Tilaamassani potilaskertomuksessa (sain vihdoin sitä kautta tietää esimerkiksi minut leikanneen lääkärin nimen) mainitaan, että minulla ei ole ollut motivaatiota synnyttää alateitse.
Ai ei vai?
Olisin halunnut keskustella asiasta, kysyä asiasta, saada asiasta muutakin tietoa kuin mitä netin palstoilla ja vauva-aiheisilla propagandasivuilla on kertoa. Kukaan ei ehtinyt/viitsinyt/halunnut kanssani keskustella.
"Ei tätä kuule synnyttämään ruveta, laitetaan leikkauslistalle."
Kiitos vaan vitusti.
Tuskin minä olisin uskaltanut ryhtyä synnyttämään. Ajatus lapsen kaivamisesta ulos minun maatessa selälläni jalat telineissä on vastenmielinen, huomattavasti vastenmielisempi kuin leikkaus. Silti on edelleen epäonnistunut olo. Kaikenkaikkiaan. En osannut olla raskaana, en yhtään. Enkä osannut synnyttää. En osaa olla kiva ja kiitollinen siitä, että ollaan hengissä ja jokseenkin hyvinvoivia.
"Etkö sä oo ees vaippaa vielä vaihtanu? Ala kuule ottaa vastuuta lapsestasi."
Jostain syystä aina mielialan lerpahtaessa alkavat lapsen syntymään liittyvät asiat pyöriä mielessä. Kuristaa ja itkettää. Tekee mieli kadota. Hävettää.
Kotona on riitaa ja niskassa roikkuvat seinät. Tuntuu, että pysyn järjissäni sillä, että paiskon aamupäiväunien aikaan kahvakuulaa tunnin ja iltapäivällä retuutan vaunuja ja koiraa satamaan ja takaisin. Koko elämä on lapsen nukutusta, ruokkimista, keittiön kuurausta, kännykän räpläystä, epävarmuutta.
Haluaisin olla läsnä ja aito, mutten tiedä miten. En oikein tiedä miten pitäisi olla, että kelpaisin. Ettei minulle tarvitsisi valehdella.
Iltapäivällä pitäisi mennä kyläilemään lapsiperheessä. Olenko jo maininnut, että olen järkyttävän huono sanomaan ei.
Olisi joku voinut edes yrittää motivoida. Olisi jäänyt edes hatara mielikuva itsemääräämisoikeudesta.
Ystävä on raskaana. Kaikki kehottavat nauttimaan raskaudesta. Minulla on yksinäinen ja surullinen olo - ja hirveän kateellinen.
Toi motivaatiodiagnoosi on ihan käsittämätön ja vittumainen. Hienoa saada moinen leima vielä sen jälkeen, kun muutenkin tuntuu, että ei oo ihan onnistunut noissa synnytyshommissa. Mä en ihan oikeasti tajua tätä syyllistämiskulttuuria. Ja minkä muun yhtä ison leikkauksen jälkeen vaaditaan, että olet tikkana pystyssä ja hääräämässä täysiä kivuista välittämättä? Ja miksi ne kivut pitäisi vaan kestää?
VastaaPoistaMä vatvon myös aina alakulon tullessa synnytystä. Ja välillä muulloinkin. Milloinkohan se pahin vatvominen loppuu?
Mä elättelin toivoa, että vatvominen puolen vuoden jälkeen lakkaisi tai muuttaisi ainakin muotoaan. Puolen vuoden mentyä mietin josko vuosi riittäisi. No ei vissiin riitä.
PoistaMä en ymmärrä vaadittua toipumistahtia enkä mitään muutakaan. Välillä mietin, että varmaan niille ihan oikein synnyttäneille äideille ollaan oltu tosi mukavia ja kivoja ja kannustavia.
Mä en tahallani sitä lasta väärin päin mahaan asetellut.
Mä en myöskään unohda kun joku kätilö tuli mulle keskellä yötä kauhistelemaan ettenkö ole kakkavaippaa vaihtanut juuri nukahtaneelta vauvalta. Enkä olisi synnyttänyt perätilaista lasta- ei olisi ollut MOTIVAATIOTA.
VastaaPoistaRiitoja on täälläkin, ei tekisi mieli olla yhtään kotona.
Laitoin äsken työhakemuksen vetämään. Olo on järkyttävän epävarma- olenko tarpeeksi hyvä.
Joo, sama akka, joka unohti tuoda kipulääkkeet huuteli vastuuni perään. Taisin tosiaan vielä itkeä samaan rahaan, kun en kivuissa uskaltanut vessaan ja meinasin kusta alleni.
PoistaKävin poissa kotoa kaksi tuntia - tulin himaan ja ahdistaa.
Olet aina tarpeeksi hyvä - kaikki työnantajat ei sitä vaan tajua.
Ihan perseesta suoraan sanottuna, eikö tollasessa tilanteessa pitaisi tukea, hohhoijakkaa.
VastaaPoistaMä voisin tietysti vaihtaa hiljalleen levyä, mutten vielä ihan pysty.
PoistaIhan kuin olisin sullonut väkisin vauvani väärin päin saadakseni sektion.
Mulla alkoi kaikenlaiset ahdistukset vähentyä, kun lopetin päiväimetykset ja tiedän, että olen täysin oma itseni vasta, kun imetys loppuu kokonaan. Viime kerralla ainakin oli niin. En siis tarkoita, että lopettaisit imetystä, vaan yritän sanoa, että imetyshirmonit aiheuttaa monille ahdistusta yms. Olet hyvä äiti. Voimia!
VastaaPoistaKiits. Olen miettinyt sekoittaako imetys hormonitoimintaa vieläkin siihen malliin, että ahdistaa vai pitäisikö jo miettiä jotain muuta ihan oikeaa diagnoosia. Tämähän selviää sitten joskus, oletettavasti lähemmäksi vuoden kuluttua.
PoistaJospa tämä tästä. Viikonlopusta selvitty - huomattavasti pienemmin vaurioin kuin edellisestä. Ah, ihana arki!
Sulle on tunnustus meikän blogissa. Sanoisin jotain muutakin, jos nyt pystyisin.
VastaaPoistaOo, kiits!
PoistaOnnea uuteen kotiin; sano sitten kun pystyt.
Jo yhtään lohduttaa en oo vaihtanut sairaalassa yhtäkään vaippaa yhdellekään kolmesta lapsestani eikä kukaan sitä edes odottanut multa sektion jälkeen ja kyllähän niitä vaippoja on tässä kuluneen viiden vuoden aikana ehtinyt vaihdella...
VastaaPoista