Heitto

Eilen oli muuten tosi paska päivä. Edellistä yötä vietettiin jälleen mysteerihuudon, kiukkukipinän, tutinsylkemisen, lisähuudon, surkeuspipinän ja vieressä puoli-istuvassa asennossa kiukkuisena huokailevan miehen parissa.

Kolmen tunnin sinnittelyn jälkeen lähetin miehen alakertaan nukkumaan ("ihan sama saatana missä mää valvon, oon ihanhuonoisäjahuonomiessulle.." "mee jo ja koita nukkua") ja sulloin vauvaan liudan suppoja. Kahden aikaan vauva simahti leikittyään reilun aikaa kainalossani varpaillaan.

Aamulla puolison pistäytyessä kotona kahvilla havaitsi hän yllättäen öljypolttimen sammuneen (ajoittain haluan kaukolämmitettyyn kerrostaloon). No ei muuten käynnistynyt. Tässä vaiheessa meikäläinen istui sohvalla ulvomassa lapsen leikkiessä lattialla hurtan latkiessa karstaa sen päästä. Puoliso kävi viemässä työauton töihin ja kertomassa esimiehelle sairastuneensa oksennustautiin. Sillä on ihan hirveän huono omatunto.

Puolenpäivän aikaan tokenin sen verran, että puin lapselle fleecehaalarin ja sujautin sen vaunuihin. Koko komeus kuistille ja hetkuttamaan josko nukahtaisi. Nukahtihan se kymmenessä minuutissa naapurin (hyvin erikoisen ja vastenmielisen) äiti+aikuinenpoikansa parivaljakon (saattaa ne olla pariskuntakin) tuijottaessa spektaakkelia keittiönikkunastaan. Itkuhälytin iskuun ja peiton alle sisälle.

Nukahdin. Ainakin kolmeksi minuutiksi. Pihaan ajoi auto (ei ollut tilattu perkeleenkallis lämpökattilamies). Itkarista kuului askelia, portaita ylös ja kunnollinen parahdus vaunusta ennen ovikellon pimpomia ja koirien mahtavaa huutoräjähdystä.

Nousin aivan helvetin raivoissani ylös. Painelin ovelle, päästin hurtat suoraan pihalle (yleensä kuulostelen vähän ketä ulkona on, mutta ajattelin, että aivan sama vaikka uroskoira menee ja nappaa jotakuta hampailla haarusta). Pari kolmekymppistä jannua nökötti terassilla jokseenkin kalvenneena.

En ole kovin ylpeä käydystä keskustelusta:
"Päivää taloon!"
"Kiitos ihan helvetisti, kun herätitte vauvan!!!"
"Ei me mitään olla herätetty, sehän nukkuu vaan."
"Täällä on silmät auki ja ääntä kuuluu, että hereillä se perkele on."
"No voivoi, ei ollut tarkoitus."
"Mitä te täällä teette, onko kutsuttu?!"
"Me myydään ulkokatteita." (Ojentaa firman mainoslappua meikäläiselle, siihen tartun, mutten unenpöpperössä ja uskomattomassa adrenaliinipöllyssä onnistu lukemaan sanaakaan, firman nimi on kyllä tallella ja palautetta lähtee).
"Ettekö te saatana näe, että päällä on vastapinnoitettu kivikatto?! Ei kukaan ole niin urpo, että vaihtaa kiven peltiin!"
"Niinno, on meillä seinäkatteitakin."
"Lähtekääpä menemään, takaisin ei ole tulemista!" Pyydän koirat sisälle.
"Kylläpä ne tottelee hyvin."
"Joo, ne myös puree tarvittaessa hyvin, meillä on tuo aita ihan syystä."
"Onko minkä ikäinen vauva?"
"Ei saatana ole teidän asia."
"No hyvää päivänjatkoa.."
"Menkää pojat oikeisiin töihin!"

Näin. Puolisoni kuunteli karjumistani oikein stereoni hälyttimestä ja seinän läpi. Oli vähän kauhuissaan. Saattoi olla kyllä vauvakin, kun sen sisälle ulkovaatepaketissaan taiteilin.

Melkein järkytyin miten vihainen sitä voikaan olla muutaman tunnin pätkäisten yöunien ja lievien lämmityshuolien päälle. Olin niin raivoissani että olisin voinut kepeästi repiä pojilta silmät päästä. Rauhoittumisessa kesti aivan järkyttävän kauan. Ja hävettää ihan vähän, kohteliaita koittivat olla ja ainakin toinen aidosti pahoillaan.

Silti: kuka ostaa marraskuussa peltikaton ovelta-ovelle myymäriltä? Niiden autossa ei ollut firman teippauksia. Haisee mielestäni.

Että ei täällä paljon mitään tapahdu. Lapsi nukahdi neljän aikaan uudelleen ja nukkui kolme tuntia minun odotellessa hinkki täynnä, että se varmasti herää kohta. Yöunille onneksi jo yhdeksän päälle, syötöt parin tunnin välein (vakoilin samalla vaaleja twitteristä) ja ihana mies, joka nappasi vauvan puoli kahdeksan aikaan alakertaan ja antoi minun nukkua kymmeneen.

Menen paistamaan silakkapihvejä ja teen kuoriperunoista muusia, koska nukkunut ja raivonnut jaksaa jälleen!

En malta odottaa lämpökattilamiehen laskua. Onneksi on kotitalousvähennys ja veronpalautukset.

Kyllä kunnon vouhotus tekee hyvää. Tai ainakin oikeaoppinen verbaalinen niskaperseportistapihalleheitto. Aion laminoida porttiin kyltin, jossa lukee, että KOIRA PUREE (oikeesti ainoastaan ruokaansa).

Kalas

On oikein mahtavaa kun on viikonloppu. Olin ajatellut, että voisimme koko perheen voimin käydä etsimässä kyliltä aikuisten talvikenkiä (minulle, päästelen jo ties monettako talvea vapaa-ajalla Kuomissa), laitella yhdessä ruokaa, korjata edelleen yskivän öljypolttimen, siivoilla, löhöillä, nukkua yhdessä päiväunia ja touhuta pihalla.

Alkuviikosta tuli pikkusievä kutsukortti postissa - puolison veljen mikälie-vaimo tykkää askarrella, kun se on tehokas kotiäiti ja sen pojalla on synttärikalaasit. Siellä on sitten puoliso viettämässä lauantaita ja minä yllättäen viilenevässä kodissa kahden vauvan kanssa, kun en saatana lähde puolentoistatunnin ajomatkan päähän kuuntelemaan näiden dialektia, josta en edelleenkään ymmärrä mitään (enkä halua, mulla on hyvä suoritettuna virkamiesruotsista) tai vaihtoehtoisesti jankutusta vauvasta: "Ne on sellaisia pieeeeniäää ihmeeiitäää."

Viime yönä pisin nukkumani pätkä taisi olla kestoltaan ruhtinaalliset 45 minuuttia. Nukuttu aikana 9.05-9.50, kun tytär siirtyi alakertaan leikkimään isänsä kanssa. Lapsi halusi syödä vajaan kahden tunnin välein ja kipisi joka helvetin kerta, kun tutti tipahti suusta - keskimäärin vartin välein. Kolmen aikaan taisin luovuttaa ja vaihdoin sille vaipan, haistettuani muka jotain hapanta ilmassa (tyhjää täynnä). Lapsi nukahti yllättävän nopeasti, mutta minä heräsin kätevästi valvomaan ja pyörimään - toisaalta sitä tuttia oli helpompi ruuvata takaisin suuhun vireämmässä tilassa.

Yleensä en häiriinny siitä, että puoliso ei reagoi lapsen öisiin heräilyihin millään tavalla. Se käy töissä, herää duuniin kettumaisen aikaisin, eikä se pysty lasta ruokkimaan. Viime yönä ihan rehellisesti vitutti, että herra vähän tuhisi (ja röhisi kun olin saamassa unen päästä kiinni) ja kieputtui peittoihinsa syvemmälle, kun itse nostin vauvaa neljättä tai viidettä kertaa tissiin kiinni.

"Kyllä mun on varmaan pakko mennä sinne synttäreille".
"Jaa."

Sylettää, että en annattanut miesparalle, että hänellä on neljän kuukauden ikäinen tytär, jonka luulisi olevan tärkeämpi kuin jonkun gaaddääm fyyraåårsfödelsedagskalaasin. Kun vauva on alle vuoden ikäinen ei minun mielestäni ole pakko mennä yhtään mihinkään; varsinkaan helvetin liukkaalla kelillä, kun kotona olisi esimerkiksi lämmityksestä huolehtiminen pikku askareena odottamassa.

Haluan toki ymmärtää, että puoliso haluaa viettää aikaa perheensä ja sukunsa parissa. Se ei koskaan pakota mua mukaan ja on tajunnut, että en todellakaan ole aikeissa antaa lasta matkaansa. Silti vituttaa luhnata kuudetta päivää itsekseen kotona, kun mitään ei viitsi aloittaa kun valmista ei tule kuitenkaan koskaan (yritin joo leipoa viikolla).

Ystävä arveli, että lapsen levottomuus yöllä saattaisi johtua mahdollisista hampaista. Toisen hinkkini pureskeltu kunto viittaa samaan.

Olenko jo mainunnut, että vihaan talvea.
Huomenna olisi odottamassa parikin työkeikkaa, jotka lupasin hoitaa.Onnistuu varmaan oikein kivasti näillä unilla.

Lapsen hieman kasvaessa aion pitää sille aina koko viikonlopun kestäviä kalaaseja  kaukana kaikesta, että varmasti saan mahdollisimman monen viikonloput pilattua. Koska voin.

Kasvan taas huomenna aikuiseksi.

Tahti

Käytiin neuvolassa.

"No miten on mennyt?"
"Kivasti, kiitos."
"No se on kiva. Aiettäonihanatyttönenvoiettäkunsealkaaollaitsensänäköineneikäpikkuvauvaenää!!!"
"Joo."

"Aiettäsekatsooisiäettämitäseisitekeeuijuijui."
"Joo, isi on sen mielestä kaikkein ihanin."
"No niin onkin ihana isi."

"Eikö se vielä tue itseään kyynärvasiin? Aiettä, kyllä pitäisi. Nyt alatte taitella näitä käsiä sen alle, että sen lihakset saavat vauhtia kehitykseen, että pääsee sitten pian liikkeelle."
"---"

"No miten, rintamaidollako vielä?"
"Kyllä, 100%."
"No miten niiden kiinteiden kanssa, ootteko miettiny?"
"15.12. aikaisintaan."
"Joo, kyllä se varmaan sinne asti pärjää maidollakin."

"No miten sen silmä on parantunut?"
"Ihan hyvin toisen lääkekuurin jälkeen."
"Oi kamala, kävittekö te uudestaan lääkärissä?"
"No käytiin kun möhnää tuli ruokalusikkakaupalla."
"Ai kauheeta, onko se kuitenkaan missään vaiheessa punoittanut?"
"No en kai minä sitä muuten lääkäriin hinaisi."
"Aijaa, joo."

Joo. Mulla on asennevamma. Voisin yrittää olla kivempi, mutta tilanteessa, jossa minua ja lastani arvioidaan, en vaan osaa. Mielenkiintoista on se, että olen kiltisti kysynyt aina puolisolta haluaako se tulla mukaan ja on halunnut. Käydään siis aina koko perheen voimin arvioinnissa, mikä tuntuu vaivaannuttavan henkilökuntaa ihan hirveästi. Tosin arvelen, että sähköisiin muikkareihin kirjataan, että äiti on kusipää ja isä ei puhu mitään.

Lapsi kasvaa hyvin (kyllä, se pitää toistaa vartissa ainakin viidesti). Arvelen, että huomaisin mikäli se kasvaisi huonosti. Tätä vauvan jumppausta en kyllä ymmärrä edelleenkään. Tai siis ymmärrän, mutta siihen liittyvää kiirettä ja paineistusta en.

Jos lapsi kiepahtaa itse selältä masulleen niin sen kädet taittuvat automaattisesti oikeaoppiseen kyynärvarsinojailuasentoon. Jos nostan sen mahalleen, niin kädet leviävät ympäristöön, josta niitä olisi aikuisen noukittava ajoittain lapsen alle. Käsittääkseni käsien heiluttelun on kuitenkin tarkoitus vahvistaa niitä lihaksia, joita käytetään siihen kyynärvarsinojailuun. Näin kertoi myös ystävä, jolla on ihan koulutuskin alalta. Oli myös sitä mieltä, että käsiä ei vauvan alle aleta taitella. Uskon mielummin fysioterapeuttia kuin neuvolantyttöä, joka oli taas ihmeissään kun meillä ei ollut hänelle kysymyksiä.

Voisiko joku kertoa mitä siellä neuvolassa pitäisi osata kysyä, että sitten ensi kerralla osataan.

Silmä

Lapseni toisessa silmässä on kurja kyynelkanavatukos. Se ei kuulemma ole minun vikani ja on muutoinkin kovin yleinen vaiva pikkuisilla, joiden kropan osaset ovat kauhean pikkuisia ja tukkeutuvat helposti. 

 Kyynelkanavan tukkoisuudessa on se kettumainen puoli, että silmä melkoisen herkästi tulehtuu. Siitä huolimatta, että silmää pestään keitetyllä vedellä päivittäin useita kertoja apteekin steriilien pikku taitosten kanssa, se perkele tulehtuu koko ajan. 

Torstaina alkoi möhnää tulla jo ruokalusikkakaupalla. Soitin perjantaiaamuna päivystykseen. Jo raskausaikaana olin aikeissa ostaa lapselle vakuutuksen, projekti jäi vähän kesken. Harkinnassa on jälleen, kalliita ovat perkeleet, ja projektiani hidastaa jokseenkin pahasti se, ettei paikkakunnalla ole yksityistä lastenlääkäriä. 40 kilometriä ei edelleenkään ole paha, muttatota. Maksanko verot ja vakuutuksen päälle vai pelkät verot, joilla palvelun pitäisi pelittää? Ajatus muhikoon. 

Joka tapauksessa, soitin jo tuttuun telefoooonrååådgiiivningiin (instanssissa pyörivä nauha alkaa olla venynyt). Olin aivan häkeltynyt, kun vastannut hoitaja oli varsin inhimillinen, ei pitänyt idioottina, ei laukonut itsestäänselvyyksiä ja totesi jopa, että kyllä äiti aina tietää parhaiten ja huomaa jos lapsella on jokin hätä. (Ei, en laske silmätulehdusta hädäksi, kyseessä oli kuumeilun tiedustelu.) Rouva neuvoi myös, että jos on tarvetta lastenhoidollisille toimenpiteille, pitää mennä vaatimaan lasikopin tädeiltä vapaata huonetta käyttöön. 

 Iltasella lääkärikin oli yllättävän positiivinen tapaus. Osasi suomea ja kerrankin selitti mistä sen silmän kanssa on kyse, mitä sille voi tehdä ja mitä ei voi. Ja mitä tehdään jos ei aukea (emme mieti sitä). Miten nenänvartta kuuluu hieroa, vettä ei kuulemma tarvitse puhdistukseen keitellä ja bakteerin laadunkin selvitti. Arveli tyttären olevan virkeä ja hyväntuulinen - lapseni nauroi ja keikisteli isänsä sylistä. Ei se vieraille yleensä. 

Kaikenlainen pienikin vaiva aiheuttaa luonnollisesti paskamutsioloa. Ennen perjantaista muskaria (voi saaaaataaaanaaaaa, mutta maksoin jo niin sinnillä loppuun saakka, ehhee) pohdin oikein ääneen, että paskamaista läksiä yhtään mihinkään, kun lapsen silmämöhnii ja punoittaa ja viestii koko loistollaan sitä kuinka kehno olen äitinä. Typerää kelausta kuulemma. 

No, kuinka ollakaan ensimmäisenä muskarimuijan suusta:

"Onpa sillä kauhean punainen silmä."

Ilman minkäänlaista pehmentävää rekisteriä äänessä. Otin tietenkin kommentin vittuiluna ja äitiyteni arvosteluna, koska olen univelkainen, vuotavatissinen herkkishirviö. Samainen vetäjä muisti kyllä kehua muutamien vauvojen vaatetusta (taas), ja haukkui opettamansa 8-vuotiaiden ryhmän aamuisen esiintymisen: "Ne lauloi niin huonosti." Kun en halunnut vasta päikkäreiltä herännyttä tytärtäni kiikuttaa peiton sisällä, sain kommentiksi: "Äiti taitaa olla väsy, eikä lapsi." No niin vittu olenkin, mutta MINÄ päätän huudatanko lastani vai enkö. 

Eli kärjistyy taas. Mulla vaan särähtää korvaan, kun arvostellaan pienten lasten esiintymistä huonoksi (rouva muskarimuijan työyhteisö oli ilmeisesti ollut paikalla kuulemassa). Lasten esiintymistä ei arvostella. Tulipa tosin todettua, mitä on musiikkiopiston pedagogiikka ja arvomaailma. Arvelen, että en laita lastani kyseiseen instanssiin isompana harrastamaan yhtään mitään. 

Mistä muuten löytyy kouluikäisille vielä harrastuksia, joissa suorituksella ei ole niin väliä vaan hauskuudella ja viihtymisellä ja itsetunnon ja sosiaalisten taitojen kehittymisellä? 

Olemme myös jälleen rakastamieni kielikysymysten äärellä. Minä en tohtisi mennä opettamaan ruotsiksi ruotsinkielisiä. En tohtisi saksaksi saksankielisiä, enkä englanniksi englanninkielisiä. Lyhyehköt esittely/asiantuntija/tietoiskupläjäykset ovat asia erikseen. "Kun minä en osaa nämä suomenkieliset laulut." Paikallinen musiikkiopisto kuitenkin vakuuttaa palvelevansa väestöä molemmilla kotimaisilla kielillä. Minä olen eri mieltä. Haluaisin nähdä sen tilanteen, jossa suomenkielinen vetää ruotsinkielisille äideille ruotsiksi vauvamuskaria. Sitä ei siedettäisi viittä minuuttia pidempään. Seudulla kaksikielisyyden määritelmä on erinomaisen mystinen. 

Joo, jatkan itseni hillitsemistä. Se on haastavaa, sillä olen kovin väsynyt, väsystä johtuen pöhnäinen ja melko kiukkuinen. Tyttären vaippa on edelliset kolme yötä falskannut huolimatta jättiläiskoon superimukertakäyttömaapallontappovaipasta ja päälle viritetyistä villavaippahousuista. Ensi yönä liitän yhdistelmään vielä jonkin lisäimun. Gaaddääm. 

Vaatteiden ja vaipanvaihdon (noin kello 3.21) päälle on ajoittain hankala nukahtaa. Varsinkin jos pissalätäkkö on syntynyt imeskellessä tissiä, eli saan laiskuuttani vielä nukkua siinä.  

Puhelu

Ystävä soitti eilen. Hätkähdin, sillä tiesin hänen olevan sairaalassa.

"Mulla on vauva keskolassa ja mä oon ite täällä osastolla ja nämä saatanan kätilöt ei muuta tee kuin tuputtaa rauhottavia kun mua itkettää."

Ystävä kuiski puhelimessa ja itki.

"Jos mä tuun kaksi minuuttia myöhässä keskolaan, en saa syöttää omaa lastani enkä pitää sylissä ja ne ämmät juoruaa siellä toisistaan tauotta."

"Tulin ambulanssilla sairaalaan ja nämä sanoi, että ei se mitään synny. Koko yönä ei kukaan katsonut mikä on alakerrassa tilanne, sitten kun katsoi, niin saikin ruveta ponnistamaan. Joo, en mää vaan voi tietää oonko synnyttämässä vai en kun oon vasta kaksi laittanut maailmaan aiemmin."

Mikä siinä itkussa on niin vaikeaa? Minä itkin, kun kuulin viime viikon lopulla ystävän synnyttäneen lapsensa reippaasti etuajassa. Itkin, kun sain tekstiviestin, että äiti on kunnossa ja lapsi osaa itse hengittää. Minä itkin sairaalassa oman terveen lapsen synnyttyä, en tiedä ketään, joka ei olisi itkenyt. Mutta kuinka paljon olisin itkenyt jos lapsella olisi ollut jokin hätä tai se olisi ollut vielä liian pieni maailmalle. Kuka ei itkisi? Minusta on ihme, jos itkun voi siinä tilanteessa lopettaa.

Minulle tarjottiin mielialalääkkeitä, kun itketti. Ystävälle on jatkuvasti tuputettu mielialalääkkeitä, kun häntä itkettää ja hän on huolissaan. Mielestäni äidin on parempi itkeä sairaalassa kuin kotona lasten edessä.

Onhan itkuun ihan helvetin vaikea suhtautua. Yritin eilen kuvailla kävelyllä (toiselle) ystävälle leikkausta edeltäviä hetkiä, paniikkia, hätää, pelkoa perse paljaana pöydällä vieraiden ihmisten keskellä, lihanpalana, objektina. Ensin itkua ja vapinaa, johon ei osattu suhtautua; muttei osattu suhtautua siihenkään kun huusin suoraan tuskasta sen saatanan spinaalipiikin epäonnistuessa kerta toisensa jälkeen ja anestesialääkärin kiroillessa hermostuneena. (Muistutetaan nyt vielä, että ennen sektiota ei saa paniikkiin yhtään mitään, leikkaukseen mennään lääkitsemättä - tuntuu olevan kovin monelle uusi asia.)

Onko syntymä aina kauhua? Lapseni ruma syntymä. Lapsi tosin oli kaunis.

Eilinen oli yhtä synnytystä. Ensin metsässä oma ja ystävän, sitten puhelimessa tuorein. Ja kaikilla hirveä pelko sen toistumisesta. Synnytys on trauma. Paperihaavan saaneille miehille järjestetään kriisiryhmiä, mutta synnyttäneille äideille ei.

Mielestäni joka kylässä saisi olla synnytyspurkuryhmiä, joihin supersynnyttäjät eivät saa tulla ja joissa kerrotaan ja jahnataan joka ikinen veriklöntti ja tikki ja kipu ja piikki läpi niin ettei jäljelle jää mitään. Ja kunta saisi kustantaa tilat ja kahvit ja pullatkin vielä!

Eniten ihmetyttää miksi äitejä ei kuunnella.
"Kyllä se on varmasti kääntynyt. Tässähän sen peppu tuntuu."
"Se on sen pää."
"No ei kyllä ole, varmasti saat ihan normaalisti synnyttää."
Sektion esikäynti 14.6.2012.

"Ai, sä ootkin jo kymmenen senttiä auki. Mennään kuule saliin niin saat ponnistaa. Ei me kyllä yhtään arvattu, että se sieltä syntyy. On ollut niin kiirettä täällä."
Sama sairaala, viime viikolla. Rv 33.

En siis vieläkään osaa lopettaa.

Muskari

Voi olla, että joudun lopettamaan muskarissa, sillä minulla on asennevamma ja vauvakin kuolaa. Vaikka kuinka yritän, erityisesti onnettomasti nukuttujen öiden päälle, suhtautua kivasti ja ihanasti ja lapsekkaasti (vauvakkaasti?) niin ei onnistu. VMP. Ja sehän näkyy tästä naamasta varsin pitkälle, kaikki näkyy aina.

"Tuuuuuleeee, tuuuuleeee, syksylläsyksyllä, puuuuuuh." Opittiin viime kerralla.
Tällä kertaa opittiin toinen säkeistö:
"Veeeeeettääää, veeeetttäää, syksylläsyksyllä, jotain." En ihan oppinut kun kiristi niin hyvin.

Muskarimuija kävi välillä oikein tarkistamassa oikean sävellajin vauvalaulukirjasta. Minulla olisi sen vauvalaulukirjan tekijälle palautetta.

"Nyt se pitää muistaa, että muskari on sitä vartten, että äiti osaa laulaa lapselle. Nyt enemmän äänttä äiddit niin oppi hyvin lauluja. "

Hillitsin itseni enkä täräyttänyt, että meillä on kotona vähän paremmat laulut.

En osannut hillitä itseäni tiedustellessani Paukkuliinilta, että sopiiko jos vedän meidän penskoille muskarit niin se vetää värikylvyt ja taidepuolet. Kaikki varmaan kuuli. Mua ehkä ihan vähän hävettää. Ei kyllä kovin paljon.

Ja sitten taas käveltiin ja marssittiin ja keinuteltiin musiikin tahdissa. Ja samalla laulettiin, että kävelenkävelen, marssinmarssin, keinunkeinun. Tällä kertaa ei muistaakseni laulettu, että stop. Voin olla väärässä.

"Tanssiin tanssiin kuuuultaaaaanii kanssa, kultaaaani jotain on kaaaalleeellaaaansa". Voisin sietää hommaa paremmin jos vetäjä ei laulaisi kirkkokuorotyylillä. Ja sillä muskarimuijalla olisi edes pikku rahtunen huumorintajua. Ei oo. Se ei edes uskonut laulettuaan väärin Tukutukulampaitani, kun kerroin oikeat sanat (näitä mää osaan). Piti oikein tarkistaa kirjasta.

Että harkitsen muskariharrastuksen lopettamista kahden kerran jälkeen. Eihän tällä asenteella voi harrastaa yhtään mitään. Oisko jossain joku angstauskerho äidille ja vauvalle?

Googlettajille vielä vähän palautetta ja täsmävastaukset:
"Sektio helpompi" - Mee laittamaan alakautta vaan jos multa kysytään.
"Otanko lidl vain päivätyöksi" - Ota vaan. Illoista saattaa saada enemmän liksaa, mutta päivälläkin voit pärjätä.
"Vauvan perätilalle syitä?" - En tiedä vastausta. Arvelen, että sillä kolmella prosentilla on vaan erilainen elämänasenne alusta lähtien. Sinussa ei liene vikaa.

Myrsky

Viime yönä myrskysi. Puuskana päästeli kolmeakymmentä metriä sekunnissa puolenyön jälkeen. Heräsin siihen, että talo tärähti. Että lepää rauhassa Iso Omenapuu. Kunnioitettava yli kuudenkymmenen vuoden ikä tuli lopullisesti täyteen. Että se siitä kauniista ja suojaistasta pihasta. Taidan viedä naapurin keski-ikäiselle mielenterveyskuntoutujalle ja äidilleen telkkarin, niin saavat katsella sitä eikä meitä.

Eilen oli kiva päivä. Heräsin kohtuullisen virkeänä, puuhailin kohtuullisen virkeänä, ehdin jopa ommella hetken. Puolisolla tosin pamahti käämi häiriötä köhisevän itkuhälyttimen kanssa, paineli Prismaan hankkimaan hifistelylaitetta (ei sentään videokuvalla). Että mikä on miehellä mielessä. Toi mukanaan myös karvakäsipizzaa, josta pääsi niin hyvä ähky, ettei hälyttimelle syntynyt tarvetta.

Iltasella tytär väsähti, mitäs nukkui iltapäiväunia vain puolen tunnin pätkissä. Kolmen tunnin korviarepivä huuto päättyi, kun avasin makkarinikkunan selälleen (silloin oli jo se myrsky), irrotin lapselta housut ja iskin sille tissin suuhun. Housut jalassa ei hinkki kelvannut, ei mistään suunnasta. Nukahti lopulta itkuhikkaansa nieleskellen puolentunnin tuutulaulusession perään.

Ajoittaisena optimistina (eli hölmönä) arvelin, että nyt se varmaan nukkuu ainakin neljään saakka, kun on karjunut itsensä überväsyksiin. Paskat. Tyttärellä oli nälkä puoli kahdelta, vartin yli kolme, puoli kuudelta sekä seitsemältä. Olen tänään ehtinyt imettää sen vasta seitsemän kertaa. Oletan, että kyseessä on kolmen kuukauden tiheän imeskelyn kausi. Toivottavasti. Muuten tulee vähän rankat oltavat joulukuulle asti.

Tänään pitäisi saada aikaiseksi noukkia omenoita (kaksi yli 50-vuotiasta puuta tekee jokseenkin reippaasti satoa), että niitä saisi tyttärelle pakkaseen. Moottorisaha pitää käydä lainaamassa ja samalla reissulla hakea pari uutta puuta. Jos vielä muutaman isomman pensaan saisi hyvien naapurien puolelta siirrettyä kyttääjänaapureita piilottamaan, niin vot. Ja kaikki tämä tunnin välein imettäen!

Uroskoiramme on ollut viime viikosta asti pennuntekoreissulla. Sen pitäisi palata huomenna. Edellisen harvinaisen-typerien-koiranpentujen-valmistusreissun päälle se ei jaksanut lenkkeillä viikkoon. Samaan aikaan narttukoiramme (joka repi itseltään mahakarvat vauvan tullessa taloon osallistuakseen imetykseen) on ottanut tavakseen ulvoa ja ulista, kun vauva itkee. Että on sitten kollektiivisesti paha mieli kaikilla.

Perjantaina mennään muskariin. Angst. Onneksi Paukkuliini tulee myös mukaan, jos se vaan muistaa ilmoittautua!!! Eipähän tarvitse syyllistää itseään siitä, etteikö tarjoaisi lapselleen riittävästi varhaista musiikillista aktivointia, vaikka sitten hampaat irvessä.

Uhka

Masennus on masentava kansantauti, johon on vaikea suhtautua, sillä masentunut ihminen on usein vittumainen, rasittava ja sietämättömän itsekeskeinen. Kun millään ei ole enää väliä, on varsin kätevää olla välittämättä toisista. Oikeasti. Se tuntuu jopa täysin oikeutetulta oman pahan olon rinnalla.

Muistuttaisin, että masennukseen ei kukaan halua sairastua. Vai onko vapaaehtoisia syöpäänsairastujia?

Kun on jälleen sairastanut masennuksen ja on vielä oikeastaan kuntoutuja, on sallittuja asioita ja kiellettyjä. On sallittua olla hyvällä tuulella, hymytä ja naureskella ja suunnitella ja toteutella asioita mielin määrin, muttei liian innokkaasti, etteivät kanssaihmiset ala epäillä maanisuutta.

Negatiiviset tunteet suhteessa itseen, perheeseen tai läheisiin ovat kiellettyjä. Jos niitä tuo esiin on auttamatta palannut takaisin sairauteen ja kiertotietä ei-hullujen pariin tuskin on. Tavallisille ihmisille, jotka eivät ole kokeneet prenataalidepressiohelvettiä käsittääkseni negatiiviset tunteet sallitaan. He eivät näet välttämättä sairastu siihen postnataaliin versioon, johon minut on auttamatta tuomittu.

Jos jollekulle hokee riittävän kauan, että tässä on ominaisuutesi, alkaa se väistämättä toteuttaa itseään.

Tänään itkettää ja ahdistaa ja väsyttää. Ja pelottaa niin helvetisti, että huomenna itkettää vielä enemmän ja ahdistaa ja väsyttää vielä kauheammin. Ja koko ajan on taustalla ajatus, että minä en saa käyttäytyä näin, minä en saa tuntea näin.

Pitäisi olla pihalla poimimassa omppuja ja haravoimassa ja nauttimassa VIIMEISESTÄ aurinkoisesta päivästä. Sen sijaan makaan pimeässä makkarissa peiton alla ahdistumassa kaikesta siitä, mitä pitäisi tehdä ja pitäisi olla. Samaan aikaan mies ahdistuu (sitä tuskin voi syyttää, eli sekin melkoisen helvetin viime talvena), lapsi ahdistuu ja koirakin kipittää häntä koipien välissä. Vittu.

Pitää varmaan leipoa kokoomuslaista pullaa, jotta minä ja tytär emme syrjäydy.

Kylmät kädet

Eilen käytiin neuvolassa tyttären lähestyvän kolmen kuukauden iän ansiosta. Siellä oli taas harjoittelija, joka tällä kertaa esitteli itsensä, muttei tiedustellut lupaa olemassaololleen. Ja koko touhu oli jo valmiiksi 25 minuuttia myöhässä, mikä aiheutti minussa hieman vitutusta. Tytär tosin nukkui jokseenkin autuaana kaukalossaan.

"Mulla on kauheen kylmät kädet!"
"Kukahan tuo täti on, joka mua noin kylmillä käsillä koskee?"
"Oota hei vähän, mulla on nää kylmät kädet!"
"Miten ne refleksit piti katsoa, ai kauhee näitä käsiä!"
"Jos mä otan tästä sukasta kiinni, kun on näin kylmät kädet."

Sillä kätilöopiskelijalla oli kylmät kädet. En kokeillut, mutta meinasin kehottaa lämmittämään niitä omassa luonnon taskussaan. Ihan kiva tyttö, kovasti ihmetteli ja kehuskeli lastani, mutta jeesus, että sillä oli kylmät kädet.

 Opiskelijatytön käsijankkauksesta huolimatta en muistanut tiedustella miksi minun tyttärelläni on öisin kovin kylmät kädet vaikka se nykyisin nukkuu varsin lämpöisenä pakkauksena unipussissaan. Ja voiko se esimerkiksi kuolla niihin kylmiin käsiinsä. Tosin en pidä neuvolaa kovin luotettavana tiedonlähteenä. Täytyy soittaa muutamalle kaverille.

 Otin puolison neuvolaan pitelemään tytärtä rokotusten merkeissä. Rotalitkut se mässytti minun sylissäni kätilöopiskelijan haaveillessa videokamerasta, kun "On niin ihania ilmeitä!". Ehdotin (hyvässä hengessä) että hän maistaisi tilkan litkua, että saisimme varmuuden onko se makeaa. Ei mennyt lankaan.

Satuin katsomaan lastani silmiin, kun se isänsä sylissä sai ensimmäisen piikin. En toivu siitä koskaan. Isänsä teki saman virheen kakkospiikin kohdalla. Se ei saanut nukutuksi viime yönä. Huutoa kesti yhteensä noin kolme minuuttia. Tytöt kehuivat reippautta ja ihmettelivät itkun vähyyttä. Tenttasivat nukkumisesta ja vähättelivät saavutuksiani imettäjänä.

Palautin myös masennuskyselyn, jonka mukaan en ole masentunut (ainakaan oman laskuni mukaan), enkä muutenkaan häiriintynyt, koska en ruksannut vain parhaita vaihtoehtoja (eikö äitien kuulukin olla huolissaan ja vähän ahdistuneita). Tyttö otti ja tokaisi:
"Sullahan on niin ihana tyttö, jonka kasvua on mukava seurailla, että ei kannata masentua."
Annoin olla. En saarnannut, että masennus on yleensä hyvinkin biologista, EI KUKAAN HALUA SAIRASTUA MASENNUKSEEN, siihen on hyvin vaikea itse vaikuttaa ja sairastuminen on jokseenkin vaikeasti ennustettavissa. Olen melko ylpeä itsestäni.

Sen sijaan, että olisin luennoinut tytöille, haastoin riitaa siitä, miksi meille ei ole 4 kk lääkärintarkastusta, vaikka saman sairaanhoitopiirin toisessa kunnassa sellainen tarjotaan. Eli taas sama homma lääkäriaikojen suhteen kuin raskausaikana. Ei ole kuulemma lääkäreitä ja ollaan muutenkin tarkastusten suhteen jossain siirtymävaiheessa. Ihmeteltiin myös mistä olen sellaisen kuvan saanut, että 4 kk neuvolan yhteydessä olisi tarkoitus tavata lääkäriä. Kerroin, että ihan heidän omilta verkkosivuiltaan tiedon kalastin. Hohhoijaa.

Minusta on hauskaa, että kunnallisvaalihässäkät alkavat pian toden teolla. Aion tällä kertaa vierailla jokaisen puolueen (paitsi RKP:n, ellen ole tosi paskalla tuulella) kojulla tenttaamassa ehdokkaita perheasioista. Minua luonnollisesti pyydettiin tälläkin kertaa ehdokkaaksi. Olen varsin vaikuttunut siitä, että kahdeksan vuotta sitten pyydettiin kommunistien ehdokkaaksi, neljä vuotta sitten kokoomukselle ja tällä kertaa demareille. Kiva, että melkein kaikille kelpaa.

Ensi viikolla alkaisi vauvamuskari. Harkitsen. Vakavasti. Huh. Harrastus. Angst.

Lapsuus

Turvallinen lapsuus ja lapsuuden turvaaminen on kytenyt mielessä jo jonkin aikaa. Sama on toki ollut mediassa pinnalla: murhia, lapsimissikisoja, päivähoidon jättiryhmäporsaanreikiä, lastensuojelun onnetonta tilaa, lista on jokseenkin loputon. Törkeää, järkyttävää ja anteeksiantamatonta lapsen pahoinpitelyä ja nöyryytystä ei toki voi verrata missikisoihin, mutta molemmat ovat esimerkkejä kohtelusta, joka raakuudellaan pysäyttää. Itkettää. Kuvottaa. Ahdistaa.

 Miten sitten tarjota omalle lapselle tasapainoinen ja turvallinen lapsuus? Turvallinen perhe ja koti? Riittävästi vapautta, haasteita, pettymyksiä, mutta ennenkaikkea onnistumista, itsensä kokemista rakastetuksi, hyväksytyksi ja tärkeäksi. Minulla kun ei ole mallia, jonka mukaan toimia. Ei liene puolisollakaan.

 Päälimmäinen muistikuva omasta lapsuudesta, peruskouluikäisestä, on ainainen pelko. Mitä kotona odottaa koulun jälkeen? Onko isä tällä kertaa loistotuulella, viimeisen päälle vittumaisen kireänä vai kenties kolmatta viikkoa taju kankaalla viinasta? Ja onko äiti ahdistunut, alistunut, masentunut vai peloissaan?

Muutin lukioikäisenä pois kotoa.

Piileskelyä, kipitystä varpaillaan, ei koskaan kavereita kotiin. Äidille pitää olla kiltti. Mistään ei saa puhua ääneen. Loputon pelko. Kiristyneen odotuksen tunnelma, joka on seurannut matkassa varsin pitkälle aikuisikään. Tiesin asuessani ulkomailla vain äidin sähköpostiviestien rivien välistä missä kunnossa ukko sillä hetkellä on. Ja ahdistuin. Olisi pitänyt olla suojelemassa äitiä.

Yksitoistavuotiaana toivoin ja rukoilin, että ne eroaisivat. Sitä saatiin lopulta odottaa reilut kymmenen vuotta. Hohhoijaa.

Että mistä tähän hätään saisi revittyä terveen ja toimivan perhemallin? Mielestäni perheessä täytyy saada tuntea myös negatiivisia asioita, ilman että ne johtavat loputtomaan ryyppyputkeen tai muuten vain psyykkiseen pahoinpitelyyn. Tilaa täytyy olla myös rakkaudelle, välittämiselle ja hellyydelle. Eli vaikeaksi menee, kun on lapsuutensa viettänyt mahdollisimman tunteettomissa olosuhteissa. Olosuhteissa, joissa sana anteeksi on ollut aina täysin tuntematon.

Aiheesta on varmaankin julkaistu kirjallisuutta. Täytynee googletella ja vierailla kirjastossa, kunhan flunssa väistyy. Ehkä lohdullisinta oman vanhemmuuden etsimisessä ja kasaamisessa on se, että tunnistaa omasta lapsuudestaan ja vanhemmistaan ne elementit, joita ei halua toistaa. Ei niitä tarvitse toistaa.

"Mutta kun siskoa on aina pitänyt niin kovasti suojella ja nyt se on tosi loukkaantunut siitä mitä sille sanoit."
"Olisit joskus suojellut minuakin."

Valoisammalta kantilta - paineet pois: Pikkulapsi ei tarvitse harrastuksia. Oikein auktoriteetin toteamana.

Nuha

Tyttärellä on nuha. Se on kamalaa. Lienee saanut tartunnan isältään, jonka yllätin niistämästä muutamia päiviä sitten.

Yöllä nokka oli kauhean tukossa ja aiheutti meteliä. Itse metelinokan unia ei tilanne juuri häirinnyt. Sen äiti vähän itkeskeli huoltaan mm. tukehtumista koskien ja valvoi ajoittain puhelimenvalossa hengitystä tarkkaillen.

Vauva otti ja nukkui koko päivän. Huolestuin lisää. Parhaimmillaan se pysyi hereillä kymmenisen minuuttia ennen simahdusta. Ei leikkiä, ei hassuttelua, intensiivisestä vuorovaikutuksesta puhumattakaan.

Puolison tullessa töistä olin jo varma, että tytär on rikki. Kuumemittarin kanssa sähläys ja tulosten arviointi googlen avulla osoitti normaalilämpöä.

Seurusteluhetki isin kanssa päättyi mahtavaan pörinään pöksyissä. Lapsi tursusi kakkaa tunnissa neljä vaipallista ja virkistyi huomattavasti. Helpotti.

Että meinasin sitten hyökätä päivystykseen nuhaisen ja kakkaa hautovan lapsen kera. En hyökännyt. Olen varsin tyytyväinen päätökseen. Heti kun tottuu hetkeksi lapsen tiettyyn käytökseen ja rutiiniin menee koko homma ylösalaisin ja siinä sitten tutistaan epävarmana ja hädissään, kauhuissaan siitä mitä vaurioita vauvalle nyt on aiheutettu. Paras olisi siis totutella siihen, että mikään ei päde - paitsi hetken.

Tytär on pesulla isin kanssa. Nuha vaivaa edelleen, mutta hauskaa kuuluu olevan.

Kaipaan edelleen jotain vouhotettavaa.

Paineistettu vuorovaikutus

Sain puhelun neuvolasta. Jatkossa aion pyytää että he eivät ole minuun yhteydessä - ainakaan puhelimitse. Tyttö on palannut, täti kun on jäänyt pois (toivottavasti lopullisesti). Tyttöä kun kuvittelen sietäväni jotenkuten, tädin lässytykset lapselle nätistä navasta ja sen tärkeydestä tulevaisuuden napapaitojen käytön mahdollistajana, olivat meikäläiselle viimeinen niitti.

Sain sitten puhelun:
"Meillä kokoontuu sellainen jälkiryhmä. Siinä on keväällä ja kesällä synnyttäneitä. Muuthan on olleet siinä perhevalmennuksessa paitsi te, mutta kun te ootte listalla niin ajattelin soittaa."
"Tapaamisessa yksi terveydenhoitaja, joka on itse saanut juuri vauvan kertoo kaikesta ja varsinkin vauvatuksesta, joka on tehokas tapa vuorovaikuttaa lapsen kanssa."

VITTU

Siitähän se sitten lähti ja tämä hullu sai vettä myllyyn.

Minä en halua vuorovaikuttaa tehokkaasti lapseni kanssa. Minä haluan vuorovaikuttaa aidosti ja paineetta ja juuri siten kuin meille on luontevaa ja luonnollista ja tärkeää. Tehokas vuorovaikutus. Ei helvetti.

Vihasin raskausaikana neuvolan puheita varhaisesta vuorovaikutuksesta ja sen tärkeydestä ja varsin voimakkaista epäilyistä, että minusta ei masentuneena sellaiseen ole (no ei masentuneena tietenkään), mikä osaltaan pahensi oloa. Uhkailtiin varhaisen vuorovaikutuksen asiantuntijoilla ja heidän kotikäynneillään ja ties millä. Vedin aivan hirveät paineet ja mielikuvissani koin koko vuorovaikutuksen (koko sana alkaa oksettaaa) ahdistavana, vaikeana ja suoritettavana taakkana.Minä haluan olla ja elää lapseni kanssa, en tietoisesti vuorovaikuttaa sen kanssa.

Kunnes ymmärsin, että kyse on lapsen tarpeisiin vastaamisesta, siitä välittämisestä, sen hyväksymisestä ja rakastamisesta ja huolehtimisesta. Minun ei ainakaan oletukseni mukaan tarvitse koko ajan lapselle lässyttää, tuijottaa sitä silmiin, kohdistaa kaikkea huomiota siihen ja pyörittää meidän kaikkien elämää ikuisesti vain hänen näkökulmastaan, vaan meidän perheen näkökulmasta.

Ymmärsin siis hetken olla stressaamatta. Sitten sain puhelun. Jossa taas - varmasti tahattomasti - paineistettiin puolillepäivin yöpaidassa luuhannut selkäkipuinen ja hieman väsynyt äiti. Vauvatuksen avulla (kauhean videon mukaan) isäkin oppii olemaan intensiivisessä kontaktissa lapseensa.
Edit: kiinnitäthän huomiota videon kivaan musiikkiin!

Jos lapsestani nyt sitten tulee kehnompi kuin muista siksi, että en kyllä ala vatkata sen käsiä jonkun säännön mukaan, niin antaa tulla. Itseasiassa olen harkinnut josko aloittaisin sille viittomisen niin oppii nopeammin kommunikoimaan. Haastattelin vuosia sitten aiheesta gradunsa tehnyttä naista.

Voisiko näitä asioita edes nimetä siten, ettei meidän paskamutsien tarvitse oksentaa kukkasia ja pastellisävyjä ja pieniä poneja. Vauvatus. Ei jumalauta.

Joo, me ei mennä jälkitapaamiseen. Myöskään siksi, että en tajunnut kysyä pitääkö/saako sinne ottaa vauvan mukaan. Vaikka motkotankin yksinäisyydestä sun muusta, haluan löytää sosiaaliset kontaktini jotain muuta tietä kuin perhevalvontakeskuksen tilaisuuksista.

Tuleeko vauvattamattomista vauvoista lapsia?
Edit: Otin yhteyttä useampaan ystävään, joilla on lapsia. Kukaan ei tunnistanut vauvatusta. VOITIN! :D 

Pelko

En ennen lapsen syntymää uskaltanut edes ajatella sen elämää kohdun ulkopuolella. En antanut itselleni lupaa - tunnetasolla - suunnitella ja haaveilla vauva-asioita. Pelkäsin, että se kuolee tai vähintään vammautuu tai on valmiiksi sairas (sitähän ahkerasti lupailtiin ammattilaisten taholta). Toki hamstrasin tavaraa, järjestin kotia ja viimeisinä viikkoina uskaltauduin jopa juttelemaan mahalle. Silti kielsin itseäni iloitsemasta liikaa etukäteen.

Kun lopputulos on terve, sievä, pieni höntti, jota rakastaa ja suojelee ja ihmettelee ja hämmästelee on luonnollisesti seuraava askel ryhtyä pelkäämään jokaista lapsen tulevaisuudessa kohtaamaa vaikeutta, mielipahaa, pipiä, pettymystä, tuskaa, konfliktia ja ties mitä. Vältän parhaani mukaan ajatusten harhailua pelkoon tulevasta. Kerrankin on hauskaa elää hetkessä, nimenomaan hetkessä, käytännössä imetyksestä ja vaipasta toiseen (päivisin tasan kahden tunnin kierrolla).

Olen yllättynyt siitä, miten vähän pelko on osana elämää. Pystyn suhtautumaan pikku nuhiin ja köhiin ja murinoihin jokseenkin rationaalisesti. En enää heräile tarkistamaan mahtaako lapsi olla elossa, kun se on nukkunut ääneti jo 50 minuuttia. En vahdi lapsen touhuja isänsä kanssa, olen jokseenkin vakuuttunut siitä, ettei se mene ajoittain epävarmassa kyydissä rikki. Niillä on sitäpaitsi ihan omat jutut keskenään.

Pahin pelko liittyy siihen, että tulisin uudelleen raskaaksi. Pelko on aivan jumalattoman kova. Puolisolle on ilmoitettu, että on aivan turhaa yrittääkään puolta metriä lähemmäksi ilman kortsua (mielellään kahta tai useampaa). Mihinkään ehkäisyyn on vaikea luottaa, vähiten imetykseen (mikä olisi lähinnä tyhmää).

Raskausaika oli kauheaa. Psyykkisesti ajoittain sietämätöntä, kivun kanssa saattoi (ainakin jälkeenpäin ajateltuna) elää, kun oli toivoa että se joskus loppuu.

Sektio oli niin hirveä, että edelleen tekee mieli vain itkeä ajatellessa koko spektaakkelia. Fyysisesti sen sieti, vaikka spinaalipiikki ei ottanut onnistuakseen (yli kymmenen yritystä), jälkeenpäin kipu oli käsittämätön (varsinkin kun lääkkeitä ei saanut - olisi pitänyt osata pyytää, mikä unohdettiin mainita jne.).

Psyykkisesti leikkaus oli järkyttävän raskas. Niin raskas, etten suostu vastaavaa enää läpikäymään. En sano, että leikkaus olisi yhtään kivuliaampi tai kamalampi kuin alatiesynnytys, mutta väitän, että nimenomaan päänsisus olisi päässyt vähemmällä, kun olisi ollut edes mahdollisuus vähän luonnollisempaan tapahtumaan.

Minua inhottaa, että lapseni syntymää ihmetteli kymmenkunta ihmistä, joista suurin osa esitti kommenttinsa ääneen syntymän hetkellä: "Onpa se iso!" "Onko se poika?" "Mikä se on?" "Ai, se on tyttö!" "Onpa hassu pää!" Ja minä sain ihmetellä lasta noin 30 sekunnin ajan, kunnes se vietiin pois. Eikä kukaan tuonut sitä heräämöön, saati kertonut miten se voi, vaikka kyselin. Eikä se päässyt isänsä paidan alle lämpimään, vaikka niin luvattiin.

Eihän tuollakaan mitään väliä enää ole, eikä suurtakaan vahinkoa ole tapahtunut, mutta koko touhusta jäi jotenkin kusetettu olo. Eikä ihan vähänkään. Liukuhihnahommaa, väki tekee työtään, mutta pieni kunnioitus ja herkkyys olisi tehnyt asioista siedettävämpiä. Ehkä. Koko ajan minulla oli olo, että olen jotenkin kaikkien tiellä.

Pelko lienee luonnollinen. Olisi toki mukavaa, jos se joskus lievenisi tai muuttuisi. Ehkä juuri raskauspelko siirtyy syrjemmälle, kun uusia pelon aiheita syntyy matkan varrella.

Silti väitän, että meidän lapsilukumme on nyt täynnä.

Kaksin

Puoliso palasi töihin. Päivä 2 kaksin tyttären kanssa. Tosin ei me eilen juuri kaksin oltu, äitini vietti vapaapäivää lapsenlapsensa kanssa. Minä kävin marketissa. Se oli yhtä jännittävää kuin ennen tytärtä.

Tänään ollaan kaksin. Tytär on unilla. Nukahduksen jälkeen kävin paniikkisuihkussa, paniikkipuin ja paniikkiruokailin - yhteensä 10 minuuttia. Ennen nukahdusta tytär vietti elämänsä ensimmäiset minuutit sitterissä äidin maailmanlopun vessahädän johdosta. Nyt on tylsää. Teeveestä tulee Vanessa ja pikkuväki; tekee mieli tunkea esmes kynä silmän läpi aivoon ja vääntää. Tai vaihtaa kanavaa.

Eilen koin jonkinlaisen pysähdyksen ja olin hetken surullinen tajutessani, että olen melko tehokkaasti sidottu kotiin seuraavat kuukaudet. Onhan se etuoikeus ja toki haluan lapsen kanssa olla, mutta pikkuinen ahdistus ja alakulo hiipi kylään. Minä tykkään käydä töissä (tosin se duunipaikka tällä hetkellä uupuu).

On toki ollut luksusta, että lapsen elämän ensimmäiset kuusi viikkoa olemme oleskelleet kotona koko perheen voimin. Puolison sairasloma-isyysloma-kesäloma-kombo oli jokseenkin toimiva. Väitän, että pehmeällä laskulla on ollut vaikutusta myös omaan mielialaan.

Haluaisin onnitella sitä googlettajaa, joka on blogin äärelle löytänyt haulla "supistus pieru". Toivottavasti löysit etsimäsi.
Oletan, että haun "panettaa" googlettaja on joutunut pettymään.

Meillä on tänään neuvolapäivä. Oikein jälkitarkastus ja lapselle jokin ronkinta. Saattaa olla, että joudun raapimaan myöhemmin aiheesta sanasen. Tämä siksi, että minulla on asennevamma. Autoilu kaksin lapsen kanssa jännittää.

Kirkastuu

Eilen oli hauska päivä. Vauva oli kovin hyvällä tuulella. Äiti myös. Ei tehnyt mieli rutista turhuuksista saati mitättömyyksistä. Kolmeen otteeseen falskannut vaippakaan ei rieponut muita kuin pissassa lilluvaa tytärtä.

Tekee mieli hinautua ulos puutarhaa rassaamaan. Mahdollisesti jopa suunnata perenna-aleen. Koirankopin, jota vain kissat käyttävät, katolle voisi nikkaroida ja säätää istutuslootan. Saattaa tosin olla, että vetäydyn ainoastaan unille.

Kaipaan kovasti selitystä mielialan hirvittäville vaihteluille. Miksi päivittäin heittää maailmanlopusta ihan kivaan? Ja jokseenkin ennustamatonta on vaihtelu. Onko syy hormonaalinen vaiko välittäjäaineistoissa vai ihan vaan kehnossa luonteessa? Loputon tasaisuus ei toki ole kenellekään hyväksi, mutta ääripäissä eläminen ottaa pidemmän päälle jokseenkin koville.

Huom! Suosittelen varomaan äitiyspakkauksen lämpömittaria. Meillä se kesti ainakin viisi käyttökertaa, kunnes väitti eilistä stanankuumaa kylpyvettä 35 asteiseksi. Saman mittarin mukaan kylppärissä on tänään 15 astetta lämmintä. Mittari muutti roskiin. Kiitokset laadusta sinne kelaan!

Vala

No nyt on käyty juhlallisesti allekirjoittamassa lappuja sosiaalitoimistossa.

"Onkko teillä lapsi kotuna?" No ei, autossa odottaa, jätettiin ikkunaa raolleen ja vesikuppi penkin alle.
"Sinä puhu suomi o du e svensksprååkig."
"No se yhtä paljon paperi kun osta asunto." Ei ole, talossa oli enemmän.
"No nyt se on paperi ruotsi. Tämä programm vähän huono vaihta kieli." Muistaakseni minulla on niitä kielellisiä oikeuksia, joista useampaan otteeseen muistutin täti Lastenvalvojaa, koska olen kusipää.
"Om mamma ska nu underskriva här ja isä laitta nimi tähän." Olisi edes johdonmukainen kielen kanssa. Teimme selväksi, että pelkkä suomi riittää.
"Onko sinä pahalla päällä?" No olen, koska en pidä siitä, että asiointi äidinkielelläni on haastavaa; lapsen, jonka äidinkieli on suomi papereissa lukee isolla, että flicka ja osoite on ruotsiksi. Muun muassa. Ja suomeksi pyytämäni paperit ovat ruotsinkielisiä - johdonmukaisesti.
"Nyt sinä virallinen isä, että ett stort grattis!" Nice.

Ihanaa tämä kaksikielisyys. Se on kuulemma rikkaus.

Minusta on nöyryyttävää allekirjoittaa papereita, joissa vannon, etten ole nainut muita kymmenisen kuukautta sitten. Vain siksi, että en ole aviossa. Syrjintää on se.

Ymmärrän toki isyyden vahvistamisen merkityksen. Lapsella on oikeus isäänsä ja se tulee hälle taata. Tapa vain on aivan käsittämätön jäänne ties miltä vuosisadalta. "Nyt lapsi oikeus isä perinttö." No on se vähän muutakin.

Voisiko asiaa tehdä yhtään helpommaksi? Jos isyydessä ei ole epäselvyyksiä, miksi kirjoitella siitoskertomuksia ja vakuutteluja; jospa vaikka viimeisellä raskauspätkällä allekirjoitettu lappu aiheesta riittäisi. Ongelma- ja erikoistapaukset sitten erikseen ja nekin kiitos äitiä syyllistämättä.

Kerrankos sitä tulee sossussa vakuutettua, että jyystetty on ja toi se oli. Tarkkaa päivämäärää ja kellonaikaa ei tarvittu vaikka kerroin paljastavani sen ilomielin.

Minun ei ole hyvä asioida yhtään missään. Tai sievän sosiaalisen käytöksen harjoitukset on taas aloitettava lähisiwasta.

Edit. Onkohan siellä Suomessa virastoasiointi yhtä riemastuttavaa kuin täällä vai onko minulla jokseenkin ruusunpunaiset muistot vuosiltani Keski-Suomessa? Asenne- vai kielivamma? 

Sylettää

Päivä lähtee leppoisasti käyntiin katselemalla aikuisen miehen oikuttelua kuudelta aamulla. Meillä on vierashuone ja olohuoneessakin sänky. Jos tyttären ruokailu häiritsee, vaihtoehtoja on kyllä. Myös ovi.

Siitä se vitutus sitten lähti.

Lapselle saapui jälleen vaatelähetyksiä. Ilmeisesti lähipiirissä (suku) arvellaan, että lapsiraukka pyörii täällä alastomana.
Laskin, että koossa 62 on erilaisia housuja ainakin 23 kappaletta. Bodyja en jaksanut laskea, mutta samoja typeriä kirahvikuvallisia on kolme. Samassa koossa.

JOS LÄHIPIIRIISI SYNTYY LAPSI JA HALUAT HÄNTÄ MUISTAA, OSTA KIRJA tai kysy tarvitaanko jotain. Tai anna sille rahaa.

Jälleen joo, lahjahepo ja sen suu, mutta seuraava joka tänne tuo yhdenkin vaatteen - syö sen vaatteen.

Vituttaa maata sohvalla, vituttaa mennä nukkumaan. Vituttaa "herätä" aamulla.

Lapsi parka.

Arvostelu

Tänään oli jälleen käytävä neuvolassa. Ensi viikollakin on käytävä neuvolassa. Mahtaako jollakulla olla tietoa, kuinka saatanan usein siellä oikein on ravattava ja loppuuko se joskus?

"Saatte tulla vielä ensi viikolla, että tuo napa varmasti on sitten kunnossa." Joo, kiva. Siinä on nuppineulanpään kokoinen läikkä jotain, joka varmaankin huomiseen mennessä on hoitunut pois. Mutta on toki hienoa, että maailman tärkein asia on todellakin napa.

En edelleenkään käsitä neuvolan arvostelukierrosta. Miksi siihen vihkoon pitää joka kerta kirjoittaa lapsesta arvostelu. Lähinnä vastaava tulee mieleen koiranäyttelyistä. Esittelet hurttaa, joku asiantuntija kaivelee ja rassaa sitä vähän aikaa pöydällä ja lopuksi tungetaan käteen paperilappu, jolla ei tee mitään.

Kirjoittaisi edes lapsen painon ja pituuden lappuun, mutta ne kirjataan vain tietokoneelle. Äidille ei jää käteen muuta kuin kunnon vitutus ja "pirteä tyttö". Kai se on pirteä, kun se huutaa suoraa huutoa. Tuleeko minun tuntea ylpeyttä kivasta arvostelusta?

"Kuulutteko te kirkkoon? Eikö kumpikaan?"
"Joko sillä on nimi? Ihan virallinen nimi? Ai, ei ole vai."
"Vieläkö sä herätät sitä yöllä syömään, ei varmaan kannata." (En herätä, en. Se herää itse kahden tunnin välein.)
 "Onko sulla aikoja sinne psykpolille? Ai miksi ei?"
 "Etkö sä vieläkään osaa imettää makuulta?"
 "No eikö teillä ole mitään kysyttävää?"

Minä ahdistun siitä, että paikallaollessani koneelle kirjataan pitkät pätkät asiaa, josta minulla ei ole aavistustakaan. Mielestäni se on epäkohteliasta. Varsinkin, kun minulle jää käteen lappu, jossa lukee seuraava käyntiaika ja "iho siisti". Kuinka pitkästi sitä siistiä ihoa on tietokantaan rapsittava.

Tulee niin saatanan kytätty olo, että oksettaa.

Perhevalvontakeskus

Eilen piti neuvolaan. Vierailu aiheutti luonnollisesti hieman stressiä, sillä en pidä kyseisestä virastosta. Imetyksne kanssa oli kikkailtavaa, ettei lapselta pääse saman tien perillä nälkä - kainalon alta kun on kodin ulkopuolella jokseenkin haastavaa lasta ruokkia (kiva kun on näitä vaihtoehtoja). Lasta oli luonnollisesti myös pestävä ja puunattava ennen näytillevientiä. 

Puolison oli tietenkin hinauduttava mukaan, minä kun en saa turvaistuinta kannella. En ole varma sallitaanko lapsi + olkalaukkuyhdistelmää. Oletan tosin etten revennyt. Heti alkumetreillä meni tietenkin häneksi, kun turvakaukalon kanssa piti säätää, tuuli helkkarin kovaa ja aurinko pyrki paistamaan pienen päähän. 

 Mutta se helvetin perhevalvontakeskus aka neuvola. Minussa on ilmeisesti ihan oikeasti jotain vikaa, kun en koko laitosta kestä, en sitten yhtään. Ensin siellä on rampattava näyttämässä mahaa ja kusemassa purkkiin ja vastaamassa tyhmiin kysymyksiin ja kantamassa mainosroinaa kotiin. Sitten sinne onkin vietävä lapsi, joka on riisuttava alasti ja kidutettava erilaisiin asentoihin ja eukon lässytyksiin. Kuten jo paikanpäällä ääneen arvelin, meni koko loppupäivä päin persettä. Niin minulta kuin lapselta. 

 Yritin kysyä neuvoa (kun kerran neuvolasta on kyse) imetykseen. Ihmettelin, miksi lapsi ei avaa suutaan riittävästi ja miksi ote alkaa aina hetken päästä lipsua. Rouva Täti arveli, että lapsi on vielä liian pieni imemään hyvin ja keskittyi rassaamaan napaa. Imetysasentoihin hän ei ottanut kantaa, ei tosin myöskään lapsen kynsienleikkuuseen (tekniikka kiinnostaa), mutta muistutti d-vitamiineista. 

 Puolisosta eukko meni jokseenkin sekaisin ja juoksi hakemaan ruotsinkielisiä paskaesitteitä (joita meillä jo on), kun on niin harvoin ruotsinkielisiä asiakkaita. Minä kun luulin, että suomenkieliset eivät seudulla juuri lisäänny. Lisäksi rouva Täti päätti neuvoa puolisoa lapsen kaksikielistämisessä. En saanut pidettyä enää turpaani kiinni, vaan kerroin, että toisella meistä on ihan kattavasti opiskeltuna kielitieteitä, että teoria on kiitos hallussa. 

Lapsi joka tapauksessa kasvaa ja on ohittanut syntymäpainonsa. Reippaasti. Olisi tuon sen naamastakin voinut sanoa. Kohta varmaan aletaan syyllistämään kasvu- ja painokäyrillä. 

Flunssaani, joka on sietämätön, kommentoitiin: "Joo, tuo kesäflunssa kestää tosi pitkään." Jätin antibioottien ruikutuksen sikseen. 

Kotikäynnillä neuvolantäti kielsi tärkeänä meiltä yhdynnät. "Vaikka sieltä alaalta ei olekaan mitään tullut, niin ennen jälkitarkastusta ei sitten saisi yhdyntöjä harrastaa." 

Pitääköhän sille soittaa ja kysyä lupa jos näissä univeloissa joskus vielä panettaa? 

Olen nukkunut viime yönä yhteensä 4,5 tuntia. Lapseni on syönyt tänään kuusi kertaa. 

Kusipää

Postissa tuli paketti. Jälleen jeesustelukortti äitini sukulaiselta. Jeesustelunkin sietäisi, mutta paketti sisälsi the ultimate vittuilulahjan: konttauskypärän.

Koska mieliala on paska ties monettako päivää, kilahdin ja lähetin sen saatanan kypärän akalle takaisin. saatteessa mainitsin loukkaantuneeni.

Pidätän itselläni edelleen oikeuden kiskoa herneitä nenään. Konttauskypärä alle kaksiviikkoiselle on mielestäni nimenomaan vittuilua eikä mitään muuta.

Että jatkan kusipäälinjalla. Toiminut tähän saakka, mitäpä tuota vaihtamaan.

Kyllä on kivaa olla fiksu ja kypsä.