Muistuttaisin, että masennukseen ei kukaan halua sairastua. Vai onko vapaaehtoisia syöpäänsairastujia?
Kun on jälleen sairastanut masennuksen ja on vielä oikeastaan kuntoutuja, on sallittuja asioita ja kiellettyjä. On sallittua olla hyvällä tuulella, hymytä ja naureskella ja suunnitella ja toteutella asioita mielin määrin, muttei liian innokkaasti, etteivät kanssaihmiset ala epäillä maanisuutta.
Negatiiviset tunteet suhteessa itseen, perheeseen tai läheisiin ovat kiellettyjä. Jos niitä tuo esiin on auttamatta palannut takaisin sairauteen ja kiertotietä ei-hullujen pariin tuskin on. Tavallisille ihmisille, jotka eivät ole kokeneet prenataalidepressiohelvettiä käsittääkseni negatiiviset tunteet sallitaan. He eivät näet välttämättä sairastu siihen postnataaliin versioon, johon minut on auttamatta tuomittu.
Jos jollekulle hokee riittävän kauan, että tässä on ominaisuutesi, alkaa se väistämättä toteuttaa itseään.
Tänään itkettää ja ahdistaa ja väsyttää. Ja pelottaa niin helvetisti, että huomenna itkettää vielä enemmän ja ahdistaa ja väsyttää vielä kauheammin. Ja koko ajan on taustalla ajatus, että minä en saa käyttäytyä näin, minä en saa tuntea näin.
Pitäisi olla pihalla poimimassa omppuja ja haravoimassa ja nauttimassa VIIMEISESTÄ aurinkoisesta päivästä. Sen sijaan makaan pimeässä makkarissa peiton alla ahdistumassa kaikesta siitä, mitä pitäisi tehdä ja pitäisi olla. Samaan aikaan mies ahdistuu (sitä tuskin voi syyttää, eli sekin melkoisen helvetin viime talvena), lapsi ahdistuu ja koirakin kipittää häntä koipien välissä. Vittu.
Pitää varmaan leipoa kokoomuslaista pullaa, jotta minä ja tytär emme syrjäydy.
Ei yksi lämmin päivä kesää tee, ei myöskään kurja päivä masennusta. Kyllä näitä tulee, toivotaan tietty ettei nappaise liikaa mukaansa. Lähdetään ulos muksut manduissa joku päivä, päätä pitäis tuulettaa täälläkin.
VastaaPoistaHaleja!
Joo, silloin tällöin näitä ahdistuspäiviä sietää, kun olisi vain varmuus, että ne jatkavat seuraavana päivänä matkaansa eivätkä jää asumaan.
PoistaJa onko väärin sanoa, että on mukava tietää ettei ole näiden ajatusten kanssa yksin. Tänään on itsellä ollut myös vaikea päivä, paniikkikohtauksen peikko hartioilla ja väsymyksestä johtuva epätodellinen olo. Kuolemanpelkoa ja ahdistusta ja ahdistusta lisää miehen töihinpaluu huomenna. Kauhistuttaa jos lapsi perii äitinsä heikon mielenlaadun ja pelon väistämätöntä kohtaan. Pari viikkoa oli helpompaa, mutta ahdistus tekee paluutaan, saa nähdä milloin saavuttaa huippunsa. Lapsen kanssa kahden ollessa en haluaisi joutua paniikkikohtauksen kouriin. En ole synnytyksen jälkeen käynyt enää tapaamassa ketään, koska nythän kaiken pitäisi ainakin näennäisesti olla hyvin kun on elävä lapsi ja kaikkea. Ja kaikesta huolimatta olen onnellisempi kuin koskaan, olotila tuntuu ehjältä ja hyvältä suurimman osan aikaa, mutta mihinkäpä ne arvet ja kipukohdat katoaisivat . Niiden kanssa on eletty ennenkin, nyt on taas uusi elämäntilanne johon kaikki on sopeutettava.
VastaaPoistaJaksuja sinne ja toivotaan huomisesta parempaa päivää meille molemmille!
Mirgga
elamakantaa.vuodatus.net
No ei ole mielestäni väärin ollenkaan. Jollain tasolla toki ymmärtää, ettei joka ikinen päivä voi olla onnellinen ja ihana ja harmoninen, mutta kunnon helvettipäivän osuessa kohdalle säikähtää, että tässä tämä nyt oli ja nyt keskitytään ahdistumaan, pelkäämään, itkemään, huutamaan ja eristymään.
PoistaEnpä ole minäkään missään käynyt avautumassa sen kummemmin syntymän jälkeen. En sinänsä ole kokenut tarvetta, mutta suositusten mukaan seurantaa tulisi olla vähintään puolisen vuotta. Mahdollinen yhteydentto lässytystä tarjoavaan tahoon puolestaan tuntuu häviämiseltä - enkö mä pärjännytkään. Vastahan olen julistanut ympäriinsä, että en ole masentunut. Mitä en mielestäni edelleenkään ole, tai sitten olen enkä edes tunnista lievää tai keskivaikeaa sen vaikean perään.
Arvet ja kipukohdat eivät katoa mihinkään. Onneksi ne muuttavat muotoaan, jotta niiden kanssa voi elää, mutta niitä pitäisi mielestäni silti olla lupa surra. Huolimatta siitä, että olen onnellisempi kuin koskaan, teki mieli eilen kiljua puolisolle, kun se tiedusteli onko jotain sattunut, että mun isä kuoli ja mä sain lapsen. Ei sen kummempaa.
Toivottavasti sulla on parempi päivä tänään. Mulla on. Ainakin toistaiseksi.
Yö meni ihmeellisen hyvin ja minun syöttövuoroistani huolimatta/vuoksi olo on ihmeen pirteä. Mies palasi tänään töihin ja vauva nukahti vielä uudestaan. Jospa tänään on parempi päivä, sen tiedän, että päiväunia en erehdy ottamaan ja kun mies pääsee töistä niin minä painun koiran kanssa parituntiseksi metsään. Mökkihöperyys on hirvittävää, onneksi on tuo koira, muuten varmaan lähtisi mihinkään. Katsotaan mitä päivä tuo tullessaan.
VastaaPoistaMä säikähdin, kun "jouduin" raskausaikana juttelemaan mielenterveyspuolen tyypille (sain sen parkukohtauksen neuvolassa jne.). Menin sinne kuitenkin ihan mielelläni, koska halusin saada mahdolliset peikot sisuksista ja viimeinkin puhua asioista, joista olen niin pitkään (koko elämäni?) vaiennut. Kokemus oli ihmeen vaisu, vaikka ei se hoitsu mikään huono ollut. Tai mulle tuli lähinnä olo, että olen jo "parantanut itse itseni" eikä se puhuminen oikeastaan nyt niin ihmeitä tekevää edes ole. Eka kerta oli ihan virkistävä, sitä seuranneilla muutamilla käynneillä en oikein meinannut edes keksiä juteltavaa.
VastaaPoistaMasennuksen pelko on varmaan ikuisesti persiissä. Aina kun tekee vaan mieli jäädä sisälle, tulee fiilis, että nytkö mun puhti sitten loppuu. Tosiasiassa en ole kyllä vuosikausiin voinut niin hyvin kuin nyt. Mutta kuinka kauan tätä kestää, sitähän sitä alkaa kysellä itseltään.
Virallisessa mielenterveysjuttelussa on usein sellainen hölmö paine, että nyt pitää oikein ankarasti osata oksentaa mahdollisimman tarkka analyysi siitä, miksi olen tällainen, miksi tuntuu tältä ja mikä tähän on johtanut ja laitetaan vielä ratkaisu samaan pakettiin ja valmis! Kun todellisuus onkin sitä, ettei pysty kuin möllöttämään ja nieleskelemään omaa räkää niin ei ihan odotukset kohtaa todellisuutta.
PoistaNyt olen todennut, että pidempikestoiselle juttelujaksolle olisi tarve, niin saisi jonkinlaiseen päätökseen tuon isäkeissin. Kallista lystiä tahtoo olla ja kelan konsultointi aiheesta on jokseenkin vastenmielistä. Ainakaan äitiysrahoilla emme siis sille tielle lähde.
Mua pelottaa, että tämä nykyinen kohtuuhyvä (ajoittain erittäin hyvä) olo on oksitosiinin läsnäolon ja estrogeenin uupumisen tuotetta. Että kuinka käy kun imetys loppuu? Jos riski on, että pää sekoaa, niin imetetään tytär sinne eskariin saakka. :P