Olen ajautunut taas kerran siihen tilaan, että ajoittain on paljonkin sanottavaa (ainahan mulla itseasiassa on) - ajoittain pää kolajaa tyhjyyttään kun se hetki sanoa olisi otollinen. Ajelehdin, kiukustun, ärsyynnyn, väsyn, iloitsen, kihisen, toivon, ahdistun, saan aikaiseksi, lamaannun. Ihan normikamaa jos suhteutetaan vuodenaikaan ja elämäntilanteeseen.
Työkuviot ovat syksyn suhteen auki, mutta tunnelin päässä välkähti viime maanantaina valoa, koska äkkäsin pari kuukautta sitten lähettää puolitutulle suppean version CV:stä ruikuttavalla saatteella, että kaikki kelpaa sadan kilometrin säteellä. Saattaa tärpätä paljon lähempää ja paljon paremmin, mutta kaikki riippuu rahoituksesta - niiden päätöksiähän sitten odotellaan ja odotellaan, ainakin juhannukseen. Joka tapauksessa näyttää orastavan hyvältä, "omalta" alalta ja sallin itseni välillä jopa ihan haaveilla, että pääsisin jo töihin. Tunnetusti poskettoman loistavalla mäihälläni kipitän varmaan syyskuussa kiltisti työkkärin työnhakukurssille (tein vuosia suuren osan kaveripiirin työhakemuksista).
Odottelu on kauhean stressaavaa. Toisaalta ei ole missään nimessä järkevää iskeä jokaista munaa samaan koriin (ja sitten vahingossa istua sen päälle), mutta toisaalta koen valtavan syvää tarvetta olla lojaali luottamusta osoittaneelle taholle. Täytyy vähän miettiä mikä on ihan oikeasti realistista ja mikä ei. Keväällähän paikat ovat haussa, en ole niin naiivi, että kuvittelen humanistille irtoavan vakipaikkaa nykyaikana, mutta vuosi kerrallaan on aina lyhyempi laina ja katto pään päällä. On myös mietittävä missä työssä ja millaisissa työyhteisöissä jaksaa. Harkitsin jo hetken yrittämistä, mutta tarvitsen yhteisön - yhteisön on kuitenkin oltava siedettävä.
Lapsi joutuu syksyllä yhteisöön. Tosin pieneen ja aavistuksen tyyriiseen, mutta oman pähkäilyni päätteeksi juuri oikeaan yhteisöön. Aamupäiväksi vain, parin korttelin päähän. Kotikaupungissa kun ei ole kaksikielistä päivähoitoa, kaksikielisestä kaupungista huolimatta - lähimpään suomenkieliseen päiväkotiin pitäisi ajaa jo automatka, joten valitsimme läheisen yksityisen tahon, jota on kehuttu ja jossa kaikilla lapsilla ja aikuisilla on yhteinen kieli äidinkielestä riippumatta. Pidän myös siitä, että mikäli minulla on jonakin päivänä mahdollisuus jäädä lapsen kanssa kotiin, ei se vaikuta päiväkodin käyttöasteeseen. Vähän enemmänhän hankkeelle tulee hintaa kuin kunnallisessa, mutta meillä on vain yksi lapsi, joka on valinta sekin.
__________________________________________________
Viime viikolla syliini tökättiin neliviikkoinen vauva, kun äitinsä halusi käydä vessassa ja pukea taaperolleen muutakin kuin paidan. Selvisin jotenkuten, hytkytys tuli luonnostaan, lapseni ilme oli loukkaantunut. Nuuhkaisin vauvaa, tuoksuihan se vähän maidolle, muttei niin ihanalle kuin vuosia vuosia sitten kaikki vauvat. Olin helpottunut kun sain palauttaa vauvan äidilleen, minun ei tarvinnut pähkäillä mitä sille puetaan ja mikä sitä vaivaa.
On sinänsä ilahduttavaa, että siitä huolimatta, että koko muu maailma tuntuu olevan raskaana tai vasta vauvautunutta, minun ei tarvitse. Minä voin tehdä kodin ulkopuolella sitä, missä koen olevani hyvä ja olla samalla ihan kelvollinen ellei jopa hyvä äiti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentoi pois - kunnioitathan yksityisyyttä.