Työkakkua on jäljellä kolmisen viikkoa. Sitä seuraa pari viikkoa lomailua koko perheen voimin. Marraskuussa mies töihin ja me luuhamme tyttären kanssa kaksin kotona.
Olen aika kypsä jäämään kotiin. Tietysti tässä on tullut tehtyä ajoittain aika pitkääkin päivää ja viikkoa kesäkuusta lähtien. Lienee normaalia kaivata lomaa. Tosin lomailu marraskuussa ei houkuta, eikä se, ettei se loma välttämättä ihan heti päätykään. Taloutta helpottaa toki se, että voin tehdä keikkaa friikkuna. Jokin verkko, tai ennemminkin katiska, on täsmäaseteltu odottelemaan saalista työrintamalta, mutta en viitsi kasata turhia odotuksia niille. Tärppää jos tärppää, tuskin tärppää.
Haluaisin, että lapsi voisi olla kotona jomman kumman vanhempansa huomassa ainakin kahden vanhaksi. Siihen on vielä aikaa. Sitä en osaa sanoa, miten mun pää kestää koko kevään kotona. Tuskin kestääkään. Kun on saanut maistaa aikuisten maailmaa tuntuvat neljä seinää suoraan sanottuna aika pahalta. Ei työelämäkään varsinaisesti mitään herkkua ole, voin hiljalleen ihan rehellisesti sanoa, että kaikki työyhteisöt, joissa olen osallisena ollut, ovat olleet jotenkin sairaita.
Tässä yhteisössä olen edellisen työpätkän tehnyt muistaakseni 2008. Pätkiä on sitä ennen kertynyt jo useampia, voin väittää tuntevani jokaisen työntekijän taustoineen aika hyvin. Yhteisö on sairas, sen sairastuttaa onneton johto, kukaan ei voi hyvin, riippuvuudet ja suoranainen kyvyttömyys työhön kukoistavat. Vituttaa tehdä kaikkein eniten töitä kaikkein kehnoimmalla palkalla (ikälisät ja vastuualueet, joopajoo), että saisi sen seuraavan pätkän. Vakituisessa työsuhteessa olevat työntekijät kävivät eilen firman kustantamana hienohkolla lounaalla. Minä pysyttelin konttuurissa toimitusjohtajan kehoituksesta "päivystämässä", kun "ei nämä asiat sinua kyllä koske". Oikeastaan naurattaa, vaikka aavistuksen kyllä pisti. Miten johtotehtävissä voidaan pitää henkilöä, jolla ei ole alkeellisintakaan käsitystä johtamisesta? No hyvin voi.
Päivisin on välillä ikävä lasta. Ärsyttää, kun iltaisin ei lapsen kanssa ehdi viettää aikaa niin paljon kuin haluaisi. Tätäkö tämä nyt on? Miten ihmeessä tähän kuvioon ujuttaisi vielä päivähoidot ja hakemiset ja viemiset ja ruoanlaitot ja kodinhoidot ja ne perkeleen hurtat? Varmaan ihan hyvin, pärjäähän suurin osa suomalaisista perheistä arjessaan kuitenkin kelvollisesti.
Kotiinpaluu ahdistaa. Lapsi alkaa olla siinä iässä, että toisten lasten seura sitä kiinnostaa. Puistoilustakin se pitää, tosin lähialueilla taaperokelpoinen puisto on vain päiväkodin pihamaalla - eli käytettävissä iltaisin ja silloinkin se pitää jakaa räkivien varhaisteinipenskojen kanssa. Avoin päiväkotikin toimii, mutta sen yli vedin jo henkselit todetessani muutaman bloggaajan viihtyvän lastensa kera niillä apajilla. Pyrin välttämään seuraa, joka alleviivaa perussuomalaisuuttaan.
Täytynee virittää parit seuranhakukatiskat vesille äiti-lapsiseuran toivossa. Harkitsen vakavasti jopa vapaaehtoistyötä, johon saisin ujutettua lapsen mukaan. Lapsi saisi lapsikontakteja, minä voisin opettaa jonkun kotiäidin lukemaan.
Tasapainoilua. Aina.
Kummasti sitä on saanut järjesteltyä ne päivkäkotipäivät, koulut, treenit ja muun elämän :) Tuntuu niin hyvältä ja keveältä.
VastaaPoistaAikuisten maailma on aika jees, mutta onhan sitä lasta pirun ikävä ja ne illat tuntuu tosi lyhyiltä nyt kun poika asettuu unille niin aikaisin.
Kuulostaa hyvältä ja antaa kieltämättä toivoa. :)
PoistaMä olen kerran elämässäni päässyt melko terveeseen työyhteisöön enkä ole vieläkään toipunut siitä. ;) Kaikki tuntuu sen jälkeen perseeltä. Vähän ahdistaa, jos tässä nyt vielä jotain työpestiä saa, että millaiseksi ko. yhteisö on muuttunut sinä aikana kun olen ollut pois. Aiemmin ei asiat välttämättä olleet mitenkään erinomaisesti ja työntekijöiden suoranainen kusetuskin oli aika yleistä. Mut näillä mennään.
VastaaPoistaLasta tulee taatusti järkyttävä ikävä töihin mennessä. Siitä huolimatta mun on pakko tehdä tää, koska mun pälli ei kestä.
Mäkin olen nyt yrittänyt psyykata itseäni lähtemään "harrastuksiin": pari avointa päiväkotia nyt bongattu ja tarkoituksena lähteä kokeilemaan. Pelottaa aivan saakelisti. Mutta pakko se on, juniori kaipaa seuraa.
Tasapainoilua, totisesti.
Hämmentää, kun nykyisin on valtavasti tietoa ja panostusta ja tutkimusta ja ties mitä työyhteistöistä ja hyvinvoinneista ja niitä kohentavien toimien vaikutuksesta työtehoon ja tuottavuuteen ja sitten tämä on aina saatana tällaista. Ja nyt oon ihan firmassa enkä kunnalla (opetuspuoli on tunnetusti mitä on).
PoistaMä yritän jo nyt psyykata itseäni seurakunnan kerhoon - kerran viikossa. Alueella, jolla nämä emännät eivät asu. Tuskin se kokeilu kuolemaksi on. Rutiinin pyörittäminen sen sijaan on. Olisi hirveän hauskaa, kun jaksaisit kertoa kokemuksistasi! :)