Muutos ja siihen sopeutuminen

Miksei muutokseen saisi reagoida? -kysymyksen äärellä olen hämmennellyt parin päivän ajan - en tosin ensi kertaa. Kaikkihan on muutoksessa kaiken aikaa, kiihtyvässä tahdissa, mutta ilmapiiri, jossa muutos tulisi vain ottaa, omaksua ja hyväksyä, on omalla tavallaan kuormittava.

Muutokset ovat keskeinen osa elämää, jopa hämmentävän suuressa määrin. Sen verran olen jorinoita menneistä ajoista kuullut, että entisaikaan synnyttiin sen saman talon saunassa, jonka kamarissa kuoltiin. Ei kauheasti ollut muutosta elämässä, ei. Kai se yksinkertaiseltakin vaikuttava elämä on vaatinut sopeutumista, yhdeltä enemmän, toiselta vähemmän. Yhteiskunta olisi kovin toisen näköinen jos se olisi kehittynyt ilman muutoksessa ja sopeutumisessa avittavia sääntöjä, joita ennen kaikkea uskonnot ovat käytettäviksi tarjoilleet.

Lapsi on elämän suurin muutos. Muutos, johon voi vaikuttaa, mutta loppujen lopuksi hyvin vähän. Onko lapsen tuloon ja sen aiheuttamaan muutokseen helpompaa suhtautua jos jo valmiiksi on herranhaltuun/insha'allah/antaavirrankuljettaa -väkeä? Hankaloittaako muutoksen hyväksymistä, odottamista, sopeutumista kontrollinkaipuu? On asioita, jotka on järkevä toteuttaa lasta odottaessa: itsestäänselvät savuttomuudet ja päihteettömyydet, vitamiinipurnu ja neuvolassa kusellakäyminen. Joku yltyy täysin kemikaalittomaksi, panikoi vartaloaan, yksi hehkuu ja on jatkuvassa kiimassa. On myös paljon asioita, joihin ei voi vaikuttaa, mikä tuntuu osalle olevan vain olankohautus, osalle ei.

Miksei siihen, että lapsen synnyttyä äidissä on kiinni ihan koko ajan uusi pieni elämä, josta vastuu on valtava, saisi reagoida? Minkä helvetin takia pitäisi tehdä yhtään mitään muuta kuin maata sohvalla imettämässä ja nukkua tasan jokaisena sekuntina kuin voi? Miksei saisi ahdistua? Miksei saisi itkettää? Miksei saisi naurattaa niin, että pissat on housussa kun toosakin on perkele lörpällään? Miksi sopeutua täytyisi heti ja välittömästi, tai viimeistään kolmen kuukauden kuluessa?

Toisaalta, saako työttömyyteen reagoida? Saako muuttoon reagoida? Saako auton puhjenneeseen renkaaseen reagoida? Saako kuolemaan reagoida?

Pieni lapsi reagoi jo rutiinin muutokseen. Vanhempia muistutetaan noudattamaan tarkkaa rutiinia, sillä se luo lapselle turvallisen olon. Turvaahan rutiini aikuistakin. Muutos. Kun ei ole tasaista tuloa, ei turvaa yllättävässä tilanteessa, ei läheisten muodostamaa puskuria tai sitä oksettavan kulunutta turvaverkkoa. Miten siinä muutoksessa eletään? Otetaan itseä niskasta kiinni, hankitaan vakiduuni ja veistetään turvaverkko? Niinkö? Vai ollaan päästä vähän pipejä, heikkoja ja saamattomia kun ahdistaa?

Kulttuurit ovat erilaisia. Ihmiset ovat erilaisia. Aivot ovat erilaisia. Aineenvaihdunnat ovat erilaisia. Kokemukset eroavat. Minun aivoni reagoivat hormonitasojen muutokseen eri tavoin kuin sinun. Minun ajatusratani kulkee eri reittiä kuin sinun, päätyen aivan eri lopputulokseen.

Masennus on helvetillinen sairaus. Olen edelleen sitä mieltä, että sairastun mielummin kokovartalosyöpään kuin vaikeaan masennukseen. Syövässä on sentään hitunen toivoa. Masennus vie toivon ja halun elää. Masennus myös jättää jälkensä, mihin on vaikea suhtautua.

Onko kaikki loppujen lopuksi vain kiinni siitä, miten yksilö reagoi muutokseen? Ei tietenkään, mutta vaatimus siitä, että reaktion tulisi aina olla hillitty, sievä ja salonkikelpoinen on julma. Jos aina on piilouduttava ja käperryttävä, lopputulos voi hyvinkin muistuttaa tuulettimeen lentänyttä paskaa.