Se ei kuulu sinulle

Lapsen kasvaessa ei voi välillä kuin haukkoa henkeään sen vauhdin edessä, mitä pieni kehityksessään pitää. Miten se voikin lohkaista juuri oikeassa kohden jotain nasevaa, tutkia maailmaa päättäväisesti, laajentaa elinpiiriään ja etäisyyttä ädistä yllättävällä tarmolla ja suhtautua avoimen ennakkoluulottomasti asioihin.

Minua on lapsen kasvaessa alkanut yhä suuremmassa määrin vituttaa ulkopuolisten utelu (enkä nyt tarkoita välttämättä sitä ah-niin-mahtavaa neuvolaa).
"Joko se kannattelee päätään?"
"Joko se kääntyy selältä vatsalleen?"
"Joko se kävelee?"
"Joko se puhuu?"
"Joko se käy potalla?"
"Joko se on kuiva?"
"VIELÄKÖ se on vaipoissa?"

Kun ensimmäisen ikävuoden tarkkaan aikataulutetuista merkkipaaluista kääntymisineen, kannatteluineen, tukemisineen, ryömimisineen, konttauksineen on selvitty, alkaa seuraavien luettelu. Yllättävän hyvin ovat esimerkiksi isomummot kartalla siitä, mitä pitäisi osata - ja mitä ei.

"VIELÄKÖ se syö tissiä!?"
"VIELÄKÖ sinulta tulee maitoa?"

Olen alkanut vastata (hyvin harvakseltaan tuleviin, myönnän) uteluihin, kyselyihin ja kauhisteluihin, että se ei kuulu sinulle. Se on meidän perheen asia. Lapsen vessajutut eivät kuulu kenellekään ulkopuoliselle - en minäkään tiedustele mummojen ja paappojen, saati naapurien tai työkavereiden seksielämästä, pidätyskyvystä tai sairauksista. Lapsellakin on oikeus yksityisyyteen ja siihen, että hänestä ei puhuta kuin esineestä. Parivuotias ymmärtää hämäävän paljon, suorastaan tuskallisen paljon. Minusta on väärin, mikäli lapselle tärkeää imetystä kritisoidaan hänen kuullen.

Eri asia on toki vertaisten kesken käytävä keskustelu, nimenomaan keskustelu. Vieläkin hymyilyttää, pahimpana vauva-aikana lähinnä vituttanut joissakin blogeissa ja keskustelupalstoilla valinnut "meidän tenava kääntyi 6-viikkoisena selältä vatsalleen ja kävellyt se on puolivuotiaasta". Mikäpä siinä. Jännä kilpailuasetelma - kenen lapsi ehtii ensin. Mikähän siinäkin lie taustalla?

Joskus lapsen liikkumattomuuksien, puhumattomuuksien ja potattomuuksien taustalla on toki kehityshäiriötä. Veikkaan, että siinäkään tapauksessa lapsen vanhemmat, saati lapsi itse, eivät arvosta lähipiirin uteluja siitä, eikö vieläkään ole edistymistä tapahtunut. Ulkopuolisilla kun harvemmin on sitäkään vähää tietoa mahdollisista häiriöistä, mitä lapsen vanhemmilla varmasti on.

Tärkeintä on kehitys. Kehitys on iloinen asia, josta kertoo mielellään. Kehitys on hauskaa. On kuitenkin valtavan tärkeää saada kehittyä ihan omassa tahdissaan. Ja olla pitkään pieni. Isona kun ei saa enää olla pieni.

Kaikista hirveintä minusta olisi, jos lapsellani ei olisi pätkääkään huumorintajua. Onneksi sen kehitys on ollut varsin vauhdikasta.