Virkaminä

Paskaduunikeskustelu on vellonut. En ole valitettavasti jaksanut paneutua asiaan sen kummemmin - olen jäänyt siihen käsitykseen, että herrojen mielestä paskaduuneja ei ole, mutta kansa on toista mieltä. Harva paskaduuneja jaksaa/viitsii/haluaa tehdä, saati suostuu.

No mitä ne paskaduunit sitten on? Omasta näkövinkkelistä harjottamiini paskaduuneihin kuuluu muun muassa tiskaaminen ravintolan keittiössä (olin kyllä vapaaehtoistyöntekijänä EU:n rahoittamana), kusisten pisuaarien peseminen samalla peläten, että joku niitä kärkkyy jo käyttämään (oli samaa EU hommaa). Pikaruokamestoissa en ole töitä paiskinut - on kuulemma aika hanurista, kassallakin istunut vain hippikaupoissa silloin joskus nuorempana. Paskaduuni lienee noin periaatteessa sellainen, josta yhtään ei pidä.

Useamman vuoden tein tietyn alan sisällä paskaduuniksi miellettyä hommaa. Aina sai olla tappelemassa, mutta loppupeleissä hirveästi työstä tykkäsin. Ajoittain tuli kyllä tutuilta ja tuntemattomilta kommentteja, että sä taidat tykätä niistä kun vielä vaan oot siellä töissä.

Kaikkeen työntekoon liittyy toki aina duuniminä. Viime vuosina olen paiskinut töitä (joojoo, akateeminen pätkä(paska?)työläinen) paikoissa, joissa saa olla jokseenkin tarkkana sen duuniminänsä suhteen. Paikkani olen toki valinnut siten, ettei ole vielä tullut ajankohtaiseksi vetäistä jakkupukua niskaan, saati muutenkaan panostaa juuri pukeutumiseen. Kuitenkin, duuniminän on oltava asiantuntija, asiallinen, rauhallinen, kiinnostunut, innostunut, aktiivinen, osaava, aikaansaava, tehokas, miellyttävä ja mielellään myös innostava. Näin alkajaisiksi. Ja jatkuvasti on pidettävä suhteet ja välit ja oma imago ympäristön toimijoiden keskuudessa sopivan positiivisina - sen seuraavan duunipaikan toivossa.

Kun duunissa on innostunut, innostava, osaava, tehokas, kiva, hauska ja aktiivinen asiantuntija niin himassa ei aina huvitakaan olla. Ei jaksa olla. Ei pysty. Ei kiinnosta. Minä en vapaa-ajalla jaksa teeskennellä olevani kiinnostunut kenenkään minulle merkityksettömän ihmisen asioista - ystäviä ei tähän lasketa (ystävät harvemmin ovat merkityksettömiä - heidäthän valitaan). Minä en vapaa-ajalla jaksa hymytä marketissa puolitutuille, jotka urkkivat perheeni asioita tai avautuvat omistaan. Minä en vapaa-ajalla suostu pystyttämään ja ylläpitämään kulisseja kotini, elämäni tai valintojeni kiillottamiseksi. Työn ulkopuolella minä haluan valita ihmiset, joiden kanssa olen tekemisissä ja viime vuosina olen valinnut rajaten ulkopuolelle muun muassa liudan sukulaisia, joiden koen kohdelleen minua inhottavasti ja epäkunnioittavasti.

Olen tässä miettinyt - tekeekö virka vittumaiseksi? Pätkätöissä on oltava kiva ja hyvä, että saa sen seuraavan pätkän. Työtä tehdään käsittääkseni ihan toimeentulon takia, jos samalla saa hoitaa elämänsä sosiaalista ulottuvuutta, niin mikäs sen hienompaa. Duunissa kun ollaan yleensä aika suuri osa päivästä. Koko ajan tulee törmäiltyä - enenevässä määrin väkeen, joilla on ne vakipaikat, jotka ilmeisesti oikeuttavat paskamaiseen käytökseen ja palveluun. Olisinko vapaa-ajalla leppoisampi ja hauskempi, jos minulla olisi jokin tyhjänpäiväinen virka alla, jonka uumenista saisin leppoisasti aukoa päätäni työajalla? Tulen tuskin koskaan tietämään - onko olemassa muuta kuin vuoden välein toistuva työnhakurumba loputtomine CV hinkkauksineen ja liirumalaarumahakemuksineen, joilla täytyy erottua, muttei ärsyttää.

Vuosi sitten itkien kysyin, mitä minä olen jos en saa käydä töissä. Vastaukseksi kerrottiin, että olen kuulemma minä. Työhullulle, joka parhaimmillaan (vai pahimmillaan) teki neljää työtä viikossa vastaus oli kauhea. Nyt tiedän, että olen äiti, kun en tee töitä. Semipaska äiti, mutta äiti. Lopun elämääni olen äiti, enkä voi kuvitella mitään ihanampaa.