Vielä viime viikolla kalenteri tursusi töitä. Ja töitähän minä puskin, jopa lievällä innolla - raha kun ei elämän tasapainotuksessa ole lainkaan haitaksi.
Kesken työnteon lähti työhuoneen seinästä kirjahylly irti. Laskeutui tietokoneelle. Se siitä sitten. Vakuutusyhtiö ei korvaa, ei mitään, ei edes tietojenpalautusta, koska sitä vakuutusta ei muka minulle koskaan ole myyty, vaikka minulla on ostamistani vakuutuksista kovin erilainen näkemys.
Hain kaupasta uuden tietokoneen ja räävin keskeneräiset työt kasaan tappotahdissa. Sitten alkoikin hiljaisuus.
Joko tai -elämä alkaa ottaa koville. Elämän sosiaalisen aspektin koostuessa lähes yksinomaan työstä, hiljainen kausi on hiljainen. Eipä sille mitään voi.
Oli mukava suunnitella remontteja, haaveilla pienestä omasta lomasta, mutta antaapa olla. Ne rahat hävisivät, osin vakuutusyhtiön taskuun. Tahdikkaasti lähettivät minulle laskun yhdessä kielteisen korvauspäätöksen kanssa. Vittuilua se on pienikin vittuilu. Hienoa toimintaa, if.
Viikon sosiaalinen kohokohta on ilmeisesti huomenna jos jaksan hinautua terveyskeskukseen poistattamaan tikkejä. Ihan kuin en saisi niitä itse irti. Perusterveydenhuollosta saamani luomenpoiston jälkeiset ohjeet ovat muuten huomattavasti kattavammat kuin sektion perään tarjoillut. Naurattaisi jos pystyisin nauramaan. Olin hämilläni herra tohtorin ja neiti sairaanhoitajan tiedustellessa minulta huonolla suomen kielellä mitä teen työkseni. Kolme tikkiä vaatineen luomenpoiston jälkeen kun ei saisi kamalasti nostella raskaita asioita.
Jos jotain, olen taputellut itseäni olalla siitä, etten suostunut tänään kynnysmatoksi. Minä en enää odota muita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentoi pois - kunnioitathan yksityisyyttä.