Neuvolakuulumisia

Ystävän pyynnöstä ja usutuksesta julkistan eilisen neuvolakuulumiset (eikö se oo äiskäplokeissa aika keskeistä?). No ihan niin kuin en olisi ennen näitä julkaissut.

Olin asennoitunut sillai kivasti, että jee - ei piikkejä (kyseessähän oli 6 kk neuvola, en ymmärrä miksi - ne 8 kk synttärit on kahden viikon kuluttua). Eli pituus - paino - pää ja pihalle. Jooei. En ole tainnut vielä kertaakaan lähteä laitoksesta pihalle yhtä hyvällä vitutuksella kuin eilen - tai sitten hormonipöhnä kultaa muistoja.

Heti oven avautuessa eukko (tää on nyt se vanha, se nuori mimmi meni kai taas hetkeksi vaihtoon - ne vissiin vuorottelee tms.) levitti punaista jumppa-alustaa lattialle ja kaakatti vauvalle: "Onpas se iso Vauva jo, kun ei olla pitkään aikaan nähty, voi lässynlässyn." Rouva ei tervehtinyt meitä, puolisolle hän ei sanonut sanaakaan.

Istuin perseelleni vauva sylissä, puolison rojahtaessa viereen. Muija istuskeli lattialla. Totesin hiljaa pienessä sairaassa aivossani, että ei liikahdeta ennen kuin ohjeistusta asiaan tulee.

"No miten on mennyt?"
"Kiitos oikein hyvin."
"No onko teillä jokin päivärytmi?"
"On."
"Niin, että päiväuniakin teille nukutaan?"
"Kyllä."
"No montako kertaa"
"Kaksi."
"No se onkin varmaan ihan sopiva vielä."
"No niin on."

"Imetätkö sä vielä?"
"Kyllä."
(No oli jo kielen päällä, etten avautunut, että mä voin vaikka soittaa tänne sitten kun lopetan imetyksen niin ei tarvitse aina erikseen asiaa varmistaa.)

"No mitenkäs teillä yöllä nukutaan?"
"Aina välillä."
"Jaa, saako Vauva vielä rintaa yöllä, kun se on jo niin iso."
"Tietenkin."
"Niin, kun sä vieläkin imetät."
"---"

"Sullahan loma loppuu pian, että aiotkos jäädä kotiin."
"Katsotaan."
"No kyllä se pitää jo osata päättää."

"No joko vauva osaa kääntyä?"
"Tietysti."
"Niin, että molempiin suuntiin?"
Tässä vaiheessa oli komennettu asentamaan lapsi lattialle, jossa muija yritti rumilla muovileluilla houkutella vasta autosta herännyttä vierastavaa lasta kääntymään ja ryömimään.
"No osaako Vauva ryömiä?"
"Ei vielä."
"No nostaako se edes peppua lattialla?"
"Toki."
"Vai niin."
"Niin, se liikkuu kierimällä."
"Uskoisiko tuota."
"---"

HUOM! Suosikkini:
"Olikos se niin, että teidän talossa on kaksi kerrosta?"
"Kyllä."
"No onko teillä portaissa portti?"
"Ei ole."
"Kyllä teidän nyt pitää herätä laittamaan koti kuntoon Vauvaa varten."
"Anteeksi?"
"Niin, nyt on korkea aika käydä koko koti läpi, että konttaamalla etsitte vaaran paikat ja korjaatte heti kaikki. Tässä on tämmöinen opas niistä vaaranpaikoista. Lapsi kehittyy niin äkkiä, että se varmasti putoaa portaista."
"No mepä perehdytään asiaan."
"Kyllä teidän täytyy nyt joo. "
(En sitten käynyt vääntämään, että meillä on rintamamiestaloille tyypillinen porraskäytävä, johon lapsella ei ole pääsyä. Ja portit on hankittu, mutta ne on laatikoissa kellarissa. Harkitsen myös palautteenantoa saarnasta - aikuisille ihmisille lässytetään kuin lapselle, että koti pitää laittaa vauvaa varten kuntoon - wtf?)

"No laitetaan vauva pöydälle, jos se siinä kääntyisi mielummin."
"No laitetaanpa."
"Uijuijuijui, kun se katsoo niin kovasti. Osaako se ottaa tavaroita käsiin?"
"Joo."
"Uijui, helmen osaa poimia, uijuijui."
"Niin."
"No joko se syö roskia lattialta?"
"Ei, se saa ruokaa syödäkseen."

"No jokos Vauva saa karkeampia soseita?"
"Vauva ei saa soseita."
"Ai, Vauva sormiruokailee."
"Niin."
"No jokos Vauva on saanut lihakunnan tuotteita?"
"On kyllä."
"No mutta miten viljat?"
"Ne oli testeissä puhtaat."
"Niin, mutta onko Vauva saanut syödä viljoja?"
"On kyllä."
"Miten se niitä sormin syö?"
"Mä leivon sille."
"Suolaista ja makeaa."
"Häh?"

Väliin pääsi sitten lässytys hampaidenhoidosta, mutta kysymyksiini fluorista ei osattu vastata. Käteen lyötiin elmexin tuubi katseltavaksi ja saimme kotiinvietäväksi keltaisen hammasharjan. Kiva, että niitä ei tarvitse itse hankkia, taisi olla vasta kolmas tuolta kotiin roudattu. Saimme mukaan myös uuden MLL:n pamfletin, jossa kuvaillaan kehitystä. Olin kysyä, että onko tässäkin puuronkeitto-ohje, mutta sain nielaistua. Olisi ollut helmiä sioille.

"No oletko antanut vielä paljon levolacia?"
"En ollenkaan, kun en saanut selvyyttä määristä."
"No voi. Miten se Vauvan massu nyt toimii?"
"Aina välillä."
"No se on kiva kuulla."

"Onpas Vauvan iho kyllä hyvässä kunnossa."
"Niin. Se on kortisonikuurilla."
(Kortissa lukee peruskommenttina, että iho siisti.)

"Täällä se käyrällä kasvaa ihan hyvin. Alkaa painokin tasaantua."
"No ollaan me kyllä huomattu, että se kasvaa, heh heh."
"Ai, ootteko?"

"Nyt sitten pidätte Vauvaa oikein paljon masullaan ja laitatte sille korkeita leluja, että se saa kurkottaa, niin lihakset kehittyy ja se pääsee liikkeelle."
"Jassoo."
"Niin. Tämä on nyt otettava tosissaan, monta kertaa päivässä laitatte sen masulleen."
Olin hiljaa ja olen itsestäni ihan helvetin ylpeä. 

Olen nyt oikeasti kahden vaiheilla, iskenkö sille ämmälle sähköpostia, että meitä loukkasi hänen saarnansa kodin turvallisuudesta. Että aikuisille ihmisille ei tarvitse puhua itsestäänselvyyksistä kuin idiooteille. Toisaalta - vielä kaksi kertaa tänä vuonna. Kai sen kärsii. Eikös sitten saa jo olla rauhassa?

Ruikutin myös kierukanasennuslähetteen. Tosin pyysin sen keskussairaalaan. On kuulemma monimutkaista ja kestää pidempään. Kerroin, että aivan sama. Rouva ei muistanut kuinka tuoreita papoja pitää olla. Mun mielestä se on duunissaan aika onneton.

Äääh, vieläkin sylettää.

Allergia vol. 2

Vierailimme eilen jälleen naapurikaupungissa Terveystalolla. Agendalla prick-testaus, jonka sain näppärästi varattua kahden päivän varoitusajalla.

Tytär ei testaamisesta tykännyt, tuskin sattui, mutta kiukutti pötköttää masullaan äidin jalkojen päällä. Tietenkin histamiinitippa pääsi valumaan ja pitkin selkää kulkee edelleen hailakka punertava viiru. Ei liene vaarallista.

 Vastoin odotuksiani testattiin taas perusruoka-aineita (onhan ne ihan hyvä toki varmistaa). Hämmensi tosin, sillä kaikki testattiin jo verestä, mikä toisaalta lienee melko epävarma menetelmä. Yllättäen kananmuna pomppasi taas, tuloksia lukeneen ihotautilääkärin mukaan hyvin lievästi.

Lääkärirouva yllätti positiivisesti. Suhtautui lapseen mielestäni mukavammin kuin edelliskerran lastenlääkäri. Ulosanti selkeää, ohjeet perustellut eikä vanhempien älyä kyseenalaistettu. Testanneet hoitajat pahoittelivat odotteluaikaa yhtä monesti kuin odotettavia minuuttea kertyi. Puoliso oli otettu, kun hänekin kanssaan kommunikoitiin (tarjottiin palvelua myös ruotsiksi), on ressukka kuulemma tottunut siihen, ettei esmes neuvolassa edes päivää sanota. Erityisen ilahtunut olin homman loppusummasta, joka oli alle satasen, ja jonka vakuutusyhtiö kertoi korvaavansa, kun vahinkoilmonjätöstä oli kulunut kolme minuuttia.

Ohjeena syöttää lapselle ihan kaikkea. Myös kananmunaa laatikoissa ja leivonnaisissa. Mitään syytä saati järkeä ei ole lapsen eikä minun ruokavalion karsimisessa. Karsia kuulemma saa sitten jos tulee hengitysvaikeuksia ja vähän voi rajoittaa aineita, jotka aiheuttavat pahan ihonlehahduksen. Lääkärirouva kiukkusi sitä, että allergiat ovat vain lisääntyneet ruokavaliorajoitusten kautta. Mainitsi nykyisten rajoittamattomuuksien olevan kansainvälisesti käytössä oleva ohje. Kropalle on kuulemma kerrottava, että elämä on nyt tällaista, että näitä aineita tulee - alapa totutella asiaan.

Kortisoniakaan ei kuulemma tarvitse pelätä. Parempi käyttää reippaasti ja jopa taukojen aikana jos lehahdus on paha.

Mennään nyt näillä. Astman puhkeamista odotellessa.

Tohtisikohan viikonloppuna valmistaa tomaatista soosia, jota lapsikin saisi maistaa.
Vietin aamun mekkotehtaillen. Haaveilen uudesta ompelukoneesta. Tai ainakin uudemmasta, vähintään itseäni nuoremmasta. Mikä v***u on "ompelukoneen huolitteleva jousto-ommel"? Onkse suora vai siksakki?

Kiehu

Onpas kiehahdellut - toisaalta olen varovaisesti sitä mieltä, että tasaisuuskiintiönkin on tultava ajoittain täyteen, tylsäpurnun purkauduttava kunnon verenpaineenkohotuksella, kiukuttelulla ja vouhotuksella, jonka jälkeen voikin taas palata samaan ihanan tuttuun arkeen, johon saa jännitystä vaihtamalla esimerkiksi leipäreseptiä uuteen (tai iskemällä lempipehmokotihousut koneeseen, mikä aiheuttaa vaihtoehtohousupähkäilyä).

Perjantaina alkoi rehellisesti vituttaa, kun muskarista tuli tekstiviesti. En ole lafkasta saanut yhtään mitään muuta tiedotetta ikinä kuin yhden sähköpostiviestivastauksen kun tiedustelin miten ilmoittautua, ja laskun. Herra rahtori ei ole vastannut antamaani (rakentavaan ja pedagogiikkaa pohtivaan) palautteeseen.

"Muskari on alkanut. Seuraava kerta ensi perjantaina. T. Gunilla". (Nimi muutettu). Sain jostain syystä kunnon kierrokset aikaseksi ja aikuisesti täräytin takaisin, että me emme ole ilmoittautuneet kevätkaudelle ja syksyn perusteella ei ole tullut mieleenkään jatkaa, toivoo huma_nisti. En saanut vastausta. Saa nähdä tuleeko lasku.

Lapseni syö muuten parhaillaan vieressäni lattialla iPhoneani. Se on jännittävämpi kuin läppäri. Kestääköhän se kuinka hyvin kosteutta?

Soittelin aamupäivällä prick-testiajan. Sen sai ylihuomiselle. Kätevää. Kunnallisen lähete kolme viikkoa sitten ei ole vielä poikinut mitään. Hämmennyin myös neuvolamuijan tiedustellessa joko aika ihotautipolille on saapunut. Jäin kyllä siihen käsitykseen, että lähete on lastenpolille, mutta aivan sama. Homma hoidossa joka tapauksessa - rahalla.

Kun rahalla palveluja ostaa on minun kirjoissani aika keskeisenä palvelu. Täti, jonka kanssa aikaa varailin ja varoajoista keskustelin ei ollut mukava eikä edes yrittänyt olla. Hämmentävää mielestäni, maksan perseeni kipeäksi (auttaisikohan häde asiaan) ja saan kuunnella kettuilua ja rutinaa. Toisaalta, pohjalainen palvelukulttuuri ei ole lämpimimmästä päästä - tosin onneksi se ei ole savolaista nähnytkään.

Niinjoo, postilaatikossa oli eilen puolisolle osoitettu kirjekuori. Osasin jo kotiportilla aavistaa mitä se sisällään piti. Taas kerran kalaasikutsu veljenpenskojen synttäreille. Ja siellä on kuulemma pakko käydä (tällä kertaa neljän vuoden sitkeän yrittämisen jälkeen ei kuoresta enää löytynyt minun nimeäni), mihin pyöräytin silmiäni ja mökötin.

Joo, ihan kiva, että se mimmi (joka on muuten jälleen raskaana, nuorimmaisen yksivuotiskalaaseista kyse) jaksaa niitä kalaaseja järjestää, mutta sinne on meiltä yli tunnin matka, nyt on talvi ja meillä on vauva. Mää hengaan koko viikon kahden lapsen kanssa, viikonloppuisin olisi ihan kiva olla yhdessä - kotona. Joo, lapsella on oikeus sukulaisiinsa ja sukulaisillakin vähän häneen, mutta meillä saa tulla käymään. Silloin voin paeta esmes yläkertaan piiloon jos alkaa kunnolla vituttaa. Mä en jaksa lähteä edes neljän tunnin reissulle (alle viikon varoitusajalla; tunti sinne, tunti takaisin, ainakin pari tuntia perillä) kun juuri on saatu unet ja ruokailut suolentoimintoineen pelittämään.

Olen alkuviikon päivittänyt CV:tä ja väsännyt hakemuksia. Projektina kesäksi tienaamaan. En muistanutkaan miten kettumaista hommaa työnhaku on.

En saanut ansioluetteloon mahtumaan 6 kk täysimetystä (ainakaan perusversioon) enkä sitä, että olen erinomainen kaikesta rutisija. Täytynee tehdä vielä yksi kattavampi versio.

Kieppu ja kakka

Tytär oppi aamulla matkustamaan pitkin lattioita kierimällä. Kieri kuin olisi aina kierinyt. Aamukahville töistä saapunut isänsä säikähti ja palautti lapsen muutamaan otteeseen viltilleen, josta tehokkaasti karattiin. Kieppuminen on ilmeisen kuluttavaa - päiväunille simahdus oli ennätyksellisen nopea. 

Pistäydyimme keskiviikkona lastenlääkärin pakeilla (julkisen pikalähete ei ole vieläkään poikinut yhtään mitään) ihon ollessa aivan järkyttävässä kunnossa. Apteekin kautta kotiin, rasvaus supervoiteella ja aamulla iho kunnossa (siis päällisin puolin, kuurina tuota käytetään). Lapsen olo on ilmiselvästi helpottunut punoituksen kadottua. Kunhan iho on parantunut ja pysyy hanskassa on taskussa lähete prick-testeihin. En ole jaksanut/ehtinyt googletella kuinka tarkkoja ja luotettavia testit ovat (veren perusteella jokseenkin epäluotettavaa kaiketi), mutta pakkohan nuo on testata. Yksityisellä hyvinkin nopeaa on toiminta - julkisella saa käsittääkseni testausaikaa vartoa kuukausikaupalla (mikä on joo järkevää kun kyseessä on lapsi, joka opettelee syömään). 

Taiteilen tällä hetkellä ruoka-aineviidakossa. Mitä antaa lapselle syötäväksi? Lääkäri oli sitä mieltä, että ainakaan kananmunaa ei kannata lapselle antaa (mutta minun kananmunattomasta elostani ei ole sille merkittävää hyötyä). Maitoallergiaa herra epäili saman tien kun kuuli lapsen holtittoman piereskelyn loppuneen samanaikaisesti meikäläisen maidonkäytön kanssa (yritin kinnata viiksijogua kalsiumin takia, nyt vedän kalkit purkista). Maitoa en olisi muutenkaan lapselle antamassa, mutta omassa ruokavaliossa se pelottaa kovin (käytän lähinnä juustona). 

Lapsi popsii mielissään bataattia ja kukkakaalta. Parsakaali ei ole viime aikoina maistunut. Kaurapuurokaan ei uppoa. Hedelmien suhteen olen kauhuissani. Sitruksia ei missään nimessä, omena on kiikun kaakun, päärynää olen antanut ja luumuja. Lapsi rakastaa luumuja. Luumu-bataatti-kukkakaalidietti ei pidemmän päälle ole kovin monipuolinen. Mutta entäs viljat? Soija? Liha? 

Ruokavalion aspekti kakka onkin ihan toinen juttu. Maha on kovalla ja pahasti. Lääkäri arveli jökityksen liittyvän allergioihin. No jee. Mallasuutetta on varovaisesti lusikoitu lapsen suuhun veteen sotkettuna. En haluaisi lusikoida, mutta en saa uutetta valitettavasti injektoitua hinkkiinkään. Pullostahan meillä ei suostuta juomaan. Harkitsen jo levolacin käyttöönottoa. Tavara olisi saatava pehmenemään. Näen painajaisia viisivuotiaasta, joka kakkaa housuun peloissaan siitä, että kakkaaminen sattuu. Eikä tuo vähän päälle puolivuotiaallekaan mukavalta vaikuta. 

Päivittäisenä mantrana: Lapsi saa ravintonsa maidosta, eiookiire, eiookiire, eiookiire. 

Päivittäisenä paniikkina: Saako se tarpeeksi nesteitä? Saako se tarpeeksi ravinteita? Saako se tarpeeksi virikkeitä (kun sitä ei koskaan mihkään viedä)? 

Ei se varmaan saa tarpeeksi yhtään mitään. Enhän mäkään saa koskaan tarpeeksi karkkia. 

Vaskumantå?

Olipa mahtava yö. Tavallisesti unilleen viimeistään ysiltä käyvä vauva päästi kunnon unen vasta yhdentoista pintaan, sillä joku puoliso antoi sen nukkua kivat päikkärit puoli seitsemästä seitsemään. Ei nukuttanut yhtään ja maitoa oli saatava puolentoista tunnin välein aamuun saakka.

 Minua varovaisesti kiinnostaa missä kulkee lapsentahtisuuden ja lapsen tottumusten tukemisen raja? Kun on noita koiria useamman jonkinlaiseen kotieloon opettanut (kyllä, olen osin epäonnistunut käytöskoulussa surkeasti) on tullut itse opittua, että ei-toivottua käytöstä ei vahvisteta, mutta toivottua vahvistetaan. Ihmislapsen ollessa kyseessä on tämä toki jokseenkin hankalaa, mutten usko, että sen oppimistulokset ovat yhtään loistavammat jos puolen vuoden iässä tuen sen oppija-autonomiaa ja lähestymme uniasioita projektiluontoisesti. Tai ehkä se lapsentahtisuus on nimenomaan sitä.

Tuleeko lapsentahtisesti vatkatusta lapsesta itseohjautuva, autonominen koululainen? 

Joka tapauksessa, hinkit on tyhjät ja kipeet (kohta ne on ehkäjopa tunnin tauon jälkeen täynnä ja kipeet), lapsi unilla kuistilla paksussa perusrasvakerroksessa (on sillä vaatteitakin). Kiekaisin eilen hakemassa apteekista loput supermönjärasvareseptistä pihalle (sain jumalattoman tuubin ja totesin sen äärettömän epäkäytännölliseksi - ensi kerralla sellainen pumppu) ja kasan pienempiä näytepakkauksia eri voiteista, että saa vaihdella ja testailla mikä käy ja mikä ei. Vinkkinä: kannattaa odottaa, että rasva on imeytynyt ihan kunnolla lapseen - on pirun hankala pukea. Ja jos lapsi on vastarasvattu oikein päästä varpaisiin, niin sitä ei kannata ihan tosipitkiä matkoja lähteä ympäri taloa kantelemaan, varsinkaan jos rasvattu tapaus on vähänkään hurjana. Liukas on mokoma.

Kahden viikon sibicortkuuri on jo mennyttä aikaa - naama on ihan järkyttävä ja punoitus leviää kohti kaulaa. Käsivarsissa se tuntuu pysyvän kurissa ankaralla rasvauksella, mutta tunnetusti naama on hankala. En ole lapsen ruokavaliota rajoittanut muuten kuin skippaamalla omat lapsuuden naamanräjäyttäjät tomaatin ja paprikan ja sitrushedelmät (vaikka toi rakastaa niitä klementiinejään).

Asiaan - otin sitten eilen puhelun suosikki-instanssiini neuvolaan verikoetulosten merkeissä. Niiden puhelinaika on sitten kätevä - tuuttuuttuutttuuttuut. Sitkeällä yrittämisellä tärppäsi ja siellähän olikin sitten se vanhaemäntä vastaamassa ja tärkeilemässä.
"Tyttären verikoevastauksia kyselisin."
"Jassoo. Sanotko syntymäajan? No, miten teillä menee?"
"Ihankivastikiitos."
Tässä vaiheessa ruokatunnille kotiin saapunut puoliso repesi pöydän toisella puolella. Äänensävyni oli kuulemma oikein vakuuttava.
"Täällä on nyt ollut reaktio munaan. Ihan lievä reaktio, mutta muna on tosi voimakas aine. Eikai teillä ole vielä syöty munaa?
"On kyllä."
"No se pitää kyllä jättää pois. Imetätkö vielä?"
"Tietysti."
"No jätät sitten itsekin saman tien munan pois ruokavaliosta."

Alkoi tota kiristää ja ihan lievästi punainen vilkkua silmissä. Aiheesta lukemissani artikkeleissa aika keskeinen pointti on ollut se, että mitään ruoka-ainetta ei atoopikolta jätetä ruokavaliosta pois keskustelematta lääkärin kanssa. Enkä sitä aio tehdä. Lapsi sai ensi kerran kananmunaa syödäkseen joulukuun 27. päivä. Tykkäsi eikä iho siitä lehahdellut suuntaan eikä toiseen. Itse en ole koko ainetta juuri käyttänyt - ehkä pari kertaa tietoisesti imetyksen aikana, piilotettunakin hyvin vähän. Minä en usko, että kananmuna on ongelman aiheuttaja.

Pointtina koko allergiatestauksessa (tuohan on tosi suppea otos) oli pelata varman päälle ja karsia vaikeat ja keskeiset mahdollisesti allergisoivat ruoka-aineet pois. Olisi toki mahtavaa jos lapsen iho kukoistaisi sievänä ja tasaisena ihan vain sillä, että karsimme kananmunan pois elämästämme (oletan sen olevan huomattavasti helpompaa kuin esimerkiksi kaikkien eläinkunnan tuotteiden tai kaikkien hiilihydraattien - molemmat on tehty ja selvitty - ei tosin samanaikaisesti, toim. huom), mutta en ryhdy karsimaan ainakaan keskustelematta lääkärin kanssa. Tuo täti tuntuu muutenkin olevan kovin kärkäs täräyttelemään neuvojaan totuuksina ja pelottelemaan.

"Joskus atooppinen iho voi olla kyllä tosi kauhean näköinen, että siihen on syytä varautua."
"Kortisonikuuri loppui maanantaina, koska sen voi uusia?"
"Kortisoniahan käytetään kuureittain, että ihan voit kaksi viikkoa sitä antaa."
"Niin, annoin jo. Koska voi aloittaa uudelleen."
"No ainakin viikko tai pari pitäisi odottaa, kun sitä käytetään kuureissa."

Voi jumalauta.

"Voitko lähettää mulle ne koevastaukset?"
"Ai paperilla?"
"Joo, kuule ihan paperilla."
"Kyllä se varmaan onnistuu."
"Kiva."
"Jos iho menee rikki, niin sitä pitää näyttää lääkärille."
WTF? "Kyllä varmasti näytetään."

En keskustelun tasosta (en väitä itse ylläpitäneeni minkäänlaista tasoa) johtuen viitsinyt alkaa ruikuttaa rouvalta kierukanasennusaikaa.

Että sellanen. Ajattelin katsella viikonlopun yli tuota naamaria (joka päivä päivältä punoittaa enemmän) ja hinaan sen sitten yksityiselle. Näytti naapurikaupungissa olevan ihan hyvin aikoja lastenlääkärille, joka on erikoistunut allergioihin. Tosin pelottaa se, onko aikoja niin paljon tyrkyllä mahdollisen kusipäisyyden ansiosta. Katsotaan.

_________________________

Lapsen ruokinta on kivaa. Koska sillä on kivaa. Se popsii onnessaan leipää (leivon satsin joka päivä - suolatonta koko revohkalle, lapselle edellispäivän kuivakkaa), munakasta se tykkäsi nassuttaa (joo, olen kuitenkin kahden vaiheilla tohdinko sitä enää sille antaa, ikinä). Iltapalaksi neiti vetäisi eilen kaksi luumua ja kokonaisen päärynän. Jos kauan odotettu kakka ei siis tänään saavu, soitan ambulanssin.

_________________________

Niinjoo, reseptiin oli lapsen painoksi kirjattu 79 kg. Siistii. Ilmankos mun selkä on niin tukossa, että kuupassa humajaa.
_________________________

Mä editoin nyt kirjoitus- ja ajatusvirheitä seitsemättä kertaa. Menee hermo. Lapsi tosin on nukkunut jo reilut kaksi tuntia. Pihalla. Ilman tuttia. Potkimatta ja huitomatta. ---.

Liplap

Joulu on jostain syystä jo vuosia ollut jonkinlainen antikliimaksi. Hirveä hypetys ja kiire ja valmistelu ja rahaa ja kinkku palaa ja kuusi on hommattava ja teeveestä tulee lastenohjelmaa, syödään, avataan paketit ja sitten tuijotetaan paikallaolijoita typertyneinä, että tässäkö se nyt oli. Vuoden kuluttua uudelleen. Silti ihan joulusta tykkään. Noin neljän vuoden syklillä innostun aiheesta hirveästi ja leivon ja askartelen ja ihastelen ja koristelen - ei tänäkään vuonna.

Toivon, että asiaan tulee lievää muutosta viimeistään sitten, kun lapsi ymmärtää mistä on kyse. Sillä oli kyllä hauskaa joulupöydässä perusherkkujensa kanssa joulupukkiruokalappu kaulassa. Pakettien repiminenkin oli jännää ja paljastuneilla leluilla on leikitty. Tosin metsästämääni punakeltaista brion taaperokärryä (miksi sekin oli saatava lapselle, joka ei vielä edes ryömi) käyttää kissa.

Viime jouluna söimme pakastepizzaa sohvalla. Saikkulapussa luki vaikea masennus. Että siihen nähden ihan kiva joulu, joo.

Elo pyörii tarkahkoa rutiinia. Eipä siinä, sopii meikäläiselle. Lapsi ruokailee lounaan ja iltapalan. Sen kakka ei ole enää kakkaa vaan sontaa. Koirat ovat tyytyväisiä vihannespitoiseen dieettiinsä, tosin toisen turkkiin on jämähtänyt tukevasti kaurapuuroa. Kaikki, mitä lapsen eteen on ruokapöydässä isketty on kelvannut sokeroimittomista puolukoista munakoisoon. Eilen upposi melkoinen määrä jauhelihapötköjä valkosipulilla ja persiljalla uunissa paahdetun palsternakan kera. Valitettavasti suosikki klementiini on mitä ilmeisimmin syypää kurjaan ihoon, mutta käskyä välttää ei ole.

Ennen joulua piti allergiatestien tulosten olla jo selvillä. No ei olleet. Torstaina oli neuvolapimu lätkäissyt sähköpostia, että vastaukset eivät ole valmiina. Kiitin tiedosta ja tiedustelin samalla mitä pitää nykyisin tehdä jos halajaa kierukan. Sain vastauksen kysymykseeni perjantai-iltana puoli yhdeltätoista. Toivottavasti mimmi merkkailee ylitöitä ylös. Lapsen allergioista ei ollut puhetta. Oletan siis, että viljelyt on perseellään tai tulokset ovat lääkärin luettavissa - jotain kauheaa sieltä on siis paljastunut.

Onnistuin vetäisemään kauheat itsesyytökset ja päähänpotkimiset siitä, että minulla ei ole ehkäisytikun ujuttamiseen vaadittavaa kiertoa. Kun on viimeiset öbaut 12 vuotta kierrellyt 25 - 250 päivän vauhtia (sen jälkeen kun lopetin teininä naamariin kiskomani epillerit, joista meni nuppi jälkeenpäin ajateltuna niinkin hienoon kuntoon, että jee), huolimatta siitä onko paino ollut - 20 vai  +20 jostain keskiarvosta, niin mua jaksaa aina loukata ja ahdistaa nämä svidun kiertojankutukset ja ihmettelyt, kun en osaakaan ennustaa seuraavaa vuotoa. Joo, ihan tahallani olen asian näin järjestänyt ja tuntuu tosi kivalta olla ilmeisesti hyvinkin friikki (vasta kolmannessa sukupolvessa) ja raskautuminen varsinkin oli tosi vaivatonta. Olen siis jälleen epäonnistunut naiseudessani.

Ehkä hankaluus onkin siinä, että on vuosia koittanut saada jotain tolkkua systeemiin lapsen toivossa. Lapsi on maailmassa - tavoitteemme siis täynnä. Tilanne onkin päälaellaan - enää ei olekaan ihan sama tärppääkö vai eikö tärppää. Ei saa tärpätä - kiitos. Nyt pitäisi saada systeemiin tolkku, ettei tarvitse paniikkikusta tikkuun joka välissä, kun edelliset menkat taisi olla marraskuun alulla. En tosin aiheesta juuri panikoi - mä oon aika tottunut.

Joo, hormonikierukkaa taas kerran suositeltiin. No otin ja luin pakkausselosteen. Enemmän kuin 1/100 masentuu. Nice. Luin pari artikkelia - ei suositella masentuville. Eipä siinä - kupariversio on ilmainen, sen asentelu ilmeisen perseestä (pitää taas ruikuttaa lähete paikallisen sijaan keskussairaalaan, koska haluan edelleen puhua äidinkieltäni toosaa ronkkivien henkilöiden kanssa). Mielummin kestän mahdollisesti helvetilliset vuodot (ei ne tästä nykyisestä voi kauheasti pahentua) ja karseat kivut sinne tänne jos vaihtoehtona on raskaus.

Korostettakoon vielä, että vauva on kiva. Raskaus ei.

Tänään pitänee hinautua anoppilaan. Otsaani kasvaa jo valmiiksi hiljalleen vähemmän sievä elin. On se anoppi ihan siedettävä, mutta sen valopää mies ei. Toivon, että toiveeni siitä, että isovanhempien puolisoita kutsutaan lapsen kuullen etunimellä, on mennyt perille. Kilahdukseni fammo och vaari - kortista lienee ollut riittävä. Lapsella on yksi vaari ja se on kuollut.

Kiinteys

En otsakkeesta huolimatta aio avautua kropastani, jossa ei muuta kiinteää ole kuin varpaankynnet. Oivoi ja nyyhnyyh. Täytynee alkaa rutista omasta ulkomuodosta päivittäin aina vähän enemmän, että murrosikään mennessä saadaan tyttärelle mahdollisimman epäterve ruumiinkuva aikaiseksi.

Joo, lapseni on oppinut nielemään kiinteää ruokaa. Päivittäisessä harjoittelussa meni kolmisen viikkoa. Lasken silti täysimettäneeni puoli vuotta (joo, se nyt on mulle iso juttu), vaikka ruokailuharjoitukset aloitettiin kaksi viikkoa ennen puolivuotissynttäreitä. Oumaigaad - mahdollinen epäonnistuminen ja trauma.

Lapsi on ruokailusta innoissaan. Se ilmiselvästi on hoksannut, että kyse on muustakin kuin tarttumisesta ja suuhunviemisestä - hommaan kuuluu mähnäystä, ruoan siirtelyä poskesta toiseen, vähän kakomista ja eiliseen saakka suun sisällön tyhjentämistä omaan syliin - nyttemmin nielemistä pikku masuun.

Lääkärikäynnillä kyseltiin, mitä makuja lapsi on saanut maistaa. Olin hämilläni enkä osannut sanoa muuta kuin 'useita'. Olen näppäränä listannut kyllä kaiken puhelimen sisuksiin: bataatti, avokado, omena, klementiini, kurkku, kana, myskikurpitsa, ohra, kaurapuuro, porkkana, kukka- ja parsakaali, puolukka, maissihirssinaksu, banaani, riisi, cantaloupe- ja vesimeloni, luumu, mango, kesäkurpitsa, päärynä.

Myönnän, että listalla on kolmisen viikkoa ruokailleelle mittaa. Kaikki on uponnut ja olen lapselle tarjoillut samaa kuin mekin syömme. Mulla onkin hakusessa se, tarkoitetaanko sanalla 'maku' samaa kuin 'ruoka-aine'? Käsittääkseni sosetuputuksessa ohjeena on "kaksi makua viikossa", mutta onko sen pointtina se, ettei lapsi suostu syömään vai allergiaeliminointi tms.? Lapsi ainakin maistelee reippaana kaikkea mitä sen eteen lastaa (innolla myös talouspaperia ja mainoksia).

Nojoo, tavaamissani lähteissä on esitetty, että yli puolivuotiaaksi imetetylle voi rauhassa tarjota ihan kaikkea. Kaikki on kirjattu ylös, samoin kuin iho-oireilut ja niiden väistymiset. Mutta kaiken voi mokata - varmasti tämänkin. Välipäivinä kuullaan allergiatestien tulokset - niissä ei tosin testata kuin pahimmat, eli ilmeisesti maito (mihin en usko hetkeäkään - laktoosi-intoleranssi on toinen juttu), kala, pähkinä jne. Onhan se hyvä saada ajoissa selville jos lapsonen vaikka pähkinää allergistaa, niin saa hankittua jääkaapin täyteen paniikkikyniä jos hengitystiet turpoaa umpeen.

Lapsen tuore nielemistaito aiheutti saman tien lieveilmiön. Eilen itkeskelin salaa sitä, että ressukan kakka ei enää ole maitokakkaa vaan ihmiskakkaa (siinä itkulle aihetta kerrakseen, ois varmaan pitänyt ottaa vaipasta valokuva). Napostelusta innostunut lapsi söikin sitten niin innoissaan, että pikku masu ei sitä kestänyt. Tuloksena illansuussa vakava vauva ja aivan järisyttävän kokoinen oksennus - ja sitä seurannut iloinen vauva. Analysoin tietenkin paniikissa vatsansisällön, mittasin kuumeen, imettelin kunnes lapsi alkoi touhuun hermostua (ettei se vaan kuivu) ja harkitsin josko sittenkin soittaisin päivystykseen.

Lapsi kunnossa. Sen kroppa ei vaan ilmeisesti pysynyt vauhdissa mukana - tai se on allerginen maissille.

_____________________________________

Perkeleen pakkaset. Taas pitää nukkua päiväunet sisällä. Vaikka lapsi varmasti pärjäisikin pihalla, en vaan tohdi sulloa sitä alle 15 asteen pakkaseen unille.

Kiinteiden aloittamisella ei empiirisen tutkimukseni mukaan ole mitään tekemistä yösyöntien vähenemisen kanssa.

Joulu ahdistaa. En oo siivonnu, koristukset on edelleen vintissä, fiinimpi ruokapöytä on uskomattoman vauvaroinakasan alla (jännä miten puoliso on sitä kasaa järjestyspervoilijana aika pitkään sietänyt), kuusi varastamatta, piparitaikina pakkasessa, lahjoja paketoimatta ja ties mitä.

Yritin kuunnella joululauluja - ei onnistunut.

Verta

Käytiin eilen neuvolalääkärillä tyttären kanssa. Eipä siinä, lääkäri on fiksu nainen, jolla on yllättävän hyvä ulosanti ja pitkää pinnaa - toisaalta ihminen, jolle uskaltaa esittää tarkentavia kysymyksiä, joista voi vielä keskustella.

Joka tapauksessa olen tyytyväinen siihen, että tyttären ihottumiin perehdyttiin asiallisesti, se käytiin muutenkin läpi ja todettiin ihoaan lukuunottamatta varsin täydelliseksi. Etukäteen aloin tietenkin potkia itseäni muun muassa niihin kylkiluihin ja miettiä olenko hysteerinen ylireagoija, joka turhaan lastaan retuuttaa näytille. En kuulemma ollut - on se iho aika paha.

Tietenkin potkin itseäni siitä ettemmekö ole hoksanneet ihon kamaluutta ajoissa - meillä kun valaistus tulee olkkarissa, missä vaipat vaihdetaan, oranssista kattolampusta. Oikeastaan koko talo on täynnä näitä pehmovaloisia jättiläislamppuja, joista tykkään kovasti. Neuvolan valot on sitä kauheaa loisteputkikamaa, arvelen, että samaa, mitä on sovituskopeissa (niissä naamakin näyttää aina hirveältä). Arvelen, että ajatuskuvio on tässä vaiheessa turha.

Neuvolatyttö kävi lässyttämässä parit oivoit ja "mitä makuja se on jo saanut maistella". Ilme oli järkyttynyt kun luettelin - jouduin tarkentamaan, että lapsi maistelee ihan itse.

Ohjeistuksena rasvata lasta "kourakaupalla". Rasvaa reseptillä ja lisää kuulemma saa. Kortisonivoidetta päälle. Jos ei auta niin järeämpää kehiin. Saattaa siis hyvinkin olla allergista - saattaa olla keleistä johtuvaa, mutta ainakin on ilkeän atooppista ja oletettavasti kroonista. Ja sille saa tarjoilla ruoaksi mieluiten kotimaisia kasviksia - selevä. Ei mitään eksoottista (kuten banaania, wtf?).

Pidän siitä, että lääkäritäti on tunnettu tarkkuudestaan. No helvetti, tänään pitääkin hinautua iltapäivästä verikokeisiin, että saadaan suljettua mahdolliset tulehdukset pois ja täräytetään päälle vielä liuta allergiatestejä. Olenko maininnut, että olen ollut murrosiästä lähtien erittäin huono sietämään verta ja neuloja - leikkauksen jälkeen vielä huonompi. Ja että otan neuvolaan puolison mukaan pitämään lasta kiinni, kun sitä rokotetaan kun mää EN PYSTY.

Lapsi on vaunuissa pihalla päiväunilla. No itkuhan tässä on tullut. Jes! Isäntä on 100 km:n päässä duunissa. Kasaan itseni viimeistään parkkipaikalla. Sattuu se neula siellä yksityiselläkin puolella.

Edit. Se oli ihan hirveetä, mutta selvittiin. Kaksi kappaletta tätejä puhui sujuvaa suomea ja hymysi lapselle. Minkä pirun takia niiden piti kertoa äidille, että ei täältä kyynärtaipeesta kyllä suonta tunnu, mutta isketään neula sisään niin kyllä sieltä joskus suoni löytyy. Meinasi meinaan taju lähteä. Vauvan karjuessa sylissä pidättelin tehokkaasti itkua ja olimme parkkipaikalle päästyämme jo molemmat rauhoittuneet.

Varromme tuloksia. Emme mene pian uudelleen, vaikka täytyy myöntää, että arvostan ajoittain näiden pistäjien ammattitaitoa - ja hermoja.

Allergia vol 1.

Että reisille lävähti. Tytär on siirtynyt viettämästä aikuisten ruokailuhetkiä sitteristään pöydän ääreen syliin tai pikku hetkiksi päheään tuoliinsa  käärittynä tehokkaisiin tukisysteemeihin. Tämä siksi, että ruokailu alkoi selvästi kiinnostaa ja kovasti. Tavaamieni ruokintaoppaiden mukaan lapsen on syytä antaa toteuttaa innostustaan, mikä on ihan joo järkevää. 

Lounasaikaan olen siis antanut lapsen valita imeskeltäväksi mitä pöydässä on sattunut olemaan. Se tuskin vielä mitään onnistuu saamaan mahaansa asti: ikenien, kielen ja poskien toimintaa kun on alkuun aika pitkään reenattava. Sitten voidaan hiljalleen päästä jo ruoan nielemiseen. Että koen edelleen täysimettäväni, sillä lapsen ruokailu ruokkii lähinnä koiria (joista typerämpi söi jopa kurkkua). 

Eilen hoksasin aamusta, että vauvan kaula on tulipunainen ihottumasta. Saatoin todeta vähemmän kauniisti, että sviddu. Luonnollisesti potkin itseäni muun muassa päähän ja kylkiluihin puoli päivää, listasin imeskeltyjä asioita ja tulin tulokseen, että klementiini on pahasta. 

 Ihottuma on tänään vähemmän härskin näköinen, mutta koen epäonnistuneeni äitinä ja iltapäivällä pitää saatana neuvolaan hinautua tämäkin asia tunnustamaan. Tai tunnustamaan ja tunnustamaan - olisihan tuo tullut ilmi  joka tapauksessa - yritän ainakin uskotella itselleni, ettei parilla viikolla ole tässä yhteydessä merkittävää vaikutusta lopputulokseen. En vain jaksaisi kuunnella niitä latteuksia: "Kyllä se varmaan allergiaa on." 

Että sai tuo mokoma imeskeltyä ainakin muutamia millilitroja sitä saakelin klementiiniviipaletta. Imetän sen 16-vuotiaaksi. 

Syy - Seuraus - Vastuu

Olipa viikko. Jokseenkin kamala. Unettomia öitä, hirvittävää stressiä, itkua ja ujellusta, hysteeristä naurua (tiesittekö, että hysteerinen-sana juontaa juurensa sanasta 'hyster' - kohtu; vouhotuksen arveltiin siis aikoinaan olevan kohtuun liittyvä ominaisuus ja todiste naisten mielen heikkoudesta), helpotusta, askartelua ja joo, ihanuuksia unohtamatta.

Vauva on nukkunut kehnosti. Viikkoja ja taas viikkojahan meni parilla kolmella herätyksellä, joista selvittiin nostamalla paketti pikku sängystään tissille ja palauttamalla takaisin vatsan täytyttyä. Unille puoli kympin aikaan, pää tyynyyn (tai tyynyliinaan, tyynyä ei ole) pientä potkuttelua ja pingviini Eskimolle juttelua, nahat silmille ja valmis. Tämä on nyt ilmeisesti loppu.

Pelkkä nukahtaminen ottaa tunnista neljään tuntiin vaimealla tai kovalla huudolla. Supot testattu, mutta ainoastaan Hauska auttaa. Enää ei öiseen aikaan toimi näppärä omaansänkyynpalautus (joo, edelleen se sivuvaunu), siitä pääsee raivari. Ajoittain unen päästä saa kiinni ainoastaan naama äidin hinkissä ja kädet kainalossa, mahaa potkien, mikä mahdollistaa seuraavalle päivälle erittäin tehokkaasti lihaskipuilevan ja tosi aurinkoisen äidin. Syödä pitää luonnollisesti viidestä seitsemään kertaan yössä. Äidin öinen vessakäynti palkitaan reippaalla vauvalla, jolla on hieman hätä mihin äiti hävisi - kestäähän reissussa pahimmillaan jopa kaksi minuuttia.

Päivällä nukutaan kyllä - mäihällä päästellään kuistilla tai hurttalenkillä oikein makeasti vaunussa tai repussa reilut pari tuntia yhtä soittoa.

Syytä käytäkseen on tietenkin haettu, vaikka kaikkialla korostetaan sitä, että syytä ei välttämättä ole. Vauvat ei ikuisesti toimi totutulla tavalla, mikä on aikatauluorientoituneelle äidille kauhistus (myös vaatteiden pieneksi jääminen on kauheeta). Vauvalla on ollut kovasti ilmaa mahassa (olen tosin arvellut piereskelyn olevan mahdollisesti perinnöllistä), sen alaikenet paistavat valkoisina, se on harventanut tursuamisväliään jopa viikkoon, makkarin lämpötila vaihtelee suuresti (palaan asiaan), iltapäivästä on jo pimeää und was weiss ich. Vai vaikuttaako asiaan meikäläisen kauankaivatut (not!) menkat.

Viime yönä se nukkui hyvin. Heräsi syömään kahdesti, kipisi ensimmäisen palautuksen jälkeen ainoastaan tunnin ja senkin lievällä volyymillä (toisella kierroksella jätin sen koomassa kainaloon). Isänpäivän kunniaksi koko porukka nukkui vartin yli ysiin. Puoliso oli ilahtunut ja värkkäsi mulle aamupalaa.

Arvelemme, että hyvinnukkumiseen ovat saattaneet vaikuttaa seuraavat seikat: Makkarissa oli lämmin ja varpaansa löytänyt vauva unipussissa äidin hikisen ja maitotuhruisen yöpaidan päällä. Vauva nukkui päivän aikana kolmet päikkärit á 150 minuuttia. Vauva kakkasi alkuillasta (teki mieli pitää pienet kemut!).

En tiedä ensi yöstä ja se on äitiydessä kovin haastavaa.

Torstaina pääsi meikäläiseltä upea maailmanloppu, sillä jo muutamaan otteeseen mainittu talomme lämmitys käsähti jälleen. Syynä tällä kertaa se, että se perkeleen bioöljy loppui. Olin aivan shokissa - meillä on kerran aikaisemmin kulunut kuutio öljyä ja se oli vuonna 2010, kun helmi - maaliskuussa oli jatkuvasti alle -20 astetta. Nyt paloi kuutio syys-lokakuussa, kun ulkona on vielä lämmin. Itkin ja huusin ja raivosin, istuin perseelleni ja lähetin öljyfirmaan melkoisen pitkän sähköpostiviestin toimitusjohtajalle ja käyttöpäällikölle (joka on ollut tietoinen ongelmistamme). Kerroin tilanteen ja sen, että otan ensi viikon aikana yhteyttä kuluttajaneuvojiin korvausasioissa.

En nukkunut koko yönä, kun raha ahdisti (ja vauva valvoi, mutta olisin voinut nukkua kun vauva nukkui). Öljylitra maksaa halvimmillaan tällä seudulla 1,07 € ja sitä ei toimiteta alle kuution erissä. Hintaa lastille tulee siis kerralla vähintään reilu tonni. Bioöljy oli noin 15 % halvempaa ja sen luvattiin palavan puhtaammin (mikä ei nyt sitten meidän tapauksessa pitänyt paikkaansa). Olemme laskeneet lämmityskustannukset ja arvio on pitänyt melko hyvin kutinsa. Syyskuun alussa tulleen öljyn olisi pitänyt riittää suunnilleen tammikuun alkuun. Pahasti siis näytti siltä, että ekologiseen lähivalintaan, joka räpsähti reisille paloi 2000 € korjauskuluineen taivaan tuuliin. Ja päälle se uusi lasti eli vaivaiset 3000 € kolmessa kuukaudessa (summa on meidän lämmityskulut keskimäärin koko vuoden ajalta).

Herra toimitusjohtaja yritti meikäläistä tavoitella heti aamusta. Puhelimitse ja sähköpostitse. Ilmoitin herralle, että palaan asiaan, kun vauvani on päiväunilla.

Palasin asiaan. Valmistamieni muistiinpanojen, laskelmien ja erinomaisten argumenttimuistilappujeni kera valmiina tekemään puhelusta muistiinpanoja. Yllätyin.

Kaikki korvataan ja firmassa oltiin pahoillaan. Kiitin kovasti harvinaisen vastuullisesta toiminnasta. Täytyy sanoa, että arvostan suunnattomasti, että kokoaan kasvattavassa yrityksessä pikkuinen asiakas otettiin huomioon asiallisesti, ei vähätellen ja erityisesti tuotteesta aiheutunutta huolta pahoiteltiin - sitä kun ei rahalla voi korvata.

Harvinaisen fiksua toimintaa myös. Olin valmistautunut laajamittaiseen loanheittokampanjaan kyseistä tuotetta vastaan. Nyt ei pahaa sanaa sinänsä ole sanottavana. Harmittaa, ettei tuote meille sopinut - miellummin olisin käyttänyt lähellä tuotettua sivutuotteesta valmistettua öljyä lämmitykseen, mutta mennään fossiilisilla vielä pari vuotta. Toivottavasti bioöljyä vielä kehitellään siten, että sen käyttöönotto ei vaadi suuria kustannuksia tai laitteistojen uusimista ja sen käytöstä tulee varmaa ja turvallista.

Alan säästää maalämpöä varten. Näillä hurjilla tuloilla meillä on siihen varaa vuonna 2030.

Imu & hinkki

Viime viikolla vietettiin oikein kansainvälisesti imetysviikkoa. Ei siinä, välillä on ihan hyvä pysähtyä miettimään asiaa, alku kun oli kauheaa, jatko siedettävää ja nyt tohdin väittää, että toimii ihan hyvin. Minua myös hävettää, että tämä laari on löytynyt googlettamalla "kun imetys menee päin persettä". Taidan napsauttaa hakutulokseksi ilmestymisen pois päältä.

Toivottavasti maailmassa suurin osa äideistä on sellaisia, joille imetys on helppoa, kivutonta, luontevaa ja muutenkin letkeää ja ongelmatonta. Ilmeisesti näin ei ihan järjestään ole. En tohtisi ihan kulttuurisidonnaiseksi jutuksi imetyksen onnistumista/epäonnistumista leimata, mutta tohdin hyvin hataralla mutulla väittää, että tiiviit naisyhteisöt ja niissä jaettu vertaistuki ja hiljainen ohjeistus on keskeisessä asemassa.

On muuten kauheaa, kun imetyksen yhteydessä puhutaan onnistumisesta tai epäonnistumisesta. En kyllä tähän hätään keksi vaihtoehtoisiakaan sanasia. Onko sellaisia käytössä? En sanoja käyttämällä halua arvottaa ketään. Ne ovat vain sanoja.

Minä kun raskausaikana tulin hulluksi ja masennuin ja paineistuin ja ahdistuin, jätin imetyksen kokonaan sivuseikaksi äitiyteen valmistautumisessa, jonka pääpointtina oli selvitä hengissä. Loukkaannuin suunnattomasti lapsen edellisellä neuvolakäynnillä, kun terveydenhoitajatyttö ihmetteli täysimetystä,  "suhtauduit niin negatiivisesti imetykseen raskausaikana". Niin, en halunnut lainata häneltä norjalaista videota, joka oli otsikoitu "Imetys. Yhteisen elämämme alku." Otsikosta olisi voinut jättää kolme sanaa pois.

Minä valmistauduin raskausaikana siihen, että imetys ei onnistu. Oletettavasti tajusin epäonnistumisen olevan mahdollisesti niin järkyttävä takaisku äitiyteni suorittamisessa, että epäonnistumiseen on pakko valmistautua. Tohdin myös väittää, että mikäli olisin etukäteen ottanut paineita imetyksestä masennuksen, isän kuoleman, vauvan perätilan ja sektioahdistuksien päälle, niin mitta olisi saattanut tulla täyteen enkä olisi uskaltanut edes yrittää.

Jälkeenpäin olen lukenut imetyksestä paljon. Aluksi tekniikkaa, sittemmin jo suosituksia ja niiden perusteluja. Voi hyvin olla, että jos olisin opiskellut aihetta etukäteen, olisin luovuttanut heti alkuunsa. Läksin siis iloisesti sektioon sillä oletuksella, että sairaalassa on henkilökuntaa, joiden homma on opettaa minulle miten imetetään.

Imetysopastus olikin yksi niistä jutuista, jotka sairaalassa ihan oikeasti toimivat ja käsittääkseni hirveän hyvin. Syynä voi toki olla se, että sitkeästi kilkutin kelloa joka ikisellä syötöllä ja vaadin kätilöä tai lastenhoitajaa auttamaan, tarkkailemaan ja arvioimaan suoritusta sekä selittämään mitä on tapahtumassa, miksi ja mitä siitä seuraa. En olisi välttämättä tajunnut soitella kelloa ellei lapsen verensokeria olisi pitänyt tarkkailla. Haavan kanssa liikkuminen ja siedettävien imetysasentojen hakeminen oli myös tuskaisaa ja kipulääkepöllyssäni vastaanotin apua ihan mielelläni.

Väitän ettei imetyksestä olisi tullut mitään ilman osaston imetysvastaavaa kätilöä, joka oli harvinaisen hyvä tyyppi ja luetteli perustellen perusasioita: yksi hinkki kerrallaan, aina kun lapsi haluaa. Älä lypsä turhaan, lämmitä hinkki vaikka kauratyynyllä ennen imetystä. "Minä en teitä täältä päästä pois ennen kuin homma sujuu ja hyvin." Eikä päästänyt. Tuli tosin ensimmäisen lomapäivänsä aamuna vielä varmistamaan (joo, en usko että vain meitä, mutta oli silti kiva).

Maito nousi hinkkeihin sairaalassa vasta neljäntenä tai viidentenä päivänä leikkauksesta. Arvelin kuolevani. Hössökätilö toi kaalia. Se oli ihanaa. Niistä jumalattoman kovista ja tulikuumista koripallonkokoisista jötköistä lähti melkein sihinä kun iski jääkylmät kaalit päälle. Halusin naimisiin suurehkon, kylmän kaalinpään kanssa. Jos maito olisi noussut kotona, olisi meidän imetys ollut siinä. Vauva ei saanut millään kiinni pinkeästä nännistä, maitoa oli kaikkialla ja mieliala mitä sattui. Hyvätyyppikätilö totesikin, että usein imetys käsähtää juuri siihen, että maito nousee kunnolla vasta kotona ja sitä säikähdetään. (En tiedä - näin hän totesi ja niin meillä olisi varmaankin käynyt.)

Joo. Kotona se riemu sitten repesi yhdessä nännien ihon kanssa. Ajoittain vauva sai juotavakseen varsin vaaleanpunaista maitoa. Kipu oli helvetillinen, mutta suorituspaineissani ja pelätessäni, ettei vauva opi koskaan imemään kunnolla en koskenut rintakumeihin. Jälkeenpäin ajateltuna olisi voinut olla ihan fiksua. Minä vihasin imettämistä. Kipu polkaisi varpaista asti vauvan iskiessä kiinni. Vauva turhautui minun sitä irroittaessa liian pienen imuotteen kourissa. Vihasin puolisoa ja äitiäni, jotka ravasivat ympärillä jankuttaen tuttipullosta. Vihasin neuvolantätiä, jolta ei apua, neuvoja, saati tukea irronnut. Ja välillä vihasin vähän vauvaakin. Ennenkaikkea vihasin itseäni - täästähän kuuluu nauttia ja tämä kuuluu osata.

Vastoin kaikkia arvelujani, iho parani. Haava parani. Hitaasti. Kävi mahdolliseksi syöttää lasta öisin makuuasennosta. Vauvan kasvaessa opettelin syöttämään sitä myös perinteisellä tyylillä sylistä, loputtoman tyynyvirittelyn ja kainalon alta kieputtelun sijaan.

En edelleenkään imetä mielelläni julkisissa tiloissa - toisaalta ei ole ollut juuri tarvettakaan. Kotona homma sujuu mielestäni hyvin - ajoittain sattuu, mutta jonkinlaisen virheanalyysin jälkeen kipu korjaantuu tai hinkki karaistuu. Tuorein hankaluus liittyy hampaisiin. Kynteni osui päivänä menneenä lapseni ikenestä törröttävään kovaan juttuun. Ikenillä on myös ilmeisen hauskaa purra äitiä - tosin onneksi vasta kun massu on täynnä.

Päivisin tytär ruokailee edelleen parin tunnin välein, välillä tiheämmin, välillä harvemmin. Päivällä imetysvälit eivät tosin veny yli neljän tunnin. Yöllä ruokaillaan vaihtelevasti - ajoittain on saatava maitoa viisikin kertaa, viime yönä riittä kaksi.

Luottamus omaan kehoon ja sen toimintaan on ollut vaikea saavuttaa, mutta kyllä tämä rotisko vaan kummasti toimii. En tosin ole osannut ottaa kovin syvää painesta siitä riittääkö maito, siinä olen luottanut vauvaan. Pissaa ja kakkaa sopivassa suhteessa, kasvaa ja on tyytyväinen - täytyyhän sen silloin riittää.

Ennen syntymää hamstrasin kaappiin melkoisen määrän korviketta, joka on jo muuttanut seuraavaan osoitteeseen, jossa se pääsee käyttöön. Pakastimessa on omaa maitoa mahdollisia hätätapauksia varten.

Minulla ei ole tarvetta ottaa kantaa siihen, kuka imettää, miten imettää ja imettääkö lainkaan. Yksikään äiti ei pahaa halua lapselleen ja tekee kaikkensa lapsensa eteen. Toisen tapaa ei arvostella. Imetys on ollut yksi vaikeimpia vastaani tulleita asioita, mutta olen iloinen siitä, että itkin ja huusin ja raivosin ja rasvasin ja lämmitin ja vuosin ja ties mitä. Tämä käy nyt meille. Olisi voinut olla myös toisin, herkästi, ja tuolloinkin olisin ollut mielestäni ihan yhtä hyvä äiti vaikka sitten se pullo kourassa.

Huuto

Viime yönä meille muutti Huuto. Haluaisin, että se jatkaisi matkaansa, sillä nyt on se tsekkoslovakialainen Nukkumatti käynyt viskomassa kilokaupalla unihiekkaa silmiini ja ratkonut silmäpussit roikkumaan nenän tasolle.

Yhden aikaan tytär vingahteli sivuvaunussaan, pieraisi ja nappasin sen viereeni syömään, kuten satoja kertoja ennenkin. Ei muuten kelvannut. Puoliso luonnollisesti siihen heräili (veikkaan, että koko kortteli heräili), hurtta äityi ulvomaan tahtia ja kaikilla oli hauskaa.

"Mee alakertaan nukkumaan."
"Mä en mee mihinkään."
- tahaton silmien pyörähdys -
"No minä saatana meen sitten. Vittu, aina pitää riidellä."
"Haista sinäkin perse."

Meillä on kypsä ja toimiva parisuhde. Isäntä paineli alakertaan. Vauva huusi. Vaihdoin sille vaipan. Vauva huusi. Lauloin sille. Vauva huusi. Yritin tarjota hinkkiä. Vauva huusi. Tarjoilin tuttia. Vauva huusi. Tunnin huudon perään sain tungettua sille varsin mukavassa tukemattomassa istuma-asennossa tissin suuhun, joka täysin puun takaa maistui ja unikin tuli saman tien.

Lähetimme puolison kera toisillemme anteeksipyyntötekstarit ja herra palasi vuoteeseen. Herätin sen kuudelta, että mee töihin. Ei se kuulemma kauheasti myöhästynyt. Vauva tosin ilmoitteli samoihin aikoihin olevansa nälkäinen. Toisti jo kertaalleen toteutetun kaavan, tosin ilman nukahtamista. Sen se korvasi hymystelykujerteluseurustelulla.

Vielä yhdeksän aikaan yritin tunkea sille tuttia suuhun, että nuku nyt. Kaksi koiraa jalat ristissä herätti lopullisesti.

Tytär on pitkillä päikkäreillä. Miksen minäkin?

Sumu

Nyt lienee keskiviikko. Samapa tuo. Juuri mitään ei tapahdu, enkä kyllä kaipaa tapahtuvaksikaan. Luonnollisesti on hyvä paineistua siitä, että tämä on ainutlaatuinen elämänvaihe, josta on osattava NAUTTIA! Siis siitä, ettei juuri mitään tapahdu. Onhan se ihanaa ja harvinaista ja ainutlaatuista. Stressaan silti ihan vähän, koska se on minulle luontainen olotila. 

Vääntäydyimme tyttären kanssa sängystä ylös yhdeksän jälkeen. Tytär yritti herätä seitsemän maissa syötyään kolmannen tissillisen maitoa tälle vuorokaudelle (nyt mennään jo viidessä, oujee). Sujautin tutin suuhun ja kerroin, että nyt nukutaan. Nukkuihan se. Olisi nukkunut illallakin. Mysteerihuuto alkoi kello yhdeksän maissa ja päättyi lähempänä puoltayötä. Ei tepsi vikalistan läpikäynti, uudet innovaatiot, annetaansenhetkihuutaajosserauhoittuisi, tissin tarjoilu ja ne sata muuta yritystä. Puoliso sai tyttärensä simahtamaan lopulta hoitopöydälle (se jostain syystä tykkää hengailla siinä), josta lapsi siirrettiin varovaisesti sivuvaunuunsa. 

Näitä on ilmeisesti välillä. Toissapäivänä vauva otti ja simahti sänkyynsä saman tien. Ilmeisesti niistäkin hetkistä on osattava NAUTTIA. 

Yllättävä on itkun mukanaan tuova voimattomuus ja avuttomuus. Kun on laulanut joka ikisen päästälöytyvän lastenlaulun (ja niitä ei ihan vähän tässä päässä ole työkuvioiden vuoksi) kolmeen kertaan ja tuutulaulurepertuaarin vielä useammin ja keikuttanut ja roikottanut ja ruokkinut ja silittänyt ja halinut ja paijannut ja jo hönönä vähän googlettanut että menikö se rikki, iskee jonkinasteinen avuttomuus, joka yllättävää kyllä ei ihan vielä ole yltynyt hädäksi. Jokin takaraivossa muistaa kuiskia, että ei sillä oikeasti ole mitään isompaa hätää: se on sylissä ja sitä rakastetaan. 

Lapsen kiihtyvätahtinen öinen ruokailu aiheuttaa sen, että mulla ei aivo edelleenkään oikein pelaa. Hyvällä tuurilla nukahdan saman tien, kun olen palauttanut tyttären sivuvaunuunsa (josta poden huomattavan kehnoa omaatuntoa, joopa joo). Ajoittain kestää unen paluussa vähän kauemmin. En muista mitään ja jokseenkin yksinkertaiset askareet vaativat huimia ponnisteluja. Kun on tottunut siihen, että voi näppärästi neuloa sukkaa, puhua puhelimeen, lukea uutisia, vahtia keitoksia hellalla ja hoitaa sivussa vähän työjuttuja niin on hieman hankalaa hyväksyä sitä, että kannattaa ihan oikeasti keskittyä yhteen asiaan kerrallaan. Esmes hampaiden pesuun. 

Tekee mieli pistäytyä ulkosalla. Eilen kiekaisimme jälleen pienelle retkelle ja sain poimittua pari desiä puolukoita. Halajan vispipuuroa, jota en ole valmistanut sitten yläasteen pakollisen kotitalousoppimäärän jälkeen. Retkellä havaitsimme kuitenkin kaksi ongelmaa: meillä ei ole mannasuurimoita ja lapsi on hankala paksusta vaatetuksesta johtuen sujauttaa manducan pienennysosioon. 

Että jee. Kelin sen kun viilenee ja pukeutumisongelman äärellä ollaan jälleen. Mitä helvettiä sille pitää pukea? En tosin tiedä mitä itse kiskoisin päälle, äitiyshousut ja huppari tuntuvat kasvaneen ihoon kiinni (ja luulen ajoittain edelleen, että on kesä). Collegehaalari, jonka alle on sujautettu epämääräinen määrä vaaatekerroksia (nyt siis kyse vauvasta) tuntuu kovin vähäiseltä vaatemäärältä. Tilasin Reiman outletista fleecehaalareita (kun en kirpparilta löytänyt ainuttakaan ja oli halavempaa ko marketissa) ja ne on saatana ihan järkyttävän isoja. Innolla odottamani koon 56-alle-puoleen-hintaan-ja-ihan-ok-värikin-haalari vastaa kokoa 68, jossa me ollaan ehkä ensi vuonna. Ei liian isossa vaatteessa mitään väärää, hölmöähän se on pientä ostaa, mutta kantaessa liian iso vaate tuntuu kurjalta. 

Lisäksi. Minkä ikäisenä/kokoisena on syytä lopettaa manducan vauvapienennyslipareen käyttö? Homma on just sopiva ja passeli, mutta neppareita on vaikea saada kiinni, kun tyttären kinttu on niin kovin paksu kaikkine vaatekerroksineen. Jos liparetta ei käytä, valahtaa lyhyt vauvani repussa kovin alas, mikä aiheuttaa viritysongelmia ja selkäkipua ja kipinää lapsen osalta. 

Valmistajan sivuilta löysin tiedon, että vauvan voi asentaa repun pohjalle suunnilleen niihin aikoihin kun siirrytään vaatekokoon 68. Argh!! 

Haluaisin paikalliseen työväenopistoon seuraavat kurssit: Vauvan pukeminen. Vauvan kantaminen. Vauvan ruokinta. Oletan, että näitä asioita on saatettu käydä läpi siinä kammoamassani perhevalmennuksessa, mutta tuntien neuvolapalveluiden laadun, ainakin paikallisesti, kehtaan veikata, että taso on ollut vaikuttava. 

Että näin. Siirryn möllöttämään. Ei mulla muuta. Odotan innolla sitä - kuulemma - kuuden vuoden kuluttua koittavaa aikaa, kun saan taas nukkua vähän enemmän. 

Poni

Heräsin yöllä kolmen aikaan lapseni norminälkävingahdukseen. Kuulostelin hetken, josko se kuitenkin vielä nukahtaisi ja pohdin mahtaako tutti olla lähettyvillä vai onko se ammuttu suusta ties minne.

Muutaman minuutin kuluttua lapseni kuulosti pieneltä, kiukkuiselta ponilta ja tursusi komealla paineella vaipallisen kakkaa. Pieni unipussi näytti puhelimen valossa oikein paisuvan paineesta. Sitten se hymyili. Siis vauva, ei pussi.

Olen ollut valtavan onnellinen siitä, että lapseni ei kakkaa öisin. Meillä ei yläkerrassa ole riittävän suurta lavuaaria pyllypesuihin. Onneksi on niitä rättejä, jotka kannattaa ostaa litilistä. Pirkat varsinkin on ihan paskoja, niitä tulee paketista aina viisi kerralla, vaikka kuinka nätisti koittaisi ottaa.

Toivon, että lapseni suoli ei toimi ensi yönä. Haluaisin nukkua ja se on huomattavasti helpompaa jos ei ole pakko nousta sängystä vaippaa kaivamaan. Tosin, se edelleen ruokailee tunnin, parin välein, että tursuttavaa riittää.

Autostani pamahti laturi, joten matkasimme muskariin Paukkuliinin ja poikansa kyydillä. Tytär oli muskarin pienin, melkein kaikki muut jo käveli tai konttasivat. Nice. Mä luulin, että se on VAUVAmuskari.

Tekee ihan vähän mieli todeta koko touhusta totuttuun tapaan, että VMP, mutta yritän kasvaa ihmisenä ja asennoitua kivasti. Iloisesta asenteesta kun saattaa olla jatkossa ihan iloa ja hyötyä. Että kyllä sitä tunnin viikossa kestää, mutta sen jälkeen on seinä jo pystyssä mun osalta.

Mutta sviddu niitä biisejä: Kävelen, kävelen, kävelen, kävelen, stop. Syksy tulee, puuhpuuh. Keinun, keinun, tilulilulei.

Meillä kuunnellaan onneksi kotona vähän parempaa musiikkia. Ainakin sillloin kun äiti ei saa päähänsä harjoitella kitarointia.

Kylmät kädet

Eilen käytiin neuvolassa tyttären lähestyvän kolmen kuukauden iän ansiosta. Siellä oli taas harjoittelija, joka tällä kertaa esitteli itsensä, muttei tiedustellut lupaa olemassaololleen. Ja koko touhu oli jo valmiiksi 25 minuuttia myöhässä, mikä aiheutti minussa hieman vitutusta. Tytär tosin nukkui jokseenkin autuaana kaukalossaan.

"Mulla on kauheen kylmät kädet!"
"Kukahan tuo täti on, joka mua noin kylmillä käsillä koskee?"
"Oota hei vähän, mulla on nää kylmät kädet!"
"Miten ne refleksit piti katsoa, ai kauhee näitä käsiä!"
"Jos mä otan tästä sukasta kiinni, kun on näin kylmät kädet."

Sillä kätilöopiskelijalla oli kylmät kädet. En kokeillut, mutta meinasin kehottaa lämmittämään niitä omassa luonnon taskussaan. Ihan kiva tyttö, kovasti ihmetteli ja kehuskeli lastani, mutta jeesus, että sillä oli kylmät kädet.

 Opiskelijatytön käsijankkauksesta huolimatta en muistanut tiedustella miksi minun tyttärelläni on öisin kovin kylmät kädet vaikka se nykyisin nukkuu varsin lämpöisenä pakkauksena unipussissaan. Ja voiko se esimerkiksi kuolla niihin kylmiin käsiinsä. Tosin en pidä neuvolaa kovin luotettavana tiedonlähteenä. Täytyy soittaa muutamalle kaverille.

 Otin puolison neuvolaan pitelemään tytärtä rokotusten merkeissä. Rotalitkut se mässytti minun sylissäni kätilöopiskelijan haaveillessa videokamerasta, kun "On niin ihania ilmeitä!". Ehdotin (hyvässä hengessä) että hän maistaisi tilkan litkua, että saisimme varmuuden onko se makeaa. Ei mennyt lankaan.

Satuin katsomaan lastani silmiin, kun se isänsä sylissä sai ensimmäisen piikin. En toivu siitä koskaan. Isänsä teki saman virheen kakkospiikin kohdalla. Se ei saanut nukutuksi viime yönä. Huutoa kesti yhteensä noin kolme minuuttia. Tytöt kehuivat reippautta ja ihmettelivät itkun vähyyttä. Tenttasivat nukkumisesta ja vähättelivät saavutuksiani imettäjänä.

Palautin myös masennuskyselyn, jonka mukaan en ole masentunut (ainakaan oman laskuni mukaan), enkä muutenkaan häiriintynyt, koska en ruksannut vain parhaita vaihtoehtoja (eikö äitien kuulukin olla huolissaan ja vähän ahdistuneita). Tyttö otti ja tokaisi:
"Sullahan on niin ihana tyttö, jonka kasvua on mukava seurailla, että ei kannata masentua."
Annoin olla. En saarnannut, että masennus on yleensä hyvinkin biologista, EI KUKAAN HALUA SAIRASTUA MASENNUKSEEN, siihen on hyvin vaikea itse vaikuttaa ja sairastuminen on jokseenkin vaikeasti ennustettavissa. Olen melko ylpeä itsestäni.

Sen sijaan, että olisin luennoinut tytöille, haastoin riitaa siitä, miksi meille ei ole 4 kk lääkärintarkastusta, vaikka saman sairaanhoitopiirin toisessa kunnassa sellainen tarjotaan. Eli taas sama homma lääkäriaikojen suhteen kuin raskausaikana. Ei ole kuulemma lääkäreitä ja ollaan muutenkin tarkastusten suhteen jossain siirtymävaiheessa. Ihmeteltiin myös mistä olen sellaisen kuvan saanut, että 4 kk neuvolan yhteydessä olisi tarkoitus tavata lääkäriä. Kerroin, että ihan heidän omilta verkkosivuiltaan tiedon kalastin. Hohhoijaa.

Minusta on hauskaa, että kunnallisvaalihässäkät alkavat pian toden teolla. Aion tällä kertaa vierailla jokaisen puolueen (paitsi RKP:n, ellen ole tosi paskalla tuulella) kojulla tenttaamassa ehdokkaita perheasioista. Minua luonnollisesti pyydettiin tälläkin kertaa ehdokkaaksi. Olen varsin vaikuttunut siitä, että kahdeksan vuotta sitten pyydettiin kommunistien ehdokkaaksi, neljä vuotta sitten kokoomukselle ja tällä kertaa demareille. Kiva, että melkein kaikille kelpaa.

Ensi viikolla alkaisi vauvamuskari. Harkitsen. Vakavasti. Huh. Harrastus. Angst.

Luovutuksen tulos

Ei mennyt kuin viikko ja sain vastauksen neuvolasta. Kovasti kun ovat kehuneet mielellään vastaavansa sähköpostikyselyihin mahdollisen luppoaikansa puitteissa, olen mielelläni tarttunut mahdollisuuteen sen sijaan, että jonottaisin heille puhelinaikaan (jolloin me emme ole hereillä, saati puhevalmiudessa). Olisi edes jonotustoiminto jollain nastalla jonotuskilkuttelumusiikilla (kiitos Sonera, kun pilasit Daven Pienen ja hennon otteen, kun sitä vuosia takaperin kuuntelin puolitoista tuntia loputtomalla repeatilla eikä nettikään pelannut) sen sijaan, että luurista pääsee tuut tuut, mikä aiheuttaa omat kommervenkkinsä.

Tiedustelin siis peloissani mitä tehdä loputtomalle nuhalle ja köhälle, ja milloin on virallisen käytännön ja ohjeen mukaan turvauduttava lääkärin apuun.

Neuvolantytön mukaan siis nuhaisen ja yskäisenkin vauvan kanssa kannattaa herkästi matkata päivystykseen. Sinne voi jopa soittaa, jotta tietävät, että ollaan tulossa. Jos päiväsaikaan päättää lähteä nauttimaan palvelusta, niin on oikein mahdollisuus saada lastenlääkäri paikalle. Selvä.

Hieno homma. Yritin keittää vastaukseen jotain kivaa ja ympäripyöreää sen sijaan, että olisin tiedustellut mahtaako päivystyksen henkilökunta jo nykyisin olla valviran leimaamaa ja mahdollisesti edes parin sanan verran suomenkielentaitoista. En myöskään kysynyt miksi siinä päivystyskopissa istuu aina keskimäärin seitsemän hoitsua, joista kukaan ei tule sieltä koskaan pihalle. En muistanut kysyä onko seudulla yksityistä lastenlääkäriä lähempänä kuin 40 kilometrin päässä.

En ajatellut hinata nuhaista tytärtä tk:n äärelle. Se ei ole kuumeinen eikä kovin kiukkuinenkaan.

Ahdistuin kyllä ajatuksesta ihan hirveästi. Mitä sitten tapahtuu, kun on oikeasti hakeuduttava sairaanhoidon äärelle, kun luottamus alaan on edelleen vahvasti nollan tuntumassa. Täytyy pysytellä terveenä. Itsehän sairastin lapsena vain useita kymmeniä korvatulehduksia.

Mutta vastauksen sain. Jännittävää.

Lapsuus

Turvallinen lapsuus ja lapsuuden turvaaminen on kytenyt mielessä jo jonkin aikaa. Sama on toki ollut mediassa pinnalla: murhia, lapsimissikisoja, päivähoidon jättiryhmäporsaanreikiä, lastensuojelun onnetonta tilaa, lista on jokseenkin loputon. Törkeää, järkyttävää ja anteeksiantamatonta lapsen pahoinpitelyä ja nöyryytystä ei toki voi verrata missikisoihin, mutta molemmat ovat esimerkkejä kohtelusta, joka raakuudellaan pysäyttää. Itkettää. Kuvottaa. Ahdistaa.

 Miten sitten tarjota omalle lapselle tasapainoinen ja turvallinen lapsuus? Turvallinen perhe ja koti? Riittävästi vapautta, haasteita, pettymyksiä, mutta ennenkaikkea onnistumista, itsensä kokemista rakastetuksi, hyväksytyksi ja tärkeäksi. Minulla kun ei ole mallia, jonka mukaan toimia. Ei liene puolisollakaan.

 Päälimmäinen muistikuva omasta lapsuudesta, peruskouluikäisestä, on ainainen pelko. Mitä kotona odottaa koulun jälkeen? Onko isä tällä kertaa loistotuulella, viimeisen päälle vittumaisen kireänä vai kenties kolmatta viikkoa taju kankaalla viinasta? Ja onko äiti ahdistunut, alistunut, masentunut vai peloissaan?

Muutin lukioikäisenä pois kotoa.

Piileskelyä, kipitystä varpaillaan, ei koskaan kavereita kotiin. Äidille pitää olla kiltti. Mistään ei saa puhua ääneen. Loputon pelko. Kiristyneen odotuksen tunnelma, joka on seurannut matkassa varsin pitkälle aikuisikään. Tiesin asuessani ulkomailla vain äidin sähköpostiviestien rivien välistä missä kunnossa ukko sillä hetkellä on. Ja ahdistuin. Olisi pitänyt olla suojelemassa äitiä.

Yksitoistavuotiaana toivoin ja rukoilin, että ne eroaisivat. Sitä saatiin lopulta odottaa reilut kymmenen vuotta. Hohhoijaa.

Että mistä tähän hätään saisi revittyä terveen ja toimivan perhemallin? Mielestäni perheessä täytyy saada tuntea myös negatiivisia asioita, ilman että ne johtavat loputtomaan ryyppyputkeen tai muuten vain psyykkiseen pahoinpitelyyn. Tilaa täytyy olla myös rakkaudelle, välittämiselle ja hellyydelle. Eli vaikeaksi menee, kun on lapsuutensa viettänyt mahdollisimman tunteettomissa olosuhteissa. Olosuhteissa, joissa sana anteeksi on ollut aina täysin tuntematon.

Aiheesta on varmaankin julkaistu kirjallisuutta. Täytynee googletella ja vierailla kirjastossa, kunhan flunssa väistyy. Ehkä lohdullisinta oman vanhemmuuden etsimisessä ja kasaamisessa on se, että tunnistaa omasta lapsuudestaan ja vanhemmistaan ne elementit, joita ei halua toistaa. Ei niitä tarvitse toistaa.

"Mutta kun siskoa on aina pitänyt niin kovasti suojella ja nyt se on tosi loukkaantunut siitä mitä sille sanoit."
"Olisit joskus suojellut minuakin."

Valoisammalta kantilta - paineet pois: Pikkulapsi ei tarvitse harrastuksia. Oikein auktoriteetin toteamana.

Sukka osa 3.

Joo, ei ne pysy jalassa yöllä.

Ratkaisu:

Pussi

Lapsi lämpöinen ja pierujen potkuttelu tuntuu sujuvan helpommin kuin koivet lahkeissa. 

Tutan pussissa on se vika, että nepparit on pussin sivussa. Saisi olla tuolla pohjalla niin vaipanvaihto sujuisi irrottamatta koko viritystä. Saattaa tosin olla, että ompelen seuraavan itse, jolloin pussi aukeaa nimenomaan pohjasta. Olen kehno ompelija, mutta hämärän vakuuttunut siitä, että äitiys tuo itsestään mukana kyvyn ommella kaikkea kivaa. 

Nuha

Tyttärellä on nuha. Se on kamalaa. Lienee saanut tartunnan isältään, jonka yllätin niistämästä muutamia päiviä sitten.

Yöllä nokka oli kauhean tukossa ja aiheutti meteliä. Itse metelinokan unia ei tilanne juuri häirinnyt. Sen äiti vähän itkeskeli huoltaan mm. tukehtumista koskien ja valvoi ajoittain puhelimenvalossa hengitystä tarkkaillen.

Vauva otti ja nukkui koko päivän. Huolestuin lisää. Parhaimmillaan se pysyi hereillä kymmenisen minuuttia ennen simahdusta. Ei leikkiä, ei hassuttelua, intensiivisestä vuorovaikutuksesta puhumattakaan.

Puolison tullessa töistä olin jo varma, että tytär on rikki. Kuumemittarin kanssa sähläys ja tulosten arviointi googlen avulla osoitti normaalilämpöä.

Seurusteluhetki isin kanssa päättyi mahtavaan pörinään pöksyissä. Lapsi tursusi kakkaa tunnissa neljä vaipallista ja virkistyi huomattavasti. Helpotti.

Että meinasin sitten hyökätä päivystykseen nuhaisen ja kakkaa hautovan lapsen kera. En hyökännyt. Olen varsin tyytyväinen päätökseen. Heti kun tottuu hetkeksi lapsen tiettyyn käytökseen ja rutiiniin menee koko homma ylösalaisin ja siinä sitten tutistaan epävarmana ja hädissään, kauhuissaan siitä mitä vaurioita vauvalle nyt on aiheutettu. Paras olisi siis totutella siihen, että mikään ei päde - paitsi hetken.

Tytär on pesulla isin kanssa. Nuha vaivaa edelleen, mutta hauskaa kuuluu olevan.

Kaipaan edelleen jotain vouhotettavaa.

Pelko

En ennen lapsen syntymää uskaltanut edes ajatella sen elämää kohdun ulkopuolella. En antanut itselleni lupaa - tunnetasolla - suunnitella ja haaveilla vauva-asioita. Pelkäsin, että se kuolee tai vähintään vammautuu tai on valmiiksi sairas (sitähän ahkerasti lupailtiin ammattilaisten taholta). Toki hamstrasin tavaraa, järjestin kotia ja viimeisinä viikkoina uskaltauduin jopa juttelemaan mahalle. Silti kielsin itseäni iloitsemasta liikaa etukäteen.

Kun lopputulos on terve, sievä, pieni höntti, jota rakastaa ja suojelee ja ihmettelee ja hämmästelee on luonnollisesti seuraava askel ryhtyä pelkäämään jokaista lapsen tulevaisuudessa kohtaamaa vaikeutta, mielipahaa, pipiä, pettymystä, tuskaa, konfliktia ja ties mitä. Vältän parhaani mukaan ajatusten harhailua pelkoon tulevasta. Kerrankin on hauskaa elää hetkessä, nimenomaan hetkessä, käytännössä imetyksestä ja vaipasta toiseen (päivisin tasan kahden tunnin kierrolla).

Olen yllättynyt siitä, miten vähän pelko on osana elämää. Pystyn suhtautumaan pikku nuhiin ja köhiin ja murinoihin jokseenkin rationaalisesti. En enää heräile tarkistamaan mahtaako lapsi olla elossa, kun se on nukkunut ääneti jo 50 minuuttia. En vahdi lapsen touhuja isänsä kanssa, olen jokseenkin vakuuttunut siitä, ettei se mene ajoittain epävarmassa kyydissä rikki. Niillä on sitäpaitsi ihan omat jutut keskenään.

Pahin pelko liittyy siihen, että tulisin uudelleen raskaaksi. Pelko on aivan jumalattoman kova. Puolisolle on ilmoitettu, että on aivan turhaa yrittääkään puolta metriä lähemmäksi ilman kortsua (mielellään kahta tai useampaa). Mihinkään ehkäisyyn on vaikea luottaa, vähiten imetykseen (mikä olisi lähinnä tyhmää).

Raskausaika oli kauheaa. Psyykkisesti ajoittain sietämätöntä, kivun kanssa saattoi (ainakin jälkeenpäin ajateltuna) elää, kun oli toivoa että se joskus loppuu.

Sektio oli niin hirveä, että edelleen tekee mieli vain itkeä ajatellessa koko spektaakkelia. Fyysisesti sen sieti, vaikka spinaalipiikki ei ottanut onnistuakseen (yli kymmenen yritystä), jälkeenpäin kipu oli käsittämätön (varsinkin kun lääkkeitä ei saanut - olisi pitänyt osata pyytää, mikä unohdettiin mainita jne.).

Psyykkisesti leikkaus oli järkyttävän raskas. Niin raskas, etten suostu vastaavaa enää läpikäymään. En sano, että leikkaus olisi yhtään kivuliaampi tai kamalampi kuin alatiesynnytys, mutta väitän, että nimenomaan päänsisus olisi päässyt vähemmällä, kun olisi ollut edes mahdollisuus vähän luonnollisempaan tapahtumaan.

Minua inhottaa, että lapseni syntymää ihmetteli kymmenkunta ihmistä, joista suurin osa esitti kommenttinsa ääneen syntymän hetkellä: "Onpa se iso!" "Onko se poika?" "Mikä se on?" "Ai, se on tyttö!" "Onpa hassu pää!" Ja minä sain ihmetellä lasta noin 30 sekunnin ajan, kunnes se vietiin pois. Eikä kukaan tuonut sitä heräämöön, saati kertonut miten se voi, vaikka kyselin. Eikä se päässyt isänsä paidan alle lämpimään, vaikka niin luvattiin.

Eihän tuollakaan mitään väliä enää ole, eikä suurtakaan vahinkoa ole tapahtunut, mutta koko touhusta jäi jotenkin kusetettu olo. Eikä ihan vähänkään. Liukuhihnahommaa, väki tekee työtään, mutta pieni kunnioitus ja herkkyys olisi tehnyt asioista siedettävämpiä. Ehkä. Koko ajan minulla oli olo, että olen jotenkin kaikkien tiellä.

Pelko lienee luonnollinen. Olisi toki mukavaa, jos se joskus lievenisi tai muuttuisi. Ehkä juuri raskauspelko siirtyy syrjemmälle, kun uusia pelon aiheita syntyy matkan varrella.

Silti väitän, että meidän lapsilukumme on nyt täynnä.