyt ei ole ollenkaan niin pahat kuin viikonloppuna.

Napaa se rassasi taas ja kortin mukaan lapsi on virkeä tyttö, vaikka se reppana oli kaikkea muuta kuin virkeä. Kehno arvio mielestäni.

Puolentoista viikon kuluttua on mentävä jälkitarkastukseen. Samalla tarkastellaan lasta. En saanut kysytyksi pitääkö tohtorille esitellä toosa, kun sieltä ei ole mitään ulos punnattu. Pissata kuulemma pitää ja painoa mittaavat sekä äidiltä että lapselta. Eikö tämä koskaan lopu? Onneksi rumbasta saa varmaankin sen tärkeän lapun kelalle, että saa nauttia ruhtinaallista vanhempainrahoitusta.

 Samassa yhteydessä täti aikoo aloittaa lapseni rokotusohjelman. Kuuden viikon iässä, sillä kuusi viikkoa on raja rotavirusrokotteelle, joka yleensä annetaan kahden kuukauden iässä. Tiedustelin kyllä miksi rokotteelle on asetettu ikäraja. Minulle kerrottiin mitä vastaan rokote on kehitetty. Alan epäillä, että ilmaisuni on pielessä. Täytyyhän sen olla kun mikään ei mene perille ja täti on kuitenkin suomenkielinen. Voin tosin päättää rokotteesta vasta paikanpäällä. Hienoa.

 Rokottaminen on seudulla ollut jo jonkin aikaa hyvin ristiriitaisessa maineessa. Tarkkoja lukuja en muista, mutta muutamissa seudun kylissä jopa puolet lapsista jätetään rokottamatta, mikä on aiheuttanut jo jonkin verran sairastelua. Kaupungissakin taisi rokottamattomien osuus olla kymmenissä prosenteissa.

Rokottamatta jättäminen paisui syksyllä niinkin suureksi, että THL lähetti asiantuntijoitaan pitämään oikein tiedotustilaisuutta asiasta kiinnostuneille. Olin paikalla työn puolesta. Kaksikielisessä tilaisuudessa ensin itsensä esittelemättä jättänyt terveyskeskuksen johtava lääkäri kertoi taudeista ja rokotuksista yleistä asiaa - ruotsiksi. Myönnän, että jokseenkin haastavaa oli asiaa seurata, kun ei ole tautisanasto kovin hyvin hanskassa. THLn tutkija kertoi tämän jälkeen ruotsiksi, miten rokotteita kehitetään ja viimeisenä THL:n varsin mainio Hanna Nohynek puhui suomeksi siitä, miksi rokotetaan ja mikä siinä sikainfluenssatouhussa meni pieleen. Harmillista oli se, että Hanna puhui asiaa rehellisesti ja hyvin, mutta paikallinen väestö ei asiaa ymmärtänyt - kielen takia. Kas kummaa.

 Asiasta saa olla mitä mieltä huvittaa, mutta minun lapseni rokotetaan. En millään viitsi ottaa riskiä, että näiden rokottamattomien takia tartuntataudit leviävät myös meille. Minä en myöskään halua, että lapseni tartuttaa jonkun, jonka immuunipuolustus on niin heikoilla, että häntä ei voida rokottaa. Seuraukset kun saattavat olla kohtalokkaat.

Sivuvaikutuksia on - vakaviakin - eletään sen mukaan mitä tuleman pitää. Täyttä suojaahan ei kukaan voi taata. Riskeistä on hyvä olla tietoinen, mutta lähdekritiikkikin on suotavaa; seikkaili sitten sen huhhuh.info-sivuston syövereissä tai viranomaisten virallisilla tiedoilla.

Muutaman vuoden ajan tuli ihan kotimaassa paiskittua töitä niiden kanssa, joita ei rokoteta, kun ei ole millä rokottaa. Tuli tubit ja poliot tutuiksi.

Hankalaa.

Lapsi on kasvanut viikossa reilut 400 grammaa. Saanee riittävästi ravintoa.

Vala

No nyt on käyty juhlallisesti allekirjoittamassa lappuja sosiaalitoimistossa.

"Onkko teillä lapsi kotuna?" No ei, autossa odottaa, jätettiin ikkunaa raolleen ja vesikuppi penkin alle.
"Sinä puhu suomi o du e svensksprååkig."
"No se yhtä paljon paperi kun osta asunto." Ei ole, talossa oli enemmän.
"No nyt se on paperi ruotsi. Tämä programm vähän huono vaihta kieli." Muistaakseni minulla on niitä kielellisiä oikeuksia, joista useampaan otteeseen muistutin täti Lastenvalvojaa, koska olen kusipää.
"Om mamma ska nu underskriva här ja isä laitta nimi tähän." Olisi edes johdonmukainen kielen kanssa. Teimme selväksi, että pelkkä suomi riittää.
"Onko sinä pahalla päällä?" No olen, koska en pidä siitä, että asiointi äidinkielelläni on haastavaa; lapsen, jonka äidinkieli on suomi papereissa lukee isolla, että flicka ja osoite on ruotsiksi. Muun muassa. Ja suomeksi pyytämäni paperit ovat ruotsinkielisiä - johdonmukaisesti.
"Nyt sinä virallinen isä, että ett stort grattis!" Nice.

Ihanaa tämä kaksikielisyys. Se on kuulemma rikkaus.

Minusta on nöyryyttävää allekirjoittaa papereita, joissa vannon, etten ole nainut muita kymmenisen kuukautta sitten. Vain siksi, että en ole aviossa. Syrjintää on se.

Ymmärrän toki isyyden vahvistamisen merkityksen. Lapsella on oikeus isäänsä ja se tulee hälle taata. Tapa vain on aivan käsittämätön jäänne ties miltä vuosisadalta. "Nyt lapsi oikeus isä perinttö." No on se vähän muutakin.

Voisiko asiaa tehdä yhtään helpommaksi? Jos isyydessä ei ole epäselvyyksiä, miksi kirjoitella siitoskertomuksia ja vakuutteluja; jospa vaikka viimeisellä raskauspätkällä allekirjoitettu lappu aiheesta riittäisi. Ongelma- ja erikoistapaukset sitten erikseen ja nekin kiitos äitiä syyllistämättä.

Kerrankos sitä tulee sossussa vakuutettua, että jyystetty on ja toi se oli. Tarkkaa päivämäärää ja kellonaikaa ei tarvittu vaikka kerroin paljastavani sen ilomielin.

Minun ei ole hyvä asioida yhtään missään. Tai sievän sosiaalisen käytöksen harjoitukset on taas aloitettava lähisiwasta.

Edit. Onkohan siellä Suomessa virastoasiointi yhtä riemastuttavaa kuin täällä vai onko minulla jokseenkin ruusunpunaiset muistot vuosiltani Keski-Suomessa? Asenne- vai kielivamma? 

Nukku

Muun muassa jenkit käyttävät kidutuskeinona valvottamista.  Sotavankien ei anneta nukkua ja näin saadaan näppärästi kiristetyksi ties mitä tietoutta - aitoa tai keksittyä. Ainakin minä myönnän mielelläni mitä tahansa, jos saan nukkua yli kaksi tuntia yhtä soittoa. Hamillista, ettei kukaan kaipaa minulta minkäänlaisia tunnustuksia. 

 Viime yönä nukuin joka tapauksessa ruhtinaalliset viisi tuntia. Pätkissä, mutta kuitenkin. Olo on jokseenkin inhimillinen. Edellisyön pari tuntia ja helvetillinen ahdistus siitä, ettei ihan oikeasti kykene nukkumaan viimeisteli varsin loistavan päivän. Vuorokaudessa reilut kolme tuntia unta, kymmenen tuntia itkua ja loput lapsen syöttöä, nukuttelua ja hellimistä. Hellimisestä on tosin itku kurkussa aitous kaukana (mikä stressaa ja aiheuttaa vielä pahemman olon). 

Loputtomassa univajeessa, mieliala nollilla ja itku kurkussa pitäisi luonnollisesti näin äitinä ottaa puoliso huomioon tunteineen ja jaksaa vielä viihdyttää tuttuja. No en jaksa. Enkä halua kotiini ketään ulkopuolista tiiraamaan tilannetta. Varsinkaan kun seisomaan noustessa päässä humisee, nokka valuu räkää ja kurkun kunto ei salli mitään nieltävän. Toki tulisi olla sosiaalinen, tokihan se reipastuttaisi. 

 Kautta aikojen olen mennyt mielelläni aikaisin nukkumaan ja herännyt aikaisin. Nyt voisi vuorokausirytmin kääntää päälaelleen. Viime yönä tyttären teki mieli seurustella kello 01-04 välillä. Ei paljon naurattanut. Haavaisen kurkkuni kera jaksoin leikkiä jukeboksia muutaman tunnin, suihkia ressukan naamaan ajoittain maitoa, vältellä katsekontaktia, googletella onko tämä käytös tämän ikäiselle normaalia ja siinä sivussa pidättää itkua sen tosiseikan edessä, etten saa enää koskaan nukkua. 

 Öinen valvominen aiheuttaa sen, että pelkään yötä. Pelko puolestaan aiheuttaa osaltaan unettomuutta. 

 Joka tapauksessa, tytär herännee pian. Aion siirtyä sen kanssa pihalle, sillä sää on sievä, kovin pahasti ei tuule ja lähes koko eilinen tuli vietettyä sisätiloissa pitkin pihaa rymynneen kattoremonttiryhmän ansiosta. Kallista lystiä, mutta vanha, kammottavan sammaleinen tiilikatto on kuin uusi - murto-osalla uuden peltikaton hinnasta. 

Ulossiirtymisen johdosta olen jo tunnin verran stressannut mitä puen sen päälle. Oli kiva joo joskus olla oman alansa asiantuntija.