Kas noin, neljäs aamu uutta kierrosta kotiäitinä ja mitta on täysi. Olen viimeksi maanantaina tavannut aikuisen, joka ei ole puolisoni tai joku naapuruston eläkeläisistä. Tähän tämä aina päätyy ja minä en sitä kestä.
Edelleen on pakko painia saman kysymyksen kanssa kuin jo vuosia sitten. Kuka minä olen jos en voi tehdä työtä?
Tähän väliin pitäisi toki lirkuttaa vanha rimpsu sitä, miten kyllä rakastan lastani ja mitä kaikkea hän osaakaan ja kyllä on ihana ja ihan varmasti rakastan. No tietenkin rakastan. Sain vain välillä maistaa sitä, mitä on olla ihminen, osallinen, aktiivinen, yksilö, älykäs, hauska, analyyttinen ja ihan saatanan hyvä työssään. Mä en ole kovin hyvä tässä kotihommassa.
Seinät alkavat yllättävän nopeasti kohota ympärillä. Kierroksia on riittämiin. On epäreilua lasta kohtaan, että sen kitistessä vaipanvaihtoa minä itken. Lienee minun raskausajan masennukseni syytä, ettei lapsi vieläkään osaa kävellä. On epäreilua puolisoa kohtaan, että kiukuttelen hänen tullessa lounaalle - no oikeastaan tekisi mieli repiä häneltä kynnet sormista. En osaa leikkiä, en osaa lukea, en osaa pestä, puunata ja järjestää.
Aloitin kokopäivähoidossa kuuden kuukauden iässä ja minusta tuli tällainen. Onko lapsen parempi kotona vai hoidossa? Samapa tuo. Tässä kaupungissa ei saa hoitopaikkaa ellei ole työpaikkaa. No ei ole työpaikkaa, ei.
Iltapäivällä pitäisi lähteä hoitamaan pari friikkukeikkaa. Onneksi ajomatkaa on pitkälti. Saan itkeä rauhassa ja vielä kilometrikorvaukset päälle.
Sellaista. Kauanhan siinä taas kesti. Viikonloppu kiristää jo valmiiksi. Lauantaina lienee taas jokin jeesustelupyhä, minkä takia kaikki on kiinni. Seinät ampaisivat ajatuksestakin korkeuksiin.
Onneksi on friikkukeikat. Mä pääsen huomenna taas optikolle, pääsen siis puhumaan jollekin aikuiselle, joka ei ole siippa! Edellinen kerta aikuiskontakteja taisi olla reilu viikko sitten. Onhan tämä erakkous nyt prkl aika luonnotonta.
VastaaPoistaNo onneksi tosiaan. Ekan erän jälkeen on olo jo suhteellisen normaali itkuisen ja ahdistuneen sijaan.
PoistaOptikkokin on ihan hyvä ihmiskontakti. Jos kävisin itsekin sellaisen pakeilla huomenna.
Tämä erakkous on kaikkein pahinta. Ja samalla tuntuu, ettei siitä saisi ruikuttaa kun mahdollisuuksia muka on kaikenlaisia ja ihmisten ilmoilla kai noin periaatteessa pyörii koko ajan.
Vastaantulijat eivät ole laskettavissa sosiaalisiksi kontakteiksi.
Joo, ei tietenkään saisi ruikuttaa. Kauhistuneena tässä mietin yks päivä, että jos nyt käviskin niin, että jossain tutustuisin johonkin ihmiseen, niin mahdollisuudet, että enää tällä iällä ja tässä elämäntilanteessa tutustuu kunnolla, ovat häviävän pienet. Mietin myös, onko ihan turha puhua tietyistä ihmisistä ystävinä, kun ei tavallaan "ystävän tasoisesti" (?) oikein kenenkään kanssa yhteyttä tule enää pidettyä. Erakko mikä erakko.
PoistaOon miettiny ihan samaa. Minkä helkkarin takia puhua jostakusta ystävänä tai edes kaverina, jos edellisenkerran on kommunikoitu joskus kolme vuotta sitten ja silloinkin oli väkinäistä.
PoistaKai se totuus taas lätkäisi naamariin kun selailin puhelimesta numeroita, teki mieli lärpättää jonkun kanssa. Aika vähissä ne on kuitenkin joille soitella.
Moneenko tässä on viimeisen viiden vuoden aikana tutustunut on lueteltavissa yhden käden sormilla, oikeastaan. Yhtä kutsun ystäväksi.
Erakkous on kylla aika kamalaa, ymmarran ja kun on paassyt jo takas aikuisten maailmaan ja sitten heihei takaisin leikkimaan kotiin....tsemppia, no onneksi on friikkukeikkaa!
VastaaPoistaKiitos. Kyllä mä osasin tätä ennakoida, mutta en uskonut että ihan näin nopeasti ottaa ihan näin koville.
PoistaTäytyy haalia keikkaa. Kai se pitää jonkinlaista illuusiota elämänhallinnasta kasassa.
Mä sain ihan älyttömästi virtaa jo siitä yhdestä päivästä, jonka vietin valintakokeissa. Että joo, varmasti syö naista ryömiä takaisin kotiin duunipätkän jälkeen :/ Toivottavasti duuni löytyy, sellainen pysyvä!
VastaaPoistaPysyvää duunia nyt on ihan turha haikailla, mutta kun olisi edes vähän pidempää pätkää. Tai jotain mitä odottaa. Tyhjän päällä talvea vasten on vittumaista, aina.
PoistaMulla on joku paskamutsipäivä. Ootan vaan että isänsä hakee pojan ja pääsen viikonlopuksi maalle elukoiden kanssa. Vituttaa, miksi aattelen näin, lapsi kun on osan viikkoa muilla hoidossa ja silloin ikävöin kokoajan. Ja kun tuo nukkuukin, miksi minä siis nuokun sohvalla ja ärsyynnyn lapsen kantaessa kirjapinoa syliini. Tekohymy lapselle aamupalapöydässä pojan sotkiessa soseella koko pöydän oli melko kireä. Nyt se on päikkäreillä ja minä istun koneella.
VastaaPoistaTää oon niin tätä hormonaalista itseinhoa. Tällä viikolla oli tarkotus alotella dieetti (jee mitä onkelmia) ja hormonien takia paino on noussut 1,5 kiloa, kiristää, vituttaa, inhottaa ja aion hakea kyllä suklaamunkin iltapalaksi ihan vaan jotta inhottas huomenna vielä enempi.
Mun mielestä on just kamalaa kun saa hetken olla oikea ihminen ja sitten joutuu taas kotiin. Sillon ne seinät alkaa kaatua vielä pikemmin.
Jos en toukokuussa saa töitä valmistuttuani niin kotihoidontuki kutsuu taas, pelottaa jo valmiiksi.
Jaksuja!
Kiitos. Toivottavasti on kiva viikonloppu. Menin jo ajattelemaan reuhdottuani kuulan kanssa ja maatessani lastenhuoneen lattialla (ei siellä lasta ole, vaan mun jumppakamat) itkemässä, että voi veljet kun saisi yhden kokonaisen vuorokauden olla ihan itsekseen. Heti kadutti ja itketti kahta kauheammin.
PoistaEn osannut ajatellakaan, että kodin ulkopuolisella elämällä voisi olla näin suuri vaikutus omaan olemiseen. Heti keikoilta kotiin ajaessa oli olo normaali - sosiaalinen ja kiva. Tänään kaatuu taas kaikki niskaan vaikka metsään lähdettiin jo aamusta.
Puoliso ehdottelee ammattiapua. No kiva.
Viikonloppu olisi ollut varmaan paljon parempi jos olisin ymmärtänyt olla juomatta ja kattomatta kamalia elokuvia; paniikkikohtausta pukannu pintaan eilisestä asti ja vielä oon sen herraksi päässyt, en tiä kuinka kauan vielä. Tänään saan pojan kotiin, piti sitä pillittää eilisilta. Mikään ei oo koskaan hyvä. Kaamos, syytän sitä.
PoistaNo voi helvata. Alkoholi heilauttaa käsittääkseni aivoissa välittäjäainepitoisuuksia aika herkästi, mikä tietenkin vaikuttaa noihin paniikkioireisiin. Kurjaa. Kamalia elokuvia en pysty minäkään katselemaan, en sitten yhtään. Dexterikin on usein liikaa.
PoistaToivottavasti pojalla oli ollut kivaa ja hyvä, että tuli kotiin.
Kaamos on kauhea. Vielä pari kuukautta, niin päivä alkaa ottaa taas pituutta. Ei helvetti.