Tässä päivänä muutamana osuin hurttaa aamulla lenkitellessä lähipuistoon, tosin siihen vielä onnettomampaan, jossa emme yleensä käy. Sidoin koiran puiston liepeille puuhun ja vapautin lapsen liinasta. Suunnattomasti olen muuten viime aikoina hämmentynyt siitä, että puistoissa saattaa törmätä toisiin ihmisiin. No niin kävi.
Paikalle saapui minua jonkin verran nuorempi nainen kolmivuotiaan poikansa kanssa. Tytärtä toisten lapset kiinnostavat, on ilmeisesti jännittävä tarkkailla varsinkin isompien touhuja. Hurtta kävi tapansa mukaan haukkumaan ja kerroin naiselle, että voimme lähteä pois jos häiritsee, kyllä se kohta lopettaa. Nainen itse ehdotti, että he voivat pojan kanssa silittää koiraa josko se sillä hiljenisi. No hiljenihän se.
Vähän siinä juteltiin minkä ikäisiä lapset ovat ja asutaanko lähellä ja onko muita elukoita kodeissa jne. Minulle jäi vaikutelma, että nainen on hoitanut poikaansa kotona jo sen kolmen vuoden ajan eikä nyt suoranaisesti ryve sosiaalisissa kontakteissa.
Missä vika? Jonkun pulssi saattaisi jopa kiihtyää orastavasta sosiaalisesta suhteesta! Äitikaveri! Seuraa! Puistoseuraa! Kahviseuraa!? Kotiinkävellessä huomasin, etten ollut edes ajatellut kohtaamisen koskaan toistuvan.
Kieli. Me puhuimme eri kieliä. Minä kieltäydyn kategorisesti puhumasta vapaa-ajalla ruotsia (muun muassa koska olen kusipää). Nainen puhui kyllä suomea, samaan tapaan kuin minä ruotsia, ihan hyvin, ei siinä mitään. Olisin sulattanut ihan mielelläni senkin, että hän olisi puhunut omaa äidinkieltään. Ei siinä mitään vikaa ole, niinhän minäkin teen.
Omalla tavallaan järkytyin, kun tiedostin, miten syvällä kielen erottava vaikutus minussa on. Minä olen saatana sentään lingvisti. Hanskaan liudan puhuttuja, kirjoitettuja ja viitottuja kieliä. Kaikessa työssäni olen aina eri muodoissaan työskennellyt juuri kielen kanssa.
No kielen kaverihan on kulttuuri. Jostain syystä muualla Suomessa tunnutaan korostavan sitä seikkaa, että suomenruotsalainen kulttuuri on omanlaistaan ja sitä on vaalittava. No täällähän sitä korostetaan myös, mutta samalla hyssytetään, että ihan se on samanlaista kuin suomalainenkin kulttuuri. En asetelman taustatekijöihin tässä puutu, mutta näin joka tapauksessa on.
Mitä kulttuuri sitten on? Määritelmiä on monia, enkä perkele niihin todellakaan sukella. Jos kiinnostaa, niin aiheesta on internet pullollaan valaisevia artikkeleita. Joka tapauksessa, kulttuuri on kielisidonnainen, kieli on kulttuurisidonnainen ja sen kylkiäinen on aina tapa kommunikoida, kaikkine ulottuvuuksineen lausutusta nonverbaaliseen. Minä koen, etten hanskaa suomenruotsalaista kommunikointitapaa, koodia, small talkia, ties mitä. Näkymätön muuri on aika hurja, enkä sen yli ole pyristelemässä. Osin syynä on myös se, että olen tällä seudulla kasvanut ja oman kieliryhmän rajat ovat olleet selvät - ne on osattu myös eri ryhmistä väärään suuntaan pyristelijöille osoittaa.
On aivan käsittämätöntä, että me: kaksi pienten lasten äitiä, samalla asuinalueella, samassa kaupungissa, periaatteessa samassa tulotasossa, mahdollisesti hyvinkin samankaltaisella taustalla olemme niin hirvittävän erilaisia. Minulle ei tullut mieleenkään kutsua naista poikineen vaikka kahville. Minulle ei tullut mieleenkään esittää hänelle ainuttakaan kysymystä. Miksi minä koen enemmän yhteyttä naapurikorttelin somaliäidin kanssa? Johtuuko se lopulta siitä, että me olemme molemmat vähemmistöä?
Loppujen lopuksihan taustalla on jotain opittua. Missä vaiheessa minä olen oppinut, että me olemme erilaisia? Missä vaiheessa olen oppinut, että kommunikointitapa on erilainen? Maailmankuva on erilainen? Koodi on erilainen? Missä se erilaisuuden rikkaus oikein on? Haluanko minä siirtää tämän käyttäytymis- tai ajattelumallin lapselleni? Miten vältän mallin siirtämisen?
 |
| Revitty muuri. |
Kulttuurieroista jännittävimmin esimerkein kirjoitti hiljan myös Yksis.
Mielenkiintoista, mehan on muutettu tanne uuteen kaupunkiin 2kk sitten, olen tietty aina ulkkis, on aiteja jotka ei nae siina mitaan ihmeellista ja sitten niita jotka pitaa muhun sopivaa hajurakoa puistossa, saikkyvat vahan kun mölisen tytölle vierasta kielta. No viime vkolla sielta aitilauman takaa mua lahestyi selvasti innosta pakahtumaisillaan toinen ulkkis, ukrainalainen nainen tyttönsa kanssa, hanella oli suuri tarve ystavystya ja niin me tehtiinkin, mukava nainen, hanella se tarve oli suurempi koska kun seuraan puiston verkostoa niin auttamattomasti monet aidit jattaa hanet ulkopuolelle koska han on itaeurooppalainen eli vahan huonompi mukamas.
VastaaPoistaHaa, muistan oikein hyvin nämä kuviot Itävallan ajoilta. Paikalliset, ihan nuoretkin, usein varmistivat mistä olen kotoisin. Suomi oli helpotus, ei ilmeisesti lasketa itään. Jonkun verran tuli hengattua juurikin ukrainalaisten kanssa, mukavaa väkeä, koulutettuja kuin mitkäkin - au paireina oli juristeja ja lääkäreitä.
PoistaEi ole mikään ihme, että ulkkikset hakeutuu toistensa seuraan, täällä puolestaan kukin omankieliseen. Ei siinä mitään vikaa ole, mutta ilmiönä se on omanlaisensa ja mielenkiintoinen.
Kieltämättä vähän käsittämätöntä (sori, pakko olla rehellinen :D).
VastaaPoistaMä en ole ikinä oikein käsittänyt tätä kielihommelia täällä. Musta on ollut kiva oppia ruotsia ja välillä hämmästellen myös tätä suomenruotsalaista kulttuuria, joka ei tosiasiassa kyllä pahemmin eroa suomalaisesta. Samaa pikkukaupungin sontaa kuin suomenkielisillä alueilla, vähän eri paketissa kyllä.
Ei ne ruottalaiset sua syö, eikä sun leipää ;). Tuu käymään, lupaan puhua suomea ja penskatkin osaa jo, jos sattuvat kotona olemaan.
Noh, sinunkin suustasi olen ihan vastaavaa pohdintaa kuullut - miltä tuntuu olla aina se suomenkielinen.
PoistaTeidän kylässä on muuten vähän eri mentaliteetti, analysoin sen sulle joskus naamakkain. Historiallis-maantieteellis-kielipoliittiset syyt taustalla, mutta tässä kylässä taas, kun kielijakauma on liian lähellä toisiaan, on meininki toinen. Samat syyt toki tässä kylässä, mutta näkyvät härskimmin.
Ei lähde leipä suusta, eikä minua syödä (sopii joo yrittää), mutta jo ihan lakisääteisesti taataan juttuja, jotka ei täällä tällä hetkellä toteudu vähemmistölle - eli muun muassa minulle.
Ilmiö on jännä. Enhän heitä ranujakaan jääkaappiin vaaan pakkaseen, enkä vapaa-ajalla ystävöi toisen kieliryhmän kanssa. Teidän lapsille on muuten huippujuttu, että heillä on sinut, jonka kautta avautuu kokonainen maailma - kielineen ja paikkoineen, kulttuureineen. Mullahan on serkkuja siinä lastentekokylässä, sanaakaan eivät suomea osaa. Reppanat.
Mielenkiintoista. Mä luulen, että oma suhtautuminen vois olla vähän samanlainen, vaikkei tietenkään pitäisi. Mullahan on edelleen vähän outo asenne tuohon toiseen kotimaiseen ja ihan pelkästään siksi, kun mut pakotettiin ottamaan se ekaksi kieleksi. Vihasin sitä niin syvästi ja päätin, etten osaa. Nykyään tietysti sitten vituttaa, etten osaa.
VastaaPoistaMulla myös kokemusta ulkkiksena olosta. Oli aika pyllystä, että hengattiin keskenämme (osa paikallisista teki myös selväksi, ettei halua hengata meidän kanssa, tämä kuva tuli myös esimerkiksi omista kämppiksistä, joilla oli ilmeisesti ollut vaihtuva ulkkiskämppis joka vuosi) - tein loppujen lopuksi huonon paikkavalinnan, olisi pitänyt mennä jonnekin, jossa on vähemmän suomalaisia. Olin viimeiset pari viikkoa yksinäni ilman muita suomalaisia ja ne pari viikkoa olivat ehkä koko vuoden parhaat. :) Sinällään vähän hassu tuo ilmiö, koska musta tuntuu, että kun meidän opiskelupaikkakunnalle tai opinahjoon tuli ulkomaisia vaihtareita, niin niistä oltiin vaan innoissaan, ei niitä karteltu. Mutta tuolla pienessä germaanikylässä taisi suomalaisilla olla vähän huono maine...
No niin, mulla olikin olo, että jotain on unohtunut. Myöhään, milloinkaan jne.
VastaaPoistaMua vituttaa se, että mä osaan kyllä ruotsia. Mä en vaan osaa murretta. Ja täällä ei ole juuri mitään, ellei sitä osaa. Olen kyllä vahvasti sitä mieltä, että koko kieli valinnaiseksi muiden rinnalle - jostain syystä mulle puhutaan aina Ruotsissa englantia takaisin kun yritän kiltisti puhua ruotsia.
Ulkkiksena hengattiin tosiaan ulkkikset keskenämme. Mä takerruin alkuun muihin suomalaisiin, mutta se alkoi kyllästyttää kahden viikon jälkeen. Sen jälkeen en niitä juuri nähnytkään, ainakaan omilla nurkilla, mutta pidin kyllä tehokkaasti huolen siitä, että suomalaisten huono maine pysyi yllä. :D