Punavihreänä feministinä (jos jollekulle on tämä ollut epäselvää), pahoitin aamulla mieleni Pikku Kakkosen jälkeen tulleesta Viidakkokirja nimisestä ohjelmasta. Animaatiohan on noin periaatteessa ihan kiva, vaikka aiemmin olen nyrpistänyt nokkaani sille, että se tiikeri ottaa aina turpiinsa ja putoaa jostain korkealta (muttei satuta pahasti) - seuraavassa jaksossa se on taas ilkeä ja punoo juonia.
Joka tapauksessa, tämän aamuisessa jaksossa pientä intialaista viidakkopoikaa (hoksasin vihdoin, että tapahtumat sijoittuvat intialaiseen viidakkoon afrikkalaisen sijaan) kiusattiin ja syytettiin varkaaksi, sillä tämän pesästä löytyi muun muassa kalaa ja pihvejä. Poika kutsuttiin myös susilauman eteen, jossa lauman johtaja tämän haukkui pystyyn. Susilauman johtaja oli maskuliininen ja puhui miehen äänellä. Poikaa puolustelleet sudet olivat puolestaan feminiinisiä ja puhuivat naisen äänellä.
No mikä tässä oli pielessä? Ja minkä helvetin takia yritän kökösti analysoida lauantaiaamuista lastenohjelmaa? Susilauman johtaja on aina naaras, alfanaaras, jonka alapuolella on enemmän tai vähemmän monimutkainen arvojärjestys. Kävi meinaan vituttamaan, kun ohjelmassa ollaan noin muuten semitarkkoja eläinten ominaisuuksista (no okei, ne puhuu jne.). Eikö lastenohjelmassakaan lauman johtaja voi olla nainen? Miten pienestä se sukupuoliroolitus oikein on aloitettava?
En toki sano, että väkisin on väännettävä kissasta koiraa. En vain ymmärrä miksi luonnossa esiintyvä tilanne on käännettävä mieskeskeiseksi. En myöskään ole niin pitkällä, että jaksaisin lähettää kanavalle palautetta. Suurin osa koirien kanssa tekemisissä olleista tietää hyvin sen, että uros ja narttu tulevat (lähes) aina keskenään toimeen, kun taas useamman nartun tai useamman uroksen yhdistelmä esimerkiksi kotioloissa voi olla hankala, varsinkin jos johtaja (ihminen) on heikko. Se siitä.
Lastenohjelmat ovat aiheuttaneet muutenkin ihmetystä hiljattain, nyt kun niitä on tullut seurattua. Lapsihan ei jaksa keskittyä telkkariin pätkääkään, ellei sitten katsomaan Musarullaa, mikä on yleensä ihan kiva. Pikku Kakkonen antaa kivan mahdollisuuden löhötä sohvalla semihyvällä omallatunnolla, vaikka lapsi hääräisi ihan muuta. Kieroa omalla tavallaan. Eipä meillä toisaalta töllö olekaan lapsen hereilläoloaikana päällä kuin Pikku Kakkosen ja sitä seuraavat uutiset.
Viime viikolla, taisi olla torstai, esitettiin Pikku Kakkosessa ihan kiva Olivia-nimisestä possusta kertova pätkä. Tykkään Oliviasta, koska siinä seikkailee pääosassa tyttö ja possujen korvat on animoitu huolella. Olivia vei koiraansa naapuriin leikkimään naapurin koiran kanssa. Naapuri oli ilkeä ja syytteli Olivian koiraa kurjien temppujen opettamisesta omalle koiralleen. Olivia keksi koirakoulun ja koulutteli koiraansa, vei sen uudelleen naapuriin, jossa naapurin oma koira tuhosi kukkapenkin. Olivia sai haukut, mutta päätti auttaa naapuria kukkapenkkinsä kunnostuksessa antamalla tälle itse valmistamiaan paperikukkia. Naapuri voitti saamiensa kukkien ansioista jonkun typerän puutarhapalkinnon ja oli ikionnellinen. Olivia ei saanut mitään.
Joo, käsikirjoittaminen ei ole aina helppoa, mutta en ihan ymmärrä miksi lastenohjelmassa joku saa olla ilkeä ja vielä palkitaan, kun taas toinen saa haukut ja saa vielä auttaa ilkeillyttä. Okei, sanoma saattoi olla se, että auttamisesta tulee aina hyvä fiilis, muttatota. Oliko tämä taas viesti tytöille?
Taidan pysytellä hetken poissa lastenohjelmien parista. Eiköhän niitä ehdi taas katsella. Loputtomiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentoi pois - kunnioitathan yksityisyyttä.