Kas vain, neljäs vuorokausi kotona ja mitta alkaa olla täysi. Heitin vappuaaton kunniaksi äitini ystävättärineen pihalle kodistani varsin aikaisin, ahdisti, ja siirryin nukkumaan yhdeksän aikaan. Öiseen aikaan yleensä vituttaa, kun käy kolmatta kertaa vessassa ennen aamu yhtä. Mutta samapa tuo, kyllä kusellajuokseminen painajaiset voittaa.
Väänsin eilen isäni perukirjan lähes valmiiksi. Hämmentävä systeemi, jota useat lait ja asetukset määräävät, mutta joka on tehty lähes mahdottomaksi toteuttaa omin voimin. Minä en yhdellekään oikeustieteitä ulkoaopetelleelle pellelle varattoman ukon laskujenlistaamisesta maksa. Harmikseni olin olettanut, että edesmenneen ja minun sukulaissuhteesta riittäisi seurakunnan paperi hänen osaltaan ja maistraatin vastaava omalta osaltani. No ei riitä. Soittelin ympäri maan papereiden toivossa (hintaakin niille toki tulee); papereiden, joiden tarkoitus on osoittaa ettei minulla ole sisaruksia. Että helpommalla olisi päässyt mikäli perhettä olisi.
Perukirja on lakisääteinen kuolinpesän veroilmoitus. Se on väännettävä vaikkei verotettavaa olisi. Ohjeita ei kuitenkaan esimerkiksi verohallinnon sivuilla ole, asiantunteva oikeusaputoimisto (josta ohjeena muuten oli, että vainajan laskuja ei saa maksaa, mikä Nordean juristin mukaan taas on paskaa) ilmeisesti saattaisi hoitaa asian, mutta laskuttaa joka tapauksessa runsaasti ja pesänilmoittajan on kuitenkin hankittava ja hoidettava paikan päälle joka ikinen lippulappunen. Perukirjalle ei ole myöskään olemassa pohjaa, jonka mukaan toimia vaan malli on hauskasti vapaa.
Suomessa on siis keksitty kätevä systeemi, jolla näitä jokseenkin ressukoita oikeustieteilijöitä työllistetään. Kiva. Saisiko humanisteille vastaavan systeemin.
Uskaltauduin vappuaaton kunniaksi myös litiliin, jossa erehdyin hetkeksi toisten mahakkaiden kera masutuubilaarin äärelle. Oli siis tarjous, jota ajattelin ihmetellä, sillä sana masutuubi on mielestäni kuvottava. Tarjouksessa olisi ollut myös äitiyslegginsejä sekä ihan helvetin rumia äitiyspaitoja. Hämmennyin suunnattomasti havaitessani, että naiset ympärilläni olivat tosiaan nuorempia kuin minä, mutta jokaisella oli useampi alle kouluikäinen matkassaan. Keskimäärin kolme omilla jaloillaan pysyttelevää ja uudet mahassa. Pelästyin ja poistuin paikalta. Eniten kaiketi pelästyin sitä, että minut rinnastetaan heihin.
Asun paikkakunnalla, jossa minulla ei ole ainuttakaan ystävää. Sosiaaliset kontaktini perustuvat ainoastaan työhön. "Lapsen kanssa tutustuu uusiin ihmisiin ja saa uusia kavereita ja kyllä on sitten kiva yhdessä jakaa arjen asioita." Minä en halua keskustella ainoastaan lapsista, toisten lapset eivät minua kiinnosta (elleivät ne liity työtehtäviini), minä koen itseni ulkopuoliseksi seurassa, jossa päivän uutisille kohautetaan olkia tai mietitään miten hassu paikannimi mainittiin, kun auton radiosta vahingossa tuli jotain ajankohtaista paskahittien sijaan. Mutta minulla onkin diagnoosi. Eikä yksinäisyydessä ja ulkopuolisuudessa ole mitään uutta.
Miksi minä halusin lapsen? Miksi olen lähestulkoon helpottunut, kun kotikaupunkini ei maksa kotihoidon kuntalisää vaan saan reippaasti lähteä työnhakuun kymmenen kuukauden kuluttua? Miksen ole tyytyväinen pikkuelämääni seudulla, joka komeilee tilastojen kärjessä onnellisuudellaan?
Pakomahdollisuutta ei enää ole. On kai nöyrryttävä ja alettava kutsua itseään mammaksi. Keksiä mantra, jota toistamalla pääsee seuraavat vuodet vähän helpommalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentoi pois - kunnioitathan yksityisyyttä.