"Sinä saa syödä lääke", kuului kuin pyssyn suusta ensimmäisellä neuvoläkäynnillä, kun sairastettuihin sairauksiin piti vastata kyllä tai ei tytön niitä luetellessa. Vastasin masennukseen kyllä, tosin korostaen edellisestä jaksosta kuluneen lähes seitsemän vuotta.
"Me laitta sinulle paroksetiini, se hyvä lääke", kertoi aborttia suositellut mielenterveystoimiston setä puhelimessa, puhelun kestettyä kolme minuuttia. (alle sekunnin googletus kertoo, että paroksetiinia EI suositella raskauden aikana käytettäväksi)
"Sinä pelkkä että huono lääke, huono seurantta?", ihmetteli samainen kieli- ja ammattitaitoiseksi katsottu herra.
"Syö enemmän sitä lääkettä", kommentoitiin keskussairaalasta kun valitin lisääntyvää ahdistuneisuutta.
"Lääkäri varmaan nostaa annostusta", ja niin nostikin - koskaan edes tapaamatta minua. En syönyt.
"Kai sulla on jotain varalla, mikä on plan B?" tiedusteltiin neuvolasta, kun vastasin lääkityskysymykseen lopettaneeni mokomat.
"Kai sä tiedät että saat syödä lääkkeitä?" Lääkärinä työskentelevän entisen opiskelutoverin ensimmäinen kommentti, kysyttyään miten raskaus on sujunut.
Lääkkeitä saa syödä mutta homejuustoa ei.
Ettätota. On mukavaa mikäli joku saa psyykkiseen sairauteensa apua lääkityksestä. Varmasti tosi hienoa. Helvetin hienoa on meillä muilla, joilla ensinnäkin on lievää angstia raskaudenaikaista lääkitystä kohtaan, ja periksiannettua, käyntiin saatettu lääkitys osoittautuukin kääntyvän itseään vastaan. Mutta meitä ei uskota.
Vaihtoehtoisia hoitomuotoja ei Suomessa ole. Yritin hirvittävän pitkään uskoa ja uskotella itselleni, että lääkitys on hyvästä ja parantaa monen elämänlaatua. Toivottavasti näin on. Terveydenhuollossa masennuslääkkeisiin uskotaan kuin jumalaan, oletettavasti palvontamenojakin järjestetään, tuleehan lääkitseminen halvaksi. En olisi koskaan uskonut törmääväni psykologiin, joka ensimmäisenä on huolissaan siitä, etten käytä lääkitystä. Törmäsin kuitenkin. Unohdin kysyä, missä hän on opiskellut.
Söin aikoinaan seitsemän vuoden ajan SSRI-lääkettä. Mielestäni kaudessa oli ainakin viisi vuotta liikaa. En vain mistään saanut apua lopettamiseen, helpompaa oli uusia reseptiä. Masennuslääkkeethän eivät aiheuta riippuvuutta. Laskin kerran, että tuota lääkettä minulle kirjoitti ainakin kaksikymmentä lääkäriä. Kertaakaan ei ehdotettu edes vähentämistä. Henkilökohtaisesti tapasin näistä ammattilaisista alle kymmenen.
Miten voidaan perustella, että SSRI-lääkkeet eivät aiheuta riippuvuutta jos noin kolmen kuukauden käytön jälkeen lääkkeen lopettaminen oli tuskallisempaa kuin yli kymmenen vuoden reippaan tupakoinnin? Mielihyvä-perustelu ei mielestäni toimi. Eikä mikään muukaan.
Mielisairas-leiman päälle saa kätevästi vielä hankala-leiman, kun kieltäytyy lääkitsemästä myös jälkikasvuaan ja arvostelee lääkityksen onnistumista. Mielestäni on jännittävää, miten paljon tutkimusta tehdään SSRI-lääkkeiden vaikutuksista vastasyntyneisiin, ja tutkimuksia julkaistaan varsin aktiivisesti. Masentuneelle äidille onkin taas helppoa ja hauskaa lisätä syyllisyyskuormaa sinisestä, toimintakyvyttömästä vauvasta hengityskoneessa, kun äiti otti ja antoi periksi hoitohenkilökunnan painostukselle. Ja kyllä me kauhistellaan ja arvostellaan. Samaan aikaan saattaisi olla hyödyllisempää tehdä tutkimusta raskausajan masennuksen vaihtoehtoisista hoidoista, mutta ongelmahan on siinä, ettei lääketehdas saa lääkkeettömistä rahaa. Kyynel.
Opiskeluaikoina, parikymppisenä, ystäväpiiriini kuului enemmän masennuslääkkeitä syöviä kuin lääkkeettömiä. Siinä sitten vertailtiin mitä kullakin on purkissa, paljonko menee päivässä ja kuinka sekaisin menee pää jos unohtaa yhden napin.
Millä nimellä tätä sukupolvea kutsutaan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentoi pois - kunnioitathan yksityisyyttä.